Runebergin päivän vietto?

Dorothy Gladys Spicerin kirjassa The book of festivals (1937) selostetaan Suomen kohdalla Runebergin päivän vietoksi seuraavaa.

This great festival honors Finland's national poet. Schools are closed. In Helsinki, shop windows display busts and pictures of Runeberg, which generally are placed against a blue background and surrounded by lilies-of-the valley, blue and white being the colors of Finland's national flag. Rows of white candles, placed in the foreground of the windows, are lighted at night. Special ceremonies are observed at Runeberg's monument in the Esplanade. The statue is decorated with garlands of pine and spruce, hung between four great torches. In the evening the lighted torches flame brilliantly against the dark sky. Delegations of students lay wreaths at the foot of Runeberg's monument and sing the impressive national anthem, composed by the poet. Lighted candles burn in the windows of apartments and houses. This great festival of lights is symbolic of the nation's love forf the cdelebrated poet, who died in 1877 and whose work - of classic simplicity and epic greatness - has gone far in interpreting Finland to other nations.

Eroa nykypäivään on runsaasti ja Runebergin torttua ei mainita ollenkaan. Herra tietää mitä lähteitä Spicer on käyttänyt. Erikoista on, että Runebergin päivästä kirjoitetaan pidemmin kuin itsenäisyyspäivästä, jonka kohdalla ei ole puhettakaan kynttilöistä ikkunoilla. 

Laihdutuksen lyhyt historia (3/3)

Edellisessä osassa 1880-luvun päättyessä talonpoikaisissa naisissa arvostettiin vielä pulskaa muotoa, mutta puhe terveydestä alkoi lisääntyä. Lehti Terveys julkaisi numeroissaan 4/1890 ja 5/1890 artikkelin Mistä tulee liikanainen lihavuus ja mitä siihen?, joka alkoi 

Nykyajan tieteellisen ja sivistyneen maailman huomiota herättäneisiin lääketieteellisiin kysymyksiin kuuluu myös kysymys liiallisesta lihavuudesta. Varsinkin varakkaissa ja korkeimmissa kansanluokissa yhä suureneva itravatsaisten joukko on ruvennut muutamia huolestuttamaan. Useimmat heistä ovat lihavuuteensa tyytyväiset arvellen sen osoittavan hyvää terveyttä etenkin hyvää ruoanmaittia.

Harvat ja valitut olivat siis vielä ne, jotka ymmärsivät uudenaikaista, tieteellistä ja sivistynyttä ajattelua, jopa varakkaissa ja korkeimmissa kansanluokissa.

Liikanaisen lihavuuden estämiseen tai ruumiista poistamiseen artikkeli antoi yksinkertaisen vastauksen:

Liiallista lihavuutta saattaa vastustaa asianmukaisella ruokajärjestyksellä. Tässä ei kumminkaan tarkoiteta ainoastaan satunnaista laihtumista, vaan luonnollista ravintotilaa koko seuraavana ikänä. [...] ei suinkaan ole kysymys usein huvimatkan kanssa yhtä merkitsevänä pidetystä "parannuksilla olosta", josta tavasta palataan entisiin tapoihin ja siis entiseen tilaan; tässä tarkoitetaan perinpohjaista muutosta elämäntavoissa, fysiologillisiin tosiasioihin perustuvaa muutosta. Kaikki "nälkäparannukset" ovat siis peräti hyljättävät...

Nälkäparannuksista oli artikkelin mukaan Bantingin ohje saavuttanut suurimman suosion . Lisäksi artikkelissa kuvataan edellisessä osassa esiintyneen Ebsteinin ohje. 

Nälkäparannuksesta puhuttiin seuraava vuosikymmen. Esimerkiksi Topeliuksen näytelmän Lintu Sininen suomennoksessa prinsessa Forella toteaa: "Kolme päivää on mamma pitänyt minua nälkäparannuksella, että tulisin oikein hienoksi, kuin prinssi tulee. Eihän siitä liho, jos makkaran syökin. (Mutustaen.) Mokoma prinssiraukka! Mut minäpä tiedän, mikä on parempi, ja se on makkara."

