lauantai 3. joulukuuta 2016

Digi- ja kvantihistoriasymposiumista

Eilen pidettiin symposiumi, jossa kvantitatiiviseen historiaan oli yhdistetty ripaus digihistoriaa, jolla aloitettiin. Tässä osiossa Mats Fridlund pääsi yllättämään jälleen uudella / vielä yhdellä / taas muokatulla digihistorioitsijan määrittelyllä. Nyt versio 0.1 sisälsi tavalliset toimistotyökalut, 1.0 toisten tuottamat digitaaliset materiaalit ja työkalut (Google, Google Books, JSTOR, Finna) ja vasta 2.0 erityisemmät kuten ohjelmanpätkät, topic modelling, GIS jne.

Väliin Fridlund hahmotteli version 1.5, joka hallitsee semiautomaattiset (?) haut digitaaliseen tekstiin. Esimerkkitutkimuksensa terrorismin käsitteestä Ruotsissa on huomattavasti laajempi kuin omat harjoitukseni vuosien varrella, mutta silti tämä "kvali-kvantitatiivinen lukeminen" kuullosti niin tutulta ja alkeelliselta, että kuvaus "new way of digital history" lähinnä nauratti. Pitäisi kai oppia pitämään pokkansa ja väittää samaa omista (varsin epätoivoisista) 1802-hauista, joilla "olen pyrkinut luomaan kuninkaan kesämatkalle tuoretta sosiaali-ekonomista kontekstia". Tai jotain.

Mila Oiva jakoi Kalifornian tuliaisina ajatuksia uusista analyysimahdollisuuksista. Algoritmeista tekstien muutosten havaitsemiseen ja "kaikenlaisen" datan yhdistäminen yhteen analyysiin. Oiva oli kiinnostunut käyttämään tutkimukseen yksityisten ihmisten omaehtoisesti tuottamaa digitaalista aineistoa kuten venäläistä Relikva-sivustoa, jossa esitellään vanhoja esineitä.

Mutta pitäisikö ensin tehdä hyvin yksinkertaisempia asioita kuten tekstianalyysi, kysyttiin yleisöstä. Keskusteltiin myös yhteistyöstä ja siitä, miten ohjelmistoja käytetään ymmärtämättä niitä kovin syvällisesti. Fridlund mainitsi Google Booksin ja digitoidut sanomalehdet - tiedämmekö niistäkään tarpeeksi?

Kvantitatiivisen historian session aloitti Matti Sarvimäki, joka taloustieteen näkökulmasta tarkasteli evakoiden irrottautumista maataloudesta muuta väestöä nopeammin. Käytössä on erinomainen data ja analyysi näytti vakuuttavalta, mutta ehdin kirjoittaa paperiin "onko jotain taustatekijää, joka ei näy datassa?" ennen kuin Jari Ojala kommentoi evakoiden saamasta nurjasta vastaanotosta.

Sakari Saaritsa etsii yhteyksiä terveyden ja kaupunkien vesihuollon kehityksen välillä. Samuli Simelius haki Pompeijin jäänteistä varakkuuden merkkejä. Reetta Hänninen sai palkkojen taulukoinnista uusia kysymyksiä Hesarin naistoimittajien tutkintaan.

Aaro Sahari tutkii Suomen laivanrakennusteollisuutta. Valmista tilastoa rakennetuista laivoista ei ole, joten hän on kokoamassa tuhansien laivojen tiedot. Oikea asenne. Sahari on kirjoittanut projektistaan englanniksi blogiinsa. (Esityksestä opin, että on olemassa Suomen kauppalaivastotietokanta, joka sisältää tietoja Suomen kauppalaivastosta vuosilta 1921–1987.)

Kaikki esitykset nauhoitettiin ja tallenne on katsottavissa Helsingin yliopiston Unitubessa. Jos yleisökeskustelun yhteydessä on kuvaa yleisöstä ja nimelläni esittäytyvästä kyselijästä, sulkekaa silmänne ja korvanne.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kuuluisuus Turussa


Vuonna 1739 Puolassa syntyi poika, joka oli vain parikymmentä senttiä pitkä. Tämä Józef Boruwłaski pysyi lyhytkasvuisena koko ikänsä.

