Savolaisen seuramatkan alku

1870-luvun valokuva Savonlinnasta
Museovirasto, CC BY

Niinkuin lukiat tietävät höyrylaiva Salaman, kauppias Alb. Sopasen ehdotuksesta tehneen matkustus retken Helsinkiin, täten käyttäen noin sata henkisen seurueen näkemässä Suomen Yleistä näyttelyä. Tässä teen lyhyen kertomuksen, niin hyvin matkasta ja oloistamme, kuin myös puheena olevasta Näyttelöstä.

Laivan lastiruomat olivat kaikin puolin hyvästi varustetut. Ympäri kiertivät ritsit niin kuin tavallisesti nähdään sotamiesten asunnoissa. Niissä hyvin sopi ottaa unia milloin vaan halusi.

Varhain aamulla, Elokuun 16 päivänä läksimme Savonlinnasta, niinkuin sanottu noin sata henkinen matkue, jossa oli osaksi Savolaisia, osaksi Karjalaisia, jotka viime mainitut, saapuivat edellisenä ehtoona Savonlinnaan, saman höyrylaiva Salaman mukana, ensimäiset aina Joensuusta, kuin myös muistakin pysäyspaikoista, missä vaan laiva oli seisahtunut. Näistä en kumminkaan tiennyt, Savolaisiako vai Karjalaisia oli enämpi. Mutta vaikka toisilleen niin tuntematointa väkeä ja erilaista kansaa yhdistyi yhdeksi matkueeksi, niin kaikeksi onneksi ei mitään eripuraisuutta havaittu koko matkustaja-joukossa. Sitä vastoin kävi kaikenlaisia keskusteluita yhdessä ja toisessa osassa laivaa, jossa toinen toisensa perään etsi ystävyyttä maljain esityksessä y. m. Näin kävi matka hyvin hupaisesti ettei paremmasta apua. Sen lisäksi kauniit ilmat myönnytti meille vapautta ihailla noita monilukuisia Saimaan saaristoita, jonka jälkeen tuo mahtava Saiman kanava teki uteliaaksi, varsinkin ensikertalaiset kumppalimme. Mitkä juosta repsuttelivat pitkin kanavan laiteita sen mukaan kuin kyyditsiämme ehti sulkujen läpi itsensä selvittää.

Seuraavana päivänä noin kello 11 tulimme Viipuriin, josta kahden tunnin kuluttua lähti Salama kaikkine matkustajineen Helsinkiin päin. Nyt taas alkoi elanto entiseen tapaan, jokainen nautti sitä, mitä oli muassaan tuonut ja matkaansa ottanut. Muudan pureskeli leipäkannikkaansa, jotkut venyivät pohjalla jauhaen nuuskaa.

Näin piisasi seura-elämää pitkin matkaa. Erittäin mielestämme liitosta ansaitsi muutamain Karjalais-neitojen laulut, jotka sulo sävelillään hurmasivat mieliämme ikään kuin olisimme olleet lumotut. Koko matkallamme, tultua Uuraan sataman lävitse, missä monilukuinen koti- että ulkomaalainen laivasto odottelee puutavaran lastausta, ilmaantuu tuon tuostaki siintävä meren pinta, jossa näkee yhdellä ja toisella haaralla purjehtiviä laivoja ja valotornia kohoilevan ilmaan juuri kuin lumimuurit, talvisen tuiskun jälkeen. Nämät ovat valtiomme rakentamat merta kulkevain ohjaajiksi. Varsin omituiselta näyttää, kuin aivan pelkillä kallioilla näkee uljaita rakennuksia ja suuria kyläkuntia, jotka meren tuotteista hakevat elatustansa. Tämmöistä näköalaa piisasi pitkin matkaa. Mahtava oli katsella Kotkan satamaa. Seuraavana päivänä puolen päivän aikana alkoivat kuumottaa Viaporin muurit. Vähän aian kuluttua, saimme niitä läheisyydessäki tervehtiä. 

