Täydennysosia

1) Ei, en koskaan opi. Vaan vinoilin Alma Söderhjelmin ohittajille, kun taas kyllä minä... olen vasta nyt jatko-opintojen merkeissä tarttunut noin vuosikymmenen tauon jälkeen historialliseen bibliografiaan. Ja sieltä muuta etsiessäni huomasin rivin

Söderhjelm, Alma, En kunglig sommar i Åbo. [Gustaf IV Adolf i Åbo.] - Alma Söderhjelm, Kärlek och politik. Stockholm 1933. S. 9-16.

Minähän olen vasta muutaman vuoden valittanut joka ainoassa välissä, että kukaan muu kuin minä ei Kustaata ole muistellut. Juu, eipä ei.

Oheisesta Kansallisgallerian kokoelmiin kuuluvasta Albert Edelfeltin piirroksesta näkyy muuten hyvin Livrustkammaressa havainnoitu kuninkaan pieni ja kapea muoto.

2) Keskiviikoiseen valitukseen digitoitun materiaalin löydettävyydestä sain Twitterissä Finna-porukalta lupaavan tiedon:

Finnassa on juuri käynnissä projekti, jonka tavoitteena on saada kattavasti suomalaiset julkaisuarkistot Finna.fi-palveluun. Saatavuus on siis paranemassa tulevaisuudessa.

3) Suosittelin marraskuussa Twitterissä Raili Mikkasen kirjaa Suomen lasten aarrelaivat. Koska en sukella kivaa jatkoa siihen tarjoaavat Museoviraston tuoreet videot

• Kierros Helsingin hylkypuistossa
• Sukellus Garpenin hylylle
• Sukellus Hauensuolen vedenalaiseen puistoon

4) Tyrvenius-tekstiini (osa 1 ja osa 2) sain blogin FB-sivulla Erkki Snellmanilta kommentin

Jutussa mainitaan, paljonko raamattu maksoi 1640-luvulla. Joskus toivoo, että summan suuruutta kuvattaisiin jollakin tavalla. Tosin emmehän me välttämättä tietäisi, olisiko tuo vertauskohde omana aikanaan kallis vai halpa. Ehkä on tyytyminen siihen, että euroja käyttävä nykyeläkeläinen ei koskaan pääse sinuiksi taalerien ja äyrien kanssa.

Vastasin

Juuri tuollaisia täydennyksiä keskenjäänyt teksti olisi kaivannut. Rahan arvon ymmärtämiseen paras lähdekirja on Lars O. Lagerqvist: Vad kostade det? Priser och löner från medeltid till våra dagar. Mutta raha- ja tuotantotalous erosivat esimodernilla ajalla nykyisestä niin, että vertailu on haastavaa.
Lagerqvistin kirjan mukaan vuonna 1640 kaivostyöläisen päiväpalkka oli kuparitaareri ja tynnyri olutta maksoi 4 kuparitaaleria, mutta jälkimmäisen hintatieto 5 vuotta myöhemmin onkin 9 kuparitaaleria ja kaivostyöläisen päiväpalkka vuonna 1650 3 kuparimarkkaa eli 0,75 kuparitaaleria.

5) Lokakuussa avautuneesta ja katsastamastani Fame-museosta en ole nähnyt montaa mainintaa, joten muistiin osin omistani eroavat Twitterissä huomaamani mielipiteet.

Kirsin kirjanurkka: Itse vierailimme Famessa @museokortti'n voimin, mutta vähän kauhistelimme 25 euron pääsymaksua. Itse kohdetta luonnehtisin lähinnä 'Kotimaisen musiikin nostalgiakeskukseksi' ennen kuin museoksi. Oli sopivan väljää, eikä laitteille ollut kuin nimeksi jonoa.
Amman lukuhetki: Kävin Famessa tyttären ja kummitytön kanssa viime viikonloppuna ja tykättiin kovasti. Oli juuri sopivaa ohjelmaa tällä kokoonpanolla ja porukkaa sopivasti, mutta pieni koko hieman yllätti. Minullakin museokortti, joten ei ongelmaa, mutta 25e pääsymaksulla odottaisin enemmän.
Päivi Savinainen: Fame oli hauska kokemus. Kävin siellä tyttäreni kanssa. Molemmat löysimme sieltä uusia oivalluksia ja tuttuja juttuja.