Boruwłaski oli 15-vuotias kun hänet vietiin Wienin hoviin ja esiteltiin lyhytkasvuisista innostuneelle keisarinna Maria Theresalle. Kierrettyään muita Euroopan hoveja ja kasvettua täyteen 89 sentin mittaansa Boruwłaski lähti vuonna 1780 kiertueelle Euroopan rajoille. Saksasta Turkkiin ja siltä Venäjälle. Venäjältä Boruwłaski teki pyrähdyksen (vuonna 1781 tai 1782) Suomen puolelle. Englanniksi käännetyissä muistelmissaan hän kirjoittaa
I set out in the first place for Finland, and after passing through Kostroma and Ousting, I arrived at Abo, the metropolis of that country. This city could not have been more advantageously situated in regard to commerce, being surrounded by the gulfs of Bothnia and Finland, which both form most commodious harbours; and I have no doubt it carries on an extensive trade. In every other respect it seemed to me a most miserable city, exhibiting, with its wooden houses painted in imitation of brick, a very beggarly appearance. Its inhabitants I found totally destitute of spirit, and cold as the climate in which they live in.
Surkea kaupunki. Täysin uskottava kuvaus Turusta siis. Yksityiskohta talojen maalauksesta muistuttamaan tiiltä on mielenkiintoinen.

Boruwłaski ei jatkanut matkaansa varsinaiseen Ruotsiin, jossa hän ei ilmeisesti koskaan käynytkään, vaan lähti Lappiin! Tai näin hän itse asian ymmärsi. Muistelmissa seuraava kiintopiste on venäläinen kaupunki "Terrskoi" lähellä Arkangelia. Onko hän lähtenyt Turusta kohti koillista?

Lähteet:

torstai 1. joulukuuta 2016

Englantiin jääneen merimiehen etsintää tietokannoista

Kuuntelin jälkijunassa BBC:n  The Why Factor radio-ohjelman jakson The Family Tree. Varsinainen asia jäi siitä ymmärtämättä, sillä toimittaja Mike Williams mainitsi äidinpuolisen isoisän Michael Heino, joka vei kaiken huomioni. Perhetiedon mukaan tämä oli suomalainen, joka merimiehenä karkasi laivasta Liverpoolista. Ilmeisesti vuoteen 1911 mennessä, jolloin oli 43-vuotias.

Tämä ei todellakaan ollut ohjelman pointti, mutta sydäntä särki kuunnella kun haastateltu englantilainen sukututkimuksen asiantuntija kertoi tyytyväisenä löytäneensä Suomesta vain yhden oikean ikäisen ja nimisen syntymän FamilySearch-kannoista. Tietämättä mitään suomalaisesta sukunimikäytännöstä. Tai eri seurakuntien erilaisista tallennustilanteista.

Tai lähteistä, sillä kuvauksensa tutkimuksen mahdollisesta jatkamisesta taaksepäin oli suomalaisittain päin mäntyä. Sanoi sentään ääneen, että alku pitäisi tarkistaa ensin. Tarjokkaansa oli Ruokolahdella 4.9.1869 syntynyt poika.

Oikeasti vuosien 1868-69 paikkeilla syntyneen Michael eli Mikko Heinon hakeminen kannattaisi aloittaa SSS:n merimiestietokannnasta. Tosin en ole nähnyt sitä vuosiin, joten olen unohtanut rajavuodet.

Toissijainen lähde eli Merimiehen ystävän ilmoitustiedot ovat käytettävissäni. Mikko Heino Koivistolta oli tavattu "hiljakkoin" Lontoossa (Merimiehen ystäwä 15.2.1890 & 15.8.1890) ja oli lähdössä Liverpoolista Valparaisoon englantilaisessa laivassa (Merimiehen ystäwä 15.9.1892).

Koivisto on mukana Karjala-tietokannassa, jonka käytössä en ole kovin rutinoitunut ja jonka hakulomakekin oli muuttunut sitten viime näkemän. Mokasin täyttämällä sen kuin Hiskissä, mutta jokerimerkki tarvittiin Mi-alkuisten Heinojen esiin saantiin. Jatkossa yllätti, että rippikirjatietojen yhteydessä ei yksinkertaisesti nähnyt minkä vuosien rippikirjasta on kyse. (Signumit saa käännettyä vuosiksi ainakin Arkistolaitoksen luetteloilla.)

