Myötäjäisarpajaisvoittajia 1807

Anna Katarina Matintytär Hattulasta (Inrikes tidningar 16.1.1807)
Katarina Peerintytär Nutin Liperin Papelonsaaresta, Beata Joonaantytär Savalampi Pyhäjoen Oulaisista (Inrikes tidningar 27.2.1807)
Elin Ollintytär Huttunen Pielisjärven Lieksasta (Inrikes tidningar 1.5.1807)
Katarina Juhantytär Uudenkaupungin pappilasta, Margareta Mikontytär Laitilasta (Inrikes tidningar 22.5.1807)
Elisabet Juhantytär Laitilan Wilhelmsdalista (Inrikes tidningar 12.6.1807)
Sara Matintytär Vehmaan Maasjärven säteristä, Anna Aatamintytär Rautiainen Ristiinan Pondilasta (Inrikes tidningar 14.8.1807)
Elisabet Juhantytär Laitilan Koukelasta (Inrikes tidningar 4.9.1807)
Katarina Elisabet Lämpelin Laitilan pappilasta (Inrikes tidningar 25.9.1807)
Brita Henrikintytär Leppiniemi Isojoelta, Maria Simontytär Vehmaalta (Inrikes tidningar 16.10.1807)
Eva Antintytär Borgelin Heinolan kirkonkylästä (Inrikes tidningar 6.11.1807)
Maria Elisabet Kekonia Mynämäeltä (Inrikes tidningar 27.11.1807)

T9: Krigsarkivet

Riksarkivetin jälkeen Krigsarkivet. Sekin on reilun puolen tunnin kävelyn päässä keskustasta, mutta aivan toiseen suuntaan. (Jos tulet Tukholmaan Silja Linella on satamasta arkistolle lyhyt matka.)

Jatkoin sotavankiteemaa, josta NAD:issa tekemäni haun perusteella oli nyt tarjolla lupaavampi kokonaisuus, osittain nimihakemistolla varustettuna. Jos homma olisi mennyt kuin Strömsössä, olisi päivystäjä printtiäni vilaistuaan vienyt minut nurkan taakse, näyttänyt hakemistokorttilaatikot ja kertonut, että itse materiaali on mikrofilmattu. Mutta ei. Setä kaivoi kysymykseni jälkeen minulle arkistoluettelon, jossa oli samat tiedot kuin printissäni. Palasin tiskille ja yritin taas tökkiä lausetta, jossa luvattiin erillinen hakemisto. Sitten lähdettiin oikeaan suuntaan ja bongasin ihan itse oikeat lodjat.

Esi-isäni nimen kohdalla oli lupaavan monta viitettä, joten ei kun tekemään tilausta. Sen saapumista odotellessani ehdin kiertelemään tutkijasalia. Mikrokorttikansiorivissä huomasin samat maagiset sanat kuin korttilaatikossa, joten otin omin luvin huputetun kortinlukijan käyttöön ja olin hyvässä vauhdissa kun tilaukseni tuoja tuli sanomaan, että materiaali oli mikrofilmattu.

Yllättävää oli se, että hän oli kuitenkin tuonut saliin alkuperäisen 1720-luvun materiaalin! Tästä epätavallisesta käytännöstä oli iloa, sillä mikrokorteilta löysin esi-isäni omakätisen nimmarin ja siitä sai paperilta paremman valokuvan. Sivumennen sanottuna, ainoa 22.sta sarjan volyymistä, jota ei oltu mikrofilmattu, käsitteli Suomeen palanneita sotavankeja...

Koska luettelohuoneessa surffaus oli ollut hedelmällistä Riksarkivetissa, kokeilin sitä täälläkin. Otsikko "Register till armén pensionskassa, meritband x-x" ei sanonut minulle mitään, mutta sieltä löytyi erään esi-isän nimellä useampi viite. Kirjoitin kaikki ylös ja menin tiskille kysymään miten tehdään tilaus. Aamun sedän tilalla oli täti, joka ei myöskään tuntenut Strömsön meininkiä. (Rehellisyyden nimessä kielellisellä ilmaisukyvylläni saattoi olla vaikutusta sekä sedän että tädin kanssa kommunikoidessani.)

