Verotetut tulisijat

SSHY:n FB-ryhmässä oli pari päivää sitten kaltaiselleni ylellisyysveroharrastajalle todella mielenkiintoinen keskustelu joka alkoi Pieksämäen historia I:ssä mainitusta tulisijamaksusta vuonna 1712. Kirjassa oli onneksi tarkka lähdeviite, joka heitti vain yhdellä sivulla, joten varsinaista veroluetteloa (KA 8765:1605) päästiin katsomaan.

Läänintilejä olen muutamaan otteeseen käännellyt mutta tällaista en ole nähnyt. Ensimmäiseksi tuli mieleen tarkistaa onko sidoksen alussa sisällysluettelo, jonka avulla luetteloita löytyisi näppärästi lisää. Heh-heh! Sisällysluettelo on ja sen mukaan luettelo on kuitti. Näitä on tietenkin satoja kustakin kihlakunnasta.

Onko vero tosiaan asetettu vuonna 1712 vai onko paikallishistorian kirjoittaja oikaissut tahi olettanut? Ei ollut ilmeisesti kaukana totuudesta, sillä Tor Carpelanin mukaan "Följande år [1711] tillkomma öfverflödsafgifter å perucker och fontager samt vagnar, äfvensom en kontribution å eldstäder" (Åbo i sjuttonde århundradet. Finsk Tidskrift 5/1906). Tähän sopii 16.5.1710 päivätty Johan Hoghusens universal att afgift kommer att erläggas för peruker, fontäner, halftäckta vagnar m.m.

Näistä peruukki- ja fontangivero on ainoa, josta minulla on aiempia havaintoja - sekä kirjallisuudesta että verolistoista. Savostakin siitä on esimerkki, joka esitettiin edellä mainitussa keskustelussa: KA 8765:1607.

Sodan kehitys selittänee miksi näistä on Suomen puolella vain satunnaisesti mainintoja, kun vuosi 1712 on oikeastaan ainoa, jolta tietoja on voinut säilyä. Ruotsissa taiteilijaelämäkertaa kirjoittanut August Hahr (Uppsala universitets Årsskrift 1901) pääsee viittaamaan tulisijojen määrään kahtenakin vuonna. Myös SBL:n artikkelia on väritetty vuoden 1711 veroista poimitulla tulisijamäärällä.

Kyse ei siis ole "savuista", jotka tunnetaan historiallisena verotusyksikkönä. Ja lienee myos ei asiasta kuin edellä mainitussa keskustelussa mainittu Hämeenlinnan historiassa esitetty leivinuunivero, joka asetettiin valtiopäivillä 1622 ja oli edelleen käytössä 1686. Tästäkään en ollut aiemmin kuullut enkä moista ole mielestäni tileissä nähnyt.

Jos tiedät enemmän, niin jaa toki kommenttikentässä!

Voi prkl

Siivoillessani Petter Sundin käsikirjoituksen sukutaulusta huomioväritettyjä kohteita huomasin kolme edelleen hukassa olevaa veljestä. Mieleen pulpahti hämärä muistikuva aiemmasta löydöksestä, joka ehkä kannattaisi vielä tarkistaa.

Niinpä kaivoin esiin aiemman käsikirjoitusversion, jossa oli vielä mukana epämääräinen lista pitkin ja poikin löytyneitä Sundeja ja Sunneja.

Opetus 1. Pidä kirjaa löydöksistä, vaikka ne eivät sukutauluihin suoraan istukaan.
Opetus 2. Pidä tallella kyseiset löydökset ja aiemmat versiot. Mielellään tietokoneella, josta ne löytää helpommin kuin paperipinoista.

Ennen kuin näin hakemieni veljesten etunimiä, huomasin aviottoman lapsen syntymän Helsingistä. Hmmm.... olin juuri lukenut käsiksestä kohdan, jossa selitän Anna Christinan kirkottamisesta syntynyttä oikeudenkäyntiä JA väitän, ettei Helsingissä ollut mitään sopivaa kastetta. Hupsista. Tarkistin kasteen ja kummilista vahvisti käsityksen, että puuttuva kaste oli ollut tiedossani jo vuosia.

