Yksi luettu ja kaksi jätetty lukematta

Aloitetaan pinon pohjalta. Timo J. Tuikan nimi oli minulle täysin tuntematon, joten ensimmäiseksi avasin kirjasta Vuosisadan sankarit ja pelurit takaliepeen, joka paljasti vain koulutustason: FT. Onneksi on Google ja Wikipedia, jotka kertovat väitöskirjansa käsitelleen Kekkosta vuosina 1933-1981. Tämä kattaa puolet kirjan vuosista, joten asiantuntemusta poliittisesta historiasta on taustalla.

Jostain syystä osaaminen tutkijana on kuitenkin haluttu aktiivisesti häivyttää. Saatesanojen mukaan Tuikan tarkoitus on kertoa "teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessani, miten olen lukemani ja äänestäjänä kokemani perusteella nähnyt Suomen kansanvallan historian". Kirjoitustyyli välttelee kuivuutta, mutta 500 sivua poliittista historiaa ei minua kutsunut puoleensa.

Karin Bojsin kirjaa Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren luin melkein sata sivua. Bojs kirjoittaa Euroopan esihistorian auki seuraten (enemmän tai vähemmän tarkasti) oman geeniperimänsä vaiheita. Siis eräänlainen sukukirja. Hän on matkustanut katsomaan luolamaalauksia ja haastatetellut tutkijoita. Teksti on esimerkillistä tietokirjoittamista, mutta aikajakso on niin pitkä, että menin sekaisin ja turhauduin. Voi olla, että lainaan uudelleen.

Eli luettu kirja on pinon päällimmäinen. Inkeri Koskisen esitelmä vuosia sitten on pysynyt mielessäni ja kun kevään lopulla kuulin kirjasta Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin aloin sitä innolla odottamaan. Enkä joutunut pettymään vaan luin kirjan lähes yhteen menoon.

Koskinen, jonka tuoretta väitöskirjaa Changing Research Communities : Essays on Objectivity and Relativism in Contemporary Cultural Research en ole yrittänyt tavata, kirjoittaa melko yleistajuisesti siitä minkälaista näennäishistoriaa Suomen menneisyydestä on tehty ja miten näennäistiede on tunnistettavissa yleisemminkin. Esillä on Sigurd Wettenhovi-Aspa oppilaineen ja monia minulle aiemmin tuntemattomia nimiä. (Luku 3 Kalevalan sijoittamisesta Välimerelle ja Odysseuksen Itämerelle palautti mieleen Helsingin seudun kesäyliopiston retken, jossa opas esitti jälkimmäisen uskottavana teoriana. Aiemman porukan vetämillä retkillä faktat ja jutut olivat helpommin erotettavissa.)

Yksi kaukainen sukulainenkin oli mukana. Koskinen esittelee Ilmari Wirkkalan hautausmaa-arkkitehdiksi, kuvanveistäjäksi ja kansallisuuskysymyksistä kiinnostuneeksi harrastajahistorioitsijaksi (s. 183). Minulle hän on mies, jonka tekemää Wirkkala-suvun selvitystä en koskaan saanut käsiini, vaikka siihen muut viittasivat.

Tyypillistä suomalaiselle näennäishistorialle Koskisen mukaan on

ajatus suomalaisista kansana, joka on hyvinkin nykyisen kaltaisena ollut olemassa iät ja ajat, kenties aina. Meillä on siis yksi ainoa alkukoti, perimämme kumpuaa samasta lähteestä, esi-isämme ovat aina puhuneet suomen kaltaista kieltä ja tällä kansalla on aina ollut oma, yhteinen kulttuurinsa. (s. 13) 

Monille näennäishistorian kirjoittajista on tärkeää "todistaa, ettei meillä ole missään tapauksessa mitään tekoa ruotsalaisten kanssa." (s. 15) He väittävät luovansa uutta vapaana akateemisuuden kahleista, mutta toistavat itse samoja tarinoita (s. 92). Eivätkä katso tarpeelliseksi tutustua aiempaan tutkimukseen (s. 211).

Näennäishistorioitsijat eivät valehtele vaan ovat paskanpuhujia. Heitä ei kiinnosta totuus, vaan kritiikistä huolimatta he jatkavat suoltamistaan. (s. 212-213)

Syntilistani on varmasti pitkä, mutta ainakin olen pyrkinyt tutustumaan aiempaan tutkimukseen ja hartaasti toivon kuuluvani harrastajatutkijoihin, jotka "voivat tehdä täysin vakavastiotettavaa työtä" (s. 12). Heitä Koskisen kirja ei käsitellyt.

Valtioyön valaistumisessa

Eilen istuin SLS:n juhlasalissa seminaarissa Statsnatten i ny belysning, joka liittyi syyskuussa alkaneeseen tutkimusprojektiin. Valinta hieman arvelutti, kun en ollut pääkäsitteestä koskaan kuullutkaan, mutta oppimista vartenhan näissä kuljen. Ja paikan päällä selvisi, etten ollut yleisössä ainoa tietämätön. Eikä yksi kommentaattori pitänyt Yrjö Koskisen Helsingin uutisissa 1863 ensimmäisenä käyttämän sanan valtio-yö oikeana käännöksenä statsnatten. Kun kerran oli tarkoitettu valtiopäivien pariksi ja ne ruotsiksi riksdag.

