Kauhea sukututkija

Kirsti Ellilän romaanissa Pappia kyydissä oli päähenkilöllä ristinään vanha omakotitalo, kolme lasta, kuriton koira, kaksi kissaa ja kotitöihin osallistumaton aviomies. Eikä tämäkään riittänyt vaan ”Aulis teki vapaa-ajallaan sukukirjaa isänsä puolen suvusta, joka oli täynnä pappeja, maallikkosaarnaajia ja muuta henkevää väkeä.” Vaimon argumentointi pitkistä päivistä ja lapsien tarpeista meni kuuroille korville. ”Aulis ei tiennyt ketään muuta, joka olisi kyennyt tekemään tarpeeksi hyvän sukukirjan. Ja sellainen pitäisi ehdottomasti tehdä, hän oli luvannut sen syntymäpäivälahjaksi isälleen.”

Ei kuullostanut kovin kivalta. Ei kyllä sekään, kun kissat pissivät vanhan negatiivilaatikon sisään, mutta ainakin romaanissa se ongelma oli ratkaistavissa.

Lisäys alkuperäiseen 30.6.2010: Kirsti Ellilä totesi "Mainitsit siinä, että oli ikävä kun kissat pissivät valokuvanegatiiveihin, mutta että romaaneissa voidaan tällainenkin asia ratkaista. Haluan kumminkin kertoa, että kysymyksessä on tosi juttu, ja kirjassa esitelty valokuvanegatiivien pelastusoperaatio on testattu käytännössä. Erään suht merkittävän valokuvakokoelman (en viitsi kertoa minkä, joku voisi hermostua) negatiivit pystyttiin näin säilyttämään. Tämä vain vinkiksi, jos eteesi joskus osuu tällainen haiseva negatiivipaakku, se siis voidaan pelastaa:-) "

Lapualainen Kaisa

Oulun ilmoituslehti julkaisi 3.6.1894 Wasabladetista käännetyn uutispalan:
"Suurenmoinen kangasteollisuus on äkkiä tullut kukoistukseen Lapualla. Paikkakunnan irtonainen naisväki kuuluu yleisesti ryhtyneen valmistamaan kankaita, enimmäkseen koko- ja puolivillaisia trikoita, jotka osaksi ovat aivan ulkomaisten tehtaan kankaitten kaltaisia. Muuan yli 70 vuoden oleva leskivaimo Kaisa Nordman työskentelee noin 30 kutojattaren kanssa. Itse mummo hankkii aineet. Hänen kankaansa ovat kaikkialla maassa saaneet ostajia. "

Kaksi vuotta myöhemmin Oulun ilmoituslehti jatkaa raportointia "Kotoisen kangasteollisuuden harjoittajana on itsellisnainen Kaisa Nordman huomattava. Hän on tunnettu eteväksi semmoisen liikkeen harjoittajaksi. Langat hän ostaa tehtaista ja värjäyttää ne sitten mielensä mukaisiksi. Niistä kudotaan sitten jos minkälaisia kankaita, enimmiten kumminkin miesten vaatteita varten. Useita kymmeniä naisia on hänellä työssä, toiset kertaavat lankoja ja laittavat kankaita kutomakuntoon ja toiset kutovat. Kaikki saavat tehdä työtä kotonaan ja kukin semmoista tehtävää, mihin parhaiten pystyy. Työnantaja valvoo sitten tarkoin, että kaikki tulee kunnollisesti tehdyksi, ja että hän siinä onnistuu, sitä todistaa parjaiten se seikka, että hänen teoksensa ovat monessa näyttelyssä saaneet palkintoja ja vielä paremmin se, että ne käyvät hyvin kaupaksi. Niitä myydään melkein kautta maamme etenkin kaupungeissa ja kauppamatkustaja myöskin on toimessa, sekin tietysti nainen."

Matrikkelin Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla ja Hiskin perusteella Kaisa oli syntynyt Lapualla 26.6.1835 talollisen Johan Henriksson Tyniälän (s. 21.6.1799) ja tämän vaimon Maria Thomasdotterin (s. 2.2.1806) tyttäreksi. Kaisa vihittiin 25.11.1868 torppari Johan Henrik Johansson Nordmanin kanssa.

