Haapaveden ja Kärsämäen kautta Pyhäjärvelle 1880

Pietari Pekanpojan Matkahavainnoita Pielavedellä julkaistiin Oulun Lehdessä (*). Ote:

Elokuun 20 päivä, kun lähdin O—n kunnasta erään arvoisan säätypersonan keralla matkustamaan Savon maata kohden, niin mitä havaitsikaan muuta kuin että ihmiset ilomielin, vilkkaina, heiluivat sirppineen tuuleentuneilla viljavainioillaan, ollen kaikki kiireessä leikkuun puuhassa, tietysti ilon tunteilla elähdytettynä, kun saavat vihdoin ilolla korjata mitä ovat toivossa kylväneet. 

Kun hetken olimme kiitäneet, niin saavuimme vihdoin H—: veden pitäjääsen, minkä luonto on niin viehättäväisen kaunis monivaiheisine laaksoineen, kukkuloineen, että muistuttaa "Savon saaristoa" ja luopi viehättävän ihannekuvan tästä "tuhanten järvien maasta." Rakennukset suurelta osalta täällä ovat kauniita etenki kirkonkylässä, mikä kuvastaa jonkimoiselta etukaupungilta kulkijan silmiin. Asukkaat ovat ystävällisiä ja kohteliaita, ja, kuten tietty, täällä löytyy niin hyvin sivistyneitä herroja, kuin tyhmiä talonpokiakin, joiden välisistä suhteista ei matkustaja voi antaa mitään selitystä. Se vaan on tietty, että herrat on herroja. Ne tietysti siveydellään kypsyttävät raakoja talonpoikia, ollen hyvänä esimerkkinä niille sekä aineellisissa että henkisissä pyrinnöissä, — eikös niin? 

Mikä erittäin H—veden läpi matkustajan huomiota voi herättää, on se, että maanteiden suhteen ovat asianomaiset" pitäneet suurinta huolta. Paitsi sileäksi someroittua tietä, ovat virstan- ja tieosa-tukit maalatut ja hyvässä kunnossa, samoin sillat, kestikivarin ja pitäjään rajamerkit, joissa tarpeelliset kirjoitukset ovat Suomen kielisiä; kulturi niistä näkyy korjanneen luunsa ja mikä kummempi kun kulturisana: "kestikievari" on jätetty kokonaan pois ja sen sijaan kirjoitettu: "Kyytitalo, j. n. e. Tämä seikka antoi syytä siihen luuloon, että H—ve — ainakin poliisivirasto — ovat suomi- eli kansallismielisiä koko sielultaan, mieleltään, vai pettynenkö? — 

Veden jätettyä saavuimme seuraavana 21 päivänä Kärsämäen pitäjään kirkonkylään, missä luonto ei tarjoa eriomaista viehätystä kulkijan mieleen ja pysähdyimme hetkeksi rovastilaan, jossa kaikki olosuhteet osoittivat suurinta varallisuutta ja hyvää järjestystä, minkä saa havaita naapureissakin, joihin kunnia-arvoisen rovastin tehokas toimi on vaikuttanut. Puheltuani Herra rovastin kanssa ensin hieman "musiikiin" koskevista asioista ja sitte Hänen kuntansa henkisistä pyrinnöistä, tulin, ehkä vaan hiukan, oivaltamaan kuinka suuressa määrässä lauman paimen, jos vaan sillä on totinen tahto ja harrastus kuulijainsa parasta, voi vaikuttaa laumansa henkisen elämän kehkeyttämiseksi; mutta usealta pappismieheltä puuttuu sitä harrastusta ja intoa, mikä rovasti F:lla on kaikkiin kansallisiin pyrintöihin. Kiitos ja kunnia vanhukselle! Hän on tehnyt työtä Suomen kansan eduksi. Suomalainen „musiiki"-kirjallisuus on saanut loistavan alun hänen kädestänsä, y. m. y. m. 

Kun hetken näin olimme tuumaelleet, lähdimme samana päivänä ajaa kiitelemään eespäin. Saavuimme iltapäivällä Pyhäjärvelle; emme tällä välillä huomanneet mitään, joka erittäin olisi huomiotamme puoleensa vetänyt, paitsi "leikkurit" jotka liikkuivat kaikkialla vilkkaina vainioilla, ja mitä matkustaja voi silmäillä tien oheen, havaitsi helposti kuivuuden häirinneen kevätkylvöin täydellistä varttumista kasvun suhteen, jonka vuoksi voi näillä seuduin odottaa keskinkertaista satoa. vihdoin välkkyi P—järvi edessämme. Täällä tulimme vastaan otetuksi erääsen P—järven niemessä olevaan taloon, jota hallitsi eräs vanha rouva, jonka nero ja toimellisuus, oli siihen luonut viehättävän ihmis-asunnon kaikkine taloudellisine mukavuuksineen. Kohtelias rouva puheli vaan Suomen kielellä — ehkä toverini olisi tainnut kulturiakin kurista — jonka vuoksi voin minäkin ottaa osaa keskusteluihin.

Kiire matkustus pysähtyi hetkeksi. Yön levättyämme oli aamu, sunnuntai-aamu. Aurinko oli noussut siintävälle taivahalle. Luonnossa vallitsi hiljainen juhlallisuus. Kirkon kellojen ylevä ääni salmen takaa muistutti päivän tärkeyttä. Talon perheen seurassa lähdimme siis veneillä kirkolle. Kun saavuimme kirkkoniemekkeelle, oli näkö-ala mitä ihanin joka suunnalle. Siistimäisiä rakennuksia oli kirkon läheisyydessä tiheässä, mutta kirkko oli vanhanaikanen ja ruma. Astuimme, hieman seutuja silmäiltyämme, kirkkoon juuri Jumalan palveluksen alkaessa. Siellä saimme kuulla puhdasta Jumalan sanan saarnaa ja veisuuta. Evankeliumi- saarnan piti eräs ylioppilas, jonka sanottiin olevan sikäläisen kirkkoherran poika. Hän tavattomilla lahjoillansa esitti pontevasti "suurimmasta lain käskystä" kuulijoillensa, mitkä liikutettuina näyttivät saarnaa kuuntelevan. Kuinka ihanaa on kuulla saarnattavan sujuvalla Suomen kielellä. 

(*) Oulun Lehti 22.09.1880 no 38, 29.09.1880 no 39

Porvoossa kesäkuussa 1885

Nimimerkin K. F. pitkähkö matkakertomus Muistelmia kesämatkalta (*) käynnistyy Porvoosta.

Ensi vaikute, minkä muukalainen mielessään tuntee tuohon kaupunkiin astuessa, on epäilemättä sen vanhuus. Muinaisuutta puhuu meille tuo kunnian-arvoisa Keski-aikainen tuomiokirkko, joka kukkulan huipulta kohottaa valkeat holvi-muurinsa ja korkean teräväharjaisen kattonsa korkealle ihmisten matalain majain ylitse; muinaisuutta nuo kapeat, epäsäännölliset, ehkä satoja vuosia sitten kivitetyt kadut jotka oikullisissa mutkissa huonerivineen kiipeevät mäkiä ylös ja alas. 

Näillä kaduilla on elämä varsin hiljaista. Harvoin rattaiden kolina häiritsee asujamia; siellä täällä vaan joku hyvä eukko nähdään rientävän rukoushetkeen tai ehkä kahvisiukkujen pakinoille. Kauppapuoteja on, mutta ostajia ei paljo näkynyt. Kaupungin hiljainen, milt' ei hurskas luonne tekee hyvän, viihdyttävän vaikutuksen mieleen; mutta vielä hauskemmalta tuntuu tuo vilpitön, sydämellinen ystävällisyys ja hyväntahtoisuus, jonka täällä yleensä tapaa, mutta joka, Jumala nähköön, monessa paikkaa rakasta maatamme jo näyttää käyvän vanhan-aikuiseksi. 

— Mutta onpa kaupungilla myös uusi osansa ja siinä leveät säännölliset kadut, puistokujat, somilla istutuksilla kaunistetut esplanaadit. Rantakadulla on vilkas liike, varsinkin kun kalavenheet aamusin rikkaine lastineen laskevat joen rantaan (muhkeita tuoreita ahvenia tarjottiin minulle kaupaksi 5:stä pennistä naula!) ja höyrylaivat, joita näytti olevan useita, liukuivat jokea ylös ja alas. 

— Vanhoilleen on kaupunki myös jäänyt kieli-asiassa, joka onkin luonnollista, kun suurin osa sen asukkaita haastaa vaan ruotsia. Kuitenkin osataan suomeakin, ehkä enemmän kuin ensiltään saattaisi luulla. Niiden parin päivän kuluessa, mitä täällä viivyin, tapasin henkilöitä, joiden murteellisesta ruotsin puheesta suomalainen syntyperä selvästi kuului. Käänsin yht'äkkiä haastelun suomeksi — ja silloinkos oli hauska nähdä ilon loistavan noiden ihmisraukkain silmistä, kun saivat vapaasti puhua, jopa herrasmiehen suusta kuulla omaa rakasta äidinkieltään, rakkaaksi käynyttä oltuaan sorron alaisena. He kertoivat, että noin 10-20 vuotta sitten, jolloin ensin paikkaan muuttivat, oli ylenkatse ja kiukku suomalaisia vastaan niin yleinen, ettei käynyt laatuun suomea juuri ensinkään haastella; nyt on kuitenkin muutos parempaan päin nähtävissä, kun suomalainen väestö vuosi vuodelta sisäänmuuttojen kautta yhä enenee, niin että sitä varten on ollut-tarpeen rakentaa erityinen kirkkonenkin ruotsalaisen liepeelle. Jopa suomenkielen osaamista tunnustetaan melkein välttämättömäksi, ja moni sitä jo joinkin määrin osaakin haastella, vielä useammat ymmärtävät sitä. [...]