Härkämiehet ja härkäkannut karsikoilla

Eilisestä jatkaen, Henrik August Reinholmia (Uusi Suometar 15. ja 16.1.1896) edelleen lainaten

"Syksystä suolan nouto, keväistä kasken poltto" oli sananlaskuna Satakunnan ja Hämeen pohjoisosissa, josta tavan mukaan ennen joulun jaloa juhlaa matkustettiin Pohjanlahden rantakaupunkeihin suoloja ynnä muita tarpeita ja "kaupunnin tuliaisia" noutamaan. Sillä matkalla oli usein kymmenittäin hevosia ja miehiä, sillä tavallisesti liittyivät koko paikkakunnan isännät yhteen seuraan. Jos silloin sattui joukkoon härkämiehiä, jotka eivät olleet ennen kaupungissa käyneet, niin eipä kauan matkaa jatkettu, ennenkuin pantiin toimeen "härkämiesten nostaiset". Niitä vietettiin matkan korkeimmalla mäellä ja härkämiehen piti toimittaa "härkäkannut" nostajaisjuhlan kunniaksi, muuten hän ei kelvannut muitten seuraan. Härkäkannuja tyhjentäessä kaikui raikeita ilohuutoja ja onnentoivotuksia härkämiehelle matkan menestykseksi. Mutta härkäkannuja ei saatu tyhjentää tiellä, vaan sitä varten oli tien sivussa paikka katsottava. Tavallisesti kallistettiin härkäkannuja ison puun juurella, johon härkämiehen oli tie poljettava ja viitattava. Siellä juotuina olivat härkäkannut onnellisemmat. Jos ne tiellä tyhjennettiin, niin meni muka kaikki toivottu onni tien eikä härkämiehen hyväksi.

Mutta ennenkuin härkäkannuja juotiin, piti härkämiehen nousta puuhun jotakuta syltä korkealle. Jos puu oli oksaton, ettei sinne muuten päässyt, niin oli mies miehissä sinne autettava. Vasta sitten, kun härkämies tuolla ylentämisellä eli nostamisella oli tehty kelpaavaksi toisten joukkoon, alkoi härkäkannujen kallistaminen, ja juotuansa jokainen lausui onnentoivotukseksi sopivat sanat. Ensimmäinen tavallisesti alkoi näin:
Nyt on koottu härkäkannut,
Matkajuomat maistettuna
Tässä juhlassa jalossa
Joukon kanssa julkisesti,
Joston meillä nyt jokaisen
Toivo runsas rinnassamme
Että soisi suuri Luoja
Tämän matkan mainiomman,
Ensi kerran aljettuas,
Olla onneksi sinulle j. n. e

Toiset kukin vuoroonsa jatkoivat useinkin näin.

Kun ol meillenkin osamme
Näistä juhlajuomingeista
Vakavasti valmistettu,
Niinpä mekin mielin suomme
Sulle, miesi muukalainen,
Tälle tielle tuntematon,
Menestystä mieltäs myöten,
Onnea ololta vielä
Tällä tiellä turvaksesi,
Matkan mainion kuluksi j. n. e

Kun koko matkaseurue näin oli puheensa puhunut, sanonut sanottavansa, niin leikattiin vuosiluku ja härkämiehen nimimerkki puuhun, jonka juurella pidot oli pidetty, härkäkannut kallistettu, muistoksi ja todistukseksi kuinka uusi jäsen oli seuraan yhtynyt.

Museovirasto. CC BY 4.0

Vaikka puun kaiverrus kuullostaa karsikkoperinteeltä, Reinholm pitää sitä artikkelissaan erillisenä asiana.

"Olet härkämies", sanotaan Iitissä isännästäkin, kun hän ensikerran käy jossakussa talossa tai töllissä, mutta siellä sekä Nastolassa ja Hollolassa on jo karsikkokin käytännössä. Härkämiehelle näet tehdään kaupunkimatkalla karsikko, josta hänen tulee antaa härkäkannut. Niinikään tehdään karsikko vanhukselle, joka luulee olevansa viimeisen kerran matkalla. Iitistä oli tapana "viedä suolalautoja" kaupunkiin, s. o. viedä lautakuormaa, jonka hinnalla suolat y. m. tarpeet ostettiin.

