Linnapalloa (1/2)

Antti Helanderin (1851-1929) kirjassa Koulumiehen muistoja ja kokemuksia (1919) on seuraava kuvaus koulupoikien pallopelistä Oulussa 1860-luvulla.  

Kevään tullessa ja lumen sulattua alkoi pallonlyönti, ja tuskin missään linnapalloa niin intohimoisesti harjoitettiin. Pallo oli nahkainen, nelikaistainen, sen sisällyksenä oli keitetyn kummipalasen ympärille tiukasti keritty villalankainen kerä. Semmoinen pallo oli kimmoava ja sopivan raskas, joten se lensi hyvin, mutta tuntuikin kämmenessä koppia ottaessa; kun polttaessa satutti, osottivat elkeet selvästi paikan eikä kenenkään tehnyt mieli tehdä vastaväitteitä. 

Linnapallossa ei pyritty niin paljon lyömään komeita koppeja ja niitä ottamaan kuin juoksemaan ja polttaessa notkeasti palloa väistämään. Toiset olivatkin niin harjaantuneita, ettei niihin osannut läheltäkään. 

Pallonlyönti jatkui läpi kevään ja koulussakin väliajoilla sitä harjoitettiin. Tarjosihan tori erinomaisen lyöntipaikan ja mies se, joka sai pallon lentämään kirkolle asti.(s. 47-48)

Linnapallo ei ollut vain koulupoikien peli tai näin ainakin väitettiin Liitossa 15.6.1917.

Niin on täällä Pohjanmaalla syntyneet linnapallokilpailut, ehkä on pallo keksitty muualla, mutta linnapalloa ei ole harjoitettu muualla niin kehittyneessä muodossa. Vanhat miehet tietävät kertoa kuinka koko kylän täysikasvuiset miehet ennen illoin ja sunnuntaipäivinä kerääntyivät lyömään kahdessa puolueessa palloa, kuinka pallo voimakkaan miehen lyömänä kiisi melkein näkymättömiin, mutta alas pudotessaan tarttui kuitenkin miehen kouraan kuin pihtiin ja siitä taasen soui juoksevaan vastapuolueen mieheen jos tämä ei ollut ehtinyt maaliin. Mutta juoksijatkaan eivät kähnineet, oikein kangas tömisi kun isot vahvakoipiset miehet koettivat parhaansa. 

Tuosta kuvauksesta käy ilmi se, minkä Helanderin tekstistä aavisti: linnapallossa oli polttopalloelementti eli palloa heitettiin kohti toisia pelaajia osumistarkoituksessa. 

Monessa pesäpallosta kertovassa tekstissä väitetään, että linnapalloa pelattiin ensimmäisen kerran kirjoitetuin säännöin Oulussa lyseoiden välillä vuonna 1901. Kuitenkin jo Kaiku 3.10.1900 kertoo, että 

Pallonlyöntikilpailu oli eilen illalla rantatorilla suomalaisen ja ruotsalaisen lyseon oppilaiden välillä, joista kumpaisetkin olivat valinneet kouluaan edustamaan 7 miestä. Oltiin n. k. "linnapallilla". Ennakolta sovittujen päätösten ja määräysten mukaan laskivat palkintotuomarit kummallekin pointit, sitten kuin kumpikin puolue oli kaksi kertaa "linnassa" ollut.

Todennäköisesti tämä ensimmäinen peli unohtui siksi, että sen voitti ruotsalainen lyseo. Seuraavaana vuonna voiton vei suomalainen lyseo. Syksyn 1901 pelissä paikalla ollut Wille C:lin (pelissä mukana ollut Wilh. Claudelin?) muisteli, että

