Ilta Kaskisissa

Kukka-Maarian päivän museokiertueeni, jonka museoannista kerron ensi viikolla, päättyi Kaskisiin. Siellä ei ollut yhtään museota auki, mutta kaupungin turismisivuilta löytyi edullisen majoituksen lisäksi tieto Cneiffin kivestä. Siitä tuli kaupungin ykköskohde, sillä elämäkerta.

Kyseessä on nimittäin lääninlampurina 1743-1766 olleen Johan David Cneiffin kiveen hakkaamat elämänsä perustiedot. Paikan päällä kivi yllätti koollaan, sillä oli näyttänyt verkon kuvissa pieniltä. Luulin omaa kuvaa ottaessani aidan tarjoavan mittakaavaa, mutta sekä kuvakulma että kasvillisuus hämäävät tässäkin.

Kirjoitus oli tulosuunnasta katsoen kääntöpuolella. Infotaulusta sai lukea suomennoksen latinankieliselle tekstille. Teksti oli tehty vuonna 1784, mutta joku oli lisännyt loppuun kuolinvuoden 1791. Eipä ole päässyt mies unohtumaan. Ainakaan sen jälkeen kun kivi putsattiin sammaleesta vuonna 1860.

 Muitakin halutaan Kaskisissa muistaa ja muutamissa rakennuksissa huomasin tällaisen kyltin.

QR-koodi vie jo mainitulle turistisivustolle, jonne on koottu kaksikymmentä henkilöä, "joiden elämäntarinan kautta saat kuulla kaupungin historiasta ja elämänmenosta". Ihan niin innostunut en ollut, että olisin tämän kierroksen tehnyt.

Mutta ehdottomasti halusin nähdä myöskin turistisivuilla mainostetun Bladhin talon, jota satuin lähestymään takaapäin.

Kiersin tietenkin myös katsomaan vielä komeamman etupuolen.

Peter Johan Bladh oli periaatteessa vanha tuttu Tieteen päivien Itä-Intian kauppakomppaniaesityksestä, mutta käytännössä muistin tämän yhteyden vasta tätä tekstiä kirjoittaessani. Talo valmistui 1788 miehen kotiuduttua matkoiltaan, mutta hän ei siihen muuttanut vaan asui kaupungin ulkopuolella. Aluksi rakennus toimi kaupungin kirkkona. Nykyään juhlatila.

Majapaikan pihassa - keskellä kaupunkia - oli kolme määkivää lammasta, joten Cneiffia saatoin ääntä kuunnellessani muistella koko illan.

Matkan varrelta

Tämän viikon maanantaina starttasin taas yhden "kun kerran edelleen omistan auton, niin jonnekin täytyy mennä" -retken. Sen suunnittelu kiristi jälleen hermoja, kun museoita piti metsästää kymmenestä portaalista ja aukioloaikoja puuttui tai niistä oli useampia versioita. Pohjat veti Merikarvia, jonka sivuilla kunnan kohteet oli esitelty ilman osoitteita!

Lisäksi olisi ollut kiva laittaa ohjelmaan muitakin kohteita. Museoviraston portaalien avulla näitä olisi ehkä järjestelmällisemmin löytynytkin, mutta luotin vanhoihin konsteihin.

Eli ensinnäkin hannunvaakunoihin. Tiistaina Kankaanpäähän ajaessani "Sampakosken taistelun muistomerkki" herätti kysymyksen, että minkä sodan ja käännyin katsomaan. Jo ennen auton pysäyttämistä olin kyllä arvannut, että kyse oli vuoden 1918 sodasta.

Kiven vieressä ollut infotaulu vahvisti arveluni.

Toinen konsti on oma muisti, joka sentään satunnaisesti toimii. Miettiessäni tietä Kankaanpäähän pulpahti kuningasreissujen setvintöjen jäljiltä mieleen Kuninkaanlähde. Ja muistin oikein. Sellainen oli edelleen samannimisen leirintäalueen vieressä. Viitotukset siis veivät leirintäalueelle, mutta lähdekin löytyi ja lähellä oli runsaasti tekstiä luettavaksi.