Mutta karsikon teko on oikeastaan savokarjalainen tapa, joka näkyy olevan outo länsipuolella Päijännettä. Siitä kerrotaan Mikkelissä näin. Ennen vanhaan kun asutus oli harvaa, kaupunkeja vähän ja tiet olivat huonoja, jos oli ensinkään, niin oli kaupunkimatka melkoinen tapaus miehen elämässä. Kun lähestyttiin kaupunkia ja oli tultu viimeisen metsän läpi, niin matkaseura seisahtui hetkeksi, jotta ensikertalainen saisi oksia itsellensä karsikon. Tuo matkustaja valitsi karsikoksi sopivan havupuun ja karsi sen oksat melkein latvaan asti. Latva jätettiin, jos hän oli naimaton, tehtiin kaksilatvaiseksi, jos oli nainut, mutta katkaistiin, jos oli leskimies. Karsitut oksat pantiin sitten kahteen riviin kummallekin puolelle polkua, joka johti matkustajan kuormalta karsikolle, talvella tietysti lumelle. Sitten tuo ensikertalainen kestitsi koko seuraa. Myöhempinä aikoina tehtiin karsikkoja koulupojillekin. Renki tosin silloin karsi puun, mutta koulupoika kestitsi. Sellaisia karsittuja puita nähdään vieläkin viimeisissä metsiköissä kaupunkien edustoilla ja sanotaan savolaisten viinapuiksi. Paikoittain härkäkannut juodaan karsituilla oksilla seisten. [...]

Vaikka Savossa ja Karjalassa enskertaisista kyllä huolta pidettiin karsikoilla, ovat siellä "härkämiehet" ja härkäkannut miltei outoja käsitteitä. Savolaiset myöskin kunnioittivat enskertaisia talossa kävijöitä karsikoilla jättämällä toisin paikoin keskelle puuta yhden oksan naimattomalle ja kaksi oksaa naidulle vieraalle. Savon vesillä tehtiin karsikoita myöskin niemille, joilla soutajia vaihdettiin. Jos niemellä kasvoi ainoastaan koivuja, joita ei ollut tapana karsia, niin naulattiin vaan koivuun sydämenmuotoiseksi tai muuten sopusuhtaiseksi leikattu lautaliuska.

Jo toista penikulmaa tuolla puolen Haminan kaupungin alkaa tien vierissä näkyä karsittuja havupuita. Vanhalle karsittiin alimmaiset oksat, keski-ikäiselle keskimmäiset j. n. e. ja jos puu oli sopivalla paikalla, voi se tulla monelle eri-ikäiselle karsituksi, vihdoin oksattomaksi latvaan asti. Semmoinen petäjä on Jouhi-kainun talon luona Husulan kylässä Vehkalahden kirkkomaan takana, viidettä virstaa Haminasta, jossa vielä kuulee enskertalaisia nimitettävän hämäläiseen tapaan härkämiehiksi.

Kun Uukuniemeltä mentiin kaupunkiin ja kaupunkia alkoi näkyä, niin enskertaista nostettiin ja pidettiin ylhäällä, kunnes lupasi kestitä. "Mitä tulloo?" kysyttiin. Nostettu lupasi vanhoille viinaa, nuorille vehnäleipää y. m.

Myöskin Kemijoen ja Kitisen varsilla tehdään vielä karsikkoja enskertaisille vieraille. Tuollainen karsikko tuottaa kunniaa sekä vieraalle, jolle se on omistettu, että kylälle, sillä kaikki utelevat kenelle karsikko on tehty. Karsikon kaatamista pidettäisiin suurena häväistyksenä, mutta samalla kaatajan raakuuden merkkinä. 

Niinikään kertoo M. A. Castren Sodankylästä, että enskertainen teettää itselleen joko karsikon, johon jätetään oksa sille suunnalle, josta vieras on kotoisin, taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota sanotaan hurrikkaiseksi. Porstuassa vieraskamarin oven yläpuolella nähdään päällä ja rungolla varustettuja tavallisesti punaseksi maalattuja korttelin pituisia kuvia naulattuna kamarissa asuneen merkillisen vieraan muistoksi. Niitä sanotaan Pohjanperillä hurrikkaiksi ja Savossa hurripuiksi, mutta sen ohella merkitsee nimitys hurrikas Peräpohjassa samaa kuin härkämies Hämeessä, outoa taikka ensikertaista vierasta. Se muistuttaa Hurreja, joiksi Etelä-Pohjalaiset sanovat maakunnan rantamailla asuvia ruotsalaisia siksi muka, että maahan tullessansa olivat voitoistansa hurranneet. Outoja vieraita olivat tietysti hekin. 

Härkämiehet ja härkäkannut kiusakivillä

E. N. Setälä selosti Uudessa Suomessa 6.1.1929:

Varsin laajalti levinneisiin tapoihin kuuluu, että se, joka ensi kertaa tekee jonkin matkan, tai muu ensikertainen tulokas joutuu erinäisten temppujen alaiseksi ja että hän, mikä lopuksi ehkä onkin pääasia, tämän johdosta saa kustantaa vanhemmille kumppaneilleen kestitvstä. Tässä suhteessa ovat tunnetut merimiesten menot, kun joku mukanaoleva ensi kertaa kulkee päiväntasaajan yli. Toinen tunnettu tapa erityisin menoin kohdella vastatulleita on keskiajan yliopistoissa harjoitettu ja sieltä eteenpäin, m.m. meidänkin vanhaan yliopistoomme siirtynyt n.s. depositsioni [...] 