Suomalaisten pelajien joukossa ei sillä kertaa ollut erästä merkillistä pysty-ampujaa, Wille Rahkosta (nyl. varatuom.), josta sentään tässä täytynee jotain mainita. Hän ei ollut mikään erikoisempi pelaaja mutta kuuluisa siitä, hän voi kartulla (mailalla) lyödä pallon aivan kohtisuoraan ylös, jolla aikaa juoksijat pääsivät juoksemaan sisälinnasta ulkolinnaan päin. Oli nautinto nähdä tätä Rahko-Willen erikoislyöntiä. Hän asettui kankeana lyöntiasentoon, väänsi itsensä kieroon käppyrä-asentoon ja asetti mailan pään takana maahan. Sille täytyi naurahtaa, mutta sekunnilleen kiepsahti maila kummallisen kaaren alaalta ylöspäin ja pallo lensi aivan kohtisuoraan ilmaan, useimmiten harvinaisen korkealle. Samassa ponnahti juoksijat kuin lentoon ja useimmiten ennättivät perille. Näin pelasti "Rahkosen pallo" tilanteen ja linnapalloa katselemaan kerääntynyt yleisö sai nähdä jotain erikoisen huvittavaa. (Kaleva 3.5.1931) 

P. S. Aiemmin blogissa ollut esillä Porilaisten koulupoikien pallipeli 1830-luvulla.

Jonas Barfothin perhesuhteista ja jälkikirjoitus kaksintaistelusta

Sukuyhdistyksen perhetaulun mukaan Jonas Henric Barfoth syntyi vuonna 1716. Ilmeisesti jossain päin Etelä-Ruotsia. Suomeen miehen toi kahteen otteeseen armeija eli Wirilanderin virkatalolistauksen mukaan uransa eteni näin:

PrJR Majoittaja. Huittinen, Karhiniemi, Kouhi 30.12.1744-8.6.1749

PrJR Kersantti. Vesilahti Maarva Karhula 8.6.1749-28.3.1752

PrJR Kersantti. Ikaalinen Niemi 28.3.1752-26.7.1753

PrJR Vänrikki. Eurajoki, Kaukonpieli 26.7.1753-4.10.1755

PrJR Luutnantti. Lempäälä Tiurala Ruoppa 4.10.1755-9.12.1760 (sitten Jämtlannin rykmenttiin)

TJR Luutnantti. Lappi Skinnarla 23.8.1763-16.10.1764

TJR Luutnantti. Finby Kiviniemi 16.10.1764-22.4.1766 (sitten Länsipohjan rykmenttiin) 

Lempäälän rippikirjassa 1761-66 Barfothin alla rippikirjassa on ikäänkuin vaimona "Mad. Anna Cath Nybling" (s. 22.11.1720) ja aviolasten omaisesti tyttäret Anna Brita (s. 1.10.1758) ja Hedvig Margareta (s. 21.1.1753) sekä poika Carl Henric (s. 10.4.1761). Barfoth ja Nybling eivät kuitenkaan olleet naimisissa, mikä näkyy selvästi Lempäälän kastettujen listasta, jossa Anna Brita on merkitty aviottomaksi ja Carl Henrikin yhteydessä on maininta annetusta avioliittolupauksesta. Hedvig Margaretan syntymäpaikkaa ja kastetta en onnistunut jäljittämään. 

Turun tuomiokapitulille (E I 9:378) kuninkaan lähettämästä 3.5.1765 päivätystä päätöksestä käy ilmi, että Anna Catharina Nybling oli taloudenhoitaja eikä Barfothilla ollut suurempaa intoa toteuttaa lupaustaan avioliitosta. Arkistotyöni oli niin hätäistä ja hultteetonta, että en kuvannut kirjeen kääntöpuolta enkä tehnyt muistiinpanoihin tulkintaa kuninkaan päätöksestä. Mitään merkkiä avioliiton toteuttamisesta ei ole tullut esiin. Nyblingistä lapsineen ei ole havaintoja Lempäälän jälkeen.

Googlauksissa kylläkin tuli eteen ikivanha blogi"tekstini", jossa olin ihmetellyt Jonaksen veljen jälkijättöistä sanomalehtikuulutusta perinnönjaosta. Jonas kuoli 20.9.1769 Turussa. Posttidningarissa julkaistiin 2.11.1769 kuolinilmoituksen tapainen:

Tämän veljensä muisti olleen lehdessä syyskuussa 1770, kun hän maaliskuussa 1772 alkoi miettiä sitä, mitä veljen perinnölle oli tapahtunut. Veljessuhteista ei synny kovin lämmintä kuvaa.