Nyt loppuivat keskustelut ja leikit. Matkamme tätä ennen miellyttävimmät tapaukset olivat loppuneet melkein tuntumattomiin, sillä jokaisen silmämääränä oli nyt vaan ihailla Suomen sotavanhusta, Viaporia, jonka monikulmaiset kalliot ja muurit saattoivat mieleeni runoilian sanat:

Voitto vaan mielessänsä kallihin
Hänellä on nukkuissakin;
Vaara kuin on ilmastuvinaan
Miekkaan tarttuu kohta innossaan.

Elokuun 1876 Suomen Kuvalehden kuva Helsingistä
Museovirasto, CC BY 4.0

Mutta ainoastaan vähän aikaa jousimme tuota urosta silmäilemään, sillä edessämme näkyi aina utta ja mahtavampaa, joka ei paljon antanut valtaa jälki-muistoihin. Nyt uteli yksi toiseltaan pääkaupunkimme merkillisempiä paikkoja, jotka melkein kaikki voipi jotenkin helposti näkyä sen edustalla olevalle järvelle.

Vasemmalla puolellamme näkyi ihana puisto, jossa monet liehuvat liput ilmoittivat parhaallaan näyttelyn auki-oloa ja juhlallisuutta, ikään kuin kehoittaen meitäkin joutumaan sinne. Mutta kun olimme vähin myöhästyneet sen päiväsestä näytäntöajasta, niin läksimme heti maalle päästyä katselemaan pääkaupunkimme liikettä ja oloja. [...]

Seuraavana päivänä kello 10 e. p. p. alkoi taas kansaa tulvailla Kaivopuistoon menevällä kadulla, mikä jalan, kuka hevosella, sillä näyttely avattiin joka arkipäivänä sanotulla ajalla. Sunnuntaina se oli avoin kello 2:sta kello 6:teen j. p. p. Kaupungin haminalaiturilta oli myös höyryvenheitä melkein ylen aikaa lähtemässä, mitkä varsin vähäisestä kyytirahasta kuljettivat Kaivopuiston alla olevalle laiturille. Tästä oli ainoastaan noin 1/3 virstaa suora käytävä ihanan puiston lävitse näyttelyhuoneen edustalle, jossa niin muodoin höyryvenheellä tuliat, kierrettyänsä kaaren-moisen mutkan, joutuivat maitse tuliain vastaan, ikään kun eri haaralta matkustavaiset. Astuessamme höyryvenhelaiturilta , pysähdymme Kaivohuoneen kohdalle, mikä on muutaman sylen alempana näyttelyhuoneen päärakennuksesta. Tämän edustalle, vaikka oikeastaan ulkopuolelle näyttelypiiriä, on erittäin hyvällä aistilla järjestetty kukkasnäyttely, jossa näemme erivärisillä kasveilla tehtyjä kuvauksia, jotka olivat maahan pyörretty ympyriäisiin tarhoihin, ikään kuin taiteellisesti maalattuna. Ajattelimme ehdottomasti: "kuinka rikas ja ihana kasvien maailma on", nähtyämme pienen osan siitä.

Nyt tulimme näyttelyhuoneen edustalle, minkä sivulle oli rakennettu kaksi sisäänkäytävää, toinen päärakennuksen, toinen ihannetaiteen osaston kohdalle...(Savonlinna 9.9., 16.9., 23.9.1876)

Yleisen näyttelyn valokuvaaja

Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Suurin osa Yleisestä näyttelystä otetuista tai ainakin säilyneistä valokuvista on attribuoitu Charles Riisille. Valokuvataiteen museon Kuka kuvasi -matrikkelin mukaan Riisin valokuvaamossa työskenteli vuonna 1876 myös Daniel Nyblin, mutta kuviin merkittiin tavanomaisesti vain liikkeen nimi.