Johan Knutson. Kansallisgalleria

Ehkäpä laajimmin levinnyt ensikertalaisen matkamiehen nimitys on härkämies, mutta tavataan myös härkäpoika ja mullipoika. Sillä kestityksellä, joka ensikertalaisen tulee tarjota, on nimenä härkäkannu tai myös mullikannu, mitkä molemmat nimitykset viittaavat olutkestitykseen. Oluen sijan valtasivat kuitenkin viinat ja kahvit, ja härkäkannujen asemesta puhuttiin vain härkiäisistä tai härkäisistä. Eräässä Rautalammilta olevassa tiedossa sanotaan, että »härkämiehen» kanssa viinaa juotaessa »tepastettiin» ja että tätä toimitusta sanottiin härän tappamiseksi. Myös kerrotaan, että »härkämies» tarjosi kumppaneilleen sarvet, s.o. viinaryypyt, tai että sarviksi sanottiin sitä lisäkestitystä, jota kumppanit tarjosivat sen jälkeen kuin »härkäkannu» oli tyhjennetty.

Kestityksestä oli hieman erilaista ja yksityskohtaisempaa tietoa Henrik August Reinholmilla (Uusi Suometar 15. ja 16.1.1896)

Jo vanhaan aikaan oli tapana että härkäkannut, joita härkämiehen piti tarjota, juotiin viimeisessä kylässä matkalla. Ne juotiin sarven juuriaisiksi. Jos härkämies pani esim. 2 kannua olutta, niin tuli matkakumppanien panna sarvet, s. o. kannun olutta. Olut juotiin vähittäin kaupunkia lähestyessä, vieläpä sieltä palatessakin, "muutoin olisi ollu miehestä puute". [...]

Sellaisia härkämiehen pysäyspaikkoja olivat Ruohonpään kylä Raisiossa, kolmatta kilometriä Turusta, ja "Kantturivaha" Tupurinmäen takana Uskelan Salossa. Loppumatkalta on vielä muistossa sananparsi: "Se ryyppy meni alas niinkuin Korvisten ahteesta". Halikosta päin tulijat taasen Piikkiössä poikkesivat Laihakosken taloihin kaljaa kysymään. Kun siihen aina vastattiin: "Teoss' ollaan", niin tuli tavaksi sanoa: Teoss ollaan, niinkuin Laihakosken kalja".

Mutta sitä paitsi löytyi teiden varsilla siellä täällä merkkipaikkoja, joissa härkämiehiä ilveiltiin ja härkäkannuja juotiin. Karviaisten kylässä Pöytyällä on yleisen talvitien varrella suuri kivi, jota sanottiin Karviaisten kaijaksi. Siinä pantiin härkämies Karviaisten kaijaa halailemaan ja, härkäkannut juotua, oltiin "aika kaijassa" (vrt. ruots. "full som en kaja") sieltä lähtiessä. Toinen kuuluisa kivi on kankaalla Satakunnasta Turkuun vievän maantien varrella Orihpäässä seisova Teinikivi, jossa teinit muinoin onkimalla viivyttivät kuormamiehiä kunnes toiset teinit ehtivät ryöstää heidän kuormansa. Kivelle aina heitettiin härkämiehen lakki, sillä jokaisen enskertalaisen piti käydä Teinikivellä, muutoin hän kaupunkimatkallaan tulisi petetyksi. Sen perästä juotiin mullin kannua. "Härkä tapettiin" tiellä uudelta matkamieheltä, ja juotiin "naapusta" (visanappu), sanotaan Ylöjärvellä. Loimaalla taasen juotiin härkäkannut Maisun kivellä Virtan kylässä ja Lempäälässä piti pysähyttää hevosia Hyssyn kirkolla. 

Omituinen seisahduspaikka oli Keuruun ja Ähtärin välisellä maantiellä. Siinä on tien varrella mahdottoman suuri kivi, joka miehen nostaessa vähän horjahtaa paikallansa. Sitä lähestyessä ruvettiin härkämiehelle kehumaan joko omia tahi jonkun matkakumppanin rajattomia voimia niin että paikalle ehdittyä oltiin valmiina vaikka nostamaan tuota kiveä. Lyötiin vetoakin. Mies heitti pois takkinsa, kouristeli hetken kiveä eri suunnilta, tarttui vihdoin tiettyyn kohtaan kiinni, ponnisti nähtävästi kaikki yliluonnolliset voimansa ja sai kun saikin härkämiehen töllistellessä tuon äärettömän taakkansa horjahtamaan. [...]

