Täydennysosia

1) Pimeän vuodenajan saavuttua sopii muistella entisajan juhlavalaistuksia. Yllä Pehr Hilleströmin maalaus sellaisesta Tukholman Skeppsholmenilla ja blogissani juttua valaistusta hallitusjuhlasta maaliskuussa 1880. Juhlavalaistus kuului  m.m. reformaation muistojuhlaan ja sellaista selostettiin Armémuseumin Narva-näyttelyssä. (Armémuseumin näyttelyistä kirjoitti muuten äskettäin Aaro Sahari Tekniikan waiheita -lehdessä.)

2) Syyskuisesta digitaalisen kulttuuriperinnön päivästä on ilmestynyt virallinen totuus.
Turussa järjestetyn medievalismiseminaarin annista on Kendra Willson kirjoittanut Glossan blogiin.
Lisäkseni ainakin Lauri Uusitalo on kirjoittanut blogitekstin Oulun HiTu-päivistä. Mila Oiva kirjoitti englanniksi blogiinsa oman esityksensä aiheesta.

3) Kun aikanaan etsin tietoa lehtikaalista, tuskastuin, kun ruotsin kielessä kaaleja oli vaikea erottaa toisistaan (Ja osin myös vihanneksista yleensä.) Verkkovideosta opin vasta äskettäin, että kaikki kaalit - niin ruusukaalit kuin lehtikaalitkin - ovat oikeastaan sama laji. Siis samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat koiria.

4) Jos joku luuli, että Fame-reposteluni oli perusnegatiivisuuttani, niin todettakoon, että toinen töölöläinen kirjoitti

Jotain hyvääkin luulin uudessa rakennuksessa olevan: musiikkimuseo. Mutta ei, mikäli voin luottaa muusikkotuttavaani, joka oli mennyt tutustumaan paikkaan heti avajaispäivänä. Tämän oopperan ja klassisen musiikin asiantuntijan arvio museosta oli hyvin myrkyllinen.

5) Täydensin Stalinin uhri -keskustelua jo kerran, mutta sittemmin tuli vastaan syksyn kirjauutuuksissa Tarja Lappalaisen ja Matti Turtolan Stalinin tappamat — Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö , josta Yle teki jutun Stalin tapatti lähes kaikki Muurmannin suomalaiset keskitysleireillä – alueen ihmisten tarinat tulevat vihdoin julkisuuteen, ja Maria Lähteenmäen blogikirjoitus Kotoperäisetkin pakolaiset kirjoihin ja kansiin.

6) Viimeksi täydensin "luu(ranko)asioita" kertomalla Pohjois-Pohjanmaan museon näyttelystä poistetusta luurangosta. (En valitettavasti Oulussa ollessani ehtinyt käydä asiantilaa tarkistamassa.) Viime viikolla ilmestyi Ylen sivuilla teksti Mistä saamelaisten vanhoista haudoista ryöstetyt pääkallot saisivat uuden viimeisen leposijan? – Saamelaismuseo Siidaan varastoidut luut ja pääkallot halutaan haudata uudelleen, jonka otsikko kertoo sisällöstä oleellisen.

Yllättävämpi oli tämän viikon alussa Hesrin otsikko: Hammashoitolan kellarista Helsingissä löytyy tuntemattomia pääkalloja ja rujoja hammasrautoja.

Tiedossa on, että pääkalloilla ei ole mitään suoraa yhteyttä oikomishoitoon ja tiettävästi ne ovat aitoja. Arvoitus puolestaan on, keitä kyseiset ihmiset ovat olleet ja missä he ovat asuneet. 

”Opetuskallot olivat Fabianinkadun hammasklinikalla professori von Bonsdorffin [Per Adolf von Bonsdorff (1885–1965)] huoneessa ja luentosalissa. Ei ole mitään varmaa tietoa siitä, mistä kallot on saatu”, Pehkonen kertoo.

”Niillä opetettiin kandidaateille, miltä ihmisen pää näyttää nahan alla.”

Amanuenssi Pehkonen arvioi, että myös nyt varastossa Ruskeasuolla säilytettävät aatelis-Bonsdorffin ”opetuskallot” saattavat vielä päästä maan poveen, kun hammaslääketieteeseen liittyvä esineistö luetteloidaan ensi vuonna.

