Raamattujakelija suossa ja rattaiden korjaajana

John Patersonin matkamuistelmat useista käynneistään Suomessa 1810-luvulla on julkaistu kirjassa The book for every land: reminiscences of labour and adventure in the work of bible circulation in the north of Europe and in Russia (1858) ja suomennettuna Jaakko Gummeruksen artikkeliissa John Patersonin vaikutus Suomessa : päiväkirjamuistiinpanoja ja kirjeitä (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja II 1912. 1914). Enimmäkseen Paterson kertoo raamattuseura-aatteen edistyksestä ja paikkoja kuvataan tuskin ollenkaan. Joitakin matkasattumuksia sen sijaan on mukana. Elokuussa 1819 matkatessaan Hämeenlinnasta Turkuun Patterson eksyi suostuneeseen järveen.

Seuraavana aamuna, kun kuljimme erään laajan niityn ohi, veti jokin sen toisella puolella huomioni puoleensa. Nousin kärryistä kulkeakseni sen poikki; mutta en ollut pitkälle edennyt ennenkuin huomasin olevani vaarallisella suolla. Eräs ohikulkeva talonpoika pudisti päätänsä minulle varoittaakseen minua vaarastani; minä yhtäkaikki jatkoin matkaani ja pääsin onnellisesti kiinteälle pohjalle erään puuryhmän luo; mutta palatessani en ollut päässyt pitkälle ennenkuin rupesin vajoamaan ja olin pakotettu heittäytymään pitkäkseni vatsalleni selviytyäkseni. Ryömin takaisin käsin ja jaloin kiinteälle pohjalle; ja nähdessäni karjaa laitumella toisella puolen arvostelin, että jos se kannatti heitä, niin se kannatti minuakin; heitä seuraten minä kelpo lailla väsyneenä ja säikähtyneenä vihdoin pääsin onnellisesti kärryjen luo. 

Tämä niitty oli aikanaan ollut suurena järvenä; mutta niinkuin usein on laita näissä pohjoisissa maissa, oli kasvullisuus sen peittänyt, niin että se nyt kasvaa runsaasti niittyheinää, samalla kuin järven vesi vielä on sen alla, varsinkin siellä missä se on syvintä. Sellaiset paikat ovat erinomaisen vaarallisia, ja usein hukkuu niihin ihmisiä ja karjaa. Se oli minulle vastaiseksikin opetuksena karttamaan villihanhien takaa ajamista.

Syyskuun puolella Porvoosta lähtiessä tapahtui taas.

Emme olleet pitkälle ehtineet, kun, tullessamme erään jyrkänlaisen mäen päälle, josta meidän oli ajettava alas, hevoseni säikähtivät jonkun kuorma-ajurin rattaita, jotka odottivat mäen alla, ja lähtien menemään täyttä karkua ne veivät ajoneuvot toiselle puolelle tietä, missä oli ojan reunassa suuri, terävä, esiinpistävä kivi; se sattui etupyöräni puolapuihin ja leikkasi poikki jokaikisen niistä aivan kuin veitsellä. Siinä tuli kerrassaan seisaus: hevoset kaatuivat ja palvelijani ja kyytipojat heittäytyivät niiden päälle. Minä pysyin paikallani. 

Onneksi ei kukaan tässä töyssäyksessä loukkaantunut; mutta millaiset olivatkaan tunteeni, kun huomasin, missä pulassa olin keskellä yötä, vielä kaukana lähimmästä kaupungista, keskellä asumatonta seutua, jossa oli mahdoton saada mitään vahinkoja korjatuksi! Lähdin lähimpään taloon ja herätin ihmiset, mutta he eivät voineet antaa mitään apua. Saatuani kumminkin tietää että parin (engl.) penikulman päässä oli kaksi muuta taloa, menin jalan sinne asti, mutta huomasin etten saanut mitään apua sieltäkään, niin että kaiken vaivannäköni jälkeen olin jätetty oman kekseliäisyyteni varaan. 

