Kokkolan vanhukset 1760-luvun alussa

 

Kokkolassa haudattiin 10.2.1760 edellisenä päivänä kuollut Maria Olofsdotter, jonka tiedettiin olevan 110 vuotias. Joulukuussa päivätyssä uutisessa, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 19.1.1761, tiedettiin lisäksi kertoa, että Maria oli elänyt enimmäkseen terveenä, mutta oli ollut sängynoma viimeiset viisi vuotta.

Samassa uutisessa esiteltiin pidemmällä tekstillä Michel Tickanen, joka oli omasta mielestään ollut 100-vuotias kuollessaan 7.9.1760. Hautauslistaankin iäksi näköjään kirjoitettiin ensin isompi luku, mutta se korjattiin 90 vuodeksi, mikä sopii rippikirjoihin 1736-1753 ja 1754-1768 7. korttelin aukeamalle merkittyyn syntymävuoteen 1672. Vaimonsa Margareta oli huomattavasti nuorempi ja syntymäpäivänsäkin tunnettiin: 8.11.1709. Ikänsä ja rippikirjamerkintöjen perusteella hän oli Margareta Carlsdotter, jonka Michel Johansson Tikkanen vei vihille 30.10.1729.

Vihkikirjauksessa Micheliä tituleerataan porvariksi. Inrikes Tidningariin kerrottiin, että hän oli ollut kaupungin varakkaimpia porvareita ennen vuonna 1714 alkanutta venäläismiehitystä. Menetettyään omaisuutensa hän purjehti kaupungin aluksilla, kunnes ryhtyi tynnyrinsitojaksi ja muihin puukäsitöihin, joita hän kauppasi kaupungin pihoilla vielä viikkoa ennen kuolemaansa.

Tarve tehdä vanhoilla päivillä työtä ei selity lapsettomuudella. Geni-profiilin perusteella Michelillä oli kaksi aiempaa avioliittoa, joiden lapsista olivat vuonna 1760 elossa Anna ja Erkki.

Ensimmäinen ruotsalainen risteilyalus Helsingissä

 Vuoden aluksi sopii vanhan virheen tunnustaminen. Kesälomalla 2008 lainasin Anders Ramsayn muistelmaa kesältä 1836 otsikolla Ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Kyseessä ilmeisesti oli ensimmäinen Ramsayn lapsuudessaan näkemä höyrylaiva, mutta ei suinkaan ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Totta ei myöskään ole Helsingin sataman historiateksti, jossa väitetään että

Ensimmäinen Helsingin satamaan saapunut höyrylaiva oli nähtävyys, jota kiirehdittiin katsomaan maakuntaa myöten. Satama oli mustanaan väkeä, kun höyryalus Ischora rantautui keväällä 1833 sisuksissaan itse keisarillinen majesteetti ja hänen puolisonsa.

Tämän tajusin, kun hain Suomi-mainintoja Bernadottelandian varhaisista sanomalehdistä. Esimerkiksi Granskaren kertoi 17.7.1824, että herra Owen tulisi järjestämään höyryaluksellaan Stockholm huvimatkan Helsinkiin ja Pietariin, jossa nähtäisiin Pietarinhovi. Noin kolme viikkoa kestävä matka maksoi 100 riikintaaleria, jos halusi käyttöoikeuden salonkiin ja oman hytin. Hintaa yritettiin selittää edulliseksi huomauttamalla, että majoitus Helsingissä ja Pietarissa olisi ollut kallista. (Sama lehti kertoi myös ensimmäistä kertaa höyrylaivalla järjestetystä huviretkestä Gripsholmista Drottningholmiin.)

Teksti vastaa Dagligt Allehandassa 26.7.1824 julkaisua mainosta, josta käy lisäksi ilmi, että Pietarissa voitaisiin seurata keisarinnan nimipäiväjuhlallisuuksia 3.8.1824. Helsingissä oli tarkoitus pysähtyä päiväksi meno- ja tulomatkalla. Sekä se, että ruoka ja muu virkistys laivalla piti maksaa erikseen.