Käsitteistä oli seminaarissa puhetta paljon ja osittain asia meni minulta täysin ohi. Mutta opin jotain. Valtioyö on siis aika 1809-1863, jolloin Suomessa ei ollut valtiopäiviä. Mutta oliko kuitenkin poliittista ajattelua? Euroopassa syntyi samaan aikaan monia ideologioita ja ismejä, erilaisia kansanedustuslaitoksia ja perustuslakeja. Todettiin, että sensuurista huolimatta Suomessa ilmestyneissä sanomalehdissä seurattiin tätä kehitystä Euroopassa ja lukijoilla oli mahdollisuus muodostaa siitä käsityksiä.

Maren Jonassonin esitys ensimmäisistä suomalaisista yleisistä maatalouskokouksista oli itselleni antoisin osa. Ensimmäiset vuosina 1847, 1850 ja 1852 olivat vain ruotsinkieliselle eliitille, mutta Krimin sodan jälkeen vuosina 1857 ja 1860 mukana olivat myös suomenkieliset talonpojat. Lisäksi keskusteluaiheisiin tuli maatalouden parannustapojen rinnalle sosiaalisen ja taloudelliset ongelmat.

Tarkistaessani suomenkielistä sanaa edellisen kappaleen alkua varten osuin verkossa Snellmanin (käännettyyn) avaispuhe vuodelta 1860, jossa hän toteaa suoraan

Niinpä maatalouskokoukset ovatkin ainoita todella olemassa olevia yhteisiä neuvottelutilaisuuksia, joissa maan yleisistä asioista voidaan puhua ja joissa maan todelliset tarpeet voidaan kuulla suoraan kansan suusta. 

Juuri tätä Jonassonin esityksessään kertoi. Maatalouskokouksiin tuli vuoden 1860 jälkeen 10 vuoden tauko, sillä päätöksentekijät pelkäsivät sellaisen järjestämisen vaarantavan valtiopäivät ja niiden jatkumisen.

Ruotsalainen Henrik Edgren vertasi keskenään ruotsalaista historiankirjoitusta Suomen sodasta ja Suomen menetyksestä sanomalehtikirjoitteluun 1810- ja 1820-luvuilla. Historiankirjoituksessa kehuttiin sotilaita ja moitittiin kuningasta, mutta "totuuden" lisäksi kyse on tapahtuneen vallankaappauksen motivoinnista. Sivumennen tuli todettua, että Ruotsissa ei suuremmin surtu julkisin tilaisuuksin Suomen menetystä, kun biletettiin uutta kuningassukua niin ankarasti.

Sanomalehdissä Suomesta kirjoitettiin hyvin vähän, mikä saattoi johtua kiinnostuksen puutteen sijasta/ohessa poliittisista syistä. Uuden kuninkaan tukemista oli korostaa Skandinaviaa ja ikiaikaisia yhteyksiä Norjaan, johon oli juuri luotu unioni. Nimenomaan kuninkaan rahoittamassa lehdessä 1820-luvun alussa A. I. Arwidsson korosti suomalaisten ja ruotsalaisten olennaisia eroja.

Opetukset: 1) Sanomalehden linjoilla on merkitystä ja 2) Väitteen "Suomi on ruotsalainen" takana voi hyvin myös olla poliittisia tarkoitusperiä.

Kirjamessuilta käteen jäänyttä

BooksOnDemand jakeli lahjakortteja, joilla voi tehdä yhden kirjan ilmaiseksi tämän vuoden puolella. Tietenkin kävin hakemassa. Työlistalla on yksi kirjaidea, jonka teoriassa voisi tehdä kahdessa kuukaudessa. Käytännössä olen sunnuntain jälkeen tehnyt yhden puolituloksellisen tiedonlähdehaun eli ei hyvältä näytä.

Siitä miten tietokirjoja oikeasti kirjoitetaan kävin messuilla kuuntelemassa Carol Kiriakosin ja Kimmo Svinhufvudin hienon esityksen. Svinhufvud kertoi siitä miten ahdistunut hän oli kustannustoimittajan vaatiessa käsikirjoituksesta lähdeviitteiden poistoa. Lopputulos tuli kuitenkin paremmaksi. Hmmm. Myöhemmin hän totesi, että tutkijoiden "toisaalta, toisaalta"-tyyliä ei suurempi yleisö kaipaa. Heille kirjoittaessa pitää yksinkertaistaa viestiä, poimia olennainen ja käyttää tarinoita, konkretiaa sekä ihmisiä.

Kiriakos puhui kirjoittamisesta ja kannusti luovuuteen: "ensin sotketaan ja sitten siivotaan". On lupa kirjoittaa vapaasti ja tehdä mielellään useita versioita, keskeneräisiäkin. Lopullinen laatu syntyy työstöstä, ei ensimmäisestä versiosta. Kirjoittaa pitäisi säännöllisesti, vähän ja usein on parempi kuin puuskittaisuus.

