lauantai 17. maaliskuuta 2018

Taaperoille sovittu avioliitto

Britannian 1800-luvulle sijoitetussa romanttisessa viihdekirjallisuudessa (johon olen perusteellisesti perehtynyt) vilisee testamentteja ja perintöjä, jotka on sidottu päähenkilön avioitumiseen tiettyyn määräaikaan mennessä tai tietyn henkilön kanssa. Ja toisinaan pariskunta on kihlattu toisilleen jo lapsuudessa. Näin saadaan tapahtumat kätevästi vauhtiin, enkä ole koskaan pysähtynyt miettimään onko tällaisia järjestelyjä todellisuudessa ollut. Puhumattakaan, että moista olisi harjoitettu Suomessa.

Yllärinä tuli siis tuttavan lähettämä sanomalehtilöytö, josta tässä Savon sanomissa 18.12.1914 esitetty versio.
Lähes viisikymmentä vuotta sitten eleli hiljaa ja rauhallisesti kotonaan Luumäellä talollinen Erik Metiäinen rakkaan vaimonsa suosiollisella myötävaikutuksella, aina vuoteen 1867. Tänä vuotena teki Erik ja hänen rakas vaimonsa sen surullisen huomion, että heidän elämänsä maalaistalossaan oli sittenkin työ ja tuska ollut. Ja koska kaikki muutkin ymmärtäväisimmät ammattitoverinsa siihen aikaan halasivat hartaasti herrainpäiviä elämään kaupunkiin, päätti Erik rakkaan vaimonsa kanssa tehdä myös samoin [bloginpitäjän kutina on, että nälkävuosien aikaan kaupantekoa ei motivoinut muutto kaupunkiin] ja alkoi puhella talon kaupoista hyvän naapurinsa, karvali Adam Efraiminpojan Hentun kanssa. Ja koska Eerikki ei talonsa hintaa ylenpalttisen suureksi arvioinut, lyötiin kättä päälle ja pistettiinpä pieniksi naukuiksikin vanhan hyvän tavan mukaan. 
Eerikkiä ja hänen rakasta vaimoaan ei olisi maastaan irtaantuminen surettanut ellei heillä olisi ollut kätkyessä vuoden vanha perillinen Leena. Jättää hänen tulevaisuutensa satunnaisten ansioiden varaan oli sentään liian uhkarohkeaa. 
Mutta koska Adam Efraiminpoika Hentulla oli samanikäinen poika Fredrik, päätettiin tästä pulmasta selviytyä siten, että alettiin kaikin hartaasti toivoa jonakin kauniina päivänä pikku Fredrikin olevan samassa talossa isäntänä ja Leenan häärivän kahvipannun sangassa yhtä pyylevänä kuin nyt isä-Eerikin rakas puoliso teki. 
Niin haettiin kauppakirjan tekijä, jonka käskettiin tähän asiakirjaan ylöslykkäämään m. m. näin : "1 pykälä: minä Erik Metiäinen myyn tämän kautta, rakkaan vaimoni suostumuksella karvalille Adam Efraiminpojall Hentulle". - - - 5:ksi on minun Erikki Metiäisen ja ostajan Adam Hentun keskuudessa suotuisa toivomus että ostajan poika Fredrik tulisi avioliittoon myöjän tyttären Leenan kanssa siihen sopivaan ikään joutuissaan, jos ei ilmaantuvaista syytä esteeksi ilmaannu. Jos yhdistyksen este tapahtuisi pojan Fredrikin kautta, niin on hän perinnöstä maksava tytölle Leenalle 400 markkaa. Ja jos toivottu yhdistys tapahtuu, niin ei pidä mitään maksua oleman heidän välissänsä". 
Jos ehkä arvoisat lukijat luulette että nyt neljänkymmenenseitsemän vuoden kuluttua ovat tässä talossa hallitusta pitämässä isäntä Fredrik Henttu ja hänen rakas vaimonsa Leena Henttu, niin te surkeasti erehdytte, sillä Fredrik "joutuissaan siihen sopivaan ikään", katsoi "ilmaantuvaisia syitä esteeksi ilmaantuneen", "yhdistyksen este tapahtui Fredrikin kautta" ja hän hakikin Leenalle siitä puhumatta Tiinan taloonsa emännäksi toisilta markkinoilta. Tämän lisäksi on Fredrikki rakkaan vaimonsa myötävaikutuksella ruennut vikuroimaan eikä suostu maksamaan edes tätä perinnöksi säädettyä 400 markkaa Leenan mielenkaipuun hyvikkeeksi.  
Perilliset käyvät vielä parhaallaan asiasta riitaa Luumäen käräjillä ja tämä keskinäisessä sovussa tehty asiakirja on saanut olla todistuskappaleena puolisessakymmentä oikeuden istunnossa. 
Tämä kaikki vaan siksi että "ilmaantuvaisia syitä on esteeksi ilmaantunut", sillä kauppakirjassahan sanottiin: "Ja jos toivottu yhdistys tapahtuu, niin ei pidä mitään maksua oleman heidän välillänsä". 

