Täydennysosia

1) Hämeenlinnan naisvankien opettaja Alma Schulman ei ollut Hämeen linnan näyttelyssä ensimmäistä kertaa julkisuudessa vaan  hänet oli virkasisariensa kanssa esitelty Suomen naisessa 20/1917.

Kuvassa äärimpänä oikealla on opettaja Amalia Calonius, keskellä vartija J. Gröndahl, vasemmalla opettaja Alma Schulman sekä eri kuvassa opettaja Viivi Demander. [...]

Pienipalkkaisina, ilman lomia ja laskematta askeleitaan tai työtuntejaan ovat nämä naiset kaikkensa työlleen antaneet. Nyttemmin ovatkin nämä toimet entisestään paljoa edullisempia, eikä ollenkaan niin raskastöisiä kuin aikaisemmin. Juuri tämmöinen työ on sopiva niille nuorille naisille, joita uhrautuva mieli ja hellä sydän velvoittaa etsimään tyydyttävää toimintaa. Yllä kuvatut naiset ovat antaneet jalon, rohkaisevan esimerkin siitä. 

2) Tekstini Anna Rauhalan esityksestä sai suuren suosion ennen kuin väitöskirjansa Neulonnan taito oli ilmestynyt verkkoon.

3) Turun yliopisto julkaisi sivuston ja kirjan Intertwined histories. 150 years of Finnish-Namibian relations. Yhdessä artikkelissa todetaan

The first Namibian child to take this long voyage to the far north was Nanguroshi, (also spelled Nanguloshi) who was taken to Finland around 1875 by the missionary Pietari Kurvinen and his wife. She was baptized in Finland as Eva Maria, and returned home in 1880. Little else has been written about her, although one could probably find out more. 

Kyllä, olisi ollut mahdollista löytää Nanguroshista lisää tietoa.

4) Vaaterekonstruktioiden (viimeksi 1471) yhteyteen on pitänyt, mutta aina unohtunut, linkittää Stockholms läns museumin jutut. Jos nyt sitten vihdoin:

• Återskapade kvinnoplagg från vikingatiden
• Återskapade kvinnoplagg från sent 1300-tal 
• Återskapade kvinnoplagg från 1680-talet
• Återskapade kvinnoplagg från 1808 
• Återskapade kvinnoplagg från 1890-talet

5) Helsingin yliopiston somettaja pyysi Twitterissä oman yliopistonsa tutkijoita kommentoimaan minkälaiset yliopiston internetsivut pitäisi saada aikaan. No, kohderyhmän valinta ei estänyt minua kaivamasta esiin tuoreita näkemyksiä

• Asiakaslähtöisyydellä ilman markkinahurmosta tarkoitan tässä sitä, että esim. sivut rakennettaisiin palvelemaan asiantuntemuksen tarvitsijoita yliopiston ulkopuolella, ei toistamaan sisäistä laitosrakennetta. Se ei yleensä voisi ulkopuolisia vähempää kiinnostaa. (Miia Kosonen 17.12.2019)
• Hello every history dept website, could you just make all staff pick 3 keywords (century, region and some general theme) and make those searchable. Yes this would be easier than clicking on all 27 names separately. Thank you. #digitalhumanities (Mikko Toivanen 9.12.2019)

Sekä tietenkin oman tuoreehkon blogitekstini. Keskustelussa selvisi kateissa olevista jatko-opiskelijoista Tuuli Heinoselta, että "Ainakin arkeologian puolelta tuolta näyttävät löytyvän vain ne, joiden rahoitus tulee työsuhteen kautta yliopistolta, eikä kyllä niistäkään kuin osa, eli kadonneita riittää. Tutkimusportaali on vähän kattavampi mutta siellä taas hakua on vaikeampi rajata." ja "Ilmeisesti muutaman työsuhteisen kohdalla kyse on vain siitä, että heillä ei ole sivua tutkimusportaalissa joten tieteenalat puuttuvat henkilöhausta, eli löytyivät sitten osaston alta. Apurahalla tekevät puuttuvat sitten taas kokonaan."

Lycka till suunnitteluun ja jalkautukseen. Toivottavasti jossain vaiheessa kuunnellaan oikeastikin ulkopuolisia, sillä intranet ja internet ovat eri tarkoituksiin.

Kulutuskulttuurista nälkävuosien aikaan

Koska Abraham Stenfelt oli yhdessä vaiheessa erittäin kiinnostunut salaviinanpoltosta, mieleen tuli usein lainattu veisu viinankeiton kiellosta. Mutta ihmeekseni laulun tekstistä lainattiin aina vain pari säettä ja koko teksti (tai ainakin sen painettu versio) piti mennä lukemaan Kansalliskirjaston mikrokortilta. Lukulaitteen äärellä vasta tajusin, että Herman Saxbergin Mokoman hupanen Runo-Laulu Viinasta, Oluesta ja Kahveesta Porissa vuonna 1867 painetussa arkkiveisussa ei ole kyse viinanpolton puolustuksesta vaan keskellä nälkävuosia kirjoitetusta kulutuskritiikistä.

