Kun nuorisolle oli tarjolla työtä ja opetustakin

Turun Wiikko-Sanomien selailussa huomioin "ikäsyrjiviä" työpaikkailmoituksia, joita ei enää hyväksyttäisi.

Kaksi ynnä mykkää että kuuroa nuorukaista taikka poikaa vähemmin 13 vuoden ijästä, joilla on keviä käsitys ja hiljainen luonto, otettaisin heti mieluisasti vastaan allekirjoitetun Turussa asetettuun Werstaan. C. C. Böcker. (27.11.1824) (Tämä sopisi jatkoksi kirjoitukseen Vammaisuudesta ennen)

Yksi Poika 13 eli 14 vuoden vanha, saa palveluksen koska hän ittensä Piplian Seuran Präntissä, hyvillä todistuksilla vahvistettu ilmoittaa. (2.4.1825)

Köyhiä lapsia 11 ja 12 vuoden ikäisiä otetaan työhöön Litoisten Verka-Vapriikin. Vanhemmat ja hoittajat joilla näitä on ilmoittakoot heistä niin pian kuin mahdollista on mainitussa Vapriikissa. (17.1.1829)

Työhönottokriteereinä iän ohessa vammaisuus ja köyhyys? Ei hyvältä kuullosta. Toisinaan sentään haettiin ilmoituksilla osaaviakin työntekijöitä:

Yksi maalla tavallisiin työ-askareihin tottunut Piika, joka sen ohessa osaa sekä kehrätä että kutoa kankaita, ja n. e., ja myös elämänsä puolesta on hyvillä todistuksilla edeskatsottu, saa kohta paikan yhdessä maankartanossa Kalantissa, koska hän itsensä löytä antaa P.E. Gestrinin ja Indrenin Kaupapuodissa Turussa. (23.4.1825)

Yksi siivo ja hyvillä avuilla kaunistettu nuorukainen, joka saattaa kelvollisesti kirjoittaa ja aikoo Kirjain pränttäystyöta eteensä ottaa, saapi kohta paikan Chr. L. Hjeltin, tykönä. (22.10.1825) 

Lapsityövoima ei 1800-luvun alussa ollut tietenkään yllättävä löytö, toisin kuin maininnat koulutuksesta. Turun Wiikko-Sanomissa 22.1.1825 kirjoitettiin Suomen Huoneenhallituksen Seuran asettaman koulun tutkintopäivästä ja todettiin "on kuitenkin niiden luku, jotka ovat tahtoneet Kouluun vastaanotettaa, ollut niin suuri, että kaikkia ei ole taittu ottaa; että Koulun Matrikelissa (Nimikirjassa) on 120 Oppilaista, joista kuitenkin 55 ovat jo poismenneet".

Nimikirja toivottavasti jossain tallessa ja koulun toiminnasta Talousseuran historiikeissa tekstiä? Ainakin koulu vilahtaa Darja Heikkilän artikkelissa Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin ja Irene Ylösen artikkelissa  Maahenkeä vai lisäansiota? Maaseudun naisille suunnattu käsityöneuvonta 1800-luvulta 1960-luvulle.

Turun Wiikko-Sanomissa koulu esiintyy uudelleen 3.12.1831, jolloin oppilaiksi haetaan nimenomaan tyttöjä - määrittelemättä ikää vuosina:

Keisarillisen Suomen Huonenhallitus-Seuran Työ-Kouluun tulee vastaanotettavaksi usiampia Oppilaisia, ja taitavat siis siihen ikään ja vahvuuteen tullet tytöt, että he kehrätä osaavat ja toivovat Kouluun tulla, soveljalla Papin todistuksella, ja joska olisit palvelluksessa ollet, myöskin viimeksi saadulla OrlofsSetelillä varustetut, tämän asian tähden ilmoittaa heitänsä Koulun Opettajan tykönä, Leski Roua Kaptenska Hobin, joka asuu Seuran talossa. Koulussa opetetaan kehrämään ja kutomaan, myöskin drälli (servetti) kankasta parhaimpain neuoin jälkeen, ja viellä kirjoittamaan ja luvunlaskuja harjoittelemaan.

Kapteenska Hobin lienee ollut 22.6.1824 Pietarsaaressa kuolleen Gustaf Adolf Hobinin leski Christina Beata Böcker (s. Vaasassa 8.2.1782, k. Turussa 9.8.1853), joka esiintyy Genos-artikkelissa. Juha Vuorelan blogitekstistä selviää, että Christinan Ebba-tytärkin toimi Talousseuran koulun opettajana.

