lauantai 10. joulukuuta 2022

Saidat tai kerjäävät varakkaat

Vuonna 2008 jaoin Asikkalasta uutisen "Saidasta akasta", joka oli kesällä 1874 kuollut varakkaampana, kuin miltä oli näyttänyt. Vastaavia kuvauksia on osunut silmiini myös 1865 Rymättylästä ja 1886 Helsingistä. Tarinassa Kuturouvan kaksista hautajaisista on mukana sama teema. Joku on saattanut jäädä merkitsemättä muistiin, joten nyt fiksummin talteen "Eristapainen kerjäläinen", joka nimestään esiin jätettyjen kirjaimien perusteella on ollut suomalainen.

Muutama aika takaperin kuoli Pietarissa 60 vuotias ämmä P—onen, jolla noin viisitoista vuotta elinkeinona oli kerjätä kirkkojen ovilla ja joka asui viheliäisessä nurkassa, maksaen siitä noin ruplan paikoilla hyyryä kuukaudelta ja sitäkin suorittaessaan joka kerta pyysi kortteerin emännältä vetää pois viisi taikka kymmenen kopeikkaa. Tämän kerjäläisen kuoleman perästä, kaikkein ihmeeksi, testamentistä minkä hän oli jättänyt, näkyi, että hänellä pääomaa oli kolmekymmentäkaksi tuhatta ruplaa. Kaiken omaisuutensa hän jätti tyttärellensä, hyvin sivistyneelle daamille, joka on miehellä, jolla on jottamoinenkin asema säätynsä ja varansa puolesta. Huomioon on otettava sekin, että vaikka monesti tytär ja vävy pyysivät häntä muuttamaan heille asumaan, hän joka kerta jyrkästi oli vastannut kiellolla. (Hämäläinen 1.7.1874)