P. S. Dahlströmin kortiston mukaan Turussa aloitettiin vuonna 1775 uudelleen edesmenneen luutnantti Barfothin ja Gustaf Emanuel Silfversvanin kaksintaistelun selvittely (kortti, kortti). Renovoidun tuomiokirjan pykälistä (RP 1.3.1775 §3 & RP 24.4.1775 §7) saan selville, että juttu on palautettu/siirretty hovioikeudesta. Luutnantti Barfoth oli toinen taisteluun osallistunut, mutta nimeään ei mainita eikä käy ilmi kuoliko hän taistelussa tai sen seurauksena.

Kauppakoululainen kesätyössä 1880-luvun liike-elämässä

Ote Kuopion kauppakoulun "Merkurio"-seuran iltamassa pidetystä esitelmästä (Savo 13.&15.&18.2.1890)

Mutta kohtapa sain tilaisuuden omin silmini nähdä, kuinka todella on laita. Jouduin kesäksi työskentelemään erääsen täkäläiseen suurimpaan kauppakonttoriin. Siellä todellisessa liike-elämässä vasta oikein silmät aukenivat. Nyt vasta oikein verissäänkin tunsi, että järjestys ja tarkkuus ovat sangen suuriarvoiset asiat kauppa-alalla, jolle meillä on julkinen aikomus antautua. 

Ensimäiset päivät olivat koetus-aikoja. Minua tahdottiin tunnustella, ja sen kautta ajatteli kai kauppias tutustuvansa myös Kuopion kauppakouluun. Sillä hedelmistään puu tunnetaan. Vaan enhän minä vielä ollut täysi-kypsynyt hedelmä.

Nyt vasta näin ja tunsin, mitä järjestys on. Ja nyt selvimmin tunsin heikkouteni siinä. Enhän ollut tottunut kaikkea niin täsmällisesti ja tarkasti toimittamaan ja nyt päivittelin, miksi ei sopinut koulussa totuttautua noudattamaan tarkempaa järjestystä. Oliko nyt parempi vieraassa kauppakonttorissa opetella sitä samaa, mitä olisi voinut koulussa oppia? Siellä tuli esiin samallaisia järjestysasioita kuin koulussakin, vaan siellä oli niitä suurempi pakko noudattaa, sillä nyt oltiin tekemisissä todellisten kauppa-asiain kanssa. Siellä saarnasivat elävät asiat järjestystä ja tarkkuutta.

Pienimmäsäkin kohdassa piti noudattaa tarkkaa järjestystä. Ani harvoin tai ei milloinkaan saa esim. syyttää muistiaan. Hyvästi järjestetyssä konttorissa on asiat laitettavat niin, että pitää muistaa. Sillä liikealalla, jos missään, asiain menestys ja työn siunaus suureksi osaksi riippuu juuri niiden säntillisestä ja visusta toimittamisesta. Tärkeä kirje esim. on toimitettava juuri siihen määrättyyn postiin, ja tämän laiminlyöminen voi tuottaa ikäviäkin seurauksia. Niin riippuu liike- (samoin kuin muunkin) miehen nimen puhtaana pysyminen ja luotettavaisuus tarkasta järjestyksestä, että hän säntilleen lankeamispäivänä suorittaa maksunsa. J. n. e.

Esimerkkinä usein mainitusta järjestyksestä kerron kauppakirjeen kirjoittamisesta. Jo muodon puolesta pitää sen olla soma ja sievän näköinen, puhumattakaan sen sisällöllisestä miellyttäväisyydestä. Kun minä kaikessa yksinkertaisuudessaani rohkenin epäillä kirjeen ulkomuodon arvoa, kantoi principaalini eteeni suuren pakan suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä kauppakirjeitä ja hän osoitti, kuinka kaikki suuremmat ja parhaimmat firmat panevat suuren arvon myös kaikelle muodollisuudelle. — Sitte tuli kirjeen kuoreen pano. Esimieheni näki heti, etten minä osaa sitä oikein affärimäisesti tehdä. Kirje oli taitettava mukavaan suunnikkaan muotoon ja tarkasti kuoren suuruiseksi. Kun sen olin oppinut, suljin kirjeen ja kastoin kynää aikomuksessa kirjoittaa päällekirjoituksen. 