Lainaten eräistä vankkureista etupyörät akseleineen hakkasin puun ja kiinnitin sen mukanani olevilla nuorilla vaunujen alle, niin että toinen pää oli lainattujen pyörien akselin varassa; sillä tapaa saatoin päästä vaunuineni hitaasti eteenpäin. Näissä maissa on tapana sanoa, kun tahdotaan kuvata jotain oikein hyödyttömäksi, että se ei ole enemmän arvoinen kuin viides pyörä vaunun alla; mutta minä havaitsin viidennen pyöräni itse asiassa olevan mitä suurimmaksi hyödyksi tällä kertaa. Ensin kävelin hitaasti vaunujeni vieressä nähdäkseni, miten laitokseni toimi; ja huomattuani että se toimi aivan tyydyttävästi, minä nousin istumaan, antaen palvelijani ja kyytipoikani kävellä, ja hitaasti etenemällä pääsin Loviisaan 9:n aikaan aamulla. 

Kuva Carl-Rudolf Gardbergin kirjasta Pipliaseuran kirjapaino : lehtisiä vanhan turkulaisen kirjapainon aikaisemmista vaiheista.

Itsetehty virtuaalikonffa 1700-luvusta ja viestinnästä

Jos konffia ei ole, niitä voi tehdä? Väitöskirjatutkimukseni teemojen ympärille koottu virtuaalitilaisuus alkoi kirjahistorian yhden tunnetuimman tutkijan Robert Darntonin esityksellä Poetry and the Police: : Communication Networks in Eighteenth-Century Paris. Darnton oli tutkinut Pariisissa 1700-luvulla esitettyjä ajankohtaislauluja, jotka olivat konseptinakin hänet yllättäneet. Minua konseptina eivät, sillä viimeisenä valmistuneeseen esseeseen 1700-luvun tiedonsiirrosta Ruotsissa yritin saada ympättyä runoja niin maalle kuin kaupunkiinkin. Tosin pitää myöntää, että painetut eli arkkiveisut ovat tutumpia kuin muuten levitetyt.

Itse aihetta tärkeämpää oppia esityksessä oli Darntonin mainitsema ohjenuora tutkimukseen: Jos historian lähteessä törmää ilmiöön tai toimintaan, joka tuntuu käsittämättömältä, juuri sitä kannattaa pysähtyä tutkimaan. Näitä Posttidningarin vuosikerroissa riitti.

Heiko Drostea haastateltiin otsikolla En barock nyhetsmarknad - 1600-talets brev, förbindelser och stormaktsstyre. Mukana oli tuttuja teemoja tammikuun kirjajulkistuksesta, mutta tässä keskiössä oli Drosten saksaksi kirjoittama kirja 1600-luvun tiedon markkinoista. Erittäin kiinnostavaa, mutta saksani on niin alkeellista, että lukematta jää. Keskustelussa kolahti se, että Droste halusi puhua barokista eikä varhaismodernista ajasta, sillä jälkimmäisestä syntyy mielikuva siirtymävaiheesta muuhun. Samoista teemoista oli osin kyse Ruotsiin keskittyneen Magnus Linnarssonin osuudessa Postbondens unika roll i Stormaktssverige.

Postista päästiin takaisin 1700-luvulle amerikkalaisen historianelävöittäjän käytännönläheisillä katsauksilla Turning A Feather Into A Pen, The Secrets Behind Ink In The 18th Century, Postage: The Dos and Don'ts Of Sending A Letter In The 18th Century. Hankalalta näytti esimerkiksi lakan käyttö, mutta aikalaisilla kai pikkasen enemmän rutiinia?