Mikkel Matss. Heino, joka syntyi 15.4.1869 on tuloksissa ainoa oikean ikäinen. Myöhempi ammatti "Pa / luotsioppilas" sidoksessa 022a (1900-1909) sopisi merimiehen uraan, mutta samassa kirjassa Mikko on myös naimisissa ja kolme lastaan on syntynyt vuosina 1905-07.  Alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä ei ole Englantiin päätynyt Mikko Heino.

Englantilaisen asiantuntijan ehdottama poika elää niin kauan, että pääsee lastenkirjasta Ruokolahden rippikirjaan 1880-1889 sivulle 70. ja esiintyy rippikirjassa 1890-1899 sivuilla 86 ja 87 sekä rippikirjassa 1900-1909 sivulla 101 osoittamatta mitään merelle lähtöön viittaavaa.

Tietokantaharhailu ei siis tuottanut tulosta, mikä sekin on opettavaista.

Kuva kirjasta "The seashore book : Bob and Betty's summer with Captain Hawes" (1912). Flickr Commons

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Sulhastaan kauan odottanut

Uuden Kuvalehden numeroissa 5, 7 ja 10/1898 julkaistiin Santeri Ingmanin (myöh. Ivalo) kirjoittama tarina Suomalainen seikkailija, joka alaotsikkonsa mukaan oli "Katkelmia suupuheessa kulkeneiden muistojen mukaan".

Juttu lähtee käyntiin "Voipalan ja Hovilan aateliskartanoiden ainoa perijän" Otto Johan Tandefeltin irtisanomisesta Haapaniemen sotilaskoulusta syksyllä 1799.
Tämä ja hänen elämänsä päävaiheet tarina varmaankin esittää muistakin lähteistä tunnetulla tavalla. Mutta minua kiinnostaa (taas) marginaali. Hummailtuaan jonkin aikaa kotimaisemissaan Tandefelt
ratsasti suoraa päätä pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista neiti Jeannette Bröijeriä.
Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi hämmästyneenä.
— Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?

Näin kosi siinä pihanurmella koristelematta 18-vuotias huimapää, — pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän vastauksen, — nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena odottaa vaikka kuolemaan saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle. 
Todellinen Tandefelt oli 18-vuotias kesällä 1800 eli aikaa Haapaniemestä lähdöstä ei ole kulunut paljoa. "Jeannette Bröijer" ei nähnyt sulhastaan tarinassa ennen kuin Suomen sodan aikana
Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi hän metsäteitä kulkien resureessä talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he saivat hetkisen puhutella toisiaan, vaan hätääntyneenä ja huolissaan oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin viruili juuri parastaikaa kasakkaosasto, — kunhan eivät kehnot keksisi valepukuista vakoojaa!
Dramaattisen kohtauksen jälkeen mies lähtee jälleen. Kertomuksen mukaan sitten odotti lopulta "harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan, odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena laskeusi lepoon."

Oliko tämä uskollinen morsian todellinen henkilö? Bröijerit ovat tuttuja aiemmista blogipätkistä eli Sysmän läheisyydessä vaikuttanut todellinen perhe. Sysmässä haudatataan Hovilassa 8.3.1846 54-vuotiaana kuollut "fröken Carolina Bröijer". Hän on vanhempiensa kuoleman jälkeen vuonna 1833 muuttanut Hovilaan (Aateliswiki, Sysmän rippikirja II 1829-1838 s. 475). Etunimistään Carolina Fredrika ei tavanomaisin muutoksin synny lempinimeä Jeannette, mutta ehkä? Vuonna 1792 syntyneenä hän olisi tosin kihlautuessaan ollut vain 8-vuotias...

tiistai 29. marraskuuta 2016

Haastattelussa paikallishistorian kirjoittaja

Tuttavani ja Ihan Oikea Historiantutkija Anu Lahtinen on viime vuosina tutkinut ja kirjoittanut Hyvinkään seudun historiaa. Kun projekti on nyt loppumassa päätin paikallishistorioiden lukijana ja paikallishistorian harrastajana esittää muutaman kysymyksen, joihin Anu ystävällisesti vastasi niin perusteellisesti, että tämä lienee pisin blogin postaus ikinä.

Pääsit kirjoittamaan oman kotiseutusi historiaa. Muuttiko työ suhdettasi ympäristöön?