Eteenpäin. Vieläkään ei sopivia miesten etunimiä, mutta vuodelta 1776 kamreerska Sunnin hautaus Kärkölän Vävylästä. Joka liityy Krookeihin, joihin avioitui Anna Christina Sunn, jonka elämän loppua etsin joka ainoan lapsensa asuinpaikasta! Useampaan kertaan. Vaikka hautauksensa olisi löytynyt Hiskistä ja omista muistiinpanoistani!!!!

No, ei Anna Christina sentään Vävylän rippikirjasivulla ollut.

Kuva kirjasta "The ravelings" (1916)

Leviävän tutkimuksen monet yhteydet

Antti Mäkinen: Guds värk uti Kina

Elämäntarinoita digitoiduista aikakauslehdistä haravoidessani löysin vapaakirkon Kiinaan lähetystyöhön lähettämät naiset: Agnes Meyer (1861-1897), Wilhelmiina Arpiainen (1859-1922) ja Verna Hammarén (s. 1863). Koska en lähetystyötä arvosta, huomioni kiinnitti Hammarénilta puuttuva kuolinvuosi. Miksi kohtalonsa epäselvä?

Digitoiduista lehdistä löytyi varsin vaivattomasti tieto hänen avioitumisestaan Daniel Croftsin kanssa. Tämän kaima, pojanpoika ja Ihan Oikea Historiantutkija on kirjoittanut elämäkerran Upstream Odyssey: An American in China, 1895-1944, joten lähestyin tiedustelulla. Häpesin sitten silmät päästäni, sillä Hammarénin elämänkulku avioliiton jälkeen selvisi pääpiirteittäin arkistoluettelosta, jonka löysin viisi minuuttia sähköpostin lähettämisen jälkeen.

Vastauksen saatuani kirjoitin Facebook-päivityksen "Lähetin eilen turhaan harkitsematta tiedustelun amerikkalaiselle historiantutkijalle, joka oli kirjoittanut kirjan isoisästään, joka meni naimisiin suomalaisen lähetystyöntekijän kanssa Kiinassa 1899. Sain ystävällisen vastauksen, mutta mies sai käsityksen, että olen kiinnostunut Kiinan lähetystyön historiasta. Hups."

Tuttavani kommentoi "Kaisa, konteksti voi avata ihan uusia näköaloja varsinaiseen kiinnostuksen kohteeseenkin. Tässä Satakunnan historian V-osaa lueskellessa monet palaset ovat itselläni loksahdelleet paikoilleen." Mietin pitäisikö alkaa selittää, että suomalaisilla lähetystyöntekijöillä ei kyllä ole mitään yhteyttä 1600-luvun immeisiin, jotka ovat minulla työn alla.

En viitsinyt ja hetken kuluttua mieleen tuli FB-päivitykseni vuoden ensimmäisen taudin aikaan: "Illan nanoserkkulöytö. Hermokuumeessa/-sta kääntynyt mies, joka meni lähetystyöhön Kiinaan. Pitäisiköhän olla varovaisempi tämän sairauden hoidon kanssa?" Että oli minulla kumminkin tutkimuksellinen yhteys Kiinaan ja lähetystyöhön.

Saman päivän edellisessä päivityksessä olinkin todennut: "Kun yhteensattumia hakee tarpeeksi kaukaa, niin kyllähän niitä löytyy. Toipilashengessä tein Schildt-googlailuja (ja että on ihanaa, että on olemassa kirjankustantamoja, joiden nimessä on sana Schildt) ja totesin esitädin tytärpuolten appiukon vuokranneen Penningbyn tilaa Lännassa samoihin aikoihin kun Petter Sund kasvoi samassa pitäjässä. Olen Ruotsin maantiedossa edelleen niin pihalla, että tämä ilahduttaa."