Täti alkoi surffata arkistotietokannassa, sillä ei keksinyt muutakaan. Emme olisi päässeet puusta pitkään ellei paikalle olisi osunut henkilökunnan nuori kundi, joka sanoi, että tilauksen voi tehdä yksinkertaisesti kirjoittamalla Meritband ja numero. Näin toimin, vaikka lähes heti heräsi epäilys, että tämä 1700-luvun materiaali, jota varten oli tehty erityinen hakuapuneuvo, oli varmaankin mikrofilmattu. Jep, déjà vu all over again. Tilaus tuotiin ja tuoja ilmoitti, että se on mikrofilmattu.

Mutta ei tässä kaikki. Ikkunan läpi näin, että tuoja jäi puhumaan päivystäjätädin kanssa. Mitäs nyt? No, päivystäjätäti tulee sitten tutkijasaliin kertomaan minulle, että itseasiassa mikrofilmit on digitoitu ja kuvat katseltavissa tietokoneelta.

Pois se minusta, että neuvoisin arkistoalan ammattilaisia, mutta eikö niihin luettelohuoneen hakemistoniteisiin olisi voinut alkuun laittaa jonkun nootin siitä mikä arkistoyksikkö on kyseessä ja mahdollisesti jopa viitata materiaalin erilaisiin tallennusmuotoihin?

Tämä on testi

Kiitos Kirsi Vesterbackan twiitin huomasin, ettei tämän blogin FB-sivu ole päivittynyt pariin viikkoon. Olin vaan ajatellut, etteivät päivitykset jostain syystä tulleet omalle seinälleni... uups. Nyt testailen uutta päivityssysteemiä, toivottavasti toimii ensimmäisellä kerralla, ettei mene yhtä epätoivoiseksi odotukseksi kuin vasemmalla olevassa kuvassa.

Valokuva Flickr Commonsista Powerhouse museumin kokoelmasta.

T8: Riksarkivet

Viikko sitten tiistaina (15.5.) taivalsin aamiaisen jälkeen Riksarkivetin Mariefredin toimipisteeseen. Se on niukasti tavanomaisten kaupunkikarttojen ulkopuolella, mutta vain runsaan puolen tunnin kävelymarkan päässä keskustasta, samalla saarella kuin kaupungintalo ja kaupunginarkisto.

Paikan päällä sain sätkyn, kun huomasin kieltokyltissä mustekynän. Edellisen päivän kynäostoksesta ei ollenkaan hyötyä! Onneksi a) tutkijasalissa oli runsaasti lainattavia lyijykyniä ja b) vietin suurimman osan ajasta luettelohuoneessa, sillä inhoan pehmeällä lyijykynällä kirjoittamista.

Tekemällä tehty "tutkimustehtäväni" oli hakea asiakirjatietoa esi-isäni sotavankeudesta Siperiassa. Kun päivystäjä oli antanut minulle oikean luettelon, näytti sen sisältö niin aneemiselta, että vahingossa tilasin kaksi yksikköä venäläisistä sotavangeista Ruotsissa. Uups. Kolmas tilaukseni ei tullut pöydälle, sillä se oli mikrofilmattu. Tästä ei ollut mitään merkintää paperiluettelossa.

Kansallisarkistossa on tämä asia paremmin. Mutta Riksarkisvetin tutkijasalissa ehdin noteerata lyijykynien lisäksi puuvillahanskat sekä niteiden käsittelyyn tyynyjä ja kiiloja, jotka vaikuttivat järkevämmiltä kuin Kansallisarkiston puutelineet.