Muuttihan se. Vaikka meillä on perhepiirissä kerrottu muutenkin paikkakuntalaisten tarinoita ja olin lukenut Hyvinkään historian pääteoksia, niin kyllähän moni asia kirkastui uudella tavalla. Ja vaikka omat esivanhempani eivät Hyvinkäällä näytelleet kovin kummoista osaa, tulin kuitenkin vahvemmin tietoiseksi siitä, että olen itse jo 4 polven hyvinkääläinen, kun taas osa paikallisista on 1600-luvun viljelijöiden jälkeläisiä ja suurin osa tullut tänne vasta paljon myöhemmin. Mielestäni tulin myös vahvemmin tietoiseksi Hyvinkään sijainnista Uudenmaan ja Hämeen välimaastossa, mistä jossain vaiheessa bloggasinkin.

Wikimedia. Kuvaaja: pan-opticon, CC BY 3.0,
Oliko paikallishistorian kirjoittaminen sellaista kuin etukäteen arvelit?

Ennakoin jo etukäteen, että aineistoa on ihan hirveästi ja että lopussa on kiire. Monissa paikallishistorioiden esipuheissa viitataan enemmän tai vähemmän nätisti näihin kahteen probleemaan. Koetin varautua asiaan miettimällä teokselle fokusta, ja päädyin keskittymään (tai ainakin yritin keskittyä) liikkuvuuteen ja vaikutteisiin - tietysti vähän jokainen paikallishistoria kertoo “yksittäisen kautta yleisestä” mutta koetin panostaa siihen, että fokus olisi siinä, milloin ja millaisia ihmisiä, innovaatioita ja toimintatapoja Hyvinkäälle tuli. Se tuntui sopivan luontevasti paikkakunnalle, jossa ovat vaikuttaneet rautatieläiset, parantolavieraat, evakot ja monenlaiset muut ryhmät.

Yritin myös mahdollisimman nopeasti rakentaa dispositiota, jonka avulla pystyin konkretisoimaan sivutavoitteita (ja muistuttamaan itselleni, ettei niihin mahdu maailmoita). Silti kävi niin, että “sivumäärä yllätti dosentin” - yleensä olen pikemminkin hiukan alimittainen artikkeleineni, mutta nyt meni tavoitteesta 350 sivusta yli 50 sivua...

Samanaikaisesti aineistomäärä yllätti myös. Niin vähän ehtii käydä läpi! Mitoitin sisällön siten, että eri ajanjaksoja kohti olisi suurin piirtein sama määrä sivuja, mutta jälkikäteen ajatellen tapahtumia ja asukkaita oli sotienjälkeisellä ajalla niin paljon, että olisi pitänyt varmaan yksi vuosi ja puolet kirjasta mitoittaa sen käsittelemiseen, jos olisi halunnut ehtiä vähän kattavammin… Jos aloittaisin nyt, tekisin kuten eräs varttuneempi kollega kertoi tekevänsä: kokoaisin heti aluksi mahdollisimman paljon tilastollista perusaineistoa väestöstä, työllisyyden kehittymisestä jne. Koska niistä saa tietyn peruskuvan.

Yksi asia jonka määrää ei oikein osaa koskaan ennakoida oikein on metatyön määrä. Kaikenlaiset hallinnon ja tiedottamisen, arkistoinnin ja kuvitustyön ym. asioiden perkaamiset ottavat aina jotenkin enemmän aikaa kuin olettaisi. Kuitenkin työnantaja on ollut hyvin joustava monissa hallintoasioissa ja toimenkuvan toteuttamisessa, mistä olen ollut hyvin iloinen.

Täytyy ehkä myös sanoa, että vähän syö ihmistä kun joutuu jatkuvasti liikkumaan epämukavuusalueella. Olen opiskellut parin vuoden aikana valtavasti uusia aiheita työväenliikkeen historiasta, toisesta maailmansodasta (joukko-osastot ovat yllättävän kiintoisia ja lentolaivueet myös!), torpparilaitoksen synnystä ja ties mistä, olen väkertänyt 1600-luvun henkikirjojen ja 1700-luvun valtiopäiväpöytäkirjojen ja 1900-luvun kunnallishallinnon paperien parissa. Vähän kuin tekisi viikottain proseminaarityön uudesta aiheesta… On myös mukavaa välillä pitäytyä omaan aihepiiriinsä ja lähimmän asiantuntemuksensa tutkimusaiheisiin.