Kuva kirjasta Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär

Granskaren raportoi 27.7.1824, että höyrylaiva Stockholm oli lähtenyt kohti Pietaria edellisenä iltapäivänä kyydssään noin 20 matkustajaa.   Sama lehti välitti 7.8.1824 tiedon, että Stockholm oli tullut Helsinkiin 29.7.1824 eli noin kolme päivän matkustuksen jälkeen. Paluumatkallaan Stockholm tuli Helsinkiin 21. ja 22. päivän välisenä yönä ja lähti kohti Tukholmaa 25.8.1824 (Argus 1.9.1824). Palatessaan Tukholmaan 30.8.1824 aluksessa oli 39 matkustajaa (Stockholms Dagblad 31.8.1824).

Granskaren kertoi 31.8.1824 tuoreeltaan matkan sujumisesta. Keisarinnan nimipäiväjuhlallisuudet oli peruttu, eivätkä matkalaiset eivät päässeet retkeilemään Pietarin ulkopuolelle. Raportoijan käsityksen mukaan alus oli ollut ensimmäinen Pietariin tullut matkustaja-alus ja ilmeisesti passi- sekä tulliformaliteetteihi oli tuhraantunut yllättävän paljon aikaa. Paluumatkan Helsingin päivinä tehtiin kaksi huviretkeä, mutta valitettavasti näistä ei kerrota enempää. Lisämatkustajia oli tullut sekä Pietarista että Helsingistä.

Enempää tietoa tästä matkasta ei ole myöskään kirjassa Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär (2009), mutta se kertoo, että höyrylaiva Stockholm oli rakennettu vuonna 1820. Sillä oli ollut tarkoitus jo tuolloin lähteä Pietariin, mutta ilmeisesti tämä aie ei toteutunut. Moottorin vaihdon jälkeen kesällä 1821 alus teki hupiristeilyjä Tukholman ympäristössä. Syyskuussa mainostettiin lähtöä Turkuun lokakuun 1. päivänä laiturilta Kustaa III:n patsaan läheisyydessä. Matkalipun hinta oli 8 riikintaalaria ja lähtöön tarvittiin passi. Perillepääsyn aika on epäselvä, mutta paluumatkalle lähdettiin 6.10.1821 ja Tukholman satamassa oltiin 9.10.1821.

Lokakuussa oli tarkoitus tehdä vielä toinen ja Helsinkiin koukkaava matka, mutta tämä ei toteutunut. Turkuun kuitenkin lähdettiin toistamiseen 17.10.1821 ja perille päästiin 20.10.1821. Tällä kertaa ohjelmassa oli huvimatkoja saaristossa ennen kuin 22.10.1821 lähdettiin takaisin Tukholmaan. Kolmas matka tehtiin marraskuussa, jonka pimeydessä tuskin kukaan oli kiinnostunut ylimääräisistä saaristokierroksista.

Huhtikuussa 1822 käynnistyi vuoroliikenne Tukholman ja Turun väliin. Matkoja oli kahden viikoin välein syksyyn asti. Vuonna 1823 suunniteltiin matkustajien kuljetusta Turun, Helsingin ja Tukholman väleillä, mutta joku kaivoi esiin Suomessa voimassa olleen vuonna 1726 annetun määräyksen, joka kielsi ulkomaisilta laivureilta rahdin ja matkustajien kuljetuksen kotimaisesta satamasta toiseen.

Kesällä 1824 Stockholm oli käynyt heinäkuun alussa Turussa ennen Pietarin risteilyä. Vuonna 1825 alus ei liikennöinyt enää itään päin. 

20. sukututkijan loppuvuosi, 1. päivä

Topi Vickstedtin kansikuva Tuulipää 1/1913

Viime vuosi meni suoritusputkessa, joka oli osin stressaavaa, mutta parempi vaihtoehto kuin edellisen vuoden aikaansaamattomuusdepis. Yritän parhaani mukaan tottua pitkiin julkaisuprosesseihin eli siihen, että tuloksia alkaa ilmestyä vasta tänä vuonna. Viime vuonna olisi voinut tulla ulos kaksi vertaisarvioitua artikkelia, mutta vuoden päättyessä listalla oli vain katsauksia.