Pari päivää ennen meidän käymistämme kaupungissa oli siellä pystytetty Runebergin kuvapatsas kauniilla paikalla uudessa kaupungissa. Se on nyt Porvoon ylpeys ja kaunistus; omituista ja osittain oikein on kuitenkin, mitä eräs hurskas vanha rouva siellä tapauksen johdosta arveli minulle: „joku Jumala ihmisellä aina täytyy olla; jos hän ei palvele ainoata totista Jumalaa, niin palvelee hän epäjumalia ja — ihmisiä!"

(*) Hämeen Sanomat 07.08.1885 no 63, 11.08.1885 no 64, 21.08.1885 no 67, 25.08.1885 no 68, 01.09.1885 no 70, 04.09.1885 no 71

Oulusta Kajaaniin kesäkuussa 1879

 A. V. Ervastin Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa julkaistiin Pohjois-Suomen nurkkakirjana 7.1.1880 alkaen, mutta se on helpommin tavoitettavissa Project Gutenbergissä. Ote alkumatkasta:

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos. Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa varten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita, Inbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit. Kumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut mukaansa myös pienen 6-piippuisen "revoolin", joka sitten paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus. Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu tarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä, ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset, koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista vaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi taival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s. turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä "kidutuskoneesta", jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen "Matkustus Suomessa" kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä ja asettaa istuimelle — ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee säkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin matkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka, jossa jäimme Laitilaan yöksi. 

 

Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään aikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene oli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt, — asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme ja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme lähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken niskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi kerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi — s.o. tarkemmin sanoen siksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä — niitä sanottiinkin olevan nousemassa — ja että joku niistä menisi Kajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin "kärsivällisyyden piipun" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka silmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan ylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan niitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon kanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi vaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun ukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen, jolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa matkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen, mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10 olimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet hiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin, mutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta Nahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään, tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän Laiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen, ja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan. Kaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä; pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota isäntämme sanoi "pirun takaksi" nimitettävän ja josta hän kertoi Kajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut mielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista. Nevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin laantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen länteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään oli saatavana. — Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas, paikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen ympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa. Mutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa. Minä kun olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka tiesin olevan poissa kotoa — Oulussa olin juuri tavannut hänet matkalla Lappiin —, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. 

 

Hövelössä meitä kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini toisten seurassa jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen silmään — tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt. Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin alastomat seinät. - 

 

Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista, jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut, sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa. Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen" alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli ennättänyt Polvilaan asti. 

 

Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa, ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin kotini oli Kajaanissa — josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu. Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim. veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies — ja tanssimies myöskin, sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut tanssia — aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan, vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30 henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.

Vaasasta Kauhavalle 1886

Kansan Lehdessä 19.8.1886 julkaistu Jussin Kirje Kyösti-veikolle sisältää matkakuvauksen:

Olimme kolme viisasta miestä, jotka kesäkuun loppupuolella johdimme kulkumme Vaasasta itäänpäin. Ensin läksimme kuorskuvalla höyryhevosella Seinäjoelle ja sieltä me matkustimme jalkapatikassa eli "apostolein hevosilla" Nurmon ja Lapuan kautta Kauhavalle. Mainittavia seikkoja ei tapahtunut matkalla. Pienet paimenpojat rautatien vierestä nyykäyttivät kummastellen, mutta tyytyväisesti päätänsä vastaukseksi, kun me vaunuikkunoista tervehdimme heitä. Muuten emme paljoa kerjenneet nähdä rautatiematkalla. 

Mutta jalkamatkalla sitävastoin oli meillä hyvä tilaisuus katsella peltoja, vainioita ja niittyjä. Kaikki näytti kauniilta — niin kauniilta, kuin tuonto näyttää ainoastaan Suomen ihanana kesäaikana. Lauhkea länsituuli hyväili meitä, laululintujen säveleet viehättivät meitä, auringon suudelmat lämmittivät, aamukaste vilpoitti. 

Kun näin Lapuan ison ja komean kirkonkylän, lensivät ajatukseni takaisin siihen aikaan, jolloin täällä kaksi vihollista taisteli toinen toistaan vastaan. Tämä oli siis se paikka, jossa tuo verinen tappelu tapahtui heinäkuun 14 p:nä 1808; von Döbeln porilaisineen valloitti silloin tämän Isonkylän, ja venäläisen sotajoukon, jonka jääkärii lymysivät ruispelloissa ja kaatoivat monta urhollista miestä, täytyi peräytyä Liuhtarin kylää kohden, joka sytytettiin palamaan. — Mutta satis de hoc." 

Kauhavalla ollessani koetin tutkia kaikkia sen oloja ja kohtia. Maanviljelys on mielestäni yleensä hyvällä kannalla. Moni talonpoika käyttää jo uudemmanaikaisia maanviljelystyökaluja, esim. niittokoneita. Suoviljelykset ovat täälläkin muuttaneet ja muuttavat vähitellen laajat nevat viljaviksi pelloiksi. — Metsät ovat hyvin kulutetut. — Mitä niittyjen hoitoon tulee, niin sitä ei myöskään sovi moittia; päinvastorn sitä harjoitetaan innokkaasti. Kaikkialla pitäjässä koetetaan edistää niittyjen heinänkasvua kylvysiemenillä. 

Kävin katsomassa höyrymyllyä Pernaan kylässä. Siellä sahattiin lautoja jauhettiin jauhoja ja — tehtiin voita. Siinä on, näet, myöskin meijeri eli maitotalo, jossa oli suuri liike. Hevosia tuli, hevosia meni, tuoden maitoa ja vieden sitä kermottuna takaisin. Sanottiin, että monena päivänä sinne oli viety kolmetoistasataa kannua. — Paitsi tätä meijeriä on Kauhavalla kaksi toista tekeillä. 

Kauhavan vanhaa kirkkoa korjataan tällä haavaa aikalailla. Lehteriä on siihen rakennettu: sitä maalataan ja kullataan j. n. e. Urkuja vielä kyllä tarvittaisiin. Kirkon kaksi kelloa ovat, niiden ruotsalaisen päällekirjoituksen mukaan, valetut Tukholmassa „Cavhauan" seurakunnalle anno 1723, kaksi vuotta sen perästä, kun „Jumala antoi kuningas Friedrich'ille rauhan venäläisen kanssa." Olihan minulla tarkoitus kirjoittaa vielä kaikellaisista asioista ja muista matkoistani, mutta olkoon nyt tässä jo kyllä yhdeksi kerraksi. 

Huviretki Lappeenrannasta Imatralle kesällä 1878

Nimimerkki Tuomon kertoelma Sairaat "Betesdassa" käsittelee kesäistä oleskelua Lappeenrannan kylpylaitoksessa.(*)

Kun aika milloin myönsi tehtiin huviretkiä ulos kaupungista, milloin johonkin Saiman saareen, milloin Saiman kanavalle, milloin Imatralle ja milloin minnekin. Tätä tarkoitusta varten oli rannassa pienoinen höyrypursi, joka muutaman markan maksusta tunnilta teki säännöttömiä matkoja minne haluttiin. Mutta kun purteen mahtui ainoastaan kymmenkunta henkeä erällä, oli tavallisesti kiista kuka matkue ensiksi purren sai kyyditsijäkseen. Jalkamatkustusten tavallinen määrä oli Tyysterniemi, eräs ihänä luonnon puisto kaupungin läntisellä sivulla, palan matkaa kaupungista.

Eräänä tyynenä heinäkuun päivänä nähtiin tuo mainittu höyrypursi kiitävän Saimaan rantaa pitkin Saimaan kanavalle päin. Purresta kuului iloinen laulu yhdistetystä mies- ja nais-äänisestä laulaja-kuorosta. Nyt juuri lauloivat he "Juokse porosein", jonka raitis sävel tyyneltä järveltä kuului ihmeen ihanalta ja herätti uteliaisuutta ja ihailua rannalle jäänneissä.

Naiset kerääntyivät kylpyhuoneen rannan puolisella palkongille ja puhelivat kuiskuttelemalla toistensa korvaan, kunnes pursi oli jo laulajineen kadonnut katselijain näkymöltä niemen täa.

Pian oltiin Saimaan kanavan suulla, vaan pursi ei poikennutkaan sinne. Se jatkoi matkaansa Imatralle.

Ilma oli kaikenpäivää tyyni ja Saimaan pinta kuin kuvastin, jossa lehtevät rannikot peilailivat itseään ja kuvasivat sinisen taivaslain kanssa toisen, vedenalaisen maailman. Vuoroin aukeni matkustajain eteen suuri sininen selkä, jonka etäisintä äärtä ei silmä eroittanut. Siellä pitivät paikoittain viriä uivat allit ja pinnalla pulskivat kalaparvet. Lahdelmain rannoilta kuului yksinäisiä vakavia virren säveliä tahi joku miellyttävä kansan laulu. Laululahja onkin karjalan kansan synnynnäinen ominaisuus. Istui hän veneessä, kuormansa päällä, rukkinsa ääressä tahi käyden jalkasin polkuaan, aina hän virittää virren aikansa kuluksi ja sen soidessa sujuu matka kuin hyvän toverin seurassa.

Pursi uiskenteli salmesta toiseen lehteväin rantain, kalliokarien ja ulappain ääriä. Laulu kaikui aina välin niin herttaisena kuin ainoastansa se tällaisessa luonnon suloisessa juhlatilassa ollessa saattoi tapahtua. [...]

Samalla viheksi höyrypursikin ikään kuin yhtyäkseen matkustajainsa iloon ja käänsi kokkansa rantaa kohten. Nyt oltiiu Saimaan kaakkoiskulmassa, jossa avaran Saimaan vesistön vedet katkaisevat vähän Salpausselän ja purkautuvat ensin monina pieninä putouksina ja sitte vihdoin hillimättömällä raivolla Imatran koskesta alas. Laiva ei pääse sitä neljää virstaa lähemmä, vaan on matkustajain jatkaminen matkaansa hevosella, jos sellaista on saatavissa tahi sen puutteessa jalkasin. Matkustajamme valitsivat mielisuosiolla jälkimäisen keinon.