Mielenkiintoisesti sana nälkäparannus on pian otettu myös kuvainnolliseen käyttöön eli sitä sovelletaan talouteen aivan samaan tapaan kuin nykyään laihdutuskuuria. Varhaisin löytämäni laihdutuskuuri on vuodelta 1906. Lopetan katsaukseni kesän 1911 uutuuteen

Professori Robin on äskettäin Ranskan lääketieteellisessä akademiassa pitänyt mielenkiintoisen esitelmän lihavuuden vastustamiskeinoista. Hänen menettelytapansa on herättänyt suurta huomista sekä ammatti-ihmisissä että maallikoissa. Ranskalainen professori sanoo voivansa saada aikaan 300 gramman päivittäisen laihtumisen ja kuitenkin hän antaa potilaittensa syödä niin paljon kuin heitä haluttaa. Hän karkottaa nimittäin paholaisen Belzebubilla. Hän vähentää ruokahalua runsaslukuisten ateriain kautta. Vähentynyt ruokahalu taas aiheuttaa rasvamuodostuksen vähenemisen. Hänen potilaittensa tulee syödä siis viisi kertaa päivässä, mutta juoda saavat he ainoastaan pienen lasillisen jotakin lämmintä juomaa. Joka aterian perästä tulee kävellä puolen tuntia. Sitäpaitsi hän suosittelee salatteja, jauhoruoista pidättymistä, lyhyttä yölepoa ja varhaista nousemista. (Satakunnan sanomat 9.7.1911) 

Laihdutuksen lyhyt historia (2/3)

Alkuosan sanapyörittelyä tukevammalle pohjalle päästään sananlaskuesittelyllä Mehiläisessä 3/1836:

Petäjäinen peikoleipä lapsen laihana pitävi, kaitana miniän kasvon, pojan kasvon joukeana. Niin toki nähdäänki erittäin näillä pohjaisilla mailla. Talonpoikanen rahvas katsoo usein lihavuuttaki kaunistaksi, ei aina muistaen toista sanalaskuansa: sika lihavasta kaunis on. Sentähden vertailevat laihat ihmiset tällä sanalaskulla itsiänsä ja samate sopii se ilmanki kaikenlaisen voimattomuuden kuvailemiseksi, jonka syytä auttaa ei voi.

Pulska olla piti ja vain olosuhteiden pakosta laiha. Ravintotilanteemme muistaen täysin järjellistä.

Oli kuitenkin erilaista lihavuutta. Viinan juonnilla aikaan saatu lihavuus ei ollut hyvästä (Turun Wiikko-Sanomat 28.4.1821, Suometar 30.9.1853).  Ja saksalaisesta kirjasta suomennettu Luku- ja oppikirja tarpeellisista tiedoista suomalaisille kansankouluille (1860) opetti:

Sanotaan kyllä laiskan lihoavan; mutta älä usko sitä lihavuutta terveyden merkiksi. Näitä laiskuuden lihavia koskevat kaikki kivut ankarasti, ja näistä useimmat halvaukseen kuolevat.  

Ruotsinkielisessä lehdistössä kerrottiin viimeistään vuonna 1865 William Bantingin ajatuksista, joista syntyi ruotsin kielen sana laihduttaa (Åbo Underrättelser 12.10.1865). Suomessa oli myynnissä Ruotsissa julkaistu ohjekirjanen Bantings kur mot korpulens, joka on nykyään verkossakin luettavissa.  Ajan suomeksi kuvattuna: "Niitä, jotka huomataan liika lihaviksi, ruvetaan armahtamatta elättämään "Bantingin" tavalla, jolloin eivät saa syödä mitään lihoittavaa, ei sokeria, ei leipää, tuskinpa paljon mitään. (Uusi Suometar 23.3.1877)

Ajatus, että lihavuus ei olisikaan hyvästä alkoi lyödä läpi. Suomen Kuvalehti 1.6.1879 aloitti artikkelin Lihavuuden arvo kappaleella