• Ilmestynyt: Tietoja Suomen sodan hautapaikoista (21.2.2025)
• Ilmestynyt: Lars Romell (1795–1847) ja suomalaiset antikviteetit (2.4.2025)
• Ilmestynyt: Tykinlaukauksia, puheita ja juhlavalaistusta Turussa 1722–1752 (5.4.2025)
• Ilmestynyt: Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa (14.5.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen etsijä Salomon Wilskman (16.5.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen kokoilija Johan Kauppi (31.5.2025)
• Ilmestynyt: Museoasian harrastaja Atle Salmi (21.6.2025)
• Ilmestynyt: Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström (3.8.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen kerääjä Kaarlo Moilanen (30.8.2025)
• Ilmestynyt: Valaistus ilon ja alamaisuuden osoituksena Suomen kaupungeissa ennen vuotta 1809 (16.9.2025)

Paskin juttu viime vuodessa oli tajuta, että toinen suomalainen historiantutkija oli tarttunut ruotsalaisiin 1700-luvun sanomalehtiin, mutta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi väitöskirjani avaamista eikä osoittanut kiinnostusta kommunikointiin. En siis edelleenkään ole merkittävä tai merkityksellinen tutkija. Mutta onnistuin hankkiutumaan kahteen ulkomaiseen mediahistorialliseen seminaariin, joissa tapasin jopa ihmisiä, jotka halusivat keskustella kanssani. Ja kaikkein tärkeintä on se, että jokaisesta kirjoitushankkeesta opin itse jotain uutta (tai unohtunutta).

Vuoden lopussa sain jatkon vierailevan tutkijan asemaan Helsingin yliopistossa, joten vielä tänä vuonna esitän akateemista tutkijaa. Ideoita niin tieteellisiin artikkeleihin kuin tietokirjoihin on enemmän kuin ehdin elinaikanani toteuttaa. Osin siksi, että olen dokumentoinut tänne blogiin ituja ja ideoita, joten yritän pitää julkaisun käynnissä tänäkin vuonna. 

Viime vuoden blogiteemoja oli Helsingin viljelmien selvitys, joka alkaa olla finaalissa, pelit ja leikit, digitaalisina nykyään saatavina olevat lääninkanslioiden painetut kuulutukset, joissa on vielä läpikäytävää ja ehkä myös kirjoitettavaa, sekä sanomalehtikirjoittajien elämäkertaluonnokset, joita tulee tänä vuonna varmasti lisää. Viimeksi mainittuun ei vaikuttanut yhdestä tekstistä saamani mukava palaute, mutta oli se kivaa kuitenkin. Niinkuin toinenkin sähköpostiin tullut viesti ja kommentit täällä blogissa. Kiitos kaikille lukijoille!

Uudenvuodenaattona 1825

 Se oli vuoden viimesnä iltana **in kaupuugissa vuonna 1825. Juhlakynttelit paistoivat jokaisen talon ikkunoista. Äsken tapahtuneet rauhattomuudet pääkaupungissa olivat puheena usiammassa pereessä. Neuvoksen pere istui virvoittavaisen teepöytänsä ympärillä. Ah! mikä onni, ettei asua pääkaupungissa! sanoi Emmi vieressänsä istuvalle Teodorille. Ei Teodor! muutamme maalle, Toivolan rauhallisiin metsikköhin; siellä emme kuule muuta kun kesällä paimenten iloisen soiton, ja metsämiehen pyssyn paukkeen. Niitä hirmusia kanonia, hu! jyrinääki minä ja pelk. - Aih! kiljasi siinä samassa Emmi, langeten Teodorin syliin, sillä hänen puhuissansa jyrähti niin kuin kaukaa kuuluva ukkonen ja ikkunat ja tyhjät teekupit pöydällä särähtivät. Kaikki katsoivat silmätysten ja äänettä ja ikään kun kysyen toisiltansa; kuulitko sinäki? kun taas jyrähti ja taas, ja lukemattomia kertoja kaikui se nyt "puuh!" jokaisen korvissa, ja voivotellen puristiin Emmi sen kovemmin Teodorin syliin. Vaan Teodor eroitti hänen itsestänsä, tempasi myssynsä ja juoksi ulos. 