Tavallisesti kuuluu Imatran kohina jo monen penikulman loitolle, erittäinkin aamuin ja illoin. vaan päiväsydämenä, kun ilma on kuuma, ei se kuulu varsin etäälle. Kuitenkin kuului se jo kohta rannalle noustua kuni humiseva tuuli etäisestä metsästä. Ja mitä likemmä koskea joudumme, sitä voimallisemmin alkaa sen jytinä kuulua. Tuntuu kuin maa liikahtelisi, vaan se lienee luuloa vaan.

Jo olemme kosken äyräällä. Sen oikean puolisella rinteellä on suuri, komea rakennus matkustajain varalta. Ja monta tuhatta ihmistä käykin vuosittain kaikista maailman maista katsomassa tätä pohjan valtiasta. Siirrymme sen kalliorinnettä alemma. Nyt jos tahdomme haastella, täytyy täysin voimin huutaa kumppanin korvaan. Kallion perustukset vapisevat, ikään kuin pelkäisivät joka hetki vajoavansa maanalle tahi että Imatran hyrskyt tempaiseisivat heidät mukaansa. Me seisomme lumottuina katsellen niitä vesivuoria, jotka koskessa ajelevat takaa toinen toistansa ja näyttävät hirveällä vauhdilla syöksyvän toistensa hartioille, vajoten silman räpäyksessä sekä voitettu, että voittaja uuden takaa-ajajan alle. Tällainen on Imatra alkupuoleltansa.

(*) Satakunta 24.08.1878 no 34, 26.10.1878 no 43, 02.11.1878 no 44, 16.11.1878 no 46, 23.11.1878 no 47, 07.12.1878 no 49, 28.12.1878 no 52

Muistoja nuoren tytön ensimmäisestä Helsinginmatkasta 1870-luvulla

Keski-Suomi julkaisi nimimerkin Wirta kertomuksen Muistoja nuoren tytön ensimmäisestä Helsinginmatkasta 01.03.1879 no 17 ja 08.03.1879 no 19.

Ahkerasti puhellen toisiemme kanssa, emme tienneet hiiren hivaustakaan, ennenkun höyryveturin vihellys ja kanduktörin huutava ääni ilmoitti, että olimme Helsingissä. En voi kielin kertoa, mikä ihmisten paljous täällä kohtasi minua. Täällä souteli eteenpäin vanha, lihava rouva, kyyneleillä ja raskailla valituksilla etsien pientä „Pikkuaan", joka oli kadonnut tuossa yleisessä sekasorrossa; tuolla seisoi kohtelijas maisterikokelas, hellästi hoitaen äskentullutta seppelöitsijätärtään. Täällä näin myös Betty S:n orpanan; hän näytti niin hauskalta. Aivan lähellä odotussalin ovea seisoi joukko noita tunnetuita "valkolakkeja". He olivat luultavasti täällä kohtaamassa sisäriään ja omaisiaan, jotka olivat tulldet Helsinkiin maisterivihkiäisiä varten. Ylioppilasjoukossa näin myös Oskarin, joka huomattuaan minun, heti riensi luokseni. Aina ja Eli H. olivat myöskin minua vastaan-ottamassa. Oskar oli pitänyt huolta ajokoneista; me istautuimme niihin ja nyt kulki tiemme herrasväki H:n asuntoon. Tiellä olin tilaisuudessa ihmetellä osan Helsingistä, vaikka jo rupesi vähän hämärtämään. Minun on mahdotointa kertoa, kuinka kauniilta se silmissäni näytti suurine kivirakennuksineen ja leveine katuineen. Elävästi vaikutti kaikki tämä komeus minuun; minä, joka en ole nähnyt suurempata kaupunkia kuin T:n, jossa huoneukset kallistuvat, mikä oikeaan, mikä vasempaan, ja jossa kadut syksysateitten jälkeen ovat niin veden vallassa, että ainoastaan marmoripalatseja ja gondolejä tarvittaisiin tekemään mielikuvituksen Venedig'istä kaukana pohjanperillä täydelliseksi.

Seuraavana aamuna tuli Oskar herrasväki H:lle minua tervehtimään. Aamupäivällä menimme kaikki kävelemään kaupunkiin. Meidän tiemme kävi esplanadiin, kaupungin kauniisen kävelypaikkaan, ja mihin tahansa siellä vaan katseli, niin kohtasi silmä valkoisia ylioppilaslakkeja. Tämä oli varsin toista kuin T:lla, jossa ihmiset, tarkoitan nuorempaa naispuolta, katsoa töllistävät kaupunkiin satunaisesti tullutta ylioppilasta kuin jotakin ihmeellistä eläintä. Koko ajan, kun kävelimme esplanadissa, oli Oskar täydessä, toimessa, selittäessään minulle niiden ylioppilaiden ja maisterien nimet, joita me siellä kohtasimme. — Kyllä on hyödyllistä omata veljeä, joka on ylioppilas. —

Jalkamatkalaisen yö 1870-luvulla

Nimimerkki -o -t jakoi Otteita päiväkirjasta jalkamatkalla (*) mahdollisesti tuoreeltaan kesältä 1879.

Kesäkuun 23 p. tapasi meidät matkalla Kerimäen pitäjässä, olimme näet joutumaisillamme Kulennoisten kylään, jossa ai'oimme levähtää edellisen päivän ja nyt kulumaisillaan olevan yön vaivoista. Ennenkuin tähän määräpaikkaan saavuimme valtasi meidät ääretön väsymys ja uni, joten täytyi etsiä yösija minlainen hyväänsä. 

Talottomalla matkalla ei ollut juuri muuta neuvoa, kuin paljas metsä tahi joku heinälato, joka sattui maantien viereen. Erästä latoa olimmekin jo käyneet tarkastamassa ja jo ilolla riensimme sen sisään, kun suureksi harmiksemme huomasimme sen lattian tehdyksi vaan oksaisista risuista ja rangoista, johon ei edes väsynyttäkään ruumista käynyt heittäminen lepoa nauttimaan. Epätoivoisina palasimme jälleen maantielle ja väsymys oli tullut kahdenkertaiseksi, osaksi siitäkin syystä ettemme tienneet missä pääsisimme levolle, sillä metsään ei ollut yrittämistäkään kovan kasteen ja ohuvien päällysvaatteitemme tähden. 

Jatkoimme siis matkaamme ja kulettuamme jonkun hetken huomasimme taas muutaman ladon, johon menimme. Silta oli tässä paljoa tasaisempi ja tähän päätimmekin ruveta levolle. Ei lautojen epätasaisuus eikä tilan kovuus voinut estää unen herttaisuutta, sillä väsymys tasoitti kaikki epätasaisuudet. Mutta hetken kuluttua, kun jäsenemme olivat saaneet vähän virkistystä, alkoivat silta-laudat tuntua kovilta, niiden särmät hankasivat milloin yhtä milloin toista osaa ruumiistamme, aina sitä myöten kuin käännyimme mukavampaa sijaa saadaksemme; lisäksi tuli vielä niityltä kohoovan kasteen kosteus ja kylmyys. Kaiken tämän olisi toki voinut kärsiä, ellei tuo pohjaisten metsäin kesäinen rasitus, itikat, olisi alkanut meitäkin vaivata. 

Täytyi siis vasten tahtoakin lähteä parempaa yösijaa etsimään. Sen löysimmekin, mutta vasta sitten kun aurinko jo oli kerinnyt pitkältä kulkea tänpäiväistä matkaansa. Hyvillä vuoteilla levättyämme ja rauhaisaa virkistävää unta nautittuamme, jatkoimme matkaamme Tuunaansaarelle ja Punkaharjulle, jonne saavuimme puolen päivän aikaan.

(*) Savo 08.08.1879 no 38, 12.08.1879 no 39, 26.08.1879 no 43?, 29.08.1879 no 44, 05.09.1879 no 46, 12.09.1879 no 48, 24.10.1879 no 60

Imatralta Parikkalaan 1840-luvulla

Kanawassa julkaistiin syksyllä 1846 kirjoitussarja Matkustuksia Suomessa, joka ehkä kuvasi edellisen kesän reissua Helsingistä Savon ja Karjalan maakuntiin (*). Ote:

Autiompaa ja ikävämpää seutua kuin Imatralta aina Ladogan rantamaille asti näet varsin vähän Suomen eteläisemmissä maakunnissa. Jylhän metsän läpi vaeltaissa miellyttää ihmistä luonnan suuruus ja raitteus: viljeltyjä kyläisiä maita matkatessa on taas suloinen katsella ihmisen herrautta luonnon ylitse, joka puolestaan näyttää kiitollisen alamaisen kädellä palkitsevan ystävällistä hoitajatansa. Paljaat kivikot mäet ja autiot hedelmättömät alangot kaipaavat sen siaan kaikkea kauneutta, ne ovat suoraan sanoen rumat. Luontokin näyttää näissä osottavan tylyyttään ja kylmyyttään ihmiselle, joka häntä niin ystävättömillä käsillä raataen, tulella polttaa sen tuhat vuotiset työt ja paljastaa sen rumuuden, louhikot ja porokankaat, eikä jätä niille halvintakaan peitettänsä: kanervia ja karpeita. Ihminen on ikään kuin sodassa luonnon keralla, jota hän väkisin kiusaa avaamaan syliänsä. Mutta väkisin ja töin tuskinpa se antaakkin hänelle lahjojansa, ja köyhyys on sellaisen maanviljeliän alinomaisena vierasna. Niin näytäiksee luonto ja niin vahvaan tilaisuus yleisesti Jääsken, Ruokolahden, ja Rautjärven sekä Parikkalan pitäjissä. Kivikot, kaskella paljastetut mäet ja hiekkakankaat, autiot tai poltetut suot ja rämeet, yksinäiset harvassa tavattavat talot vaihtelevat silmää väsyttävällä yhtäläisyydellään. 