Wikipedia tietää kertoa, että Kööpenhaminassa vuonna 1837 syntynyt Charles Riis "saapui Suomeen parturioppilaana ja välskärinä 1857 ja asettui ensin vuodeksi Turkuun. Turusta Riis muutti Poriin, jossa hoiti omaa parturiliikettä vuoteen 1863 asti." Riis muutti Helsinkiin heinäkuussa 1871 ja perusti valokuvaamon, joka toimi osoitteessa Kluuvikatu 3.

Yleinen näyttely oli selvä markkinarako, sillä Helsinkiin tulleet tietenkin mielellään ostivat matkamuistoksi tallenteen näkemästään. Viimeistään heinäkuun lopulla Riis mainosti myyvänsä valokuvia näyttelystä (HD 23.7.1876) Kuitenkin vain yhdessä näyttelyselostuksessa huomasin maininnan siitä, että 

Näyttelyyn on vaan kaksi Helsingin valokuvaajaa lähettänyt näytteitä. C. Riis'in näytteille panemat kuvat ovat hyvin etevää laatua, ja erittäin huomiota ansaitsevat hänen kuvauksensa näyttelystä, joita hyvin sopii ostaa muistoksi käynnistä siellä. Muotokuvien seassa huomaamme taulun, joka näyttää meille koko maamme nykyisen hallituskunnan.(US 13.9.1876)

Ehkä kävijät ostivat myös laitteen, jolla kuviin sai kolmannen ulottuvuuden tunnun. Selvittelin marraskuussa 2019 museotutkijan esityksen innoittamana 1890-luvulla Suomessa kuvattua stereokuvasettiä. Tuolloin kirjoittamastani voi saada kuvan, että kysyys oli uutuudesta, mutta näin ei ollut. Sanahaulla stereoskop digitoidut sanomalehdet kertovat, että laitetta selitettiin jo vuonna 1852 (FAT 19.3.1852). Kaksi vuotta myöhemmin kiertävä optikko kauppasi katselulaitetta ja kuvia Turussa (ÅT 17.2.,1854). Toisinaan kiertelijät näyttivät kuvia maksusta (esim. ÅU 12.9.1863).

Helsingin kaupunginmuseo on ajoittanut varsin väljästi vuosiin 1870–1892 setin Charles Riisin stereokuvia, jotka kehystekstinsä mukaan kuuluvat sarjaan Finnische Ansichten - Finska Wyer - Views of Finnland - Vues de Finnlande. Olisi perin mukavaa, jos tämä tieto olisi poimittu (näkyvillä oleviin) kuvailutietoihin. Voisin esimerkiksi nyt jakaa koko sarjan yhdellä linkillä. Mutta ei. 

Sama kehys on joissakin Riisin stereokuvissa vuoden 1876 yleisestä taide- ja teollisuusnäyttelystä, joten Helsinki-kuvien ajoitus lienee tiukennettavissa vuoteen 1876. Ainakin Riis myi joulukuussa 1876 sekä näkymiä Helsingistä että Yleisestä näyttelystä (HD 23.12.1876). Stereoefektistä ei ole mitään mainintaa - ehkä oli jo tavanomainen?  

Yleisen näyttelyn vierailijoiden ulkonäkö

Museoviraston digitoimassa kuvakollaasissa (CC BY 4.0) on suomalainen talonpoika (7) ja näyttelyvieraita (10)

Jälkimmäisissä turnyyrit eivät ole kovin selvästi esillä, mutta niiden näkemiseen sopii Ilmarisessa 20.9.1876 julkaistu huomio:

Ihmisiä on täällä, kute tavallisesti paljon liikkeellä. Näyttelyssä oikein vilisee pönäköitä herroja ja muodin mukaisia naisia. 

