Valtaa ja sotapelejä

Suunnitelmani keskiviikkona Tukholmassa oli jatkaa Vikingaliv-laitoksesta Skansenille. Mutta kenkäni olivat kastuneet sukkia myöden jo Djurgårdenille kävellessäni ja kevyt sade jatkui, joten otin uuden suunnan kohti Armémuseumia, sillä ilmainen, oikealla puolella kaupunkia ja katon alla.

Valinta osoittautui erittäin hyväksi, sillä molemmat alakerran vaihtuvat näyttelyt olivat antoisia. Makten och ärligheten kuvasi toisaalta sitä, miten museon kokoelmat ovat vuosisadan aikana syntyneet ja miten ne karttuvat nykyään ja toisaalta sitä, miten kerronta ruotsalaisten YK-rauhanturvaajien 1960-luvun Kongon komennuksesta on muuttunut vuosikymmenien aikana. (Ilmeisesti muistoesineet, joita veteraanit käsittelivät videoklipeissä oli otettu museon kokoelmiin.)

Krigspel käsitteli nimensä mukaisesti sotapelejä. Näyttely oli antoisa kokemus (tai elämys?) yllätyksellisen rakenteensa ansiosta. Sodan ja pelien yhdistelmiä löytyi enemmän kuin olisin uskonut. Kivaa (elämyksellistä?) vaihteeksi oppia museonäyttelyssä jotain.

Näyttely alkoi strategisista lautapeleistä (shakki, go), joiden taustalla on vanhat taistelutajat.

Jo 1600-luvulla yritettiin kehittää uusia pelejä sotataitojen opetukseen. Mutta tässä onnistuttiin tosissaan vasta kun preussilainen von Reisswitz kehitti 1823 pelin, jossa joukkoja edustajia symboleita liikuteltiin kartalla. Metodi levisi maailmalle ja sitä tuli pian totinen sotien suunnittel/simulaatiotapa, josta oli näyttelyteksteissä monia tosielämän esimerkkejä.

Samaan aikaan, tai oikeastan jo Napoleonin sotien aikaan, kehitettiin kaikelle kansalle pelejä ja pienoismalleja, joilla simuloitiin juuri käytyjä tai edelleen käynnissä olevia sotia.

Ilmeisesti hieman myöhempää kerrostumaa ovat pelit, joissa esitetään historiallisia taisteluja. Näitäkin enemmän näyttelyssä oli pelejä, joissa sotaa oli käytetty teemana, mutta yhteys todellisuuteen oli väljempi. Tai vasta tulevaisuudessa! Aavikkosotaa käsittelevä peli 1980-luvulta päätyi tosikäyttöön, kun yhdysvaltalaiset suunnittelivat vuoden 1990 sotaa eivätkä saaneet hienoja tietokoneohjelmiaan valmiiksi ajoissa.

Jälkikäteen kelattuna tietokonepelien mukana olosta näyttelyssä ei ole mitään muistikuvaa. Olisivat toki joukkoon kuuluneet ja kuin myös viite leffaan War Games... Niin ja Neuvostoliiton pelikoneet, joilla nimenomaan yritettiin kouluttaa sotilastaitoja... Teemassa totisesti aineksia riittää.

Viikingit turistirysänä

Tukholmaan avautui huhtikuun lopussa uusi "museo" Vikingaliv, jonka valitsin toukokuisen päiväristeilyni kohteeksi. Vältin lukemasta siitä juttuja etukäteen, mutta mielikuvani oli turistirysä. Tätä vahvisti, kun paikan päällä näin - englanniksi - lisämääreen "a true experience". Vai olisiko tarjolla kuitenkin jotain yllättävää ja vaikkapa simulaatio tukin paksuisen airon hallinnasta kylmässä ja kosteassa sivutuulessa?

Ehdin vain vilaista yläkerran näyttelyä ennen kuin aikani oli mennä 11 minuutin tarina-ajelulle. Sen nimenomaan olisi pitänyt olla se "jännittävä elämys". Minusta vanhanaikainen ja jokseenkin yhdentekevä.

Palasin näyttelyyn, joka koostui 1) videoklipeistä, joissa enimmäkseen oli äänessä Dick Harrison. Ilahduttavana poikkeuksena neljän keskiajan lähteen eloon herätys.