”Luultavasti tullaan käymään eettistä keskustelua, pitäisikö ne haudata.”

Kokkolan ukko Perlgren

Kokkolan Perlgrenien joukko on pieni, mutta yksi heistä jäi kaupungissa muistiin. Ensimmäinen oli Brita Maria, joka oli syntynyt Pyhäjoella 26.2.1795 itselliselle Matti Pelkoselle ja tämän vaimolle Anna Iisakintytär Kirkkoluodolle. Hän synnytti Pelkosena ja naimattomana 19.9.1825 Wilhelm-pojan Kokkolan maaseurakunnassa. Muutti Perlgreninä vuonna 1829 piiaksi Kruunupyyhyn, josta puolestaan lähti jo seuraavana vuonna Kokkolaan takaisin (RK Kronoby 1825-31 s. 260, RK Kokkola 1831-39 ja 1855-62).

Johan Knutson: Näkymä Kokkolaan. Museovirasto. CC BY 4.0

Jälkimmäisessä rippikirjoista Brita Maria on merkitty rutiköyhänä samaan talouteen kuin merimieheksi ryhtynyt poikansa, joka oli sairaalloinen. Tämä oli mennyt 3.12.1848 naimisiin ja saanut 19.2.1856 Alexandra-tyttären. Äiti Brita kuoli 3.7.1855, vaimo 2.8.1858 ja tytär syksyllä 1860. Wilhelmin kohdalla on siirto- tai muuttomerkintä, mutta hänet on merkitty seuraavaankin rippikirjaan ja sitä seuraavaan, jonka merkinnästä saa melkein selväksi, että hän oli menettänyt viisi sormeaan, mahdollisesti yhdestä ja samasta kädestä. Hän kuoli tammikuussa 1893 ja vaikka kaikissa rippikirjoissa hän oli merimies tai entinen merimies, niin haudattujen listoissa entinen pyroteknikko eli ilotulitusten tekijä.

Tämän Wilhelm Perlgrenin "täytyy" olla kotiseutuaineistossa ajoittamatta mainittu ""taiteilija" Perlgren, jonka elämänkertomuksista lyhyempi esitettiin yhdestä, pitempi kahdesta kopekasta, ja jotka päättyivät kuperkeikkaan."

Pidempi kuvaus omalaatuisesta Kokkolan Perlgrenistä sisältyy Tampereen uutisissa 4.12., 6.12., 9.12. ja 13.12.1890 julkaistuun tarinaan Kalle Stenfeltin seikkailut, jota väitetään 23-vuotiaan tekijän omaelämäkerralliseksi käsikirjoitukseksi, joka on ruotsista suomennettu. Mahdollisesti kuvatut kouluvuodet Kokkolassa siis ajoittuisivat 1870- ja 1880-luvun vaihteeseen, jolloin Wilhelm oli viisikymppinen.

"Kalle Stenfeltin" mukaan

"Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi ja mulla oli lapselliset ajatukset." Niin oli ukko Perlgren vainajalla tapana lausua. Perlgren oli, näettekös, vanha hupeltunut merimies Kokkolassa, joka elätti itseään näyttämällä ihmisille mekaanillista vaunuansa, pientä nukkivaunua, joka pyöri itsestään ympäri rautapellillä, kun oli vetänyt sen vireille avaimella. Ja vaunu oli varustettu savutorvella, johon Perlgren, tuo vanha lurjus, tavallisesti pisii palavan taulapalasen, jotta näyttäisi siltä kuin muka vaunu kävisi höyryllä. [...] 

Hän onkin jo aikoja sitten kuollut. [...] Hän oli siivo ukko, Perlgren nimittäin. Hän näytti minulle usein mekaanillista vaunuansa ilmaiseksi ja kertoi mulle paljon juttuja merielämästään, vaikkapa ukko nahjus kyllä kovasti valhetteli. Niinpä hän kerran esim. kerskaili nähneensä Balaklavassa, joka kuuluu olevan jommoinenkin satama Mustassa meressä, niin paljon kaloja, ett'ei niiltä vesi näkynyt. (Perlgren ei pannut aivan omiansa. Semmoista on todellakin tapahtunut. Suomentajan muist.) Ja samaten hän väitti järkähtämättömäksi todeksi että suurissa valtamerissä on kaloja, jotka osaavat lentää; mikä tietysti on ilmeistä valetta. (Lukija huomaa ett'ei hra Stenfelt juuri ole mikään eläintieteen tuntija. Suomentajan muist.) 