Ruotsin 1700-luvulla Posttidningar-läpikäynnissäni seurattiin innolla kuningatar Lovisa Ulrikan synnytyksiä ja kirkotuksia, joten oli sivistävää kuunnella Claes Rainerin mainospuhetta kirjastaan Lovisa Ulrika – konst och kuppförsök. Itse kirjakin olisi hyvä lukea, mutta sitä ei ole toistaiseksi hankittu Helsingin kirjastoihin. Lovisa Ulrikan edeltäjä näkyi Posttidningarissa hädin tuskin kuollessaan. Hänestä tuoreen kirjan kirjoittanut Joakim Scherp puhui otsikolla Massadlingen under Ulrika Eleonoras korta regim. Christina Piperin Lundin yliopistolle lahjoittama kasvihuone (orangerie) kiinnitti huomioni Posttidningarissa, kun sitä oltiin kuljettamassa 160 vaunulla. Vähän rikkaampaa tietoa irtosi Svante Norrhemilta otsikolla Carl och Christina Piper – uppkomlingar med Karl XII:s öra.

Väitöskirjatutkija Sara Ekströmin esitystä Gustav III och spelet med folks tankar oli kevyiden kirjamainosten jälkeen selvästi vaikeampi seurata, mutta asia vaikutustavoista (Vasa-ritarikunta ja kansallispuku) hyvin relevanttia. Kustaa III:n aikana eläneestä Bellmanista tuoreen elämäkerran kirjoittanut Carina Burman puhui otsikolla Bellmans väg från lovande ämbetsman till gränslös underhållare. Selvensi, kun en ollut mieheen koskaan perehtynyt. Bellman oli esillä vielä kun Rebecka Lennartsson puhui otsikolla Nattlöperskor i 1700-talets Stockholm. Mielenkiintoisia ihmiskohtaloita, mutta markkinoitua kirjaa seksin myynnistä en ryntää ostamaan. Lopuksi palattiin hienosti Darntonin esitykseen, sillä Karin Strandin aihe oli Visorna om de dömda kvinnorna.

Kun lohi luki ja lahna lauloi

Viime viikon herutuslahjoista jatkaen. Raimo Jussilan tekstistä ”Lahja lain lumoo” selvisi, että lahjan erottaminen lahjuksesta tuli suomen kieleen vasta 1800-luvun lopulla.

Mehiläisessä 12/1836 Elias Lönnrot kommentoi sananlaskua "Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen." selventäen sen muotoon "Rikas pääsi rahallansa, köyhä selkänahallansa" ja jatkaen

Ennen oikeuden ja muun hallituksen epävakaisempia ollen taisi niin välistä tapahtua'ki, kun sananlasku lausuu, vaan nykyaikoina jopa lukisimma mahdottomaksi, niin konsa käydä. Monta muutai sanalaskua on Suomalaisilla lain lumoamisesta, lainehtimasta, lahjoista ja muista, joilla entisaikana toki taisiki perustuksensa olla niin meidän maassa, kun monessa muussa.

Vuotta myöhemmin Mehiläisen 9/1837 sananlaskupalstalla oli vuorossa "Voilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi, eikä vouti vormahtaisi". Tämä oli Lönnrotin mukaan "Vanhanaikainen sanalasku, jota harvon nykyaikoina taitaa muistella tarvita."

Tuomarit eivät olleet ainoita ruokatavaralla lahjottuja. Suomen Kuvalehdessä 49/1917 ilmestyneestä Ernst Lampénin juttusikermästä:

Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa ennen armonvälikappaleitten jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa toisistaan.
— Kristinveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.
— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, ka, silloin lohi luki ja lahna lauloi. Samassa hevosmies heitti henkensä. Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.
Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla: lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.

Jaakkimassa oli väitetty pari kymmentä vuotta aiemmin, että "Ani harva vanha elää seassamme, joka muistaa niitä aikoja "jolloin lohi luki, lahna lauloi, itse kauppaa kävi"" (Laatokka 31.1.1891). Päivitys markka-aikaan Juho Reijosen kertomuksessa Ryöstövouti (Koitar 29.10.1903) viittaa siihe, että näin ei ollut kaikkialla.

Minun aikanani rippikoulussakin lohi luki ja lahna lauloi, ja kymmenmarkkasellahan ne pääsivät kumpikin minun poikankin rippikoulustaan.

