Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1800-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1800-luku. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. syyskuuta 2026

Miten houkutellaan tutustumaan arkistoaineistoon?

Eilen (strategisesti ja järkevästi vasta Astian huoltotauon päätyttyä) Kansallisarkisto houkutteli FB:ssä tuoreiden digitointien pariin:

Nyt on kutkuttavaa aineistoa kilahtanut Astiaan!
Kansallisarkisto ja Jyväskylän yliopisto ovat digitoineet kumppanuushankkeessa Suomen kulttuuri- ja sivistyshistorian kannalta merkittävää Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoa.
Digitoidut aineistot tarjoavat ainutlaatuisen näkymän suomalaisen kansakoulun, opettajankoulutuksen ja suomenkielisen sivistyksen kehitykseen. Seminaarin aineistoista löytyykin tuttuja nimiä kuten Minna Canth (o.s. Johanson), Anni Swan ja Lucina Hagman.
Lue lisää tiedotteestamme:https://kansallisarkisto.fi/.../suomalaisen-sivistyksen...

Saatetekstissä on siis käytössä varovainen partitiivi, mutta kuvituksessa ei. Tiedotteessa ollaan hieman tarkempia: "Hankkeessa on digitoitu merkittävä osa Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoista.". Lisäksi kerrotaan, että

Nyt digitaalisesti saatavilla olevat aineistot sisältävät muun muassa opetusohjelmia, vuosikertomuksia, oppilasmatrikkeleita, opetusaineistoja sekä oppilaiden tuotoksia, käsitöitä ja piirustuksia. Ne kertovat, miten ensimmäisiä suomenkielisiä opettajia koulutettiin, millaista koulun arki oli ja millaisille ihanteille koulutusjärjestelmä rakentui. Aineistot tarjoavat poikkeuksellisen kokonaisuuden suomalaisen koulutuksen, sivistyksen ja yhteiskunnan tutkimukselle.

Tällä alustuksella olin valmis painamaan linkkiä tiedotteen lopussa. Näin päädyin Astian toimijan Jyväskylän seminaari (1863 - 1937) sivulle. Tähän päättyi kutsuvuus, sillä tarjolla oli 71 sivua varsin sekalaisen oloista listausta:

Ainakin ensimmäisellä sivulla jokainen rivi päättyy (Arkistonmuodostaja). Mitähän tämä tarkoittaa? Että Jyväskylän seminaari on toiminut arkistonmuodostajana? Mitkähän näistä on nyt digitoitu? 

Ajan ja hermojen säästämiseksi hyppäsin Digihakemistoon ja tein oletuksen, että suurin osa digitoinnista on kohdistettu Jyväskylän seminaarin arkistoon. Tuttuun tapaan Digihakemisto tarjosi siihen selvän arkistorakennenäkymän, jonka väritys kertoi, missä osissa on digitoitua materiaalia. Ja ilman turhia klikkauksia selviää, minkä materiaalin käyttö on estetty. Näköjään raja on vedetty 100 vuoteen, vaikka (valitettavasti) tuskin yksikään seminaaria esim vuonna 1930 käynyt on enää elossa eli kyseessä tuskin on lain tarkoittama henkilörekisteri.

Valituksistani huolimatta, digitoiduksi on tullut materiaalia ja tietoa, jota olen monta pienelämäkertaa kirjoittaessani kaivannut. Enkä voi nyt väittää, etteikö olisi olisi uusia kohdehenkilöitä, joista kirjoittaa lisää. FB-päivitykseen oli tätä kirjoittaessani ehtinyt tulla sukututkijalta kommentti "Oli mielenkiintoista löytää isoenoni hakukirje ja siihen liityneet suositukset."

maanantai 28. syyskuuta 2026

Helsinkiläisessä kirjakaupassa 1849

Suomettaressa 6.7.1849 julkaistu A. K. Öhmanin kirjakaupan mainos keskittyi tietenkin suomenkielisiin julkaisuihin, joita on hämmentävän monta. Muuten aakkosiin järjestetyn listauksen alkuun on nostettu Matthias Castrénin tuotannosta Kalevalan käännös ja kaksi kirjaa suomalais-ugrilaisista kielistä.

Kuudella kopeekalla oli myynnissä neljä vuotta aiemmin painettu Aapis-Kirjoituksen Oppi Suomalaisille, jonka teki Pehr Gustaf Svinhufvud (1803-1866). Samaan hintaan sai "Almqwistin Naapurit Merensaaristossa". Kirjastotietokantojen mukaan kyseessä oli suomennos Otto von Feilitzenin tarinasta Grannarne i skärgården, joka on luettavissa Litteraturbankenissa. Sarjasta Annikka. Suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta oli myynnissä osa 1 "Kappeli, Tarina Almqwistiltä" ja osa 2 "Eräkäs, Jutelma Öhlenslägeriltä", molemmat 15 kopeekan hintaisia.

Arpakirja eli Onnenpyörä 14 kopeekalla lienee jo viime vuosikymmenellä ihmettelemäni  H. E. Hornburgin Onnen-ratas eli yksi uusi ja lysti Arpa-Kirja. Genoveva, Yksi kauniimmista kertomuksista (25 kopeekkaa) on yksi useimmin mainituista kirjoista 1800-luvun alkupuolelta, joten kirjoitin siitä tekstin Kauan suosittu Genoveva.

Mittauden oppi-kirja : jossa löytyy ensimmäinen kirja Eukliideksen alkeista : enennetty muistutuksilla ja lisäyksillä kuin myös sovittamisilla maksoi myös 25 kopeekkaa. Kirjastotietokannan mukaan saksankielisestä alkutekstistä mukailtu Kertomus kuinka Heikki Tamminen oppi Jumalata tuntemaan ja rakastamaan maksoi vain 8 kopeekkaa. Kristopher Kolumbuksen elämän vaiheet, eli, Historia hänen purjennoista ja Amerikan löytäminen oli vielä halvempi vaikka siinä oli kuvallinen kansi. 

Lukemisia Suomen kansan hyödyksi 1 ja Lukemisia Suomen kansan hyödyksi 2 olivat minulle uusia tuttavuuksia. Lyhykäinen kertomus taiwaasta ja maasta, kuusta ja tähdeistä ja n. e. : omistettu kunnioitettawalle talonpojan säädylle Ruotsin maalla, ja nyt suomeksi käätty kunnioitettawain maanmiestemme hyödyksi oli 23 osa sarjassa Lukemisia kansalle, jonka aikoinaan kävin otsikkotasolla läpi.

Petoeläinten metsästys ei tunnu aiheelta, jota opetellaan kirjoista, mutta myynnissä oli Osoitus kuinka kettuja ja susia pyydetään 10 kopeekalla. Täydellinen tieto voin teosta maksoi vain 3 kopeekkaa. Myynnissä oli myös suomennos Yhteinen historia (25 kopeekkaa). 

Hupaisampaa luettavaa oli ehkä Robinpoika Kruusen elämän vaiheet (20 kopeekkaa) ja Wareliuksen Wekkulit ja Kekkulit (15 kopeekkaa). Jälkimmäinen on Project Gutenbergissa ja osoittuu näytelmäksi. Näyte alusta:

VARONEN: Tuo Sorvi on sentään helkkarin kelpo poika; ei hän yhtään suuresta suvustansakaan isottele, niinkuin muut köyhät aatelismiehet. Moni hänenä olisi jo aikaa mennyt tarkkampujaksi, joiden joukossa semmoisten vapaasukuisten ei tarvitse kauvan kivääriä kantaa, vaan kohta pääsevät upseeriksi "niinkuin pyssystä vaan", sanoi Laukelan lukkari — sitten saavat helposti pankeistakin rahaa ja elävät kuin huhdassa. Mutta Sorvi hän eleskelee vaan täällä omilla vähillä varoillansa, tekee ehtimiseen työtä talonsa parannukseksi, ja on tyytyväinen ja iloinen, kuin muutkin peltomiehet.

PALOVIINUS: Kyllä! Mutta isännäksi ei hänestä sentään ole. Kumminkin kolme hetkeä (katsoo kelloansa) olemme jo luonansa olleet ja tuskin suutamme avanneet. Olisi minulla nyt jo niin uljas kartano ja paljo varoja, kuin toivon tästä viiden vuodenkin jälkeen olevan, kas minäkös polttaisin viinaa ja panisin olutta, että vieraani saisivat vaikka uida. — Mitä tämmöisestä kuivasta elämästä?!

RINNUSTELIAIN: Hama hänen kuivuudestansa niin huoli! mutta pahin, kun hän on niin liian nuhjusmainen ja ujokin. Olisin, piru vie! minä niinkuin hän omalla kannalla, en suinkaan niin nöyrästi kumartelisi kaikille vallesmanneille, enkä myöskään eläisi noin itsekseni. Näittekö kuinka siivo hän oli tuolla Sutelan hyppy-pidossa?! — Ei! reippiämmän pitää nuoren herran oleman. — Hissutella niin hiljaksensa, kuin hän, ja rakastaa yksinäisyyttä — — —



torstai 17. syyskuuta 2026

Ajan välitystä Turussa

Karl Emil Granqvist (1830-1889) oli vuosina 1873-1881 toimittajana Björneborgs Tidningissä, jossa vuonna 1878 ilmestyi pitkä kertomus Skolminnen eli koulumuistoja. Se julkaistiin uudelleeen Åbo Underrättelserissä vuonna 1928 ja erillisenä kirjana Granqvistin nimellä 1942. Kertomuksen minä nimeltä Kalle oli siis Granqvist itse. Kertomus kuvaa aikaa, jolloin hän kävi vuosina 1842-49 Turun triviaalikoulua ja vuosina 1849- 52 lukiota, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Kirjan arvioneen Eino E. Suolahden mielestä "Muistelmat tarjoavat mielenkiintoa käsittääkseni melko suppealle lukijapiirille. Naiivisti ja paikoitellen väsyttävän perinpohjaisesti esitetyt kouluelämän kuvaukset liikkuvat siksi rajoitetussa elämänpiirissä, että varsinaisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta ei voida puhua." (**)

Ehkä näin, mutta tekstissä on kyllä kiinnostavia yksityiskohtia. Vaikka olen täällä useaan otteeseen pohtinut Helsingin aikatietojen välitystä (ks. Miten kellot saatiin ennen aikaan? & Täydennysosia (1)), vastaavaa selvitystyötä en ole tehnyt Turusta. Granqvistin mukaan siellä 1840-luvulla - "kuten nykyäänkin" eli vuonna 1878 - Vartiovuoren vartiotornista annettiin aikamerkki 10 minuuttia ennen tasatuntia päivänvalolla punaisella lipulla ja pimeällä lyhdyllä. 