Näin. Olisi tietenkin hienoa, jos hutkimuksesta syntyisi syvällisiä konteksteja, mutta onpahan edes jotain yhteyksiä asioiden välillä.

Kun digitointia ei suuremmin suunnitella

Viime kesäkuussa mutisin, että Doriassa olisi ihana nähdä hakutuloksissa tekstiotteita. Ja kas, ne ovat sinne ilmestyneet! Eli voisivat olla muissakin samaa teknistä ratkaisua käyttävissä julkaisuarkistoissa? Olisivatpa...

Samaisessa tekstissä ihmettelin ratkaisua sijoittaa Sotakorkeakoulun diplomitöitä Kansallisarkiston digitaaliarkistoon. Tuolloin avaamani työt olivat niin vanhoja, että ne olivat käsinkirjoitettuja, joten ajattelin tämän jotenkin selittävän sijoituspaikan. Maanpuolustuskorkeakoulun opinnäytteethän ovat Doriassa.

Mutta, mutta. Myöhemmin huomasin digitaaliarkistoon tulevan yhä lisää näitä töitä ja tuoreemmat olivat koneella kirjoitettuja. Maanantaisen tiedotteen mukaan

Kansallisarkisto on digitoinut Maanpuolustuskorkeakoulun tukisäätiön rahoittamana kaikki Sotakorkeakoulun julkiset diplomityöt vuoteen 1991 saakka. [...] Digitointihanke on onnistunut esimerkki projektista, jolla Maanpuolustuskorkeakoulu pyrkii määrätietoisesti parantamaan sotatieteiden opetus- ja tutkimusedellytyksiä. [...] Nykyään työt ovat helposti löydettävissä ja luettavissa Kansallisarkiston sivuilla, mikä nopeuttaa eritoten tiedon etsimistä ja luokittelua.

Helposti löydettävissä? Julkaisuarkistoalustalle vietynä töille olisi voinut antaa asiasanoja, joiden perusteella töitä olisi voinut hakea. Tämä puoli hoituisi tietenkin myös niin, että Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston aineistotietokannasta on linkitys Kansallisarkiston digitaaliarkistoon. Tosin muistettava, että Kansallisarkisto ei ole vieläkään ottanut käyttöön pysyviä tunnisteita.

Mutta hoituuko? MPKK-Finnasta kesällä linkittämäni Matti Alfthanin ja Urho Tähtisen töitä ei ainakaan nimellään löydy. Opinnäytteet eivät siis kuulu kirjaston kokoelmiin vaan ovat olleet jossain arkistossa?

Aikanaan työt pulahtanevat (*) asiasanoittamattomina Kansallisarkistosta yleiseen Finnaan, josta löytyy tällä hetkellä Urho Tähtisen nimellä monia valokuvia, mutta ei opinnäytettään. Osa löydettävyyttä ratkeaa näin, mutta hukatuksi jää asiasanojen lisäksi julkaisuarkistolle tyypillinen mahdollisuus kokonaistekstihakuun. Lisäksi sijoitus tuoreiden töiden rinnalle Doriaan olisi voinut tuoda lisänäkyvyyttä ellei lisäarvoakin.

Mutta sijoituspäätöshän oli varmaan hyvin harkittu?

Miksi digitoituja töitä ei sijoitettu Doriaan, jossa tuoreemmat työt ovat? Ja jossa olisi voinut tehdä julkaisuarkistolle tyypillisiä hakuja mukaan lukien kokotekstihaut.

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) January 29, 2018

Hyvä huomio! Alkuperäisaineisto säilytetään pysyvästi Kansallisarkistossa, joten myös digitointi toteutettiin Kansallisarkiston oman digitaaliarkiston kautta.

— MPKK (@mpkkfi) January 30, 2018

Luulin, että digitaalisuuden etuihin kuului se, ettei tarvitse pitäytyä reaalielämän fyysisissä rajoitteissa vaan voidaan luoda tutkijoille merkityksellisiä kokonaisuuksia.