Suomentajan muistutusten jatkoksi voi lisätä, että kirjoittaja ei tiennyt, että lapsuuden tuttava oli edelleen elossa.

Suomalaisuus, kolme näkökulmaa

1) Kun Jani Marjasen HiTu-esitys oli vielä hyvässä muistissa, tuli eteeni otsikko Olkaamme siis suomalaisia! (ketkä ”me”?). Tässä me-kyseenalaistuksessa ei ollut kyse sitaatin alkuperäisestä kontekstista vaan siitä nykyisestä, jossa jotkut kuvittelevat voivansa keksiä suomalaisuuden määritelmän, joka erottelee vain "oikeat".

Oikeusgeneetikko Jukka U. Palo huomauttaa tekstissään, että DNA-testifirmojen "suomalaisuus" on vertailua nykypopulaatioon, josta poiminnat on tehty erilaisin säännöin.

Mikä olisi testatun henkilön perimän samankaltaisuusprosentti aikaisempien vuosisatojen suomalaisiin? Kysymykseen on mahdoton vastata, mutta on selvää, että vastaus olisi jotain muuta kuin ”98,3%”. Esimerkiksi pian julkaistava (Översti et al. 2019, Scientific Reports, painossa) muinaisen mitokondrio-DNA:n muuntelun kartoitus viittaa siihen, että vielä n. 1200-luvulla Suomen alueella eli ainakin kolme toisiinsa liiemmälti sekoittumatonta ryhmää. Mikä näistä on ollut niitä suomalaisia? Ei mikään ja kaikki – nykyisten suomalaisten perimä on sekoitus kaikkien näiden eri ryhmien (ja myöhemmin tulleiden ryhmien/yksilöiden) perimästä. Sekoittuminen on pitkä, osittain sattumanvarainen prosessi, ja ”suomalainen perimä” on muuttunut jatkuvasti läpi vuosisatojen.

2) Tätä artikkelia enemmän verkossa kommentoitiin Ylen julkaisemaa juttua "etnonationalisti"pariskunnasta. Siinä esiintyy DNA:ta vanhempi, yleensä Nürnbergin lakeihin (1935) yhdistetty määritelmä: "Pääsääntönä on, että ihmisen pitää olla kolme neljäsosaa perimältään suomalainen, eli isovanhemmista kolme neljästä." En ole perehtynyt säännön soveltamiseen Natsi-Saksassa, mutta varmastikaan sitä ei tehty rekurssiivisesti, vaikka loogisesti se olisi välttämätöntä.

Ehkä siis hätäilin paljastaessani vuonna 2010, etten ole 100%:sti suomalainen ja odottaessani vaalien jälkeistä muuttokäskyä. Todennäköisesti huolellisemmalla tarkastelulla olisin huomannut sekä saksalaisen että ruotsalaisen aineksen tulleen vuosisatojen varrella "tarpeeksi" laimennetuksi geeneillä, joiden maahanmuuttoasiakirjoja Suomeen ei koskaan kirjoitettu.

3) Mutta ehkä haluan nimenomaan identifioitua noihin 1600- ja 1700-luvulla eläneisiin esivanhempiin? Vadelmavenepakolaisen tapaan tarttua mahdollisuuteen nimenomaan olla muuta(kin) kuin suomalainen? Monet suvuthan mielellään määrittelevät itsensä esimerkiksi saksalaisiksi yhden mieslinjan päässä olevan Pohjolaan hairahtuneen yksilön takia.

Vastaavasti yhteen esi-isään on takerruttu, kun suvusta on pitänyt saada "suomalainen". Lukiessani tuoreesta SLS:n julkaisusta Petri Karosen artikkelia Anders Chydeniuksesta huomioni kiinnitti lainaus E. G. Palménilta: "Suku Chydenius, nimen vieraasta muodosta huolimatta [oli] aivan suomalainen”. "Aivan suomalainen"? Ilmeisesti Palmén on käyttänyt suvun määritelmänä mieslinjaa, joka Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan alkaa varsin myöhään Varsinais-Suomesta. Tarkkaa lokaatiota ei tunneta, joten suomenkielisyyden astetta ja ruotsalaisten sukujuurien määrää on mahdoton arvioda. Sen sijaan on varmaa, että tämän miehen vaimon juurissa oli sekä varsinaisruotsalaista että saksalaista ainesta (ks. kirjani Flachsenius, muistiinpanoja).