Triviaalikoulun sisällä lippua ei voitu vahtia ja hieman yllättävästi ei voitu myöskään luottaa opettajien taskukelloihin eikä Tuomiokirkon kellon lyöntien kuulumiseen luokkahuoneessa. Niinpä, Granqvistin kertomuksen mukaan, kaksi alaluokan oppilasta oli koko oppitunnin ajan (?!) eteisessä. Kun he kuulivat tuomiokirkon kellon, vastuuhenkilö "Janitor" kulki luokkahuoneiden ovien ulkopuolella kailottamassa "ho-ra-est oc-ta-va" tai mikä tasatunti sitten sattuikin olemaan kyseessä. 


(*) Björneborgs Tidning 05.01.1878 no 2, 09.01.1878 no 3, 12.01.1878 no 4, 16.01.1878 no 5, 19.01.1878 no 6, 23.01.1878 no 7, 26.01.1878 no 8, 30.01.1878 no 9, 02.02.1878 no 10, 06.02.1878 no 11, 09.02.1878 no 12, 13.02.1878 no 13, 16.02.1878 no 14, 20.02.1878 no 15, 23.02.1878 no 16, 27.02.1878 no 17, 06.03.1878 no 19, 09.03.1878 no 20, 13.03.1878 no 21, 16.03.1878 no 22, 27.03.1878 no 25, 30.03.1878 no 26, 03.04.1878 no 27, 06.04.1878 no 28, 10.04.1878 no 29, 20.04.1878 no 32, 24.04.1878 no 33, 01.05.1878 no 35, 29.05.1878 no 43, 29.06.1878 no 52, 27.07.1878 no 60, 31.07.1878 no 61, 03.08.1878 no 62, 23.10.1878 no 85, 30.10.1878 no 87, 20.11.1878 no 93, 23.11.1878 no 94, 30.11.1878 no 96, 04.12.1878 no 97, 11.12.1878 no 99, 18.12.1878 no 101, 21.12.1878 no 102, 28.12.1878 no 103 

(**) Suolahti, Eino E.: Turkulaisia koulumuistelmia [Kirja-arvio]. Historiallinen Aikakauskirja, 1/1943, s. 49.


keskiviikko 16. syyskuuta 2026

Juomaan houkuteltu renki

Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea.

Antti ja Pietari Braski, kaksi veljestä, palvelivat yhtä isäntää. Nämät olivat hurskailta vanhemmiltansa hyvin kasvatettuja nuorukaisia. Kauvan aikaa eläen muiden pahanelkisten renkien seurasta eroitettuina, viettivät he joutohetkiänsä jumalisten ja muiden hyödyllisten kirjojen lukemisella ja jumalisuuden harjoituksissa. 

Vihdoin onnistui muutamille ympäristöllä asuville juopotteleville renkeille houkuttelemaan Pietarin myötänsä kapakkaan. Hän kyllä totisesti lupasi vanhemmalle veljellensä, joka veljellisesti antoi hänelle hyvin-ansaituita nuhteita sekä, yöjuoksusta että juopumudesta, ei milloinkaan sen erän perästä seurata näitä houkuttelijoita heidän harhateillänsä. 

Mutta Antin täytyi isäntänsä asioissa lähteä matkaan, jolla ajalla nämät ilkiät konnat saivat Pietarista täydellisen ja esteettömän vallan. Siis rupesi hän tuntemaan huvitusta ja hauskuutta tässä renttumaisessa seurassa, ja katsoi veljeänsä toraiseksi ja nurjaksi ihmiseksi, joka ei lähimäisellensä suonut yhtään iloista hetkeä. Kerran kuin hän aamupuolella palajasi jälleen hyvin juovuksissa kotiin ja veli häneltä kysyi, millä tavoin hän nyt oli isäntänsä kohtaava, vastasi hän: ”häntä kirveellä ja sinua veitsellä, jos et voi pitää suusi kiinni.” 

Kaikista veljensä varoituksista huolimatta, vietti hän tätä hävytöntä elämätä edellensä, vähintäkään Jumalata eli ihmisiä häpeämättä. Kaikki hänen vaatteensa olivat jo, osittain viinassa, osittain korttipelissä, menetetyt. Vihdoin ajettiin hän palveluksestansa, ja kuin ei kukaan enää tahtonut ottaa hänen rengiksensä, ollen kaikilta hurjamaiseksi ja paranemattomaksi juopoksi tutun, joutui hän kruunun mieheksi. Vietäessänsä määrättyyn paikkaan, tunsi hän vasta onnettomuutensa koko sen suuruudessa. Itkusilmin jätti hän veljellensä hyvästi, kiittäen häntä kaikista hänen ystävällisistä varoituksistansa ja neuvoistansa, joita hän aivan pahasti ja hävyttömästi käyttänyt ja noudattanut oli. – Siitä päivästä ei ole hänestä mitään kuultu – lienekö hän kovata onneansa parannettu, taikka pahan elämänsä pitkittynyt?

tiistai 15. syyskuuta 2026

Säätykiertoa Saarijärvellä

Juho Hännisen (s. 8.12.1839) muistosanojen mukaan hän "syntyi Saarijärven Kiimasjärven Kolsalla köyhän saunakestin poikana, muita kohosi varakkaaksi talolliseksi säästäväisyydellään ja kovalla työllään, jonka ansaitsemansa talon, Kyyrän vanhuksena sai viettää vanhuuden hiljaiset päivänsä" (Saarijärven Paavo 28.11.1918. Kolsa on asiakirjojen mukaan Summasjärveä ja sen rippikirjan sivulla Juhon isä Johan Isaksson (s. 26.7.1797) on merkitty talolliseksi. Tämä asema ei ollut lopullinen ja ehkä perhe päätyi joksikin ajaksi perheineen asumaan saunaan, ennen siirtymistä saman tilan alaiseen Kotalahden torppaan, jossa Juho asui nelivuotiaana. (Saarijärvi RK 1837-43, 208; 1843-1850, 348)

Kotosalta juoksi hän pienenä poikana ollessaan kerjuumatkalla jo ensi kerran Kyyrässä ja oli sillä matkallaan yhden yön. Se olikin ainoa matka jonka hän kerjäläisenä teki. Hän aivan kuin olisi jo käynyt katsomassa sitä kylää, jossa hän elämästään toisen puolen sai ahertaa ja väsyneen ruumiinsa lepoon nukuttaa, vaikkei hän silloin sitä vielä osannutkaan aavistaa eikä ajatella. 

Kahdeksan vuotiaana hän jo lähti palvelukseen, ensin paimenpojaksi. Ensimmäisessä paimennuspaikassaan hän ei saanut kumminkaan kauan olla, sillä karhu kaatoi talon paimennettavan karjan ja siitä suuttui talon emäntä ja ajoi hänet pois, muka huolimattomana paimenena, syy ei tietenkään hänen ollut, eihän kahdeksanvuotias poikanen mitään karhulle voinut.

Rippikirjoissa Kotalahden torpan väki lähti eri teille vuonna 1858, kun Juhon vanhemmista tuli itsellisiä yhtäälle ja Juhosta renki Äänekosken Myllylään. Palvelusvuoden jälkeen hän siirtyi Hännilän Kuikanlahteen ja palasi vuonna 1861 Myllylään, jonka piian kanssa hän meni naimisiin 4.8.1861. Tässä yhteydessä Juholla on ensimmäistä kertaa sukunimi Hänninen, jota isälleen ei merkitty. Hännilän Kuikanlahdesta löytyi parille sopiva torppa nimeltä Kuikkapuro (RK 1851-60, 144b, 177b, 32a; RK 1860-73, 38, 380, 39)

Yhden vuoden kestinä oltuaan ostivat he Kuikkapuron torpan Saarijärven Hännilän kylästä. Torpan he ostivat velaksi ja maksoi se 250 mk. Mutta torpan velat tulivat lisäksi kaikki heidän maksettavakseen. Niistä he eivät ostaessaan tienneet ja siten tuli heille Kuikkapuro maksamaan 600 mk. Hevonen sitten seurasi kauppaa. Kuikkapurolle muuttaissaan oli heillä omaisuutta lehmä ja rukki, sekä vähän vaatteita. 

Ensimmäisenä kylvöksenä oli viisi litraa ruista. Jo ensimmäisenä vuotena kävi vahinko Kuikkapurolla hävittämässä nuoren, vasta-alkavan torpparin elämää, sillä heiltä kuoli tuo ainoa, velaksi ostettu hevonen. Siitä ei siltä nuoren parin mieli lannistunut. Yrittää täytyi lujemmasti ja tarkkuudella. Usein olivat suola ja leipä vain syötävänään kun Juho Hänninen astui kirveineen ja kuokkineen Kuikkakorpeen, sitä viljelykselle raivaamaan. Kuikkakorpi oli hänen työmaansa, siihen hän miehuudenvoimansa uhrasi. Se tietäisi kertoa suuren osan hänen elämästään, miehen, joka siellä taisteli nälkää vastaan kovalla työllään. Sieltä peri hän nimenkin, joka ei häneltä pois jäänyt. Sillä hänen takiaan sanottiin vielä Kyyrääkin Kuikkakyyräksi. Kuikkapurolle syntyi kolmantena vuotena ainoa lapsi Hilda Maria.

Hilda Maria syntyi 4.3.1863. Hän oli jo naimisissa, kun kahden sukupolven talous muutti Kuikkapurolta Kyyrään. (RK 1873-80, 38; RK 1880-90, 105; RK 1890-1900, 148, 336).

Aherrettuaan 31 vuotta Kuikkapurolla, ostivat Juho ja Maria Hänninen Kyyrän talon 11 tuhannen markan kauppasummalla. Nyt muuttaessaan Kyyrään, oli heillä jo 13 lehmää, hevonen varsoneen ja toistakymmentä lammasta y. m. taloustavaraa. Siis Kuikkakorvessa tehty työ oli maksanut palkkansa. Nyt leveni työalat. Usein nähtiin Juho vielä 11 aikana iltasilla täydessä työssä Kyyrän vainioilla. Kyyrän viljelysalat alkoivat nyt levitä laajemmiksi ja käydä syvempimultaisiksi. Kartanoakin oli uudistettava. Työssään oli hän myöskin aikaansa seuraava. Muun muassa laittoi hän navettarakennuksen uusinta mallia ja oli se melkein ensimmäinen Keski-Suomessa. Paljon kohosi Kyyrä Juho Hännisen toimesta ja työstä. Nyt seisoo Kyyrä hänen ansiostaan vankoilla perustuksillaan, noin 300,000—400,000 markan arvoisena nykyisillä omistajillaan Juho Hännisen tyttären tytöllä Marialla ja hänen miehellään A. W. Kinnusella.