Kuitenki on Parikkalan järvinen seutu jo paljoa iloisampi. Maan luontokin on täällä parempi, kylät ja talot tihiämmässä. Talonpoika käypi omituisessa siistissä vaatteen parressaan, ja asuu yleisesti puhtaammasti. Parempia kartanoitakin, etenki itäpuolla pitäjää, tavataan jo paljon. Rahvas on kaikin puolin vauraampi, johon on syyksi luettava sen parempi, etenki viime vuosina ilmestynyt vireys kaikissa taidollisuudenki asioissa. Tämä näytäksee kartanon ulkopuolisessaki rakennuksessa. Jokapaikassa eroitaksee muka Parikkalaisen vanhemmat huoneet nykyisemmistä, erinomaisella varsin merkillisellä rakennuksellaan, joka tekee huonen, etu- ja takapuolta, näyttämään tasasivuiselle viiskannalle. Huoneet ovat muka maasta kattoon tai raaviloihin asti laajennetut, jotta pienillä huoneilla ovat julmat suuret katot, jotka näyttävät uhkaavan rutistaa allensa koko huoneen, tai sen tunlella helposti voivan tuuskahtaa syrjälleen. Ovatki tälläiset huoneet tavallisesti jo uutuudestaan kallellaan, ja jo muutaman vuoden seistua rupiaavat seinähirret pullisteleiman ulos seinistä, joiden virhellinen ulospäin viettävä rakennus ei voi kannattaa omaa painoansa. Tämä virhellinen rakennuskeino, jota en muista missään ennen nähneeni ja joka täällä tähän asti pidettiin kannentena, ja pidetään muka vielä nytkin lähellä olevassa Kurkijoen pitäjäässä, on täällä, niin kuin sanoin, jo katoomassa. Sille joka on tottunut parempia rakennuksia näkemään ovat nämä sangen rumat ja näyttävät hullulta. 

(*) Kanawa 16.09.1846 no 35, 09.09.1846 no 34, 23.09.1846 no 36, 07.10.1846 no 38, 14.10.1846 no 39, 04.11.1846 no 42, 11.11.1846 no 43

Savonlinnasta kohti Punkaharjua 1860-luvulla

Alexander Ramstedtin kolmeosainen Kirjoitus Kuvaelmia Savon luonnosta ja elämästä (*) alkaa matkalla Punkaharjulle.

Paljon puhuttiin Punkaharjunkin kauneudesta. Tiesin, että sitä kävi puoli maailmaa ihmettelemässä. Siellä olivat Suomen mainiot miehet Runeberg, Topelius, Cygnaeus y. m. kesä-yönsä unelmoineet. Olin lukenutkin, että Punkaharju oli Suomen ihmeteltävin ja rakastettavin maisema.

Vaikka paikka Savonlinnasta oli ainoastaan 2½ peninkulmaa, en kumminkaan ollut konsaan miettinyt mennä sitä omin silmin katsomaan. Se oli minusta niin vähäpätöinen.

Vaan tuli aika, jolloin vuosiksi olisin pakoitettu jättämään syntymäseutujani. Päätin siis viimeinki, kun sopivata tilaa saisin, tehdä retken Punkaharjulle, nähdäkseni oliko kiitoksessa perää.

Oli eräs sunnuntai alkupuolella Heinäkuuta 186.. Aurinko paistoi tosin lämpimästi, vaan tummia pilviä ajeli taivaalla ja Pihlajaveden aallot kuohuivat vaahtopäinä.

Kohta jälkeen päivällisen saapui höyrylaiva "Toivo" Viipurista; siinä tuli luokseni hyvä ystäväni Arttur L. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä Saimaata ja sen tienoita kesäpuvussaan, vaan ei ollut tullut siihen tilaisuuteen ennenkuin nyt.[...]

Kello oli 4 iltaa, kun iloisina soudatimme itsemme Kyrönsalmen lossipaikasta yli. Toiselle rannalle päästyä, sanoimme jäähyväiset kaupungille, joka ilta-auringon säteissä loisti niin sanomattoman kauniilta sinertävien vesien keskellä.

Aloimme astuskella maantieiä Kerimäelle päin. Alussa kävi matka sangen hupaisesti, ehkä se ei paljon sujunut. Aurinko paistoi vielä lämpimästi taivaalla ja meillä ei ollut vähintäkään kiirettä.

Mutta jo kuitenkin täytyi ruveta pikemmin kävelemään, sillä eteläisen taivaan rannalta kohosi mustia ukkosen pilviä. Ei aikaakaan, kun jo salama löi ja ukko jyrisi aika lailla. Vettä tuli tavan takaa kuin saavista kaatuen. Me riensimme eteenpäin läpimärkinä, hakien jotakin mökkiä turvapaikaksi. emme tastoneet kääntyä. Eräs mies ajaa karuntteli pitkin tietä. "Onko taloa likitienoilla?" kysyimme yhdestä suusta.

"On", vastasi hän, "pari virstaa kuljettuanne tulette Sikopohjan kapakalle. Siellä on väki ystävällistä kuin ainakin", lisäsi hän, kun näki meidän ällistelevän.

"Olkoon vaikka kapakkakin", tuumailimme keskenämme astuessa aika vauhdilla. Pian kuluivat ne kaksi virstaa ja eteemme aukeni tasainen hietakangas. Melkein keskipaikoilla kangasta oli honkain varjooma matala tölli. Sen ulkoseinällä oli olutkaupan syltti.

Astuimme maantieltä huoneelle. Tultuamme ovelle kuului sisältä kauhea räiske ja kiroaminen. Samalla kun tuumimme mitä tehdä, aukeni ovi ja siitä astui ulos mies mustalainen. Eräs mustalais-akka seisoi kynnyksellä, huutaen meille: "hai, hyvät herrat, on täällä teillekin tilaa ja sateen suojaa."

Me käänsimme Sikopohjalle selkämme ja pitkitimme matkaa sateen rankatessa. 

Joku virsta tästä eteenpäin on Anttolan kestikievari. Jokseenkin surkeassa tilassa saavuimme viimeinkin tänne. Ei kuivaa paikkaa ruumiissamme eikä puvussamme löytynyt. Olikin siis sangen tarpeen, kun täällä saatiin iloinen pesävalkia toimeen. Tämän ääressä kahvikupin nautittuamme ja vaatteita vähän kuivattuamme, tulimme jokseenkin virkistetyiksi, jotta voimme taas sateen vähän tauottua, jatkaa matkaamme, jota vielä oli peninkulmn paikka perille. Kun jalan astumiseen näin rumalla ilmalla olimme kyllästyneet, otimme kyytihevosen.

(*) Suomenlehti 09.06.1874 no 23, 16.06.1874 no 24, 23.06.1874 no 25, 30.06.1874 no 26, 07.07.1874 no 27, 14.07.1874 no 28

Höyrylaivalla Kuopiosta Iisalmelle lokakuussa 1885

Ote "Veikkosi A. K." kirjoittamista matkahavainnoista (Savo 9.11. & 16.11.1885):

Matkani Kuopiosta Iisalmelle tapahtui "Ilma"-nimisellä höyry-aluksella. Kun noin kl. 7 aamulla lähdimme Kuopiosta, saavuimme 5:n aikoina iltasella Kauppalaan. Se matka tarjoaa monta hyvin kaunista ja viehättävää näkö-alaa; Maaningan ja Peltosalmen seudut ovat erittäin somia maisemilleen, saarilleen ja salmilleen. 

Tällä mainitulla matkalla sain m. m. kulkea kahden mahtavan kanavalaitoksenki kautta, Ahkiolahden ja Nerkoon kanavan. Molemmissa on hyvin tukevasti rakennettu "lussi" ja keinollinen silta, jonka saattaa laivan tullessa helposti sijoiltaan pois siirtää. Muistaakseni se (silta) edellisessä suistui päälleen päin, miten esim. rautatien juna, ja jälkimäisessä se taas linkun tavoin pyöräytettiin toisannepäin niin, että laiva saattoi huoletta mennä eteenpäin. Kummanki kanavan lussin luona oli pienoinen siisti kartano, luullakseni kanavan päällysmiestä varten. 

Kun muistan etenki viimeisen kanavan pituutta ja sitä työtä, mikä sen valmistumiseksi on täytynyt tapahtua, johtuu ehdottomasti mieleeni Lapinlahden laulajan sattuvat sanat, jotka hän sanotun työn johdosta kerran aikoinaan on päästänyt, sekä miten siinä niin ja niin moni mies silloisina köyhinä aikoina on ansiota saanut. — 

Mutta aika oli ehtinyt jo parhaiksi kulua, laiva "piippasi" ja uteliaana kiipesin minä "täkille" sillä arvasin oltavan lähellä Kauppalaa. Toivossani en pettynytkään; monta taloa näkyi yhteen ryhmistyneenä jonkunmoisen mäkitörmän hartioilla, niinkuin se järvelle ensikatsannolla näytti. Siinä oli siis Iisalmen kauppala ja nytkös oli minulla kunnia ensikerran tutustua tämän kylän kanssa. 

Yön levättyäni, tarkastelin sitä vähäisen enemmän. Olipa siellä sentähden jotain olemusta, oli useita kauppapuoteja, viinapuoteja ja monen monta käsityöläisten "sylttiä" roikkui seinillä. Omituista kumminki minun mielestäni se oli, että toripihaksi niin kummallinen paikka on valittu; se oli vaan alhaista niittymaata, eikä edes keskellä kaupunkiakaan. Syksyisenä aikana siinä ainaki saa pian "vettä kenkäänsä" ja hyvässä menossa upota sutkahtaaki sinne. 

Hollikyydissä 1880-luvulla

Nimimerkki Kaarlen "kyhäämä" Juhannusyöni (Muistelma kesämatkalta) (*) sisältää ennen Punkaharjun romanttishenkistä  juhannusyötä kuvauksen matkanteosta hollikyydillä.

Kesä-illan herttaisuus lepäsi kaikkialla. Ilma kävi viileäksi. Mahtaneeko tulla halla? Ei toki. Tuuli on hereillä, eikä nyt muutoinkaan, Jumalan kiitos, ole niin kylmä, että se vahingoittaisi arimmallaankaan olevaa viljaa. Sitä samaa vakuutti kyyditsijäkin. Mutta ensimmäinen väli oli kuljettu. Pian saimme hevosen, vaikka oli öinen aika — ja esim. J:n kirkolla, ennenkun ehdimme hevosesta ääntäkään päästää, saimme niitä kaksikin. 