Mutta toisaalta olen oppinut valtavasti eri ajanjaksoista ja uskon, että pystyn nyt paremmin esim. ohjaamaan erilaisia opinnäytetöitä aiheineen ja aineistoineen. Tutkimus on tehty yhteistyössä Tilaushistoriakeskuksen kanssa (entinen Paikallishistoriallinen toimisto, http://paikallishistoria.fi/ ) ja olen nyt itse “Tihken” hallituksen puheenjohtaja seuraavat kolme vuotta, joten toivottavasti kokemukseni ovat tätäkin kautta hyödyksi tekijöille, teettäjille ja paikallihistorian kirjoittamiselle.

Wikimedia. Kuvaaja Maasaak, CC BY-SA 4.0
Perustit Facebook-sivun, avasit verkkokyselyn ja teit varmaan muutakin viestintää paikkakuntalaisten suuntaan. Toimiko joku osallistava ote erityisen hyvin?

Eri osallistavat ratkaisut palvelivat eri tarkoituksia. Verkkokysely tuotti hyviä tietoja, facebook-sivulla oli ehkä ennen kaikkea fiilistelyarvoa ja siinä myös jaettiin hankkeen luennoista tietoa; twitterissä tuli välillä hauskoja tietoja vastaan - esimerkiksi erään Hyvinkäällä 1928 työskennelleen rikkuriperheen vaiheet - se toimi ehkä parhaiten vinkki- ja ideointikanavana. “Joukkoenkeli”-yhteistyöalusta, jota Hyvinkäällä oli käytetty mm. Hypecon-tapahtuman järjestämiseen, sen sijaan ei oikein löytänyt käyttöä. Luentojen ja muistelutilaisuuksien yhteydessä tuli myös paljon arvokasta tietoa. Aikaresurssit tulivat kuitenkin vastaan: ei ollut aikaa nimenomaisesti keskittyä verkkoviestintään tms. Ihmisten kanssa viestitteleminen vaatii aikansa, ja on ikävää jos ei ehdikään jatkaa aloitettua keskustelua jne. Kaupunginmuseon kasvanut some-aktiivisuus auttoi paljon, koska saatoin sitten osittain tehdä yhteistyötä museon some-hankkeiden kanssa. Moni asioita tulin puineeksi ennen kaikkea omalla facebook-seinälläni, koska on myös välillä vaikea ratkaista mitkä aiheet voi ilman muuta ottaa täysin julkiseen some-keskusteluun.

Yleisellä tasolla täytyy sanoa, että kirjasta ei olisi tullut ollenkaan näin hyvä, jos en olisi somessa, livenä ja muuten vaan saanut niin paljon apua, vinkkejä ja tukea. (Kiitos vaan esimerkiksi Ensimmäinen maailmansota -casesta ja monesta muusta vinkistä!) Monet ovat lähettäneet yksittäisiä vinkkejä, vinkanneet aineistoista, auttaneet yksittäisten tiedonhakujen kanssa, lukeneet ja kommentoineet tekstiä ja muuten osallistuneet pyyteettömästi työhön. Olen myös kiitollinen kollegalle, joka laati hankkeelle jo alkuvaiheessa arkistointisuunnitelman. Tulee olemaan vaikeaa mahduttaa kaikkia kiitoksia kirjaan…

Mikä lähteissä vastaan tullut yllätti eniten?

Monelaisia pieniä yllätyksiä ja tietoja tuli vastaan matkan varrella. Yllätyin oikeastaan siitä, miten paljon tietoa Hyvinkään varhaisestakin historiasta oli saatavilla - ja toisaalta sitten siitä, miten kaukana alkuperäislähteiden antamat tiedot olivat esimerkiksi joistakin Suomen asutuksen yleisluettelon kantatilakonstruktioista. Suoraan sanoen en tähän päivään mennessä ole itse pystynyt rekonstruoimaan Hyvinkäänkylän kantatiloja siten kuin ne on esitetty 1900-luvun tutkimuksessa. Tämä lienee yleinen ongelma, mutta en käsittänyt miten iso ero isäntäluetteloiden ja alkuperäislähteiden välillä on.