Kuva kirjasta "Little folks in Busy-land" (1916)

Miksi saan itseäni kutsua?

1) Sunnuntaina iski identiteettikriisi. FB-ryhmässä Harrastuksena sukututkimus esitettin avauksena ajatus, että sana sukututkija pitäisi varata niille, jotka ovat ammattilaisia eli ansaitsevat tutkimuksella rahaa. Enpä ollut moista ikinä kuullut, mistä todistaa esimerkiksi blogilleni 12 vuotta sitten (vuosipäivä oli ja meni viime viikolla) valitsemani nimi. Ja kuvakavalkaadia "Miten sukututkija nähdään" kootessani en todellakaan ajatellut ammattisukututkijoita.

Keskustelusta kävi ilmi, että jotkut olivat toista mieltä. "Harrastaja mielestäni, jos ei ole "ammatti"." Oli harrastelijoita, sukututkailijoita, sukuharrastajia, sukututkimuksen harrastajia. Jopa 40 vuotta tutkinut ja päteväksi tietämäni henkilö halusi pitäytyä sukuharrastelijana.

Olen perin hämmentynyt. Mutta ehkäpä olen löytänyt selityksen vuosien varrella saamilleni toimeksiantotiedusteluille.

2) Sanaa historiantutkijahan olen yrittänyt, heti kun asiasta jotain ymmärsin, varoa käyttämästä itsestäni. Klassikkoaiheesta kiinnostuneille: Ite tehty (13.8.2010), Vielä kerran rajanvetoja (16.9.2010), Elämäntapahistorioitsija kommentoi (20.9.2012), Jankkausta historiantutkimuksen ammattilaisuudesta (20.8.2013), ITE-historiantutkijoista, taas (6.10.2013). (Teemaa on tuoreemmissakin jutuissa, mutta muun ohessa.)

Eli oli helpotus, kun Suomen tietokirjailijat joitakin vuosia sitten hyväksyi hakemukseni, jonka mukana piti lähettää kirjojakin. Kun yhdistys on sitä vaikutusvaltaisempi, mitä enemmän sillä on jäseniä ja jäsenmaksuillakin lienee taloudellista merkitystä, ei sihti todennäköisesti ole kovin tiheä. Kovin ylpeänä en siis ole tietokirjailijaksi esittäytynyt, mutta onpahan ulkopuolisen tahon antama leima.

3) Hätäisesti ajateltuna voisi luulla tittelitilanteen ensi vuonna helpottuvan. Mutta ei, sillä jatko-opiskelijoiden kipuilua nimityksestään olen nähnyt verkossa jo vuosia. Jargonian pääkirjoituksessa Matti Roitto ja Petteri Impola tosin väittävät, että "Dosentti-nimikettä vähemmän on taitettu peistä nuorempien tutkijoiden nimikkeistä". Jatkavat sitten:

Yleisimmät termit, joilla esimerkiksi väitöskirjan tekijöitä yhä kuvataan useissa tiedeyhteisöissä ovat tohtorikoulutettava, jatko-opiskelija, joskus tohtoriopiskelija. Muun muassa Tieteentekijöiden liitto ja sen Nuorempien tutkijoiden työryhmä (NUTU) ovat kritisoineet ”koulutettaviin” ja ”opiskelijoihin” viittaavien nimikkeiden käyttöä ja syystä, kun kyseessä on aktiivinen, akateemista väitöstutkimusta tekevä henkilö. Koulutettava ja opiskelija ovat käsitteinä passiivisempia. Laajemmalle yleisölle asiaan puuttumispyrkimykset ja sen esillä pitäminen eivät ole oikein avautuneet, eikä tohtorikoulutettava nimikkeeseen liittyvää pejoratiivista arvolatausta ole välttämättä ymmärretty. 