Vaan principaalini istui vierelläni ja hymyili.

— Kirjoittakaa vaan päällekirjoitus! sanoi hän. 

Minä ihmettelin, mitä hän mahtoi nauraa. Vaan yht'äkkiä tunsin punastuvani ja heti käsitin koko asian. En muistanutkaan tuota osoitetta monine saksalaisine kadun ja torin nimineen ja numeroineen, ja kirje oli jo suljettu. 

— Jouduittepas satimeen! nauroi esimieheni. Tuo kepponen tavallisesti aina sattuu aloittelijoille.

Ja sitte hän neuvoi, että pitää totuttaa itsensä kirjoittamaan päällekirjoitus ennen kirjeen sulkemista, sillä kun sattuu outoja, kummallisia nimiä ja useita kirjeitä, voi piankin erehtyä ja kirjoittaa väärät osoitteet, joka olisi anteeksi antamaton „pukki“. Ainoastaan isälle ja äidille, veljille ja sisarille sekä sille yhdelle, jonka nimi ei koskaan mielestä unohdu eikä kuva sydämestä katoa, ainoastaan heille kirjoittaissa lupasi tuo hyvä principaalini kirjoittaa osoitteen jälkeen kirjeen sulkemisen. 

Mitä tulee kauppakirjeen siisteyteen ja kokoon panoon, kertoi hän aivan ensiksi tutustelevansa kauppiaihin ja heidän konttoristeihinsa heidän kirjeistään. Kun hän on jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa heidän kanssaan, voi hän, heihin persoonallisesti tutustumatta, suunnilleen päättää, minkä laisia miehiä he ovat. [...] 

Niin kuin mainitsin, tuntui ensimältä vähän vaikealta tuo ankara kuri, joksi tarkkaa järjestystä myöskin voi nimittää. Tuntui siltä kuin olisi joutunut omituiseen puristukseen, tarkoin rajoitettuun olotilaan. Jokaisella kappaleella konttorissa oli määrättv paikkansa, joutavat paperipalasetkin olivat pantavat mikä mihinkin lootaan ja koriin, puhumattakaan tärkeistä papereista, joille oli milt'ei lukemattomia kaappeja ja piikkejä ja kirjoja. Yksin suuri kellokin seinällä näytti tuntevan tämän ankaran järjestyksen painon, sillä se asteli sangen vakavana ja maltillisena.

Tämän kellon vetäminen annettiin minun toimekseni, ja peloittavaksi varoitukseksi kertoi esimieheni seuraavan jutun:

Eräs nuori asianajaja ei ollut vielä tottunut noudattamaan tarkkaa järjestystä toimissaan. Hän esim. ei vetänvt kelloaan yksin ajoin. Seurauksena siitä oli että kerran kello unohtui ajallaan vetämättä. Asianajajalla oli silloin 10 tuhannen valvonta oikeudessa. Mutta kello petti häntä 1/2 tuntia ja hän menetti tuon suuren summan. 

Konttorissa ollessani sain m. m. käydä pankeissa ja toimittaa muitakin rahallisia asioita. Kävin diskonteeraamassa vekseleitä ja perimässä laskuilla rahaa. Toin sitte rahat isännälleni. 

— Lajitelkaa rahat järjestykseen ja tehkää nota, sain käskyn.

Täytin käskyn ymmärrykseni mukaan. Vaan ei ollutkaan sillä hyvä että panin satamarkkaset eri nippuun ja kymmenmarkkaset eri. Piti vielä asettaa setelit kaikki yhdänne päin.

— Mitä varten? 

— Katsokaapas näitä pankista tuomianne rahoja: setelit ovat kaikki yhdänne päin. Se on järjestystä, jolla on arvonsa. Kun asettaa esim. satamarkkaset niin, että tuo 100:n numero on joka setelissä tässä laidassa, niin lukiessa heti huomaa petoksen, jos seteli on kaksinkerroin. 