Kuvituksena  Hugo Backmanssonin maalauksesta Läksyn kuulustelu (1890) Daniel Nyblinin ottama mv-valokuva. Kyse on kadettikoulusta, mutta ei kai se nyt ole niin tarkkaa, tunnelmakuvien kanssa.

Pienimuotoista pikkuserkkujen metsästystä

Aikoinaan ylpeilin pikkuserkkujeni tuntemisella, mutta sitten a) tajusin kuinka paljon äidilläni oli serkkuja, joihin hän ei ollut yhteyksissä, ja b) en tunnistanut satunnaisessa tapaamisessa sitäkään pikkuserkkua, jonka kanssa olin samalla rippikoululeirillä.

Sukumuistin aukot palasivat mieleeni, kun sukuyhdistyksen FB-sivulle laittamastani linkistä "piti" mies, jonka sukunimi herätti hämärän muiston. Äidin serkku? Jonka minua nuorempia lapsia näin jossain hautajaisissa. Joskus, jossain?

Onneksi on internet. Omin kätösin kirjoittamani artikkeli saman sukuyhdistyksen sivuilla vahvisti hämärästi muistamani isoäitini veljen sukunimen muutoksen 1930-luvulla. Sukunimellä löytyi Googlen avulla sukupuu, jossa (hyi, hyi) oli elävien henkilöiden nimiä. FB:n henkilö sai näin kolme lasta (pikkuserkkujani) ja yhden lapsenlapsen.

Seurakunnan julkaisun verkkoversio listasi kasteita. Täydensi lapsenlapsen tietoja ja lisäsi kaksi lisää. Vanhempien nimet luonnollisesti myös esillä eli pikkuserkkujen puolisot saatiin nimetyksi. Ja isovanhempien nimet varmistivat, että kyse oli samasta perheestä.

Kurkistus Väestörekisterikeskuksen Nimipalveluun kertoo, että sukunimen haltijoita on hieman enemmän kuin luonnoslistassani (joka EI ole henkilötietokanta). Kolme miestä ja kaksi naista "hukassa", joten ehkäpä FB:n henkilöllä sisarus ja tälläkin jälkeläisiä, jotka pikkuserkkujani? Tai enemmän lapsenlapsia? Pitäisiköhän aloittaa sukututkimuksen harrastus?

Joo. Googlailu tuotti yhden pikkuserkun esittelytekstin itsestään, jossa mainitaan kolme lasta eli kaksi lisää listaani. Joko nämä tai toisen pikkuserkun kahden lapsukaisen etunimet ja ikäluokat löytyvät urheilukilpailun tuloslistasta. Puuttuu 2 miestä ja yksi nainen. Jälkimmäinen esiintyy verkkosivuilla, mutta ei sitoudu luontevasti hahmoteltuun perhetauluun.

Harvinaiset sukunimet ovat kivoja. Onneksi itselläni on hieman yleisempi.

Kuva: Francis Mariani, Flickr

Enimmäkseen postiluukusta työnnettyä

Mielestäni keskeytin viime viikon matkan ajaksi Hesarin jakelun, mutta kotona odotti luukusta törröttäen kaikki lehdet. Eivät olleet kutsuneet murtovarkaita, tällä kertaa.

Ennen lähtöä oli käynnissä sarjakuvafestivaalit. En edes poikennut, mutta ilmaisjakelulehti Metron mainoksesta huomasin sanan historia. Itse juttu alkoi "Kotimaiset sarjakuvantekijät tuntuvat yhä useammin kääntävän katseensa historiaan" ja mainitsi kärkeen Ville Rannan teoksen Kyllä eikä ei. Ulkomaille ja osin fantasisaan sijoittuvien sarjakuvien ohella esiteltiin Reetta Niemensivun uutuus Saniainen kukkii juhannuksena, joka kertoo vuonna 1928 Parkanoon iskeneestä kohtalokkaasta myrskystä. (Niemensivun aiemmista olen lukenut ainakin pienen vihkosen L. Onervan elämästä.)