Mutta ne joita asia enimmän liikutti jo olivat kokoontuneet ja neuotteleminen alkoi, mitä nyt tehdä tässä pimeyden vuoksi selittämättömässä tilasuudessa. Viimein sanoi eräs korkialla äänellä: Herrat meidän pitää pahinta odottaa. Muuta ei tarvittu. Jokainen luuli ymmäriäneensä ja heti hajoilivat kaikki saatua käsketyn ammattinsa. Pian oli se äsken hiljaista juhlaansa viettävä kaupunki raivossa kuin liikutettu ampiaispesä. Kaduilla ajettiin juostiin ja käytiin, huudettiin, haastettiin ja kiljuttiin, itkettiin ja naurettiin. Mutta Neuos sanoi vaimollensa: Ottilia! kuuletko, mikä pauhina on kaduilla? Ystäväni! kerätkää mitä teillä on kalleinta, ehkä se on paras ajoissa jättää kaupunki. 

Vaan Teodor! kiljasi Emmi, Teodor ei kuulu, ah! Mamma! Teodoritta minä en liikahda. — Itkien lankesi hän äitinsä syliin. Silloin aukesi ovi ja Teodor hyppäsi sisään, nauraen minkä jaksoi. Mitä? Teodor! sanoi Neuos, kuin sinä vielä voit nauraa? joudu, saata Emmiä. — Kuinka? mitä teillä on mielessä? kiljasi Teodor ja nauroi, kuulkaa nyt koko asia; vaan Emmi! kaa minulle ensin kuppi teetä. Emmi hyppäsi teepöydän luo, ja Teodor istui hänen viereensä. Emmin silmät jo nauroivat kyynelein välistä, jotka vielä rippuivat poskillansa ja Teodor sanoi: Näettä sen nyt, kaupungissa ei tiedä koko salasuutta muut kun minä — minä yksinäni. Sano jo nyt, kiljasi Emmi, kun sinä olet paha! Ei, Emmi, minä olen vannonut en kellenkään sanoa. Voi kuinka ilkiä! sanoi Emmi. Mutta sinulle, Emmi! sanon minä tuitenki sen — yhdestä muiskusta. Voih! millainen, Teodor! 

Noh kuulkaa nyt: Kaksi minulle tuttua kauppiasta jotka laivonensa ovat talventuneet kaupungin laiva-valkamaan, 10 virstaa tästä, asuvat laivoissansa jo ampuvat päättäessä vuottansa, omaksi huvitukseksensa. Nyt kuulleltiin. Jyrinä jo oli tauonnut. Ajajat ja käviät, kiljujat ja käskiät, kaikki olivat kuin ukkosen nuolelta kohdatut, ja pian oli kaupunki jälleen rauhassa. Mutta monespäin vielä kiistettiin ja haastettiin, arveltiin ja väitettiin, naurettiin ja oltiin nauramatta. Huomen aamuna todestui Teodorin sana ja kaupungin seuroissa saakiin moneksi ajaksi puhelemista ja naurelemista. (Kanawa 10.5.1845)

Poliisin urasta 1800-luvun Suomessa

Jatkokertomuksien kautta löytynyt David Airaksinen (1841-1898) tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sanomalehtipohjaisesti yhden poliisin uraa 1800-luvun jälkipuolella. Vuoden 1865 alkaessa D. Airaksinen allekirjoitti ilmoituksen virheestä Helsingin poliisikamarin uutisissa, joten hän oli todennäköisesti toimittanut suomenkielisen version (Suometar 26.1.1865). Varsin todennäköisesti hän oli myös kirjoittanut uutisen Poliisimies virkatoimessaan turmion reunalla, jossa pääosassa on v.t. ylikonstaapeli D. Airaksinen, joka sai kiinniotettavan