Ei mitään varsinaisesti uutta, mutta hyvää kuultavaa. Ja, juu. Tottakai puhuttiin palautteen saamisesta.

Messualueella keräsin muistilapulle pitkän listan kirjastosta lainattavaa kirjallisuutta ja kaappasin ilmaiseksi jaossa ollutta materiaalia. Monde Diplomatique VII (2008) sisälsi Shlomo Sandin artikkelin Kuinka juutalaiskansa keksittiin (verkossa englanniksi). Raamatun esihistoria MOOC:sta on vielä jäämiä muistissani ja ajattelin tässä olevan samoja teemoja.

Mutta ei. Sand argumentoi, että Jerusalemin temppelin tuhosta vuonna 70 alkanut diaspora on puppua. Juutalaisuus Välimeren ympäristössä on ajanlaskun alun aikaan tehdyn käännytystyön, ei siirtolaisuuden, tulosta. Sand on Tel Avivin yliopiston proffa ja artikkelissa viitataan lähteisiin, mutta "totuus" on niin moneen kertaan kuultua ja aihe hyperpoliittinen, joten asenteeni on lähtökohtaisesti skeptinen. Uutta totuutta on totisesti vaikea viestiä. (Sandin kirja The Invention of the Jewish People julkaistiin vuonna 2008 ja on Wikipedia-sivunsa perusteella herättänyt runsaasti keskustelua. Lontoon yliopiston historiantutkimuksen instituutin sivuilla julkaistun arvostelun perusteella aiheesta on olemassa laadukkaampiakin kirjoja.)

Språkbruk 3/2015 kuvasi sekunnissa tehtäviä nykyruotsin murrekarttoja internetin teksteistä. Mieleeni palasi oitis Jonathan Lindströmin Öölannin ja Viron yhdistävä träsk. Ja kas, samassa lehdessä oli Peter Slotten artikkeli sanasta träsk! Sen mukaan träsk merkityksessä järvi on ollut käytössä Gotlannissa, Suomessa ja Norrlannissa, mutta lähtöisin itäisestä Keski-Ruotsista. Hypoteesina on, että sieltä sana levisi muuttajien mukana pohjoiseen. Nykyruotsissa träsk on järven sijaan suon oloinen umpeen kasvanut vesialue.

Menneen kesän muistoksi järvimaisema Ampiaisesta 17/1910

Lääketieteen historiaa

Eilen pidettiin Suomen lääketieteen historian seuran syysseminaari, käsittääkseni ensimmäistä kertaa. Paikalla oli innostunut yleisö ja esitykset olivat antoisia. Taukokeskusteluissa totesin olevani paikalla, koska olen kiinnostunut tavallisten ihmisten historiasta, johon taudit liittyvät joka aikana.

Ensiksi puhuneen Päivi Räisänen-Schröderin aihe oli minulle tuttu jo Joensuusta. Kertaus on opin äiti ja yleisökeskustelusta laitoin muistiin Heikki S. Vuorisen maininnan, että osa 1800-luvulla Suomeen tuodusta kiinanpuukuoresta ei ollut aitoa. Nykyäänhän myös viedään lääkeväärennöksiä kehitysmaihin.

Saara-Maija Kontturi kertoi piirilääkärilaitoksen varhaisvaiheista perustuen graduunsa Parantajat ja tieteentekijät : piirilääkärit Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Hän jatkaa aiheen parissa väitöstutkimusta, jossa keskittyy Suomen alueeseen. Päälähteinään ovat piirilääkärien vuosikertomukset, joista vain osa on painettu amatöörien iloksi.

Lääkäreitä valmistui Ruotsin valtakunnassa liian vähän väestön määrään ja levinnäisyyteen nähden. Aihetta sivuten minulla oli tallessa Heinolan lasareetin rekrytointi-ilmoituksia Ruotsin ajan lopulta. Paikan täyttö onnistui kolmessa kuukaudessa kesällä 1795, mutta ei kevättalvella 1806.

Inrikes tidningar 29.5.1795

Posttidningar 17.8.1795

Inrikes tidningar 21.2.1806

Inrikes tidningar 30.4.1806

Sari Aalto kertoi 1900-luvun lääkärikoulutuksesta, jossa pantiin rajoja tutkinnon suorittajien määrälle 1910- ja 1930-luvulla, ja 1950-luvulla opiskelupaikkoja lisättiin huomattavasti.

Mona Rautelin on tutkinut piiloraskauksia, joissa raskaana oleva nainen ei itse huomaa olevansa raskaana eikä sitä välttämättä huomaa tutkiva lääkärikään. Kuukautisten tapaiset vuodot jatkuvat ja kropan muoto ei viittaa raskauteen. Näitä koskevissa uutisoinneissa on usein kommentteja "kyllähän nainen tietää", mutta todistettavasti ei vaan tiedä.

Ilmiö on tunnistettu jo antiikin aikaan ja mainittu ruotsalaisessa kirjallisuudessa 1500-luvulla, mutta se ei edelleenkään ole laajasti tunnettu. Nykyään tiedetään, että piiloraskauteen ei vaikuta kokeneisuus synnyttäjänä, ikä, varallisuus, siviilisääty, mielenterveysongelmat tai päihteiden käyttö. Mutta monet eivät tiedä piiloraskaudesta ilmiönä mitään.