2) tekstistä, jota oli aivan uskomattomat määrät esim. tässä aikajanastossa

Ja 3) joistakin rekonstruktioista. Ei pukeutumispistettä, jota vähintäänkin odotin. Yhdessä vitriinissä oli kirves ja miekka, joita saattoi pienten aukkojen kautta hieman nostaa.

Innovatiivisin näyttelyratkaisu oli jo muutaman viikon jälkeen korjauksen tarpeessa.

Porukka katseli seiniä suhteellisen intensiivisesti, mutta rekontruoidun viikingin vieressä otettiin enemmän kuvia kuin kiinnitettiin huomiota tietoihin perusteellisista DNA- ja isotooppitutkimuksista.

Jaetussa tiedossa ei ollut mitään vikaa, mutta se ei tarjonnut itselleni mitään uutta. Kyseessä on puhtaasti kaupallinen hanke, jolle mahdollisesti on markkinarako. Itse suosittelisin tämän hinnakkaan kohteen sijaan rahakkaille, joilla on aikaa, risteilyä Birkaan ja muille (edelleen ilmaista) Historiska museetia. Kiitettävästi sinne oli Vikingalivistä ohjausta m.m. sieltä lainattujen esineiden vitriinin luona.

(Kuuntelin paluumatkalla Vetenskapsradio historian jakson, jossa Vikingaliviä käsiteltiin. Siinä kerrottiin, että Historiska museetin viikinkinäyttelyä modataan ensi vuonna heidän kiertonäyttelynsä (jonka näin Virossa) teemoilla.)

En ole näköjään ainoa pettynyt suomalainen. Blogissa Pihin naisen elämää kokemus on summattu näin:

Tunnelmat olivat museovierailun jälkeen sekavat. Olimme iloisella mielellä mieleenpainuvan juna-ajelun jäljiltä, mutta kokonaisuus jätti toivomisen varaa. Olimme ulkona jo puolessa tunnissa. Haahuilin ennen poistumista varmuuden vuoksi näyttelyn uudestaan ympäri. Ehkä jotakin oli jäänyt huomaamatta. Tässä kuitenkin oli kaikki.

Venäläisyys Helsingissä 1912

Vuonna 2000 kaiveltiin esiin venäläisyyttä Helsingissä ja minä myöhemmin poimin valikoimasta esiin Aleksanterin kymnaasin. Se oli toiminnassa alkuperäisessä osoitteessaan vuonna 1912, kun Inturist-henkisesti kenraalikuvernööri oli "määrännyt, että Venäjältä tulevien kouluoppilaitten opintoretket Suomessa ovat tehtävät venäläisten, eikä suomalaisten oppaitten avulla, jotta he eivät saisi väärää käsitystä Suomen oloista." Tuulispää avuliaasti esitteli venäläisille sopivia nähtävyyksiä kuvien kera.

Kaartin maneesi on edelleen paikallaan, mutta heinäkasat (ja tunkiot?) puuttuvat.

Sotilassairaalat Puutarha- ja Vilhonkatujen kulmassa? Opaskartassa vuodelta 1909 kadut ovat samansuuntaiset kuten nykykaupungissakin.

Yrittäessäni tarkentaa osoitetta sanomalehdistä, tuli eteen Helsingin Sanomiin 29.6.1913 painettu arkkitehtuurikritiikki, jonka täytyy koskea samoja rakennuksia. Kuvista ylempi esittää "näitä rakennuksia Fabianinkadun puolelta, alempi Unioninkadun ja Puutarhakadun kulmasta."

Kolmas kohde "upeat kasakkakasarmit Töölössä" sijaitsivat Läntisen Viertotien varrella nykykartan Kivelänkadun ja Dunckerinkadun välillä eli hotellikorttelilla Hesperianpuistoa vastapäätä. Ja nykyisen kotini takapihalla.

Satunnainen sitaatti luokkayhteiskunnasta

Raha&tavara -leikekokoelmassani oli Markkinointi&Mainonnan 11-12/2002 liite/juttukokonaisuus luksuskulttamisesta. Sen aloituksessa seuraavasti.

Vaikka varakkaita on Suomessakin ollut aina, täältä on puuttunut luksuskuluttamisen perinne. Mika Pantzar löytää syyn historiasta. Suomessa ei ole ollut luokkayhteiskuntaa.

- Luokkayhteiskunnassa hovia lähellä olevat aateliset elivät 1800-luvulle asti ihan omassa maailmassaan. Siellä kehittyivät omat tavat, jotka eivät valuneet alas yhteiskunnassa. 

Suomessa päästiin edistyksen kelkkaan vasta siinä vaiheessa, kun hovien kulutuskulttuuri oli jo laimentunut ja valunut keskiluokkaa kohti.

Ripaus totta, mutta osaksi virheellisyyttä hipovaa historiantulkintaa. Talonpoikainen väestö alkoi viimeistään 1700-luvun lopulla omaksumaan "ylempien" säätyjen pukeutumis- ja asumiskulttuurin osia.

Rutossa vanhempansa menettänyt

Ensinnäkin kiitokset jo kauan sitten edesmenneille oikeuspöytäkirjojen kirjoittajille, jotka tekivät puhtaaksikirjoituksiinsa hakemistot. Toiseksi kiitokset Arkistolaitokselle, joka mikrofilmautti tuomiokirjat ja on ne tällä vuosituhannella digitoimalla tehnyt kätevämmin käytettäväksi.

Tai kiroukset molemmille, sillä nyt kun vihdoin (22 sukututkimusvuoden jälkeen) olen alkanut oikeasti saanut tolkkua pöytäkirjoista, on tehtävää enemmän kuin ikää jäljellä.

Yksi hakemiston ansiosta eteeni tullut juttu on Helsingin raastuvanoikeudesta 17.2.1725. Lammin nimismies Hinrik Jöransson esittää lankonsa Axel Mattsson Wilkmanin pojan Hindrich Axelssonin asiaa. Pojan pitäisi nyt täytettyään 16 vuotta saada vuoden 1710 rutossa kuolleiden vanhempiensa perintö, johon kuului ainakin 2 hopeapikaria ja 2 hopealusikkaa.

Kyseessä on Petter Sundin ensimmäisen vaimon sukulaiset, joita selvittelin runsas vuosi sitten. Hindrichin isän patronyymi on unohtunut ja sekoittunut edelliseen sukupolveen, mutta "Axel Axelsson haudattiin 28.10.1710 ja vaimonsa yhden lapsen kanssa 11.11.1710." Käräjillä edustettu poika oli todennäköisesti kastettu 14.9.1709 Helsingissä.

Hindrichin äidin nimeä ei mainita raastuvanoikeuden pöytäkirjassa eikä seurakunnan kirjauksissa. Todennäköisesti Lammin nimismies Hinrik Jöransson oli veljensä. Hän kuoli 74-vuotiaana 5.11.1754 ja haudattiin omaan hautaansa Lammin kirkossa eli lienee ollut varakas mies. (Lammin kirkkoa kuvaava postimerkki Wikimediasta.)

Henkikirjoitusikään päässyttä Hindrichiä ei näy Hinrik Jöranssonin kotitilalla Halilassa SAY:ssä. Hän oli ollut isäntänä vuodesta 1707 ilman ilmeistä yhteyttä edelliseen isäntäväkeen. Hinrichin äidin kotitilasta ei siis todennäköisesti ole kyse.

Rutosta ja isostavihasta selvinnyt Hindrich-poika katoaa näköpiiristäni.

Valokuvauskiellot silloin ennen

Savon sanomien verkkosivuilla sunnuntaina julkaistussa STT:n jutussa oli kysytty

selfiekuvaajiin suhtautumisesta Helsingin taidemuseolta, Kiasmalta, yhtätoista museokohdetta eri puolilla Suomea ylläpitävältä Kansallismuseolta, turkulaiselta Aboa Vetus & Ars Novalta ja oululaiselta yhdeksän kohteen museo- ja tiedekeskus Luupilta. Kaikki kertoivat asennoituvansa kuvaamiseen joko positiivisesti tai neutraalisti.

Ei siis enää huolenpitoa taiteen tekijänoikeuksista? Sillä selfiessä framilla on pärstä? Ymmärtääkö kävijä selfien ja teoskuvan eron? Onko museolla selfiet hyväksyessään visio siitä, että julkaisu rajoittuu sosiaalisen median palveluihin? Onko kävijällä sama ymmärrys?

Lisäys 7:49. Kari Hintsala huomautti FB:ssä, että jutussa on myös kohta

Aboa Vetus & Ars Novasta kerrotaan, että kuvaaminen on yleensä sallittua. Tiedottaja-amanuenssi Selina Kiiskinentäsmentää, että taiteilijoilta varmistetaan vaihtuvien näyttelyiden yhteydessä, saako heidän teoksistaan jakaa kuvia sosiaalisessa mediassa.

Kas, jakaminen sosiaalisessa mediassa julkaisemisen erityisosana. Lisäys päättyy

Ennen oli niin paljon yksinkertaisempaa. Lukiessani Tuulispäästä 44/1911 seuraavan pätkän huulilleni syntynyt vino hymy ei ollut se, jota kirjoittaja oli tavoitellut. 

Seurasaaren kokoelmat ne lisääntyvät päivä päivältä. On todellakin viehättävää käydä niitä katselemassa. Allekirjoittanut kiinnitti erittäinkin huomiotaan siihen, miten jo vanhaankin aikaan kansa osasi varjella itseään liialta ja tungettelevaiselta uteliaisuudelta kiinnittäen tupapahastensa oveen jonkun levyn jossa seisoo että "Valokuvaaminen kielletty". Muuten olen sitä mieltä, että Seurasaaren museossa pitäisi olla opas, joka osaisi paljon juttuja, jotka kaikki olisivat niin tosia kuin suinkin mahdollista. Silloin ihmiset kävisivät siellä kernaasti.

Vai mitä?

Museovirasto on siis osannut valokuvaamisen kieltämisen jo kauan. Eivätkä museokävijät lakkaa toivomasta opasta "joka osaisi paljon juttuja, jotka kaikki olisivat niin tosia kuin suinkin mahdollista."

Ilmeisesti kuvauslupia on hellinnyt tai ulkokuvien otto sallittua, sillä 1900-luvun alun aikakauslehdissä on runsaasti painettuja valokuvia Seurasaaresta, mutta ei kierrätykseen paremmin soveltuvia kauniita tai hupaisia piirroksia. Pysyvästä sisustuksesta yhtä pilapiirtäjää on innostanut Karunan kirkon alttaritaulu (Kurikka 24/1913)

Vitsiä on irronnut kesällä 1912 Helkanäyttämöstä. Muuten ruotsinkielinen Fyren jakoi numerossaan 24/1912 sananvaihdon

Tuulispää, joka muutenkin tapasi esittää piirroksia teatterikappaleiden puvustuksesta, esitteli Helkanäyttämön numerossaan 22/1912.

Mutta Tuulispää ei ollut Seurasaarivastainen vaan numerossaan 28/1918 julkaisi sanat lauluun, joka ainakin pintapuolisesti kannustaa tutustumaan museoalueeseen, jossa "tuoksu pergamenttien on tyystin poissa".

Pormestarin tyttären elämä

Helsingin pormestarin Zacharias Goviniuksen vaimo kuoli lapsivuoteeseen 2.4.1761. Tuolloin syntyneet kaksostytöt kuolivat kolmen kuukauden ikäisinä, minkä jälkeen avioliiton lapsista oli elossa 9-vuotias Hinrich Jacob ja 6-vuotias Gustaf Johan. Aikuiseksi elänyt Henrik Jacob varmasti muisti lapsuuden kodin pohjoisella kadulla kauppias Teschen ja raatimies Clayhillsin tonttien välissä. Äitinsä perukirjaan lueteltiin monenlaista arvotavaraa kuten timanttisormus ja aitoja helminauhoja. Erilliset tee- ja kahvikannu viittaavat siihen, että molemmat juomat tunnettiin taloudessa.

Zacharias Govinius vihittiin toiseen avioliittoonsa Espoossa 13.4.1762 morsiamenaan Anna Elisabetha Charlotta Böstlingh/Böstling/Bössling. Tässä avioliitossa syntyi 24.9.1763 Johan Magnus, 10.9.1765 Maria Elisabeth ja 2.9.1769 Adolph Friedric. Molemmat pojat kuolivat taaperoiässä.

Maria Elisabeth ehti ehkä kokea varakasta elämää lapsuudenkodissa, mutta kun hän 23-vuotiaana 28.2.1788 menetti isänsä ei tältä ollut mitään perittävää. Velkojat olivat hellämielisiä, mikä auttoi velipuolen Henrik Jacobin pysymään kauppiasuralla. Tämä oli naimisissa kauppias Johan Burtzin tyttären kanssa ja osti vuonna 1792 apeltaan nykyisen Valtioneuvoston alle jäävän tontin.

Pormestarin leski ja tyttärensä jäivät tyhjemmän päälle. Rippikirjan perusteella äiti ja tytär asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella, Goviniuksen puutarhapalstalla Kampissa. Samalla sivulla on asessorska Beckman, mikä on yhteys menneisyyteen. Naimisiin mennessään Anna Elisabetha Charlotta Böstlingh oli asunut Espoon Röylän (ruots. Rödskog) säterissä, jota isännöi tuolloin asessori Adolph Beckman. (Espoossa oli vihitty 10.1.1764 "H:r Assess. Adolp Bäckman" ja "Änckie Fruu Anna Elisabetha von Neuman". "Assessorskan Beckman" haudattiin Helsingissä 29.12.1788.)

Maria Elisabet meni Helsingissä 15.8.1793 naimisiin laivaston luutnantti Isak Otto Falkmanin kanssa. Vuonna 1794 nuoripari muutti Ruotsiin ja he asuivat rippikirjojen mukaan Falkmanin vanhempien luona Johannisnäsin tilalla Dunkerin seurakunnassa. Täällä syntyi 18.3.1795 Maria Elisabetille tytär, joka sai nimet Ulrika Charlotta, mutta käytti näistä vain jälkimmäistä. Kummeiksi merkittiin isän puolen sukulaisten lisäksi Maria Elisabetin äiti, velipuoli ja velipuolen vaimo.

Maria Elisabetin appivanhemmat muuttivat vuonna 1797 jonnekin Smålandissa. Maria Elisabetin ja miehensä merkinnät Dunkerin seurakunnassa päättyvät seuraavana vuonna.

Maria Elisabet otti 20.12.1801 muuttokirjan itselleen ja tyttärelleen Helsinkiin. Ilmeisesti avioliitossaan oli ongelmia. Maria Elisabet ja Charlotta eivät ehkä enää koskaan nähneet perheen päätä, joka erosi 22.7.1803 armeijan palveluksesta, muutti läheiseen Malmköpingin kaupunkiin ja kuoli 25.9.1817. Charlotta ei vanhuusiällään milloinkaan maininnut isäänsä ja tämän perhettä, mutta ei myöskään äitinsä perhettä.

Helsingissä Maria Elisabet asettui tyttärensä kanssa äitinsä talouteen, joka oli ilmeisesti edelleen Kampissa. Äidin kuoltua 18.2.1813 perunkirjoituksessa asuinrakennusta kuvataan vanhaksi puutaloksi, jossa on sali ja kaksi kamaria. Keittiö sijaitsi erillisessä rakennuksessa. Yksinkertaisissa oloissakin oli säilytetty runsas irtaimisto. Charlotta-tyttären muistelmien perusteella Maria Elisabet hankki rahaa tekemällä käsitöitä, joita tehdessä hän ehti ja viitsi opettaa tyttärelleen ranskan kielen. Rahaa oli sen verran, että Charlotta saattoi osallistua kaupungin teatterihuveihin.

Velipuolen rakennuttama talo Senaatintorin etelälaidalla. Pohjois-Esplanaadilla
Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat, CC BY 4.0.

Samoihin aikoihin Helsingin keskustassa Maria Elisabetin velipuoli muutti Engelin suunnitelmien vuoksi Senaatin rakennuksen alle jäävältä tontiltaan ja rakennutti 1815-1819 edelleen Goviniuksen talona tunnetun kivitalon Senaatintorin laidalle Kauppatorin kulmalle. Täysin ongelmatonta ei ollut elämä täälläkään, sillä Henrik Jacobin poika kevytmielisyydellään sekoitti isänsä liiketoimet. Nämä vaiheet saattoivat olla virikkeenä Charlotan myöhemmin kirjoittamaan kirjaan Leonna.

Maria Elisabet ilmeisesti sai taloudellista apua velipuoleltaan Henrik Jakob Goviniukselta, joka kuoli 23.1.1825. Tämän jälkeen hän sai vuodesta 1829 alkaen avustusta köyhille säätyläisille perustetusta rahastosta. Tytär Charlotta antoi jonkin aikaa kieliopetusta, mutta kuurouduttuaan hänkin ansaitsi rahaa ompelutöillään. Nämä eivät kuitenkaan vieneet kaikkea aikaansa, sillä Snellmanin toimittama Saima julkaisi hänen novellinsa Barndomsminnen och ungdomsvänner numeroissaan 25.4. ja 2.5.1844.

Maria Elisabet kuoli Helsingissä 23.10.1844.

(Charlotta Falkmanin novelli Friherrinnans berättelse julkaistiin Saimassa 3. ja 10.4.1845. Pia Forssell mainitsee kolmannen Saimassa nimimerkillä C---e julkaissun novellin, mutta ei nimeä eikä ajoita sitä. Kaikki Falkmanin 4 kirjaa löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston Klassikkokirjastosta.)

Lähteet:

• Helsingin kastetut, vihityt ja kuolleet HisKin perusteella
• Espoon rippikirja 1758-1775
• Helsingin rippikirja 1785-1793 s. 90, 1795-1805 s. 38, 1818-1835 s. 16, 1836-61 s. 173
• Dunkerin kastetut ja rippikirja 1792-1801 s. 132
• Lill Malma haudatut
• Anon: Govenius, släkt. Svenskt biografiskt lexikon 
• Pia Forssell: Charlotta Falkman. Unohdetun kirjailijan kertomuksia hyveestä, sivistyksestä ja toimeentulon vaikeudesta. Kirjassa Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin. SKST 838. 2001, s. 43-67 (Suomennos. Artikkeli ilmestynyt myös SLS:n sarjassa Historiska och litteraturhistoriska studier 74. 1999) 
• Goviniuksen talo. Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat
• Armas Gräsbeck: Mystiken kring Ulrica Charlotta Falkman. Kirjassa Människor och minnen. Personliga hågkomster och släkthistoriska skildringar. Femte samlingen. 1952 s. 7-19 
• Bengt Hildebrand: Falkman, släkter. Svenskt biografiskt lexikon
• Kurkistuksia Helsingin kujille. Valtioneuvoston linna. 
• Jessica Parland-von Essen: Affärer, allianser, anseende. Konsten att tillhöra eliten i Helsingfors 1740-1820. 2010 
• Birger Schöldström: Kvinnobilder och kvinnoöden. Hvem var Charlotta Falkman? Idun 22/1900 (pdf), 23/1900 (pdf) 
• Birger Åkerman: Bouppteckningar i Helsingfors stad 1679-1808. SSSJ 13. 1937 s. 77-78

Sissiviljelyä Senaatintorilla?

Vuoden 1908 Flugsvampen-lehdessä julkaistu visio Senaatintorista oli pysäyttävä.

Ensimmäisenä tuli mieleen viime vuosina esillä ollut kaupunki- ja sissiviljely. Oliko sille tilausta 110 vuotta sitten? Ruokapula?

Ei sentään. Viereisille sivuille painettu runo paljastaa, että piirroksella otetaan kantaa maa- ja metsätalouden opettamiseen yliopistolla. Nyky-yliopiston sivut kertovat, että

Korkein maatalousopetus päätettiin siirtää yliopistoon jo vuonna 1896. Samalla myös perustettiin ensimmäiset oppituolit eli maanviljelystalouden ja -opin sekä maanviljelyskemian ja -fysiikan professorin virat. Tiedekuntaosasto perustettiin 1898. Opetus sijoitettiin Suomen Keisarilliseen Aleksanterin-yliopistoon. Vuonna 1902 aloitti toimintansa filosofisen tiedekunnan maanviljelys-taloudellinen osasto, johon agronomien koulutus siirrettiin syksyllä 1907.

Tuo vihoviimeinen muutos oli siis herättänyt pilalehden toimittajien runosuonen.