miehen niskasta kiinni, vaan samassa kääntyi mies, puukko kädessään, jotta hra Airaksinen täytyi päästää hänet irti sekä vetäydä takaperin. Mies ei enää koettanut paeta, vaan siepaten vierestään seipään, iski sillä urhoollista poliisia, joka onnekseen sai siten väistetyksi iskua, että se tapasi vaan hänen vasempaa käsivarttansa; saaden hän samalla seipääsen kiini. Nyt syntyi kiivas tappelu, jossa tuntematoin vihdoin pääsi voitolle, kaataen pamauksella oikealle korvalle ylikonstapelin, joka tainuksissa vaipui vereensä pihalla. Toinnuttuaan tämä vähän ajan takaa pääsi kadulle, taasen tainnuksiin lankeaksensa. Viileä aamu herätti hänen kumminkin uudelleen, jotta, ehkä vaivoin, pääsi poliisivahtikonttoriin. — Ehkä poliisi ylikonstapeli Airaksisen haavat eivät kuulu olevan vaarallisempaa laatua, antaa tämä tapaus, joka tapahtui keskellä kaupunkia, aineita arveluihin, samalla kun se osoittaa, että meillä on urhoollisia poliisimiehiä. (Suometar 10.11.1865) 

Vastaavasta raportoinnista ei tullut tapaa ja David Airaksinen vilahtaa rikosuutisissa uudestaan vasta varkaiden metsästyksessä loppuvuonna 1872 (Hbl 26.11.1872). Julkisuus tai sen puute ei liene vaikuttanut urakehitykseensä. Airaksinen oli edennyt komissarioksi ja Helsingin etsivän poliisin johtajaksi, kun hän omasta pyynnöstään otti eron vuoden 1878 alussa (US 14.1.1878). Pian tämän jälkeen hän ilmoitti aikovansa

niin kohta kuin tarpeellisia aineksia on kerätty ja alustettu sekä seikat muutoin sitä sallivat, toimittamaan ja ulosantamaan meidän varsinkin nuorille polisimiehille opiksi ja huviksi päteviä, tosioloihin nojautuvia "polisihistorioita", niin, voidakseni tämän eduksi mahdollisuuden mukaan käyttää rinnakkaisuuksia ja välttää yksipuolisuutta, pyydän asiata harrastavia henkilöitä maamme kaikissa seuduissa suosiollisesti lähettämään minulle tietoja sekä vanhemmista että nykyisemmistä merkittävistä tapahtumista polisin virkatoimien alalla.(US 27.2.1878) 

Hankkeen tulokset olisivat historiantutkimuksellekin kiinnostavia, mutta ilmeisesti julkaisu ei koskaan valmistunut.  Pari kuukautta myöhemmin Airaksinen nimitettiin Haminan n. s. paloviinanimismieheksi (Östra Finland 14.6.1878). Virkatehtävässään hän esimerkiksi takavarikoi viisi kannua ulkomaan väkiviinaa yhdestä Vehkalahden kylästä (SWL 22.4.1879). Porvoolaisen karvari Åhmanin murhan selvitystyön yhteydessä oli "tunnettu ja kokenut poliisimies, hra D. Airaksinen viikon päivät ollut kaupunginviskaalin apulaisena" (US 22.4.1884). Tuolloin hän olikin hakeutumassa takaisin poliisityön eli haki avonaista komissarion paikkaa Helsingin etsivässä poliisissa (MB 2.4.1884) ja pian tämän jälkeen Oulun poliisikomissation virkaa (Oulun lehti 17.5.1884). Airaksinen oli käräjänotaari saadessaan Helsingistä poliisikomissarion paikan alkuvuodesta 1888 (Päivän uutiset 9.2.1888). Virkatehtävistään on vilauksia sanomalehdissä.