Lapuan rippikirjan aukeaman ja Hiskin perusteella Kaisan äidin vanhemmat olivat Thomas Jeremiasson Tynjälä (s. 25.2.1771) ja Anna Gustafsdotter (s. 8.5.1775). Thomaksen vanhemmat puolestaan Jeremia Hendriksson ja Wendla Jöransdotter, Tynjälässä. Sekä Thomas että Jeremias löytyvät verkon sukutaulusta, joka vie ajassa taaksepäin Tynjälässä niin kauas kuin asiakirjoja riittää.

Kotimaan kirja

Olin pari viikonloppua sitten Eero Ojasen pitämällä kirjoittamiskurssilla. Puolihuolimattomasti hän otti esiin uusimman kirjansa ja se kuullosti siinä määrin kiinnostavalta, että laitoin kirjastoon tilaukseen. Sain nopeasti eli ei ehkä ole löytänyt lukijoitansa?

Joka niemi, notko ja saarelma ei ole historian kirja mutta on kuitenkin. Historia on ihmisiä ja tapahtumia, mutta myös ihmisten ja paikkojen suhteita. Mikä on omaa ja vierasta, missä ovat merkitykset ja rajat? Ojasen lyhyet pätkät leikkivät kielellä, mutta avaavat myös uusia näkymiä. Suosittelen, siis.

Uutuuden hyväksyminen

Kirjoitin viime vuonna uhripuista kertovasta gradusta, jossa oli todettu tavan kadonneen kansanvalistuksen myötä 1800-luvun toisella puoliskolla (ja osittain aiemmin). Kaikki kansanvalistus ei kuitenkaan mennyt perille vaivattomasti ja maaseudulla uutuutta myös vastustettiin. Tätä kuvataan Kati Mikkolan artikkelissa Uutuuksien pyhyys ja pahuus (kirjassa Kansanetiikkaa. Käsityksiä hyvästä ja pahasta. Kalevalaseuran vuosikirja 84. 2005).

Mikkola keskittyy uskonnollisiin argumentteihin uutuuksien puolesta ja niitä vastaan. Kouluttamattoman vanhemman maalaisväestön ja herätysliikkeiden piirissä uudet aatteet tuomittiin maallisina ja täten syntisinä. Painettu teksti, joka ei ollut Jumalan sanaa oli epäilyttävää. Nukkuminenkin oli parempaa ajankäyttöä kuin maallisten kirjojen lukeminen.

Jopa koulukirjat voitiin tuomita, sillä kristillisyyden sijaan niissä oli ”iha jonni joutavia vilosoffiata ja antti ristuksen oppia” tai ”kaikenmaaliman loruja joist ei o sielun eikä ruumiin hyötyvä”. Topelius huomioi tämän muotoillessaan Maamme kirjaa, jonne hän ripotteli Raamatun sitaatteja, ja lainasi muitakin tuttuja esitystapoja.

Tekniikka oli myös epäilyttävää. Varsinkin kun päästiin radion aikaan; samasta laatikosta tuli jumalanpalvelus ja maallista musiikkia!

Missä asuu "inh"?

Klassinen sukututkimuksen kysymys on "missä asuu itsellinen?" Kirkonkirjoissa heidät on merkitty jonkun talon sivulle, mutta tarkoittaako se, että he oikeasti asuvat siellä?

"Ei todellakaan varmaa" on vastaukseni. Hutkin tällä viikolla nimittäin Gabriel Sutkia (saatuani vihdoin kirjastosta Yrjö Alasen kirjan Puukkojunkkarien aika, suosittelen lämpimästi). Kauhavan rippikirjassa hän on sievästi kirjassa 1861-68 eikä näy merkkiäkään siitä, että hän vaikutti varkauksineen kauden lopussa Tampereen suunnalla. Seuraavassa kirjassa 1869-1888 hän "on" samassa talossa edelleen, vaikka oikeasti istui näinä vuosina monessa eri vankilassa ja lähti Siperiaan jo vuonna 1875. Rippikirjan oikea reuna kertoo sivunumeron seuraavassa kirjassa ja Alasen tekstin perusteella Kauhavan kirjoihin merkittiin myös Sutkin kuolema.

Rippikirjoista näkyy pari numeroa, jotka viitannevat rikosluetteloon ja todistuksen anto 1873. Mutta pelkästään tämän perusteella ei tajuaisi kyseessä olevan "maankuullun Sutkin". Kuolinpaikka Siperia voisi tarjota ainoan vihjeen eteenpäin, jos tutkisi miestä vain kirkonkirjoista.

Kertomuksia Uudenkirkon ja Uudenkaupungin entisiltä ajoilta

Fredrik Aallon kertomukset Uudenkirkon ja Uudenkaupungin entisiltä ajoilta julkaistiin kirjana. Alun perin ne ilmeistyivät Sanomia Turusta -sanomalehdessä ja kiinnostuneille viitteet alla:

1.Muinaisuuden utu-kuvia. 9.7.1884 nro. 157
2. Uudenkirkon entinen laajuus. 21.7.1884 no 167
3. Wakkasuomalaiset. 28.07.1884 nr. 173, jatk. 1.8.1884 no 177,
4. ? 8.8.1884 nro. 183
5. Uudenkirkon pappila. 18.8.1884 no 191
6. Kirkko. 21.8.1884 no 194
7. Haudat 29.8.1884 nro. 201
8. Kirkollinen opetus. 2.9.1884 no 204, jatk. 3.9.1884 no 205
9. Kirkon tulot ja menot 4.9.1884 no 206
10. Lejonhufwud'in laina. 4.9.1884 no 206
11. Kirkkoherrat, Kappalaiset ja Pitäjän-apulaiset 5.9.1884 no 207
12. Uudenkaupungin porvarit. 8.9.1884 no 209
13. Tärkeä päätös, tavarain hinnat, Tanskan ja Saksan kaupan arvo. 9.9.1884 no 210
14. Männäisten maasuuni. 16.9.1884 no 216
15. Uudenkirkon ja Uudenkaupungin seurakunnallinen yhdistys. 20.9.1884 no 220
16. Männäinen - Mennander. 24.9.1884 no 223
17. Kirkon vanhat kuvat. 3.10.1884 nro. 231, jatk. 4.10.1884 no 232, jatk. 09.10.1884 no 236

Historiaa oli käsitelty sanomalehdissä jo aiemminkin. Lehdessä Sanomia Turusta no 1 4.1.1879 juttusarja Sadanvuotisia muistoja alkoi osalla I Uudestakaupungista. Kirjoitus jatkui lehdessä Sanomia Turusta no 3 11.1.1879, mutta muita Sadanvuotisia muistoja ei kirjoittajilla ilmeisesti palannut mieleen.

Kolme vuotta myöhemmin Sanomia Turusta julkaisi Kertomuksia Uudenkirkon entisiltä ajoilta, kirjoittajana R. A.
I. Vakka-suomalaisten talous 25.8.1881 no 99
II. Uudenkaupungin porvarit. 27.8.1881 no 100
III. -en löytänyt-
IV. Numeroita vuodelta 1746. 6.9.1881 no 104
V. Männäisten rautaruukki. 22.9.1881 no 111
VI. Ensimäinen saha. 24.9.1881 no 112

Olisin säästänyt tunteja elämästäni...

... jos olisin Historiallista sanomalehtikirjastoa hyödyntäessä mielenkiintoisen tekstin kohdalla...

... painanut oikean yläkulman "Lataa nide" linkkiä...

... ja sitten kopioinut mielenkiintoisen pätkän...


... ja saanut ihan luettavan pätkän muistiinpanoksi:

Satakunnan Nuorisojen
räin Liiton johtokunta on puheen»
johtajakseen malinnut m«anwiljelijä
Anton Mattilan Kiilasta, marapuheenjohtajalsi
opettaja K. Snellmanin
Kiiloifista, kirjuriksi maanmiljeliä
Frans Horellin Kokemäeltä seka rahastonhoitajaksi
taloktaanpojan W.
Forsbyn Kokemäeltä.
Johtokunta on myöspäättänyt toimia
Liiton hymäksi iltaman, joka
tulee pidettämälst Joulun lestipyhänä—
Kokemäellä.

Mutta (jälleen kerran) parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kyttälän Mikko Jaakonpojan hääongelmat

Kokemäen Kyttälän kylässä vuonna 1666 asunut Mikko Jaakonpoka oli mennyt kihloihin Tyrvään pitäjän Kiimajärveltä kotoisin olevan piian, Margeta Heikintyttären kanssa. Häitä suunnitellessa Margeta oli kuitenkin muuttunut vastentahtoiseksi. Vakava tilanne tiedotettiin Turun konsistorille ja kesäkuun 8. päivänä sen notaari lähetti Tyrvään pastorille asiasta kirjeen. Pastorin pitäisi lähettää Margreta kuultavaksi konsistoriin.

Lokakuun lopussa konsistori lähestyi taas Tyrvään kirkkoherraa. Tilanne oli kehittynyt niin, että Mikko pyysi konsistorilta lupaa mennä jonkun toisen kanssa naimisiin, koska hänen morsiamensa olinpaikkaa ei tiedetty.

Ei ollut maalaiselämä 1600-luvulla ihan tasapaksua...

Mikko Jaakonpoika sopisi olemaan toisen Kyttälän talon isäntä, jonka vaimo on SAY:n mukaan vuonna 1666 kuollut. Vuonna 1668 hänen vaimonaan on Gertrud. Mikon isä oli mukana aiemmin mainitsemassani perinnönjaossa.

(Lähteenä Kansallisarkiston Ecclesiastica-kokoelman luettelo ja linkitetyt sivut.)

Isonjaon jälkeen

Gutenberg.org:n suomalaisesta materiaalista löytyi aika luettavan oloinen (jaksoin lähes puoliväliin) viihderomaani Maahengen salaisuus. Tohtori salapoliisina vuodelta 1915. Paljastamatta varsinaista juonta tekstistä voi lainata sukututkijaa/ paikallishistorioitsijaa/ vanhojen karttojen katsojaa viehättävän pätkän:

"Lankinsuon aikaisempaa nimeä ei tunneta. Riitamaa on Holman ja Lahisten ulkoniittypalstalla." -- Hän meni pöydän luo ja piirsi paperille hiukan vinokulmaisen suunnikkaan muotoisen kuvan. -- "Tämä on ulkoniittypalsta. Väliraja käy etelästä pohjoiseen, tästä yli entisten luonnonniittyjen, jotka nyt ovat peltoina, suon laitaan saakka. Lankinsuo on tämä pitkänsoikea monilokeroinen kuvio keskellä maapalstaa. -- Yli suon ei isonjaonkarttaan ole merkitty mitään rajaa. -- Heti suon takana jatkuu väliraja samaa suuntaa eteenpäin, suoraan pohjoiseen, yli hakamaan ja aidasmetsän, aina palstan päähän saakka. Jos raja jatkuisi yli suon, jäisi riitamaata jotenkin saman verran kummallekin puolen rajaa. Mutta nyt se ei jatku!"