1. Vuonna kuusikymment'kuus,
Tuli Suomeen laki uus:
Kun viinaa kieltiin keittämäst';
Juomapäiviä viettämäst'.

2. Se ajatus oli keisarill':
Kun viinaa ei ole juomarill'
Että leipää kestäis Suomessa,
Jokahitten huoneessa.

3. Olipa ennen Suomessa,
Kylmän pohjan puolessa
Leipä vahva puuttumat':
Tehtiin työtä suuttumat.

4. Nyt kahvepannut tulella,
Talvella että suvella
Jokahitten kyökissä,
Pienimmässäkin mökissä.

5. Kahveeta hörppii nuoretki,
Vaarit että muoritki;
Kahvepannu on lämminnä
Vanhoillakin ämmillä.

6. Myös ne kun asuvat saunassa
Kahve-pussit naulassa;
Keittää saunan pesässä
Leivisköitä kessässä.

7. Jos heilt' puuttuu myllyä
Hakee pitkin hyllyä;
Löytää pienen kuppoisen
Ett' saa jauho-pussoisen

8. Piika-tytöt pikkuiset
Ovat täst' kyll' kiukkuiset
Kun he juomaan tottuvat
Ja markat heiltä loppuvat.

9. Isännät antaa pestiä,
Pii'at pitää kestiä;
Kahveeta he tuottavat,
Jota pojilla juottavat.

10. Krinuliinit on hännissä,
Maito myöskin nännissä,
Kahvekupit kalisee
Lapset nälääss' märisee.

11. Monikin panee palkkansa,
Viimeisenkin markkansa
Kauppamiehille kantavat
Kahve-naulasta antavat.

12. En kirjoita mä ahneita
Jotk' ei osta kahveeta;
Mutt' kyll' kuppins' korjaapi
Jos joku heille tarjoopi.

13. Viel' nuot maankin kauppiat
Kalja-pullot laittivat;
Olvettapa ostetaan
Markka toopist' maksetaan.

14. Juodaan myöskin samassa
Vaikka aivan salassa
Kolmeen markkaan olutta,
Niin ett' toinen taluttaa.

15. Viinast' vielä maksetaan
Kun porvareilta ostetaan:
Pari ruplaa kannusta
Jot' juoksee salaa pannusta.

16. Nyt viinakin on lopussa,
Ei ole mitään potussa,
Eikä tietoo kaljasta
Vaan juodaan vettä paljasta.

17. Jos loppuis prännit kaupungist'
Ja olu pullot porvareilt',
Niin piisais' perheell' ravinnoks'
Vilja omast' vainiost'

18. Viel' noit' kruunun-miehiä,
Isoja että pieniä
Täytyy myöskin lahjoa
Vallesmannin rohjoa.

19. Ja herra komisarjusta,
Siltavouti rahjusta;
Jos he sattuis' näkemään
Ett puotis' myydään väkevää.

20. Olutta ja sikarii,
Rommia myös pikari,
Piippu ja viel' kasakkaa
Ett'ei näkis' kapakkaa.

21. Ei viina lopu Suomesta,
Ensinkään pohjan puolesta,
Siel' ompi pannut tulella,
Niin talvella kun myös suvella.

22. Monessakin pitäjäss'
Lännessä ja eteläss'
Hämeessä ja Savossa,
Melkein joka talossa

23. Pohjanmaalla Lapuall',
Härmäässä ja Kauhavallä,
Kyrössä ja Nurmossa,
Närpössä ja Purmossa.

24. Korves kuusten juurella
Sateella että tuulella
He nyt aikoo hankkia
Tehdä viinan-trankkia.

25. Saaveiss' trankit happanee
Vaikk' on talvi-pakkane,
Maahan se sitt' peitetään
Kun se ensiks' keitetään.

26. Kahdenlaista kauroja,
Kolmas mallas-jauhoja,
Neljäs pannut hattua
Viides viinan nappua.

27. Kun näin kaikk' on valmisna
Tehdään viinaa salasna;
Ja kyll' sitt' lientä juokseepi
Kun valkian alle paneepi.

28. Vallesmannit vanhatkin
Ja vielä lauta-miehetkin,
Käyvät pitkin metsiä
Viinan-keittäjiä etsiä.

29. Jos he löytää viimeinki
Viina-teoksen pienenki
Mukaansa he ottavat,
Pannut, naput, kattilat.

30. Vaan kun sattuis' kotona
Pari raavasta poikaista,
Alkavat he tapella
Vallesmannia nakella.

31. Kun net tulee humalaan
Ei net herroja kumarra;
Puukko heill' on kädessä,
Kun ovat pannun ääressä.

32. Empä kirjot' turhia;
Usiasti murhia
On sala-viina saattanut
Eikä ole lakannut.

33. Kun vilja on jo täärätty