Samana viikonloppuna ilmestyi Hesarin Kuukausiliite, jossa kuvin markkinoitiin Tarvaspäässä auennutta Sergei Prokudin-Gorskin näyttelyä. Pitäisiköhän käydä paikan päällä tarkistamassa miltä verkosta tutut kuvat näyttävät? Tässä blogissa kuvia on ollut esillä postauksissa Sunnuntaiksi Suomesta värikuvia , Sunnuntaiksi Suomesta kuvia, Sunnuntaiksi Suomesta kuvia, Suomesta sunnuntaiksi kuvia, Sunnuntaiksi Suomesta kuvia, Sunnuntaiksi Suomesta kuvia ja Löydettyä

Kirja-arvostelun otsikossa (HS 10.9.) todettiin, että "Kaksi dekkarikirjailijaa valitsi aiheeksi sota-ajan koston". Sekä Milla Ollikaisen että Max Mannerin "kirjassa kostetaan yli 70 vuotta sitten jatkosodan metsäkaartilaisille tapahtuneita kauheuksia".

Esa Juntunen (HS 11.9.) kiinnitti huomiota lähiympäristön dokumentointiin. "Tee siis kulttuuriteko, tartu kameraan ja seuraa, miten takapihasi, lähikauppasi tai bussipysäkkisi muuttuu." Samassa lehdessä haastateltiin Juha Nymania urbaanista löytöretkeilystä. Hänen bloginsa on Syrjäseutu.

Ruokasivuilla (HS 12.9.) "Krisa Lindgren pelastaa suomalaisia alkuperäislajeja jälkipolville". "Nyt työn alla on suomalaisen ryvässipulin ja Lemin perunan tekeminen tunnetuksi."

Herman Lindqvistin uutuuden När Finland var Sverige kannoin maanantaina kirjastosta kotiin. Hesarissa oli siihen liittyen 14.9. kirjailijan STT:n haastattelusta nosto : "Ruotsista ei olisi koskaan tullut Ruotsia ilman Suomea, ja Suomi luotiin Ruotsissa."

• Villi veikkaus 1: kirja käännetään suomeksi? 
• Villi veikkaus 2: Agricolan älyvapaa keskustelu kirjasta ei lopu ja suurin osa keskustelijoista ei koskaan tule lukemaan sitä.

Maanantain (16.9.) Hesarissa oli otsikko "Museot vetävät kävijöitä entistä enemmän". Oma katsaukseni museotilastoihin "ehti ensin". Lehdessä oli myös aukeaman verran Suomen puoluehistoriaa ja otsikon tiivistys "Puolueet muuttuneet vain vähän 150 vuodessa". Samassa lehdessä kerrottiin, että Masalan nuorisoteatteri oli lähdössä Sointulan kanssa Sointulaan. Toivottavasti näytelmä nähdään vielä uudestaan Suomessakin. (Viime kesän kokemuksestani kirjoitin tänne blogiin.)

Mielipidesivuilla Raija Markkula kertoo kiertäneensä kesällä keskiaikaisia kivikirkkojamme ja yllättyneensä kun "kirkkoja tuskin näki tiheiden metsiköiden keskeltä". Jostain syystä hän ottaa positiiviseksi esimerkiksi ei-keskiaikaisen ja muistaakseni tiilisen Tyrvään kirkon, joka "joka kohosi komeana kukkulan laella". Minusta viime käynnillä saman alueen Pyhän Olavin ja Pyhän Maarian kirkon ympäristöt olivat puuvapaita ja ainakin ainakin ensiksi mainittu näkyy pitkälle - vesiltä nähtynä. Enkä muidenkaan keskiaikaisten kirkkojen ympäristössä muista ylenmääräisesti puita. Mutta eikös Raamatussa sanotakin, että hirsi on jonkun silmässä?

Kuvituksena Ranskan teemaa ja eilen saamieni kotimaisten omenoiden muistoksi Paul Cézannen asetelma 1890-luvun alusta. The J. Paul Getty Museum, Los Angeles

Höpsöt arkeologit ja briljantit harrastelijat

Ranskan reissulla minulla oli matkalukemisena Raisa Laitalan gradu Muinaistutkijoiden imago ja sukupuolisuus suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, jonka sisältö oli otsikon mukainen. Laitala oli onnistunut löytämään 37 teosta, joissa esiintyy arkeologi, harrastaja tai sen tapainen.