Tilassa olevat mieltävät synnytyksen käynnistymisenkin sairaskohtaukseksi ja lapsen tulo on niin suuri yllätys, että se saattaa johtaa lapsenmurhaan. Rautelin on poiminut aineistoa nimenomaan näistä oikeustapauksista.

Tarja-Liisa Luukkanen yhdisti esityksessään Karstulan kirjaston lainauslistat 1880- ja 90-luvuilta paikkakunnalta kerättyyn kansanperinteeseen. Lääketieteellisiä kirjoja oli lainattu vähän - ainakin verrattuna Lutherin Kirkkopostillaan. Luukkanen argumentoi, että kansalla ei ollut tarvetta etsiä hoitotietoa kirjasta, kun jokaiseen lääketieteelliseen ongelmaan oli loitsut ja sanat omasta takaa.  

Viimeiseksi puhui Timo Vilén sodan jälkeisestä kariestutkimuksesta ja -valistuksesta. Hammaslääkärin tyttärenä kuuntelin mielenkiinnolla. Molempien maailmansotien aikana sotaa käyvissä maissa karieksen määrä oli laskenut ja syntyi hypoteesi yhteydestä sokerin kulutukseen. Ruotsissa tehtiin epäeettisesti ihmiskoe mielisairaalan potilailla, joiden ravintoa pystyttiin kontrolloimaan. Tulokset valmistuivat vuonna 1949 ja ne vahvistivat sokerin käyttötiheyden merkityksen. Mutta tämä julkistettiin vasta vuonna 1953.

Omaan käyttöön - osa 438

Piipahdin tänään Designmuseoon katsastamaan lapsuuden muotoilunäyttelyn, jonka aikajänne 1900-luku on historiaksi luettava. Ovesta sisään, lipputiskille näyttämään museokorttia, tarra rintamukseen ja kakkoskerrokseen. Tein  melko pikaisen kierroksen, jossa ehdin havaita yhden epäilyttävän vuosiluvun, joten otin valokuvan ja lähetin Twitteriin - vaihteeksi valokuvausasiaa vatvomatta.

Palatessani alakertaan oli syytä lähettää Twitteriin toinenkin kuva.

Lipunmyynnin yhteydessä! Upeaa @DesignmuseoFI . Mutta jos lainaan blogissa twiittiä, jossa on kuva museostanne... pic.twitter.com/PHP1Io7so0

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) October 28, 2015

Teksti siis tosiaan oli lipunmyyntipisteen yhteydessä, mutta selkäni takana lippua lunastaessani, joten en sitä huomannut. Koska kyse Designmuseosta, tämän täytyy olla tarkoituksellisesti suunniteltua. Kuten tekstikin.

Siinähän on heti alkunsa tämä hullunhauska ilmaisu "omaan käyttöön", josta viimeksi keskusteltiin Laura Boxbergin aloitteesta syyskuussa. Tuolloin Designmuseon kuraattorin viesti

@laurabxb @DesignmuseoFI sallii kuvien käytön blogeisssa. Kuvaamiseen kannustetaan, poikkeustapauksista ilmoitetaan. #AskACurator

— Merja Vilhunen (@merjavilhunen) September 16, 2015

Nyt seinällä olevan tekstin mukaan "oman käytön" rinnalla sallittu valokuvaaminen "sosiaaliseen mediaan". Onko tässä uusi määritelmäsuo? Suomenkielisen Wikipedian mukaan 

Sosiaalinen media (lyhennetään usein some) tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu siis monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu.

Ilmeisesti kommentointimahdollisuus riittää mahdollisuudeksi "olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja", sillä blogialustat on listattu samassa artikkelissa välineeksi.  Itse en ole mieltänyt blogia sosiaaliseksi mediaksi ja siksi esitin twiittini kysymyksen paikan päällä.

Aamun videolinkityksiin palaten - monellako Suomen museolla on linjaus videokuvaamisesta ja eroaako se valokuvaamisesta?

Yhden miehen videoista

Katsoin putkeen aika monta YouTuben Lindybeige-kanavan videota, sillä pidin puhujan tyylistä kertoa elävöittämisessä opitusta ja historiallisten leffojen virheistä. Mutta tähän ikään mennessä olen oppinut, ettei vakuuttava esittäminen tarkoita sisällön totuudellisuutta. Joten toimin nykyaikaisen ihmisen tavoin ja googlasin.

Tuloksista näkyi, että muutama muukin oli hakenut tietoa miehen luotettavuudesta. Kaikki eivät siis internetissä usko kaikkeen. Nikolas Lloydin oma sivusto esittelee hänet arkeologiksi ja mainitsee arkeologian tutkinnon Newcastlen yliopistosta. Videoidensa perusteella hän on tehnyt töitä tv- ja filmikuvauksissa ja on harrastanut historian elävöittämistä. Vähintäänkin kertomuksensa omista kokemuksistaan ovat mielestäni asiallisia. (Myönnän, että Helsingin esittäminen positiivisessa valossa vaikutti arviooni.)