Ja tuomio te'oksest' märätty
Niin myydään vina-sakosta:
Lehmät, lampaat, talosta.

34. Joilla ei oo taloja
Eikä myöskään rahoja,
Vettä, leipää popsivat
Ett viinaa keittää oppivat.

35. Eikös olis' mukavaa,
Että kukin kotona
Olutta ja viinaa valmistais',
Sitä taloss' tarvittas'.

36. Olipa muinoin kellaris'
Olua ja viinaa tynnäriss';
Ämmät toista tekivät
Kun he puutteen näkivät.

37. Potti-olvi ärmätti,
Juovat nuoret ämmätki;
Kurkun jättää karvaaksi
Silmät teke harmaaksi.

38. Kun sitä juopi enemmän
Saattaa se pahan elämän;
Päätä myöskin särkeepi,
Riitelee pois järkeeki.

39. Jos nyt joku vaivastan'
Laulu-tekon palkastan',
Viina-ryypyt laittaisi,
Kahveeta en kaipaisi.

40. Mutt' mistäs viinaa ostetaan
Kun ei sitä poltet' ann';
Pottu olven planua
En minä lii'on halua.

41. Laulu on ko'ottu kolmesta:
Viinast', kahveest', oluesta;
Nuorill' laulettavaksi
Vanhoill' kuulleltavaksi.

42. Keurulta on kotoisin
Se kun laulun kokoisi;
Pohjan-maalta likeltä.
Herman Saksperi nimeltä.

Kuvat: Fyren 47/1901, Tuulispää 15/1913

Tapaninpäivä eräässä Itä-Suomen seurakunnassa 1880-luvulla

Tapanin päivän aamuna varhain herätti meitä huuto: "Onko Tahvana kotona, onko Tahvana kotona?"

"Jos kahvi on tahvanaa, niin se on kotona, viina-Tahvanan nähtävästi olette jo saaneetkin."

Tämä Tahvanan ajaminen, kuuluu olleen täällä tapana monen muorin muisto-ajan, jota etenkin nuoriso innolla harjoittaa iltahämäriin saakka, yhtyypä väliin vanhempiakin henkilöitä heidän joukkoonsa. Toisinaan keräävät vanhentuneet oman seuransa, tahi kävelevät yksin talosta taloon, tapaelemassa "Tahvana-ryyppyjänsä". Iltasella oli nuorisolla tanssi-huvia useassa kyläkunnassa, joista kenties ei missään liene viinaa puuttunut. Eräästä, jossa sattumalta olin saapuvilla, tahdon nyt sanasen sanoa. Mutta ennenkuin tanssitaloon menimme, kävimme erään ystävämme luona, joka asui lähellä sitä taloa, jonne nuorison sanottiin kokountuvan iltaa viettämään. Noin kello 5 aikana alkoi kuulua kellojen helinää ja kauniita laulun säveleitä, joista sopi arvata, että ne kaikki olivat tanssitaloon meneviä vieraita. Kello 6 aikana menimme mekin, niin sanottua "leikkiä" katsomaan.

Tupaan tultuamme, kohtasi meitä mies, joka oli pukenut itsensä melkein kummallisen näköiseksi, joka vaati meitä etehiseen, jossa meille tarjottiin viinaa ja kahvia ilmoituksella, että "kylän nuoriso" suopi sitä jokaiselle, kuka tänne on tullut.

Sieltä uudestaan tupaan tultuamme, oli nuoriso kokountunut piiriin, jossa vitkallensa ympärikiertäessä lauloivat:

"Tanssi, tanssi minun lintusen',
Tanssi, tanssi minun kultasen',
Tanssi, tanssi sinun hyväis' ja hyväis' kanss"

Sitte astui yksi pojista piirin sisään, ja ympärillä olevat lauloivat:

"Ota omasi, sinun lintuses',
Ota omasi, sinun kukkases',
Ota omasi, sinun hyväs', hyväs' ja hyväs'".

Näitä sanoja laulettaessa, otti piirissä oleva poika tyttösen, ja kaulatusten pyörivät edestakaisin, toisten laulaessa:

"Tanssi, tanssi minun lintusen', ja j.n.e."

Tämä laulettua seisahtuvat piirin sisässä olijat, ja poika ottaen vasemmalla kädellänsä tytön oikiasta kädestä kiinni, ja laskivat polvillensa alkaen laulaa, johon myös ympärillä olijat yhtyivät:

"Käy polvilles, minun lintusen',
Käy polvilles, minun kultasen',
Käy polvilles, sinun hyväs' ja hyväs' kanssa".