Keski-Suomen Sanomat 27.2.1912

Luonteeltaan oli Juho Hänninen tyytyväinen, leikillinen ja avulias. Hän antoi arvon myöskin muitten esityksille ja pyrinnöille. Yksinään ei hän päättänyt asioistaan. Siksipä nähtiin usein hänen emäntänsä kanssa olevan asioillaan kirkolla ynnä muualla.

Lähes kymmenkunnan vuotta sitten kuoli hänen vaimonsa Maria Hänninen eli Kyyrä, jonka aikana he jo luovuttivat talonsa tyttärensä lapsille ja siis nykyisille omistajille, ruveten itse eläkettä nauttimaan. Vielä vanhanakaan ei hän malttanut olla työstä erossa, se oli hänen ilonsa, että sai työtä tehdä. Juho Hännisessä kuvastui siis täydellisesti Saarijärven Paavon kuva, josta nykyinen nuorisomme saa ottaa osviittaa.

 

maanantai 14. syyskuuta 2026

Torpasta Amerikkaan merkittävän mutkan kautta

Immanuel (Emanuel) Johansson Lindfors syntyi Kauvatsalla 20.12.1852. Isästään tuli sittemmin Kokemäen Kakkulaisten kylän Astalan talon Kuurin torppari. Emanuelin kirjat olivat edelleen Kokemäellä kun hän haki kuulutukset kraatarin tyttären Josefina Stenroosin (s. 20.2.1852) kanssa. Morsian oli kirjoilla Porin maaseurakunnassa Vähä-Rauman kylässä.(RK Kokemäki 1869-1879, 837; Satakunta 30.05.1874).

Vihkikirjauksessa elokuussa 1874 Emanuelia kutsuttiin rengiksi, mutta 2.10.1875 syntyneen esikoisen Josefina Evelinan kastekirjauksessa hän on mallipuuseppä ja puusepäksi häntä kutsutaan myös muiden lasten kasteissa. Ilmeisesti perheen viimeiseksi lapseksi jäi 4.7.1892 syntynyt Niilo Arthur. (RK Porin maasrk 1872-1879, 323; Hiski)

Sanomalehdistä syntyy vaikutelma, että Emanuel ei ollut maan hiljaisia ja pyrki parantamaan asemaansa. Selvää tämä on Satakunnan uutisesta 14.6.1892:
Sahankauppa. Talollinen Maurits Isosavo on myynyt Pomarkun kappelin kirkonkylässä sijaitsevan höyrysahan ja sahaamattomat tukit puuseppä Emanuel Lindfors'ille, Porista, yhteensä 19,150 markan kauppahinnasta. Sahan sai ostaja heti vastaanottaa.

Kolme vuotta aiemmin Pomarkun höyrysahasta oli kirjoitettu, että se oli 

jo monta kovaa kokenut, vaikka se on vasta toisella ikävuodellansa. Monta monituista kertaa sitä rakennettiin ja purettiin, purettiin ja rakennettiin, ennen kuin se tuli käypäkelpoiseksi. vuoden ajan on se käynyt ja sillä ajalla on se jo ehtinyt monta pölkkyä hajoittaa. Mutta nyt se on taaskin rikki. Joulun etuviikolla paikattiin siellä höyrypannua ja aaton aamuna meni taaskin kaikki vesi Höyrypannu siinä on, kuten muinasen akan taivas, joka ei pitänyt vettä enempää, kuin seula. Ja hulivilit kertovat, että sitä paikataan parsineulan ja langan kanssa. — Hihhulit taasen väittävät rikkumisen syyksi sitä, kun se rupiaa pyhäehtoisin käymään. Mutta tuota väitettä ei sovi uskoa, sillä kun ei Jumalalla ole hihhulein kanssa mitään tekemistä, niin mitä Hänellä ja Hänen lepopäivällänsäkään onsahan kanssa tekemistä. — Oikea vika täytyy siis olla siinä, että pannut on huonosta aineesta, taikkapa siinä, että on oppimattomat lämmittäjät ja koneen hoitajat, jotka saattavat turmella hyvätkin kalut. Oli miten oli, mutta kauhean vaarallista on, jos se on pannuin taikka hoitajain vika, että sillä tavoin käytetään sahaa, sillä se saattaa silmänräpäyksessä muuttaa sahan, miehineen päivineen poroksi. Ja ellen väärin muista, on asetuksen kautta kiellettykin pitämästä koulunkäymättömiä koneenhoitajia. D. K. (Lounas 31.12.1889)

Emanuel Lindforsin omistuskausi oli vielä onnettomampi, sillä oikeus päätti syksyllä 1895 ettei hän oikeasti omistanut sahaa.

Päättynyt riitajuttu Tuo pari vuotta kestänyt riita Pomarkun höyrysahan omistusoikeudesta kauppias Emanuel Lindfors'in, Porin kaupungista, ja talollisen Maurits Isosavon välillä on nyt senaatissa päättynyt niin, että konkurssipesä on päässyt voitolle, joten tämä sahalaitos tulee huutokaupalla enimmän maksavalle myytäväksi. viime viikolla piti Lindfors'in laittaa saha käyntiin kesäisen levon jälkeen, ja oli jo työmiehiä sitä varten paikalla, mutta samassa ilmestyi nimismies ja naulasi ovet kiinni. (Satakunta 15.10.1895)

Toisen porilaisen sanomalehden versiosta selviää, että Maurits Isosavo oli paennut velkojaan Amerikkaan ja saha kuului velkojielle (Sanomia Porista 15.10.1895). Mahdollisesti lähtö Atlantin taakse oli innoitteena Emanuelin omalle lähdölle Atlantin taakse.

 Rakastuneet Amerikan matkalla. Maanantaina lokakuun 21 p. läksivät kauppias Emanuel Lindfors, Porista, ja maakauppiaan vaimo Emma Sevonius Pomarkusta, karkumatkalle kaukaiseen "kultalaan", tietysti miehenä ja vaimona, jonkalaista „kaksinnaimista" he jo pitemmän ajan täälläkin elivät, vaikka kummallakin on vielä oikea puolisonsa monen lapsen kanssa elossa. Tämän matkan tarkoituksena lienee vielä lisäksi ollut sekin että hra Lindfors tässä kesällä Mouhijärven käräjillä tuomittiin 1 vuoden ja 4 kuukauden kuritushuone-vankeuteen vääräin todistajain hankkimisesta ja väärästä ilmi-annosta, sekä Emma Sevonius pian alkavilla Noormarkun käräjillä varmaan olisi saanut satikan erään kuitin ja nimen väärentämisestä, joista häntä vastaan oli kanne nostettu. Siellä Amerikassa se on rikollisten paratiisi. (Sanomia Porista 2.11.1895)

Pari tuskin ehti perille, kun suomenkielinen sanomalehti Yhdysvalloissa toisti uutisen. Toisella lehdellä oli lisätietoakin:

Pako luvattomasta elämästä. Useita vuosia salli yhteiskunta maakauppias Emanuel Lindforsin, jolla oli höyrysaha Poomarkussa, pitää vaimonansa maakauppias Sevoniuksen vaimoa. Kun Sevonius tämänlaista elämää tahtoi estää viime syksvnä omassa huoneesaan, syösyi vastapuolue miehen päälle ja nuhteeton aiviomies hakattiin armotta oikein pahanpäiväiseksi. Kun paikkakunnan kirjeenvaihtaja asian todellisuuden sai luotettavilta henkilöilä kuulla, kirjoitti hän siitä Poriin sanomaleheen. Vaan kun Lindfors oli herra, ei sitä julaistu, ia tappelupaikalle tullut lautamies (poliisia ei ollut silloin Poomarkussa, sillä poliisi Herman Juusonen oli juuri kuollut) koki kokonaan peittää asian ja sai kauppias Sevoniuksen jättämään moinen ilkeä työ salaisuuteen. Ja sitte luultavasti pyysivät sanomalehtiäkin vaiti olemaan, sillä useita oli, jotka tuon kauvan vaikuttaneen synnin tahtoivat julkaista. Ja näin niille valta annettiin, kunnes kummallekin siveettömyyden puolisolle kaikki synnin hedelmät alkoivat loistaa ia sahakin seisautettiin, kunes kumpanenkin jätti puolisonsa Suomeen ja läkisivät vapaasti Amerikkaan miehenä ja vaimona. Ja kuten veljeni minulle kirjoittaa, ovat he lokakuun 21 pnä lähteneet sekä tänne tulonsa tehneet siinä väärässä aikeessa, että täällä sitte saavat elää kun Aatami ja Eeva paratiisissa, silloin kun he olivat syöneet kielletystä puusta. (Siirtolainen 24.12.1895)

Emma Maria Kustaantytär (s. 24.1.1870 Nakkila) oli jättänyt Suomeen 6-vuotiaan tyttären ja 4-vuotiaan pojan. Perheen hajoamisesta kertoo rippikirjan merkintä "oleskelee Amerikassa".  (RK Nakkila 1888-97, 289)

sunnuntai 13. syyskuuta 2026

Romukauppias Lindström

Kati Toivainen puolusti äskettäin artikkeliväitöskirjaansa Dirty Work and Green Entrepreneurship : Scrap Business and Waste Material Recycling in 20th-Century Finland. Siihen sisältyvässä artikkelissa One man’s waste is another man’s business: The early scrap business as a predecessor to the later circular econom hän toteaa, että varhaisia jätemetallin välittäjiä on hankala löytää arkistoista.

Yhtä tällaista romukauppiasta muistelee Rudolf Åkerblom kirjan Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958 sivulla 41. Avuliaasti hän antaa sukunimen Lindström ohella osoitteen - Uudenmaankatu 7 - sillä muuten lisätiedon etsiminen olisi lähes mahdotonta. Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortistosta selviää, että kyseisen osoitteen talon osti vuonna 1861 raatihuoneen vahtimestari G. A. Lindström.

Henkikirjassa 1866 (U58b:1761) G. A. Lindströmin titteli on "Kommissions Handlanden" eikä osoitteessa asui muita täysikäisiä miehiä, joilla on on sukunimi Lindström. Osoitekalenterissa 1870-luvulla hänen tittelinsä on uppsyningsman ja henkikirjassa 1877 (U79:1457) tontinomistaja.