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Värssyjä yksilöistä

Tämän viikon ohjelmana oli vuoden alussa ostettu Tukholman alennusristeily, jolle ei ollut mitään erityisempää kohdetta. Vaihtoehtoja kelatessani tuli mieleen valitukseni hää- ja hautajaispainatteiden saavutettavuudesta Ruotsinmaalla ja ajattelin, että ainakin voisin poiketa KB:hen ja tarkistaa pari nimeä kortistosta. Vaikka sitten tilata digikuvat kun ei samana päivänä tilausta kuitenkaan saisi.

Historiallisesti viikkoa ennen reissua sain aikaiseksi tarkistaa KB:n aukiloloaikoja, korttikataloogin nykyistä sijaintia ja sen semmoista. Yllätyksekseni ja ilokseni jossain välissä verkkoon onkin tuotu kuviksi digitoitu kortisto! Hämäävästi sivun yläreunassa on hakulaatikko, mutta siihen ei kannata koskea vaan avata alareunasta oikea "laatikko" Register över hyllade -otsikon alta.

Selailin esiin kortit yhden esi-isäni hautajaispainatteesta ja kolmesta käynnissä olevan Schildt/Hohenthal -hankkeen painateesta. Lähetin sitten tiedustelun sivustolla olevaan info-spostiin. Sain nopean ja ystävällisen vastauksen, että painatteet haettaisiin minulle esiin. Lisäksi neuvottiin täyttämään verkossa etukäteen kirjastokorttihakemus.

KB:ssä käynti alkoi sitten kirjastokortin noudolla. Kerrottuani mitä olin kortilla tullut tekemään sain hyvät ohjeen erikoislukusaliin menosta. Siellä piti ensin vartijalle esittää passi (tai muu henkkari) ja kirjoittaa päiväkirjaan tuloaikansa. Parin metrin päässä lasikuutiossa oli työntekijä, joka kirjastokorttia vastaan antoi niteiksi sidotut painatteet. Valokuvia saa ottaa vain omaan käyttöön, joten todennäköisesti tämän otoksen jakamisesta saan porttikiellon.

Kokemus oli huomattavasti helpompi kuin odotin. Painatteista ei irronnut mitään kovin ihmeellistä tietoa, mutta ne viehättävät jo pelkästään konkreettisina esineinä, joilla on kiistaton yhteys tutkittavien ihmisten elämään ja sen käännekohtiin.

P. S.Tietenkään en tehnyt asioita täydellisesti. Ruumissaarnojen olemassaolo jäi selvittämättä ja vasta tätä tekstiä kirjoittaessani tarkistin, että niitä on luetteloitu isompaan kokonaisuuteen Platen. Tässäkin on hämäävä hakulaatikko, mutta se ei toimi ruumissaarnojen kohteiden hakemiseen. Jotenkin onnistuin pääsemään kirjastoluokkaselailuun, jossa on omat osastonsa ruumissaarnoille.
En tosin löytänyt yhtään 1600-luvun tai 1700-luvun saarnaa. Olisi pitänyt kysyä paikan päällä.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Ilmestynyt: Munkkiniemessä vuonna 1735 kuollut Petter Sund

Vihdoinkin. Vuonna 2005 alkanut projekti saatettu kansien väliin. Ehdottomasti kokonaisuus on nyt merkittävästi parempi kuin alkuhetkillä. Työtä on tehty, uutta on opittu ja muiden (lue: Seppo Aallon) valmistuneet tutkimukset ovat auttaneet eteenpäin.