Sitte nousivat molemmat, pitäen toisiaan käsistä kiinni seisaalleen, ja ympärillä olevat alkoivat taas laulaa:

"Anna suuta nyt sinun linnulles',
Anna suuta nyt sinun kullalles',
Anna suuta nyt sinun hyväs' ja hyväs' kanssa".

Sillä aikaa edellämainitut poika ja tyttö, pyörivät taas kaulatusten ja suutelivat toisiansa. Sitte ojensi poika tytölle oikean kätensä laulaen :

"Jää hyvästi nyt minun lintusen',
Jää hyvästi nyt minun kultasen',
Mä lähden nyt minun hyväin ja hyväin'".

Nyt väistyi poika piiriin, jättäen tytön yksin.

Taas alkoi sama temppu uudestaan, jolloin tytön vuoro oli ottaa poika, ja taas lauloivat ja pyörivät, kuin edellä kerrottu on. Tällä laululla oli niin ihmeen ihana nuotti, että tuntuu siltä, kuni sen säveleet vieläkin kaikuisivat aivoissani. Kohta keskeytti nuorisoa eräs valkopartainen vanhus, lausuen vakavalla äänellä tilaisuutta varten kutsutulle viulunsoittajalle : "Soitappas nyt sitä "Amerikan polkkaa", että minäkin saisin sitä kuulla, ennenkuin kuolen, ja nähdä kuinka nuoriso tanssia taitaa."

Plink, plank, porahti viulu muutaman kerran, jo sujui soitto, ja neljä rotevaa nuorukaista kavahti keskelle laattiaa, viitaten käsillään naisväkeä päin. Samassa tulikin tipsutti taas neljä kaunista neitoa pariksi noille urhoille, jotka notkutellen sääriään kävelivät edestakaisin, valmistaen itsiään alkavaan työhönsä. Nyt alkoi tepastelu, joka tosin meistä näytti oudolta, jotka emme olleet sitä ennen nähneet. Asettui vielä kaksi poikaakin pariksi, ja nämäpä vasta oikein ankarasti takoivat saappainsa anturoita ja korkoja lattiata vasten.

Hetkisen katseltuaan, viittasi vanhus soittoniekan vaikenemaan, lausuen korkealla äänellä, "ei sinua suotta kutsuta pitäjän parhaaksi pelimanniksi, sillä sinun viulustasi remahtelevat äänet, niinkuin entiseen aikaan kuulin Pietarissa musiikkiparven puhaltaman Iisakin palatsin luona".

Nyt kääntyi hän nuorisoon päin, taputtaen yhtä tanssijoista hartioihin sanoen: "Kas, niin Matti! vaikka eivät tosin ennen näitä täänmoisia eriskummallisia jalkojen taivutuksia taitaneet, niin onhan minulla jo sen verran ikää ja kokemusta, että voin eroittaa, mikä hyvää ja oikeaa on. Saatanpa siis sanoa, että sinä olet oikea isäs juurikuva; niinhän sekin kiidätteli tyttöjä vanhaan aikaan valssissa, kuni kova tuuli isolla purjeella varustettua venettä. Tosiaankin ei niitä sellaisia käpäliä ole monella pojalla".

Tässä keskeytti nuorukainen: "Amerikan polkan tahtia eivät kaikki taiakkaan". "Siltä näyttää", sanoi vanhus, "tuo lautamiehen renki ja K:n Taavetti iskivät sorkkaa niin kömpelösti ja kamalan näköisesti, kuin kauppias S:n kolmevuotias pässi, ollen teille niin suureksi haitaksi, kuin viides pyörä kärrissä; mutta te toiset liehuitte kuni höyhenet ilmassa. Kyllä se jo näin vanhan miehen leikissä-oloksi piisaa", sanoi vanhus, nostaen lakkiaan ja jätti hyvästi.

Sitte kehoitti seuran soittoniekka jatkamaan nuorisoa noita "isiltä opittuja joululeikkiä".

Kohta tempasivat tytöt pöydän ääressä olevan rahin, joka oli melkoisen pitkä, asettaen sen penkin viereen pyytäen poikia kanssaan "panttisille".

Pian oli rahi ja samalta kohdalta myös penkkikin istujoita täynnä, vuorottain poikia ja tyttöjä, noin yhteensä parikymmentä henkeä. Seisoipa eräs vähän ijäkkäämpi mieshenkilö pöydänpuolisessa rahin päässä ja sanoi pojalle, joka istui siinä lähinnä, "sinä olet ensimmäinen, pane mieleesi sinä olet numero 1", sitte seuraavalle tytölle "sinä olet n:o 2, pi'ä päässäsi", taas seuraavalle pojalle, osottaen sormellansa, "sinä olet n:o 3", j.n.e., ilmoittaen järjestyksensä numeroissa.