Käytän hyvin harvoin nahkapohjaisia kenkiä, joten en ole tullut ajatelleeksi niiden käyttöominaisuuksia arkielämässä (Ancient shoes - with tales of falling over & Fighting shoes - authentiboots and pattens). Hyvin uskottavaa, että niillä liukastuu helposti niin sodan käynnissä kuin suomalaisessa maalaisympäristössäkin. Pohjien naulaaminen kitkan lisäämiseksi oli minulle ennestään tuttua Hilja Valtosen romaanista Vaimoke, jossa päähenkilö petkutustarkoituksessa taiteilee "Renki-Jussin kyntösaappailla, joiden pohjissa on nauloja ja limaskeja enemmän kuin Kyrönsalmen sillassa". Nykysuomen sanakirja kertoo, että limaski on kirjakielellä anturanasta.

Vahatauluun kirjoittamista olen kokeillut, muistaakseni AboaVetuksen kirjoitusnäyttelyssä (josta en maininnut blogissa enkä Twitterissä?). Kirjainten piirtäminen tuntui perin hankalalta ja hitaalta. Lloyd väittää, että vahaan kirjoitettaessa käytettiin toisenlaisia kirjainmuotoja (Laptops of the Ancient World). Totta vai tarua? Todennettavissa suuntaan tai toiseen?

Olen monta kertaa tuijottanut ylläolevan kaltaisia rautakauden solkia ymmärtämättä miten niitä käytetään. (Kuva: Elisabet Pettersson SHMM CC-BY) Liikkuva kuva auttoi huomattavasti (Penannular brooches).

Olin Tukholman Historiska museetin Visbyn verilöylyn näyttelyssä yksinäni, joten oli kiva katsoa Lloydin näkemyksiä ja muistella omaa kokemusta (Medieval massacre & Medieval massacre bones & Gauntlets, helmets, studded leather armour, and gold). Taitaa olla ainoa näkemäni videokatsaus museokävijän näkökulmasta. Lisää! Ja olen samaa mieltä Historiska museetin tiedon esittämisen puutteista.

Lloyd vieraili tänä kesänä Visbyn keskiaikapäivillä ja teki köyttä ( Medieval rope-making in Visby market & Rope and Hollywood ). Vaadittu työmäärä (eli arvo) sai hänet huomauttamaan, etteivät historiallisten elokuvien monet kohtaukset, joissa köysi huolettomasti katkotaan, ole uskottavia.

Historiallisten elokuvien virheistä Lloydilla on monta videota. Jopa yksittäisestä kuvasta hän löytää virheitä, joiden avulla ymmärtää kuinka vaikeaa on tavoittaa menneisyyden maisemaa (What is wrong with this picture?). Tiet kuluivat toisin, pellot olivat pienempiä ja aidattuja sekä vilja pidempää ja rikkaruohoisempaa.

Kaksi yksinasujaa Kuusamossa

Panu Savolaisen esitys yksinasujista tuli mieleen kun tutustuin sunnuntaina kirjastosta hakemaani Santeri Ivalon kirjaan Alkutaival. Lapsuusvuosien muistelmia. (1932) Se kuvaa Ivalon viittä vuotta Kuusamon pappilan poikana 5-vuotiaasta isänsä Herman Ingmanin kuolemaan eli 1870-luvun alkupuolta.

Luvussa Kellotapulissa Ivalo kertoo kellonsoittajasta, joka

"muuten vain" siellä mielellään istui ja makailikin. Eräässä nurkassa oli hänellä näet siellä joitakin räsyjen riekaleita, joita hän levitti lattialle vuoteekseen. Luultavasti oli asia niin, että hän viihtyi täällä yksinäisessä tapulissaan, jossa hän oli isäntänä, paremmin kuin "pöksässään" tuolla järven rannalla, jossa oli vähän tilaa ja liiankin paljon asukkaita. Siellä isännöi hänen miniänsä lapsineen, taisipa olla vielä muutakin väkeä, ja kun Eerikki ei enää paljon kyennyt työhön, köpitti hän milloin vain tarkeni tapuliin ja jätti akat mökille riitelemään.

Eerikki kuoli Ivalon Kuusamo-vuosina, joten hänet voisi löytää haudattujen listasta. Mutta yksinasumisensa muoto ei liene jättänyt mitään merkkiä virallisiin asiakirjoihin.

Näköetäisyydellä pappilasta, järven takana, oli Tyynelä, jossa asuva "kiltti, ystävällinen täti" "korkealle törmälle oli rakentanut itselleen pienen tuvan"

Hän oli, niin oli minulle kerrottu, virkamiesperheen tytär jostakin etelästä. Edellisen papin sukulaisena hän oli kulkeutunut näille pohjoisille perukoille, jonne oli yksinäisen vanhuudenkotinsa perustanut, - kissa vain oli siellä hänen seuralaisenaan.