Kuvat: V. Jääskeläinen, Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma, CC BY 4.0. Wilhelm von Wright, Kansallisgalleria

Omituisina pidettyjä avioliittoja

Kummallinen naimakauppa. Viime markkina-aikana oli soma naimiskauppa kysymyksessä. Muuan markkinamies sanoi olevansa leski ja tarvitsevansa vaimoa. Kosi niin ja monta kertaa vakuutti että hän viepi heti mukaansa, kun on koti ja talonhoito. Vaan kun tuli lähtö kaupungista niin sitten kun jo morsian oli valmis lähtemään, tuli ilmi, että naimamiehellä oli kotona vaimo ja viisi lasta. (Oulun lehti 5.1.1881)

Epätasainen naimaikä. Helsingin suomalas-ruotsalaisessa seurakunnassa on viime viikolla vihitty eräs parikunta, jossa sulhanen on syntynyt v. 1857 ja morsian v. 1818. (Ilmarinen 15.7.1886)

Omituiseen avioliittoon meni äskettäin Nauvossa kaksi henkilöä, jotka ennen ovat olleet tosin ei tavattomassa, vaan nyt molemmille jotenkin omituisessa suhteessa toisiinsa. Vähän yli 20 vuotta takaperin seisoi eräs nuori naimisissa oleva nainen kummina äsken syntyneelle vahvarakenteiselle pojalle. Pojan äiti kuoli, ja lapsi joutui hoitoon nais-kumminsa luo, joka myöskin imetti lasta. Vuosia vieri, poika kasvoi, tuli nuorukaiseksi ja mieheksi. Hänen kumminsa oli sillä välin joutunut leskeksi, ja risti-poika on nyt entisen imettäjänsä ja kasvattajansa puolisona. (Savo 27.9.1888)

Omituinen avioliitto. Erään talon piikaa Kontiolahdella tuli puhuttelemaan sulhasta viime vuoden elokuussa. Niin ylkä kuin morsian olivat toisilleen aivan tuntemattomat. Mutta kielihän se maan leikkaa ja niin tässäkin. Ensikerta tavataan ja nähdään: toisiaan, puhutaan asiasta ja se on silloin tehty kuin sanottu. Kahden viikon perästä tuumataan mennä pappilaan. Niinkuin se kerta on jo puhuttu, niin se tehdään, ja avioliittoon kuulutetaan. Mutta taas kahden viikon päästä eli silloin kun kolmas kerta kuulutetaan, morsiamen päähän pistää tehdä tuosta asiasta purko. Ja sekin on taas yhtä pian tehty kuin sanottu. Kumpikin astuvat, kun ensin on asia sovittu, tyytyväisenä pappilaan ja puretaan erhetys. Liika pikaisuudessa taisi tulla ja rahallahan tuosta vielä pääsee. Nyt ollaan erillään, kumpikin lähtee tyytyVäisenä eri tietä kotiinsa. — Kuluu sitten joitakuita viikkoja, en oikein muista, montako tuosta eron hetkestä kuluu, kun taas samat henkilöt alkavat ajatella, ettei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Tehdään taas uusi yhteen törmäys, päätetään tehdä uusi naimiskauppa. Ja se on taas silloin tehty kuin sanottu. Ollaan ja eletään tuossa uudessa avioliitossa melkein koko pitkä vuosi, kun taas pistää päähän nuorelle emännälle, ettei tästä kuitenkaan tullut kunnon kalua, pitää päästä erilleen. Miehensä sattui olemaan asuinpaikasta poissa. Tuota pikaa panee nuori emäntä kampsut kokoon, astuu sitte laivaan, ja siirtyy entisille elomailleen. — Nämä kaikki ovat tapahtuneet yhden vuoden kuluessa. Miten nyt liitosta erilleen päästänee? Vieläkö kolmas kerta pitänee yhdistyä? Niin kirjoitetaan Karjalattarelle. (Turun lehti 31.10.1891)