Opin tekstistä, ettei kaunokirjallisuutta ole asiasanoitettu ennen 90-lukua, joten oli hyvin ymmärrettävää, ettei Laitalan lista ollut kaikenkattava. Puuttumaan jäi ainakin yksi viime talvena lukemani Pirkko Arhipan dekkari, jonka kaikki henkilöt olivat kaivauksilla Naantalissa. (Näköjään kirjan Unet ansaa asettaa on lukenut joku muukin.)

Otsikosta selviää myös Laitalan tutkimuskysymys, joka ei kata kuvausten realistisuutta, jota tarkastelin yhdestä kirjasta eräässä viime kesän arkeologiakurssin harjoituksessa. Laitalan tulokset kylläkin viittaavat siihen, että realismi on kirjailijoilta enimmäkseen hukassa.

Ammattilaisarkeologit nimittäin kuvattiin kaunokirjallisuudessa outoina ja jopa sosiaalisina hylkiöinä. He suhtautuvat intohimoisesti työhön ja muu elämä jää jalkoihin. Lasten- ja nuortenkirjoissa arkeologihahmot ovat suorastaan koomisia. (Pientä kritiikkiä objektiivisessa tekstissä maistan, kun mainitaan, että Harri Istvan Mäen kirjassa arkeologit ovat löytöjen kätkijöitä eikä löytäjiä.)

Muinaistutkijan rooli tarinoissa on sentään positiivinen. Hänen "löytönsä ja tekonsa tuovat tarinaan jännitystä".

Arkeologian harrastamisen kuvattiin olevan niin helppoa, että "jokainen pystyi yhtäkkisen kiinnostuksen perusteella ryhtymään selvittämään menneisyyden suuria salaisuuksia". Eli "kaunokirjallisuuden perusteella älykkyyden turvin arkeologiaa on mahdollista harrastaa ilman akateemista koulutustakin". Tällaisella imagolla omalta osaltaan ngatiivinen vaikutus ammattilaisten ja harrastelijoiden suhteisiin? Vertaa historiantutkijat?!

Kuvassa arkeologian harrastaja Ranskan matkalla näkemässäni kohteessa. (Kvinna vid resta stenar / menhirer vid Kermario i Carnac, Bretagne, Frankrike. RAÄ, Flickr Commons)

Terveiset Ranskasta

Olin viime viikon kiertämässä Normandiaa ja Bretagnea Helsingin seudun kesäyliopiston retkellä. Jätin kotiin sekä kameran että älypuhelimen ja heittäydyin kivikauteen ja keskiaikaan. (Palasin nykyaikaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.)

Aloitimme keskiaikaisen linnan raunioista kohtuullisessa vesisateessa. Paikallinen opas selosti järkevän kuuloisesti onnistuneen hyökkäyksen linnaan. Suhteellisen pian sen jälkeen kuninkaan (tms.) käskystä suuri osa linnasta purettiin, joten näkemämme oli "aidosti vanhaa" eikä vuosisatojen kehityksen tulosta. Helpompaa ymmärtää kuin kohteet, joissa minä ja muutamat muut jumituimme miettimään kuinka paljon "restaurointia" oli tehty ja millä periaatteilla.

Mont Sainte-Michelissä opas aloitti kertomalla, että terassin tapainen, jolla seisoimme, oli aiemmin ollut osa makuusalia. Muutoksineen ja vaiheineen luostarirakennus oli uskomaton tekninen suoritus, jota oli mielenkiintoista rinnastaa seuraavien päivien kivisiin hautarakennelmiin.

Vaikuttavin megaliiteista ei kuitenkaan ollut hauta vaan Carnacin riveissä seisovat kivet. Nykyaikaisena voisivat olla ITE-taiteilijan ympäristöteos, mutta ovat aikanaan varmasti olleet merkityksellisempiä. Kukaan ei vaan ole keksinyt millä tavalla.

Carnacissa pysähtyi 1920-luvulla Mika Waltari, joka oli postikorttikuvan perusteella hankkiutunut paikalle. Suomalaisten jäljillä olimme myös Pont Avonissa, jossa erityisesti naistaiteilijamme maalasivat 1800-luvun lopulla. (Naistaiteilijoiden lisäksi Bretagnessa maalasi Aukusti Uotila, jonka tulevan näyttelyn merkeissä Pauli Jokinen kirjoitti blogissaan.) Tämän olin täysin unohtanut, vaikka olen toki useita tauluja erikoisine vaatteineen nähnyt.