perjantai 9. joulukuuta 2022

Tavalliset illanistujaiset 1800-luvun alussa

Elias Lönnrot julkaisi Haminan tienoilta saamansa runon Juomalauluin kirjoittajalle Lönnrotin Kanteleessa (1829-31). Alkoholinvastaista aloitusta seuraa mahdollisesti jossain määrin totuutta vastaava kuvaus miesten tyypillisistä juomingeista. Ei ainakaan nykymaailmasta katsoen vaikuta erikoiselta.
Mikä silloin mielessäsi,
Mikä päässäsi, poloinen!
Koskas kestihin kehoitat,
Juomalauluja lateilet?
Kuhun tuhmia talutat,
Kuhun heikkoja kuletat?
Tunne ensin tarkemmasti,
Kansa, kullen kirjoittelet.
Kyll' on Suomessa kyliä, 
Pitäjitä sangen paljon, 
Joissa miehet joukoittaisin, 
Pojat pöydän ympärillä, 
Istuvat iloissa mielin; 
Pöydän äärtä painelevat, 
Kyynysvarsilla vakaasti, 
Putelita palvelevat, 
Kapan kunniassa pitävät.
Joksikin jo oluen juovat, 
Vielä viinankin vetävät, 
Nahkahansa narrin palat; 
Pyllistävät suuren pullin, 
Kohden kattoa kumohon, 
Korttelinki kumaisevat 
Aivan ahnahan kitahan, 
Pulputtaatpa putelista 
Kulkkuhunski kohdastansa, 
Nielaisevat norrikupin, 
Näppiänsä nuoleskellen, 
Paikoin punsinkin panevat 
Vatsahansa miehet vahvat. 
Piippu pieni hampahissa,
Josta sauvua sysävät,
Karvahinta, katkerinta,
Puhaltavat paksun pilven.
Posket joteskin punavat,
Punaiset ja pullollansa,
Viinan karvaiset, vihannat.
Tupakasta vahva tuppu,
Häiy pallo hampahalla,
Myrkkylehdeistä mädistä,
Saksan kostiat kusesta;
Jota jauhavat halulla,
Märehtivät, mökettävät,
Että kuola konnan suusta,
Vesi ruskia valuupi.
Nenä nuuskalla noettu,
Sijan siivo sieramissa,
Räsähtelee räkäreiät,
Joita korjavat kädellä,
Pyhkäisevät peukaloonsa,
Hihan suuhun hivuttavat,
Housut, helmat saastuttavat.
Silmät pienet sihkurassa, 
Veren karvaiset vesiset.
Huulet höpisee jalosti, 
Ääntä kantavat kovasti, 
Vielä veisunki repäisee, 
Rötähyttää raskas rinta.
Jopa kortitkin kovasti 
Paikoin pöytähän läjähtää, 
Kortit viinasta vetelät, 
Otran liemestä lihavat, 
Tupakasta tuhrattuna.
Tekevät siit' toisinansa 
Tappelunkin taidottomat, 
Että jyskinä, jytinä, 
Kauvas kuuluupi kumina, 
Äänen möyhe ja älinä.
Tapa hyvä tappelussa, 
Lyöpi, kuka kerkiääpi, 
Eikä vuoroa eroita.
Tukka tuiskua käsissä, 
Nyrkit niskahan lusahtaa, 
Kyllä korvillen kajahtaa.
Kannustavat kantapäillä 
Kintut rikki kumppaneilta.
Piiput seinihin sirisee, 
Rukit ruskavat jaloissa, 
Pöydät heiluvat hädässä, 
Penkit paukavat pakossa, 
Kovin keikkuvat kapatkin, 
Putelit ja pulliparat 
Saavat lopun surkehimman.
Juoma juokseepi kapasta, 
Laviasti lainehtiipi; 
Viina virtaapi sekahan, 
Että kortit koreasti 
Pöydällä siit' purjehtivat.
Muoto muuttumaan rupeepi,
Kasvo käänty kalveheksi,
Nenä valkiaks vetääpi.
Viimein viinasta väsyneet,
Sekä rauvenneet sodasta,
Painuvatten pöydän ala,
Lopuks liijalle menolle.
Tuonne syöksevät sisunsa,
Olven ulos oksentavat,
Viinan koirille kokevat.
Saavat saappahat osansa,
Kauhtanatkin kauniit merkit,
Pöksyt parahan tavaran. 
Tuolta hiljankin herävät, 
Tuolta viimein vilpastuvat, 
Ylös kömpiä kokevat, 
Miehet pohmeloll' pahalla, 
Taudill' tehdyllä kovalla, 
Miehet hyvin merkittynä, 
Kauniit katsella peräti: 
Millä mustelma nenässä, 
Nokka nosnut korkialle; 
Kulla kallo paljahana, 
Millä otsassa omena, 
Kulla kuhmu kulman päällä, 
Millä huulikin halaistu, 
Kulta hammas kolistettu, 
Millä silmäkin sininen, 
Kulta kasvot raamittuna.
Näitä tapahtuu todella 
Suomen miestenkin seassa; 
Pitävät näin pitkät kestit 
Kapakoiskin kaiket päivät, 
Kuluttavat kukkaronsa, 
Ajan aivan tarkiankin, 
Pöksyt pantiksi panevat, 
Kosk' on tuhlattu tavara.
Mitä miehist' muistuttelen; 
Monet pojatkin poloiset, 
Korvat vielä kostiana, 
Maitosuiksi mainittavat, 
Kyll' jo kauniisti osavat 
Panna leuvan parrattoman 
Kenohon ja keikallensa, 
Ottaa ryypyt oivalliset, 
Pullin pohjat paljastella.
Kyllä konnat kuolaleuvat 
Viinalla jo viruttavat 
Maitohampahans' halulla, 
Viinan kulkkuhuns' valavat, 
Veden vertana pitävät.
Oppineet on olven juojat,
Ei siis tarvitse enempi
Kirjoitella kestilaului,
Juomalauluja latoa,
Pyytää pahuutta enätä,
Juopumukseen johdatella.
Kyllä miehet meidän maassa
Juomakonstin jo osavat
Ilman veisuin vietellystä,
Kirjan pahan kehoitusta,
Joka pahan pahemmaksi,
Tuhman tekee turmelluksi.