Lähteen kuningas on Adolf Fredrik, joka kulki tätä kautta kierroksellaan vuonna 1752. Samaista reissua muuten muistellaan juuri tulevana viikonloppuna Loviisassa tapahtumassa Kuningas saapuu kaupunkiin. Kävin katsastamassa sen vuonna 2009 eli ehkä pitäisi ottaa uusintana.

On myös portaaleita, jotka ovat laajentaneet museoiden ulkopuolelle ja näihin kuuluu Aikamatka Satakunnassa. Sen sivuilta löysin Honkilahdelta tiedon kivikautisen laavun rekonstruktiosta. Sen osoitteessa oli myös pieni leirikeskus eikä laavusta merkkiäkään. Tuskin olisin lähtenyt hakemaan, vaikka olisikin ollut, sillä tuolloin oli reipas rankkasade päälläni.

Myöhemmin päivästä tuli varsin kaunis ja neljäs "keino" eli silkka sattuma vei reittini Närpiön kirkon ohi. Paikkakunnan museolla käytyäni piti palata ja pysähtyä ihmettelemään kirkkotallien pitkiä rivejä.

Kirkko on myös komea, mutta unohdin ottaa kuvan ulkoa. Kirkon oman infotaulun mukaan osa kirkosta on 1400- tai 1500-luvulta, mutta laajennus 1700-luvulla oli sisältä hävittänyt kaiken historiallisen fiiliksen samoin kuin todennäköisesti myöhäinen alttarin siirto yhteen ristin sisäkulmaan.

Mutta yhdeltä seinältä löytyi setti maalauksia, joiden muotonsa ja mittojensa puolesta epäilen olleen alunperin lehterin aidassa.

Turun keskiajassa

(Edelleen juhannuksen jälkeistä viikkoa raportoiden) Turun keskiaikapäivillä en ollut torstaina ainoa, joka kiskoi vanhan raatihuoneen lukittua ovea puoli tuntia ennen esitelmäohjelman alkua. Sillä tottakai sali tuli täyteen.

Ensimmäisenä puhui Jussi Kinnunen Aurajoen kehityksestä. Mielenkiintoisinta antia olivat Koroisten viistovarjostuskuvat (?), joista näkyivät rantojen sortumat molemmin puolin jokea. Tästä on ollut puhetta Korois-esityksissä, mutta vasta nyt hahmotin, kuinka iso palanen Koroisten niemestä oli hävinnyt. Kinnunen arvioi todennäköiseksi, että tämä ja vastarannan sortuma olivat tukkineet joen purjehduskelvottomaksi. Moinen yhdistettynä rakennusten ja maan menetykseen selittäisi tietenkin hyvin paikan hylkäystä.

Yleisökysymykseen vastatessaan Kinnunen totesi vastaavia sortumia olleen vuosisatojen aikana lukemattomia Aurajoessa. Kuten myös käsittääkseni Kokemäenjoessa, joten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä ammattilainen sen rannoista erottaisi. Vai onko siellä joen virtauma vienyt savikerrokset mennessään?

Saven parissa jatkettiin, sillä Ilari Aallon esitys käsitteli tiiliin Varsinais-Suomessa keskiajalla ennen polttoa tehtyjä merkkejä. Nämä Aalto oli onnistunut tunnistamaan suosittujen pyhimysten attribuuteiksi ja yksi tulkintamahdollisuus on, että tiilentekijät ovat merkinneet nimensä nimikkopyhimyksensä tunnuksella.

Lounasta kävin syömässä Aboa Vetuksella ja lähtiessä kurkistin kaivaukselle, jonne Aaltokin ehti ja osoitti kuopan pohjalta tiilikaarta, jossa oli yksi esityksensä merkki.

Lounaan jälkeen esityksissä olivat äänessä historioitsijat. (Kari Hintsala kirjoitti perusteellisemman katsauksen sisällöstä.) Kiinnostavin oli Reima Välimäen katsaus 1400-luvulle, jolloin papeilta oli jo kaksi sataa vuotta odotettu omistautumista Jumalalle ja siveää käytöstä. Todellisuus kirkon kasvavan varallisuuden ja vallan myötä oli toista ja väärinkäytöksistä on tietoja joka tasolta.