Myöskin Pälkäneeltä kaupunkiin kulkevilla oli matkalla kaksi kiveä eri paikoissa tien varrella. Niitäkin täytyi härkämiesten halailla ja luvata härkäkannuja ensimmäisessä syöttöpaikassa ja kaupungissa. Mutta joskus sattui olemaan monta nuorta poikaa härkämiehinä. Tekivät vastarintaa, eivätkä vanhemmat matkustavaiset saaneetkaan heitä kiviä halaamaan.

Helsinkiin johtavilla teillä oli niinikään härkämiehillä kiusakohtia. Nyrkkikiveen Hausjärvellä oli nyrkki pistettävä ja kiveä nuoltava. Kun päästiin Tuusulan Mätäkivelle, josta vielä on 9 neljännestä Helsinkiin, niin heitettiin härkämiehen lakki kivelle. Hän sai siinä halata ja antaa härkäkannuja joko omasta vakasta taikka mentiin Rasvamatille. Se oli rikas talonpoika tien vieressä, joka oli saanut tuon nimensä siitä, että aina kysyi ovat matkamiesten lihat lihavat. Pikarina käyttivät matkamiehet visasta koverrettua pahkaa, johon oli puusta jätetty säylä varreksi. "Otas nyt, veljeni, minun pahasta", sanoivat. Kiusakiviä on vielä Maijakivi Kylmäojalla Dricksbäck Helsingin pitäjässä, 12 km. vanhasta kaupungista. [...]

Siihen eivät juhlamenot kuitenkaan päättyneet. Kaupungissa piti härkämiehen vielä varustaa niin monta kannua olutta, kuin kello löi kaupunkiin jouduttua. Viina tuli harvoin kysymykseen noissa pidoissa. Olutta juodessa vaan jälleen iloittiin ja laulettiin härkämiehen kunniaksi.  

Rahan ja Suomen pankin historiasta

Sarjassa asioita, joita en ymmärrä: millä perusteella organisaatiot valitsevat julkaisuarkiston aloittaessaan tai vaihtaessaan ja miten ne olettavat ihmisten löytävän julkaisut? Tuoreena esimerkkinä Suomen pankki, joka on työntänyt reilut sata julkaisua Heldaan eli Helsingin yliopiston ylläpitämään julkaisuarkistoon. Miksi? Etusivulla lukee "HELDAn tarkoituksena on lisätä [Helsingin] yliopiston tutkimusjulkaisujen näkyvyyttä, käyttöä ja vaikuttavuutta tarjoamalla julkaisujen avoin saatavuus yliopiston oman avoimen julkaisuarkiston kautta. Arkistoon tallennetaan yliopistolla tuotettua kokotekstiaineistoa..." - korostukset minun.

Ja mitenkö uutuudet tulivat tietooni? Joku Twitterissä seuraamani uudelleenjakoi joulun jälkeen twiitin, jossa mainostettiin yhtä julkaisuista ja jonka satuin huomaamaan.

Siltä varalta, että on mennyt joltakin muultakin ohi, muutamia poimintoja:

• Lindgren, Torgny: "Suomen Yhteisen-Cansan suuremmaxi vacuudexi" : Tutkielma valtakunnan säätyjen pankin seteleissä käytetystä suomen kielestä
• Heinonen, Antti: Ruplista markkoihin: Suomen suuriruhtinaskunnan setelit 1812–1898
• Heinonen, Antti: Sodan ja rauhan rahat – Suomen erikoinen setelihistoria 1917–1945
• Heinonen, Antti: Viimeiset markat - Suomen markkamääräiset setelityypit 1945-2002
• Heinonen, Antti: Ensimmäiset eurot : Eurosetelisarjan synty, liikkeeseenlasku ja ensi vuosikymmen

• Schybergson, Emil: Suomen Pankki 1811 - 1911
• Meinander, Nils: Sataviisikymmentä vuotta rahapolitiikkaa : Suomen Pankki 1811-1961
• Kuusterä, Antti & Tarkka, Juha: Suomen Pankki 200 vuotta I: Keisarin kassasta keskuspankiksi
• Kuusterä, Antti & Tarkka, Juha: Suomen Pankki 200 vuotta II: Parlamentin pankki 

Ja mitä muita "yhteistyökumppaneita" Helsingin yliopistolla on? (Huom, eivät taida ilmaiseksi tallennustilaa saada.) Hanken, Taideyliopisto, Kela, Ruokavirasto, Kuluttajatutkimuskeskus, Suomen metsätieteellinen seura, Suomen ympäristökeskus,  Ympäristöministeriö, Ilmatieteen laitos, Työväenliikkeen kirjasto, Maamittauslaitos.