Kun ensi kerran näin konttorin suuren nahkakantisen pääkirjan leväytettävän auki, hämmästyin sen puhtautta ja siisteyttä, ja kun sen kannesta tavailin saksankielisen lauseen "Mit Gott!" (Jumalan avulla!), katselin suurella kunnioituksella tuota paksua, komeata kirjaa — olihan se kuin mikä kauppiaan raamattu. (Ainakin sen raamatun sisältö on kauppiaalla selvillä.)

Museoiltapäivä Jyväskylässä

Koska edellinen yritykseni päästä Jyväskylään jumittui VR.n kaluston ansiosta Tampereelle (Vierailu Tampereen liekkien keskelle, Postimyynti näyttelynä,  Werstaassa havaittua) lähdin tällä kertaa päivää aikaisemmin liikenteeseen ja näin jäi aikaa käydä useassa Jyväskylän museossa. (Liian myöhään huomasin, että museokierrokseen kannustettiin leimakeräilyllä, jonka kannustelahja jäi näin lunastamatta.)

Lähdin junalta taivaltamaan kohti Aalto2-nimen saanutta museokeskusta, mutta kävellessäni muistin reitillä olevan Toivolan pihan, jonka museo ei ole millään aiemmalla ohituksellani ollut auki. Nyt pääsi ilmaiseksi Kuparisepän taloon vuodelta 1842, mutta jäi epäselväksi milloin (jos milloinkaan) viereinen Puusepän talo vuodelta 1844, jonka seinä on kuvan oikeassa reunassa, on auki.

Astuessani sisään rakennuksessa ei ollut opasta/vahtia, joten sain ihan itse ihmetellä keittiötä, jossa ainoa kyltitetty esine oli kaapin ja lieden välissä oleva jäätelökone 1800-luvun loppupuolelta.

Katselin tarkasti ympärilleni ja löysin seuraavasta huoneesta prujun, jossa oli epätavallisen paljon tietoa talon alkuperäisistä asukkaista ja sisustusratkaisuista. Todennäköisesti sitä ei oltu tarkoitettu kävijöiden käsiin, sillä opaspoitsun saavuttua taloon hän katseli sitä kuin ei olisi aiemmin nähnyt. Pienellä edauksella ja nätillä taitolla ainestosta saisi vaikka pienen kirjan.

Museo itsessään ei ollut mitään sen kummempaa kuin muutkaan mukamas-tämän-koti-sisustukset. Kovin moni ei välttämättä huomaa sivustavedettävän sängyn nurkkaan upotettua nukkea, sillä ainakin minulta jäi ekalla kierroksella näkemättä. Mukava idea olivat vanhan mallin mukaan tehdyt puulelut matalalla penkillä mahdollisten lapsiasiakkaiden iloksi. 

Tärkein yksityiskohta itselleni olivat kuitenkin parilla pöydällä esillä olleet Kyläkirjaston kuvalehdet, sillä näitä olen selannut vain digitaalisina.

Sitten oli aika siirtyä Aalto2:een, jossa Aalto-museon uusi tuleminen näytti aivan samalta kuin millaisena muistan vanhan perusnäyttelyn, josta en vuonna 2008 kirjoittanut mitään, maailmanperintönäyttely oli loputon määrä plansseja ja saunaperinnenäyttely samoin ja jopa samalla näyttelyarkkitehtuurilla. Keski-Suomen museon jukebox toki pelitti ja pidin jo perinteeksi muodostuneen tanssituokion (A4 N3 S3 V3 N2 U2). Sillä kerroksessa ei ollut ketään muuta. 

Aalto2:sta lähtiessä aulan seinän mainostaulussa vilahti jotain mielenkiintoisen oloista, joten seisoin kärsivällisesti, kunnes kuvakaruselli tuli uudelleen samaan kohtaan. Huomioni oli kiinnittänyt Überhund – Taiteen kiehtovat koirat Jyväskylän taidemuseossa. (Tätä kirjoittaessa kävin museon sivuilla ja selvisi, että alkuperäinen versio koirataiteesta oli Salon taidemuseossa syksyllä 2022 ja näyttely on vielä kiertämässä Mikkelin ja Kuopion taidemuseoihin.) Olisin todennäköisesti poikennut taidemuseoon muutenkin, mutta nyt otin sen varsinaiseksi kohteeksi. Ihastuin suuresti, vaikka en koirista välitä hiukkaakaan. Eri aikojen ja tekniikkojen taiteen yhdistelmä oli vaikuttava.