Äsken sattui Viipurin naapuriseurakuynnassa omituinen naimaliiton alkupuuha. Mies tulee pastorin kansliaan ja ilmottaa viranomasisille, että haluaisi mennä naimisiin. Kirkkoherra kysi, missä on morsiamesi ja puhemiehesi? - Eihän minulla niitä ole mukana kun morsian on kipeä, enkä puhemiestä aikonut tarvitakaan, kun olen itse asiassa. Kirkkoherra koetti selitellä asiaa että se ei käy päinsä, kun ei ole edes morsiamelta valtakirjaakaan. Mutta mies piti puoliaan vaan ja vakuutti että asia on selvä, ei tarvitse mitään valtakirjaa, onhan morsiamen nimi kirkonkirjoissa - Karj. (Suomen Kansa 14.1.1904)

Omituinen avioliitto. Kajaanin markkinoilla helmik. 19 p:nä 1904 suostuivat poika ja neito eräänä iltana tekemään avioliiton. Rakkaus alkoi samalla. Niin voimakas se oli, että yöksi veti yhdelle vuoteelle. Aamulla ylösnoustessa pyysi nuorukainen jatkettavaksi yhdyselämätä vielä puolitoista vuotta. Neito, joka oli halunnut "ikuista" liittoa, tupsaantui tuosta ehdotuksesta ja heitti neljä kupillistä aamukahvia armaansa silmille. Tämä toimenpide lienee vielä lyhentänyt liiton ikuisuutta. (Keski-Suomi 27.2.1904)

Kuva Anders Forsberg: Från svenska hem.

Kenen nimiin 1700-luvun väitöskirjat?

Viikonloppuna tuli tutkimustyön puitteissa vastaan lainaus, jota edelsi viitteenomaisesti "Chr. Salmenius kirjoittaa vuonna 1754 (Calajoki Sockn. Diss Åbo". Turun akatemian väitöskirjathan sekä maisteri- että tohtoritasoltahan ovat osittain digitoituina Kansalliskirjastolla, joten ei ollut syytä jättää alkuperäistä tarkistamatta. Menin vanhasta muistista Doriaan, jossa haku Salmenius tuotti oitis eteen kirjasen Öfwer Calajoki sockn uti Österbotn. Mutta se on Aarteet-kokoelmassa eikä väitöskirjoissa, joten hain sitten sanalla Calajoki. Niin löytyi sama painate nimellä Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Calajoki sockn uti Österbotn ja tekijätiedolla "Kalm, Pehr (1754)".

Hmmm... viittaanko minä tähän nyt Kalmin vai Salmeniuksen tuotoksena? Tekstin silmäily kertoi, että työ oli laadukas. Tietoa Kalajoelta oli kerätty runsaasti, Ottaen huomioon, että Salmeniuksen isä oli kyseisen seurakunnan kirkkoherra, perstuntumani on, että apua on saatu enemmän kotoa kuin ohjaajalta yliopistolla.

Miltä tekijätietotilanne näyttää Finnassa?

• Salmenius, Christian ; Kalm, Pehr (OUTI-kirjastot)
• Kalm, Pehr ; Salmenius, Christer ; Fortelius, Abraham ; Altan, Israël ; Westzynthius, Olof ; Achrenius, Henric ; Merckell, Jacob (Kansalliskirjasto - Doria)
• Salmenius, Christiernus , 1734-1791 , Lapuan kirkkoherra (Kansalliskirjasto - Doria)
• Kalm, Pehr, 1716-1779,, preeses. ; Salmenius, Christiernus, 1734-1791. ; Merckell, Jacob (kirjapaino, Turku, 1750-1761) (Kansalliskirjasto)
• Kalm, Pehr, prees. ; Achrenius, Henric, grat. ; Altan, Israël, grat. ; Fortelius, Abraham, grat. ; Salmenius, Christer, respondentti. ; Westzynthius, Olof, grat. ; Merckell, Jacob (Turku), kirjanpainaja. (Helka-kirjastot/Kansalliskirjasto/Oulun yliopisto/Turun yliopisto)

Päätä alkaa särkeä, mutta Finnan haku joustavuudessaan heitti sivun loppuun vielä vastaavan kuvauksen Hauhosta, jonka on joko kirjoittanut Kalm tai Hauhon nimismiehen poika Christopher Herkepaeus.