Täysin satunnaisesti valitsin Ruokaviraston julkaisuista väikkärin ja tein sen nimellä haun Finnassa. Minkään organisaation kautta ei sinne ollut mennyt tietoa siitä, että kirja oli digitaalisena saatavilla. Tämä on ymmärrettävää, mutta siellä oli tieto kyseisen artikkeliväitöskirjan yhteenveto-osan olemisesta Heldassa - Helsingin yliopiston väitöskirjojen joukossa. Tietueet erikokoisine tiedostoineen elävät täysin erillistä elämää. Loistavaa. (Ks. myös vahvennukset alussa)

Totuus muistelmassa vai matrikkelissa?

atilda Roslin-Kalliolan kirjaan Viestini menneiltä sukupolvilta sisältyy Inkeri. Kertomus Isonvihan ajoilta. Kertomuksen faktaosat Roslin-Kalliola sanoo saaneensa Merikarvian pappilasta, jota isännöi Inkerin poika kirkkoherra Gabriel Bergelin. Tiivistyksenään

Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär nimeltä Ingrid Orelius.Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut enää milloinkaan tietoa.

Mutta tätä kirjoittaessani Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli kertoo Gabriel Bergelinin 17.6.2008 päivitettyinä tietoina, että äitinsä oli nimeltään Ingeborg Orenius ja tämän isä Sami Lehtosen tiedonannon perusteella Hämeessä vaikuttanut Krister Orenius, joka kuoli Hattulassa kesällä 1732.

Ennen kuin pääsen selvittelyssä edes alkuun Google löytää Tampereen sukututkijoiden vuosikirjassa 1994-1995 julkaistun Aaro Salovaaran artikkelin Älä luota historialliseen romaaniin - pappi Oreniuksen tarina isonvihan ajoilta (pdf), jonka soisi olevan mukana Kotivuoren lähteissä. Salovaaran perusteellisessa esityksessä on m.m. Merikarvian historiasta kuvateksti

Ruukku, joka Kaarle XI aikana kulkeutui välskäri Woffin mukana Inkeristä Viipuriin ja sieltä Wolffin Susanna-tyttären kotiin Oreliukselle ja näiden tyttären Ingridin paetessa 1714 venäläisiä Hämeenlinnaan. Ingrid meni naimisiin Janakkalan lukkarin G. Bergelinin kanssa. Heidän poikansa oli Merikarvian kirkkoherra, jonka kotoa ruukku tuli Matilda Roslin-Kalliolan omaisuudeksi. On ollut aiheena kertomukseen "Rikkein ruukku". Satakunnan museo.

Rikkein ruukku oli tarina, jonka myöhempi muoto on Inkeri. Esinetiedot on tietenkin antanut Roslin-Kalliola, joten kyseessä ei ole riippumaton lähde. Sen sijaan Hiskissä olevassa Rantasalmen pappislistassa ei ole mitään Oleriuksen tai Oreniuksen näköistä. Salovaara oli tarkistanut Rantasalmen paikallishistorian vastaavin tuloksin.

Valitettavasti Salovaaran mukaan asiakirjatiedot Krister Oreniuksen perheestä ovat vähäiset. Hän kuitenkin päätyy, otsikkonsa mukaisesti, uskomaan ratkaisua, joka vaatii vähemmän mielikuvitusta. Eli joko Roslin-Kalliolan tiedonantajana toiminut Bergelinin leski on muistanut omiaan tai Roslin-Kalliola on laittanut paperille fiktiota.

Alkukirjain "The New England magazine" (1887)

Tietokirjan ja tutkimuksen eroista

Viime viikolla käytiin Twitterissä historiantutkijoiden kesken keskustelua, jossa yhtenä teemana oli tietokirjan ja tutkimuksen ero. Mielenkiintoista, kun juuri äsken totesin, etten pitänyt Stenfeltiä, jonka perässä ravasin viidessä eri arkistossa, Tutkimuksena, enkä käyttäisi sanaa myöskään viime vuonna valmistuneista Schildteistä ja Spolstadin Hohenthaleista, vaikka kirjaa varten tavasin 1600-luvun tuomiokirjoja. Molemmat ovat olennaisesti vain tapaustutkimuksia siitä, miten ihmiset eivät menneisyydesä pysyneet paikallaan sen paremmin fyysisesti kuin sosiaalisestikaan.