 

Usean kaunottaren selässä näkee hirveän suuret rakennukset, jotka ensimmältä tuottivat minulle sellaisen näköhairahduksen, että olin vähällä juosta avuksi sentähden että pelkäsin tuon kallistuvan olennon putoavan nokillensa katukiviin. 

 

Toisellainen erehdys taas tapahtui eräälle limonadin myyjälle, jolta muuan kolme "daamin" seuraama herra pyysi tuota virkistävää juomaa sanoen: "anna minulle vettä?" Myyjä vastasi tuohon pyyntöön yhtä klassillisesti: "juo minun herrani, minä juotan kamelisikin!" Tästä näet veikkoseni, että tuo uuden aikainen muoti tuottaa monta erhetystä, vaan että se antaa jonkimmoista vahviketta Darwinin opille ja näyttää ihmiskunnan kehittyvän takaisin alkuperäiseen tilaansa, joten siis tuon suuren järkiniekan teoria todistuu praktikassa.

Yleisen näyttelyn keskussalin parvi

Riis. HKM, CC BY 4.0

Eilisessä tekstissä katse kohdistui ensisijaisesti keskussalin parvelta alas. Kun nyt käännämme suunnan on syytä ensimmäiseksi todeta, että

Itse näyttelö huoneen pää-rakennus on suuri avara neliö jonka sivut ovat 150 jalkaa pitkät ja jonka korkeata lasiseinällä varustettua kupukattoa kannattaa kahdeksan paksua pylvästä [... Ne] ovat parven rajalta kaunistetut kahdeksalla Suomen läänin vaakunalla ja lipuilla kuin myöskin kuudellatoista maamme etevimpien miesten veistomuotokuvilla kuin Runeberg'in, Lönrothin, Cygnaeuksen y. m. (Keski-Suomi 12.8.1876)

Keski-Suomeen kirjoittanut on lukemistani raportoijista ainoana dokumentoinut parvelta myös vaikutuksen tehneen rakenteen

Pää-oven vastaiselle puolelle parvelle, telineille, on rakennettu summatoman suuri ratas-rakennus, josta alas riippuva heiluri harvoilla, vakavilla, hyvin säännöllisillä liikkeillä jouduttaa rientoaan ajan mukaan. Yhteydessä tämän konehiston kanssa ovat noin jalan pituiset osoittimet, viisarit, jotka itse rakennuksesta ulompana olevalla pyöreällä numerotaululla osottaa miten aika milloinkin on edistynyt. Tunnin ajan kuluttua kohoaa rakennuksessa eräs vasara, ei niin pienen pieni ellei juuri suuren suurikaan, ja laskeutuu erään kellon laitaan, joka olisi liian pieni kirkon, vaan kovin suuri porokelloksi, ja jonka ääni rakennuksessa kaikuu kaikkialle. Eloa mainitussa koneessa ylllä pitää raskaat rautapainot ripustettuna tavallisen kuormaköyden päähän. (Keski-Suomi 12.8.1876)

Vastapäätä sisääntuloa parvella on kello, mutta se ei tunnu vastaavan kuvausta.

Riis. HKM, CC BY 4.0

Riis. HKM, CC BY 4.0

Parven muusta sisällöstä vallitsee yhteisymmärrys, mutta sen moninaisuutta ei kukaan tarkkuudella ylöskirjannut.

Kun täältä nousemme ylös avaraan parveen, aukenee silmäimme eteen hienomman kotiteollisuuden ihmeteltävän suuri rikkaus. Ken sitä ennen ei ole tottunut näkemään niin mitään tämänlaatuisia tuotteita, hän ehkä epäilee olevansa Suomessa ja näkevänsä suomalaisen teollisuuden näytteitä, niin monipuoleinen ja rikas on tämä osasto. Taidokkaasti valmistettuja nukkapeitteitä, niverrysteoksia, astioita, kotimaisten miesten laatimia soittokoneita ja... vaikeaksi kävisi meidän luetella erikseen kaikkia täällä löytyviä esineitä; emme tiedä mistä alamme, mihin lopetamme, ja pyydämme siis lukijan luvalla näitä ainoastaan hetkisin... katsella. (Keski-Suomi 22.7.1876)