Lihavan luullaan tavallisesti viettävän jotenkin rauhaisaa, huoletonta elämää ja puhutaan ainakin leikillä pormestarin ja papin vatsasta, tarkoittaen että eri lihavuus olisi määräarvoin etuoikeus tai merkki, vaan toisaalta eivät nuo muka onnelliset tukevat aina ilomielin katsele liikaa lihaansa. Muutamat kansat pitävät kuitenkin lihavuutta erinomaisessa arvossa, kadehtittavana onnena, jota erittäin tai yksin kansan ylimykset voivat nauttia, helppo työ ja runsas ruoka kun lihomista edistää.

US 12.5.1884

Kaikki nämä "muutamat kansat" elivät Euroopan ulkopuolella eli artikkeli kuvastaa jo selvää ei-lihavuuden ihannetta. Sitä tavoittelevilla oli pian muitakin totuuksia kuin "banting".

Useasti luullaan että rasvainen ruoka synnyttää lihavuutta, mutta niin ei ole laita. Professori Ebstein Göttingissä on osoittanut että lihavuus syntyy siitä ettei valkuais-aineet täydellisesti sula ruumiissa, vaan jäävät sinne talina, rasvana. Rasvainen ruoka auttaa näiden aineiden sulamista, mutta n. k. hiili-hydrateja sisältävät aineet, niinkuin perunat, sokeri j. n. e. sitä estävät. Siis tulee lihavan syödä juuri rasvaisia aineita, mutta välttää hiilihydrateja, ja sen ohessa luonnollisesti elää kohtuullisesti ja syödä mahdollisesti vähän, sillä liika ravinto, olkoon se mitä hyvänsä, asettuu rasvana ruumiisen. (Uusi Suometar 15.3.1883)

Mutta vielä kirjoitettiin kuvauksena kansannaisen elämästä maalla (Exelsior 1889)

Talonpoikaisnaisen kauneutena ei pidetä heikkoa ja hoikkaa ruumista, kalpeita kasvoja ja väsyneitä katseita, vaan joka on lihava ja pullea, jolla on punaiset posket, siniset silmät ja vaalea, pitkä tukka, häntä yleisesti kiitetään kauniiksi. [...]

Kun talonpoikaistytön kauneutena pidetään lihavuutta ja punakkuutta, niin hän kaikellaisilla keinoilla koittaa saada itselleen tätä avua. Mutta tässäkin hän käyttää hyväkseen epärehellisyyttä. Hän ottaa salaa miehiltä maitoaitasta voita ja kuoretta ja syö sitä leivän kanssa. Myöskin ryynivelliä, maidolla ja voilla höystettyä, keittää hän välipalakseen. Syksyllä kun eläimiä tapetaan, ottaa hän salaa sianlihaa ja muita rasvaaineita, tekee niistä paistin tai kastimen ja saunassa pellavia siivotessaan syö salaisesti niitä vahvistuksekseen. 

Laihdutuksen lyhyt historia (1/3)

Kun nyt yhtä aikaa housut kiristävät ja runebergintortut kutsuvat, on oiva aika miettiä kroppaihanteiden ja laihduttamisen historiaa Suomessa.

Jos joskus on ollut yhteiskunta, jossa ei ole kiinnitetty huomiota ihmisten ulkonäköön, niin minä en ole sellaisesta kuullut. Omalta osaltaan suomalaiset sananlaskut todistavat, ettei ainakaan naisten ulkomuoto ole jäänyt huomiotta. Henricus Florinuksen vuonna 1702 painetussa kokoelmassa Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset, Sananlascut on nimittäin mukana kansanviisaus

Hywä hoicka huowin waimo; paxusta Papin emändä

Hoikan ja paksun ero on selvä, mutta tulkinta on oma asiansa. Huoville riittää laihakin vaimo ja papille kelpaa vain tukeva?

Vaikka sana hoikka on samankuuloinen kuin heikko, Vanhan kirjasuomen sanakirjan artikkelissa siihen ei liity selvää arvolatausta. Sanoista hoikentaa ja hoikentua ei ole yhtään käyttöesimerkkiä eli tällaiselle toimenpiteelle ei ole kovin usein ollut tarvetta. Ottaen huomioon, että olen järkyttynyt 1970-luvun suomalaisten hoikista varsista, todennäköisesti 1700- ja 1800-luvun ihmisten enemmistö näyttäisi nälkiintyneiltä.

Sanoihin palaten selvä ero nykypäivään syntyy, kun siirtyy tarkastelemaan lih-alkuisia sanoja. Lihottava ei ole mitenkään pahaa vaan "lihava(mma)ksi kasvattava; ravitseva, lannoittava". Jos lihottaa, "saattaa lihomaan, kasvattaa lihava(mmak)si; ravita; voimistaa" tai "lannoittaa, parantaa maata". Lihaisa on tietenkin nykyäänkin esimerkiksi monessa kouluruokakeskustelussa positiivinen attribuutti. Lihava on kuitenkin menettänyt suurimman osan aiemmasta myönteisestä merkityksestään:

suuri, kookas; pulska, tukeva, hyvin ravittu, hyvinvoiva; painava, liikapainoinen / kuv. mahtava, vauras, hyvinvoipa; ylpeä, kopea / ruoka-aineista, ruoasta: vahva, ravitseva; runsas, yltäkylläinen; rasvainen, rasvapitoinen; substantiivina: rasvainen ruoka, rasva; myös kuv. / maa-aineista ym.: mehevä, öljyinen, ravinnepitoinen / loisteliaasta elämästä, vauraudesta, yltäkylläisyydestä, rikkauksista / maaperästä ym.: viljava, hyväkasvuinen, rehevä

Nimenomaan maaperän lihavuudesta oli kyse useimmissa 1800-luvun sanomalehtiosumissani. Vastakohtana oli laihuus, joka vähintäänkin tässä mielessä oli negatiivista. Sanakirja-artikkeli vahvistaa negatiivisuuden selitteillä

ihmisestä tai eläimestä, jonka ruumiissa on (liian) vähän rasvaa, alipainoinen / jossa on jotakin olennaista (liian) vähän, riittämättömästi / vähämerkityksinen, mitätön

Laihentaa ja useimmat esimerkit sanasta laihduttaa liittyvät juuri maaperään, mutta tiedossa oli, että "paastot laihduttawat [ruumiin]". Laihdutus oli sanakirjassa, mutta ei ahkerassa käytössä.

Melko todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen teksti, jossa kropanmallin yhteys terveyteen otettiin esille on Vaasassa 1786 julkaistu Konsti Elää kauwwan eli Tarpeellisia ja hyödyllisiä neuwoja ja Ojjennus-nuoria Terweyden warjelemisexi ja saada elää isohon ikähän. Tekstin epäillään olevan suomennos, mutta alkuperäistä versiota ei tietääkseni kukaan ole vielä löytänyt/tunnistanut.

Kohtuullisuus on oppaan pääohje, mutta lihavuus tulee esiin hieman ristiriitaisesti. Toisaalta se vaikuttaa hyvältä asialta, sillä

Uni eli nukkuminen on sangen hywä, kuin se on kohtuullinen; sillä se waikuttaa teräwän ymmärryxen, hywän muiston, ja kewiän työn; wahwistaa ne luonnolliset woimat, saattaa ruumijn lihawaxi ja luonnon lämpymäxi,

Mutta

Merkit, joista tietään, joss joku Elää Wanhaxi : [...] hoikka watta; [...] enemmän lihaa, kuin lihawuutta;

Ja lopulta

Mutta ne jotka owat kowin wirkut, käywät nopiasti ja tekewät ylön hilpiästi, eiwät elä nijnkauwwan kuin ne jotka owat werkkaiset. Ne joilla on hywä terweys ja eiwät paljon lijku tulewat wijmmein lihawaxi.

Eli pitkäikäisyys vaatii liikkumattomuutta, joka johtaa lihavuuteen, mutta ei kuitenkaan korreloinut pitkäikäisyyteen. No, tavallaanhan ristiriita sopiikin pitkäikäisyyden (turhaan tai toivottomaan) tavoitteluun.  

"Kukaan ei tosiaankaan voi olla häntä kauniimpi"

Ylioppilas Olof Anders Järnefelt kirjoitti Gustaf Adolf -veljelleen Turusta 1818 tai 1819 (A. R. Cederbergin suomentamana, olettaisin)

"Entispäivänä, joka oli sunnuntai, olin "klubilla", en huvittelun takia, vaan nähdäkseni tuon eurooppalaisen kaunottaren, ent. mamseli Franzénin, nykyään rouva Haartmanin, ja hänen sisarensa. Kukaan ei tosiaankaan voi olla häntä kauniimpi. Ah, mikä täydellisyyksien ihannekuva! Onpa se monelle naimattomalle nuorelle miehelle hyvä, että hän on naimisissa, sillä kuka? ei, ei! ei kukaan kuolevainen, voisi olla rakastumatta hänen aivan käsittämättömään kauneuteensa. Sisar on myöskin kaunis, mutta ei läheskään niinkuin rouva Haartman. Se siitä, - mutta vielä pari sanaa. Hänen kuvansa on muovailtu Ruotsissa. Hänen muotokuvansa löytyy Tukholman Maalari-Akatemiassa, Italian hovissa ja useissa muissa hoveissa. Jo tämä on jokaiselle takeena siitä, että häntä voi täydellä syyllä voi kutsua täydelliseksi --"

Järnefeltin lumonnut nainen oli Frans Mikael Franzénin 4.7.1800 syntynyt tytär Maria Helena Rosina. Kauneutensa sijaan hän on jäänyt historiankirjoitukseen Suomen ensimmäisenä rokotettuna lapsena, johon vuonna 1802 kokeiltiin aiemman rokonistutuksen sijaan Jennerin karjaruttoon lehmärokkoon perustuvaa menetelmää.

Muotokuvansa Tukholmassa on ymmärrettävissä, mutta miten Pohjolan perukoille olisi eksynyt niin monta maalaria, että teoksia olisi pitkin ja poikin? Verkossa on tätä kirjoittaessa esillä vain venäläiselle taiteilijalle epävarmasti attribuoitu teos, joka kuuluu Kansallisgallerian kokoelmiin. 

Vai oliko Maria Helena Rosina ehtinyt matkustamaan Euroopassa? Isänsä oli Suomen sodan jälkeen pappina Ruotsissa eli ainakaan hänen kanssaan ei päässyt matkustamaan. 

Maria Helena Rosina meni isänsä johtamassa Kumlan seurakunnassa 21.8.1818 naimisiin turkulaisen lääkärin Carl Daniel von Haartmanin kanssa ja päätyi näin Turkuun, jonka seurapiiristä on Topi Artukka tehnyt väitöskirjansa Tanssiva kaupunki. Turun seurapiiri sosiaalisena näyttämönä 1810-luvulla. Hän sijoittaa von Haartmanit seurapiirin keskiöön, mutta mainitsee Maria Helena Rosinan vain Winterin päiväkirjamerkinnän 5.3.1819 yhteydessä: "Winter kirjoittaa nähneensä ikkunan kautta Rosina Haartmanin kotonaan soittamassa fortepianoa".

Maria Helena Rosinan aviomies
1850-luvun alussa

Mutta Artukka osaa selittää, missä klubissa Järnefelt (todennäköisesti) kävi: Herrainklubilla, joka oli ensin epävirallinen yhdistys ja vuodesta 1819 osa Seurahuonetta (s. 115-116). Tosin "Klubin jäsenet olivat miehiä, joten tanssiminen ja flirttailu naisten kanssa jäivät muihin tapahtumiin" (s. 116).

Lähteet: 

• Topi Artukka: Tanssiva kaupunki. Turun seurapiiri sosiaalisena näyttämönä 1810-luvulla. 2021
• A. R. Cederberg. Vanhaa ja uutta. 1916, s. 154-155
• Voyages de la Commission scientifique du Nord, en Scandinavie, en Laponie, au Spitzberg et aux Feröe. 1852, s. 102?

25. kuukausi jatko-opiskelijana

Työtilan dokumentointi tammikuun puolivälissä

Tammikuun alkaessa olisin halunnut eteeni kevään 2020 Kaisan, jolle olisin kiljunut "etkö sinä ju-ma-lau-ta olisi voinut kiinnittää tähän yhteen ainoaan pointtiin järjestelmällisesti huomiota aineistoläpikäynnissäsi?" Mutta, kun en silloin ymmärtänyt, että se oli olennaista. Siksi tätä kutsutaan tutkimiseksi. Kun samaisena keväänä joku sanoi työni kulkevan "kuin raiteilla", emeritusprofessorituttavani totesi: "Tuo raide-vertaus on kyllä epäilyttävä, kun tutkimuksen teosta on kyse. Mulle tulee mieleen pikemminkin Keskuspuiston reittiverkosto. Alituista valitsemista eikä koskaan tiedä mihin joutuu."

Mistä tuli mieleen ja siltä varalta, etten saa väikkäriä valmiiksi enkä täten myöskään sen esipuhetta: kiitokset kaikille FB-tuttavilleni, jotka ovat tukeneet tutkimustani peukuttaen loputtomia lehtileikkeitäni, oikoen väärinkäsityksiäni, tarjoten kontekstitietoja (esim. näin), kääntäen minulle ylivoimaista ruotsia, vastaten kysymyksiini ja antaen fiksuja neuvoja. Osa on jopa satunnaisissa reaalimaailman törmäyksissä sankarillisesti kuunnellut loputtomia monologejani. Ilman teitä en olisi näinkään pitkälle päässyt. 

Avusta puheen ollen, vuoden alkaessa työni sai uuden virtuaaliohjaajan. Vieläpä komean ja tyylikkään sellaisen. Christopher O’Regan nimittäin aloitti YouTubessa lukemaan läpi Dagligt Allehandan vuosikertaa 1792 tehden kunkin päivän lehdestä poimintoja. (Siis vähän samaan tapaan kuin viime vuotisessa Päivän lehti -yritelmässäni, mutta ammattitaidolla.) DA ei ole pääaineistoani ja vuosi 1792 on juuri väikkärini aikarajauksen ulkopuolella, joten O'Reganin havainnot tarjoavat hauskaa vertailupintaa ja toisinaan hyödyllisiä ajatuksia.   

Hyödyllisiä ajatuksia tarjoaa myös Helsingin yliopiston avohoitopuolen kurssi Julkisuus, demokratia ja media, joka alkoi kuun puolivälissä. Aikuisena ihmisenä sama kirjallisuus olisi pitänyt tietenkin saada luettua itsenäisesti, mutta kun ei ole kahdessa ja puolessa vuodessa onnistunut, niin tuen otto oli mielestäni perusteltua.

Tukea pitää repiä sieltä mistä voi. Yksi tässä kuussa seurattu väitöstilaisuus oli hyvin terveellinen ja terävä potku persuuksille, sillä vastaväittäjä tarttui juuri siihen perusjuttuun, jonka omassa tutkimuksessani tunnistin ongelmaksi jo kesällä 2020. Pitänee leikata ruutukaappauksesta  vastaväittäjän kuva työpöydälle muistutukseksi ja innoitukseksi. Varsinkin, kun kyseessä sattuu olemaan toinen niistä unelma/painajainen-vastaväittäjistä, joita ajatellen/peläten työtä piti tehdä.

Pääduunina tammikuussa oli kirjoittaa yhtä alalukua luetettavaksi Opinahjon sisäisessä seminaarissa helmikuun alussa. Työ ei kulkenut "kuin raiteilla" vaan tarjosi runsaasti yllätyksiä ja uusia ajatuksia eli oli huomattavan hauskaa. Ja työlästä. Ja hidasta. 