Hoidettuani "oikean tutkimuksen"-pakkopullan rivakasti siirryin luettelohuoneeseen, jossa olo oli kuin karkkikaupassa. Tiesi, ettei napsiminen sieltä ja täältä ole järkevää, mutta piti kumminkin. Selailin kortistoja, plarasin hakemistoja ja tein huomattavan määrän muistiinpanoja. (Onneksi olin ostanut kynien lisäksi kirjakaupasta toisen vihon.) Niistä tulee osittain tämän blogin tulevaa täytettä, mutta joukkoon mahtui myös suku- ja paikallishistoriallisen tutkimukseni kannalat merkittäviä löytöjä.

Viimeiseksi osumaksi jäi 1600-luvulla eläneen trumpetisti esi-isäni nimi kortissa, jossa oli lisäksi vain viite "nr 37". Superystävällinen päivystäjä dekryptasi merkintää aika pitkän ajan ja jopa selasi oikean kuvan digitoidusta asiakirjasta esiin. Ihana tyyppi!

Arkiston yläaulassa oli vanhoja kirjojen ja paperiden säilytysarkkuja. Kuvat kahdesta:

T7: Poikkeaminen kirjakaupassa

Kaupunginarkistokäyntiini sisältyi katastroofi, joka ei mahtunut edelliseen raporttiin. Kesken kaiken kynäni lakkasi tuottamasta jälkeä. Laukussa oli toinen, mutta koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että siitäkin loppuisi muste, sinnittelin päivän loppuun tutkijasalin pöydältä löytyneen puolikuivan kynän kanssa. (Toisinaan olen idiootti.)

Eli arkistosta kynäostoksille. Elokuvateatterille mennessäni olin huomannut Akademibokhandelin, joten tiesin minne mennä. Loppuvaiheen suunnistus petti sen verran, että eksyin kynien sijasta kirjojen pariin.

Lasten osaston historiahyllyssä mielenkiintoisin kirja oli Dag Sebastian Ahlanderin Hitler och Stalin. En bok om ondska. Kiinnosti tietää, miten aihe oli avattu lapsille, joten kävelin oitis kassapisteeseen ostamaan kirjan omakseni.

Jatkoin DVD-hyllyille ja iloni oli ylitsevuotava, kun historiahyllystä löysin paketin Sveriges historia vol 2. Vuoden (?) verran odotettu ja nyt ei enää tarvitse kuin päästä kotiin ja varata kuusi tuntia katseluaikaa...

Aikuisten historiakirjoja oli useita hyllymetrejä. Toiselle maailmansodalle oma osastonsa, joka taisi olla yhtä pitkä kuin Ruotsin historian osio. Jälki mmäisestä ostin seitsemännen ja uudistetun painoksen klassikosta Vad kostade det? Suhtaudun hintojen vertailuun skeptisesti, mutta kun kuitenkin tekee mieli...

Uutuuskirjapöydällä huomasin Johan ja Jan Christian Lupanderin kirjan Karelska näset. Nordens öde avgörs. "Finlands sak" myy paremmin kun on omakin nahka liossa. Päätyneeköhän kirja toisen maailmansodan vai pohjoismaisen historian hyllyyn?

T6: Päivä kaupunginarkistossa

Edellisestä käynnistäni oli sen verran aikaa, että kaivoin kerran kartan esille uskonvahvistukseksi. Perille pääsin.

Sisällä kaikki oli jokseenkin entisellään. Ehkä enemmän tietokoneita ja kuvauspisteitä.

Toiveajatteluani oli, että selviäisin "parista tarkastuksesta" suit-sait-sukkelaan ja ehtisin vielä samana päivänä Riksarkivetiin. No, en ihan. Perukirjahakemistoa selatessa tuli hinku katsoa mikrokuvattuja originaaleja. Sitten piti metsästää tonttia eli tarkistamaan henkikirjoitushakemistoa ja sitten niiden mukaisia mikrokuvattuja henkikirjoja. Tämän jälkeen tiesin missä korttelissa kohdehenkilöni asuivat 1730-luvulla, mutta en varmaa tonttinumeroa.