Me emme kumminkaan "ajaneet parilla". Kyytimiehet kinasivat. Vihdoin ilmoitimme, ett'emme lähde kummankaan kyydittäväksi, koska ovat noin riitaiset, jonka jälkeen toinen hevonen vietiin pois. Lähdimme taas. Tiellä jutteli kyytimies riidan syyn: kyytivuoro oli hänen, mutta toinen tahtoi sen "ryöstää". Sanoipa vielä, että hän olisi tullut tyhjänä jäljessä ja vaatinut "rokonan", jos vaan olisimme toisen kärryihin ruvenneet. 

Eteenpäin menisimme, mutta eipä hänen hevosensa suvaitse juosta tuskin nimeksikään, vaikka "piiska laulaa." Kun epäilimme, voimmeko ollenkaan päästä kulkemaan, sanoi hän, ett'ei tässä huonous ole vikana, vaan syy on siinä, kun hevonen ikävöi varsaansa, jonka hän jätti talliin. Lausuessamme mielipahamme, kun on lähtenyt — ja päälle päätteeksi toisen edestä — holliin semmoisella hevosella, jolla on vaan muutaman viikon vanha varsa, arveli hän ei muuta voineensa tehdä, kun toista hevosta ei ollut ja "rahaa on tarvis". Kiellettyämme häneltä "piiskan laulattamisen", hän sittemmin vaan torui tuota "pahusta", joka ei tahtonut juosta ja uhkasi sen syksyyn lihoittaa, lähteä rahtiin Pietariin, jossa mokoman vaihtaa Ryssälle, jolta se alkuaan kuului olevankin. 

Kun ei "meno päätä huimannut" juttelimme hänen kanssaan yhtä ja toista. Hän oli tuommoinen avomielinen karjalainen, joka, puhumaan päästyään, haastaa salaisimpansakin. Paitse muita omakohtaisia asioitaan, jutteli hän J:n kirkolla olevan yhden niin kauniin ja punakan tytön, että voi, voi! — ja sanoipa nimenkin, vaikka se jääköön tässä mainitsematta. Kummastellessamme, ett'ei hän, kuten viattomasti tunnusti, ole tuota suloista "sydämensä syöjää" kietonut lemmen pauloihin, ilmoitti hän surumielisesti olevansa "kykenemätön". Me puolestamme kylvimme toivon siemeniä häneen. 

Vielä juttelimme J:n kirkon urkuinpolkijasta, jota hän kehui erinomaisen taitavaksi ammatissaan, eikä sanonut muita päästettävän polkemaan, kun "kerran on varsinainen polkija, joka on opin käynyt". Kievariin päästyämme, pyysi hän katsomaan lähtöään, että muka näkisimme ett'ei hänen hevosensa ole huono. Tosin siinä ei kehumistakaan ollut, mutta varsaansa ikävöivä kun oli, läksi se juoksemaan — saatuaan kunnon läimäyksen piiskasta.

(*) Laatokka 27.04.1886 no 17 & 04.05.1886 no 18

Juhannusristeily Helsingistä vuonna 1887

Nimimerkki Lemminkäisen 26.5.1887 Helsingissä päiväämä kirje julkaistiin Ilmarisessa 30.6.1887 otsikolla Kesämatkoilta.

Suloinen kesäaurinko laskeutui mailleen. Koivu-limoilla kaunistettuja höyrylaivoja vilisee Helsingin Eteläsatamassa. Herttaiset Helsinkiläiset rientääät kuka minnekin, monilukuisiin saariin, viettämään suurimman kesäjuhlan ihaninta Juhannus-aaton iltaa.

Niinpa kokoontui Helsingin raittiusseurainkin toimeenpanemaan huvimatkaan osanottajat "Onni"-nimiselle höyrylaivalle, Keisarilinnan lahdelle Eteläsatamassa, kello 9¾ j. p.p. Kun matkailijat kaikki olivat paikoilleen asettuneet, päästettiin köydet rantapylväistä irti ja laivan höyrykone pantiin käymään; nenäliinoja liehutettiin jäähyväisiksi ja niin hiljalleen poistuttiin rannasta ulapalle. Laiva suuntasi keulansa itää kohden, huvimatka oli nimittäin päätetty tehdä erääsen Löparönimiseen luonnonihanaan saareen Helsingin ja Porvoon välisellä merenrantuella, noin 2:n tunnin matkan päässä Helsingistä.

Hupaista oli matkalla laivankannella katsella, katsella kuinka monet rannoilla palavat kokkotulet juhlallisesti leimuilivat kohti taivasta, ihmisten niiden ympärillä ilomielin viettäessä valoisinta Suomen kesäyötä.

Kello 12¼ Juhannus-aamuna (yöllä) saavuimme matkamme perille. Astuttuamme saaren rannalla olevalle laivasillalle, mulskahti erään huvimatkailijan noin 4 vuotinen poika mereen, mutta samalla heittäysi sinne eräs nuori reipas herrasmies perässä ja pelasti pojan, kaikkein matkailijain suureksi mielihyväksi; eläköön! kunnon pelastaja, kaikui tuolle ihmisystävälle kiitokseksi jalosta työstään.

Saareen tultuamme sytytettiin määrätylle paikalle pienempiä nuotioita ja polttivatpa muutamat pensaston varjossa kauniin pengaalitulituksenkin. Kaikenlaiset leikit aljettiin myös heti, lesken juoksu (viimeinen pari ulos), pallonheitto y. m. Soittokunta oli niinikään mukana, ja Juhannus-aamun herttaistaista aurinkoa tervehdittiin vilkkaalla "franseesilla", saarilaakson kauniilla nurmikolla. [...]

Juhannuspäivää vietettiin sitten oikein herttaisesti, suloisessa sopusoinnussa; ja tämä erinomaisen sievä käytös matkailijain puolelta on luettava tuon siunatun raittiuden ansioksi. Siellä missä väkijuomia nautitaan ei milloinkaan saata niin jalo mieliala ja siivo, kohtelias käytöstapa vallita. Harjoitettiin siellä ampumistakin, kilpaillen ja muuten; tämä leikki näytti suuresti miellyttävän varsinkin miespuolisia matkailijoita ja saaren miespuoliset ottivat innolla osaa; olipa matkailijain joukossa pari tai kolme neitoakin, puettuna kauniisin kansallispukuihin, jotka reippaasti nostivat kivärin ihanalle rusoposkelleen, laukaisi ja — osui; reippaita tyttöjä, eläköön!

Ampumisesta jaettiin kolme palkintoa: kaula-salkku, puukkoveitsi tuppineen ja kellonperät. Ensimmäisen palkinnon saaja ampui 15 centim. 5 laukauksella 30 askeleen päästä.

Uimista, kilpajuoksua paljain jaloin, kaikenlaisia leikkejä ja tanssia harjoitettiin uutterasti; laulukunta vuoroili soittokunnan kanssa ja vilkkaita käsienpaukutuksia kuului laulajain kunniaksi useain laulujen vaijettua. "Honkain keskellä mökkini seisoo", j. n. e. p., laulettuna todellakin kallion käreltä hongikossa tuntui erittäin luonnolliselta.

Vietettyämme Suomenmaan suurimman keski-kesän juhlan mitä herttaisimmalla tavalla ja kauniin ilman vallitessa, läksimme saaresta paluumatkalle kello 5 j. p. p., kiitollisina Luojalle kauniista säästä ja ihanilla muistoilla maalla vietetystä kauniista päivästä.

Tyrväältä Hämeenlinnaan vuonna 1844

Maamiehen Ystävä tarjosi Matiksi kutsumilleen lukijoilleen 17.8.1844 alkaen sanallisen Suomi-kuvauksen eli "kartan meidän ihanan ja rakkaan Suomenniemen ylitse". Teksti muistuttaa melkein matkakertomusta ja näyte siitä saa siten aloittaa tämän vuoden kesälo... blogin kesäsarjan, joka jatkaa vastaavista poiminnoista viime heinäkuussa.

Kulettua 12 peninkulmaa Tampereelle päin, kulkee tiemme, Tyrvään pitäjässä, poikki Kuumanjoen, ylitse Tyrvään kosken pitkää siltaa, ja sieltä pohjois puolella Kuumonjoen vesiä, kunne me Karkun ja Pirkalan rajalla kulemme poikki Siuron kosken, jota myöten Kyrön pitäjän vedet juoksevat Kuloveteen. Läpi sen kauniin Pirkalan pitäjän kulettua, tulemma me Tampereen kaupunkiin, Messukylän pitäjässä, perustettu v. 1779 Näsijärven ja Pyhäjärven välillä, Tamperkosken oikianpuoleiselle rannalle. Tässä koskessa Suomen suurimmat ja kuuluisammat Fabrikit ovat raketut, nimittäin: Pumpuli ja Paperi Fabriki. Matti täällä saapi nähdä miteenkä pumpuli ikään kuin itsestään kartataan, keträtään ja vyhtetään; ja mikä paljous sitä jokapäivä valmistetaan.

Tampere sai vuonna 1821 vapakaupunkin oikeukset sekä ulko että oma-maisille Fabrikilaisille, hantvärkälille ja porvalille jotka tähän asettauvat, niin myös vapaisuuden kaikista Ruunun veroista, ja vapaan sallimuksen että kaikissa paikoin myydä töitänsä; vaan kaupunki on kuitenkin hitaasti enäntynyt. Täällä löytyy 1,600 asukasta. 

Kaunista kivi siltaa myöten pääsemme me yli kosken Hämeen Lääniin, ja kahden peninkulman päästä Kangasalustan kirkolle josta heti alkaa se kuuluisa harja jota myöden tie kulkee kahden suuren järven välillä. Pari peninkulmaa eteenpäin näkyy Mallasvesi ja sen perästä muita Kuumon jokeen juoksevia vesiä, kunne me, 8 peninkulman päästä Tampereelta, joudumme Hämeenlinnaan, Vanajaveden kanssa yhdistestyn järven rannalla. 