Valitusvirttä laulettuani täytyy lopuksi todeta, että on hienoa, että on onnistuttu saamaan kaikilta töiden tekijöiltä tai tekijänoikeuksiensa haltijoilta luvat töiden digitointiin. Sillä tiedotteenhan mukaan kaikki työt on digitoitu. Vastaavaan tuskin päästään missään siviilikorkeakoulussa.

(*) Mikä osa Kansallisarkiston arkistoluettelosta näkyy Finnassa oli tuttavani äskettäin esittämä kysymys, johon ei löytynyt vastausta.

Kuva kirjasta "Pinocchio : the tale of a puppet" (1911)

Sukupuolten taisto Ateneumissa

Tämä "Sotakuva Ateneumista" Fyrenin numerossa 11/1904 herätti kiinnostukseni. Mukana ei ollut otsikon lisäksi muuta tekstiä, mutta sitähän löytyy sanomalehdistä Lahden lehti 5.3.1904 tiivisti tiedon näin:

Myrsky Ateneumissa. Eräs lähettäjä Hels. Postenissa kertoo m. m.: Ateneumin maalariatelierit ovat luovutetut oppilaiden, molempain sukupuolisten opinnolta varten ja yhteisesti siellä on opintoja harjotettava. Joku aika sitten tahtoivat miespuoliset oppilaat ottaa yksin haltuunsa toisen mainituista ateliereistäja karkottaakseen naisoppilaat sieltä siirsivät he näiden työkapineet muitta mutkitta sieltä muualle. 

Naisoppilaat eivät kuitenkaan tahtoneet tähän suostua. Silloin yksi miespuolisista oppilaista risuutuu ihkasen alastomaksi ja asettuu kainostelematta tässä tilassa modellipöydälle huoneessa, jossa naisoppilaatkin istuivat. Kirjoittaja arvelee tämän tapahtuneen miespuolisten oppilasten yhteisestä tuumasta. Asia on, väittää kirjoittaja, yleisenä puheenaineena nykysin Helsingissä.

Tuulispäässä 10/1904 episoodiin viitattiin tekstillä

Että naisista ei juuri ole taiteilijoiksi, se on huomattu Ateneumissa äskettäin. 

Pelkäävät ja paheksuvat luontoa. Ja puhuvat liian paljon. Mutta innostamaan miehiä suuriin tekoihin, siihen he ovat luodut. 

Sekin on Ateneumissa huomattu. 

Joten siis voi sanoa, että Ateneumissa on paljon huomattu.

Runo kahvesta

Koivistolaisen talonpojan runo kahvista julkaistiin Suomettaressa 19.9.1859. Runon lähettänyt H. S. oli sitä mieltä, että "sopis soimata niitä, jotka ylen aikaa istuvat kahve-kattilan ääressä, josta aina puolen tunnin kuluttua kallistavat pisaran huulillensa. Löytyypä semmoisiaki, jotka eivät juo muuta kuiin kahveta: aamuisella kuin panevat kattilan tulille, se seisoo uunissa koko päivän, ja sitä ryyppivät leipänsä särpimeksi."

Ja itse runo kuuluu näin.

Voi tämä kahve kallis juoma
Ja raskas rahojen surma,
Alkoi ensin Aasiassa,
Kasvoi maassa kaunihissa,
Pikkuisissa pensahissa,
Pienten palkojen sisässä;  

Tuosta alkoivat osata
Keittää jaloimman juoman,
Jota herrat herkkunansa
Siniviitat siivonansa
Ensin keitit kestissänsä
Sitten joivat joutessansa.  

Sieltä Suomeen levisi,
Kuljettivat kauppamiehet.
Heti kohta Suomen herrat
Tunsivat tämän hyväksi,
Joill' oli napit nutussa,
Silmät saipuulla siivotut,
Käet oli pesty puhtahaksi.  