Aineistojen digitointi ainakin tarjosi mahdollisuuden yhdistellä ja vertailla tietoja niin, että lopulta yllätyin esimerkiksi siitä, miten paljon tietoa esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista löytyi, ja löytyisi vielä enemmänkin jos ehtisi perata… Hyvinkään tähänastisessa vuoden 1918 historiassa on käytetty aika paljon tiettyjä muistietokeräyksiä, jotka ovat olleet aikanaan todella tärkeitä ja arvokkaita. Yhdistelemällä kaupunginarkiston tietoja, Työväen arkiston digitoitujen vuoden 1918 aineistojen erilaisia fragmentteja ja joitakin muita kokonaisuuksia löysin kuitenkin ihan puistattavan selkeitä tietoja Hyvinkäälle keskeisten veritekojen kulusta ja taustoista.

Matkan varrella tuli tietenkin vastaan kaikenlaisia kiinnostavia Hyvinkään-vierailijoita. Osa paikallisista tiesikin jo Hyvinkään parantolan vieraskirjat ja niistä löytyvät maininnat mm. Runoilija Osip Mandelstamista ja kirjailija Anna Ahmatovasta, mutta olihan ne jännä itse nähdä vieraskirjan sivuilla. Halusin tietysti mahdollisuuksien mukaan tarkistaa asiat omin silmin ja kaikenlaista tulkinnanvaraisuuttakin tuli vastaan eri asioissa. Monia juttuja jouduin myös ampumaan alas: esimerkiksi vanhat kuvaukset Suomen sodan kaameista taisteluista ja siviilien kärsimyksistä joutuivat kyseenalaiseen valoon, kun kuolleiden kirjassa oli koko lähiseudulla vain yksi venäläisen upseerin murhaama renki.

Yksi kiintoisa pikkutapaus liittyi Japanin lähetystön oleskeluun Hyvinkäällä evakkoaikana. Olin tästä kuullut muistitietoa, mutta ehdin jo hylätä koko aiheen, kun Japanin ja Suomen suhteita tutkineet kollegatkaan eivät osanneet antaa enempää tietoa. Sitten yllättäen lyhyen ajan sisällä sekä paikallinen asukas että eräs tutkija toimittivat haltuuni kirjeitä, joista ilmeni, että lähetystö tosiaan evakuoitiin Hyvinkäälle. Ehkä vain viikoksi, mutta kyllä se hyvinkääläisessä historiassa on ihan riittävän pitkä aika innostaakseen niin paikallisia oppaita kuin muitakin! Tämä on samalla sellainen aineisto, jota en olisi ikinä ehtinyt itse löytää tai etsiä.

Historioisijana yksi lähteiden fyysiseen säilymiseen liittyvä juttu, joka usein tuskastuttaa, on lähdeasiakirjojen huono kohtelu. Muutamaan kertaan vastaan tuli vanhoja, arvokkaita lähteitä, jotka oli tungettu lähteitä vahingoittaviin muovitaskuihin (mieluummin silkkipaperia tai paperitaskuja), kiinnitetty klemmarilla (syö paperia) tai muuten sullottu epäjärjestykseen kosteisiin tai huonoihin tiloihin. Metallittomat pahviset arkistokotelot, paperiset välilehdet ja klemmarien / niittien poistaminen olisivat helppo tapa lisätä lähteiden elinikää. Esimerkiksi arkistolaitoksen sivuilta löytyy lisätietoja.

Käytitkö jotain lähdettä, johon muidenkin paikallishistorian tutkijoiden kannattaisi entistä useammin tarttua?

Mistä alkaisin…? En tiedä, miten usein näitä käytetäänkin, mutta SKS:n perinnekeruu, Työväen Arkiston paikalliset muistelmat ja vuoden 1918 aineistot, Kotuksen nimistö- ja murrekeruut toivat paljon kiinnostavaa tietoa. Tilastokeskuksen teollisuustilastojen pohja-aineistot valtionarkistossa olivat hyödyllisiä - niistä löytyi paikallisten teollisuusyrittäjien tietoja. Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoimat ja osin indeksoimatkin seurakunta-arkistot päästivät monesta pälkäästä, ja Hiskin hakumahdollisuudet ovat puutteineenkin todella kullan arvoisia apuja auttaessaan eteenpäin (mutta pyrin aina menemään niistä eteenpäin). Mutta moni varmasti tietää nämä aineistot jo muutenkin. No, eräs varmasti alikäytetty aineisto on Brages pressarkivin lehtileikeaineisto, jonka kautta sai helposti tuntumaa paikkakunnan, sen merkkihenkilöiden ja tiettyjen elämänalojen uutisointiin (Schjerfbeckistä lääkäri Sandeliniin, ruotsinkielisestä päivähoidosta lakkouutisiin).