Tämä kaupunki perustettiin jo vuonna 1650, vaan muutettiin nykyiselle paikalle 1778 ja on ainoa kaupunki koko Läänissä. Vuonna 1831 se tulipalon kautta hävitettiin, vaan on uudestaan niin somasti rakennettu, että se nykyjään on Suomenmaan kauniimpia kaupunkia. Tässä on Guvernörin istuin ja Koulu. Asujat elätelleksen enimmiten maanruukilla ja käsitöillänsä; niitten luku nousee, 2300. Kaupunkin vierellä on vanha Hämeenlinna eli Kronopori, perustettu Birger Jarlilta v. 1250. Nyt ei hänessä enää ole sotaaseita eli muita varukkeita.

Töölönlahden ympärikävely 1854

Morgonbladetissa 20. & 24.7.1854 julkaistu artikkeli En promenad omkring Thölö-viken tarjoaa aikamatkan reittiin, jota sadat helsinkiläiset kuntoilijat kiertävät päivittäin. Menneisyyden kävelijä aloitti Pitkältäsillalta, joka ennen rautatietä johti

kyseessä olevan lahtemme kapeimman kohdan yli. Jos silloin katsoo itään, näkee lahden suun, jota koristaa muutama sievä saari. Niillä pilkahtaa puiden vihreyden keskeltä sieltä täältä jokin viihtyisä huvimaja, jotka näyttävät kovin kutsuvilta surkealle kaupunkilaiselle, joka on tuomittu vaeltamaan ja kuivumaan auringossa kaupungin kaduilla. Länteen päin näkyy lahden jatke ilman saaria ja kareja, mutta sen sijaan siellä on kauniita rantoja, hymyileviä maaseutumaisia tyyssijoja ja ”siellä täällä pieniä kapakoita.” Tämä lahden osa on kynämme varsinainen aihe.

Lämpimänä kesäpäivänä kävelijä näki itään päin katsoessaan myös uimareita Langénin kylpylaitoksella Siltasaarella sekä Siltavuoren rannassa.

KA. Kaupunkikartat. Helsinki Ic* 4/- - Helsingfors med omgifningar.

Kun silta oli ylitetty, ensimmäisenä oli vastassa keltaiseksi maalattu vahtitupa, jota koristi neljä valkoista pilaria, ja sulkupuomi. Tämän jälkeen kävelijä näki hotellin Necken, joka sekin oli keltaiseksi maalattu. Ilmeisesti hotelli oli kaksikerroksinen, sillä kirjoittaja kehuu yläkerroksen maisemaa Töölönlahdelle, varsinkin parvekkeelta. Kesäisin parveketta koristivat tuoreet oksat lehtineen.

Neckenin naapuriston rakennukset olivat niin merkityksettömiä, että ne mainittiin vain ohimennen. Käännyttyään vasemmalle kirjoittaja esittelee kauppaneuvos Gaddin pesulan ja leipomon yhdistelmän, jonka kaksi rakennusta palvelivat venäjäläisten joukkojen tarpeita. Laitos työllisti kuusi naista pesulassa ja kaksi henkeä leipomossa. Rantaa seuraavalla tiellä oli seuraavaksi avoin alue, jossa oli kirjoittamisen aikaan ruhtinas Baclay de Tollyn karabinieerien leiri. 

Lopulta kävelijä päätyy Sparbanken-huvilalle, jossa parikymmentä vuotta aiemmin Kajsa Wahlund piti ravintolaa. Sittemmin huvilalla oli ollut eri käyttöjä, kuten äskettäin Pohlmanin olkihattutehtaana. Edellisenä kesänä (1853?) siellä oli koleeralasaretti ja nyt herra Sjögren leipoo siellä laivakorppuja.

Sparbankenin jälkeen kävelijä palasi päätielle, ylitti lyhyen sillan ja jatkoi vasemmalle rantaa myöden. Jonkin matkan päässä vasemmalla oli veräjä, jonka takana oli metsää kasvava haka. Siltä löytyi n. s. gula villan eli keltainen huvila, joka oli aiemmin ollut alkoholia tarjoillut paikka. Sen jälkeen tuli vastaan entinen vihreä huvila (gröna villan eller Grönkulla), joka oli nyt harmaa. Täällä oli ollut rouva Walströmin anniskeluliike ja kävelijä muistelee sen keilaratoja. Kesällä 1854 sekä keltainen että vihreä huvila olivat kaupunkilaisille vuokrattuja kesähuviloita.

Vihreän huvilan ohitettuaan kävelijä palasi maantielle, jossa hän pian kohtasi puiden ympäröimän aukion, jonka keskellä oleva pieni tupa tunnettiin Linnunlauluna (Fogelsången). Romanttinen nimi sopi huonosti siihen, että rakennuksessa häkilöitiin niintä herra Galetskin huonekalutehtaan tarpeisiin.

Töölönlahden pohjukka oli edelleen luonnontilassa, joten siitä ei ollut kävelijällä sanottavaa. Kuvauksensa jatkuu Kiseleffin huvilasta eli Töölön sokeritehtaasta. Sitä seuraa "Clopattska villan", jossa toimi kynttilä- ja saippuatehdas. Suurempaa ihailua ansaitsi herra Sjögrenin hallinnoima Töölön majatalo eli Hesperian huvila. 

Kaksikerroksinen talo avarine näköaloineen, varjoisa puutarha huvituksineen ja kokonaisuuden kaunis sijainti lahden rannalla vakuuttavat meille, että täällä voi nauttia monista iloisista hetkistä unohtaen maailmanmenon harmit ja melskeet. Talon alakerrasta löydämme hyvin varustetun ravintolan, jossa yleisöä kutsutaan silloin tällöin muun muassa nauttimaan ”Sinisen portin (Blåporten) maukkaita ahvenia.” Yläkerrassa näemme useiden pienten huoneiden lisäksi viihtyisän salongin konsertteja ja tanssiaisia varten. Ulkoilmassa paikka tarjoaa puolestaan kolme keilarataa, ja puutarhassa on kiinalaiseen tyyliin rakennettu karuselli kiukkuisine ja ankarine hoitajineen, herra Platonoffeineen, sekä keinulauta, joka piankin keinuu mihin suuntaan tahansa, ja pienempi teatteri, jossa ei vielä ole esitetty mitään varsinaisia näytelmiä. Kun tähän lisätään musiikki jokaisena sunnuntai-iltana halki kesän, urheilukilpailut pojille sekä syksyisin tivolimainen juhlavalaistus värikkäine lamppuineen ja ilotulituksineen, niin sopii kysyä, eikö tällä paikalla ole suuri merkityksensä kansanhuvien ja niiden ystävien tyyssijana?  

Myös Hakasalmen huvilaa kirjoittava kävelijä ihailee ja mainitsee puutarhan, kasvihuoneen sekä "kaalimaat". Valitettavasti hän ei kerro mitään läntisen viertotien länsipuolesta, ennen kuin mainitsee Kampin kasarmin (eli Turun kasarmin) luokse kootut kuorma- ja ammusvaunut. Hän kääntyy sitten vasemmalle ja ylitettyään valkovihreän sillan on Kaisaniemessä. 

(Sitaattien suomennoksissa on hyödynnetty Geminiä.) 

Helsinki vinksin vonksin

 

Jokin aika sitten kokeilin valokuvien värittämistä Geminillä. Kahdesta tuli hyviä, mutta Turun kasarmia ja Arkadia-teatteria esittävä kuva sai värityksen lisäksi aivan uuden muodon. Turun kasarmi näkyy taustalla ja kaikki muu on keksittyä.

Mutta osattiin sitä ennenkin. Kirjasta The gallery of geography; a pictorial and descriptive tour of the world, jonka painovuodeksi on arvioitu 1864, löysin aivan uuden kuvan Helsingistä. Epäilen, että sitä ei ole tehty kirjaa varten, vaan ehkä Krimin sodan aikaan, kun Helsinki oli kiinnostuksen ja kuvituksen kohde Englannissa.

Kuvasta on tunnistettavissa Unioninkatu, joka vie nykyiselle tuomiokirkolle, mutta yliopiston päärakennuksen sijaan sen vieressä on yliopistonkirjasto, jonka julkisivu on käännetty etelään? Rakennusten välistä pilkottaa aivan väärän mallinen Pyhän kolminaisuuden kirkon torni?

Kirkon edessä oleva rakennus voisi esittää Seurahuonetta eli nykyistä kaupungintaloa, mutta se muistuttaa enemmän yliopiston päärakennusta. Naapurinsa julkisivu ja erityisesti portaat yhdistyvät mielessäni senaatin taloon. Rivin jatkona oleva kaksisiipinen rakennus voi tavoitella nykyistä Presidentinlinnaa, mutta mittasuhteet ovat pahasti pielessä. Ja taustan kupolit sekä pientä temppeliä muistuttava rakennus vaikuttavat puhtaalta fiktiolta.

Joten etualan näkymys Kaartinkaupungista tuskin pitää paikkaansa sekään.

Rehellisen työmiehen muisto

Työmiehen ystävässä oli vuonna 1875 kirjoitussarja Työn sankarit. Valitut henkilöt eivät olleet niinkään "työntekijöitä" vaan paremminkin keksijöitä eli sarjan aloitti Yrjö Stephenson ja häntä seurasivat Jaakko Watt, Höyrykoneen tekijät ja R. Polhem. Viidenneksi osaksi löytyi suomalainen mies, joka ei ole yhtä tunnettu kuin edeltäjänsä.