Mutta nyt on päässeet pienet pannut
Törky-turpaen tupihin,
Likasilmäen liiuksille.
Isännällä on huonot housut,
Emännällä on paikka paita,
Noen kanssa tuhrattuna,
Parta on porossa piipun,
Mihin kahveen kaateleepi,
Kumoaa kuuman juoman.  

Tupa on tukien nojassa,
Räystäät räpälöittelevät,
Viiään viimeinen vasikka,
Ainoa emännän lehmä
Ruunulle henki-rahoista;
Kyllä paukkaapi vasara
Avisionis aika-lailla
Kahve-juojan kartanossa.  

Eipä tuota ennen tietty:
Viina oli vieraan varana.
Ruokana rukiinen leipä,
Silakkoi oli särpimenä.
Keitto oli kuvusta kaalin
Ruoka raavahan lihasta,
Ja oli siinä siankin lihaa.
Oli tuossa olutta tuoppi —
Pappilassa oli kahve-pannu
Vaan ei löytty Lukkarissa
Eikä huonossa hovissa —

Kuva Aamurusko 34/1857

Maataloushistoriaa yms.

Elisessä tekstissä unohdin mainita, että Kati Mikkola mainitsi esityksessään SKS:n upouuden verkkojulkaisun Kynällä kyntäjät, joka esittelee joitakin kansankirjoittajia. Kuvakaappaus yllä Siikaisten Kaisa Juhontyttären kohdalta.

Lauantaina kuuntelin 1800-luvun tutkimuksen päivillä esityksiä, jotka liittyivät maatalouteen ja maaseutuun. Petri Talvitien esitys isojaon vaikutuksesta tilattomien elämään tarjosi mietittävää. Talvitien mukaan vanha käsitys merkittävästä muutoksesta perustuu melko olemattomaan tutkimukseen. Mutta varmalta tuntuu, että viimeistään rahatalouden levittäytyessä maaseudulle mökkiläisten sopimuksista talollisten kanssa tuli jossain määrin muodollisempia.

Kun itse haluan oikeuksieni ja velvollisuuksieni olevan selviä ja paperilla on vaikea käsittää maailmaa, jossa sai asua jossain mökissä epämääräistä työodotusta vastaan. Tai hyvän tahdon varassa. Mutta ihmissuhteiden varassahan maailma edelleen pyörii.

Maren Jonassonin esitys vuosien 1847-1870 yleisten maatalouskokousten suhteesta talonpoikiin palautti ajatukset Kati Mikkolan esitykseen edellisenä päivänä. Kun kokouksissa kauden lopulla vihdoin kohtasivat niitä lähes valtiopäivinä pitävät syrjäseutulaiset ja ruotsinkielinen yläluokka, joiden välille tarvittiin tulkkaus, niin miten moista voi(si) kutsua yhtenäiskulttuuriksi?

Matti La Mela ja Onni Pekonen yllättivät esityksessään kertomalla, että vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan edustajat olivat edustamassa "Suomen kansaa". Eivät omaa säätyään eivätkä omaa kotiseutuaan. Aivan outo ajatus. Varsinkin kun kyseessä oli mukamas Ruotsin jatke valtiopäiville, joille oli totisesti lähdetty ajamaan aina oman alueen ja porukan asiaa. Mutta uusilla valtiopäivillä ajateltiin, että alueelliset intressit hoidetaan toisia reittejä.

Myös Sami Suodenjoki täytti tietoaukkoja esityksellään, jossa hän tarkasteli siirtymistä pitäjänkokouksista valtuustoihin. En ollut tiennyt moisesta siirtymäkaudesta enkä siitä, ettei naisia saanut valita valtuustoihin ennen vuotta 1917. Loimaalla oli tätä ennen valittu kiintiönainen, mutta joku äkkäsi valinnan laittomaksi. Että tasa-arvon edelläkävijämaa. Muistaen tietenkin myös äänivallan sidoksen omaisuuteen.