Kirjassa on suhteellisen kronologinen  kertomus Petter Sundin elämästä, selvitykset vaimojensa perheistä, Petterin lapsuuden perheestä keräämäni tiedot, Petterin jälkeläistaulut mieslinjaisina sekä analyysini Hans Sundista, joka mielestäni ei ole Petterin poika (mutta jos kuitenkin on, niin hänenkin jälkipolviaan on mukana).

Tämän kokonaisuuden voi aiempieni kirjojeni tapaan ostaa verkkokirjakaupoista ja/tai anoa kirjastoon ostettavaksi. Ainakin Petterin jälkipolvia luulisi kiinnostavan ja heitähän löytyy jopa SSS:n Genoksen toimitusneuvostosta ja varmaan monesta muustakin paikasta.

(Oma yhteyteni Petteriin syntyy Kiikassa 18.10.1844 syntyneen Emma Karoliinan kautta ja tietääkseni isänsä Wilhelm Mikonpoika Ahlbergin (s. 31.1.1806 Kiikka) jälkeläisiä on muissakin sukututkijoissa. Wilhelmin äidinisä oli Gustaf Herkepaeus (s. 8.11.1747 Mietoinen) ja tämän äidinäiti Brita Sund, Petter Sundin tytär.)

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Ihan Oikeaa Sukututkimusta

Eräs tuttavani on ihastunut lausahdukseen (jonka alkuperäisen sanojankin aina toteaa, mutta olen sen unohtanut) "Varsinainen sukututkimus alkaa kun rippikirjat eivät ole käytettävissä."

No, tätä varsinaista tai Ihan Oikeaa Sukututkimusta olen nyt päässyt kokemaan kaivellessani juuriani Norrköpingissä. Viime kesänä löytämäni perukirja antoi perherungon, mutta ihmiselämän ajoittamiseksi "jo kuollut 1707" tai "elossa 1707", ei anna paljoakaan. Ihminen kun on yleensä elossa kymmeniä vuosia syntymänsä jälkeen, mutta voi toisaalta kuolla pian lapsiensa syntymän jälkeen.

Tilanteen kohentamiseksi tartuin ensimmäiseksi kaupunginoikeuksien pöytäkirjojen hakemistoihin. Niitä oli (aikalaisten tekemänä) joka kirjassa ja läpikäynti oli paljon nopeampaa, kuin olin visioinut. Sain selville esi-isäni porvariksioton ajankohdan ja elinaikansa pituudestakin syntyi käsitys.

Mutta ei auttanut itku markkinoilla, joten tämän jälkeen piti tarttua seurakunnan historiakirjoihin. Tietenkin pitäisi olla überonnellinen siitä, että niitä on 1600-luvulta. Mutta 800+ aukeaman digikuvien läpiluku oli ryydyttävää. Varsinkin, kun 1700-luku on vielä katsomatta. Ja 1600-luku pitää ottaa todennäköisesti uusiksi. Varsinkin kun slarvasin jättämällä kummitiedot katsomatta. Vähensi luku-urakkaa huomattavasti kun kaupungissa tavallisesti joka lapsella oli 8 kummia...

Läpiluvussa oli tietenkin se hyvä puoli, että sain käsityksen kaupungin nimikäytännöistä. Sukunimet harvinaisia, joten onneksi olin hakemassa Saksasta tullutta perhettä, joka piti nimestään kiinni. Sukuun naidulla miehellä oli joissain yhteyksissä sukunimi, mutta useimmiten sen paikalla oli ammattinsa. Onneksi tajusin tämän ajoissa ja onneksi etunimensä oli kaupungissa uniikki.

Norrköpingissä ollaan aika kaukana Suomesta, mutta aina löytyy yhteyksiä.