Kiitos taannoisen Meissner (Flachsenius)-duunin samaisessa arkistossa tiesin, että saatavilla oli tonttikortisto. Yhtä Östermalmin korttelia oli lähemmäs 30 senttiä selattavana, mutta tässä vaiheessa mekaaninen työ oli mukava tauko. Jumppaakin sain, sillä kyseinen korttilaatikko oli toinen lattiasta laskettuna.

Tähän asti kaikki oli ollut tutkimuksellisesti sekundääristä hupailua. Kun oikean tontin kortit olivat käsissäni, niistä löytyikin täysin oleellinen kiinteistökauppa. Esi-isien "toisten" (tai tässä tapauksessa ensimmäisen) vaimojen tutkinta ei (välttämättä) ole hedelmätöntä ajan käyttöä.

Kortilla oli melkein kaikki tarpeellinen tieto, mutta ei kauppahintaa. Joten kello yksi (saavuttuani arkistoon klo 9) päädyin tekemään ihan oikeaa asiakirjatilausta. Tiskin takainen poitsu opasti kädestä (kuvainnollisesti) pitäen, tilaus tuli nopeasti ja sitten oli enää ongelmana 1740-luvun käsiala. Onneksi kameralla sai ottaa "muistiinpanot".

Tilaustani odottaessani olin aloittanut arkiston käsikirjaston silmäilyn. Jatkoin sitä siinäkin vaiheessa kun olisin voinut jo lähteä ja eikös eräiden kirjojen näkeminen tuonut mieleen vielä jotain tarkistettavaa.

Vielä enemmän hedelmällisiä silmäilymahdollisuuksia on luettelohuoneen hyllyillä. Sinne on koottu monenmoista hakuapua, jota yritin Meissnereita kootessani hyödyntää. Mutta enkös nyt vaan löytänyt ainakin kaksi sidosta, joita en ollut (mukamas) aiemmin nähnyt...

Pakkasin tavarani puoli tuntia ennen arkiston sulkeutumista. 7 1/2 tuntia ilman ruokaa ja juomaa oli mennyt oikein mukavasti. Eikä maksanutkaan mitään.

T5: Skansen

Nordiska museetissa en voinut käyttää koko sunnuntaipäivää (13.5), kun piti päästä aurinkoon ja Skansenille. Kyseisestä alueesta olin nähnyt vain yhden kulman vuosia sitten ja jäänyt käsitykseen, että paikka vaatii runsaasti aikaa.

No, jaa. Jättämällä eläimet rauhaan pari tuntia olisi kyllä riittänyt. Mutta oli mukava kulkea rauhassa ja harjoitella ruotsin suullista käyttöä (lue: kiusata talo-oppaita typerillä kysymyksillä.)

Pääkohteeni oli Laxbrogården. Kiitos Jan Granathin maaliskuisen blogitekstin tiesin, että tarjolla olisi sukulaisvierailu. Kyseisessä 1600-luvun puolivälissä rakennetussa "vuorimiehen" talossa kun on emännöinyt esitätini! Ja todennäköisesti suorat esivanhempani Falunin ympäristössä asuivat tai vierailivat samannäköisissä rakennuksissa. (Aivan niinkuin suomalaiset esivanhempani ovat asuneet suomalaisten ulkoilmamuseoiden rakennusten näköisissä taloissa, mutta tämä nyt vaan oli sykähdyttävämpää.)

Eniten aikaa vietin pienessä kaupunkimaisemassa, joka taloista useimmat olivat Tukholman Södermalmilta.

Mauste (eli sekatavara)kauppias 1800-luvulta jaksoi poseerata vielä suorittamani kuulustelunkin jälkeen. Ammattilainen asialla.

 "Kaupungin" lähellä oli tämä viehättävä puutarha ja näkymä varsinaiseen kaupunkiin.

Puutarhaan piti palata uudelleen, kun rastimaani karttaa tarkastaessani huomasin, että olin jättänyt noteeraamatta Emmanuel Swedenborgin huvimajan!