Mutta eikös ole sanottu, että "ennen vanhaan" väitöskirjan kirjoitti ohjaaja ja väittelijän homma oli vain sen puolustaminen? Onnekkaasti tästä aiheesta oli tämän vuoden puolella tuttavan FB-päivityksessä puhetta ja siellä Sanna Supponen linkitti Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historian ystävin (Hyyhy) vuosikirjaan Lyyra 2016, jossa oli ilmestynyt artikkelinsa Suullisen ja kirjallisen rajalla: Akateemisen väittelytaidon historiaa keskiajalta Turun akatemiaan. Siinä kirjallisuutta läpikäynyt Supponen toteaa, että "Turun akatemian statuuteissa määrättiinkin, että kunkin professorin tuli joka vuosi laatia vähintään yksi väitöskirja ja järjestää sille julkinen väitöstilaisuus." Siis alkuperäisissä 1600-luvun statuuteissako? Vähän myöhemmin H. G. Porthanista puhutaan ahkerana väitöskirjojen laatijana eli annetaan ymmärtää käytännön jatkuneen läpi 1700-luvun.

Supposen lähdeviitteissä mainittu Jorma Vallinkosken tekemä bibliografia Turun akatemian väitöskirjat 1642-1828 on digitoitu ja kertoo alkupuolella (s. xi-xii), että

Vaitöskirjan tekijää on useissa tapauksissa mahdotonta varmasti tietää. Yleinen saantö oli, vaikka siitä on lukuisia poikkeuksia, etta pro exercitio julkaistut olivat praeseksen, pro gradu respondentin laatimia. Joskus merkintä respondens et auctor oli painettu nakyviin selventämään asiaa. Niissäkin tapauksissa oli praeses tarkastanut tekstin ja ehkä suorastaan antanut aineksia respondentille. Jos kyseessa on saman praeseksen sarjajulkaisu ja respondentteina olivat eri henkilot, on julkaisu praeseksen laatima. Jos taas väitöskirjasta ilmestyi kaksi osaa saman ylioppilaan ollessa respondenttina, ovat ne luultavasti ainakin pääosaltaan respondentin kirjoittamia. On sellaisiakin tapauksia, joissa tekijä on joku kolmas, ulkopuolinen henkilo (esim. n:o 387, 2144, 4033—4049). Tohtorinväitoskirjat ovat melkoisella varmuudella tätä oppiarvoa tavoitelleen laatimia.

Ja mistäs minä tiedän onko selostus Kalajoesta pro exercitio vai pro gradu? No, tietenkin Vallinkoskelta, "Mikäli vaitoskirja on julkaistu pro gradu, pro candidatura theologica, pro licentia tai tohtorinarvoa varten ns. kolmessa ylimmassa tiedekunnassa, on se ilmaistu lyhennyksia käyttäen." Nimihakemistossa koukaten selviää, että bibliografiassa sekä keväällä 1754 puolustettu Kalajoki-juttu, että syksyllä 1756 puolustettu De Davide, aquam Bethlehemiticam appetente, 2. Sam. XXIII: v. 16. ovat pro graduja.

Ettei elämä menisi turhan helpoksi, jälkimmäisestä puuttuu respondentin nimi sekä Doriassa että Kansalliskirjaston tietueissa Finnassa. (Annoin palautetta, voi korjaantua.) Eikä tässäkään kaikki, vaan Kotivuoren tulkinta tai tieto ylioppilasmatrikkelissaan on, että Kalmin ohjauksessa on tehty pro exercitio ja Clewbergille pro gradu. Salmeniuksen työtä voisi tietenkin vielä vertailla Kalmin ohjauksessa vuonna 1753 syntyneeseen lyhyempään opinnäytteeseen Korta Anmärckningar Wid Inbyggarenas Näringar och Hushållning, uti Cala-Joki Sochn, i Österbotn. Sen respondentti oli Kalajoen kappalaisen poika Gabriel Calamnius ja tämä työ on Kotivuoren mukaan pro gradu. (Vallinkoskea en tässä vaiheessa enää jaksanut avata.)