Suomi on köyhä maa, niin hyvin luonnon kuin älynki lahjoista. Siis ei meidän työmiehien seassa olekkaan maailman mainioita ilmestynyt. vaan hyvä vähäki. On meidänki maassa aina välistä joku elänyt, joka työn alalla, muiston ansaitsee. Semmoinen oli myös kihlakunnan vanhin eli herastuomari Martti Lassus, joka viime helmikuun 27 päivänä Karvatin kylässä Vöyrin pitäjää Pohjanmaalla päätti hyödyllisen elämänsä noin 70 vuoden ikäisenä. Tästä työmiehestä kirjoittaa A. S—g Hbl:n muun muassa seuraavaa:

Kihlakunnau vanhin Martti Lassus oli pohjaisessa Suomessa lavealta tunnettu kultaajataidostansa. Moniat Pohjanmaan kirkoista loistavat hänen ahkeralla kädellään hankitussa rikkaassa kultauksessansa. Kenenkään opettamatta oli hän siinä harjoittainut varsinaiseksi taideniekaksi. Munsalan kirkko, jonka sisällys on rikkaasti kullattu, loistaa vielä tänäänki alkuperäisessä kirkkaudessaan, ehkä Lassus jo 40 vuotta sitten sen kultasi.

Vainaja on elämässään myös osoittanut oivaa keksijä-älyä koneiden valmistuksessa. Mainittavin siinä suhteessa on jauhomylly, jonka valmisti Oonääsin koskeen Oravaisissa. Siinä ei kuitenkaan voinut vedenlaskua riittävään määrään myllyn eduksi käyttää. Tukholman kautta matkusti hän siis Ruotsiin, siellä Arbogan kaupunkissa tutkimaan uusia keksintöjä sillä alalla. Palattuansa valmisti hän myllynsä, joka uyt on esikuvana myllyn rakentajoille.

Kivenhakkaajana on Martti Lassus tullut lavealta tunnetuksi. Enimmät muistopatsaista Pohjanmaan etevimmillä haudoilla ovat hänen valmistamiansa, ja osoittavat neki sitä älyä ja ahkeruutta, kuin hänessä osoittui.

Kansan muinaismuistojen säilyttämistä ahkeroitsi hän kaiken ikänsä. Näitä pyhiä muistoja esi-isiemme ajoista ja pyrinnöistä kokoisi hän minkä ennätti. Usein oikeuspaikallaki jätti hän yksitoikkoset lakiasiat sikseen, kokoisi keräjiin kokoontnneet maanmiehet ympärillensä), haastoi heille tietojaan menneistä päivistä, sai vähän kultaki uusia tietoja ja kehoitti kansaa muinaismuistojaan säilyttämään. Nämät muistelmansa kirjoitti Martti Lassus kirjaan, joka Vöyrin kirkon arkistossa säilytetään.

Kansankoulut Pohjanmaalla saivat hänessä yhden etevimmistä puolustajitansa. Maan miehillä on tapana kansakouluja ja muitaki uusia vehkeitä vastustaa; mutta semmoinen ei ollut Lassus. Siitäpä, jos ei muusta, nähdään hänen terävä älynsä. Lempiällä, sydämestä lähtevällä ja sydämeen juurtuvalla puheellansa, sai hän kansalaisten vastahakoiset mielet muuttumaan; sillä sai hän kaikki ystäviksensä ja arvattavasti ei hänellä yhtään pähansuopaa eli vihamiestä ollutkaan. vielä viimeisinä elämänsä vuosina mietti ja puuhasi hän vaatetus- ja apurahastoa seudun kansakoulun käypiä köyhäin lapsia varten. Tämä jalo hanke raukesi kuitenki sikseen.

Kauan on tämän rehellisen työmiehen muisto pysyvä niillä tienoilla, missä hän eli ja ahkeroitsi kaikkea hyvää ja hyödyllistä; monet kaipaavat häntä ja hänen älykkäitä lempeöitä neuvojansa. Hänen hankkeensa, hänen työnsä elävät vastedeskin kaukaiseen tulevaisuuteen, ehkä hän itse, toimistansa väsynyt ijällisenä muutti haudan hiljaiseen lepoon. (Työnmiehen ystävä 25.3.1875)

Mårten Lassuksen muistiinpanoista julkaistiin jo hänen elinaikanaan Oskar Ranckenin toimittama kirja Några traditioner från Wörå (1862).

Elättioravia

Ilmoitus löytyneestä elättioravasta yllätti minut Keski-Suomessa 20.8.1877. En muistaakseni ollut ennen kuullut oravien pitämisestä lemmikkeinä, mutta haku sanomalehtiin toi esiin muitakin karanneita oravia sekä muita mainintoja, usein yhdistettynä häkkiin.

Lasten Suometar opasti 4.1.1856: 

Kesyksi saadaan orava vähällä aikaa. Se juoksee kuin kissa kartanolla. Kesynä syöpi orava leipää, keitetyitä lanttuja ja muuta ruokaa. Tuttu talonväki saapi sitä kurittaakin tukistamalla ja lyömisellä, josta se ei virka mitään. Hän tuntee nimnensä kutsuttaessa ja kuin on hyvällä mielellä, niin kurnaa hän äänellänsä kuin kissa. Ruokaa tahtoessa rupee orava istumaan ja nuolee hyväilijänsä kättä, Ihmisen poveen menee se mielellänsä makaamaan ja paneikse selällensä ja ottaa siinä pitkän unen. Aamuisella makaa orava pitkään ja on hyvin laiska. Etukäpälöillänsä pesee hän itsensä puhtaaksi ja pitää asuntonsa siivona, mutta muita paikkoja pilaa hän. Sievä se on varastamaankin. Kerran oli kesy orava ikkunan kolosta varastellut kaikki luutturätit kyökistä ja teki niistä pesän. Muutama kesy orava ei koskenut kotonansa mitään, mutta naapurissa, jonka väki oli tehnyt sille pahaa, kävi se varastelemassa ja pureksimassa kaikkia, mitä sai.

Sanomia Turusta 15.10.1889: 

Orava kotieläimenä. Eräällä peeheellä Nummen mäellä on jo neljä vuotta ollut kodissaan kesy orava, jota ei pidetä häkissä vaan saa vapaasti juosta huoneessa. Tämä orava saatiin nuorena kiinni, ja on se saanut niin hyvän kasvatuksen kuin orava voipi saada. Se tuntee nimensä, tulee heti huudettaessa ihmisten luo ja voipi tehdä pieniä konstejakin. Se on niin tottunut kotielämäänsä, että se voidaan päästä yksinänsä ulos kävelemään, ja huviltuaan kotvasen ulkona, palaa se aina isäntäväkensä luo ruokaa hakemaan. Sivumenneen mainittakoon, että sen ruokakuppi on pidettävä sangen puhtaana, muuten se ei huoli syödä siitä. Tämä hupainen eläin on isäntäväelleen sangen rakas, eivätkä he tahtoisi siitä luopua mistäkään hinnasta.

Pääskynen 11-12/1920:

Minulla on kesy orava. Se on aika hauska velikulta. Sen sain kiinni, kun asetin leivänmuruja aidalle, josta se kävi niitä syömässä. Jatkoin tätä menettelytapaa, kunnes se oli aivan kesy. 

 

Viime kesänä oli meillä orava elättinä yhden päivän. Se saatiin kiinni lakkiin, kun se metsätiellä juoksi. Sitte se aluksi pantiin suureen, lasiseinäiseen laatikkoon, jossa sillä oli kaikkea, mitä luulimme sen tarvitsevan. Ilmaa oli kylliksi, oli ruokaa, juomaa, pieni kuusi ja heinäkasa, jonne se heti piiloutui. Mutta kun sen sieltä vihdoin esiin kaivoimme, oli se kuollut, vapaudenko puutteesta vai mistä, — sitä emme tiedä. Ja kyllä se oli niin surkeita, että ainakin minä päätin, etten ikinä ota oravaa elätikseni. 

Kaksi Alankomaihin haudattua suomalaista

 

Valokuva: Jos van Zetten.
CC BY 2.0.
Wikimedia 

Alankomaan rannikkoa reunustaa kapeiden raarien nauha. Yksi näistä saarista on Terschelling, jossa on vanha hautausmaa nimeltä Strieperkerkhof.

Saarelle poikkesi lokakuun lopulla 1880 suomalainen merikapteeni.

Tulitornin päällysmies pyysi meitä tulemaan hänen huoneesensa juomaan kupin kahvia, jonka myös teimme. Puheltuamme yhtä ja toista, tuli myös puheeksi kuinka monta kymmentä laivaa vuodessa joutuu hukkaan tämän saaren rannalla, sillä siitä pistää pitkät ulkomatalat. 

Puhuessamme sanoi päällysmies löytyvän meren puolisella rannalla erään haudan, jonka päällä on kivi ja siinä kirjoitus, jota ei yksikään ihminen osaa lukea, vaikka sitä on paljon oppineita miehiä Gröningin yliopistosta käynyt katsomassa. Siitä haudasta kertoi hän käyvän kaikellaisia puheita saaressa, että siinä muka pimeinä iltoina kuului koiran haukkuminen, nähtiin palavan valkioita j. n. e., ja kuinka 2 vuotta takasin oli nähty enkelin istuvan koko päivän tämän kiven päällä, jota muka kaikki majakka-vahdit olivat nähneet. 

Kuultuani kaiken tuon, pyysin minä majakkamestaria, että hän olisi niin hyvä ja lähtisi näyttämään sitä paikkaa, jonka hän myös kernaasti teki. Tultuamme paikalle ja puhdistettuamme kiven, joka oli sammaltunut, pisti minulle jotakin outoa silmään, ja vähän aikaa kummasteltuani, sanoin majakkamestarille, että minä osasin sen lukea, jota hän ei missään tapauksessa voinut us koa. Vaikka sanoin että se oli minun äitinkieltä, suomea, väitti hän vain, että jos se olisi semmoista kieltä, jota vielä maailmassa puhutaan, niin kyllä siitä olisi selvä saatu. Näin oli latinaisilla kirjaimilla kir joitettu: 

"Cuollu ja hautattu tähän baiccan Jacobus Andreaccen boica Mutru syntyny Viiburi 28 Sebtember 1558 cuoli 15 October 1601. Jumala armaha meiden bäle cun caicci voibi Amen“.

Vähän ylömmä maalle päin on toinen hauta, jossa on seuraava ruotsinkielinen päällekirjoitus: "Captain Jacob Kumelius född i Gamla Garleby afled här den 30 September 1846 i sin 53 lefnads år".