Olin jo lähes portista ulos kun silmäkulmastani huomasin tupakka- ja tulitikkumuseon. Se osoittautui isommaksi ja antoisammaksi kuin luulin eikä aika riittänyt kunnon tutustumiseen. Ehdin sentään nähdä elämäni ensimmäisen tupakkakasvin ja pitelin lahjakaupassa liitupiippua. Jätin ostamatta.

T4: Nordiska

Nordiska Museetin sisähalli heidän Flickr-kuvassaan.

Sunnuntaina oli tarkoitukseni vain käväistä Nordiska museetissa. (Saa nauraa.) Lainasin kassalta äänioppaan, jolla piti selvitä museon kohokohdista 45 minuutissa. (Nyt nauran minäkin.) Poistuin kahden tunnin jälkeen ja jätin useitä pätkiä äänioppaasta kuuntelematta. Olivat uudistaneet aika paljon. Sitten viime näkemän.

Äänioppaasta oli kaksi merkittävää hyötyä. 1) Nyt tiedän miksi pelkkää Ruotsia esittelevän museon nimi on Nordiska museet. Sen oli tarkoitus käsitellä koko Pohjolaa. 2) Tajusin - kuuden vuoden viiveellä - että Bielke-juomamalja tehtiin hautajaisiin eikä häihin. Hups.

Alla olevassa Nordiska Museetin Flickr-kuvassa Bielke-maljan reuna näkyy vasemmalla. Kuva kokonaisuudessaan esittää 1500-luvun juhla-ateriaa.

Eniten aikaa vietin osiossa Sápmi, jota en mielestäni ollut aiemmin nähnyt. (Kassan tädin mielestä se oli kuitenkin ollut paikallaan ainakin 5 vuotta.)

Tuttua oli Ruotsin rotubiologinen edelläkävijyys, johon liittyy saamelaisten valokuvaus ylläolevaan tapaan (Kuvassa Karin Savalo ja tyttärensä Inga, Nordiska museetin kokoelmista Wikimedia Commonsiin annettu. Saamelaisista otetut kuvat myös erillisenä kokelmana Flickrissä.). Uutta tietoa minulle oli Ruotsissa 1900-luvun alussa vallalla ollut ajatus "pitää saamelaiset saamelaisina". Saamelaisten elämäntapa nähtiin tuhoon tuomittuna, mutta heitä "suojeltiin" modernilta maailmanmenolta, johon heidän "rotunsa" ei kykenisi sopeutumaan. Erityisissä paimentolaiskouluissa oli oma opetusohjelmansa. Nykyajan ruotsalaisissa kouluissa puolestaan käytetään historian, yhteiskuntaopin yms. oppikirjoja, joista lähes puolessa ei oteta saamelaisia esille.

Näyttelyä oli osin rakennettu jonkin tekstin (alkuperäiskansan oikeudet?) ympärille, mutta koin kokonaisuuden hajanaiseksi ja esinevoittoiseksi. Elävää kuvaa olisi voinut hyödyntää ja/tai kronologialla rakentaa "tarinallisuutta".

Pois lähdettyäni tuli mieleen Pietarin "venäläinen" etnografinen museo, jossa pienet ja isommat kansat olivat saaneet vitriininsä ja olivat yhtä aikaa yhtä ja erilaisia. Nordiska museetissa saamelaiset olivat (suhteellisen) pienessä erityisnäyttelyssä, muut vähemmistöt vielä näkymättömämpiä ja valtaosa rakennusta henkeä "me=ruotsalaiset". Ei löydy oikeaa tasapainoa?

T3: Ilta elokuvateatterissa

Birkasta palattuani ei ollut lauantai-iltana Tukholmassa tarjolla elokuvaa kummempaa viihdykettä. Mutta uteliaalla asenteella saa jotain irti mainoksistakin. Ensimmäinen alkoi vesipisaran kuvalla ja spiikillä "vesi on elämän alku". Lannoitefirma? Ehei. Svenska kyrkan mainosti lapsikastetta. Parempi kai tämä kuin vanhanaikainen paholaisella peloittelu.