Jos menemme noita leveitä rappuja myöten kalterille, joka on hyvin tilava ja jonka pylväät ovat kaunistetut lipuilla ja maamme mainioin miesten muoto-kuvilla, niin silmiämme kohtaa kirjava kokoelma kaikenlaisia tavaroita, joita mielihyvällä pysähdymme katselemaan, kun tiedämme että edessämme on levitettynä Suomen yhteisen kansan käsitöitä, joita on koottu kaikkialta koko maastamme ja jotka antavat todistuksen tämän kansan ahkeruudesta ja ky'ystä. (US 7.7.1876)

Yleisen näyttelyn keskussalin permanto

Käymme pääovesta sisälle. Itävaltalaisen soittokunnan rivakat säveleet ehkä tervehtivät meitä, ja silmiämme kohtaa kirjava, häikäisevä moninaisuus. Tämän osaston juhlallisuus ja avaruus, sen huippeneva katto ja permannon keskellä oleva iso kartionmuotoinen suihkulähde ilmaisevat meille, että tässä on Näyttelön keskusta. (Keski-Suomi 22.7.1876)

Riis. HKM CC BY 4.0

Ylläoleva kuva on otettu sisääntulijan näkökulmasta. Leveä verhoin varustettu näyttelyrakenne on Frenckellin, edustaa paperiteollisuutta ja on sisään tullessa vasemmalla, mikä sopii jatkoon. Sitä ennen kuitenkin vielä otos sisäänkäynnin kohdalta "kalterilta" eli parvelta.

Riis. HKM, CC BY 4.0

Kun pääovesta tulemme sisälle, havaitsemme ensin pää-rakennuksen keskellä kartion-muotoisen koroituksen, jonka sivut ympäriinsä ovat koristetut kasvilla ja jonka huipusta vesi jouksee alas. Se on suihkulähde, joka helteisessä ilmassa levittää suloista vilpeyttä. Tämän ympärille on hyvällä kauneuden-aistilla järjestetty koreihin kaappiin ja monenmuotoisille telineille asetettuja teollisuus-tuotteita, jotka ylhäältä kalterilta katsojalle tarjoovat mitä miellyttävimmän näköalan. 

Oikialla puolella huomaamme ensin kivi-, savi- ja lasiteollisuuden tuotteita, erittäinkin kauniita porsliini- ja fajansiteoksia, kakluuneja y. m. (US 7.7.1876)

Museovirasto, CC BY 4.0

Eli kun valokuvaaja on siirtynyt parvella vasemmalle ja ottanut otoksen salin oikeasta puolesta, kuvaan on tarttunut asetelma, josta Museoviraston isoimmasta tiedostosta erottuu sana Arabia. Huipulla oleva amfora näkyy seuraavassa kuvassa suihkulähteen takana, kun kuvaaja on (ikään kuin) siirtynyt parvella eteenpäin.

Riis. HKM CC BY 4.0

Jos astumme edemmäksi, tapaamme ensin tupakka- ja tulitikku-tehtaitten näyttelyt ja vielä edempänä teoksia jaloista ja epäjaloista metalleista.  Vasemmalla puolella taas on etupäässä paperiteollisuus, kirjapaino- ja nitomis-taito edustettuna. Samaten ovat myös maamme monet puuhiomot täällä panneet teoksiansa näytteille. Sitten seuraa pellava- ja pumpuliteoksia, vaate-kappaleita, turkiksia y. m. Taampana taas on avara tila jätetty nahkateollisuutta, niinkuin suutarin ja satulamaakarin teoksia y. m. varten. (US 7.7.1876)

Sisääntulosuunnasta otetuissa kuvissa näkyy vasemmalla vaalea katos, joka on Forssan tehtaiden esittelypiste. Se tulee jälleen näkyviin kun kuviteltu valokuvaaja on päässyt salin koilliskulmaan..

Riis. HKM, CC BY 4.0

Mutta kun kuvaaja siirtyy pohjoiseen vievän oviaukon yläpuolelle Forssan piste häviää näkyvistä, mutta näemme vielä uudestaan Frenckellin rakennelman. Ja yläkertaan vievät portaat.

Riis. HKM, CC BY 4.0

Yleisen näyttelyn rakennusjärjestys

Sievältä näyttää jo näyttelörakennuksen ulkopuolikin, se kun monivärisine, liehuvine lippuineen kohoaa Kaivopuiston tuuhealatvaisten puiden keskellä. Kävellessämme kaupungista tänne n. s. observatorio-vuoren poikki, aukenee sen harjanteella eteemme lavea näköala jossa näyttelörakennus, Kaivopuiston viheriät metsiköt ja etäällä siintävä meri yhtyvät mitä miellyttävimpään sopusointuun. (Keski-Suomi 22.7.1876)

Suomen kuvalehden painokuva
Museovirasto, CC BY 4.0

Näyttelyn päärakennus, arkkitehti Höijerin tekemä, on kuten tietty asetettu Runnipuistoon, kohta sen suoran tien oikealle puolelle, joka kaupungista puiston läpitse menee Ulrikaporin kylpyhuoneelle.

Pienemmät tornit, joittenka huipuissa, niinkuin ympäri koko rakennuksen kattoa, liehuu kauniita, monivärisiä lippuja, koristavat kulmia tässä näyttelyrakennuksen keski-osassa, joka kokonaisuudessaan on kaunis näyte rakennustaiteesta ja hyvinkin ansaitsisi jäädä seisomaan näyttelyn perästäkin. Kaksi näistä kulmatornista, jotka ovat tietä vastaan kummallakin puolella pääovea, sisältävät pohjakerroksessa, toinen posti- ja lennätintoimiston, joita on laitettu tänne yleisöä varten, ja toinen toimikunnan konttorin.

Päärakennuksen vasemmalla puolella ei ole mitään kylkirakennusta, vaan liittyy näyttelyhuone sillä puolella Runnihuoneesen eli ravintolaan, joka sillä puolella, niinkuin myöskin veranda eli pylväs-katos huoneen ympärillä, on näyttelyä varten melkoisesti laajennettu.

Valta-ovesta sisään tullessa näet ympyriäisen, korkealla lasikuvulla katetun, leveillä parvilla varustetun salin, josta kaksi kylkirakennusta lähtee, toinen länteen, toinen pohjoiseen.

Länteen eli suoraan keskikehästä astuessamme tulemme pitkään kylkirakennukseen, n. k. "konesaliin", jossa kaikellaisia maassa valmistettuja koneita on nähtävänä. Suurimman huomion vetää siellä puoleensa tuo valtionrautateitten konepajan valmistama höyryveturi tenderineen ja matkustaja-vaunuineen. Konesali on noin 250 jalkaa pitkä ja 75 jalkaa leveä.

Oikealla puolella keskirakennuksesta eli pohjoiseen on noin 100 jalkaa pitkä, ja siis suuri, avara välisali. Se päättyy toiseen avaraan (noin 200 jalkaa pitkä ja 75 jalkaa leveä), parvilla varustettuun saliin, joka on rakennettu viimemainittuun kylkirakennukseen poikkipäin, ja  jossa alikerrassa nähdään koulujen näytteet ja ylikerrassa taideteokset.

(Loppupuoli vapaasti leikattu ja liimattu SWL 4.7.1876 ja US 7.7.1876 kuvauksista. Pohjapiirros Nils Wasastjernan kirjasta Helsingfors - tre kulturverk (1948), johon se on todennäköisesti kopioitu näyttelyn oppaasta.)

Pietari Päivärinta Yleisessä näyttelyssä

Oulun Wiikko-Sanomissa alkoi 11.11.1876 Pietari Päivärinnan (s. 1823) matkakertomuksen julkaisu näin:

Tämä matkakertomus olisi pitänyt oikeastaan tulla jo aikoja ennen julkisuuteen, vaan kun olen kesän kiireiltä ja hommilta ollut estetty kirjoittamasta, niin se nyt vasta ilmestyy, luottaen sananlaskuun: "parempi hiljanki kuin ei koskaan." 

 

Viime toukokuun lopulla tuli vissiksi, että pitää matkustaakseni Turkuun. Sitä ennen oli tässä Ylivieskassa kuntakokous, jossa muun muassa esiteltiin, josko kunta tahtoisi jollakulla pienellä rahasummalla palkita jotain henkilöä kunnan puolesta käymään yleisessä Suomen teollisuusnäyttelyssä Helsingissä. Asia sai huonon lopun, sillä kokous ei suostunut korvaamaan vähääkään niin "turhanpäiväistä matkaa," josta ei olisi muka mitään hyötyä. Mutta kansallishenki on kunnassammeki nykyaikoina paljon virkistynyt, vaikka se vielä vähemmistönä taistelee pimeyttä vastaan. — Ne yksityiset, jotka ovat siltä hengeltä elähytetyt, löivät tuumansa tukkuun, ja keräsivät keskenänsä jonkumoisen rahasumman palkkioksi näyttelyssä käviälle, ja määräisivät minun Turusta siellä käymään sillä ehdolla, että kirjoittaisin matkakertomuksen johonki sanomalehteen, joka nyt hiljanki tulee täytetyksi.

Miten lie rahoittajia miellyttänyt kertomus, jossa parin osan verran huolellisesti kuvattiin matkantekoa Turkuun, jossa pidettiin kirkolliskokousta. 

Kun seurakuntakokous loppui, lähti Paavo Niskakoski omalla kustannuksellansa (sillä kunta ei ollut hänelle mitään matkarahaa antanut) minun kanssani Helsinkiin näyttelyä katsastamaan, johon menimme rautatiejunassa; ei siis joutunut paljo matkahavannoita tekemään; olihan rautatien pysähdyspaikat kumminki kaikki komeasti raketut, useinki paljo komeammasti kuin niiden paikkakuntain kirkot. Usean kanssa tulin puhuneeksi Pohjanmaan rautatien suunnasta, niidenki kanssa, jotka paljonki ovat asiassa kiistelleet, maamme yhteisen hyvän nimellä, ja harmikseni usein havaitsin että "oma suu on likempänä kuin kontin suu."  

 

 

Eihän siinä ollut kuin yks, kaks, niin olimmeki jo Helsingissä. Jo ensi otiosista huomasin olevani Suomen pääkaupungissa; niin paljo uljaammasti on Helsinki rakennettu muiden maamme kaupunkien suhteen. Huomenna oli pyhä; menin siis Nikolain kirkkoon, joka olisi valoisampi, jollei akkunain ahtaus sitä paljon himmentäisi. Heti oudompiki kumminkin huomaa, että Nikolain kirkko on rakennettu pääkaupungin kirkoksi, vaan sen bysantsolainen rakennustapa ei miellyttänyt niin paljo, kun silmäni olivat tottuneet göthiläis-tapaan rakennettuun Turun tuomiokirkkoon. 