Jatkoin sitten Suomen käsityönmuseoon, jossa jätin lasitaiteen näyttelyn huomiotta, mutta jututin kaarnaseppä Raimo Mutasta, jonka pienoisveistokset olivat saaneet alakerran etuosan käyttöönsä. Jyväskyläläinen Mutanen on vuodesta 2014 veistänyt itse kehittämällään tekniikalla enimmäkseen erilaisia aluksia, joita ei todellisuudessa ole olemassa. Muutamat kuitenkin perustuivat Mutasen omiin muistoihin, kuten "Vanha lossi noin 1950-1960-luvulta". (Mutanen huomasi valokuvaukseni ja antoi luvan jakaa kuvia.)

Kävin sitten tietenkin alakerrassa neulomassa muutaman kerroksen, sillä perinteistä pitää pitää kiinni.

Päätin kierrokseni Jyväskylän yliopiston Lähteeseen, jossa minulla oli mahdollisuus naputella tämä teksti tietokoneella ja myös katsastaa seminaaripuiston juhlanäyttely. Sen valokuvia katsoessa alkoi taas harmittaa se, etten ole saanut aikaiseksi tarkistaa Helmi-mummoni seminaarivuodesta arkistoitua materiaalia. Ja se hämärä muisto, että häntä haastateltiin johonkin opinnäytteeseen.

Tolkullista tekstiä teorioista

 

En muista mistä, mutta jostain, äkkäsin  Ruotsissa viime vuonna ilmestyneen oppikirjan Teori i historisk praktik. Toinen kirjan toimittajista on Sari Nauman, jonka väitöskirjan johdantoa olen ihailulla ja kateudella lukenut useamman kerran, joten lähdin lukukokemukseen korkein odotuksin. Tosin tietenkin harmitellen sitä, ettei opus ollut käytettävissä jo neljä vuotta sitten.

Toimittajien intro ja kirjan rakenne eivät pettäneet. Introssa ei tarjottu sanasalaattia vaan niin selvää tarinaa kuin tästä aiheesta voi esittää. Sanottiin suoraan myös se, miksi minä en väitöskirjaa tehdessäni uskaltanut mainita sanaa teoria ohjaajilleni kertaakaan.

Det finns en föreställning om att forskare antingen är empiriker eller teoretiker. I vissa grupper är det ena fint och det andra närmast ett skällsord, i andra grupper råder det motsatta förhållandet. (s. 18)

Kiitos tutkimussuunnitelman rakenteen minä luulin neljä vuotta sitten, että minulla pitää olla heti työn alussa Teoria, jolla lähestyn aineistoani ja ratkaisen tutkimuskysymykseni. Teoriaa etsiessä meni kesä 2019 ja olin tyytyväinen kokoonpanooni, kunnes keväällä 2021 koossa oli väikkärin käsiksen prototyyppi, jota piti ruveta tosissaan työstämään. Tähän valitsemani teoriaelementit eivät auttaneet pätkääkään ja sitten kuluikin yli vuosi pääsemättä takaisin raiteille. (Ja koska ohjaaja jankkasi empirian olennaisuutta, jätin hänet kuvittelemaan, että työni eteni "mainiosti".)

Olisi ollut kiva, jos joku olisi kertonut, että juuri tuohon vaiheeseen teorian etsintä historiantutkimuksessa tyypillisesti kuuluu. Eli intron sanoin: "kommer ofta sakintresset och materialkategorin först och den teoretiska grunden blir en fråga först sedan detta övergripande intresseområde har ringats in" (s. 17) Ja tällä kirjoittajat eivät tarkoita sitä, että tehdään täysin empiirinen työ ja laastaroidaan johdantoon viime tingassa joku teoria, josta on joskus kuullut.