Pernon kartanonrouvan tytär

Eilen esittelemäni Cecilia von Schantzin (o. s. Pippingsköld) tytär Hedvig von Schantz syntyi Raisiossa 1865 ja menetti isänsä 7-vuotiaana. 

Tiedot nuoruudestaan keskittyvät siluettien leikkaukseen:

... pikku Hedvig jo hyvin aikaisin niin pian kuin sormet pystyivät saksia pitelemään yritti paperille leikata lapsellisia näkemyksiään. Sakset olivat hänen rakkain seuransa ja milloin vain sattui sopivaa paperia saatavilla olemaan tyttönen väsymättä leikkeli. Paperia ei niihin aikoihin ollut kodeissa ylen viljalti ja niinpä olikin mieluisin joululahja kaksi isän antamaa isoa, valkoista paperiarkkia. Kerran vanha isoäiti kutsui viisivuotiaan luokseen, kaiveli esiin vanhasta shiffonieristaan uuden uutukaisen sadan markan setelin ja näyttäen sitä pienokaiselle, tiedusteli mitä hän haluaisi ostaa sillä, jos se joutuisi hänen omakseen. Lapsen silmät välähtivät tuon kauniin, sileän, vihreän paperin nähdessään. Siinä samassa oli hän siepannut pöydältä sakset ja rahan mummon kädestä. Näpsähdys sormille ja 100 markkasen kiireinen paluumatka entiseen säilytyspaikkaansa olivat närkästyneen mummon vastaus moiseen rahanhalveksimiseen. 

 

Määrätietoisemmin alkoi Hedvig v. Schantz saksia käsitellä saatuaan malliksi saksalaisen mestarin Paul Konewkan (1840 —1871) runoilla varustetun silhuettikuvakirjan ja muutamia vanhoja perhesilhuetteja, joita jäljentäen hän yhä kehitti taituruuttaan. Tältä ajalta löytyy joukko luonnontarkkoja, kotoista elämää kuvaavia asenteita ja tapahtumia, jotka hän asianomaisilla, humoristisilla runoilla varustettuna sovitteli kuvakirjoiksi. Mutta vasta 18 vuotiaana Hedvig v. Schantz sai ensimäisen piirustusopetuksensa. Kuvanveistäjä Walter Runebergin kehoituksesta, joka oli nähnyt hänen töitään, alkoi hän opiskella Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa. 

[1]

Piirustuskoulussa siluetteja ei erityisemmin arvostettu, mutta vuoden 1887 paikkeilla julkaistussa oppilaiden kirjasessa Vårbrodd on Hedvig v. Schantzin leikkaamat 8 muotokuvaa. Myöhemmin hän kuvitti Topeliuksen kirjaa Valters äventyr. [2]

Hedvig von Schantz tuli julkisuuteen runoilijana vuonna 1894, jolloin julkaistiin kokoelma Dikter. Suomeksi ilmestyi vuoden lopulla runo Suomen sydän Em. Tammisen suomentamana turkulaisessa sanomalehdessä Aura.[3] 

Aikaisemmin samana vuonna Aura oli kertonut Hedvig von Schantzin tulleen palkituksi "miesten käsitöissä" kokoelmalla puisia käsityöntuotteita Varsinais-Suomen Pienten Maanviljelijäin Seuran näyttelyssä [4] Hedvig von Schantz oli aloittanut työuransa perustamalla Helsinkiin veistokoulun, mutta tämä jäi lyhytikäiseksi. Vuosina 1898–1926 hän oli piirrustusopettajana koulussa Svenska privata läroverket för flickor. [5]

Viimeistään vuonna 1897 Hedvig von Schantz on tuntenut Lucina Hagmanin, jonka kanssa hän on oheisessa valokuvassa (Museovirasto CC-BY 4.0). Molemmat olivat mukana Naisliitto Unionin toiminnassa ja he tekivät yhdessä matkan Italiaan kesällä 1905. Hedvig von Schantzin Unionin lehdessä julkaistut (suomennetut?) artikkelit käsittelevät kaikki Hagmania.