Wikimedia. Kuvaaja: pan-opticon, CC BY 3.0,

maanantai 28. marraskuuta 2016

Satunnainen sitaatti sukujuurien tuntemisesta

Hilda Käkikoski kirjeessään 24.5.1909
Varmaankin kuuluu omituiselta, että minä niin mielelläni puhun esi-isistäni? Minä tiedän että se on meissä eräs heikkous tai omituisuus. Äidissäni se vanhuuden päivinä esiintyi melkein lapsellisuutena, jolle vieraat vähän hymyilivät, ja hänestä se on mennyt meihin perintönä. Ennen minäkin sille omituisuudelle hymyilin, mutta äitini kuoleman jälkeen se on esiintynyt uudessa valossa. Kyllä minusta on hyvä, että lapset oppivat tuntemaan ja kunnioittamaan esivanhempain muistoa, seuraamaan heidän hyvää esimerkkiään ja karttamaan pahaa. Minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei tiedä esivanhemmistaan. Se on ollut minule suurena tukena elämässä, että minulla on kunnioitus heimoani kohtaan. Se on ylläpitänyt kiusauksissa ja estänyt minua liiaksi nöyrtymästä tämän maailman mahtavien edessä. Se on sentään suuri etu, ettei köyhän ja yksinäisen naisen, joka nuorella ijällänsä viskataan suureen vieraaseen maailmaan, tarvitse tuntea kuuluvansa alaluokkaan. Jos minulla olisi se tunne ollut, niin minä olisin aikoja sitten ollut mennyttä kalua. - Hymyilkööt muut äitini sukuylpeydelle, minä siunaan sitä, ja minä pidän arvossa toistenkin sukuylpeyttä, kunhan se vaan ei esiinny laiskuutena ja muitten ihmisten halveksimisena. Minä toivoisin, että kaikilla ihmisillä olisi sellainen tunne, kuin he olisivat jokainen vanhaa aatelia ja koettaisivat vaeltaa niin, ettei kunniakas suku saisi jälkeläisistään häpeää.
Hilda Käkikoski kirjeittensä ja kirjoitelmiensa valossa. Toim. Tilma Haimari. 1913. s. 12-13.
Kuva leike Velikullan 19/1906 kannesta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Marraskuuta

1.11.
  • Lemmikiksi?
3.11.
  • Hesari tekee "tiede"jutun itsemurhan historiasta viittaamatta Riikka Miettisen väikkäriin tai edes vuotta 2009 tuoreempaan tekstiinsä. Täh?
  • Kirjallisuushistorian dosentin leipä oli vuonna 1855 Atlantin takana. (Människor och minnen VI, s. 15)
6.11.
8.11.
  • Wreck this book on hankala luokiteltava, mutta en olisi kaunokirjallisuuteen laittanut. Tosin jos siihen kuuluu Suomalaisten painajasetkin..
11.11.
  • A. Federleyn kulttuurikuvat Helsingistä. Fyren 7/1904.
12.11.
  • Sain YouTubessa "Katso myöhemmin" -listan melkein alle 200:aan, mutta äsken tuli tietoon @raa_se:n kanava...
14.11.
  • Elämäntyö uran ohessa, onneksi @SKS_finlit kelpasi. (Människor och minnen IV, s. 29
  • Kai tähän Snellmanin näkemykseen on nojattu yliopistopolitiikassa? (Människor och minnen VI s. 31)
19.11.
20.11.
  • Kuopiossa ramppasi aika paljon juutalaisia 1700-luvulla? (Tuneld 1795)
  • Merirosvoilta ei oltu turvassa sisämaassakaan! (Tuneld 1795)
21.11.
  • Löytyisikö turkulaisen latinan osaajia? Latoja ilmeisesti ei ole osannut kieltä... [Ei löytynyt apua Facebookissa kavereilta eikä Twitterissä muiltakaan.]