Ja tältä pohjalta lähdetään sitten linjaamaan viittauskäytäntöä väitöskirjan käsikseen. Jonka tekstiosiossakin johtopäätöksien teossa voi kirjoittajalla olla merkitystä. Tuskailuni ollessa jo tässä loppuvaiheessa 1700-luvusta väitöskirjaa myöskin tekevä tuttava (olen verkostoitunut!) vinkkasi Erkki Urpilaisen tutkimuksen Algot Scarin ja gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella, jonka luvussa 6.1. onkin perusteellista käsittelyä. Vallinkoski saa kritiikkiä suoraviivaisuudestaan ja Urpilainen toteaa m.m.

Tehtyjen väitöskirjojen tekijäkysymys on ongelmallinen Turun Akatemiassa, kuten muissakin vanhempien aikojen yliopistoissa. Usein väitöskirjasta ei suoraan näy, kuka sen on kirjoittanut. Tekijä saattaa yhtä hyvin olla preeses kuin respondenttikin, tai sitten väitöskirja on syntynyt heidän välisenä yhteistyönään. Ainoastaan harvoissa tapauksissa väitöskirjan nimilehdellä mainitaan tekijä. Tällöin joko preeseksen nimen alla lukee 'praeses et auctor' tai respondentin nimen alla 'respondens et auctor'. Jälkimmäinen tapaus ei kuitenkaan varmasti merkitse sitä, että väitöskirja olisi kokonaan respondentin itsensä tekemä, vaikka todennäköisesti se onkin hänen työstämänsä ja kirjoittamansa. Myös väitöskirjoihin liitetyissä dedikaatioissa eli omistuskirjoituksissa ja gratulaatioissa eli onnitteluissa respondenttia voidaan kutsua työn tekijäksi. Varsinkaan gratulaatioihin ei ole syytä suhtautua liian luottavaisesti. Kyse saattaa olla siitä, että respondentti on työstänyt väitöskirjan preeseksen tutkimustuloksista.

Vähintäänkin pitää siis olla varovainen. 

Anekauppaa Suomessa vuonna 1490

Sunnuntailukemisenani oli jatko-opiskeluun liittyvä Andrew Pettegreen kirja The Invention of News. How the World Came to Know About Itself (2014), jossa en totisesti kuvitellut näkevääni sanaakaan Suomesta. Mutta välillä voi yllättyä iloisesti ja samalla havaita jälleen yhden aukon tiedoissaan Suomen keskiajasta.

Sivun 62 paikkeilla Pettegree käsittelee aneita kirjapainotuotteina ja toteaa ohimennen, että ensimmäinen ruotsiksi painettu kirja on selostus Turkkiin suunnitellun ristiretken rahoittamiseksi myytävistä aneista. Mahdollisesti Pettegree käytti sanaa 'book' teknisemmässä mielessä, sillä kyseessä on arkkipainate. Lähteenään olleessa Janus Møller Jensenin kirjassa Denmark and the Crusades: 1400 - 1650 (2007) käytetään sanaa 'item'. Onnekkaasti Google Books suostui minulle tuon kohdan lisäksi näyttämään Jensenin lähteet.

Näistä Isak Collijnin Ettbladstryck från femtonde Århundradet oli täysin uusi tuttavuus, joka onneksi oli digitoitu Saksassa. Osassa 1:2 on 1400-luvun arkkipainatteiden kuvat ja oheinen kuva siis siitä. Paksummassa osassa 1:1 Collijn selostaa tämän painatteen (Articuli Abbrevati) kontekstia. Jossa päästään Suomeenkin.