Nyt alkoi numero 1 huudon: "Kymmenen!, kymmenen!", silloin se, jolle oli 10:nes numero sattunut, meni sen viereen istumaan, joka oli huutanut hänen numeroaan (nim. n:o 1). Sitten oli sen vuoro huutaa jotakin numeroa, jolta pari oli kutsuttu pois (nim. 9) j. n. e.

Jos nyt se, jonka n:ro mainittiin, ei huomannut nousta ja mennä sen viereen istumaan, ennenkuin kolme kertaa olivat hänen numeroansa hokeneet, niin otti se, joka kullekin oli n: rot ilmoittanut, n. k. "pantin". Samoin kävi myös sille, joka sattui huutamaan suurempaa n:roa, kuin oli ilmoitettu. Vastaan-sanominen ei näkynyt auttavan, pantin-ottaja sanoi: "pantti pois!"

Pantiksi näkyivät antavan kaulahuivia, nenäliinoja, tupakkakukkaroita, piippuja y. m., jotka pantin ottaja kaikki lateli koristeiksi ympärilleen, joita vähän ajan perästä näkyi karttuneen melkoisesti.

Nyt ilmoitti pantin ottaja olevan pantteja kylliksi; ne olivat siis lunastettavat. Jo heilutti pantin ottaja yhtä nenäliinaa, huutaen: "kenen pantti palaa?" Sen tunnusteli eräs tyttö omakseen, jonka pantin ottaja määräsi lunnaiksi lausumaan 5 totta ja 5 valetta, mitä pikemmin sen parempi!

Sen suoritti tyttö sukkelasti, näyttäen olevansa yhtä taitava puhumaan niin totta kuin valettakin.

Sitte nosti pantin ottaja nähtäväksi yhden "tupakka-masinan", joka tietysti oli pojan, taas sanoen: "kenen pantti palaa?" "Se on minun", sanoi yksi pojista — "se on minun".

Sitte kääntyi pantin ottaja tytön puoleen, joka äsköin oli nenäliinansa lunastanut, sanomalla, "mitäs tahdot nyt tuon kauniin tupakkapussin saavuttamiseksi hänen tekemään?"

Hiukan mietittyä sanoi tyttö osoittaen liedellä olemaa pataa, "naurakoon tuon padan valkeaksi"

Sen lupasi poika tehdä, astuen uunin eteen, josta tapasi jonkun esineen, jolla alkoi huiskia tuhkaa padan kyljille, ja nauraa kekotti, että pata vapisi, jota hän niinmuodoin valkeakä maalasi.

"Mikä pilatus teitä nyt riivaa tekemään sellaisia?" sanoi eräs ryppykasvoinen vaimo, joka luultavasti oli talon emäntä, "me puhdistamme suurella työllä asuntomme juhlapäiviksi, ja katsokaa! nyt nousee pöly ympäri tupaa kuin myllyssä".

Tämä vaimon kiivaus saattoi kaikki vaikenemaan. Mutta oli kuin se myös samalla olisi herättänyt uutta hälinää ja rauhattomuutta; kartanolla alkoi kuulua kauhea meteli; pian tärisi porstuan lattia, ja huuto kuului: "onko Tahvana kotona?"

Ovi aukeni, josta astui sisään kellonheilurin näköisiä miehiä karjuen: "haliheimenta! onko Tahvana kotona?"

Sama oudonnäköisesti vaatetettu mies, joka meitä oli etehiseen vaatinut, ja koko ajan myös näytti huolta pitävän siitä, että kaikkein piti tulla ravituiksi, meni heitä vastaan sanomalla, "ei ole Tahvana kotona, kyllä sen olisitte kotoa tavanneet, jos olisitte vähän ennen tulleet, nyt ovat juomaneuvot kaikki loppuneet. Nyt alottavat nuoret tanssin".

"No koska teillä ei ole antamista meille", sanoi heistä yksi, vetäen viina-putelin ja ryyppylasin poveltaan, "tiedättehän ettei meillä kuljeta "ketun eväillä". Vaan kun ei heihin juuri kukaan näkynyt kajoovan, sanoi hän: "koska ei kelpaa teille, niin kelpaahan meille".

Sitte kokosi hän seuransa keskelle lattiaa, johon laskeusivat piiriin istumaan, huolimatta siitä, vaikka väkeä oli tiheässä. Nyt alkoi hän lukea tovereitaan: "Yks' kaks' kolme j. n. e., onkos yhden ruis-mörkö tappanut, kun en saa lukua täyteen".

"Ole vaiti veikkonen, kyllä siitä pikemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, jos hän makaa, kyllä hän paranee".