Leena Takkinen toteaa AMK-työssään Kuusamolainen virkatalo osana kulttuurimaisemaa. Kuuselankartanon ja Tyynelän yleissuunnitelma, että 

Tyynelään oli rakennettu pieni mökki noin 1820-luvulla kirkkoherran tyttärelle Gustaavalle. Tyynelän ensimmäiseksi varsinaiseksi asukkaaksi mainitaan Johan Gustaf Krankin veljen tytär Sofia Krank eli Tyynelän mamselli. Sofia Krank piti ryytimaata hoitaen, kitkien ja kastellen aina vuoteen 1870 asti, jolloin hänen setänsä nukkui ajasta iäisyyteen. Sofia Krank muutti tämän jälkeen etelään viettämään eläkepäiviään. 

Ajoitukset menevät hieman ristiin, mutta eiköhän Ivalo ole tarkoittanut Sofia Krankia. En vaivattomasti löytänyt Tyynelää ajan rippikirjasta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, oliko yksinasujalla piikaa vai ei. Ja nähdä, minkä ikäistä naista Ivalo oli lapsena pitänyt vanhana.

Kuva Hilkka Finnen, kirjasta Kylän lapset (1880)

(Joo, lupasin, että eilinen olisi ollut viimeinen Joensuu-postaus. 80-luvun hittiä mukaillen valheeni ovat lupauksieni veroisia.)

Pohjois-Karjalan museossa

Vasta toisella käynnillä ja kolmannella kierroksella tajusin miten Pohjois-Karjalan museo piti kiertää. Ja sen jälkeen löysin tiskiltä kartan...

Suositeltu aloitus on Muinaisilla poluilla, joka perinteiseen tapaan esinevitriinein kävi läpi Pohjois-Karjalan esihistorian. Viereinen museopeda-alue tarjoaa samasta kevennetyn version ja sen reunalta kannattaa huomata 600-luvulle ajoitettu suksi. Niitä ei ole ihan joka museossa. Enkä muista muissa museoissa silitelleeni oravannahkoja. Ihania, kunnes mieleen tulee niiden olleen elävän eläimen osa.

Sitten perusnäyttelyn historialliseen osaan, joka oli jokseenkin samaa kamaa kuin muissa maakuntamuseoissa. Paikalliset kartanot eivät olleet kartanoita, mutta silti säätyläiselämää esitellyt huone oli kyltitetty sanalla kartanot. Kirkko-osiossa sanottiin suomeksi, että Ruotsin vallan alla vain luterilainen kirkko oli sallitttu, mutta en nähnyt mitään mainintaa tämän käytännön merkityksestä paikallisille ortodokseille.

Runonlaulunkuuntelupiste oli paikallista kulttuuria ja hieno kokemus. Sen sijaan laululava, jossa Karjala-aiheiset iskelmät kuvitettiin sekalaisen oloisilla valokuvilla ilman kontekstia ei vedonnut minuun.

Perusnäyttelyn loppupuolella oli alue Joensuulle ja paikka neljännelle aikajanalle. Aikajanaa kuvittivat isot teemavitriinit, joiden esineistä ei annettu tietoa sekä minivitriinit, joiden yksittäisillä esineillä oli kuvaus, mutta konteksti tai esineiden välinen yhteys jäi minulta tavoittamatta.

Mutta toisen kerran pikkuikkunoita tiiraillessani huomasin omiin hutkimuksiini liittyvän esineen. Oli vaan niin kiiltävä (ja valaistu), että valokuvan ottaminen oli mahdotonta. Esineteksti:

Palvelusmerkki "hyvästä palvelusta"; vuodelta 1844, annettu renki Kaarle Kaarlenpoika Kopoiselle, joka joko on ollut Joensuun alkuperäisiä asukkaita ennen kaupungin syntyä, tai sitten on muuttanut Joensuun kaupunkiin ensimmäisten joukossa.

Itse esineestä näki lukea, että palvelusmerkin oli antanut Suomen huoneenhallitusseura, jonka palkinnoista olen vuosi toisensa jälkeen jaksanut innostua. Näistähän on sanomalehtimainintojen lisäksi asiakirjoja, joten eikö Kaarlesta tosiaan ole kuin arvailuja?

Palkinto julkistettiin Finlands Allmänna Tidningissä 10.1.1845. Selviää, että esine on hattspänne af silver. Tämän ulkonäköä olen monasti miettinyt, mutta en olisi uskonut näin komeaksi.

Sanomalehden listasta luonnollisestikin selviää myös Kaarlen emännän nimi: nimismiehen leskirouva Brita Sofia Bernsten. Perushiskityksen perusteella Liperissä 26.12.1809 menivät naimisiin herra komissaari Carl J. Bernstén ja mamselli Brita Sophia Hjelman. Heidän lapsensa kastettiin vuosina 1811-1830 Kontiolahden kappeliseurakunnassa, jossa perhe asui Kontiolahden kylän tilalla 7. Carl J. Bernstén kuoli 51-vuotiaana 5.5.1830.