Hups, mistäs sana tutkimus tuohon ilmaantui? Siitä ja jatko-opintojeni aluksi lukemastani kirjallisuudesta huolimatta, miellän Ihan Oikeaksi Historiantutkimukseksi työt, joissa on päästy tapahtumarekonstruointia pidemmälle. Mutta mitä sanoivat koulutetummat?

Keskustelu lähti liikkeelle Mikko Hiljasen kommentista "Nyt täytyy kysyä, kun en tiedä. Onko Keskisarjan teokset vertaisarvioituja? Jollei, niitä on syytä pitää tietokirjoina eikä tutkimuksina. Sama pätee toki kaikkiin muihinkin tutkijoihin." Ulla Ijäs vastasi "Osa hänen teksteistään lienee vertaisarvioituja, mutta suurin osa tietokirjoja, joilla ei samanlaista vertaisarviointia kuin tutkimusartikkeleilla." ja Jenni Lares tarkisti "Tähän on varmaan päädyttävä. Ainakaan Siltalan sivuilta en löydä mainintaa, onko hänen tietokirjoilleen tehty vertaisarviointia."

Ijäs jatkoi "Myös tietokirja on tutkimusta! Muoto ja kohde/lukija vain eri kuin vertaisarvioiduilla artikkeleilla." Mutta eihän asiat näin yksinkertaisia ole, kuten Raisa Toivo totesi: "Tämä on kyllä monimutkaisempi juttu. Jos lähdetään siitä, että tutkimus tuottaa uutta tietoa tieteellisillä menetelmillä, niin tietokirja voi olla yksi tapa kertoa tutkimuksen tuloksista, mutta se välttämättä silti ole sitä.". Ja jatkoi: "Suuri osa tietokirjoista ei pyri välittämään kirjoittajan tekemän tutkimuksen tuottamaa uutta tietoa, vaan kokoaa, vetää yhteen ja popularisoi muiden joskus aikaisemmin tekemää tutkimusta. Ja tämä on hyvä, ainakin niin kauan kuin samalla kerrotaan, missä ja kuka tutkimuksen teki."

Sitten Toivo huomautti erittäin relevantisti, että "Ja lopulta tietokirjoiksi itseään nimittää suuri joukko sellaisiakin kirjoja, joiden tieto ei perustu tutkimukseen ollenkaan. Keittokirjoja, moponkorjausoppaita, horoskooppeja, poliittisia pamfletteja jne". Lopettaen "Pyydän anteeksi nillitystäni, mutta minä olen usein kokenut että käsitteellinen selvyys erilaisten tietokirjojen kirjosta voisi olla hyödyksi keskustelussa yleistajuistamisesta, yhteiskunnallisesta impaktista, julkaisukielen merkityksestä ja ylipäänsä julkaisupolitiikasta."

Ijäs selitti aiempaa ajatteluaan: "Ajattelin tässä lähinnä mainittua Keskisarjaa. Hänen tietokirjansa ovat kyllä suurelta osin uutta tutkimusta." ja tarkensi "Olen lukenut hänen Järnefelt ja Scherlachius -teokset. Niissä ainakin oli uutta tutkimusta ja muistaakseni ihan lähdeviitteetkin."

Välihuomiona voin todeta, että olen nyt kironnut puoli vuotta kirjasarjaa Den svenska pressens historia, joka perustuu paljolti aiempaan kirjallisuuteen eikä käytä minkäänlaista viiteaparaattia, joka muusta todistaisi. Mutta kyllä siitä lehdistöhistoriallisena tutkimuksena puhutaan.

Takaisin Twitteriin. Tapio Salminen kommentoi Toivon näkemyksiä: "Samoilla linjoilla Raisan kanssa. Historian alalla 'tietokirjallistuminen' on sekoittanut käsitteitä. Kustantaja saattaa julkaista 'tietokirjan', vaikka vertaisarvioija olisi suositellut toista. Genre on perusteiltaan häilyvä: markkinoiden, ei tieteen tekijöiden määriteltävissä." Ja jatkoi hymiöön päättäen "Eli tottakai validia tutkimusta julkaistaan muuallakin kuin jufo-journaaleissa. Tietokirjoina, palkkatutkimuksina, netissä etc. Mutta kirjamarkkinoiden ongelma on, että maallikolle tietokirjat näyttäytyvät genrenä, jolla on yhtenäiset ('tieteelliset') kriteerit. Ei ole." Oula Silvennoinen kommentoi tähän "Kaupalliset kustantajat julkaisevat teoksia, joiden kaupalliseen menestykseen uskovat. Siksi tutkimukseen pohjautuva tietokirja päätyy samaan kategoriaan Antti Heikkilän kanssa:("