torstai 8. joulukuuta 2022

Anna oli alkanut silittämään vaatteita

1800-luvun lopun silitysrauta
Pielisen museo, CC BY 4.0
Miten aviottoman lapsen äiti saattoi elättää itsensä ilman palveluspaikkaa 1800-luvun lopun kaupungissa? Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi tarjoaa yhden uskottavan vaihtoehdon romaanissaan Peräkartanon ylioppilas (1893):

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan. [...]

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä. [...]

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Ilmestynyt: Historiantutkija verkon ääressä: hakee, hakee ja soisi löytävänsä

Maanantaina ilmestyi Ennen & Nyt teemanumerossa "Tietokannat ja tietovarannot historiantutkimuksessa" katsaukseni "Historiantutkija verkon ääressä: hakee, hakee ja soisi löytävänsä". Vapaasti luettavissa, joten ei siitä sen kummempaa.

Jännästi useat tekstini teemat tulivat esiin viime lauantain väitöstilaisuudessa, jossa Matti Leiviskä puolusti tutkimustaan "Kyröläisten juuret: nimistöhistoriallinen tutkimus Kyrönjokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvulle ". Teos ei ole verkossa, mutta tilaisuuden perusteella oli tehty hartaasti ja hyvin tutkimusta. Vastaväittäjänä toiminut Georg Haggren pääsi kuitenkin piikittelemään hakemiston koneellisesta aakkostuksesta, jossa skandikirjaimet oli käsitelty angosaksisesti, sekä muutamasta muustakin seikasta, jotka liittyvät tiedonhakuun.

Jossain sadoista kartoistaan Leiviskä oli esittänyt keskiajan muinaisjäännöksiä ja jättänyt Ahvenanmaan tyhjäksi. Vastauksesta opponentin kysymykseen kävi selväksi, että Leiviskä oli kuvitellut Museoviraston tietojen kattavan Ahvenanmaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä itsehallinto. Olettaen, että haussa olivat mukana rakennukset, hälytyskellojen olisi kyllä pitänyt jo yleistiedolla soida, jos Kastelholmaa ei kartalle ilmaantunut. Tietokannoissa ei ole "kaikkea" vaan sitä, mitä niihin kehittäjien mielestä kuuluu.

Artikkelia kirjoittaessani minulle valkeni minkälaiseksi sekasotkuksi Diplomatorium Fennican kuvailudata jäi, joten en varsinaisesti yllättynyt, kun Haggren huomautti puuttuneesta viittauksesta Kyröjokilaaksoa koskeneeseen 1500-luvun asiakirjaan. En pannut muistiin Haggrenin mainitsemia yksityiskohtia lahjoituksesta Naantalin luostarille (?), joten en voi tarkistaa, mikä puuttunut tieto olisi voinut selittää löytämyyttä. Keskustelussa tuli esiin yksi selitys. Asiakirjaa ei oltu mainittu kirjallisuudessa, joten sitä ei voinut nimenomaisesti hakea eikä löytämättömyyttä huomata.

Koska Haggren on kaivanut montaa kohdetta Espoossa, hän toi esiin sieltä painannimiverrokkeja, joita Leiviskä ei ollut maininnut. Mainitsemattomuus ilmeisesti liittyi Leiviskän tukeutumiseen Kotuksen paikannimiarkistoon, joka puolestaan rajoittuu suomenkielisiin nimiin. Vaikka olen tämän itsekin tiennyt ei ollut tullut mieleen, että rajaus tarkoittaa sitä, että historiallisesti ruotsinkielisten paikkojen suomenkieliset nimet ovat jääneet katveeseen. Haggrenin (ainakin) mainitsema Mäkkylä on kuitenkin mukana SLS:n verkkosivustolla Finlandssvenska bebyggelsenamn. Enpä muuten muista, että yhdessäkään NimiSampo-esityksessä olisi kommentoitu SLS:n tietojen esiintuontia. Karttapisteetkin olisivat valmiina.