Oppikirjan käsittelyluvut on rakennettu enemmistön ehdoilla eli aineisto edellä ja empiria mukana. Monet aineistot olivat minulle tuttuja, mikä auttoi esimerkkien ymmärtämistä. Erityisesti kolahti kaksi lukua. 

Klara Arnbergin otsikko oli "Att skriva historia med läppstift: Om massmedier och teorianvändning" ja esimerkkinään huulipunan sanahaku digitoiduista sanomalehdistä. Kokemuksensa mukaan

att det i själva nyfikenheten på ett ämne går att hitta en underliggande teoretisk frågeställning. Jag har en lapp på min kontorsvägg där det står: "Vad är detta ett exempel på?" Svaret på den frågan leder mig som forskare att söka efter något generaliserbart i det jag för tillfället studerar, det vill säga något teoretiskt.(s. 97)

Kirjan toisen toimittajan Martin Dacklingin kirjoittama luku oli "Familj, individ, struktur: Att analysera befolknings historiska källor" eli oltiin suku- ja kotiseutututkijoiden tontilla. Vihdoinkin selvänä tekstinä vastaus täällä blogissa ees-taas vaivaamaani kysymykseen.

Medan deras forskningsresultat har stor relevan s för medlemmar i samma släkt eller personer med koppling till bygden, kan de förbli tämligen ointressanta för övriga.

För en historievetenskaplig uppsats ställs högre krav på hur undersökningen motiveras. Det räcker inte att med peka på att ingen tidigare undersökt [...] Argumentationen för en historievetenskaplig studie bör dock även föras teoretiskt. (s. 288)

Eli täysin empiirinen tutkimus ei ole tieteellinen? Ainakin itselleni tarve teoriaan syntyi siitä, että aineistostani olisi irronnut kymmeniä tai satoja erilaisia ja eri kokoluokan havaintoja. Jo kesällä 2020 totesin työn suurimmaksi ongelmakseni rajauksen. Ohjaajan kommentti tyyliin "varmasti osaat selittää valintasi" ei auttanut, sillä mielummin olisin keksinyt ensin perustelut ja käyttänyt niitä rajaukseen, enkä säveltänyt tai laastaroinut jälkikäteen. 

Duunini pelasti lopulta se, että olin kesällä 2019 tarttunut käsitteeseen A ja rakentanut hyvin konkreettisesti käsittelyluvut sen varaan. Tarkoitukseni oli kuitenkin pohjakäsitteellä A ponnistaa analyyttisesti vaikeampaan käsitteeseen B. Keskityin sitten liikaa B:n ajatteluun ja koska siihen oli helppo yhdistää kaikenlaista päädyin kirjoittamaan seminaaripapereiksi pari alalukua, jotka eivät työhöni kuuluneet. Keväällä 2021 koossa olleessa käsikirjoituksessa B ei näkynyt juuri missään ja seurannut tuska liittyi siihen(kin), etten ymmärtänyt, miten B:hen pääsen. 

Syksyllä 2022 vihdoin ymmärsin oman kyvyttömyyteni ja päätin laskea väikkärin tavoitetason maanrajaan eli kirjoittaa yksinkertaisesti kuvauksen A:sta. Tuotti tuskaa, joten vieläkin yritin liimata duuniin jotain Hianoa Juttua päälle. Vasta viime tingassa tajusin HJ:n vievän minua suuntaan, jota olin koko ajan yrittänyt välttää. HJ lensi siis mäkeen ja jäljelle jäi kesän 2019 käsite A, joka näin jälkikäteen pohdittuna oli vastaus Arnbergin tukikysymykseen "Mistä tämä on esimerkki?"

Omatoimisesti olin onnistunut pitkin projektia noudattamaan Teori i historisk praktik -kirjan intron neuvoa teoriatyölaatikosta. Aina kun törmäsin jollain tavalla tutkimustani liippaavaan ajatukseen, sanaan, tai käsitteeseen, keräsin sen talteen dokumenttiin, josta tuli melko massiivinen. Niinpä vielä kuukautta ennen esitarkastukseen jättöä minulla oli mahdollisuus poistaa ohjaajien esitarkastuskelpoiseksi hyväksymä HJ-teoriaversio ja poimia varastosta A:han liittyvä setti, joka oikeasti rimmasi tehtyyn työhön. Eli tyylipuhtaasti laastaroin, mutta mukana oli sentään yksi teoriapala, jonka esitin jo ensimmäisessä seminaaripaperissani vuoden 2020 alussa. 