Yöllä vasten viime sunnuntaita ajeli 4 Liivinmaalaiseen laivaan "Baltic" kuuluvaa merimiestä vosikalla parin tunnin aikaa, jonka perästä he miehissä pötkivät laivaansa pakoon ja jättivät ajurin maksamatta. Ajuri kääntyi poliisilta pyytämään apua, mutta laivalle päästyä näyttelivät merijussit rautamulikkaa poliisille makson asemasta. Sittemmin kutsuttiin veitikoita saapumaan poliisikamariin parikin kertaa vastaamaan asiaansa, mutta sitäpä ei Juhot totelleetkaan, josta oli seurauksena että noin parikymmentä poliisia lähetettiin komissario Airaksisen johdolla noutamaan vastustelijoita. Mukavaa oli nähdä neljän nokisen murjaanin marssivan poliisiroikan keskessä poliisikamariin, jälissä seuraavalle väkijoukolle suureksi riemuksi. (Päivän uutiset 31.7.1888)

Juhannuspäivänä tapahtuneen tulipalon syistä Ison Roobertinkadun talossa n:o 26 pidettiin toissapäivänä tutkinto poliisi-oikeudessa.[...] Yleinen syyttäjä poliisikomisarjus Airaksinen huomautti muutamista asianhaaroista, jotka hänestä tuntuivat omituisilta ja epäilyttäviltä. Asia lykättiin raastuvanoikeuden tutkintoon.(Päivän uutiset 30.6.1889)

Murha. Helsingin pitäjän nimismies on eilen ilmoittanut poliisikamarille että sanotussa pitäjässä on ammuttu eräs herrasmies toissa-yönä. [...] Täältä matkusti eilen poliisikomisarjus Airaksinen muutamien etsivien poliisien kanssa murhapaikalle tutkimaan asiata tarkemmin. (Päivän Uutiset 7.8.1889) 

Polisitutkinto Merimiehenkadun talossa n:o 18 tehdystä murhasta on nyt loppuun saatettu niiden tietojen ja todistusten perusteella kuin polisikomisarius hra D. Airaksisen uutterasta toimesta on käsille saatu... (US 6.11.1890) 

Päivälehti 28.2.1892

Helsingin poliisilaitoksen etsivän osaston komissariona Airaksinen sai keisarilta "hohtokivellä koristetut sormukset" (Sanomia Turusta 6.5.1891). 

Joulukuussa 1867 alkanut avioliito päättyi helmikuussa 1892 vaimon kuolemaan. Vain kuukautta myöhemmin Airaksinen oli prokuraattorin viraston määräyksestä  Hämeenlinnassa tutkimassa "Sainion asiaa" eli 1800-luvun tunnetuimpiin kuuluvaa tapausta, jossa vaimo myrkytti miehensä. (US 1.4.1892)

Lokakuussa 1893 kuuden viikon virkavapaata (US 11.10.1893) seurasi konkurssihakemus (Päivälehti 29.10.1893) ja vuoden vaihteen jälkeen David Airaksinen jäi eläkkeelle 53-vuotiaana (US 23.1.1894). 

Maaliskuussa 1897 David Airaksinen solmi uuden avioliiton Vilhelmina Palosen kanssa (US 23.3.1897). Kuukautta myöhemmin perustamansa "Asioimisto Keskus" ilmoitti olemassaolostaan (Isänmaan ystävä 9.4.1897). Molemmat yritykset jäivät lyhytaikaisiksi, sillä Airaksinen kuoli 22.12.1898.

Kirjoittava poliisi

Keväällä 1867 Suomen kirjamarkkinoille ilmestyi Kommunisti. Komedia yhdessä näytöksessä. Joh. Jotinin tekemästä mukaellut Taavetti Heimo (Hbl 16.4.1867). Alkuteksti oli ilmestynyt Ruotsissa edellisenä vuonna. Pelkkä "Heimo" oli suomentanut tarinan Vaimo. Washington Irvingin mukaan (Ilmarinen 15. & 22.11.1867), jonka englanninkielinen alkuteksti oli julkaistu jo vuonna 1820 kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent.. 