• Lucina Hagman. Naisten ääni 4/1907
• Lucina Hagmanin ensi nuoruudesta. Naisten ääni 10/1923 
• Lucina Hagmanin ensimmäinen koulumatka. Naisten ääni 24/1923
• Katsaus Lucina Hagmanin työpäivään keväällä 1928. Naisten ääni 10-12/1928 
• Lucina Hagmanin reikäleipä. Matkamuistelma. Naisten ääni 10-12/1928
• Kesäkuun 5. 1929 (Lucina Hagman). Naisten ääni 11-12/1929
• Otteita Lucina Hagmanin kirjeistä Gustava Malanderille 1874-1875. Naisten ääni 22-24/1930
• Tähkäinpoimintaa Lucina Hagmanin seminaariajan muistoista. Naisten ääni 23-24/1931
• Muuan sivukohtaus Lucina Hagmanin seminaariajalta. Naisten ääni 10/1933
• Edes ja takaisin. Naisten ääni 23-24/1935

Hagman puolestaan kirjoitti von Schantzin äidin muistokirjoituksen ja artikkelin tämän kotikartanosta. Jälkimmäisessä Hedvigin sisar Alfhild sai "osakseen jakamattoman kunnioituksen väeltään. Sisar Hedvig on vain »Heti», mutta emäntä yksin on »Fröökinä», jota kaikkien tulee kuulla ja jolla on sopiva sana kaikille."[6]

Opetustyön päätyttyä Hedvig von Schantz sai vuonna 1931 Taidehalliin ensimmäisen näyttelynsä:

Kolmessa salissa riippui seinillä mustasta ja valkeasta paperista leikeltyjä kuvia edustaen töitä eri aikakausilta aikaisemmilta ikävuosilta alkaen. Melkein uskomattomalta tuntuu näitä kuvia katsellessa, että niin niukoin keinoin, pelkästään paperilla ja saksilla, piirustuksetta ja mallitta, niihin on voitu luoda niin paljon eloisuutta,' huumoria ja runollista tunnelmaakin. Siinä on maisemia kimalteleville vesineen ja tuuheine puineen, joiden huojuvilla oksilla pikkulinnut näyttävät visertelevän, on luonnontarkkoja, humoristisia kuvia jokapäiväisen elämän pikkuhommista, on tunnelmallisia, symbolistisia kuvia, syvien ajatusten tulkkeja, on palmujen varjossa, aamukoitteessa astelevia kameeleja ja paljon muutakin. Kaikki taiteellisen silmän ja äärimmäisyyteen asti kehitetyn taituruuden yhteistyötä. [1]

Helsingin Sanomiin kirjoittaneen mukaan Hedvig von Schantzin ansaitsi "tässä taidossaan sijan toisen siluetinleikkaajamme Emil Cedercreutzin rinnalla." [7]

Hbl 18.2.1942

Hedvig von Schantz kuoli 15.2.1942. Testamentilla muodostettiin SLS:lle rahasto, jonka tuotoilla piti palkita Runebergin päivänä vuosittain tai joka toinen vuosi ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta. Rahasto oli niin pieni, että palkintoja ei ole jaettu aiottua määrää. [5] Digitoiduista lehdistä löysin tiedon vain kahdesta palkitusta.

• Tito Colliander: Den femte juli
• Harald Hornborg: Konspiratören - Johann Reinhold Patkul

[1] T. S. Hedvig v. Schantzin silhuettinäyttely. Naisten ääni 8/1931

[2] Landtman, Gunnar. Silhuetteringskonsten och dess utövning i Finland. Finsk tidskrift 5-6/1929 (Hedvig von Schantzin silhuettileikkaus tästä)

[3] Aura 30.12.1894 

[4] Aura 24.7.1894

[5] Bo Finne: Donatorernas bok. 2010, s. 170-171

[6] Lucina Hagman: Isänmaanrakkautta. Naisten ääni 22-23/1928 (Pernon kartanon kuvat tästä.)

[7] Helsingin Sanomat 29.3.1931