Yksi haku, joka jää usein epätäydelliseksi on kirjallisuushaku. Artikkelini julkaisun jälkeen tuttavani linkitti Meri Heinosen artikkelin Miksi minua ei löydy Artosta (Ennen ja nyt 4/2005), joka olisi ollut erinomaisen relevantti katsaukselleni. Ja varmaan joku muukin teksti.

tiistai 6. joulukuuta 2022

Tutkimusta itsenäisyytemme historiasta

Perinteiseen tapaan (aik. 20212020, 2019, 2018, 2017, 2016, 2014, 2013, 2011) blogissa huomioidaan isänmaan itsenäisyyden juhlapäivä listaamalla edellisen itsenäisyyspäivän jälkeen löytyneitä opinnäytteitä Suomen itsenäisyyden ajasta (lopettaen epämääräisesti bloginpitäjän lapsuus-/nuoruusvuosiin).

Autonomiasta itsenäisyyteen
HKM, CC BY 4.0
1920- ja 30-luku
Sodan aikana
Sodasta rauhaan

Nurmijärven museon
Matti Rintalan
kuvakokoelmat

CC BY-NC-ND 4.0
Sodan jälkeen
Kulttuuriperintö, historiakulttuuri

maanantai 5. joulukuuta 2022

Lisää sata vuotta vanhaa metodioppia

Ylioppilaslehdestä kopsaamilleni Gunnar Suolahden metodiopeille löytyi jatketta hieman yllättävästä paikasta eli lehden Päiväkirja reunahuomautuksina, joiden lähteenä "Gunnar Suolahti historian metodiopin luennollaan".

  • Kehitys ei kulje harkinnan mukaan, vaan sen kulku on epämääräistä, vaaranalaista. - Päiväkirja 2/1934
  • Poroporvari on ennakkoluulojen saartama. Hän ei tunne tarvetta rikkoa niitä. - Päiväkirja 2/1934
  • Kehitys ei riipu yksinomaan siitä, mitä on ennen luotu, vaan myöskin siitä, mitenkä se omaksutaan. - Päiväkirja 2/1935
  • Nero unohtaa itsensä luovassa työssään, poroporvarin oma itse on hänen toimintaansa tärkeämpi.  - Päiväkirja 8/1935
  • Kehitys sisältyy ihmisluontoon. (...) Jokainen sukupolvi vie eteenpäin edellisten sukupolvien työn. Saavutukset eivät kuitenkaan periydy koneellisesti, vaan aina muuttuen. - Päiväkirja 5/1936

Mahdollisesti sitaatit oli kerännyt Maija Juvas, joka Huomioita-artikkelissa (Päiväkirja 3/1938) toteaa

Meidän hyvin kunnioitettu historian tutkijamme professori Gunnar Suolahti sanoi ainakin kerran eräässä keskustelussa —ehkä muissa yhteyksissä useamminkin — tulleensa siihen tulokseen, että historian tutkimiseen tarvitaan taiteellista kykyä, muuten se ei onnistu.

Gunnar Suolahti siis katsoi, että tarvitaan taiteellista kykyä juuri totuuden löytämiseen.

Ja lisäksi

Saman keskustelun kuluessa, jota tässä olen muistellut, professori Suolahti sanoi tähän tapaan : »Jos ei tutkimustyö jollain tavalla liity maailmankatsomuskysymyksiin (siis kokonaiskatsomukseen), niin se on käsityötä.» — Tässä lausunnossa on spesialismi asetettu omalle paikalleen.

Käsityö on tietysti paljon helpompaa ja varmempaa tehdä kuin tutkimus.