"No, saakaas tästä", sanoi se, jolla eväspottu oli, tyhjentäen ryyppylasin, ensin omaan suuhunsa. Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä. Jo kävi k:lo 10:nettä, katsoimme parhaaksi lähteä koko rähinästä pois, mutta seisahduimme kuitenkin utelijaasti katselemaan kuinka nuoret, arviolta ei vielä 20:nen vuoden vanhat pojat tyhjensimät pottuansa oven edessä. Oli viinaa, jota nielivät, sen tiedän varmaan. Voi surkeutta!

Muistelmia viime joulun vietosta eräässä Itä-Suomen seurakunnassa. Kirj. Lähde. Kotikirjasto 4&5&6/1887

Joulupäivänä vuonna 1771

Oli joulukuun 24: s päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä oli ollut idän puolella, oli kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava oli meri myrskyssä, ja parhaillaan oli myrskyjen aika. Milloin tyvenet tulisivat? 

Tänään ei ollut enää ystävyksillä suupalaakaan ravintoa... 

Oli iltapuoli. Tuli paloi pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet tanssijat. Äänettöminä he istuivat kaikki ja katselivat tuleen, kuin olisivat odottaneet sieltä joitakin tietoja saavansa. 

— Veikot, alotti taas Gabriel [Bergelin] hetken kuluttua äsken katkenneen puheen, — muistatteko, mikä ilta tänään on? 

— Minä, sanoi [Jakob Fredrik] Gadolin, — en enää muista ajan kulkuakaan. 

— On jouluaattoilta, kuulemma, sanoi [Jakob] Tengström, — surkea joululahja edessämme — nälkäkuolema ... 

[...] 

Sitten he menivät taaskin levolle. 

Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi, mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin uuvuttivat. 

Puoliyön aikaan heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel! 

— Mitä? huudahti hän kavahtaen pystyyn, sillä hän luuli toverien häntä kutsuneen.  

— Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat he heräten hänen kysyessään. 

He nukkuivat taas heti kaikin. 

— Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. 

Hän kavahti taaskin istumaan.  

—  Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille. 

— Emme. 

— Bergelin on kipeä ja hourii, sanoi Tengström. 

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveillaoloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi: 

— Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita. 

Silloin ei Gabriel enää kysellyt, vaan hypähti ylös.  

—  Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta. 

— Minä rupean etsimään, hän vastasi. 

— Mitä? 

— Leipää ja juurikkaita. 

— Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. 

— Se on houretta, ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin koluttu. 

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos. 

Toverit nauroivat »Bergelinin tutkimusretkelle». Tengström oli herättänyt Gadolinin, ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan. Gabriel oli ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka oli — tyhjä. Hän pudisteli verkoja yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään. 

Hän istahti rahille uupuneena. Siinä istui hän ja mietti: »Pitihän tuo muutenkin tietää mahdottomaksi.» Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli kuullutkin sen niin selvästi viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voinut uskoa omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyi olla hänessä itsessään, ettei hän löytänyt, sillä leipää ja juurikkaita täytyi olla siellä nurkassa. 

Hän nousi istualtaan, otti päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näki ja oli käsin koettanutkin, että nurkka oli tyhjä; mutta hän ei tahtonut pettyä toivossaan. Ei mitään. 

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käynyt päähän asti, se oli jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoi sen siitä ylös. Ja mitä hän näki siellä! Vähäisen kuopan, jossa oli vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta! 

— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi. 

— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään! 

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta. 

Toverit eivät tarvinneet kahta kutsua. 

Ja leipä murrettiin kiitoksin! 

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat. Sitten syötiin illallinen. 

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi olla ihmiselämässä ... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaa. 

Kun tuli päivä, näkivät he, että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; oli pakkanen, ja sitä kesti luultavasti joulupäivät. He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. 

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.

Matilda Roslin-Kalliola: Joulu autiolla karilla. Nuori voima 22/1920

Kertomus perustuu Roslin-Kalliolan Bergelinin leskeltä kuulemaan tietoon.

Jouluaatto Viaporissa 1840-luvun lopulla

Jouluksi 1889 ilmestynyt Julrosor sisälsi Zachris Topeliuksen kertomuksen Julen i kedjor, joka julkaistiin myöhemmin myös kokoelmassaan Vinterqvällar (1897). Suomennettuna ja hieman muokattuna sama tarina julkaistiin lehdessä Joulupahnoja 1907. Alkuperäisessä tekstissä pappi, joka vei Topeliuksen Viaporiin oli vankilan suomenkielinen saarnaaja, Topeliuksen promootiotoveri ja nimikirjamiltaan A. C. Lienee siis tarkoitettu August Cygnaeusta, joka Hiskin pappilistan mukaan oli Viaporin vankilassa ylimääräisenä pappina 1846-50.

Eräänä jouluaattona kello 5 tuli hän kaupunkiin ja sanoi minulle: jää kestää; tahdotko nähdä seurakuntani joulun viettoa? 