Kontiolahden rippikirjassa 1834-44 Bernstenin perhe on vielä talossa 7. Sivulla on tietenkin myös uskollisuudesta palkittu renki Kaarle Kaarlenpoika Kopoinen, joka oli syntynyt vuonna 1802. Uskollisuuteen sopii heikosti se, että hän on 1839 saanut muuttokirjan Liperiin ja tullut sieltä takaisin. Vuonna 1845 hän ottaa jälleen muuttokirjan Liperiin.

Palkintonsa Kaarle siis ansaitsi Kontiolahden kylässä, joka ei ole mitenkään lähellä Joensuuta eikä (Wikipediaan luottaen) edellenkään sen osa. Eli miksi museolaiset ovat väittäneen hänen olleen "Joensuun alkuperäisiä asukkaita ennen kaupungin syntyä, tai sitten on muuttanut Joensuun kaupunkiin ensimmäisten joukossa."? Ovatko he jättäneet taustatutkimuksen tekemättä vai tehneet sen niin huolellisesti, että ovat löytäneet Kaarlen Joensuusta vuoden 1848 paikkeilla? Kiinnostaisi tietää.

Joistakin museon esineistä on saatavilla tietoa hieman omalaatuisella sivustolla Open Karelia. En tiedä toimiiko käyttöliittymä selaimessani oikein, mutta ainakin etusivulla saa arvottua esiin viisi esinettä ja klikkaamalla kiinnostavasta lisätietoa.

Perusnäyttelyn kierroksen lopettaa Sortavalan pienoismallit. Vuoden 1939 Sortavalaa voi tutkia myös virtuaalisesti.

Pohjois-Karjalan museon vaihtuvat näyttelyt ovat Carelicum-rakennuksen alakerrassa. Toinen näyttelyistä oli juuri loppunut ja Joensuun lyseon valokuvien mindmap ei ulkopuolista jaksanut kiinnostaa. 

Lyseo-näyttelyn vieressä oleva Mukulakatu on "lasten oma satukaupunki, leikkipaikka, jossa pääsee seikkailemaan Joensuun historiasta tuttuihin paikkoihin". Tällaisten toteutushan minua aina kiinnostaa, mutta tällä kertaa oli kohdeyleisö sellaisessa vauhdissa etten uskaltanut mennä joukkoon.

Alakerrassa on myös pieni jäänne Säästöpankista, jolle talo oli alunperin rakennettu.

Jälkikirjoitukset - Historiantutkimuksen päivät

Piirakat, jotka ostin S-marketin paistopisteen näköisestä telineestä kotimatkan evääksi olivat parhaita syömiäni pit-kään aikaan. Tihkuivat rasvaa ja suolakin maistui. Tuli Pohjois-Karjala-projekti mieleen.

Maria Lähteenmäki julkaisi blogissaan tekstin Minne menet historiantutkijoiden ammattikunta tekno-oligarkkien paineen alla?, jossa kertasi perjantaisessa sessiossa esittämiään teemoja.

Susanna Ånäs kirjoitti  Wikimedia Suomen blogiin osuudestaan paneelikeskustelussa Everyone a historian? User generated contents, participatory archives and history making in the digital age sekä kommenttinsa perjantai-illan paneeliin.

Ennen illan paneelia istuin rakennushistoriallisessa seurueessa, jossa Ella Viitaniemi toi esiin Kokemäen kirkon massiivisuutta valmistuessaan. Kas, olen usein keskittynyt miettimään Turun tuomiokirkon suhdetta ympäristöönsä ja keskiajan kirkkoja muuallakin, mutta en hetkeäkään käyttänyt ajatellakseni miltä Kokemäen kirkko on 1700-luvun lopun Kokemäellä näyttänyt.

Kirkonmäki on ollut ehkä puuton? Missään tapauksessa ympäristössä ei ole nykyistä korkeaa rakennusmassaa heikentämässä näkyvyyttä. Kokemuksesta tiedän, että kirkko näkyy Kolsinniemeen, mutta kuinka kauas muihin suuntiin? ADLS-kurssilla näytettiin Väli-Amerikan viidakosta analyysiä siitä, minne asti temppeli näkyi. Joku voisi osata topografisella kartalla tehdä jotain vastaavaa Kokemäestä?

Toinen mietityttävä asia jäi Pohjois-Karjalan museosta (jonka varsinainen käyntiraportti blogissa huomenna ja sitten tämä Joensuun matka on käsitelty. Lupaan.). Sortavalan pienoismallien takana olevasta taulusta opin, että Sortavalassa oli kauppiaita viimeistään 1400-luvun lopulla. Yksi Suomen keskiaikainen kaupunki? Miksi Suomen esihistoria esitetään nykyisten rajojen mukaan, mutta historiallisen ajan esitykset rajaantuvat Ruotsin valtakunnan alla olevaan Suomeen?

Olin aidosti hämmentynyt ennen matkaa kun luin Joensuun kaupungin sivulta, että "Vakinainen asutus alueelle syntyi kuitenkin Ruotsin vallan aikaan". Tarkoitetaanko etelässä 1100-luvulla alkanutta Ruotsin vallan aikaa vai paikallista vuonna 1617 alkanutta Ruotsin valtaa? Miltä tuntuu opiskella "Suomen" historiaa Pähkinänsaaren rajan pohjoispuolella, kun pääosa kouluopista ei koske omaa ympäristöä? Ja sen historiasta ei oppikirjassa ole montaakaan (tai yhtäkään?) sanaa.