Ja myöhemmin

Jatkossa J@rgonia noudattaakin kirjoittajien esittelyssä nimekkeiden osalta Tieteentekijöiden liiton antamaa suositusta. Lehden sivuilla ei tule enää näkymään ”koulutettavia” tai ”opiskelijoita”, vaan ”tutkijoita”. Nimekkeistä käyttöön otetaan suositusten mukaisesti nuorempi tutkija (early stage researcher), ja sen rinnalla voidaan käyttää myös nimikettä väitöskirjatutkija tai väitöstutkija. Käsitteinä ne ovat kuvaavia, ammatillisuutta painottavia ja arvoa antavia. 

4) Ehkäpä vielä nähdään päivä, jolloin esittäydyn historiantutkijana pelkäämättä, että tullaan lyömään lekalla päähän. Tai sitten ei.

5) Sanasta tutkija aloitettuani ja siihen vielä päädyttyäni on syytä ottaa esille vielä tuore Leena Malkin verkkoartikkeli Kuinka tunnistaa tutkija? Some-kuplassani se sai kritiikkiä yliopistokeskeisyydestä, mutta joukossa on pehmennyksiäkin:

Jos tutkijan nimeä ei löydy minkään yliopiston sivuilta eikä Google Scholarista löydy mitään merkittäviä hakutuloksia, niin on syytä epäillä, onko kyseessä akateemisesti suuntautunut tutkija. 

Kyseessä saattaa silti olla asiansa hyvin osaava tutkija. Tässä kohtaa on hyvä palata uudelleen Google-haun tuloksiin. Jos sieltä ei löydy linkkejä yliopiston sivuille, niin minne niitä löytyy? Missä henkilö on tai on ollut töissä? 

Tutkimustehtävissä työskenteleviä henkilöitä on paljon myös esimerkiksi ajatuspajoissa, tutkimuslaitoksissa ja julkisen sektorin yksiköissä. Monet heistä ovat erinomaisia aihepiirinsä asiantuntijoita.

Pääasiahan on työsuhde.

Kuva Uusi kuvalehti 18/1901, en tunnista tekijän signeerausta.

Suomalaiset Tukholmassa (tai Stockholmskällanissa)

Stockholmskällan jakoi viime viikolla opettajille suunnatussa blogikirjoituksessa valikoiman Ruotsin kansallisten vähemmistöjen läsnäolosta kokoelmassaan. Minkälainen kuva syntyy suomalaisista (jättäen mukana olleet kirjallisuusvinkit väliin)?

Kronologisesti edeten varhaisin esimerkki on suomalainen ja nimetön piika, jonka pahoinpitelyn jälkeistä kuolemaa selviteltiin kaupunginoikeudessa vuonna 1487. Tarjolla on toimitettu tuomiokirjateksti, josta käy ilmi, että piian isä oli "Per Diekn j Peymara sokn, och byn heter Kysele j Finlandh".

Mukaan ei ole linkitetty yhtään vuoden 1676 notitaprosessin teemasivua eikä muutakaan, vaikka - kuten uudistuneen kaupunginmuseon näyttelystä ja Marko Lambergin tämän syksyn kirjasta käy ilmi - yksi mestatuista avainhenkilöistä oli suomalaissyntyinen.

Asutuksen jatkuvuutta edustaa suomalainen seurakunta, josta voi lukea vanhan historiikin ja nähdä kuvan kirkostaan. Valokuvan metatiedot ovat todella surkeat: "Finska kyrkan från norr. 7 maj 1904". Ei kukaan jaksanut kirjoittaa, että seurakunta sai entisen pallohallin kirkokseen vasta vuonna 1725.

Isonvihan loppuvaiheessa Tukholmassa mestattiin suomalainen pappi Petter Brenner, jonka viimeinen puhe muodostui suosituksi painotuotteeksi.

Kaikkia suomalaisia ei Tukholmassa toki tapettu. Johan Otto Tandefelt on saanut Stockholmskällan-sivun osallistumalla Axel von Fersenin murhaan. (Josta kuvan tarjosi Uppsala universitetsbibliotek) Elämästään olen minäkin muuten jakanut yhden pätkän.