Laiva Tallinnasta Helsinkiin 10.7.1837

Helsingfors Tidningar kertoi 12.7.1837, että puoli kahdeksan aikaan maanantai-iltana 10.7. oli höyrylaiva Storfursten tuonut Tallinnasta huvimatkalle noin 240 henkeä. Näiden joukossa oli iso joukko Viron aatelisia, jotka olivat olleet Tallinnan markkinoilla.

Laivalla oli myös Frank Hall Standish, joka kirjassaan Notices on the northern capitals of Europe kuvaa saapumista näin

half of the population flocked to the pier on our arrival, and the military band hailed us with airs from the operas of Rossini, Bellini, and other fashionable composers: whilst a very diminutive steamer, capable of holding perhaps twenty persons, and no larger than a wherry, coquetted round us with a band of vocal performers, in German and Swedish songs.

Sanomalehti vahvistaa kuvauksen omilla sanoillaan: Så väl vid ankomsten som ock vid affärden helsades de besökande ifrån stranden med harmoni-musik.

Risteilypakettiin kuului vastaanottomusiikin lisäksi seurahuoneella illanvietto, joka jatkui aamun tunneille. Jonkin mittaisen levon jälkeen vierailla oli mahdollisuus tutustua kaupunkiin. Varmaan joku muukin kuin Standish kävi yliopiston museossa.

The Museum contains a good botanical collection, two rooms filled with specimens of natural history, and another allotted for coins, in which is to be seen the silver-wrought saddle of the sister of Charles the Twelfth, which is not formed otherwise than for a male, so that her Highness must have sat astride; it is similar to the light Spanish saddles of the present day. [...] the portrait of Rotorius, the Chancellor of Catharine the Second, washed and repainted, adorns one of the lecture-rooms of the Museum.

Paluukuljetus lähti iltapäivällä kello 3. Standishin mukaan tulomatka oli kestänyt 6 tuntia, joten joukko pääsi illaksi Tallinnaan.

P. S. Aiempi teksti Tallinnasta tulleista: Helsinki salakuljettajien päiväristeilykohteena

Kuva kirjasta Vuer af Helsingfors år 1838

Huhtikuusta kesäkuuhun

23.4.

• Aamun piristi tyttötrio, joka osasi ottaa paikkansa Signe Branderin kuvassa 1908 (Kaupunginmuseo, CC-BY).

25.4. 

• Tieto Teinilehdestä @essijouh oli minulle enimmäkseen uutta. Pitäisi perehtyä, mutsi oli paikallisesti aktiivinen Teiniliitossa.
• Aah, lähetettyjä kirjeitä ja niiden tutkimusta. @samira_saramo puhuu Oregonissa julkaistusta lehdestä Toveritar ja erityisesti sen lastenosastosta.[Osallistuin kaksipäiväiseen työpajaan Children, media and communication: new histories of experience ja innostuin viime tingassa twiittaamaan]

27.4.

• Mielenkiintoinen rinnastus tutkijan aamukahveilla @NatLibFi : perhe-elämästä läpinäkyvästi ammentanut pakinointi vs. nykyajan perhe-elämää kuvaavat YouTube-kanavat. Molemmissa taloudellinen intressi.

11.5.

• Turun tuomiokapitulille ilmoitettiin Tukholmasta 1771 kuninkaan kuolemasta. Surusanomissa siis ihan oikeasti mustat reunat.

21.5.

• [Video: Aikamatka Sysmän Historiaan] Puolen tunnin juoksutus kivikaudelta 1960-luvulle eikä minua ärsyttänyt kuin kuppikiven tulkinta. Eli harvinaisen erinomainen suoritus.

Ja kesäkuussa en ole twittannut mitään eli kesäloma tai sen tarve taitaa lähestyä.