Mikko Hiljaselta teemaan vahvistusta: "Jep. Pointsina mullakin se, että "suuri yleisö" ei välttämättä tunne tietokirjan ja vertaisarvioidun tutkimuksen eroa. Surullista kyllä, vaikuttaa siltä, että osa tieteilijöistä (esim. Keskisarja) hämärtää rajaa entisestään ja halveksuu vertaisarviointia." Tähän Pia Koivunen: "On aika kiinnostava ristiriita suuren yleisön ja akateemisen maailman luoman arvostuksen välillä. Akateeminen järjestelmä suosii kv-vertaisarvioituja tieteellisiä lehtiä, kun taas suurelle yleisölle, et ole olemassa ilman suomenkielisiä kirjoja.

Oula Silvennoinen jatkoi "Teemun puolustukseksi on kyllä sanottava, että hän on selvästi valinnut uran tietokirjailijana, ei akateemisena tutkijana, jolle vertaisarvioidut julkaisut ovat meritoitumistie. Eikä siinä valinnassa minusta ole mitään väärää." Hiljanen vastasi "Ei toki ole väärää, mutta ongelma syntyy nähdäkseni siinä, että "suuri yleisö" ja media pitää häntä akateemisena tutkijana, jolta kysytään asiasta kuin asiasta. Toisaalta tie (ainakin tässä tapauksessa) johtaa populistiseen historiankirjoitukseen, kun pitää miettiä vain myyntiä"

Jätän vetämättä yhteen ja lopetan yhden keskustelulangan päättäneeseen Jani Hakkaraisen kommenttiin "Etukäteisvertaisarviointi on lähinnä laaduntarkkailua, jälkikäteinen jopa tärkeämpää eli laajemman tieteellisen yhteisön arvio." Eli Keskisarjan tuotannon arvioinnissakin olisi kiva nähdä vähän useammin mainintoja siitä, että kommentoija on kirjoja oikeasti lukenut.

Kuva kirjasta "Emblemes nouveaux; esquels le cours de ce monde est depeint et representé par certaines figures, desquelles le sens est expliqué par rimes ... Premieremente en allemand & maintenent en françois .." (1617)

Viikon piispa: Bero Balk

Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:
 -- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.

Näin summeerasi Kyösti Wilkuna viikon piispan aikaansaannokset kirjassaan Aikakausien vaihteessa.

Bero, joka on Björn latinaksi, oli kotoisin Vehmaan Palkkisista ja isänsä Gregorius kuului maalliseen rälssiin. Hän lähti opiskelemaan todennäköisesti ensin Prahaan ja varmemmin Pariisiin, jonka yliopistossa hän sai maisterin arvon vuonna 1380. Suomeen sitten palattuaan hänet valittiin Turun tuomiokapituliin.

Berolla oli siis kotipaikkaetu ja koulutus kunnossa, kun piispan paikka oli täytettävänä keväällä 1385. Paavin vahvistusta piti tällä kertaa hakea Genovasta, jonne Bero ehti marraskuuhun mennessä.

Genova 100 vuotta myöhemmin eli vuonna 1483. Wikimedia

Bero oli poliittisesti aktiivinen ja Palolan tulkinnan mukaan osallistui moniin kokouksiin, joiden seurauksena muodostui Kalmarin unioni vuonna 1397. Bero ei kuitenkaan ollut sen perustamiskokouksessa läsnä.

Vuotta aiemmin Beron  johdolla Turun tuomiokirkossa vietettiin uutta pyhäinjäännösten juhlaa talven Henrikin päivänä ja tämä jäi vuosittaiseksi perinteeksi. Myöhemmin tiedetään samaan aikaan olleen Turussa suositut markkinat, jotka ovat todennäköisesti olleet käytäntönä jo keskiajalla. Raadollisesti pyhäinjäännösten juhlan voisi siis tulkita markkinahuviksi, jolla kirkko pyrki rahastamaan kaupunkiin tulleita.

Mahdollisesti Beron toiminta näkyy siinä, että kaudellaan lisääntyi Suomesta ulkomaille lähteneiden opiskelijoiden määrä ja erityisen innokkaasti he suuntasivat Prahaan.

Bero Balk kuoli Kuusistossa 29.6.1412

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Bero Balk. Kansallisbiografia

Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden
Wikipedia: Bero Balk

Kyösti Wilkuna: Aikakausien vaihteessa.