Tasavaltalaisajatuksia vuonna 1887 levittänyt Carl August Kempe oli säilyttänyt työtodistuksen, jonka mukaan hän oli työskennellyt Pariisin 1878 maailmannäyttelyssä venäläis-suomalaisella osastolla. Sivulla ei kerrota kansallisuudestaan tai alkuperästään mitään. Eikä myöskään toisaalla Stockholmskällanissa: esitetty teksti, poliisin raportti ja lääkärintodistus mielisairaudestaan.

Kansalaisuutensa oli vuonna 1914 päättänyt vaihtaa kampaaja Johan Leander ja Stockholmskällan esittelee hänestä poliisiraportin. Koska mies ei ansainnut tarpeeksi, kansalaisuushakemus ei saanut suositusta. (Muistutuksena, että Tukholman kaupunginarkistolla on digitoituina ulkomaalaisrekisteröintejä vuosilta 1918-24.)

Aika laihat ovat eväät, joten on luonnollista, että sotalapset saavat näkyvyyttä: Nyanlända finska krigsbarn, Fyra finska krigsbarn på en mottagningsbyrå & Föräldrar till finskt krigsbarn skriver till svenska fosterföräldrarna.

Ja tämä tästä. Syntyikö vaikutelma, että suomalaiset ovat olleet jatkuva ja positiivinen lisä Tukholman historiassa? Miten käyttäisit materiaalia oppitunnilla?

Talonpojasta käsitteenä

Kuten lauantaina lupasin, palaan perjantaina kuulemaani Riitta Mäkisen alustukseen talonpojan käsitteestä.

Ensinnäkään en ollut tiennyt enkä olisi uskonut, että sana on niin vanha. Mäkinen totesi Mikko K. Heikkilän löytäneen talonpojan 1400-luvun nimistöstä (kirjassaan Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymävuosineen ?) Huomattavasti vanhempaan alkuperään viittaa (kai) se, että virossa on sana talopoeg ja liivissä tal mies. Omaksi ilokseni tarkistin myös Kotuksen sivuilla olevan karjalan sanakirjan ja olihan sielläkin sanottu esim. "kod́i taloinpojjaks on suuri, ĺinnaks pieni."

Mitä lie tämäkin sana alunperin tarkoittanut, että lopuksi tuli poika eikä mies. Suomen historiasta englanniksi kirjoittaville talonpoika on päänsärky, sillä täysin vastaavaa käsitettä ei anglosaksisessa kulttuurissa ole ollut ja sikäläiset sanat ovat tarkoittaneet hieman eri asioita eri vaiheissa historiaa. Suo siellä ja vetelä täällä.

Historiallisesta muutoksesta puheenollen Mäkisen esimerkkeissä oli Agricolan rukouskirjasta (1544) ote "Ette sine caicheden / caupamiesten talonpoicain ia ychteitze cansan annaisit rackahudhen / ia souinon" ja SAOB:n bonde-sanan kohdalta Kustaa Vaasalta (1523) "Jak göstaf ereksson .. helser eder alle friborne frelzesmen köpstadzmen bönder ok menige almogha." Joku 1500-luvun osaaja olisi kai osannut selittää miksi talonpoikia ei laskettu yleiseen rahvaaseen.

Mutta paikalla oli vain 1700-luvun osaaja Sampsa Hatakka, joka huomautti, että 1700-luvun hallintoteksteissä sanaa bonde ei esiinny vaan on vain rahvasta. Sana kansa on Vanhan kirjasuomen sanakirjassa, joten on helppo nähdä, että sulautuminen on tapahtunut jo vuoteen 1648 mennessä "caikille Ruohdhin waldacunnan asujamille, Ruhtinoille – – Sotamiehille, Caupamiehille ia yhteihdhelle cansalle".

Mäkinen oli tarkistanut Tieteen termipankin, jossa talonpoika ei ole minkään tieteen kannalta merkittävä termi, mutta rahvaan on määritellyt kielitiede ja kulttuurintutkimus. Jokseenkin yhteneväisesti ne määrittelevät rahvaaseen talonpojatkin ja täydentävät, että

Suomen kielen rahvas-termi viittasi 1500-luvulta lähtien hallinnollisissa suomenkielisissä teksteissä yhteiskunnan alaluokkaan, tavallisesti koulunkäymättömiin tavallisiin ihmisiin, usein ruumilliisen työn tekijöihin, kuten vastaavat termit monissa muissakin kielissä. 1800-luvun lopulla se alkoi sääty-yhteiskunnan murtuessa pejoratiivistua merkitykseen 'roskaväki' ja 1900-luvulla merkitykseen 'maalaiset'. Nykyisessä arkikielessä sanalla viitataan taas tavallisiin ihmisiin, ei-eliittiin.