19.2.1654 Norkköpingissä vihittiin Suomesta tullut (ja Rymättylästä papintodistuksen saanut?) Jöns Olofsson
Vuonna 1675 kaupungissa haudattiin "vanha suomalainen" Agnes
Agneksella oli sentään etunimensä. Seuraavana vuonna Norrköpingissä haudattiin "vieras mies Pohjanmaalta"
Näiden ihmisten kytkeminen lähtöpisteeseensä vasta varsinaista sukututkimusta olisikin.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Heikoilla jäillä

Lapsuudessani näytettiin televisiossa usein tietoiskuja avantoon molskahtamisesta selviämisestä. Tarve opastukseen ei ole modernin ajan ilmiö. Jo 1766 Tukholmassa painettiin J. M. (ilmeisesti Jacob Magnus) Hallonqvistin tuotos Påliteligit sätt at frälsa sitt lif utan andras tilhjelp, under Guds bistånd, då man har den olyckan at gå eller kiöra sig neder på is.

Sitä ei ole tätä kirjoittaessani vielä digitoitu, mutta Suomen urheilulehti 8/1909 referoi sisällöstä, että
"Fig. I" osoittaa, miten on nyrkeillä, jollei puukkoa ole, hakattava railoa sinnepäin, mistä on tullut, sillä siellä on jää lujempaa. 

Sen jälkeen on käännyttävä selin, jännitettävä niskansa ja ojennettava ulottimensa haralleen kuten Fig. II. osoittaa, 

ja lopuksi hilauduttava taaksepäin Fig. III:n tapaan. 
Esittäjä vakuuttaa antaneensa pelastautumisnäytöksen asessori Strokirck'in ja kirkkoherra Hultbergin läsnäollessa ja sen jälkeen koetelleensa keinoa tosihädässäkin. 
Alku siis tuttua, mutta kierimistä Hallonqvist ei ollut keksinyt.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Siirretty hautakivi

Helsingfors Dagblad julkaisi 12.3.1870 etusivullaan alun J. R. Aspelinin kirjoituksesta Nytt kapitel om fornlemningar, joka jatkui 15.3.1870. Jälkimmäisessä osassa mainittiin Vähänkyrön kirkkomaalta kaksi pahoinkohdeltua hautakiveä. William Rossin ja Maria Mattsdotter Långin kivi oli kulkuväylällä ja kulunut pahoin. Kirkkoaitaan puolestaan nojasi kivi, jonka tekstit olivat luettavissa, mutta vainajat nimetty vain nimikirjaimin.


Tämä sanomalehti luettiin Vähänkyrön pappilassa, jossa oli tuolloin apulaisena Tyko Hagman. Hän muistelee kirjassaan Keltanokkana Kyrössä, että kirkkoherra Erlin
lähti minun kanssani tuota unhottunutta, maatunutta hautakiveä katsomaan. No, miten olikaan, selvisi varsin pian sen perästä paratiisin pappilan Aatamin [eli kirkkoherran] ja minun tutkimusteni kautta ja lukkarin ja kirkkoväärtin että mokoman muinaisjäännöksen eli hautakiven olikin ostanut eräs vähäkyröläinen mies jostain naapuriseurakunnasta moniaita vuosia sitten sillä tuumalla, että hän - tuo mies - laittaisi siitä muka parantamalla hautakiven itselleen tai akalleen. Mutta kivi lienee ollut tuolle miehelle epämukava muuntaa tai laittaa uuteen kuntoon, se lienee ollut liian vanha ja ränstynyt uusittavaksi, jonka vuoksi se oli saanut jäädä loikomaan paikalleen ja ruohostumaan. [...]
No, tuon kaiken sain minä nyt taas - koska olin rovastin apulainen Vähässäkyrössä - toimekseni selittää kirjeessä J. R. Aspelinille, ja sen teinkin niin hyvin kuin osasin, jonka perästä muinais-Aspelin selitti asian oikean laidan vastikään perustetussa pienessä "Uudessa Suomettaressa", antaen vielä muistaakseni päälle päätteeksi pikku muistiaiset menneiden aikojen kalliiden hautakivien retustamisesta paikasta paikkaan noin vain sivutarkoituksella. (s. 64-65)
Tämä Aspelinin kirjoitus julkaistiin Uudessa Suomettaressa 21.4.1870. Sen mukaan Aspelinille oli kerrottu, että "Kivi on erään Kesti nimisen miehen ostama Lestin kappelista!" Kuitenkin Hagman toteaa muistelmissaan, että kirkkoherra
toimitutti rikkaruohot pois tuosta hautakivestä, mutta alkuperäiselle sijalleen hän ei voinut sitä toimittaa, sillä ei luullakseni selvinnyt oikein mistä kirkkomaasta tuo vähäkyröläinen mies oli sen aikoinaan "ostanut". (s. 65)
Mitähän tälle 1600-luvun alkupuolen kivelle sittemmin tapahtui? Jäikö William Rossin nimestä siihen tallattuun kiveen mitään jäljelle?