Historiantutkimuksen päivillä olisin voinut kysellä Kati Parppeilta muutaman vuoden takaisesta Etelä-Karjala instituutin hankkeesta, jossa tarkasteltiin aluehistoriaa tuijottamatta nykyajan rajaa. Mutta kaivoin linkin varastoista vasta tätä kirjoittaessani. Se oli löytynyt RajatOn-sivuston kautta.

(Oma asiansa on Novgorodin ruhtinaskunnan kaupunkikäsite verrattuna eurooppalaiseen.)

Lukemisia kansalle - osat 13-32

Viime sunnuntaina aloitettu läpikäynti jatkuu

13. [Hedberg, Fredrik Gabriel]: Kristuksen rakkaus syntisiin. Toinen painos. 1864
14. Etsijä. Saarna F. W. Krummacherilta. Ruotsinkielestä. 1852
15. [Ahlgrén, Johan Ephraim (suomennus?)]: Awiosäädylle. Waimosta ja miehestä. 1853
16. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Wanhempain kunnioittamisesta. 1853
17. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Lasten kaswatuksesta. 1853
18. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Palkollisille niin myös Isännille ja Emännille. 1853
19. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Herran ehtoollisesta. Toinen painos. 1859
20. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Ainoa tie autuuteen. 1853
21. Äänestä. Opetuksia suomalaisille. 1853

Ensimmäinen luonnontieteellinen julkaisu! Alkaa katekismustyyliin:

Kuinka syntyy ääni? Joku kappale pannaan värisemään; kappale saattaa ilman värisemään; ilmassa syntyy niin väreitä eli aaltoja, jotka kulkevat ja sattuvat korvaamme. Korvassa tunnemme äänen.

Ennen seuraavaa yksi uskonnollinen julkaisu.

22. [Ahlgrén, Johan Ephraim (suomennus?)]: Philippus Samariassa. 1853
23. Lyhykäinen Kertomus Taivaasta ja Maasta, Kuusta ja Tähdeistä ja n. e. Omistettu Kunnioitettavalle Talonpojan säädylle Ruotsin maalla ja nyt Suomeksi käätty kunnioitettavain Maanmiestemme hyödyksi. Toinen lisätty painos. 1853

"Planeetit elikkä maat ovat saaneet kukin nimen - eroittaaksemme heitä toisistansa - ne kulkevat auringon ympäri, toinen ulkopuolella toista..." Laaja aihe vaati 24 sivua käsittelyynsä.

24. Frans Michael Franzén, suom. Abrah. Engblom: Ewa ja Maria niin kuin kaksinainen peili waimolle, Marian ilmestyspäiwänä kristillisessä saarnassa esiin asetettu. 1853
25. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Epistolan saarna Tuomio-sunnuntaina. Toinen painos. 1860
26. Lammasten ruokkoomisesta, eli taitawa ja ymmärtäwäinen Lammas-ukko. Ruotsin kielestä. Toinen painos. 1853

Tässä ohjekirjassa on valittu nykyäänkin suositeltu kerronnallinen ote. Kirjoittajan isä (vai "isä"?) on 50 vuotta aiemmin miettinyt ja kehittänyt lampaanhoitoaan. Selvyyden vuoksi neuvonsa on esitetty myös numeroituna listana.

27. Hagberg, [Karl P.], suom. Aaprah. Engblom: Saarna Jumalan sanan woimallisesta waikutuksista ihmisen sydämessä. 1853
28. Krummacher, F[riedrich] W[ilhelm], suom. F. F. G-a-d: Rukouksesta Jesuksen nimeen. 1854
29. [suom. Aaprah. Engblom]: JESUKSEN Nimessä! Kuritetun kristityn uskaliaisuutta luetellessansa ja julistaessansa Herran tekoja elämässä ja kuolemassa esiin asetettu Lyhyessä Ruumissaarnassa ja Elämänkertomuksessa hengellisesti heränneestä ja aiwan nimikuulusta Merikarwian talonpojan tyttärestä Anna Rogelista joka wuoteenomaisena neljätoista ajastaikaa ja kaksi kuukautta saarnaten ja hengellisiä wirsiä weisaten ylisti Herran kunniaa. 1854
30. Jumalan Wapaa Armo, kirkastettu William Millsin kääntymisen kautta, joka, murto-warkaudesta kuolemaan tuomittu, mestattiin Edinburg'issa 21 p. Syyskuuta 1785. 1854
31. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Wanha riita eli tuhlaaja-poijan wanhempi weli. 1854
32. Ansgario. Suomentama. Toinen painos. 1864

Tämän eksoottisen kuuloisen nimikkeen ovat vapaaehtoiset kirjoittaneet puhtaaksi. Se on kertomus kristinuskon tulosta Ruotsiin ja päähenkilön nimi tutumpi muodossa Ansgar. Siis historiaa!

Kuva Twee schapenkoppen en een kop van een lam, Anthony Oberman, 1809. Rijksmuseum.