Myös talonpoika on muuttanut merkitystään. En ole eläissäni kuullut nyt elävää maanviljelijää kutsuttavan talonpojaksi. (Talollinenkin vaikuttaa epätodennäköiseltä.) Kuitenkin talonpoika elää kielessä, kuten Mäkinen todisti poiminnoilla kirjatietokannoista. Milloin sanasta tuli vanhahtava? Mitä sillä nykyään oikeastaan tarkoitetaan? Näitä Mäkinen mietti ja sietäisi jonkun tarttua heittämäänsä tutkimustäkyyn.

Mäkisen digitoitujen sanomalehtien varassa tekemä vertailu skandinaavisiin kieliin 1900-luvulla tuntui myös mielenkiintoiselta, mutta muistiinpanojeni taso ei salli yksityiskohtien esitystä. Mutta tätä kirjoittaessani pulpahti mieleen, että bondehan on jollain tavalla ollut yhteydessä sanaan husbonde. SAOB:n vilkaisun perusteella husbonden merkitys on enemmän isäntä suhteessa talon väkeen kuin maahan. Tämä sopii siihen, että sanasta muuntui englannin aviomieheksi.

Englannin verkkosanakirjan mukaan etymologia on "from Old Norse hūsbōndi, from hūs house + bōndi householder; akin to Old Norse būa to inhabit; akin to Old English būan to dwell". Jälkiosa viittaa siis asumiseen eikä mieheen tai poikaan, mutta rakenteen samankaltaisuus mietityttää. Jälleen kerran toivon, että etymologisen sanakirjan tekijänoikeudet (tai mikä ikinä on estänyt verkkojulkaisun) saataisiin ratkaistua.

Kuvat tarjosi Litografiska museet lisenssillä CC BY-SA.

Historiantutkimuksen lauantai

Historiantutkimuksen päivät päättyivät osaltani varsin digitaalisesti. Aamulla istuin sessiossa, jonka aloitti Mila Oiva kertomalla 1800-luvun sanomalehdistä paljastuvasta Lajos Kossuthin julkisuuskuvasta. Sen yllätys tutkijoille olivat mainokset Kossuth-hatuista, joilla löytyneiden kuvien perusteella ei ole mitään tekemistä Unkarin epäonnistuneen vapaustaisteilijan käyttämän mallin kanssa. (Oliko Garibaldilla oikeasti Garibaldi-paita?)

Oiva mainitsi kaikkien käytettävissä olevat suomalaisten sanomalehtien uudelleenkäyttöklusterit, joihin tutustuminen on jäänyt osaltani tekemättä. Projektin käyttämästä Chronicling America -sanomalehtikannasta taas tuli mieleen, etten ole koskaan selvittänyt, millä periaatteella siihen on lehdet valittu. Tarpeisiini kun on riittänyt jos jotain löytyy.

Hannu Salmi puolestaan selosti käsitteiden louhintaa sanomalehtiaineistosta. Olemassa on ohjelmisto, jolla pääsee hakemaan jonkun sanan kanssa esiintyviä sanoja yli ajan. Sellainen kun olisi yleisessä käytössä...

Viimeisenä sessiossa puhui Jani Marjanen, joka oli hyödyntänyt digitoituja aineistoja ihan tavalliseen tapaan sanahauin etsien "...olkaamme siis suomalaisia" fraasin muuntumista ja leviämistä. Hän oli onnistunut löytämään aiempaa varhaisemman esiintymän vuodelta 1860, mutta vielä mielenkiintoisempaa oli muutos, jossa alkuperäisestä ajatuksesta putosi sana "enää" kohdasta "ruotsalaisia emme ole". Keskustelussa huomautettiin, että mahdollisesti jo 1820-luvulle periytyvän ajatuksen "me" ei välttämättä ollut koko kansa, vaan ehkä joku huomattavasti pienempi ja eliittinen ryhmä.