Ehkäpä romunvälitys jäi lyhytaikaiseksi toiminnaksi. Åkerblom kirjoitti siitä näin:

Kauppias Lindström, osoitteessa Nylandsgatan 7 — kutsuttu »Kramasche-neuvokseksi», koska hän kävi kauppaa romuraudalla, lumpuilla yms. — otti kesäisin pihallaan vilvoittavan kylvyn suuressa vedellä täytetyssä öljytynnyrissä huuhdotakseen lumpupölyn yltään. Ukko istui kyykyssä tynnyrissä, mutta oli samalla utelias näkemään, kuka pihalle tuli, ja kurkisti tynnyrin reunan yli punanäppyisine pörröpäineen tehden melko huvittavan näyn — kuin Bacchus tynnyrissä. Huutokauppakamarilta huudetuista vanhoista jousista valmistettiin muun muassa koukkuja ja hakasia ulko-oviin, joita myytiin uutena maatalon ukkoseudun väelle. Nämä kapineet näet kokivat näppärän käsittelyn — ne nimittäin kastettiin sulatettuun asfalttilakkaan ja tulivat siten kiiltävän mustiksi — ja niillä oli valtava menekki. Kun romurautaa ja metalleja yleensä oli kertynyt riittävästi, renki kuljetti ne kuormittain rautatieasemalle edelleen toimitettavaksi johonkin maaseudun ruukkiin sulatettavaksi, ja siten se oli lajissaan varsin tuottoisaa liiketoimintaa. 

(Käännös Gemini, parilla korjauksella) 

perjantai 11. syyskuuta 2026

Kokemäki sukunimenä (Korpilahti ja mestatut torpparit)

Minisarjan ensimmäisessä osassa Kokemäki oli sukunimi ja paikannimi, toisessa osassa paikannimi ja nyt kolmannessa pelkkä sukunimi.

Korpilahden Rutalahden Auvilan itsellinen Salomon Nikodemuksenpoika (s. 17.4.1848 Korpilahti) sai vuonna 1890 rippikirjaan jälkimerkintänä sukunimen Kokemäki. Sitä käyttivät myös poikansa Kalle Emil (s. 15.11.1875 Korpilahti) ja tyttärensä Ida (s. 10.8.1878 Korpilahti). (Korpilahti RK 1880-1889 (II), 319; 1890-1899 (III), 323; 1900-1909 (II)). Kalle ja vaimonsa Lyydia ovat tätä kirjoittaessa ainoat Kokemäkeä sukunimenä käyttäneet SSS:n henkikirjahaussa. Mitään ilmeistä syytä sukunimivalinnalleen en keksinyt.

Sanomalehdistä sukunimeä Kokemäki on huomattavan vaikea hakea, mutta yrityksiini tarttui yksi moneen kertaan toistettu uutinen:

Eilen oli Keski-Suomen rykmentin sotaoikeudessa Hämeenlinnassa esillä sotaylioikeuden palauttama syyte murhasta talollista N. F. Juholaa, enl. aliupseeria J. Mäkelää ja luutnantti G. Holmia vastaan. Äänestyksen jälkeen antamallaan päätöksellä katsoi oikeus selvitetyksi, että N. F. Juhola oli päällikkönsä K. K. V. Sippolan käskystä Asikkalan pitäjässä helmikuun 2 pnä 1918 ampumana surmannut sahanasettajan A. V. Lundin Helsingistä sekä että Juhola oli niinikään ampumalla surmannut Lammin Mommilassa torpparit Kalle ja Kustaa Kokemäen, mutta sanoi tekojen tapahtuneen järjestyksen palauttamistarkoituksessa, jonka vuoksi sotaoikeus, nojaten korkeimman vallan haltijan joulukuun 2 pnä 1918 antamaan päätökseen vapautti N. F. Juholan. Syyte G. Holmia ja J. Mäkelää vastaan hylättiin toteennäyttämättömänä. Sippolaan nähden jätettiin juttu avoimeksi siksi kunnes hänet, tavataan. Päätös alistetuin ylisotaoikeuden tarkistettavaksi. (Maaseudun Sanomat 29.06.1921)

Sukunimellä Kokemäki ei löydy mitään Sotasurmasammosta, mutta kun silmäilemällä Lammilla kuolleet tavoitin Karl Fredrik Kekomäen (s. 10.1.1879), jonka mestausaika 22.5.1918 sopii ajalliseesti myöhempään uutisointiin, jossa Sippolaa syytettiin "kapinan jälkiselvittelyissä tehdyistä murhista" (esim. Savon sanomat 7.3.1931). Samana päivänä Lammilla kuoli myös Otto Kallenpoika Kekomäki (s. 2.1.1876), joten sanomalehtiuutisoinnissa lienee sekoitettu sukunimen vokaalien lisäksi etunimi.

torstai 10. syyskuuta 2026

Kokemäki paikannimenä (Kankaanpää)

vanhatkartat.fi
Nimiarkistosta löytyy Kankaanpään Ristiluomasta erotettu Kokemäen lohkotila. Sama tiedonantaja vuonna 1960 mainitsee Franssilan vastaavalla tavalla erotettuna. Molemmat näkyvät esim 1931 kartalla. Kuitenkin Maanmittaushallituksen uudistusarkiston hakemistossa Alahonkajokella on Ristiluoma, mutta virallisesti erotettua Kokemäkeä ei näy. 

Rippikirjoissa Kokemäki on erillinen 0,0277 manttaalin osa Ristiluomasta (RK 1893-1902, 1125; 1903-1912, 181; 1913-1922, 157). Mitään ilmeistä syytä Kokemäelle nimenä ei ilmene. Kankaanpään Ristiluomassa syntyneen isännän Juha Sveninpojan (s. 5.6.1870) vaimo on kotoisin Merikarviasta ja veli nimesi oman osansa etunimellään (Frans > Franssila).

Erotus oli tehty laillisesti ja pöytäkirjan jäljennös on mukana kartassa A25:1/61-65 Alahonkajoki; N:o 13 Ristiluoma. Perintöä oli jaettu 17.2.1894, jolloin Sven Salomon Ristiluomalle jäi Ristiluomasta 2/3 ja kummallekin pojalleen 1/6. Pöytäkirjasta löytyy myös yksi yhteys Kokemäkeen: tila oli velasta kiinnitetty Kokemäen rovasti Starkille. 

Ympäristössä ei ole mitään Kokem-alkuisia paikannimiä, joten valinta lienee ollut jonkun keksintö 1800-luvun lopulla.

Nimiarkistossa ja Nimisammossa on muutamia muitakin maantieteellisiä Kokemäkiä. Kuhmoisissa ja Luvialla kohouma sekä Viipurin läänin Pyhäjärvellä on niitty tai laidun nimeltä Kokemäki. Sammatissa on Kokemäensuo, joka nimensä mukaisesti on suo tai kosteikko. Aivan kuten Kankaanpäässä, näiden ympäristössä ei ole Koke-alkuista nimistöä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2026

Kokemäki sukunimenä (Ikaalinen)

Koska kasvoin aikuiseksi Kokemäellä, minusta tuntuu hassulta, että Kokemäki on myös sukunimi. Joten mieleen tuli klassinen sukututkimuskysymys: missä, milloin ja miksi sukunimi on tullut käyttöön.

Hiski tuotti varhaisimman osuman Ikaalisista, jossa torppari Henrik Mattsson Kokemäki oli kastetun lapsen isä toukokuussa 1791. Tässä, kuten useimmissa seuraavissa riveissä kastetut lapset olivat syntyneet Riitialan kylässä. Henrikistä oli tullut torppari samoihin aikoihin, jolloin myös Kokemäki ilmestyy ensimmäistä kertaa rippikirjaan Muumäen pariksi. Muumäki oli mukana jo Ikaalisten varhaisimmassa säilyneessä rippikirjassa 1734-1740, joten on turha kehitellä hypoteesia, että ensin oli Kokemäki ja sitten Muumäki. (Nimisammon perusteella Suomessa on vain kaksi Muumäkeä, joista toinen on Liedossa.)

Kansallisarkiston sisältöhaun avulla löytyi vuoden 1788 oikeustapaus, jossa mainitaan Henrik Mattssonin hallitseman alueen rajanveto 1784 (Hämeenkyrön ja Ikaalisten käräjät 15.10.1788 §70). Tämä on varhaisin löytämäni merkintä Kokemäestä Ikaalisissa.

Nimiarkiston keräystieto vuodelta 1970 kutsuu Ikaalisten Kokemäkeä vanhaksi kantatilaksi, jonka asukkaat ovat "kokemäkiläiset". Selviää myös, että "Lähellä kaksi järveä: Iso Kokevesi ja Vähä Kokevesi sekä Kokemusjoki". En ole koskaan lukenut paikannimitutkimuksen perusteita, mutta mutuilen, että Koke-alku on paikalla vanhempi kuin varhaisin maininta Kokemäestä.

Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että Ikaalisten Kokemäki-suku on saanut sukunimensä länsisuomalaiseen tapaan maatilasta. Henrikin torpasta tuli myöhemmin tila ja kaikki Ikaalisten kokemäkiläiset todennäköisesti ovat jonkun Kokemäen isännän jälkeläisiä.

Yksi heistä oli 19-vuotias Saima Kokemäki, joka saapui New Yorkin satamaan 12.10.1891. Suomeen jääneeksi sukulaiseksi merkittiin Kustaa Kokemäki Riitialan kylästä Ikaalisissa. Vastaanottajaksi puolestaan veli Ivar Kokemäki, joka oli itse tullut Bostonin satamaan 21-vuotiaana 31.1.1907. Saiman sukunimi vaihtui, kun hän meni naimisiin ja Ivar oli yksinkertaisti elämänsä käyttämällä sukunimeä Hill, joka näkyy hänen kansalaisuushakemuksessaan vuonna 1931.


P. S. Ikaalisten jälkeen vanhin Hiski-osuma Kokemäestä sukunimenä on Noormarkusta, jonka Lassilan (Klåsmark) kylässä 20.10.1849 syntyi torppari Efraim Johansson Kokemäelle ja Lovisa Efraimsdotterille kaksoset. Pariskunnan etunimillä hakien käy kuitenkin ilmi, että yleisemmin käytetty sukunimi oli Korkeamäki.

sunnuntai 6. syyskuuta 2026

Hirveä tapaus trikineistä

Eilistä katsausta kootessa löytyi Suomen Julkisista Sanomista 5.10.1865 niin hauskasti kirjoitettu (tosi?)tarina, että "pitää" jakaa sellaisenaan.

Muuan nimismies maaseuduilta, joka oli nykyään tullut kruununvoudin lähettiläänä Helsinkiin muutamia tärkeitä asioita toimittamaan, istui eräänä iltana pöydän ääressä "Hotel de Postissa". Kuinka tärkeä hänen asiansa oli sitä emme tiedä, emmekä tahdo ruveta tiedustelemaan. Vaan pöydän toisella puolella nimismiehen vastassa istui keskinkertaisesti vaatehittu herrasmies jolla oli siniset silmälasit nenällä ja joka näkyi innokkaasti tutkivan "Dagbladia", vaan katseli samassa terävästi nimismieheen. 