-- "Siis suota ei isossajaossa ole lainkaan jaettu!" --

-- "On kyllä! Kaikki maat jaetaan isossajaossa. -- Anna anteeksi, että minun täytyy käyttää eräitä lakitieteellisiä kardinaalilauseita! -- Isonjaon aikana se muuten ei ollut suota, vaan suoniitty. Karttaan on merkitty: 'Pensaita kasvava suoniitty, niitetään paikoittain'. (Måssäng, bevext med buskar, afmejas somligstädes.) -- Tosiasia on, että koska väliraja ei käy suon ylitse, niin se käy pitkin suokuvion laitaa, -- joko suon länsipuolitse, taikka suon itäpuolitse. Huomattava on, että aikaisemmissa jakokartoissa yksinkertaiset kuviorajoitukset useinkin muodostavat tilojen välisen rajan. Isojako toimitettiin v. 1806. Tässä suhteessa ei siis voi isonjaon-maanmittaria mitenkään moittia. Ainoa puutteellisuus on siinä, että maanmittari, viimeistellessään jakokarttaa, on sattumalta unhottanut merkitä talon litteraa tälle suoniitylle. Siinä olisi oleva joko littera L, tai H: Lahisten, tai Holman merkki. -- Kumpiko, on vaikea tietää! -- Kysymykseen ei saada valaistusta jakokirjasta, jossa kumpaisenkin talon kaikki etäisimmät niityt ovat yhdistetyt yhteen ainoaan loppusummaan. Tässäkin summassa nähdään ainoastaan jyvityksen aiheuttama n. k. muunnettu ala; todellista pinta-alaa ei ole lainkaan mainittu. Kun siis pinta-alatietojakaan jakokirja ei anna siitä, kuinka paljon maata kummallakin talolla on oleva ulkoniittypalstalla, -- mene, tiedä silloin, kummalleko riitamaa todellisuudessa kuuluu!"

"Oikeastaan on siis riidelty paavin parrasta."

"Eipä aivan niinkään! Isäni ja Lahisten vanhan herran eläessä, pidettiin riitamaalla kolmet, neljät maanmittarinkatselmukset. Viimeinen maanmittari, vanha Blanck vainaja, vihdoin paalutti riitamaan erilleen. Se on nyt sitä myöten aidassa."

"Kummanko talon nautittavana se on?"

"Ei kummankaan! -- Ihan saman kysymyksen teki isäni Blanck vainajalle. Insinööri löi nyrkkinsä toimituspöytään ja tiuskaisi: 'sitä ei saa kumpikaan nauttia, ennenkuin riita-asiasta on oikeudenkäynnin kautta saatu lainvoimainen tuomio'. -- Tässä sitten tapahtui pieni lystikäs välikohtaus!" -- Malmfelt nauroi makeasti.

-- "Asia oli tämä: Seuraavana kesänä saapui insinööri Blanck päiväläisineen niitylle ja aikoi itse ruveta riitamaata niittämään. Isäni renkeineen ja torppareineen joutui hätään. Sillaikaa kuin Holman miehet pitivät vieraita tulijoita silmällä, sai isäni Blanckin houkutelluksi viidakkoon ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan."

-- "Koko juttuhan on kuin hullunkurinen, vanha kansannäytelmä!" --Nauroin kohti kurkkuani.

"Mutta kuulehan, kuinka sitten kävi! -- Blanck lähti Lahisiin valittamaan kärsimäänsä pahaa kohtelua. Lahisten vanha herra vei hänet riihen taakse ja antoi ukolle uudestaan selkään. -- Toisena kesänä Blanck ei enää saapunutkaan niitylle, mutta riitamaa sai nyt Lankinsuon nimen."

Kirjan kirjoittajasta Valter Juvasta en ollut koskaan kuullut, mutta Wikipediasta löytyy perusteellinen selostus, oli näköjään itse maanmittari!

Tartosta palattua

Jos olisin ollut matkanteossa vuonna 1869

Tarttoon kuljetaan täältä kahta tietä: toinen, joka on mukavin, mutta myöskin pisin ja kalliin, käypi Pietarin kautta, siitä rautatiellä Pihkovaan, ja Pihkovasta höyrylaivalla Peiposjärveä myöden Tarttoon. ... Lyhyempi tie on Helsingistä Räävelinkautta ja sitten halki maan. Puolessa päiväkaudessa tullaan täältä Suomenlahden yli Rääveliin, ja koska siis ei tarvitse muuta kuin kannenpäällistä sijaa, on maksu ainoastaan noin 12 markkaa. Räävelistä Tarttoon on matka arviolta 35 peninkulmaa. Jos tahdotaan kyydillä kulkea, tulee matka aivan kalliiksi: sillä yhtä henkeä varten tarvitaan 2 hevosta ja kahta henkeä varten 3, jota paitsi kunkin hevosen kyyti on paljoa kalliimpi kuin Suomessa. Tavallisinta on, että kuljetaan rahtitalonpoikien kanssa, josta on sekin hyöty, että saadaan maata enemmän nähdä ja ihmisten kanssa tutustua: sillä kyydillä kulkiessa on tekemistä ainoastaan postimestarien (keskievarien) kanssa, jotka ovat virkamiehiä ja tavallisen ikäviä. (31.5.1869 Uusi Suometar no 43)

Nykyajan retkeilijä kelluu Suomenlahden yli parissa tunnissa ja jatkaa bussilla tutustumatta yhteenkään paikalliseen. Menneisyyden matkaajilta saa kuitenkin vielä paikkaansa pitävää opastusta paikan päälle:

Jos Tartossa kulkee niitä katuja myöden, jotka menevät länteen tai luoteen päin, näkee äkkiluulematta kauniin sillan päänsä yli. Katu kulkee näet korkean vanhanaikaisen valliin läpitse. Tarkemmin tiedusteltuaan huomaa olevansa keskellä Tarton kaunista laitosta n.k. Tuomio- ja Linnavuorten puistoissa. Turhaa olisi lukijalle koettaa selvästi kuvailla näitä vanhoille valleille tehtyjä, suloisia, alituisesti vaihtelevia penkereitä, joitten läpitse kuten sanottiin siellä täällä kulkee katuja, joitten ylitse pääsee jo mainituilla silloilla. Eräällä kunnaalla näissä puistoissa kohoaa jalossa mahtavuudessa Liivinmaan suurenlaisin muistomerkki rakennustaidosta, Tarton vanhan tuomiokirkon uhkeat rauniot. Tämä kirkko rakennettiin Ruotsin ajalla ja paloi v. 1707, kun Venäläiset hävittivät linnoitukset. Nyt ei sillä ole mitään muuta käytöllistä hyötyä, kuin että sen kuori on laitettu Yliopiston kirjastoksi. (19.7.1869 Uusi Suometar no 57)

Tuomiokirkon rauniot viime viikonloppuna, oikeassa reunassa entistä yliopistonkirjastoa, nykyistä museota


Jäljellejäänyt Tarton kaupunginmuurin pätkä:


Jaanin (Pyhän Johanneksen) kirkon seinässä olleita keramiikkakoristeita


Ja niiden alkuperäinen ympäristö ulkoseinässä


Kansallismuseon hääjuhlijoita


Tarton keskiajan tekstiililöytöjä on tehty käymäläjätteen joukosta, minkä kunniaksi kaupunginmuseon näyttelynukke istui puuceessä.

Kasvitieteellisessä puutarhassa kukkivat liljat, magnoliat ja monenlaiset tulppaanit viehättävässä ympäristössä

Kansanperinnettä, katoavaa

Selailin blogimaailmaa haulla 'kansanperinne' ja sana oli useimmiten osana ilmaisua "katoavaa kansanperinnettä" tai "kadonnutta kansanperinnettä". Löytynyttä, toistaiseksi katoamatonta aineistoa

• Inka parsimisesta ja muisto sukulaisesta
• Niklas Herlin aidanseipäistä
• Mietintää muinaissuomalaisesta mielivallasta
• Kantelejuttu
• Vaatehistorian omituisuudet
• Pitkä esitelmä yksinäisyyden kulttuurihistoriasta
• Näkymä 1860-luvun nälkävuosiin vuodelta 1918
• Peeter Täyden vapauden opissa.
• Kari Klemelän kirjoitus sukututkijan tiedonsaantivaikeuksista on valitettavasti edelleen ajankohtainen
• Takkiraudan kirjoituksista muutama: Vankivaunu , Höyryurut , Johannes Liechtenauer, lännen Musashi , Panssaroitu umpikuja , Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin

Sunnuntaiksi Suomesta kuva

Severin Falkmanin piirros Siitolasta kirjasta I östra Finland. Itä Suomessa.