Kolmas kerta toden sanoo ja päivän keynote oli todella antoisa. Gunlög Fur selosti Ruotsissa parhaillaan korkeimpaan oikeuteen viedyn maankäyttöoikeustapauksen myötä ajankohtaista aihetta eli ruotsalaisten ja saamelaisten suhteita. Minähän olen mielestäni ollut aiheesta jotain tietävä, mutta hämmentyneenä katsoin niinkin perusasiaa kuin 1700-luvun karttaa lapinmaista. Väitän, etten ole näistä rajoista koskaan kuullut.

Mielummin olisin ollut kuulematta, että "köyhät suomalaiset" muuttivat uudisasukkaiksi Lappiin ja maiden lisäksi varastivat välillä varastoistakin. Tässä kohtaa taidettiin olla vielä 1600-luvulla, jolloin Furin mukaan oikeustapaukset todistavat siitä, että mailla oli omistajansa, joille piti maksaa korvaus esim. metsästyksestä. Vuosisadan aikana alkoi integrointipolitiikka, joka kaiken muun surkean lisäksi huononsi naisten asemaa näiden menettäessä aiemman tasa-arvoisen perintöoikeuden ja muutakin omistusoikeuttaan.

Saamelaisten oikeutta maahansa alettiin tosissaan heikentää 1700-luvun lopulla. Siitä alettiin puhua etuoikeutena eikä oikeutena. Fur kertoi esimerkin, jossa verojen maksunkin merkitys mitätöitiin tarkoitushakuisena tekona. Paljon muutakin tuli esiin, mutta ehkä minun on parasta odottaa kirjastosta kirjaa Vastatuuleen ja tarkistaa ymmärränkö edes Suomessa tapahtuneen.

Saamelaisten parista palasin digitaalisuuteen parlamenttipapereiden muodossa. Pasi Ihalainen esitti suunnilleen saman kuin kesäkuun Kustaa Vaasa -seminaarissa. Tuolloin ihmettelin, että onko eduskuntapuheen analyysillä jotain virkaa. Tällä kertaa meni paremmin jakeluun, että ei tarvitse miettiä sitä, oliko puheella vaikutusta, vaan sitä voi tutkia esittävänä puheena, jossa kohtaa erilaiset mielipiteet kansainvälisesti vertailukelpoisella tavalla.

Matti La Melan tutkimusta olen viimeksi "tukenut" kesällä lähettämällä yhdestä Pohjanmaan paikallismuseosta kuvan puolukkaviskurista. Marjanpoiminta kun ollut yksi tapa, jolla La Mela on lähestynyt jokamiehenoikeuden historiaa. Tällä kertaa hän selitti miten suomalaisista digitoiduista eduskunnan pöytäkirjoista irtoaa tietoa.

Ilokseni kuulin, että käynnissä on projekti, jolla ihan yleisestikin ollaan parantamassa aineiston käytettävyyttä m.m. rikastamalla sitä linkitetyllä datalla. Tosin itse kaipasin avioliiton ikärajoja setviessäni "ihan vaan" sitä, että voisi tehokkaasti käydä läpi kaikki johonkin lain muutokseen liittyvät keskustelut. Ihalainen kehui ruotsalaista ratkaisua, mutta minä olen tainnut katsoa siitä tähän mennessä väärää puolta eli 1800-lukua edeltävää.

Digitoinnin yhteydessä usein mainitaan materiaalisuuden menetys. Tämä pulpahti mielenkiintoisesti keskustelussa esiin, kun La Melalta kysyttiin syytä 1920-luvun huomattavan huonoon OCR-laatuun. Se oli jäljitettävissä ohueen ja ehkä muutenkin huonoon paperiin, joka puolestaan oli ajan taloudellisen tilanteen tulosta.

Oikein mukavasti sujuneet päivät saivat kertakaikkiaan positiivisen lopun, kun bussipysäkillä seisoessa tuttavani sattui mainitsemaan, että opiskeluaikanaan blogitekstejäni oli mainittu "usein". Aina kiva kuulla, että jossain tekstissä on ollut jotain jakamisen arvoista. Motivoi hakkaamaan tämänkin tekstin hotellin aulassa ennen kuuden tunnin junamatkaa. Tosin ensisijainen syyhän näihin rapsoihin on yritys painaa asioita omaan mieleeni. Ja toimivat muistin korvikkeina, kun niin ei kuitenkaan tapahdu.