 Luultavasti, ja aivan selvästikin, nuot hautakivet ovat laivakumppalein tekemät. Mutta mistä nuot kivet ovat saaneet, ei tämän kirjoittaja voi ymmärtää, sillä saaressa minä en huomannut mitään kiviä. Kivet ovat sinertävän taulukiven lajia, pehmeitä ja hakkamattomia, soikion tapaisia; kirjaimet selvästi näkyvät. Kaksi sataa vuotta takasin ei saaressa ole ollut yhtään ihmistä. (Uusi Suometar 8.11.1880)

Oletukset ja 1800-luvun tuomiokirjojen monipuolinen anti

Toimittaessani kevyesti viime viikon ajan julkaistua elinkautisvangin elämäkertaa tuli mieleen hyödyntää Kansallisarkiston Sisältöhakua. Tuppurainen ei ole tavallisin sukunimi ja elämäkerrasta sekä vankilistoista näkyi, missä oikeutta oli käyty, joten rajauksilla tuloslistaa saisi lyhennettyä.

Tärkeintä oli löytää metsänhaaskauskeissi, joka tarkentaisi Petter Tuppuraisen muuton Muhokselta Tyrnävälle. Mutta mikään yritykseni ei tuottanut yhtään Tuppuraista Oulun tuomiokunnan renovoiduista tuomiokirjoista. Mikä tuntui hieman omituiselta, kun Petterin isäkin oli oikeuden kanssa tekemisissä ja paikkakunnalla oli muitakin Tuppuraisia. 

Olin olettanut, että Sisältöhakuun oli syötetty samat/kaikki tekstit Tuomiokirjahausta. Vasta kun pysähdyin asiaa ajattelemaan muodostin ymmärryksen, että Tuomiokirjahaku perustuu Transcribuksella toteutettuun konelukuun ja Sisältöhaku Kansallisarkiston omaan ratkaisuun. Ja, kas, kun kokeilin Tuomiokirjahakua, Tuppuraisia alkoi löytymään Oulun tuomiokunnasta. Koska Astiassa ei enää/nyt näy koneluettua tekstiä, en päässyt tarkistamaan oliko Tuppurainen luettu Sisältöhakuun jotenkin järjestelmällisesti väärin vai oliko Oulun tuomiokunnan kirjat jääneet käsittelemättä Sisältöhakuun.

Tuomiokirjahaku tuotti niin paljon tuloksia, etten blogijulkaisua varten käynyt niitä kaikkia läpi. Katseeni kuitenkin kiinnittyi lukutulokseen "sysselsatt tillredande af mågis ka medel för att genom deras användande återställa Inhyseskarlen Johan Tuppurainen". Maagisten keinojen hakeminen 1800-luvun tuomiokirjoista ei ole käynyt mielessä, mutta ainakin tässä tapauksessa ne olivat mukana, joten mielenkiinnosta ja harjoitukseksi hain alkuperäisen tekstin esille. 

Kyseessä oli surullinen tapaus. Itsellisnainen Kaisa Andersdotter Väänänen oli Oulunjoen joen rannalla yrittänyt jotain taikakeinoja palauttaakseen Johan Tuppuraisen mielenterveyden. Väänänen oli kuitenkin joutunut veden varaan ja hukkunut.  Mukana oli ruumiinavauspöytäkirjansa kesäkuulta 1859.(*)

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:59 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Muhoksen syyskäräjät 21.9.1859- §98, s. 166- 

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Kohti Siperiaa

Kun Petter Tuppurainen toukokuussa 1866 tuomittiin toista kertaa varkaudesta hän sai ensimmäistä kertaa varsinaisen vankeustuomion. Kahden vuoden työvankeutensa alkoi Turun Kakolassa kesäkuun alussa.(*) Omaelämäkertansa ei mainitse vapautumista Turusta ja hyppää monen vankilan ohi virkkeellä "v. 1870 vietiin minä Luostan linnaan ja pääsin sieltä vapaaksi samana vuonna ja vietiin sieltä Liminkaan". Petter tuli Hämeen kruununvankilasta Luostaan 24.2.1870. Sieltä hänet vapautettiin 7.6.1870, mutta kuvernöörin passituksella lähetettiin 11.6.1870 Turun linnanvankilaan, jonne hän saapui 26. päivä, mutta vapautettiin niin, ettei häntä kirjattu heinäkuun vankilistaan.(**)

Petterin kirkonkirjat olivat vuoteen 1872 Tyrnävällä (***), mutta hän ei omaelämäkerrassaan käytä kappeliseurakunnan nimeä, vaan syksyllä 1870 hän oli jälleen "Limingassa".

 Taas menin pastorin tykö ja tein siellä ahkerasti työtä. Ja hän olisi kauvemminkin pitänyt minun; mutta taas tuli Oulun markkinat, joilta en saanut olluksi pois. Pastori kyllä kielsi, peljäten että taas rupeisin elämään entiseen tapaani, mutta sain vihdoin rouvalta luvan ja lähdin kohta paikalla. 

Näillä markkinoilla varastin minä monta sataa markkaa, jotka hupasti kuluivat. Kotiin tulleena nuhteli pastori minua pahasta elämästä, josta hän oli saanut kuulla. Työ ei tahtonut enää käydä, semmenkin kuin taas Raahen markkinat olivat tulossa, joille minä lupaa pyytämättä lähdin. Näillä markkinoilla minä varastin hyvinkin monelta mieheltä tavaraa. Rohkenin kuitenkin palata takasin pappilaan. 

Täällä pastori kohta kysymään, kussa olin kulkenut, johon ylpiästi vastasin käyneeni Raahen markkinoilla. Siitä tuli pitkä kanssapuhe ja millaista se oli, arvaa lukia, kuin herännyt pappi ja paatunut pahantekiä joutuvat kanssapuheisiin. Minä tulin niin pahalle tuulelle, etten mennyt iltasellekkaan, vaikka käytiin monta kertaa käskemässä ja olisin jo samana iltana lähtenyt pois, jollei olisi ollut niin myöhäinen. 

Seuraavana aamuna lähdin pois ja tulin Ouluun ja aloin taas kulkea pahoissa paikoissa ja elin niin ilkiästi kuin suinki saattaa, ja kuin rahat loppuivat niin myin vaatteeni ja kuin liikavaattet loppuivat, niin vaihetin pitovaatteeni mitä kehnoimpiin ryysyihin. Usein ei ollut ruuastakaan tietoa. Varastamista ei myöskään ollut; sillä siihen aikaan ei kulkenut maalaisia kaupungissa. Viimein päätin varastaa eräältä rikkaaksi hoetulta kauppamieheltä ja teinkin sen, mutta saaliiksi sain paljasta vaskirahaa vähäsen. Riihiladossa sitte eroitin eriksensä, mitä oli käypää rahaa ja vanhanaikaiset myin pois summa kaupalla. 

Sitte kävin Iissä ja Oulujoella varastelemassa. Näillä rosvoreisulla varastin yhdestä talosta kaksi reppuryssän laukkua ja olisin kolmannenkin ottanut, mutta en voinut kantaa. Varastamat tavarani myin Oulussa. 

Niin lähdin Kajaanin markkinoille joulukuussa. Täällä jouduin sellaisen miehen pariin, jolla oli väärää paperirahaa. Näitä autin panemaan kaupaksi ehdolla, että saisin puolet saaliista. Tämä kaupan teko menestyi hyvin. Sitte mentiin tekemään enemmän väärää rahaa ja niitä lähdettiin kaupitsemaan Iisalmen markkinoille. Sitte menin kyytihevoisella toisen rosvon kanssa Jyväskylän markkinoille, mutta tulin täällä kiinni väärän rahan kaupitsemisesta. 

Tästä sain tuomioni kahdeksi vuodeksi Kakolaan ja 28 vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. Näin vietiin miestä Turkuun, mutta pääsin Euran vanginvartialta karkuun. Ensiksi varastin vaatteita ja kuljin sitte monta vuorokautta tietämätäni missä. Eräs vaimo, jonka tapasin, sanoi että olin Nousiaisissa. Päätin nyt mennä Turkuun ja tulinkin ja myin juutalaiselle varastaman tavarani. 

Turusta lähdin Tampereelle. Yöt kuljin ja varastin pitkin tietä, päivät makasin metsässä. Tampereelle tultuani oli minulla tavaraa niin paljon kuin kantaa voin. Nämät myytyäni huvittelin itseni. Sitte lähdin Tampereelta kuljeskelemaan varastellen pitkin tietä milloin jalkasin, milloin varastetulla hevoisella, milloin kyydillä isävainajani maahanpaniaisiin Lappajärvelle. 

Näin tulin Laukkaan pitäjään, kussa minulla oli morsian. Hyvästi olin täällä vastaanotettu ja oleskelin siellä, kunnes tuli lähtö Jyväskylän markkinoille. Täällä minä taas pantiin kiinni hevoisen varkaudesta v. 1872. Sieltä minä lähetettiin Vaasan linnaan odottamaan tuomiotani. Se tulikin saman vuoden kesäkuussa. Ja nyt lähetettiin minä elinkautiseen vankeuteen Kuopion linnaan ja läksiäisiksi annettiin minulle 40 paria raippavitsoja linnan portilla. Keisariin panin anomuskirjan päästäkseni Sipiriaan, jonka sain v. 1877 ja pääsin lähtemään kesäkuun alussa samana vuonna.

Alpo Juntusen luettelossa Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Petteristä on tiedot:

Tuppurainen Pekka Juha Tyrnävä Sen. oik.os. 1877 Da 100; Tuomittu Turun rangaistusvank.; VSV 1877/164 (570, 240); Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Sip. ja sen. suostui, H:ki 5.3.1877; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 8/20.4.1877.

(*) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:205 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Förteckning öfver de å Krono Spinnhuset i Åbo hållne häktade personer under loppet af April månad År 1866

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870, Kuopio Läns Arbetskompani juni 1870; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870. Åbo kronohäkte juni 1870

(***) Kuopion lääninvankilan seurakunnan arkisto. Elinkautisvankien rippikirjat, I Aa:2, 1869-1877, 47