Sitä ennen todetaan, että (nimellisesti) Turkin ristiretkeä varten aneita oli tultu Ruotsiin kauppaamaan ekaa kertaa 1461-1464 ja tältä ajalta on tallella käsikirjoitettuja aneita. Vuosina 1484-85 kaupan oli jo aneiden kirjapainotuotantoa, josta säilyneestä kappaleesta Collijn oli kirjoittanut artikkelin toisaalle. Ane oli kooltaan 12,4 cm x 21,4 cm ja siihen oli painettu 30 riviä tekstiä jättäen tilaa ostajan nimelle, ostopaikalle ja -ajalle. Painettuja aneita on säilynyt myös vuosilta 1489-90, jolloin niitä kauppasivat Pohjolassa Raymond Peraudin apulaiset. Näiden päämies Antonius Masth käynnisti kaupan Tukholman suurkirkossa 28.10.1489. Tukholmassa lopetettiin uudenvuodenpäivänä, mutta kauppa jatkui pitkin valtakuntaa loppuvuoden. Suomeen eli Turun hiippakuntaan lähetettiin mies nimeltä Michael Poyadi.  

Kiitos miesten puutteellisten tilitysten, anekauppaa selviteltiin jälkikäteen. Näin tiedetään, että kauppiaiden mukana oli ollut 20000 anekirjeitä, joista yksi Collijnin mukaan on varmasti yllä olevassa kuvassa. Michael Poyaudi vei Suomeen 6000, mutta sai kaupaksi vain 2000, sillä toi takaisin 4000.  (Collijnin tulkinta, joka poikkeaa HSH:sta alla.)

Handlingar rörande Skandinaviens historia 18, s. 197

Handlingar rörande Skandinaviens historia 18, s. 200

Tai "vain" on tässä yhteydessä kyllä väärä sana. Aika monta vuotta on vierähtänyt ennen kuin tämä bestseller on Suomessa ohitettu. Kotikirjastossani ei ole valitettavasti viime vuosikymmenen tutkimuskirjallisuutta keskiajan kirjallisesta kulttuurista, että voisin tarkistaa, mitä aiheesta siellä on saatu irti. 

Tukholmassa kaupankäynti aloitettiin juhlavalla kulkueella ja varmasti Turussakin on jotain vastaavaa ollut potentiaalisten ostajien huomiota herättämässä. Ja Michael Poyadi lienee saanut mukaansa pari kappaletta ruotsinkielisestä mainosmateriaalista, joka sopi kirkon oveen kiinnitettäväksi. Että tällaista Maunu Särkilahden piispaksitulon aikaan.

Satunnaisia 1700-luvun leikkeitä

Lisää alkuvuoden sanomalehtiläpikäynnin sivuhuomioita.

Posttidningar 3.5.1744 sisälsi Norrköpingistä lähetetyn raportin, jossa kerrottiin kaupungissa venäläisen kenraaliluutnantin järkkäämistä juhlallisuuksista. Kommentoin "Mitähän kaupunkilaiset ovat oikeasti ajatelleet? Venäläiset kärtsäsivät Norrköpingin aika totaalisesti suuren Pohjan sodan loppuvaiheessa." Hattujen sodan jälkimainingeissa oli muutakin ihmeteltävää, kun perustiedoissani oli aukkoja. Rykmenttejä marssitettiin etelään ja onneksi luin jotain jostain selvisi, että kyse oli kiristyneestä tilanteesta Tanskan kanssa.

Kevyempään aiheeseen eli aiemminkin varmaan esillä olleeseen ilmoitusten tarjoamaan tietoon materiaalisesta historiasta. "Yhtäaikaa hopealusikan kanssa Tukholmasta kadonneen 14-vuotiaan palveluspojan asu ei vaikuta yksinkertaiselta eikä halvalta."

Rikkaasta taloudesta on kyse myös tässä varkausilmoituksessa, joka on kaukana aikoinaan 1800-luvun sanomalehdistä kokoamistani varastetuista räsymatoista.

Posttidningarissa oli talousvarkauksia enemmän kadonneita seteleitä, joiden säilytyspaikat kuten tarkasti kuvatut silkkilompakot herättivät keräyshingun, jonka pidin aisoissa.

Ilmoituksissa kiinnitti huomiota myös tämä erinomaisen epäinformatiivinen konsertti-ilmoitus. Ei aikaa, ei paikkaa eikä ohjelmaa. Ja kyseessähän oli siis Tukholmassa julkaistu sanomalehti, jota luettiin pitkin valtakuntaa.