Tämä, joka lähettiläsarvostansa pöyhkäili, luki myöskin ruokalistaa ja suuttuneena siitä että Helsingissä härän lihaa "piffiksi" kutsutaan ja muitakin ruokalajia ymmärtämättömillä nimillä, pyysi hän viimein itsellensä sianlihaa, jolla hän tavallisesti kotonaan suutansa rasvasi. Se oli myös huokeampaa kuin muut ruokalajit, joita ruokalistassa nimiteltiin. Tämä huokeus miellytti häntä sangen paljon, sillä hän tahtoi matkarahoistansa säästää niin paljon, että hän voi ostaa Amaliallensa Helsingin tuomisia, kauniin suuren huivin, silkkileningin tahi jonkun muun sopivan kappaleen. Hän tuotti pöydälle myöskin potun portteria, jota maalla hyvin harvoin saadaan, jos ollenkaan. 

Tuskin oli nimismies alkanut syödä herkkuruokaansa, kun hän huomasi, että hänen vastassaan istuva herrasmies heitti sanomalehden käsistänsä, loi silmänsä vuorotellen nimismieheen ja sianlihaan, sitte hämmästyksissään päätänsä nyökäytteli, ja juuri kuin ei olisi uskonut silmiänsä, pyyhki punaisella nenäliinalla silmälasiaan, katsoi uudestaan vuorotellen nimismieheen sekä sianlihaan ja lausui viimein hämmästyksissään: "kauhistavaa".

Nimismies laski käsistänsä veitsen ja kahvelin ja loi silmänsä vastassaan istuvaan kysyen: "Suokaa anteeksi, herraseni, vaan mikä kauhistava kertomus Dagbladissa on, joka teidät noin hämmästyksiin saattoi. Joko nuo häijyt fennomanit taasenkin tahtovat ennen aikoja tyrkyttää meille tuota tuhmaa talonpojan kieltä vain parjaavatko he jälleen ruotsalaista?"

"Ei kumpaakaan", sanoi herra, jolla oli siniset silmälasit, "te itse olette minut hämmästyksiin saattaneet.

"Minä?", lausui nimismies myöskin hämmästyen, "ja miten, saanko luvan kysyä?" "Siten", sanoi herra, jolla oli silmälasit, ja osoitti sormellansa talrikkia. "Mitä teillä siinä on, herraseni?" 

"Sianlihaa, herraseni, varsin hyvää, ja vielä hyvin huokeata sianlihaa. Saanko luvan tarjota?"

Peljästyksissään nousi herra seisalleen ja kiljasi: "Minäkö maistaisin? Enpä saakuri soikoon tahdokaan! Huokeata sianlihaa! vaan tiedättekö minkätähden sianliha on niin huokeata?" "En, herraseni!" "Tämä sianliha on huokeaa, herrani, sentähden että siinä löytyy myrkkyä!"

"Mitä?" kiljasi nimismies ivalla nauraen, onko siinä myrkkyä? Lorua vaan!"

"Se on myrkytetty trikiinillä", jatkoi vieras tyynesti.

"Myrkytetty strykninillä", lausui nimismies ja posket lensi vaaleaksi. "Vaan tuhatta tulimaista", jatkoi hän vihastuneena, myrkytetäänkö Helsingissä kunniallisia ihmisiä strykninillä, samoin kuin me maalla myrkytämme kettuja?"

"Masentakaatte vihanne" sanoi toinen, "ei strykninillä, vaan trikinillä, sanoin minä; mutta ei viimemainitut ole esinmainittua paremmat, vaikka ne pitempää aikaa vaativat vaikutustansa tehdäkseen. Ettekö tiedä mitä trikinit ovat?"

"Kylläpä", sanoi nimismies tyynempänä, "olenhan minä lukenut, että ne ovat pieniä loiseläviä, joita silloin tällöin löytyy sianlihassa, mutta... "

"Loiseläviä? — Silloin tällöin?" kiljasi vieras imartaen. "Mitä se tahtoo sanoa: silloin tällöin? vain ettekö ole kuulleet kauheista trikinihäistä?"

"Trikinihäistä? En. Pitävätkö trikinitkin häitä?"

"Kauheista trikinihäistä", jatkoi vieras, "jossa 50 henkeä sairastui trikinillä myrkytetystä lihasta, ja heistä kuoli 40 henkeä surkealla tavalla?"

"En, sitä en minä ole kuullut, sepä on kauhistavaa" huusi nimismies ja työnsi talrikin luotansa.

"Jos trikinit pitävät häitä?" jatkoi vieras, "kylläpä minä sen uskon. Tuossa sianlihapalasessa on luultavasti — älkää peljästykö, herrani, minä vaan sanon luultavasti — 1000 trikinipoikasta ja yhtä paljon naimahaluisia trikinineitosia, jotka kaikki te nielette vatsaanne, jos vaan syötte tuon sianlihapalasen. Teidän vatsaanne tultuansa menevät he keskenään naimiseen ja alkavat sitte tehdä hääretkeänsä, tunkein vatsanne sisuskalvon ja suolien läpi, ja kulkevat niin kauvan että viimein löytävät teidän jaloissanne ja käsivarressanne sopivan lihaksen, johon he voivat majansa rakentaa." 

"Hitto vieköön, herra..." , kiljasi nimismies ja väänteli itseänsä tuolilla, minä luulen, te tahdotte tehdä minusta pilkkaa?"

"Älkäätte katkaiska puhettani", lausui trikinien tutkija ja kaasi nimismiehen potusta itsellensä lasillisen portteria. "Teidän sisässänne elävät he perheellisessä onnessa ja kolmen päivän kuluttua onkin jo 2000 trikinistä syntynyt 200 miljonaa ja 8 päivän perästä te itse olette kuolon omana. Minä sanon, olette kuolon oma, kunnioitettava herra!" 

"Jumalan tähden", huusi nimismies kalpeana, "ja sitä te kerrotte niin tyynenä, ikään kuin olisi kysymys leikatusta lampaan päästä, eikä ihmisen hengestä, ja vieläpä kruununvallesmannin hengestä?"

"Tiedättekö", sanoi toinen kaataen lasillisen portteria kurkkuunsa nimismiehen pelosta huolimatta, "tiedättekö, että ensi keskiviikkona pidetään Nikolain kirkossa seurakunnan kokous, jossa päätetään palkata lääkäri tarkastamaan kaikkea sitä sianlihaa, jota Helsinkiin myytäväksi tuodaan, ettei ihmiset tulisi trikinillä myrkytetyiksi. Vaan kun te nyt olette jo vähäisen tuota sianlihaa syöneet, niin ettekö tunne jotakin kipua vatsassanne tahi kolotusta jaloissanne ja käsissänne tahi etenkin päänkivistystä?"

"En mitään tunne semmoista", lausui nimismies ja tarttui portteripottuun, ruumistansa virkistääkseen.

"Kuulkaa", huusi toinen joka mielipahalla katsoi tätä, "mitä te aiotte tehdä? Ettehän suinkaan aio portteria juoda."

"Minkätähden? Onko viimein portterissakin trikiniä?

"Ei; vaan tiedättekö mitä ne 40 henkeä, jotka trikinihäissä kuolivat, olivat juoneet; he olivat juoneet portteria — ja olivat hengettä!" —

Nimismies työnsi peljästyen portteripotun luotansa pois.

"Vaan tiedättekö mitä ne toiset 10 joivat, jotka eloon jäivät? Paloviinaa he joivat; paloviinaa, ja se heidät pelasti. Paloviina ja sinappi ovat parhaat aineet trikiniä vasten, paloviina, sinappi ja lämmin vuode. Vaan älkäätte olko suruissanne, herrani, rukoilen nöyrimmästi", lisäsi toinen, jolla oli lasisilmät nenällä, "kenties ei tuossa sianlihassa olekaan trikiniä, ja jos niitä siinä olisikin, niin auttaapi, niinkuin jo sanottu on, paloviina, sinappi ja lämmin vuode 10 tapauksessa 3 kertaa."

Nimismies nousi tuoliltansa ja otti vapisevalla kädellä kynttilän. "Minä olen väsyksissä", sanoi hän sortuneella äänellä, "ja tahdon panna maata. Hyvää yötä, herrani; kiitoksia paljon huvittavaisesta puheestanne".

"Terveeksenne, terveeksenne", sanoi toinen sulomielin; "eipä tuo juuri ansaitse kiittämistä. Saan toivottaa makeata unta."

Vapisevilla askeleilla lähti nimismies pois, ja käski ravintolan pojan tuomaan makuuhuoneesen potullisen paloviinaa ja pullon sinappia.

Jos nimismies huoneesta mentyänsä olisi katsonut taaksensa, niin olisi hän huomannut, että hän sinä iltana oli riettaan vekkulin seurassa; sillä tuskin oli nimismies mennyt ovesta ulos, niin mies, jolla oli silmälasit nenällä, söi trikinillä myrkytetyn sianlihan makupalaksensa ja joi koko portteripotun kurkkuansa kostuttaakseen.

Kun nimismies oli tullut kamariinsa, seisattui hän peilin eteen ja katseli kasvojansa ne olivat vaaleat; sitte pisti hän kielensä suusta ulos, ja tarkasteli sitä — sen päällä oli jotakin; sitte koetti hän tykkyriä tämä tykki hiljaan. Syvästi huoaten astui hän viinapotun luo. Vaan nyt oli paloviina juoma, jota nimismies, merkillistä kyllä, enin vihasi, mutta: niin täytyy tapahtua, minun täytyy niin tehdä Amaliani tähden", mumisi hän, ja parissa kulauksessa joi hän potusta neljännen osan sekä söi sitte muutamia lusikoita sinappia. Hänen kasvonsa, joita hän silloin väänteli, olisivat ansainneet tulla kuvatuiksi. Sitte pani hän maata ja kun oli tottumaton paloviinaa nauttimaan, nukkui hän paikalla. 

Keskellä yötä heräsi hän hiessänsä ja tunsi kovan polton vatsassansa. "Vai niin", äänti hän ja pyyhki hien otsaltansa, "vai niin, ne ovat jo työssä, ne tunkeuvat jo mahakalvon läpi. Olkaatte hiljaan, te syöpäläiset, ette vielä ole voitolla; kyllä vallesmannin vatsa voipi parempiaki ruokia sulattaa kuin vaan joutavia trikiniä; voittopa teille kalliiksi tulee"; näin lausuen hiivi hän viinapotun luo, joka pöydällä seisoi, ja tyhjensi siitä toisen neljännen osan suuhunsa ja söi sitten jälleen muutamia lusikoita sinappia. "Prrh! Voi p—kele! Jos ei tämä tapa noita syöpäläisiä, niin olen mennyt mies; minä en enää voi nauttia naukkuakaan tuota pirunjuomaa, vaikkapa henkeni menköön. Jumalani, pitääkö minun kuolla! Voi! — Jos Amaliani tietäisi tätä", oli hänen viimeiset sanansa kun hän järjetöinnä vaipui vuoteellensa. 

Kun aurinko aamulla kello 6 pilkisteli makuuhuoneesen, heräsi hän unestansa ja hieroi hohtavia silmiänsä. Hänen päänsä oli raskas kun lyijy, hänen mahansa poltti ikään kuin tuli olisi sen sisässä liekinnyt, ja hänen käsiänsä sekä jalkojansa syyhytti ja kutkutti, ikään kuin suuri joukko muariaisia olisi häntä pureksinut. 

"Joko ne ovat niin etäälle päässeet?" huusi hän ja nousi vuoteellensa istumaan, vatsan läpi ovat he onnellisesti kulkeneet ja nyt jo iloitsevat käsissäni ja jaloissani. Minä olen hukassa! Isäntä! Isäntä!! Pitääkö minun yksin ja unhotettuna kuoleman? Hoi, hoi! Eikö siellä ole ketään? Avuksi!" Nyt huomasi hän vuoteensa vieressä kellonnauhan. Samoin kuin hukkuva tarttuu korteen, tarttui hänkin molemmin käsin kellonnauhaan ja paikalla kaikui hirveä soitto koko huoneessa. Kaksi minuutia sen jälkeen töytäisi ravintolan isäntä aamupuvussansa kamariin.

"Jumalan tähden, herra! Mikä teillä on, mitä on tapahtunut?"

"Pian, pian lääkäri tänne, minä kuolen!" huusi vallesmanni silmiänsä mullistellen.

"Mikä teitä vaivaa?" kysäsi isäntä peljästyneenä, sillä ravintolan isännälle on se vähäisen paha, jos hänen vieraansa rupeavat kuolemaan.

"Mikä minua vaivaa? ja sitä te vielä kysytte? minussa on trikiniä!" 

"Trikiniäkö? miten, trikiniä? 

"Teidän kirotussa sianlihassanne! Te myrkyttäjä, te!"

"Herrani, minä luulen, että te uneksitte, tahi ette ole oikein selväpäinen", sanoi isäntä, jälleen tyyntyneenä, katsoen puoleksi tyhjennettyä viinapottua. "Minun Hämeen sianlihassani ei ole trikiniä; siitä minä voin näyttää teille todistuksen."

"Vaan se herra, jolla oli siniset silmälasit, on minulle eilen sanonut, että . . . .

"On teiltä, suoraan sanoen viekotellut iltaruokanne", katkaisi ravintolan isäntä puheen, kovasti nauraen. "Hän on suuri veitikka ja söi eilen illalla ilotellen teidän sianlihanne sekä joi teidän portterinne, paikalla kuin te olitte huoneesta pois lähteneet. Ha, ha, ha!"

"Vai niin"" lausui nimismies; "sepä nyt oli hitto! vaan tämä poltto mahassa ja kipu päässä? Minä kuolen! 

"Se on hyvin luonnollista, nauroi ravintolan isäntä, "kun olette juoneet puoli pottua viinaa ja vieläpä syöneet puoli pulloa sinappiakin päälle päätteeksi!"

"Todellakin, kylläpä sitä voi niinkin selittää", mumisi nimismies jälleen tyyntyneenä. Vaan nämät puremat käsissä ja jaloissa sekä syyhelmä koko ruumiissani? Kuinkas te tämän minulle selitätte? Häh?" 

"En tiedä", vastasi isäntä ujostellen, kenties — mahdollista — että pienet — lutikaiset... " 

"Mitä", kiljasi vallesmanni ja hyppäsi riemuten vuoteelta laattialle, "lutikoita? lutikoita sanotte te, eikä trikiniä?"

Vallesmannin jalat olivat pilkuitetut kuin Indianien päällikön jalat, ja vieläpä nähtiin kuinka muutamat pilkkumaalarit kiireimmiten juoksivat pakoon. "Lutikoita ja ei trikiniä!" huusi vallesmanni, kun oli katsellut kirkastuneilla silmillä jalkojansa, "todellakin, ne ovat lutikoita" ja huutaen: "ylevä mies, henkeni pelastaja!" halaeli hän ällistynyttä ravintolan isäntää.

"Ja nyt herra isäntä", iloitsi nimismies, antakaa vuode, jossa ei ole lutikoita, niin että voin maata rauhassa päästäkseni pohmelosta, ja tuokaa sitten sianlihna, jossa ei ole trikiniä, sekä pottu portteria, vaan ei sitä miestä, jolla on siniset silmälasit, jos saan luvan kieltää."

"Hän on jo maiden ja merien takana, eikä hän enää moneen aikaan tämän tapauksen jälkeen tule itseänsä näyttämään", nauroi ravintolan isäntä, "ja te saatte vuoteen, jossa ei ole lutikoita ja sianlihaa, jossa ei ole trikiniä. Niitä ei talossani milloinkaan puutu.

lauantai 5. syyskuuta 2026

Kun trikiinitietoisuus levisi Suomeen

Päivätär
14.10.1865
Arno Forsiuksen mukaan: "Saksassa oli 1860-luvulla kaksi laajaa trikinoosiepidemiaa. Hettstedtissä tautiin sairastui 153 henkeä vuonna 1863 ja heistä 23 kuoli tautiin. Hederslebenissä, lähellä Quedlingburgia, tautiin sairastui vuonna 1865 peräti 337 henkeä, joista 101 kuoli." Tämä voisi hyvin selittää sen, että kyseisestä sukkulamadosta alettiin kirjoittaa suomenkielisissä sanomalehdissä syksyllä 1865.

Helsingin kirkonkokouksessa piti 4.10.1865 keskustella "sianlihan ja muiden torille myytäväksi tuotujen ruoka-aineiden tarkastamisesta, sisältävätkö muka noita pieniä, ainoastaan suurennuslasilla nähtäviä eläviä, joita Trikiiniksi kutsutaan" (Suometar 28.9.1865). Ehdotus hylättiin (Päivätär 14.10.1865). Pian kokouksen jälkeen alkoivat syysmarkkinat ja

Tämän lihan myyjät olivat väliin pulassa, kun tahdottiin tietää oliko lihassa trikiinieläviä. Eräs talonpoika joka luuli näitä joksi kuksi herkuksi vakuutti vakavasti lihaan trikiiniä suolatessa runsaasti pantuiksi, mutta kun kohta huomasi sanoneensa tyhmyyden sekä että trikiinit olivat eläviä, peruutti sanansa vannoen noukkineensa ne tiellä pois kaikki, jotta ei suinkaan olisi ainoatakaan jälellä. Saatuansa sittemmin kuulla trikiinieläväin olevan näkymättömän pieniä alkoi ukko nauramaan ja kysyjille vastaten "hei katso itse", leikkasi lihasta aina vähäsen palasen, se autti ja ukko pääsi lihastaan. (Suometar 9.10.1865)

Kysymyksen sianlihan turvallisuudesta eivät heti hälvenneet: "Sittenkun huuto trikiineistä rupesi kuulumaan on sianlihan menekki nähtävästi Helsingissä vähennyt ja pelon olevan jotenkin yleisen nähdään siitäkin että ravintoloissa aniharvoin enää kysytään sianlihaa." (Suometar 18.10.1865) 

Joulukuussa lääkeylihallitus aloitti "suurennuslasillisen" sianlihan tarkastuksen Helsingissä. Kunkin lihankappaleen tarkastus maksoi markan. "Nyt kun joulu läskipaistinensa lähestyy, on se, joka on sianlihalle halukas, mutta trikiiniä peläten ei uskalla sanottua lihaa nauttia, tilaisuudessa markan maksava lääkäritodistus vieressä syödä pelvotta niin paljon sianlihaa kun tahtoo. " (Suometar 9.12.1865)

Tämän jälkeen trikiinit unohtuivat kunnes useat Euroopan maat kielsivät amerikkalaisen sianlihan maahantuonnin alkuvuodesta 1881, kun "amerikan läskissä" oli huomattu hyvin paljon trikiinejä (Pohjois-Suomi 9.3.1881). Sianlihan tuonti Suomeen muualta kuin Venäjältä oli kielletty jo 2.5.1867. Syksyllä 1881 sallitiin väliaikaisesti sianlihan tuonti Saksasta, mutta sille vaadittiin trikiinittömyystodistukset. (SWL 13.10.1881)

Kuolemanvaara oli jo unohtunut, sillä trikiini sopi vitsin aiheeksi:

Suutaripoika (lihapuodissa): Voisinko saada semmoista sianlihaa, jossa on trikiinejä?

Lihan kauppias (vihastuneena): Mitä, sen mullikka! Luuletko minun kaupitseman semmoista lihaa, jossa on trikiinejä?! Korjaa luusi tästä tuossa paikassa, tahi saat semmoisen potkun että lennät täältä!

Suutaripoika: Katsokaas toki hyvä laahtari, kenties teillä sentään olisi! Tietäkääs, mestari sanoi minulle niin, että jos tuon semmoista sian lihaa, jossa on trikiinejä, niin saan syödä sen itse! (Pilkkakirves 8/1882)

Vuotta myöhemmin uutisoitiin, että "Trikiinejä on runsaasti löydetty Viipurissa eräästä palvatusta sianlihan kappaleesta." (Uusi Suometar 9.6.1883). "Trikiinejä sisältävä sianliha, josta Wibl. äsken kertoi, oli tuotu Muolaan pitäjästä. On pelättävä että siellä eräässä perheessä on syöty samaa lihaa." (SWL 13.6.1883). Loppuvuodesta kerrottiin toisestakin tapauksesta Tampereelta:

Trikiinien pilaamaa sianlihaa möi eräs Tyrvään mies eilen torilla. Ostaja vasta kotona lihaa leikatessaan rupesi epäilemään sen terveyttä ja antoi sen tutkia. Kuka voi tietää kuinka paljon tämmöistä torillamme kaupitaan kun ei ole viranomaista tutkimuspaikkaa haniittuna. Pitäisi semmoisen välttämättömyys jo kuitenkin oleman useasta esimerkistä selvillä. (Tampereen Sanomat 1.12.1883) 

perjantai 4. syyskuuta 2026

David Tuomisen viimeinen vuosikymmen

Saavuttuaan Koivikon kasvatuslaitoksen hoitajaksi keväällä 1884 David Tuominen kirjoitti siitä oitis esittelyn 

Paikka on lähellä Kangasniemen tietä isonlaisen Korpijärvi nimisen järven rannalla, joka monine niemineen ja salmineen esiintyy kauniina näkö-alana länttä kohti, jonka toisella puolella samoin kuin Koivikon katsantopiirissä yleensäkin, kohoaa mäkiä, kukkuloita ja vuoria viehättävänä Savon maisemana. Laitokseen on rakettu kiitettävän tilava sekä kaunis asuin- ja kouluhuoneusto 30 pojalle, ynnä ajan mukainen asuinrakennus johtajalle, sekä työhuone, jonka yhteydessä on asunto rengille ja muita huoneita. Paitse näitä on laitokseen rakettu muutamia ulkohuoneita ja toimessa on lisää rakentaa?[1]

Koivikosta ei ollut tarkoitus tulla pitkäaikaista työpaikkaa eikä siitä sellaista tullut. Alkuvuodesta 1885 David Tuominen haki Viipurin läänin apulais-lääninagronomin toimea  ja Vaasan läänin itäisen piirin puustellintarkastajan virkaa [2]. Hänet nimitettiin jälkimmäiseen toukokuussa ja muutti Jyväskylään [3]. Keväältä löytyy myös muutaman vuoden taon jälkeen maataloudellisia artikkeleitaan: Tupakin viljelemisestä, Muutamia matka-huomioita kevään vaikutuksesta maanviljelykseen [4]. Vuonna 1886 ilmestyi artikkeli  Perunain viljelemisestä ja David Tuominen nimettiin sekä Keski-Suomen että Suomen maanviljelyslehden avustajaksi.[5] Sanomalehtikirjoituksiaan ei tämän jälkeen ole kuitenkaan löytynyt. 

Jyväskylässä David Tuominen oli mukana eläinsuojeluyhdistyksen perustamisessa 1887 [6]. Hän toimitti virka-alueeltaan ainakin kaksi muinaiskalua Suomen muinaismuistoyhdistykselle [7]. Vuonna 1889 painettu Aamunkoi. Keski-Suomen Nuorisoseuran kyhäelmiä sisälsi D. T.:n kirjoituksen Erään kylän lukuset noin 50 vuotta sitte. [8] David Tuominen oli tuolloin Keski-Suomen Nuorisoseuran varaesimies, joten tuttua nimimerkkiä tuskin käytti kukaan muu.[9] Hän oli myös Jyväskylän Työväenyhdistyksen johtokunnassa.[10]

Kevääseen 1894 mennessä David Tuominen oli entinen virkatalojen tarkastaja hakiessaan Jyväskylän kaupungin rahastonhoitajan tointa.[11] Syksyllä 1894 hänet mainitaan v. t. painoasiamiehenä ja vuotta myöhemmin varsinaisena.[12]

Suomalainen Wirallinen lehti, jota David Tuominen oli vuosia avustanut, summeerasi elämänsä 17.9.1897 seuraavasti

Kuollut. Entinen virkatalojen tarkastaja, painoasiamies David Tuominen kuoli eilen Jyväskylässä. Vainaja, joka oli syntynyt 1834, tuli Vaasan läänin itäisen piirin virkatalojen tarkastajaksi 1885 ja erosi siitä virasta sairauden vuoksi 1894. Hän oli aikanaan kansan parasta harrastava mies ja työskenteli kirjallisella alallakin, kirjoitellen maanviljelysasioista sanomalehdissä.[13]


[1] Pellervo 26.06.1884 no 26
[2] Wiipurin Sanomat 25.02.1885 no 16; Waasan Lehti 18.03.1885 no 22
[3] Folkwännen 27.05.1885 no 119; Finlands Allmänna Tidning 01.06.1885 no 123
[4] Suomalainen Wirallinen Lehti 24.04.1885 no 93; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.04.1885 no 96; Suomalainen Wirallinen Lehti 15.05.1885 no 110; Suomalainen Wirallinen Lehti 19.05.1885 no 113; Suomalainen Wirallinen Lehti 20.05.1885 no 114; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.05.1885 no 117; Suomalainen Wirallinen Lehti 26.05.1885 no 118;
[5] Suomalainen Wirallinen Lehti 20.08.1886 no 191; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.08.1886 no 193; Kyläkirjaston Kuvalehti 01.12.1886 no 12; Keski-Suomi 02.12.1886 no 48
[6] Keski-Suomi 24.09.1887 no 76
[7] Uusi Suometar 14.05.1886 no 110; Uusi Suometar 01.12.1888 no 282 B
[8] Keski-Suomi 11.01.1890 no 5
[9] Pyrkijä : nuorison rientojen kannattaja 15.06.1890 no 3
[10] Suomalainen 14.03.1894 no 31
[11] Suomalainen 14.03.1894 no 31
[12] Keski-Suomi 04.09.1894 no 103; Savo-Karjala 27.09.1895 no 109
[13] Suomalainen Wirallinen Lehti 17.09.1897 no 215

torstai 3. syyskuuta 2026

David Tuominen haki virkoja ja toimi pehtoorina

Palattuaan opintomatkaltaan Ruotsiin ja Tanskaan David Tuominen haki keväällä 1873 ainakin alaopettajan viran sijaisuutta Otavan maanviljelyskoulussa ja hän sai eniten ääniä johtokunnalta [1]. Paikka Mikkelissä ei ollut paras mahdollinen, joten hän haki myös Jokisaaren maanviljelysopiston johtajaksi, mutta paikkaan valittiin toinen [2]. Otavan opettajana hän haki yhtä puustellintarkastajan paikkaa Turun läänissä, mutta sai kuvernööriltä kolmannen sijan [3]. Sitten hän haki tuloksetta läänin-agronomin virkaa Hämeen läänissä.[4] Syksyllä 1874 Turun läänin kuvernööri asetti hänet toiselle sijalle taas yhden puustellintarkastajan viran täytössä [5]. David Tuominen jäi toiselle sijalle myös Vaasan läänin yhden puustellintarkastajan haussa syksyllä 1875.[6]

Sanomalehtikirjoittaminen jatkui vuosina 1873 ja 1874 entisellä tahdilla ja keskittyen maatalouteen: Mikon ja Kyöstin iltajuttuja (Paluumatkalla kaupungista), Onko Suomen kansan kansallisuus säilytettävä Ruotsinkielisen sivistyksen nojassa?,  Meijeri-agronomien asettamisesta, Maanviljelyskouluista, Työvoiman käyttämisestä,  Maanviljelyskokouksessta Mikkelissä, Maanviljelyskoulujen järjestämisestä, Onko meijeri-agronomi tarpeellinen maassamme?, Agronomien lausunnoista Maanviljelys-Toimikunnalle Keisarillisessa senaatissa useammissa maanviljelys- ja sen sivutoimia koskevissa kysymyksissä, Vähäinen lisäke maanviljelyskoulujen järjestämisestä, Sokerijuurien viljelemisestä, Lisäselviötä maanviljelyskoulujemme järjestämiseen[7]. Merkittävä poikkeus oli siis syksyn 1874 kirjoitus Kivi-Sakasti Mikkelin kaupungin reunassa. Mutta se olikin pääasiassa kopio Mikkelin Wiikko-Sanomien jutusta vuonna 1864.[8]

Joulukuuhun 1874 mennessä David Tuominen muutti Elimäelle Mustilan kartanon isännöitsijäksi. Hän siirsi kirjansa Sippolasta Elimäelle vasta joulukuussa 1875, joten todennäköisesti hän edelleen haki vihreämpää oksaa. Elimäelle muutti myös vaimonsa ja tyttäret Ilma Alfhild (s. 18.5.1870) ja Valva Ihanelma (s. 17.11.1873). Heitä aiemmin syntyneet lapset Valo Emil Johannes (s. 17.6.1864) ja Aina Wilhelmina (s. 3.5.1868) olivat kuolleet pienokaisina. Elimäellä perheeseen syntyi 11.2.1877 Toivo Emil Anders [9]

Elimäelle muutettuaan David Tuominen kirjoitti vuonna 1875 paikalliskirjeitä nimimerkillä Dawid.[10] Muita tekstejä on löytynyt vähän verrattuna aiempaan. Alkuvuodesta aiheena oli Kirjakaupoista maaseuduilla.[11] Elokuussa David Tuominen osallistui Mikkelin maanviljelyskokoukseen, jonka keskusteluihin hän viittasi artikkelissa Elojen puinti-ajasta [12]. Loviisasta kertoi Markkina-kirje [13]. Paikalliskirjeessä mainittu keskustelu Elimäen kestikievarissa laajentui artikkeliksi Kansallisesta pensiooni-pankista ja Vähäinen lisäys kansallisesta pensionipankista [14]. Vuonna 1876 ilmestyi artikkelit Lämpimästä ja metsäimme säästämisestä, Markkina-kirje, Valtiopäivämiesten valitsemisesta maaseuduilla ja Kylvömailasen viljelemisestä [14b].

Vuonna 1876 jatkuneista paikalliskirjeistä käy ilmi, että kartanonhoitaja David Tuominen valittiin vuoden lopulla kuntakokousten puheenjohtajaksi.[15] Hän ei kuitenkaan ollut täysin asettunut Elimäelle vaan haki jälleen puustellintarkastajan tointa, tällä kertaa Vaasan läänistä.[16] Tämäkään haku ei tärpännyt, joten hän kirjoitti vuonna 1877 Elimäeltä Nykyisen valtiomeijeristin hyödystä yleisölle, Edusmiehistä kunnan-hallinnossa maakunnissa, Pestuu-ajasta, Orasten säilyttämisestä ja paikalliskirjeitä [17]. Vuoden 1878 paikalliskirjeestä käy ilmi, ettei hän ollut unohtanut menneitä aikojakaan:

 Jos kivi-aseita ja vasamia sopii pitää ihmiskunnan varhaisimpina asustus-merkkeinä, niin siihen katsoen voitaisiin otaksua Elimäelläkin jo olostelleen ihmisiä ennenkuin pronssi ja rauta olivatkaan tunnetut näillä pohjaisilla aloilla. Tämän kirjoittajan on onnistunut saada kaksi kivi-talttaa, joita varmaan lienee käytetty johonkin hakkaus-toimeen, jotka muuan työmies Juhana Antinpoika Mettäuodin kylästä on löytänyt mainitun kylän läheisiltä kallioilta ja niin'ikään toinen työmies samasta kylästä, Juhana Jaakon poika löytänyt samoilta paikoilta kivisen vasaman, jota luultavasti lienee käytetty nuolena ampuma-vehkeissä.[18]

Vuoden 1878 artikkelien aiheita olivat [18a]. Paikalliskirjeiden julkaisu päättyy elokuussa 1878, mutta tälle ei ole selityksenä lähtö Elimäeltä. David Tuominen oli hakenut Hämeen läänistä puustellin tarkastajan virkaa, edennyt kolmen finalistin joukkoon, mutta ei tullut valituksi.[19] Muukin kirjoittaminen väheni, sillä vuodelta 1878 on löytynyt vain artikkelit Kosteuden säilyttäminen viljelykasveille maassa ja Kuminain viljelemisestä, joista jälkimmäinen oli suomennos [19a]. Seuraavana vuonna hän kirjoitti Uuden maanviljelysseuran tarpeellisuudesta ja ainoassa paikalliskirjeessään kesäisistä pestuumarkkinoista:

Toisinaan luopi kansa itsestään kokouksellisia ilmiöitä, joilla ovat ominaiset toimintonsa ja merkityksensä. Niinpä on täällä Elimäelläkin viime aikoina itsestään muodostunut "pestuumarkkinat", joita pidetään joka kesä ensimäisenä sunnuntaina jälestä Uolavin päivän. Eilen oli taas tämmöinen pestuujuhla, jossa hevosten luku nousi ei vähemmän kuin noin 1300" ja ihmisluku 5,000 à 6,000 välille. Jo lauvantaina nähtiin jalkaväkeä samoilevan kirkolle päin, millä matkalaukku, millä nyytti tai pussi tai muu semmonen keralla. Mutta eilen aamulla aikasin alkoi vasta oikea markkina-kulku: kellot ja kulkuset panhasivat, usealla pari hevosia edessä, kelpo vauhtia rientäissä, jolle kululle sekä hevosettä runsaasti virtaavan jalkaväen juhlapukujen kirjavuus kesäisen luonnon helteisessä ihanuudessa antoi suurenmoisen kuvauksen kansan liikenteestä, jota kansanliikkeeen kirjavuutta lisäsi someudellaan viipurilainen ukko leveässä hatussaan, rinkilä-vankkurinsa keulalla istua kökötellessään, parrakas sipulin kauppias reslassaan, vaarinkaljan myyjä tynnöriensä päällä j. m. s. raha-asioissa toimivat. [20]

David Tuomisen kausi Mustialan isännöitsijänä päättyi vuoden 1879 lopussa, sillä hän otti vuoden vaihduttua muuttokirjan Kymin puolelle, jossa perhe merkittiin Suur-Tavastilan tilalle [21]. Syksyllä 1880 hän haki yhtä Turun läänin puustellintarkastajan tointa [22]. Vuoden lopussa David Tuominen kirjoitti otsikolla Karjanhoito Sippolassa eli ehkä ainakin käynyt vanhoilla kotipaikoillaan [23]. Hänet kuitenkin mainitaan keväällä 1881 Kymin kunnanhallinnon toimijana.[24] Syyskuun alussa pehtori David Tuominen voitti Pielisjärven maanviljelyskokouksen kilpakynnön [25].

Kotkan Sanomat
12.9.1883
Vuoden 1882 lopussa D. Tuominen kuului juuri aloittaineen Kotkan Sanomien toimitukseen.[26] Ehkä hän ei siis ollut jättänyt kirjoittamista. Suur-Tavastilassa hän oli jälleen/edelleen syksyllä 1883.

Keväällä 1884 David Tuominen haki hoitajan ja opettajan virkaa Koivikon kasvatuslaitoksessa Mikkelissä ja tuli valituksi. [27] Huhtikuussa hän myi huutokaupalla "kaikenlaisia huonekaluja ynnävähempi joukko kukkasia" todennäköisesti muuttoa varten [28]. Koivikko ei ilmeisesti ollut mieluinen työpaikka, sillä ennen vuoden loppua David Tuominen ehti hakea taloudenhoitajan virkaa Niuvanniemen hoitolaitoksesta ja puustellin kaitsijan virkaa Hämeen läänistä [29]


[1] Suomalainen Wirallinen Lehti 22.03.1873 no 35
[2] Oulun Wiikko-Sanomia 05.04.1873 no 14
[3] Åbo Posten 16.04.1874 no 44
[4] Hämäläinen 18.06.1874 no 24
[5] Morgonbladet 09.09.1874 no 208
[6] Vasabladet 21.08.1875 no 34
[7] Suomenlehti 25.02.1873 no 8; Suomenlehti 04.03.1873 no 9; Suomenlehti 11.03.1873 no 10; Uusi Suometar 23.04.1873 no 47; Suomalainen Wirallinen Lehti 12.06.1873 no 70; Suomalainen Wirallinen Lehti 22.07.1873 no 86, Suomalainen Wirallinen Lehti 26.07.1873 no 88; Suomalainen Wirallinen Lehti 04.09.1873 no 105, 146, 147; Suomalainen Wirallinen Lehti 10.01.1874 no 4; 13.01.1874 no 5; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.02.1874 no 25; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.03.1874 no 27; Suomalainen Wirallinen Lehti 07.05.1874 no 54; Suomalainen Wirallinen Lehti 20.09.1873 no 112; Uusi Suometar 12.01.1874 no 5; Uusi Suometar 16.01.1874 no 7; Suomalainen Wirallinen Lehti 12.02.1874 no 18; Suomalainen Wirallinen Lehti 19.05.1874 no 59, Suomalainen Wirallinen Lehti 21.05.1874 no 60, Suomalainen Wirallinen Lehti 23.05.1874 no 61; Uusi Suometar 05.06.1874 no 65; Suomalainen Wirallinen Lehti 26.05.1874 no 62; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.05.1874 no 63; Suomalainen Wirallinen Lehti 06.06.1874 no 67; Suomalainen Wirallinen Lehti 16.06.1874 no 71; Suomalainen Wirallinen Lehti 20.06.1874 no 73; Uusi Suometar187424.07.1874 no 85
[8] Suomalainen Wirallinen Lehti 08.09.1874 no 107
[9] Elimäki RK 1867-76, 95
[10] Suomalainen Wirallinen Lehti 02.01.1875 no 1; Suomalainen Wirallinen Lehti 16.01.1875 no 7; Suomalainen Wirallinen Lehti02.02.1875 no 14; Suomalainen Wirallinen Lehti01.04.1875 no 39; Suomalainen Wirallinen Lehti 29.04.1875 no 51; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.05.1875 no 54; Suomalainen Wirallinen Lehti 15.05.1875 no 58; Suomalainen Wirallinen Lehti 01.07.1875 no 77; Suomalainen Wirallinen Lehti 02.09.1875 no 104; Suomalainen Wirallinen Lehti 26.10.1875 no 127; Suomalainen Wirallinen Lehti 13.11.1875 no 135; Suomalainen Wirallinen Lehti 02.12.1875 no 143; Suomalainen Wirallinen Lehti 30.12.1875 no 154
[11] Suomalainen Wirallinen Lehti 02.01.1875 no 1
[12] Uusi Suometar 27.09.1875 no 113
[13] Suomalainen Wirallinen Lehti 23.10.1875 no 126
[14] Suomalainen Wirallinen Lehti 30.10.1875 no 129; Suomalainen Wirallinen Lehti 18.11.1875 no 137
[14b] Suomalainen Wirallinen Lehti187615.01.1876 no 5; Suomalainen Wirallinen Lehti 22.01.1876 no 8; Suomalainen Wirallinen Lehti 21.10.1876 no 124; Suomalainen Wirallinen Lehti 26.10.1876 no 126; Suomalainen Wirallinen Lehti187628.12.1876 no 152 
[15] Suomalainen Wirallinen Lehti 13.01.1876 no 4; Suomalainen Wirallinen Lehti 24.02.1876 no 22; Suomalainen Wirallinen Lehti 27.04.1876 no 49; Suomalainen Wirallinen Lehti01.06.1876 no 64; Suomalainen Wirallinen Lehti 10.06.1876 no 68; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.10.1876 no 117; Suomalainen Wirallinen Lehti 21.11.1876 no 137; Suomalainen Wirallinen Lehti 30.12.1876 no 153
[16] Vasabladet 09.09.1876 no 72
[17] Suomalainen Wirallinen Lehti 02.01.1877 no 1; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.04.1877 no 40; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.08.1877 no 96; Suomalainen Wirallinen Lehti 17.11.1877 no 137;
Suomalainen Wirallinen Lehti 30.01.1877 no 12; Suomalainen Wirallinen Lehti 27.03.1877 no 36; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.04.1877 no 40; Suomalainen Wirallinen Lehti 12.05.1877 no 56; Suomalainen Wirallinen Lehti 09.06.1877 no 68; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.06.1877 no 76; Suomalainen Wirallinen Lehti 11.08.1877 no 95; Suomalainen Wirallinen Lehti 11.09.1877 no 108; Suomalainen Wirallinen Lehti 04.12.1877 no 144;
[18] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.01.1878 no 1; Suomalainen Wirallinen Lehti 07.02.1878 no 16; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.02.1878 no 19; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.03.1878 no 31; Suomalainen Wirallinen Lehti 30.04.1878 no 51; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.05.1878 no 57; Suomalainen Wirallinen Lehti 04.07.1878 no 79; Suomalainen Wirallinen Lehti 15.08.1878 no 97
[19] Hämäläinen 18.07.1878 no 29; Hämäläinen 01.08.1878 no 31
[19a] Suomalainen Wirallinen Lehti 11.06.1878 no 69; Suomalainen Wirallinen Lehti 18.06.1878 no 72; Suomalainen Wirallinen Lehti 20.06.1878 no 73; Suomalainen Wirallinen Lehti 24.08.1878 no 101
[20] Uusi Suometar 14.03.1879 no 31; Suomalainen Wirallinen Lehti 03.04.1879 no 40; Suomalainen Wirallinen Lehti 07.08.1879 no 93
[21] Elimäki RK 1878-1880, 108; Kymi RK 1871-1881, 348
[22] Åbo Posten 06.10.1880 no 232
[23] Suomalainen Wirallinen Lehti 28.12.1880 no 152
[24] Uusi Suometar 28.03.1881 no 71; Östra Nyland 13.04.1881 no 4
[25] Karjalatar 23.09.1881 no 38
[26] Kotkan Sanomat188220.12.1882 no 0
[27] Pellervo 03.04.1884 no 14; Pellervo 24.04.1884 no 17;
[28] Kotkan Sanomat 16.04.1884 no 16
[29] Savo 21.07.1884 no 84; Hämeen Sanomat 11.11.1884 no 90