Sama kaksijakoisuus on tuttua myös myöhempien vuosisatojen retoriikasta ja erään kotimaisen piispan omavaltaisesta rahankäytöstä on keskusteltu aivan viime aikoina.  Absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti, kuten englnniksi tavataan sanoa.

Yhtenä väärinkäytöksenä Välimäki mainitsi sakramenteista kerätyt käteismaksut. Jos näitä ei sallittu katolisessa kirkossa, miten ja milloin luterilaiseen kirkkoomme syntyi käytäntö maksaa perustoimituksista?

P. S. Keskiajasta puheen ollen, opinnäyteharavoinnin tuloksia:

• Linscott, Kristina: Interpretations of old wood. Figuring mid-twelfth century church architecture in west Sweden
• Petersén, Frida: Olikheter inför Gud? : Klosterinträde ur ett genusperspektiv i 1300-talets Sverige.
• Aakko, Janne: Kivikirkkojen amatöörilaivakuvien muovaama tila 1400-luvun Turun hiippakunnassa
• Lahdenranta, Maria: Uskonsoturit ratsailla : Merkitysten rakentumisesta keskiaikaisessa veistotaiteessa Pyhän Yrjön ja Pyhän Martin ratsastajapyhimyskuvissa
• Holmlund, Jessica: Her kommber fogten aff køtholman : Personreferens och informationsstruktur i Arboga stads tänkebok 1452–1552
• Yliviuhkola, Riku: Valtakeskittymien välissä : Tukholman porvarisraadin sisä- ja ulkopoliittiset pyrkimykset ja toiminta vuosina 1471–1499
• Manninen, Nina: Kultaa, silkkiä ja itämaiden kalleuksia : Katariina Jagellonican puvut kirjallisissa lähteissä vuosina 1562-1563 ja dokumentteihin perustuva pukurekonstruktio
• Faeq Hadi, Astbrik: En ärlig svensk man som räddar Sverige från danskt vanstyre: : En historiedidaktisk analys av hur Gustav Vasa förmedlas i läroböcker.

Tunnistetut käsialat

Suomen oloissa oli erikoista nähdä juhannuksen jälkeen Kansallisarkiston koko vanha tutkijasali täynnä ihmisiä, mutta näin oli EU-tason READ-projektin päättäjäisseminaarissa. Siitä julkaisi Mari Välimäki ajatuksia tuoreeltaan ja Kansallisarkiston omassa tiedotteessa on ohjelma tiivistettynä, mutta puran muistinpanoistani näin jälkijättöisesti pari pointtia.

Transkribus-softa on siis selvittänyt käsialoja ja fraktuuraa hämmentävän hyvin, kuten kävi ilmi jo lokakuussa ja palautettiin mieleen Jyväskylässä kesäkuun alussa. Käyttö on jatkossa muuttumassa joiltain osin maksulliseksi, mutta yksityiskohdat tuntuivat olevan epäselviä. READ jatkuu osuuskuntamuodossa.

Haasteellisinta ohjelmalle on käsialojen vaihtuminen, kielten sekoitus ja taulukot. Viimeksi mainitusta suomalaisesta aineistosta yritettiin koeaineistona henkikirjoja ja kun en koskaan pysähtynyt asiaa miettimään, jäi Jyväskylän esityksen jäljiltä epäselväksi se, mikä niissä oli hankalaa. Nyt kun näki esimerkkejä.... henkikirjojen talouksiahan ei ole rajattu viivoin, joita kuitenkin on jokaisen rivin alla. Eli ota siitä sitten selvää.

Amsterdamin kaupunginarkistossa on yhdistetty joukkoistus ja koneluku. Aiemmin notaarien asiakirjoista olivat vapaaehtoiset poimineet nimiä ja nyt he korjaavat 1600- ja 1700-luvun käsialojen konelukua. Kun vertaa Helsingin kaupunginarkiston digitaaliseen tarjontaan, itku meinaa päästä. Ja muistista pukkasi tieto, että Turun kaupunginarkistossa digitoitu materiaali luvattiin marraskuussa 2018 "lähitulevaisuudessa asiakaskäyttöön"...