Erikoisia vaatteita pääsin katsomaan livenä kun käytin Quimperin lounastauosta merkittävän osan paikallisessa museossa. Esillä olevat puvut olivat enimmäkseen 1800-luvulta, jolloin paikalliset erikoisuudet voimistuivat. Mallit ja koristelut olivat niin upeita, että.

Varhaisempaa tekstiilitaidetta näimme Bayeuxissa, jossa käytin reilusti aikaa hinkatessani (kuvainnollisesti, lasin läpi) 1000-luvulla kirjotun seinävaatteen kuva-aiheita. Yksityiskohdat olivat vielä herkullisempia kuin valokuvissa. (Aikanaan näin jossain ulkomaisessa museossa laadukkaan valokuvakopion koko kankaasta. YouTubessa on animoitu versio.) Ehdottomasti yksi Euroopan tärkeimmistä taideteoksista. Ja varsin todennäköisesti naisten käsillä tehty.

Toinen vaikuttava kangasteos oli 1300-luvun apokalypsiseinäkuvakudos, joka on esillä alla näkyvässä Angersin linnassa. En ollut eläissäni tekstiilistä kuullut, mutta sekä pinta-ala että kuva-aiheiden mielikuvituksellisuus olivat vaikuttavia. Olin kahden taidehistorian harrastajan seurassa, mutta Ilmestyskirjan tuntemuksemme ei riittänyt kovin pitkälle. Joku sivistyneempi olisi toki ymmärtänyt, että kaivosta nouseva punainen litku oli Jumalan ylitsevuotava viha.

Vihoviimeisenä päivänä pysähdyimme vain Chartresissa. Siellä viehätti katedraalin epäsymmetrisen julkisivun lisäksi Eure-joen rannat, joiden taloilla tulkitsin olevan yksityisiä jokilaitureita. Aurinkokin paistoi.

P. S. Kari Hintsala on äskettäin miettinyt millaisen Pariisin keskiajan suomalaiset opiskelijat kohtasivat: Opiskelua keskiajan Pariisissa (1) ja Opiskelua keskiajan Pariisissa (2)

Kuvat.
Den medeltida slottsruinen Château Gaillard vid staden Les Andelys i Normandie, Frankrike. Intill är floden Seine. RAÄ, Flickr Commons
Mont Saint-Michel, General View of Eastern side of Islet. Cornell University Library, Flickr Commons
Man vid resta stenar / menhirer vid Kermario i Carnac, Bretagne, Frankrike. RAÄ, Flickr Commons
Angers. Château and Moat. Cornell University Library, Flickr Commons
Cartes Cathedral, Frace: Romanesque tower gothic nave 12th & 16th centuries. OSU Special Collecions, Flickr Commons

Eräs rekimatkalainen

Kirjaani Suomen naisellista historiaa hyödynsin Agatha Eleonora Falckin (o.s. Timm) muistelmia. Niihin sisältyi yksityiskohtainen kuvaus rekimatkasta Eurasta Turkuun vuoden 1797 alussa. Sana sen suunnittelusta oli levinnyt pitäjällä ja Agathan kauhuksi heidän mukaansa työnnettiin lisämatkalainen.

Euran kirkonkylän Krannilassa asui tähän aikaan kapteeni ja ritari S-berg, jonka nimi rippikirjaan vilkaisemalla täydentyy Isak Reinhold Sahlbergiksi. Agathan mukaan tämä oli käytökseltään hiomaton, säädytön ja muistutti härkää. Sahlbergin vaimo Lovisa Katarina Polviander oli Agathan tietojen mukaan käynyt nuoruudessaan tanssikoulua ja asunut tuolloin Agathan täti Falckin luona.

Sahlbergin sisarenpoika Anton P-l-r (eli Maria Elisabet Sahlbergin ja maanmittari Anders Pelanderin  poika) oli asunut pariskunnan luona. Kuultuaan Timmien rekiretkueesta he tajusivat, että tässä olisi edullinen tapa saattaa poika maailmalle. Ei tarvitsisi kuluttaa pojan perintörahoja, jos poika matkustaisi Agathan kanssa samassa reessä. Kun nyt kerran kahdella reellä lähdettäisiin.