Vuoden vaihduttua Ilmarisessa alkoi ilmestyä Heimon kirjoittama jatkokertomus Kuuselan perhe (*), joka kertoo savolaisen talonpojan rakkaustarinan. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi Ilmarisessa alkoi Heimon kertomussarja Utukuvia, joka nimensä mukaisesti on melko hämärä(**). Utukuvien lomassa vuonna 1869 ilmestyi kirja Näytelmiä II, jossa Aleksis Kiven Lean ohessa oli muun muassa suomennos Arabian pulveria, joka oli "niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty". (Kirjallinen kuukaslehti 9/1869) Samana vuonna julkaistiin myös Teno Heimon suomennos Kassan Avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä (SWL 30.9.1869)

V. J. Kallion nimimerkkiselvityksen mukaan Teno Heino oli D. Airaksinen, jonka nimellä oli vuonna 1864 ilmestynyt suomennos Poliisi-historioita eli taulusia kansan elämästä. Samaan aikaan sanomalehdissä esiintyy Helsingin poliisin v. t. ylikonstaapeli D. Airaksinen (Suometar 10.11.1865), jonka ammatti yhdistyy lupaavasti suomennoksen otsikkoon. Kirjoitustyönsä ja sen jatkumisen toisilla nimillä vahvistaa muistokirjoituksensa:

Lukuisat ovat ne poliisiuutiset, joita lehtemme aikaisempina aikoina on vainajan kynästä saanut. Vainajan kirjallisten harrastusten osotuksena mainittakoon, että hän joutohetkinään suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia, joista muutamia on ollut tässäkin lehdessä julkaistuna. (Uusi Suometar 24.12.1898)

Vainaja oli kirjallisuutta harrastava ja joutohetkinään hän suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia ja itsekin kyhäeli kirjoituksia sanomalehtiin. Harras lehtemme kannattaja hän oli viimeisenä elinvuotenaan, sitä hän avusti sekä tilaajia hankkimalla että kirjoituksia lähettämällä. Tässäkin numerossa on hänen lähettämänsä "satu" merkitty nimimerkillä M. I. Y. jonka hän itse selitti merkitsewän: "Myös Isänmaan Ystäwä." Tämän lähetti hän toimitukselle muutamia päiviä ennen kuolemaansa. (Isänmaan ystävä 30.12.1898)

US 24.12.1898

Teksteissä ei se sijaan ole seurattu David Johan Airaksisen monipolvista uraa eikä selvitetty taustaansa. Kuolinilmoituksessaan annetun iän perusteella hän oli syntynyt Kuopion maaseurakunnassa 14.11.1841 renki Johan Airaksiselle (s. 1814) ja Anna Lisa Antikaiselle (s. 1819), jotka olivat käyneet vihillä 1.8.1841. Perhe otti tammikuussa 1843 muuttokirjan Karttulaan mutta palasi viisi vuotta myöhemmin Kuopion Vehmäsmäkeen (RK 1832-1843, V:216; 1844-1853, V:221). Johan kuoli vuoteen 1864 mennessä (RK 1854-1863, VI:159; 1864-1873, VI:149).

Jo ennen ripillepääsyään rengiksi kirjattu David Johan Airaksinen otti vuonna 1858 muuttokirjan Viipuriin (LK 1854-1868 I:309, V:260, V:267, V:230). Sieltä saamansa muuttokirjan hän toi vuonna 1864 Helsinkiin, jossa hän poliisiylikonstaapelina solmi 19.12.1867 ensimmäisen avioliittonsa Lovisa Karolina Holmströmin (s. 15.6.1834) kanssa (RK 1856-1869, 638; Hbl 23.12.1867) 

(*) Ilmarinen 03.01.1868 no 1, 10.01.1868 no 2, 17.01.1868 no 3, 24.01.1868 no 4, 31.01.1868 no 5, 07.02.1868 no 6

(**) Ilmarinen 01.05.1868 no 17, 21.08.1868 no 33, 06.11.1868 no 44, 09.07.1869 no 28, 17.12.1869 no 51, 26.08.1870 no 34, 02.09.1870 no 35, 16.09.1870 no 37, 23.09.1870 no 38, 07.10.1870 no 40, 14.10.1870 no 41, 28.10.1870 no 43, 09.12.1870 no 49, 16.12.1870 no 50, 30.12.1870 no 52