Kansallisarkisto ei suunnittele joukkoistusta, mutta proaktiivisesti jakoi seminaarin jälkeen FB:ssä sukututkijoiden näkyviin 1800-luvun tuomiokirjojen ilmoitusasioiden testialustan linkkiä. Yhdessä FB-ryhmässä kaipailtiin rippikirjoja ja muistettiin, että niihin koneluku ei vaihtelevien käsialojen ja muotojen vuoksi ollut toiminut. Toisessa ryhmässä useampi kommentoi "upeeta", vaikka heti huomattiinkin, että haussa kannattaa käyttää erilaisia kirjoitusmuotoja nimille.

Välimäki haikaili tekstissään ymmärrettävästi 1600- ja 1700-luvun käsialojen lukumallia. Mutta Stenfelt-projektin palautettua minut 1800-luvun käräjäpöytäkirjojen ääreen kymmenen vuoden tauon jälkeen konkretisoitui syy, miksi niihin kohdistuu huomattavasti vähemmän tutkimusta kuin aiempiin vuosisatoihin. Ovat nimittäin varsin työläitä läpikäytäväksi, kun yksistä käräjistä syntyy satoja sivuja pöytäkirjaa. Näkisin siis, että teknisisestä syystä tehty valinta tarjoaa Ihan Oikealle Tutkimukselle merkittäviä mahdollisuuksia, joihin toivottavasti tarjotaan.

Sitä, että sukututkijat tulevat hyödyntämään sekä ilmoitusasioiden että luvattujen varsinaisten hakumahdollisuuksia, en epäile hetkeäkään. Sen sijaan en edellenkään löisi vetoa sen puolesta, että kyseinen mahdollisuus julkaistaan uuden Astian yhteydessä tämän vuoden puolella. Mutta, jos olen väärässä, niin hieno juttu.

P. S. READ/Transkribus ei tietenkään ole maailman ainoa hanke käsialojen koneelliseen lukemiseen. Ruotsissa Tomas Wilkinson on äskettäin puolustanut artkkeliväitöskirjaansa Learning based Word Search and Visualisation for Historical Manuscript Images.

Jalkapuista

Eilen mainitulla Raaseporin käynnillä ryhmän Suomen ulkopuolella kasvanut kysyi linnan sisäpihalle huvitustarkoituksessa (?) asetetusta jalkapuusta. Häpeäkseni en muistanut juuri mitään muuta kuin kesken jääneen blogipostauksen. Joka on nyt siis syytä saattaa jonkinlaiseen julkaisukuntoon.

Kotiseudussa 9/1912 julkaistiin A. M. Tallgrenin informatiivinen artikkeli "Jalkapuut" ja "mustatuoli". Sen mukaan jalkapuu on mainittu ensimmäistä kertaa asetuksessa vuonna 1687. Jalkapuun käyttö laajeni 1700-luvulla 19 eri rikokseen, joista "enimmät käsittelivät pahennuksen aikaansaamista, laiminlyöntejä jumalanpalvelukseen ja katkismuskuulusteluihin nähden". Jalkapuiden käyttö lakkasi 15.5.1848 annetulla asetuksella.

Jalkapuun käyttöönoton ajoitusta aikaistaa Satakunta-sarjassa julkaistu Sakari Loimarannan artikkeli Huittisten pitäjän kirkollisista oloista 1600-luvulla, jossa mainitaan juopuneena kirkkoon tulleen saaneen piispantarkastuksessa 1674 tuomiokseen jalkapuuta ja sakkoja. Forssan lehdessä 9.12.1925 mainitaan Perttulaan määrätyn hankittävaksi jakapuu jo maaliskuussa 1666. Mutta edelleen ollaan kaukana Raaseporin linnan käyttökaudesta.

Kyläkirjaston kuvalehdessä 2/1915 julkaistiin yllä näkyvän kuvan lisäksi artikkeli Jalkapuurangaistus entisaikoina. Siinä sanotaan jalkapuurangaistuksen tulleen ensimmäistä kertaa mainituksi "v. 1660, piispa Terseruksen pitämän pappeinkokouksen päätöksessä, niin uhataan sillä niitä, jotka meluavat ja ilvehtivät jumalanpalveluksen aikana. Piispa määräsi silloin, että maaherrain suosiollisella avulla oli kaikkiin kirkkoihin hankittava jalkapuu."

Ei siis mitään tietoa 1500-luvusta, keskiajasta puhumattakaan. SAOB antaa varhaisimman straffstock-esiintymän vuodelta 1683. Mutta englanninkielisen Wikipedian mukaan jalkapuu (stocks) oli Englannissa maallisen oikeuden käytössä 1300-luvulla ja siitä eteenpäin. Eli ehkä keskiaikainen käyttö Pohjolassakin mahdollisuuden rajoissa.

P. S. Jalkapuuhun liittyi taannoinen teksti Miten nuorimies vihille saatiin, jossa näköjään käytinkin samaa kuvaa.

Arkeologinen vierailu ja poimintoja verkosta

Pari päivää ennen juhannusta vierailin Raaseporissa, jossa Slottsmalmenilla oli juuri lopetettu päivän kaivuu ja aloiteltiin pressun alle suojatun dokumentaatiota.

Hyvin ystävällisesti minulle näytettiin ja selostettiin monttu, josta oli löytynyt kivin tuettu paalu, jonka tarkoitus oli vasta arvailujen varassa. Olin luullut (joitakin esityksiä huonosti kuunneltuani), että Slottsmalmen oli silkkaa tunkiota, joten poistuin paikalta jotain oppineena. (Facebookista sain sitten myöhemmin lukea, että kaivausten vihoviimeisenä päivänä oli saatu esiin lankuilla peitetty pinta!)

Kaivamassa olleet Hangon kesäyliopiston kurssilaiset kiersivät Georg Haggrénin opastuksella linnan ympäristössä ja sen sisällä. Minut hyvin ystävällisesti pyydettiin mukaan. Linnan neliuloitteisuudesta en tajunnut sen enempää kuin ennenkään - meni ehkä vielä sekavammaksi modauksineen ja "restaurointeineen". Mutta osasin ihailla Haggrénin esittelemiä keskiaikaisia (!) paaluvarustuksia, jotka aikanaan olivat vedessä.

(Juu, jälkimmäinen kuva ei ole kovin havainnollinen ainakaan omalla puna-vihersokeudellani. Mutta paikan päällä puut olivat selvästi näkyvillä.)

Ja luvatut verkkopoiminnat.

1) Satakunnan museon arkeologian luentosarja ei ole YouTubessa vielä hillittömiä katsojalukuja saanut, joten aloitetaan linkittämällä se

• Maija Helamaan luento "Kadonneen Luostarin jäljillä"
• Oona Jalosen luento "Köyliön kirkon vainajat"
• Kati Salon luento "Pronssikauden ihmisluututkimus Suomessa ja erityisesti Satakunnassa"
• Kalle Luodon luento "Honkajoki Hietala-Hietaranta, mesoliittisen asuinpaikan tutkimukset
• Leena Koiviston luento "Löydä Satakunnan muinaisuus!"

2) Satakunnassa pysyen Luistarin alue on saanut uuden hienon sivuston. Ja maakunnan arkeologiset kohteet on kierretty 50 päivässä. Inventointityötä tehnyt lupasi julkaista blogissaan ehdotuksia tutustumisreiteiksi, odotan mielenkiinnolla.

3) Turun museokeskus puolestaan teki julkaisun Pitkin poikin Aurajokea – arkeologisia tutkimuksia (pdf), jossa "on neljätoista artikkelia, joissa kerrotaan uusimmista Aurajokilaakson alueella tehdyistä arkeologisista tutkimuksista." Tiedoston osoite ei näytä kovin pysyvältä eli kannattaa ladata talteen, jos kiinnostaa.

3) Johanna Enqvist keräsi alkukesästä viikon verkkokeskustelussa aineistoa arkeologiasta ja kansallisesta identiteetistä. En osallistunut joka päivä, mutta viimeiseen kysymykseen "Kuinka tiivistäisitte arkeologisen tiedon ja arkeologisen kulttuuriperinnön merkityksen Suomen kansalliselle identiteetille?" totesin

Historiatietoisuus ulottuu nykyisin max 100 vuoden aikaan, joten en ole nähnyt arkeologian muodostavan siinä merkittävää osaa. Ja kun syksyllä suorittamastani Suomen ja lähialueiden arkeologian peruskurssista jäi päällimmäiseksi mieleen arkeologisten ilmiöiden moninaisuus ja alueellisuus, en ymmärrä miten sitä voisi (rehellisesti) käyttää "kansallisen yhtenäisyyden sidosaineena". Esimerkiksi aiemmassa ketjussa mainittu Ilari Aallon keskiaikakirja jättää käsittelemättä (parhaan muistini mukaan) nykyisestä Suomesta suurimman osan rajautuessaan Ruotsin vallassa olleeseen alueeseen. Ja kun mennään varhaisempiin aikoihin, asioiden (ja rajojen) kanssa on vielä vaikeampaa. Puhumattakaan sitten "saamelaisen" ja "suomalaisen" arkeologian erottelusta.

Mutta toki yritetään. Ennen ja nyt julkaisi vuosi sitten Liisa Kunnas-Pusan artikkelin Kivikauden kuvia – Kaukaisimman menneisyyden representaatiot Suomi-kuvaa rakentamassa.

4) Opinnäytelinkkejä meiltä ja naapurista myös muihin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin liittyen

• Lempiäinen-Avci, Mia: Plant remains in archaeology : a multidisciplinary approach to cultivation,consumption, trade and migration of economic plants in Southern Finland AD 1000−1900
• Hakamäki, Ville: Seeing behind stray finds : understanding the Late Iron Age settlement of Northern Ostrobothnia and Kainuu, Finland
• Piludu, Vesa Matteo: The Forestland’s Guests : Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism
• Lundström, Maria: Exploring Fennoscandian agricultural history through genetic analysis of aged crop materials
• Kirkinen, Tuija: Between skins : Animal skins in the Iron Age and historical burials in eastern Fennoscandia
• Puolakka, Hanna-Leena: Anomaliana aineistossa : polttohautaukset myöhäisrautakautisissa ruumiskalmistoissa Suomen ja Karjalankannaksen alueella
• Kelloniemi, Aleksi: Parille päällikön pöytään? : olut nuorakeraamisen kivikauden Suomessa
• Pitkänen, Henri: Numismaattiset tiedontarpeet ja Suomen kansallismuseon rahakammion käsikirjasto numismaattisen tiedon lähteenä
• Leskinen, Sirpa: Suomen varhaiset lukot ja avaimet: Katsaus erääseen arkeologiseen esineryhmään
• Soleva, Tiina: Rautakautiset ja keskiaikaiset luukammat Suomessa – luokittelu ja katsaus löytöpaikkoihin 
• Ranta, Helena: Kalannin Kalmumäen helmet
• Saur, Angelica: Skuggad terrängmodell och historiska kartor: Identifiering av forn- och kulturhistoriska lämningar i skogsmark
• Karlsson, Louise: Kulturarv- vad vinner och vad försvinner?: En studie på om synen på arkeologiska fornfynd har förändrats under 1900-talet fram tills idag

5) Käynnissä olevasta Ville Mantereen väitöstutkimuksesta kertoo blogiteksti Älgens betydelse i norr: om att studera förhistorisk religion. Pohjanmaan esihistoriasta väitöskirjaa tekevä Andreas Granberg kirjoitti blogitekstin En arkeologisk sommardeckare.

Hesperian puistossa 1828-1834

Kesän sunnuntaijatkiksena historiallisesti kirjallisuus(!)pohjainen katsaus Hesperian puistoon, joka koti-ikkunastani pilkottaa, kuten olen tainnut muutamaan kertaan todeta. Koska "elämä on", löysin Rakennusviraston julkaiseman jokseenkin samat asiat selittävän historiallisen selvityksen vasta sarjan kirjoitettuani. Lisäsin linkin kirjallisuuslistaan, mutta en suuremmin modannut "omaa" versiotani.

Nimen Hesperia paikka saa vasta kirjoitussarjan myöhemmässä osassa, mutta selkeyden vuoksi käytän sitä koko ajan otsikossa. Mielenkiintoisesti Topelius kirjoitti päiväkirjaansa jo 1839 "den hesperidiska trädgården med dess mångskiftande löf" Töölön suuntaan katsoessaan.

Näkymä kohti Helsinkiä hieman Hakasalmen huvilan pohjoispuolelta.
Kirjasta Vuer af Helsingfors år 1838

Kuten nykyisen kotitalonikin paikka, Hesperian puiston alue kuului kaupungille ja vuokrattiin sopimuksen mukaan. Keväällä 1828 vuokrasopimuksen allekirjoitti vuodesta 1814 sokerileipurina Helsingissä toiminut Christian Menn. Ilmeisesti tontilla oli ollut valmiina joku rakennus, sillä jo kesäkuun 1. päivä Menn avasi ravintolan, jonka tarjoilu vastasi keskustan konditoriaansa.

Avauksesta hän ilmoitti Finlands Allmänna Tidningissä kertoen samalla, että puutarhassa sai kävellä, mutta vain ilman koiraa. Kaikki ihmisetkään eivät olleet tervetulleita: "Alla besök af mindre passande personer undanbedes."

Sanomalehti-ilmoitusten perusteella ainakin joinakin vuosina Menn oli järjestänyt venekuljetuksen Pitkänsillan vierestä Töölönlahden yli. Tämä oli huomattavasti suoraviivaisempaa kuin Kluuvinlahden kiertäminen maitse, kuten kuvasta näkyy.

Töölönlahti ennen Kluuvinlahden täyttämistä ja rautatietä 1800-luvun alun kartassa

Pian paikan avaamisen jälkeen Menn ilmoitti järjestävänsä ravintolaan musiikkia, jos siitä kävijät erikseen maksaisivat. Ohjelmasta ei ole muita tietoja, joten mahdollisesti sitä ei sitten ollutkaan. Pääasia lienee ollut ruoka ja puutarha, jolle Menn etsi alivuokralaista jo syksyllä 1828.

Kesällä 1829 Menn ilmoituksellaan muistutti, että koirat eivät olleet puutarhassa sallittuja. Lisäksi hän huomautti, ettei kukkiin ja hedelmäpuihin saa koskea. Nämä ilmoitukset toistettiin useina vuosina.

Markkinoinnissa ei tähän aikaan tarvittu tuotemerkkejä ja ilmoituksissa Menn käytti vaihtelevia eikä kovin yksilöiviä nimiä: "mitt Landtställe vid Thölö" (1829, 1830, 1832), Bousette (1830, 1833), Landhaus zum Vergnügen (1833), Sällskapsträdgården till Thölö (1834)

Christian Mennin kausi Töölössä päättyi kuolemaansa 17.8.1834. Paikan uusi vuokralainen selvisi 1.11.1834 pidetyssä huutokaupassa.

Lähteet:

• Sven Hirn: Kaiken kansan huvit. Tivolitoimintaamme 1800-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 443. 1986, s. 30
• Sven Hirn: Huvia ja herkkuja. Helsinkiläistä hotelli- ja ravintolaelämää ennen itsenäisyyden aikaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1120. 2007, s. 10
• Matti Liski, Eeva Ruoff ja Jere Saarikko: Hakasalmen ja Hesperian puistot. Puistohistoriallinen selvitys. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisut 2010:10 (pdf)
• Finlands Allmänna Tidning 27.5.1828, 5.6.1828, 5.7.1828, 27.9.1828, 28.5.1829, 25.6.1829, 23.1.1830, 10.4.1830, 4.12.1830, 27.4.1832, 5.6.1832, 27.4.1833, 29.5.1834, 25.11.1834
• Helsingfors Tidningar 8.6.1833, 9.10.1833, 2.8.1834