 

Jälkeen puolenpäivän samana pyhänä yritimme näyttelöön, vaan se ei ollutkaan auki, vaikka se oli eilen juhlallisesti avattu; siellä vielä silloin järjestettiin näyttelyä; sentähden oli se suljettu; täytyi siis odottaa huomista. Heti kun tuli ne tiimat huomenna, jolloin päästiin näyttelöön, olimme meki pyrkimässä sisälle. Näyttelön edessä tapasimme erään kartanon hoitajan Perniöstä, J. C. Koskisen, jonka kanssa kohta tulimme hyviksi tutuiksi; hän seurusteli meitä ne molemmat päivät, jotka näyttelössä olimme. Ei nyt sisäänpääsyä kielletty, kun vaan maksoi sen päiväsen pääsymaksun eli 4 markkaa. En aivokaan ruveta näyttely-esineiden arvosteliaksi, sillä se olisi nyt hiljaista; sanon vaan, että se maksoi vaivaa katsella. Se vaan oli havaittava, että maamme tehdasliike siellä oli ottanut etu-sijan, niinkuin pitiki, sillä mitä olisi näyttely ollut ilman siitä. Heti sisälle tultua näkyi, että suomalaisuus oli huonosti edustettu. Esineissä oli isoimmaksi osaksi ruotsalaiset osoitteet, joista umpisuomalainen ei saanut mitään selvää. Kumminki oli heikompiin esineisiin kirjoitettu muka suomeksi: "esineitä ei saa kajota." 

 

"Mitä hiittoja, luulevatko nuo meitä varkaiksi?" sanoin minä äkkiä ja osoitin sormellani tuohon mokomaan varoitukseen; mutta lähellä sattui olemaan eräs herra, (lieneekö ollut näyttelön palvelia), joka huonolla kielellä selvitti, että ei se ole kielto varastamasta, vaan kielto, ettei niihiin saa koskea. "Siinä tapauksessa olisitte saaneeet käydä neuvottelemassa parempain suomalaisten kanssa," sanoin hänelle. Kun katselimme talonpoikaistupia ja ihmettelimme niiden onnistumista, tuli eräs näyttelön palvelia ja puhui meille ruotsia, jota me emme ymmärtäneet, ja kun näimme että hänellä oli harras halu puhua, täytyi hakea tulkki. Häneltä saimme tietää, että hän kysyi, jos olemme niihin tytyväiset. Tuo se oli Suomen yleisessä näyttelössä!! 

 

Näyttelön läpi käytyämme hätäpikaa, nousimme sille parvelle, jossa taide-teokset olivat. Siellä unohduin niin hartaasti tähystelemään kuvamaalauksia, että toverini jo kävivät kaksi kertaa minua hakemassa, mutta minä olin niinkuin henkien maailmassa, enkä malttanut lähtiä. Minä en ole mikään taideteosten arvostelija, vaan tein sitä alusta laillani kumminki. Ensimmäinen oli, joka minua ihmetytti: Lilly Forstenin maisema, metsineen, vuorineen, järvineen ja karjoineen; samoin A. Beckerin "korttipöytä ja talonpojan tupa;" Munsterhjelmin "niityllä oliat" ja "kuutamo merellä;" Oskar Kleinehen "meri;" Ahlstedt'in "talvi, mäkineen." Viimein näin mahdottomaksi kaikkia panna muistooni, vaikka mielestäni oli paljo muitaki hyviä maalauksia. Sen verran näyttelästä. 

 

Helsingin kaupunkilaiset näyttivät olevan hyvin pönäkkää kansaa ja minä aina pelkäsin, että he tietävät itsekki, olevansa Helsinkiläisiä. Oisiko tuo tullut siitäki, kun ei kuullut monta suomen sanaakaan, ja kun ei siellä tavannut tuttuja ihmisiä, vai mistä tuo lienee tullut; summa vaan oli, että ikävä minulle alkoi tulla kun vielä onnettomuudeksi ei ollut suomalaista näytelmääkään niinä päivinä, Ida Basilierin sairauden tähden. (Oulun Wiikko-Sanomia 2.12.1876)

Pietari Päivärinnan valokuva 1870-luvulta. Museovirasto CC BY 4.0
Tuomiokirkon valokuva 1860-luvulta Eugen Hoffers. HKM CC BY 4.0