Kuva Kyläkirjaston kuvalehti 8/1904

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Heraldisesti

Schildt-sekoiluni yksi haara päättyi kolmeen naimattomaan sisareen ja veljeensä, joka sai aatelisarvon 1700-lopulla. Piti tietenkin etsiä verkosta vaakunakilpensä (ohessa). Sen jälkeen olikin sopiva aika kaivaa esiin kertyneitä vaakunalinkkejä ja tarkistaa toimiiko niistä vielä joku.

Ainakin pätevältä vaikuttava blogi Heraldik och Vapensköldar päivittyy edelleen. Yleisesti mielenkiintoinen teksti oli esimerkiksi När började ofrälse använda heraldik?

Melko harvakseltaan päivityy blogi Finsk heraldik genom tiderna.

SukuForumilla huomautettiin, että monissa (eli kaikissa paitsi pergamenttikirjeissä) Kansallisarkiston digitoinneissa asiakirjojen sinetit näkyvät vain mustina läikkinä. Juu.

Svenska Heraldiska Föreningen on tuonut verkkoon Jan Raneken kokoelman Europas medeltidsvapen.

Ruotsissa on digitoitu Georg Fredrik Granfeltin Finlands ridderskaps och adels vapenbok jemte beskrifning.

Ruotsin ensimmäistä vaakunakirjaa esitellään sivustolla Keysers Wapenbok. Tämä vuonna 1650 painettu kirja Sweriges rijkes ridderskaps och adels wapenbook hwaruthi alle grefwars frijherrars och samptlige adelens wapnar och sköldemärcken författas. on digitoitu kolmena editiona: A, B, C

Ruotsissa on tehty kuvatietokanta kirkkojen seinillä olevista aatelisten muistomerkeistä eli epitaafeista. Palveli omaa tutkimustani, sillä löysin yhden esi-isän hökötyksen, jonka olemassa olosta en aiemmin tiennytkään. Sen sijaan tuon alussa mainitun miehen nimellä ei tullut osumaa. Joko muistomerkkiä ei ole tai sitä ei ole vielä dokumentoitu. Hieno hanke on ihan yksityisen ihmisen aloittama. Toivottavasti pysyy verkossa.

Kotimaiselle tietokannallemme Europeana Heraldica oli Ville Kontinen keksinyt yhden käyttötavan.

Yrjö Koskisen raportissa Historiallisen osakunnan toiminnasta (Kirjallinen Kuukauslehti 3/1867) sinetteihin liittyen:
Allekirjoittanut on Tanskan valtioarkistosta pyytänyt ja saanut kuvan Suomenmaan vanhasta sinetistä vuodelta 1457, jonka johdosta Osakunta, eri haaroilta koettujen tietojen kautta, on tullut siihen päätökseen, että tämä sinetti, jossa on kuvattuna Neitsyt Maaria Kristus-lapsen kanssa, oikeastaan on ollut Turun seurakunnan ja tuomiokirkon. Sitä vastoin ei ole onnistutunut saada erästä vielä vanhempaa Suomenmaan sinettiä vuodelta 1386, joka säilytettiin Schwerin'in arkistossa Meklenburg'issa, koska Schwerin'in hallituspalatsi vähäistä ennen, kuin kirje asiasta sinne ehti, oli tuhaksi palanut ja puheen-alainen todistuskappale silloin oli joutunut tietämättömiin. 
Yritin Diplomatarium Fennicumista keksiä, missä dokumentissa vuoden 1386 sinetti olisi roikkunut, mutta eivätköhän keskiajan tutkijat (surukseen) aiheen tunne.

Ja muistutuksena, että Viron Aadlivapid Ajalooarhiivis on nykyään tässä eli vanhoissa teksteissäni olevat linkit vanhentuneita.