Satavuotiaaksi elämisestä ja julkisista kuulutuksista

Uusi innostumiseni sanomalehtiuutisiin yli 100-vuotiaista liittyy marraskuun lopulla kirjoittamaani artikkeliluonnokseen, jossa laajensin väitöskirjani selvitystä 1700-luvun innosta nähdä pitkäikäisyys realistisena toivona jokaiselle. Todellisuudessa vuosisadalta ei taida olla yhtäkään asiakirjoilla vahvistettua 100-vuotiasta mistään päin Eurooppaa. 

Nyt elämme todistettavasti pidempään, ja Tilastokeskuksen sivujen mukaan vuoden 2023 lopussa Suomessa eli 1153 yli satavuotiasta, joista 979 oli naisia ja 174 miehiä. Tästä huolimatta vuonna 2005 säädetty Laki kuolleeksi julistamisesta on valinnut sata vuotta määrärajaksi todennäköiselle kuolemalle. Pykälä 12:

Henkilö voidaan julistaa kuolleeksi Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä, kun on kulunut:
1) sata vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana hän on syntynyt; ja

2) viisi vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana hän on tiettävästi viimeksi ollut elossa.

Järkeenkäypää olisi, että DVV tekisi tarkistukset vuosittain, mutta vasta tänä vuonna tällaiseen läpikäyntiin liittyvä julkinen kuulutus tuli eteeni. Listalla on hätkähdyttävän monta nimeä: 2123. Kolmella on syntymävuosi 1919, vuonna 1920 syntyneitä on 575, vuonna 1921 syntyneitä 1037, vuonna 1922 syntyneitä 506. Ilmeisesti kuulutuksia ei siis tehdä vuosittain ja DVV on myös pelannut hieman varman päälle, jättäen 1923 ja 1924 syntyneet pois.

Hätkähdykseni nimien määrästä syntyy uskosta väestökirjanpitomme täydellisyyteen. Näin, vaikka olen toistuvasti varoittanut tietokantojen epätäydellisyydestä. Vanhassa Ylen jutussa todetaan, että "Yli 100-vuotiaat kadoksissa olevat julistetaan kuolleiksi viranomaisten hakemuksesta väestötietojen pitämiseksi ajan tasalla. Usein kyseessä on ulkomaille muuttanut henkilö, jonka kuolemasta kotimaiset viranomaiset eivät vain ole saaneet tietoa."

Ulkomaiden maininta heittää ajatukseni jälleen 1700-luvulle, jolloin sanomalehtiä alettiin käyttää maailmalle hävinneiden kuulutteluun (mistä enemmän tietoa ensi vuoden ensimmäisessä Genoksessa). Ilmoituksia kerätessäni ja tutkiessani olen ihmetellyt, onko joku joskus oikeasti huomannut sellaisen ajoissa. Samaa voi ajatella tämän verkkosivun kanssa. Mieleen tulee valitettavasti myös Yhdysvaltojen tänä vuonna uutisoidut äänioikeuslistojen yms. siivoukset, mutta onneksi laissa on toinenkin ehto eli olettaisin, että äänioikeuden käyttö tai jonkun tuen saanti lasketaan elonmerkiksi. 

Lisäksi ihmetyttää se, ettei kuulutustekstiin voinut luoda suoraa linkkiä. Kuulutukset, jotka eivät ole ajankohtaisia on siivottu näkymättömiin, mutta kai ne on arkistoitu jonnekin? Innostuin ensimmäistä kertaa elämässäni etsimään verkkoon siirtyneen Virallisen lehden, jonka 23.12.2025 numerossa ei ole DVV:n 16.12.2025 päivättyä kuulutusta. Kuulutusten julkisuus toteutuu siis yksittäisten virastojen verkkosivujen syövereissä, eikä ole jälkikäteen välttämättä todennettavissa.