Tekstistä ei selviä, mikä tässä ajatuksessa ja sen osittaisessa toteutuksessa oli Agathan mielestä niin kovin kammottavaa. Reen jakaminen vieraan pojan kanssa vai reen jakaminen vieraan ja köyhän pojan kanssa? Ilmeisen resuinen Anton oli. Hän oli saanut matkavarusteeksi tossut lainaksi Krannilan torpparilta, vanhalta Wändeliniltä talviviitan (karpus), piialta parin - Agathan mielestä kauheita - harmaita villavanttuita ja vanhalta syytinkiläismummolta "Vekkara Vappu" vyön.

Nämä yksityiskohdat Agatha siis muisti vuosia myöhemmin ja halusi kirjata elämänkertaansa toteamuksella "tällainen oli tämän S-bergin varustus ainoan sisarensa ainoalle lapselle". Minkähänlainen varustus oli Sahlbergin pojalla Carl Reinhold, kun tämä lähetettiin Porin triviaalikouluun alkuvuonna 1790 ja Turun yliopistoon viisi vuotta myöhemmin?

Anton Pelanderia ei ylioppilasmatrikkelista löydy. Ilmeisesti hän kuoli 29-vuotiaana kirjanpitäjänä 22.7.1812 Yläneellä, jossa C. R. Sahlberg omisti tuolloin maatilan.

Kuva reestä talvella on otettu Tukholman Djurgårdenissa 1890-luvulla. RÄA, Flickr

Miten tavallinen kansa pukeutui keskiajalla?

Korjaus 16.9.2013 8:06. Ystävällinen lukija huomautti yksityisviestissä, että olin kirjoittanut kirjailijan nimen alla olevassa tekstissä väärin. Nyt korjattu Aho Hoviksi. Pahoitteluni.

Olen mielenkiinnolla seurannut keskiaikaharrastajien blogeja. Useat ovat paneutuneet vaatteiden autenttisuuteen ihailtavalla syvällisyydellä. Mietityttämään on kuitenkin jäänyt yhteiskuntaluokkakysymys. Ymmärrettävistä syistä harrastajat seuraavat kansainvälisiä malleja, jotka todennäköisesti olivat pienellä viiveellä tuttuja Suomen kaupungeissa. Mutta miten pukeutui rahvas maaseudulla? Kuinka nopeasti se omaksui uudet vaikutteet?

Satu Hovin uusi kirja Keskiajan puvut (2013) on huolellisesti lähdeviitoitettu ja kauniisti kuvitettu sekä taitettu. Asiasisällön osalta jään odottamaan keskiaikablogien lausuntoja, mutta jos tulevaisuudessa haluan kirjoittaa keskiajan käsityöstä tai yläluokan vaatetuksesta, tiedän mihin kirjaan tarttua. (Ja olisin tarttunut myös kirjoittaessani kirjaani Suomen naisellista historiaa.)

Rahvaan pukeutumisestakin Hovi mainitsee jotain. Sivulla 93 on toteamus "tavallinen suomalainen kansa asui maalla ja pukeutui muinaispukujen tyyppisiin asuihin rautakauden perinteen mukaisesti". Koko keskiajan kattavana tämä tarkoittaisi, että vaatteet olisivat pysyneet muuttumattomina nelisen sataa vuotta ja yhtäkkiä alkaneet seurata säätyläisten muotia esimodernille ajalle tultaessa. Uskottavaa?

Lähteitä ei ole, joten selvyyttä on turha toivoa. Varsinkin kun ajan pukeutuminen oli "paikallissävytteistä" (s. 94). Virossa naisten viikinkiaikainen pukeutuminen eli vaippahameen käyttö "säilyi kauan" ja pronssispiraalikoristeitakin käytettiin vielä uuden ajan alussa. Itä-Suomen haudoista 1400-luvulta on löydetty muinaispuvun mallisia vaatteita. (s. 97) Toisaalta idässä vanhanaikainen hopeavyön käyttökin säilyi vuosisatoja sen jälkeen, kun se oli lännestä hävinnyt, eli ehkä siellä on vaippahameestakin maltettu luopua ennen keskiajan loppua?

P. S. Hovin kirjassa asiasanahakemisto olisi puoltanut paikkaansa, mutta sanasto sentään löytyy. "Vaippahame koostuu yhdestä neliön tai kahdesta suorakateen muotoisesta kangaspalasta, jotka kiedotaan poikittain vartalon ympärille ja kiinnitetään olalta joko parittaisin olkasoljin, ompelemalla tai neuloin." (s. 386)