Soile Tirilä, Museovirasto
CC BY 4.0

Jylhät muurit ottivat hiljaisina meidät vastaan. Tässä vartiomies, tuossa himmeä öljylyhty, harmaapukuisia ihmisen haamuja, pimeitä ikkunoita, niukasti valaistu pöytä, paistetun sipulin katkua. Vankila oli suuri tiilirakennus vanhaa mallia, pitkiä käytäviä ja vahvasti varustettuja huoneita, kukin kahta tahi neljää henkilöä varten. Ovet olivat nyt auki käytävään, jota öljylamput valaisivat. Joulun kunniaksi paloi talikynttilä joka kopissa. Meille virtasi vastaan lämmin ilma, tosin tuuletettu tätä tilaisuutta varten, vaan kuitenkin sanomattoman ummehtunut. Vilua ei näitten tarvinnut kärsiä. He istuivat yksitellen tai pikkuryhmissä; muutamat pelasivat lautapeliä, toiset makasivat, jotkut lukivat hengellistä kirjaa tai lauloivat virsiä, toiset puoliääneen kertoilivat vanhoja rosvojuttuja ja nauraa tihuttelivat. Useimmat katsoa tuijottivat tylsillä uneksivilla silmillä outoa valoa, eivätkä viitsineet meihin kääntää vähääkään huomiota. 

Heitä oli kaikkiaan toista sataa. Koska enimmillä oli käsiraudat ja muutamilla vielä jalkaraudatkin, niin syntyi joka liikkeestä huumaava kahleitten kolina. Jotkut kävelivät ilman kahleita, kun olivat hyvin käyttäytyneet. Puhtaus oli hyvä, sillä vankila oli pesty ja vangit olivat saunassa käyneet. 

Kuljimme siellä ja toverini esitteli puoliääneen kuiskaten seurakuntansa jäseniä. 

- Tässä on Sandberg, joka sysäsi piispan Aurajokeen, lausui hän, päästyämme erään luokse. 

- Minä olin silloin 14 vuoden ijässä, herra pastori, vastasi tuo pitkä kaunis valkopää ukko, yksi niitä harvoja, jolla ei ollut käsirautoja. 

- Tosiaan, virkkoi pastori ystävällisesti. Kertokaapa meille, Sandberg, miten teille senlainen hurjuus johtui mieleen.

- Piispa eroitti minun Turun koulusta sentähden, että vanhempani olivat varastaneet. Minä astelin pitkin joen vartta ajatellen, että olisipa yhtä kaikki hypätä virtaan. Piispa juuri sattui tulemaan laiturille yksin kävelemään, kuten tapansa oli. Ja sepä juuri oli onnettomuus, että hän tuli silloin ... minä en tiennyt mitä tein.

- Mutta hän pelastettiin veneeseen. Eihän teitä siitä rangaistu elinkautisella vankeudella. 

- Rangaistiin ja ei, se on pitkä historia. Minä pakenin metsään ja kuljin kerjäten ja kylmää kärsien läpi koko Suomen. Saavuin Tornioon, menin Ruotsiin, rupesin sotilaaksi. Mutta kuuden vuoden kuluttua tuli minulle koti-ikävä. Astuskelin taas samaa tietä. Minulla oli yksi riksi taskussa rehellisellä työllä ansaittua. Oli siinä tien varrella torppa, josta 6 vuotta ennen olin varastanut neljä leipää - ainoa varkaus elämässäni. Minä panin riksini yöllä ruoka-aitan hyllylle. Tulin Turkuun ... minä tunnettiin ja otettiin kiinni irtolaisena. Olin silloin 20 vuotias. 

- Mutta ettehän aina siitä asti ole vankeudessa istunut? 

- 50 vuotta oli viime pyhäinpäivänä siitä, kuin minä tulin kuulumaan teidän seurakuntaanne, herra pastori. 

- Miten se on mahdollista? Irtolaisuudestako? 

- Kysykää vankipäiväkirjasta - - - Ollaan kerran täällä ja tänne unhotetaan. 

- Mutta sehän on vallan julmaa. Vankilan päällikkö ja kaikki virastot voivat todistaa teidän hyvän käytöksenne. Jos lähettäisitte pyynnön, niin ei voisi jäädä kuulematta. Antakaa se minun toimekseni! 