Varsinaista elokuvaa myytiin nimellä A royal affair, joten oli yllätys, että siinä puhuttiin pelkkää tanskaa. Onneksi oli tekstitys ruotsiksi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuivat Tanskan kuningashuoneeseen 1700-luvun jälkipuoliskolla, kun valistus oli radikaalia ja muodikasta. Ennen leffan näkemistä en olisi osannut sanoa aiheesta mitään ja teatterista uloskävellessäni olin aiheesta aidosti kiinnostunut. Onnistunutta historiankirjoitusta?

Fiilistä saa kiinni trailerista:



Mutta koristeelliset puvut ja koskettava tarina eivät saaneet minua unohtamaan, että historiallisissa leffoissa yleensä oiotaan muutama mutka suoraksi. Joten hotellille päästyäni suuntasin oitis tietokoneelle lukemaan ruotsinkielistä Wikipediaa. Kaikilla elokuvan henkiilöillä oli oma artikkelinsa, joissa jokaisessa asiat oli esitetty lähestulkoon päinvaistoin kuin elokuvassa! Hetken olin todella hämääntynyt, mutta sitten huomasin, että Wikipedian tekstien ainoana lähteenä oli 1900-luvun alun tietosanakirja. Olisikohan historiaa sadassa vuodessa kirjoitettu uusiksi? Demokraattisemmasta näkökulmasta?

Alla olevasta rinnastuksesta voi arvioida miten hyvin naispäähenkilön esittäjä (kuva elokuvajulisteesta) vastaa esikuvaansa (kuva Wikimediasta).

Löydettyä

Kätevä kirjanlukulaite on kuvattu 1700-luvun alkupuolella ja löytyi BibliOdysseyn blogista. Luulin, että kuva edustaa unelmaa, mutta Johanna on nähnyt vastaavan Keski-Euroopassa.

Ulkomailla on uutisoitu "aiemmin tuntemattomalla kielellä kirjoitettua" savitaulua ja uutisointia kommentoi Rosemary A. Joyce (in English) - viittaamalla laajasti Sanna Svärdin tuoreeseen väitöskirjaan.

Ilarios kertoi arkeologin yleisötyön iloista ja raportoi Rapolan linnavuorelta ja Aboa Vetuksen kaivaukselta ja Aboa Vetuksesta uudelleen.

Outi jäljiiti ihmis-Variksia.

Blogissa Jalkaisin käytiin Laukaan Saraakallion kalliomaalauksilla (ja on käyty monessa muussakin mielenkiintoisessa paikassa).  Blogia kommentoi Risto Niemi-Pynttäri Luutii-blogissa. (Toinen "seikkailublogi", jonka historiaa en ole ehtinyt läpilukea on Seikkailijatar Turussa.) Eva Ahl-Waris vieraili Helsingin Vanhassakaupungissa ja kirjoitti på svenska. Samasta lähiretkestä kaksi raporttia: Eva Ahl-Waris på svenska ja Johanna Enqvist suomeksi.

Sohvi kirjoitti lähteiden löytämisestä, käytöstä ja lähestymisestä, osan 1. Informaatikko irrallaan teki pystysukellusta eli "tiedonhakua ilman kontekstia". Pauli Tapiolta teksti Sivistyksen esihistoria I.

Nousku on ihailtavan tehokas sukututkija:

Saatin hissan tunnilla tehtäväks tehä sukupuu ja jos saa opea pitemmälle (10 sukupolvea) niin saa karkkipussin ja mulla on jo 15 sukupolvea :)) joten karkkipussi IS MY! :)

No joo ei mulla nyt oo muuta koulussa oli tylsää (niinkuin aina) Ja sitte oli ihan kivaa selvitellä vaarin kanssa sitä sukupuuta...muuuuut ei kai mulla sitte muuta..

Niko Lipsanen huomasi, että Mikkelin kesän Marski Festistä puuttui Mannerheimiin liittyvä ohjelma ja teki paikkausehdotuksia. (Hienoa, että juhla oli kuitenkin nimitty Mannerheimin äidinkielellä. Taipuu suomenkielisessä suussa niin nätisti.)

Artefactassa Mervi Suhosen juttu Metallinetsijät maastossa ja museossa.

Reijo Vallan Jatkokertomuksissa kaskuja vuodelta 1900.

Hesariin saatiin 5 sukupolvea naisia ja miehiä kokoon. Amerikassa laitettiin paremmaksi: 6 sukupolvea naisia.
Dick Harrison kertasi Pontus de la Gardien sukutaustaa på svenska.

Reijo Valta kirjoitti suunnitelmista siirtää suomalaiset Alaskaa asuttamaan. Hän kirjoitti myös Snellmanista Snellmanin päivänä. Augustintytär osallistui samana päivänä Helsingissä 1700-luvun tapahtumaan ja raportoi in English.

Heikki Halonen kirjoitti asiaa Digitaaliarkiston ongelmista ja niistä tiedottamisesta.

Timo Suvanto palasi vielä Guggenheim kuvioon ehdottamalla Heurekan sivupistettä Katajanokalle.

Nollavaimo kantaa omaelämäkertaansa arvissaan (osa 1 ja osa 2)

Hiidenkivi-blogin kirjoittaja oli lukenut Hiljaista vimmaa eli suomalaisten naisten päiväkirjatekstejä 1790-luvulta 1900-luvulle. Kirsi Hietanen oli lukenut Aki Ollikaisen Näkävuoden ja "Hyvän ja pahan taistelua, outo salaseura, aikamatkailua, vauhtia ja jännitystä sekä kunnon kauhallinen huumoria" eli Damien Dibbenin Historian vartijat 1:n. Jenni S. luki Helena Ruuskan kirjan Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu.

T2: Risteily viikinkiaikaan

Lauantaiaamuna (12.5.) kävelin aamiaisen jälkeen Tukholman kaupungintalon viereiselle laiturille, josta lähti risteily viikinkiaikaan. Ei kun siis, Birkaan.

Markkinointimateriaali sai minut pelkäämään, että juttu olisi mömmöä historianesitystä, ja pelko lisääntyi, kun näin oppaamme viikinkiasussa jalassaan modernit urheilusandaalit. Mutta mies osoittautui asiantuntevaksi ja arkeologin koulutuksella varustetuksi. Menomatkalla saimme muutaman tietoiskun, jotka liittyivät ohittamiimme rantoihin, ja viikinki-/keskiaikaan. Saarella kuljettu kierros kärsi suuresta ryhmästä ja vaihtelevista lähtötiedoista. Mutta kannatti osallistua, sillä jälleen kerran "elävänä" nähty maisema avautui toisin kuin kartta. Birkan kaupunki sijaitsi tämän pellon rannan puoleisessa päässä: 

Ja tältä näytti uljas oppaamme, taustallaan Avelsön saari:

Infokeskusta tituleerattiin museoksi. Siellä oli hyvä elokuva arkeologian menetelmistä, jonkin verran esineitä tai niiden kopioita sekä infotekstiä. Ärsyttävimpiä olivat tietokoneruudut, joissa esitykset pyörivät omaa vauhtiaan niin, että kaikkien lukemiseen ja omaksumiseen olisi mennyt ikuisuus. Aikaa olisi saanut myös kulumaan hakemalla kaikki yksityiskohdat isoista pienoismalleista. Mutta se olisi ainakin ollut hauskaa.

Sää suosi onneksi kiertokävelyn aikana, mutta poiketessani rekonstruoitujen talojen keskelle satoi sen verran, että keskityin ei-kastumiseen. Kameralla yritin räpsiä erilaisten rakennustekniikoiden suuntaan. Infokeskuksessa kerrottiin, että rakennusmalleja oli kerätty melko laajalta alueelta.

Risteilypaketissa oli saarella oloon varattu kolme tuntia. Periaatteessa riittävästi, mutta aikatauluttomasti olisin osannut olla rennommin ja ehkä omaksunut enemmän(kin) tietoa.