Löydös innoitti lisähakuihin ja Uusi Suometar 25.11.1916 tarjosi Historiallisen yhdistyksen kokousselostuksen. Keskustelussa

Tri G. Suolahti yhtyi mielihyvällä alustajan mielipiteeseen erikoisen metodillisen kouluutuksen tarpeellisuudesta. Sillä tavalla pääsevät opiskelijat perehtymään historiaan. Ei ole tarkoitus, että ahdetaan päähän asiatietoja ilman syvempää tietoa. Bernheimin teos on kovasti systematisoitu ja sen takia raskas, mutta opettaja voi selityksillä helpottaa opiskelua. Historian metodilliset kysymykset ovat yhteiset aikakausille ja sen takia ei ole väliä, mistä esimerkit ovat.  

Bernheimin teoksella lienee tarkoitettu jotain editiota Ernst Bernheimin kirjasta Lehrbuch der historischen Methode (1889). Esimerkiksi vuoden 1908 painoksen yli 800 sivua on verkossa luettavissa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Kehitystä Tapaninkylässä 1770-luvulla


Otsikko Kuninkaallisen isänmaallisen seuran lehdessä Hushållnings Journal syyskuussa 1782 lupaa lyhyen kertomuksen Helsingin pitäjän Tapaninkylän Imsasin kruununtilan viljelyksistä. Saman ajan rippikirjassa tilan nimi on muodossa Immus (IAa:3 s. 265) samoin kuin Petra Saarniston tekemässä Malmin lentokentän ympäristön nimistöhistoriallisessa selvityksessä (pdf).

Kyseinen verotila oli joulukuun lopussa 1770 saanut uuden omistajan 5000 kuparitaalarin hinnalla. Kertomuksen mukaan vasta maksun jälkeen selvisi, että tilaa viljeli surkea talonpoika (en usel bonde), jolla ei ollut muuta työväkeä kuin vaimonsa. Tilalla ei ollut juuri mitään varastossa. Kaiken kukkuraksi viljelijää rasitti yleinen kyytivelvollisuus. Hän oli täysin valmis lähtemään tilalta, mutta uusi omistaja houkutteli viljeljän jäämään lupauksin tuesta ja neuvoista maatalouden uudistukseen. Omistaja ja viljelijä tekivät 20 vuoden sopimuksen, jonka perusteella viljelijä saisi jäädä, vaikka maa myytäisiin eteenpäin. Kaiken kukkuraksi omistaja rakensi omalla kustannuksellaan uuden asuinrakennuksen ja sitoutui maksamaan kaikki tilan verot kruunulle.

Loppuosa tekstistä kuvaa maatalouden uudistustoimenpiteitä eikä ole vaikea arvata, että tekstin on kirjoittanut tämä erinomaiseksi kuvattu uusi omistaja tai tämän hyvä ystävä. Valitettavasti kirjoitus julkaistiin ilman kirjoittajan nimeä.

Kertomuksen sisältö stemmaa kohtuullisen hyvin Suomen asutuksen yleisluetteloon (Helsingin pitäjä 1760-79 s. 39). Lampuotina oli vuonna 1761 ollut poikamies Samuel, jonka kanssa asui äitinsä Kaisa. Nuori emäntä Maria tuli taloon vuoden 1769 henkikirjoitukseen mennessä. Vuonna 1773 Samuelin talouden lisäksi tilalle on merkitty "capit. ridd Kyhl" ja rouvansa Hedvig. Uutta asuinrakennusta ei siis tehty lampuodin perheelle?

"Capit. ridd Kyhl" ja rippikirjan Capit och Riddaren Carl Gust. Kyhl (s. 1724) on Wirilanderin virkatalohaltijamatrikkelin mukaan uskottavasti Karl Gustaf Kijhl/Kyhle, jonka armeijaura koukkasi kerran Kymenkartanon puolelle, mutta eteni enimmäkseen Uudenmaan jalkaväkirykmentissä varusmestarista (1742) kapteeniksi (erosi 1781). Komeasta ritaritittelistään huolimatta Kyhl oli syntyjään helsinkiläinen välskärin poika, jonka Elisabeth-sisar oli näihin aikoihin pormestari Nils Burtzin leski (Elisabethin tyttären kohtalosta olen kirjoittanut aiemmin.). HKA:n Aminoffin kortiston kautta löytyi viite vuonna 1950 Genoksessa ilmestyneeseen Armas Gräsbeckin artikkeliin, jossa todetaan, että Imsasin oli ostanut vuonna 1765 Jacob Gerdes, joka meni tammikuussa 1772 naimisiin Elisabeth Kyhlin kanssa. Pienet ovat piirit.

Hakuammunta Ruotsissa digioituihin lehtiin tuotti Inrikes tidningarissa 28.7.1766 ilmoitetun Tukholmassa solmitun avioliiton Hedvig Charlotta Burtzin (verkon sukutaulujen (tämä ja tämä) mukaan Kyhlin sisaren aviomiehen serkku) kanssa,


tiedon Kuninkaallisen Isänmaallisen seuran Kyhlelle viljelykehityksestä vuonna 1779 antamasta palkinnosta (Inrikes Tidningar 6.5.1779)

ja ilmoituksen kuolemasta Helsingissä 26.4.1807 (Inrikes Tidningar 26.5.1807)

Ja mitä tapahtui surkealle Samuelille? En tiedä, sillä en  löytänyt häntä rippikirjasta.

P. S. 1 Vielä mielenkiintoisempi Kyhle olisi ollut tykistön vapaaehtoinen Fredrik Ullrik, jonka avioliittoa setvittiin useissa painatteissa, joiden myynti-ilmoituksiin hakuni myöskin osui. Tämä ei ollut ainakaan helsinkiläisen välskärin poika, sillä nimi ei esiinny perukirjassa. Mutta omaksi ilokseni tiedot painatteista:
  • Undersökning om den hemliga Wigsel, som skedt af en obehörig Prest imellan Volontairen wid K. Artilleriet Fred. Ulric Kyhle och Anna Cristina Bark, den 4 sistledne Febr., 9 öre K:mt (Dagligt Allehanda 6.3.1770)
  • Fortsättningen af Undersökningen om den hemliga Wigsel, som skedt af en obehörig Prest imellan Volontairen wid K. Artilleriet Fred. Ulric Kyhle och Anna Cristina Bark, den 4 sistledne Febr., 9 öre K:mt (Dagligt Allehanda 12.3.1770)
  • Tredje stycket och andra Fortsättningen af Undersökningen om den hemliga Wigsel, som skedt af en obehörig Prest imellan Volontairen wid K. Artilleriet Fred. Ulric Kyhle och Anna Christina Bark, den 4 sistledne Febr., 9 öre K:mt (Dagligt Allehanda 16.3.1770)
  • Project til förlikning med Volontairen wid Kongl. Artilleriet, Fredric Ulr. Kyhle och dess Hustru Anna Christ. Bark, föreslagit af den förras Swärmoder, 9 öre K:mt (Dagligt Allehanda 11.4.1770)
  • Stads-Fisc. Risbergs Slut-Påstående om uphäfwandet af det genom en olaglig hemlig Wigsel ingångne Äktenskap mellan Volontairen Kyhle och Tracteurs-Dottren Anna Chr. Bark, 9 öre K:mt (Dagligt Allehanda 2.8.1770)
  • Volontairen vid Kongl. Artilleriet Fr. U. Kyhles beswär, ingifne til Kongl. Swea Hofrätt öfwer Kämners-Rättens Utslag i Målet, rörande dess olagl, wigsel och ägtenskap (Dagligt Allehanda 8.3.1771)
P. S. 2. Kyhle ei ollut ainoa maanviljelystä Uudellamaalla edistänyt upseeri, joka esiteltiin Hushållnings Journalissa. Nils Stålhanen ansiot Tuusulan Vanhakylässä olivat esillä toukokuussa 1785.