- Kiitän suosiostanne ja hyvästä harrastuksestanne. Samaa sanoivat minulle 20 vuotta sitten. Mutta mitä varten minä nyt eläisin Viaporin muurien ulkopuolella? Ystävät ja sukulaiset, kaikki, jotka minun ennen tunsivat ja rakastivat, he jo aikoja sitten ovat kuolleet. Mutta täällä minun kaikki tuntevat, täällä on minun kotini ja täällä minä tahdon kuolla. Niin se on herra pastori, että Jumala kasvattaa meitä eri tavalla sen mukaan kun kukin tarvitsemme. Ja minä tarvitsin tätä, jotta raju luontoni tulisi kuritetuksi. Ansaitsematonta armoa on minun kohtaloni, eikä vääryyttä herra pastori. Ja sitte Jumala on antanut minulle työtä tehdäkseni täällä. Katsokaa näitä pahantekijöitä. Laki sanoo heitä varkaiksi, rosvoiksi ja murhamiehiksi, enkä sano että laki on väärässä. Mutta Jumala, joka tutkii publikaanit ja syntiset, tietää mitä monet heistä nyt ovat niinkuin senkin mitä ovat olleet. Tiedänhän minäkin vähäsen kun olen ollut niin monta vuotta heidän kanssaan, ja minä sanon teille, että monen paatuneen ja monen horjuvaisen seassa on myös niitä, joista taivaan enkelit ylistävät Jumalaa. Kun nyt vankeja kohdellaan pahoin, niin minä heidän puolestaan kirjoitan linnanpäällikölle tai prokuraattorille: niin ja niin on asia. Välistä onnistun, välistä en ja saan tutustua käsirautojen kanssa. - - - Sanokaa nyt itse, miksikä minä jättäisin ne ainoat, joille vielä voin tässä maailmassa hyödyksi olla? 

Ukko oli kaunis tätä lausuessaan. Minä pusersin hänen kättänsä ja sanoin: »Ihan niin, vanha kunnon mies! Teistäkin enkelit ylistävät Jumalaa.» Kummastellen hän minuun katsoi ja jotain kosteata kiilsi hänen silmänsä nurkassa. »Kunnon mieskö», supisi hän, »kunnon mies! Ensi kertapa minua koko elämässäni näin mainitaan.» Hänen elämänsä! 70 vuotta, joista 6 maanpaossa ja 50 vankeudessa. Ja Sandbergin historia on koristelematonta totta, hän lähetti sitten minulle omakätisen elämäkertansa. Häntä itseä en minä enää koskaan nähnyt. Hänen kerrotaan vielä jonkun aikaa eläneen yhtä pelkäämättömänä puhujana niitten puolesta, jotka laki oli tuominnut, vaan joille evankeliumi oli anteeksi antanut. Vapautta hänelle tarjottiin, mutta hän ei siitä huolinut. Hän tahtoi olla siellä, missä hän itseään luuli paraiten tarvittavan. Ja siellä päättyi hänen päivänsä yhtä unhotettuna kun hän oli elänytkin. 

Kävin Kansallisarkistossa katsomassa Viaporin vankilistat loppuvuodelta 1846. Ne on järjestetty vankien sisäänottoajan mukaan, joten oli nopea todeta, että pisimpään istunut vanki oli tullut vuonna 1826 eikä siis vastaa edellä kuvattua. Jos Topelius on pysytellyt todellisuudessa, ehkä Sandberg oli jäänyt elämään vankilaan, vaikka ei enää virallisesti ollut vanki.

Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto

Lukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen, todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin päivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi ollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni ympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin piparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai kynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin rahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin kotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat velvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä, joka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.

Olin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan tehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun ainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli siellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa. Toistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni sekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa yläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa ensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin jääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.

Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä päin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa levittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut vastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta kynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut reikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti steariinin sulasta…

Vihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen todistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio kiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin selkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin paikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin että olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja Siunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen samalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä potkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli hyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle takaa päin tulevien painosta.

Vajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä viimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan koulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin. Samaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle, hajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle kiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista ensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman riemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä, jotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä, tarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista ruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi savuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran punaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi kukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa. Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko kultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin kuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes tien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle ruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.

Karl A. Tavaststjerna: Kertomuksia ja kuvauksia (suomentanut Juhani Aho)
Kuva Björn Jonson: Kälkbacken CC BY-SA

Viikon piispa: Henrik Hartmanninpoika

Vuosiin 1367-68 sijoittuu lyhin piispakausista. Lauri Soini kertoo siitä fiktiona näin:

Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen, valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin piispakseen.

Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä Jönis Vestfalin kanssa.

— Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni. Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.

Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.

Avignon ja piispanpalatsi
esitettynä 1400-luvun
alun käsikirjoituksessa
Wikimedia

Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta vaalilleen.

Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita toimitettavaksi samalla tiellä.

Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän kotiin painamaan hiipan päähänsä.  

Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi hän mielellään pyhää isää — lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt tämän ainoan vertaisensa luo…

Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.

Paluumatkalla alkuvuodesta 1367 oli myös Johannes Petri, jonka nimitys tuomiorovastiksi järjestettiin Avignonissa. Hän järjesti piispaksi vihityn Henrikin ruumiin kuljetuksen Turkuun, jossa se haudattiin tuomiokirkkoon.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Henricus Hartmanni. Kansallisbiografia
Wikipedia: Henrik Hartmanninpoika
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä