Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa

Jossain vaiheessa viime vuotta joku ystävällinen sielu mainitsi sukututkimuskeskustelussa Latvian digiarkiston. Laitoin linkin talteen ja rekisteröidyinkin, mutta tarkempi tutustuminen jäi. Ensisijaisena kiinnostuksen kohteenani oli Riian ruotsalais-suomalainen seurakunta ja mahdolliset lisätiedot kaupungissa vuonna 1699 avioituneista esivanhemmistani.

Digiarkiston käyttöliittymä on yksinkertainen sekä hyvässä että pahassa. Kun kielenä on englanti ev.-lut. kirkonkirjoihin pääsee valitsemalla ylhäältä "Contents", kirjautumalla sisään, valitsemalla seuraavalta sivulta "Virtual Archives", sitten "Church books", sitten "Evangelic Lutheran". Seuraavana on maantieteellinen valinta, jota en täysin ymmärrä, mutta Riika on ainakin linkin "Parishes" takana.

Ruotsalais-suomalainen seurakunta on "Riga, St. Jacobi (Rīgas sv. Jēkaba)" ja sen kirjaluettelo alkaa historiakirjoilla, joiden määrittelyyn saksankielisiksi ei kannattane kiinnittää huomiota.

Sen sijaan on hyvä tietää, että päällimmäinen on hakemisto toiseen. Tai tarkemmin sanottuna siinä on neljä ERI hakemistoa varsinaisen historiakirjan eri osiin. On siis yksinkertaista tarkistaa löytyykö esimerkiksi kaupunkiin sijoitetun Pohjanmaan rykmentin sotilaista tai upseereista merkintöjä, mutta ei pidä lopettaa ensimmäiseen z-kirjaimeen vaan katsoa jokainen hakemisto erikseen.

Ensimmäinen tuttu nimi, joka osui silmiini oli Eosander, joka oli vihitty avioliittoon 25.2.1686. Tätä ei tiennyt SBL, joten pääsin testaamaan suhtautumistaan korjausehdotuksiin.

Anrepin aatelismatrikkelin mukaan Agnes Margaretha Gyldenhoff kuoli Tartossa. Hautajaismerkintänsä löytyi kuitenkin Riiasta. Mutta - opettavaisesti - se ei ollutkaan lopullinen, sillä aatelis-wikin (ja todennäköisesti Elgenstiernan) mukaan "död 1703-05-25 i Dorpat och bisatt s. å. 16/12 i Riga samt följande år förd till Sverige och begraven i fädernegraven i Lovö kyrka".

Varsinaiseen tutkimuskysymykseeni sain marginaalisia vastauksia. Olen aiemmin yrittänyt ympätä Christina Humblea ruotsalaiseen pappissukuun, mutta kun ensimmäinen aviomiehensä oli vänrikki, niin ehkä sotilaat olisivat lähempänä? Pyhän Jaakobin seurakunnassa haudattiin vuonna 1685 kapteeni Humblan lapsi ja keväällä 1687 vääpeli Humbla. Voisivat olla Christinan sukulaisia? (Hakemiston viskaali Mathias Humblaa en itse kirjasta löytänyt.)

Mahdollisesti hyödyllisempää (kun tästä joskus palaan kirjoittamaan) voi olla se, että hautauksiin oli merkitty niitä toimittaneet papit ja näin saan kiinnitettyä neljä ajankohtaa, jolloin Kristian Procopaeus oli Riiassa.

Vanhoista painatteista

Dagligt Allehanda -hakuihini tarttui 15.9.1772 julkaistusta lehdestä kirjamainos.

Painosta oli juuri tullut Gustafs Gärningar, Sweriges Sällhet suomeksi käännettynä. Sitä sai ostaa Tukholmassa Stolpen kirjalaatikosta, Turussa professori Lefreeniltä, Vaasassa kirjansitoja Rundbergiltä ja Kokkolasta kirjansitoja Lenniniltä. Hintaa oli 12 äyriä kuparirahaa.

Mainoksessa ei mainita käännöksen saamaa nimeä ja sen löytämiseksi tartuin Pippingin suomeksi präntättyjen kirjojen luetteloon, josta selvisi, että kyse oli nimekkeestä Gustawin Teot Ruotzin Onni. Kahdeksansivuisesta julkaisusta on kappale Kansalliskirjastossa.

Ehkä ohuen muotonsa vuoksi julkaisua en löydä suomeksi enkä ruotsiksi Henrik-tietokannasta. Ei ole kiinnostanut vai on luettu loppuun?

Kaikenlaista pientä painettiin. Toinen Dagligt Allehanda -löytö oli ilmoitus 30.3.1770, jolla kaupattiin painettuna Vaasasta Tukholmaan lähetettyä kirjettä.

Kirje käsitteli Vaasaa valtiopäivillä 1761 ja 1765 edustaneen raatimies Thölbergin laskutusepäselvyyksiä. Tätä en Fennicasta löytänyt, mutta sanoilla 'bref till en vän' tuli esiin m.m. Kongl. maj:ts tro-tjenares och häradshöfdinge öfwer swenska Carelen, egenhändiga bref, til mig, riksdagsmannen i det hederwärda bonde-ståndet, Thomas Andersson Kuitinen, angående ganska usla tilstånd, stora nöd och elände, som i synnerhet genom en hård executions-twång af krono-betjeningen i hwarje socken, för obetalte krono-utskylder nu hemsökes och taga hwad som fins intil kläderne af kroppen, [et]c 

Ovatkohan kaikki oikeasti alunperin kirjeitä?

Painetuista kirjeistä puheenollen Dagligt Allehandassa 19.8.1784 julkaistiin Helsingissä kirjan (?) En gammal mans utwalda bref tilanneet. Ensimmäisenä kauppias Sederholm.

Ehdin jo toivoa, että kirjalla olisi joku yhteys Helsinkiin, mutta ilmeisesti kyse on Tessinin kirjasta En gammal mans utvalda bref til en ung prins, jonka ensimmäinen osa julkaistiin 1785.

Ryyppymies opettajana

Matti Hahtolan vakuutettua minut elämäkertansa  Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) suhteellisesta totuudellisuudesta on kuvauksensa opettajastaan yhdistettävissä vastaavan suhteellisella varmuudella Karl August Cajaniin. Raahesta lähdön ajoitus ja kuolinsyy stemmaavat.

Vuoden 1836 paikkeilla Raahen pedagogiossa luettiin "katekismusta, raamatun historiaa, maailman historiaa, maantietoa ja sisälukua sekä kirjoitusta ja laskentoa".

Koulu oli avoinna 7—10 e. p. p. ja 2—5 j. pp. Mutta usein tapahtui, ettei päästy j. p. p. sisälle syystä, että opettaja oli ryyppymies, ja levähti liian kauvan puolista. Kuitenkin lienee ollut oppinut mies, koska toisinaan saarnasikin kirkossa. Eräänä talvipäivänä oli hyvin pakkanen me oppilaat, jotka odottaissamme olimme kisailleet hyvän aikaa opettajan nukkuissa, aina neljään saakka ulkona, menimme viimmein eteiseenkin kisaamaan, että opettaja heräjäisi unestaan. Vaan kun siitä ei apua ollut, löi eräs vanhemmista oppilaisista useat kerrat kovasti nyrkillään koulun oveen. Silloin aukaistiin ovi ja opettaja tokasi: "kuka löi oveen?" Siihen vastauksen saatuaan tarttui hän lyöjää tukkaaan ja läsäytti konnalle, varoittaen ettei saa kolistaa ovelle. Kuitenkin pääsimme sisään ja oltuamme siellä yhden tunnin, laskettiin pois. 

Tietysti olisi opettajan käytöksestä tehty esimiehilleen kanteita, jos siellä olisi ollut herrasväen lapsia, mutta siellä kävi ainoastaan alhaisen lapsia. Herrasväki ja ne, joilla vaan varallisuutta oli, lähettivät lapsensa Ouluun kouluun. Raahen koulua pitivät mitättömänä, eikä siellä paljon edistynytkään.

Muutamana kevännä oli koulun hyyskää siivoamassa eräs äijä, jota nimitettiin Karipaukkariksi ja kun opettajakin sattui olemaan jotensakin tinassa, niin kävi hän väliin tarkistamassa Karipaukkarin työtä ja tuli kouluun kalossit pahassa siivossa. Opettajan ollessa Karipaukkarin toimia katsomassa, repäsi eräs koulupojista palasen ihka-uuden katekismoni lehdestä. 

Opettajan sisään tultua menin, näyttäen kirjaani, valittamaan, että tekevät pahuutta ja että äiti on kotona minulle vihassa kirjan repimisestä. Opettaja pani yhden kirjan lehdistä etu- ja keskisormen väliin käskien minun pitää kirjasta kiinni, sitte veti lehteä lausuen "repikö se noin?" Kun havaitsin kirjanlehden irtautuvan, niin annoin perään, mutta silloin iski opettaja minua korvalle, lausuen "etkö pidä." Sitte kysyi vielä: "repikö se noin?" Kun lehti oli jäänyt hänen sormiensa väliin, talutti hän tukasta minun mustaan penkkiin istumaan, viskaten lehden kappaleet laattialle, ja meni taaskin ulos Karipaukkarin pakinoille, jolla ajalla toverini tekivät minulle enemmän kiusaa. 

Kotia tultuani selvitin itkusilmissä äitille, mitä koulussa tapahtui näyttäen kirjaani. Äiti, jolla sanottiin olevan hyvä "supliiki," lausui ettei Matti iltapuoleen menekään kouluun. "Ette te taitaisi sinne päästäkaän, voipi taaskin maisterinne nukkua. Minä käyn huomen-aamulla maisterin puheilla," selitti äiti. Seuraavana aamuna lähtikin äiti maisterin pakinoille. Sieltä palattuaan kysyin: "mitä sanoitte maisterille?"

"Kyllä minulla sanomista oli. Uhkasin kannella piispalle, koska kohta piispan kinkerit tulee, että maisteri pitää huonoa käytöstä ja rötkistelee lasten nähden juovuksissa."

"No mitä maisteri sanoi?"

"Eipä sillä ollut mitään sanomista, pyysi ettei toki mennä piispalle kantelemaan. Hän lupasi ostaa uuden katekismuksen ja pyysi ettei ottaa poikaa sentähden pois koulusta." 

Asiasta ei ollut sen enempätä puhetta kotona eikä koulussa, kävin vaan edelleenkin koulussa, ja olihan siellä hupaisaakin kun oli paljon muitakin ja sai usein kisailla ja mäkeä laskea kirkon hyppyrissä ja Pitsenin mäessä, jotka olivat likellä koulua. Edistyminen oppiaineissa ei tullut sanottavasti kysymykseen. 

Eräänä päivänä iltapuoleen saavuimme me kolme naapuritaloin poikaa aikaiseen kouluun ja kun ovi sattui olemaan auki menimme sisään. Kohta riensin minä kynttilälaatikolle valitsemaan paksusydämistä kynttilää illaksi nenäni eteen. Laatikon kantta auki vetäissäni sattui käteni pulloon, joka kaatui ja meni rikki. Pullossa oli viinaa, ja viina juoksi pitkin laattiaa. Minä säikähdin, tuppasin laatikon kannen kiinni, hyppäsin toverieni viereen penkkiin ja pyysin etteivät suinkaan ilmoittaisi maisterille pullonsärkijäa. Hetken perästä tuli opettaja sisään, käveli pöydän luo, ja kun hän huomasi viinalätäkön laattialla, vihelsi hän pitkän säikeen ja kysyi, että onko täällä kuulunut mitään kilahdusta.

"Kyllä kuului kuin olisi lasi särkynyt," vastasimme yhteen ääneen.

Piika tuli sitten pyhkimään laattiaa ja korjaamaan pois lasinpalaset. Toverini olivat sittemminkin niin uskollisia, etteivät ilmoittaneet miten pullo särkyi ja niin säilytin selkänahkani eheänä.

(*) 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 Oulun Ilmoituslehti
Kuva Fyren 3/1902

Ajatuksia Pariisin museoista 3/3

Keskiviikkoaamuna kohteenani oli Musée de l'Armée. Normaalioloissa olisin jättänyt sen väliin, mutta näyttely, joka lupasi kertoa sotilaan elämästä "roomalaisajasta tähän päivään", houkutteli. Pettävästi, sillä näyttely painottui 1900-lukuun enkä oppinut mitään uutta. Huomattavasti antoisampi kokemus oli saman katon alla Musée des Plans-Reliefs. Valitettavasti yhteenkään otokseeni ei tarttunut 1660-luvulta vuoteen 1870 sotilaallisiin tarpeisiin tehtyjen ja ylläpidettyjen Ranskan maastomallien upeus.

Onneksi jätin armeijamuseon melko ripeästi taakseni, sillä loppupäivä meni Musée de l'Hommessa, jonka olisin mielelläni kiertänyt toiseenkin kertaan. Nimensä mukaisesti perusnäyttely kertoi ihmisyydestä. Ennen odottamaani esihistorian aikajanaa käytiin läpi erilaisia teemoja ihmisyyden olemuksesta. Miten eroamme eläimistä ja miten olemme samanlaisia, mitä eri puolilla maailmaa ajatellaan suhteesta luontoon jne. Modernia ja "englantilais-ruotsalaista" verrattuna muihin Pariisin kohteisiin. Rinnalla kulki tiedehistoria, jonka puitteissa esiteltiin anatomisia vahamalleja 1600-luvulta lähtien ja 1800-luvun rotututkimuksen kipsivaloksia.

Pääkallojen keruun sijaan ranskalainen tutkija oli tilannut maailmalla liikkuvilta kipsivaloksia elävistä ihmisistä, joista piti myös merkitä muistiin ihonvärisävy. Osasta oli tallessa nimi, mutta valitettavasti osasta vain maantieteellinen alue. Suomalaiset eivät olleet joko kiinnostaneet tai suostuneet mallinnettaviksi. Kahden saamelaisen päät olivat asetelmassa korkealla ja kuvani ovat siksi epätarkkoja. Suomen puolelta tässä toinen vasemmalta.

Ruotsin alueelta kuvan keskellä oleva.

Tämä vanha tutkimus oli esillä tietenkin kriittisesti tarkasteltuna.

Ihmisen kehityksen aikajanalla vähässä valossa ottamani kuvat upeasta kivikauden taiteesta eivät ole jakamisen arvoisia. Kuva arkeologisen päättelyn esittämisestä tietokoneanimaatiolla ei ehkä myöskään avaudu, mutta kehun kumminkin. Erityisesti kolme eri tulkinnan esittämistä.

Torstain kohde Louvre osoittautui yhtä eksyttäväksi kuin Pariisin kadut. Onneksi satuin aloittamaan pienestä vaihtuvasta näyttelystä, joka käsitteli vallan tukemista taiteella. Näyttelyn ratsastajapatsaita käsitellyt osio vei ajatuksen kotikaupunkiin. Olen yhdistänyt Mannerheimin ratsastajapatsaan hyvin konkreettisesti vuoden 1918 voittokulkueeseen, vaikka univormu ja hevonen taitavat olla toista maailmansotaa. Muistaakseni en ole koskaan ajatellut patsasta suhteessa pitkään jatkumoon kuninkaiden ja vallanpitäjien ratsastajapatsaita. Sietäisi.

Vallan ja esineiden suhde tuli sitten mieleen useasti Louvressa kiertäessäni. Vahvimmin Darius I:n vuoden 510 eaa paikkeilla pystyssä olleen palatsin jäänteiden kohdalla.

Isoin esine on pylvään kapiteeli, jonka alla on ollut monta kertaa korkeampi pylväs. Joita tilassa on ollut kymmeniä. Palatsiin tullut on takuulla tuntenut itsensä pieneksi ja ymmärtänyt olevansa vallan alla.

Viimeisenä päivänä oli kätevää olla lähellä lentokenttäkuljetusta ja näin päädyin Musée Quai Branlyn suojaan. Sen Euroopan ulkopuolelta kerätyt kokoelmat tökkivät. Olisi mielelläni katsonut esineitä ITE-taiteena, mutta eiväthän ne sitä olleet vaan erilaisiin tarkoituksiin tehtyjä. (Ja onko kuva koskaan "vain kuva"?) Vaihtuvassa näyttelyssä Keski-Afrikan patsaita ja naamioita piti näyttelyn intron mukaan katsoa taiteena ja taidonnäytteenä, mutta oliko se oikein, kun kyseessä oli uskonnolliset esineet? (Olisiko tätä pitänyt ajatella myös Louvren huoneissa?)

Maantieteellisesti järjestetyssä perusnäyttelyssä eri paikoista oli eri tarkoituksiin tehtyjä esineitä. Vertailu oli mahdotonta ja kulttuurien kontaktit näkymättömissä. Kaikki oli erillistä ja erityistä. Kaipasin Musee de l'Hommen vahvempaa tulkintaa ja viestintää. Mitä tästä oli tarkoitus saada irti?

Kuten Arabimaailman istituutissa aiemmin mietin miltä vastaava kokoelma Euroopasta näyttäisi. Paradoksisesti todennäköisesti vielä suuremmalta sekasotkulta, kun olisi taustaymmärrystäkin. Kävi nimittäin mielessä, että epämiellyttävän tunteen täällä aiheutti oman tietämyksen puutteet.

Ajatuksia Pariisin museoista 2/3

Heti Pariisiin jouluaattona päästyäni hakeuduin Musée de Clunyyn eli Ranskan kansalliseen keskiaikamuseoon, joka Tukhomaan ja Turkuun tottuneena vaikutti kuivalta ja kirkolliselta. Vaihtuva näyttely lasista olisi varmasti ollut opettavainen, mutta yli 25 vuotta käyttämättömänä ollut ranskan kielen taitoni ei riittänyt avaamaan hienouksia. Vasta lähtiessä poimin mukaan lasten esitteen, josta sain tietoakin irti.

Aivan toista oli tapaninpäivän ohjelmani aloittanut Le musée des Arts Forains, jonka voinee yksinkertaisimmin määritellä tivolimuseoksi. Se on auki yleisölle vain runsaan viikon joulun jälkeen, joten seisoin jonossa paikallisten kanssa. He olivat kaikki tulleet nauttimaan kokemuksesta ja fiilis tarttui minuunkin jossain määrin.

Yli sata vuotta vanhat huvitukset olisivat näyttäytyneet aivan toisina kirkkaassa valossa ja hiljaisuudessa, jossa ehdin alkuvaiheessa ottaa tämän kuvan.

Kuvassa oikealla on polyfoni, jota vastaavaa soitettiin esityksessä, jollaisia varmaankin oli pitkin Eurooppaa 1800-luvun lopulla.

Esitykset kuuluivat sisäänpääsyn hintaan, jolla sai myös yhden kohdelipun, joita sai tietenkin lunastaa myös lisää. Lapsukaisten lippuja meni peliin, jossa palloja heittämällä sai hevosen eteenpäin. Toisaalla oli variantti, jossa etenivät tarjotinta kantavat tarjoilijat.

Kohdelipuilla sai kokea myös museon kolme karusellia, joista yksi muistutti Linnanmäen puukarusellia. Erikoisin oli polkupyöräkaruselli (vuodelta 1861?), jossa lihasvoimalla voitiin saavuttaa 60 km/h, jota ei tietenkään 1800-luvun lopulla muualla koettu.

Itse valitsin antiikkisen oloisen ja erittäin rauhallisen karusellin, josta valitettavasti en löytänyt infopaperia.

Sellaista ei myöskään ollut näissä viikinkiveneen edeltäjissä, jotka valitettavasti eivät olleet käytössä.

Markkinatunnelma jäi taakse kun taivalsin Institut du Monde Arabeen, jossa tutustuin sekä vaihtuvaan näyttelyyn Lähi-idän kristinuskosta että perusnäyttelyyn. Jälkimmäinen aiheutti päänvaivaa maantieteellisellä laajuudellaan (Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka) sekä läpinäkyvillä vitriineilläkin esiintuodulla kolmen uskonnon (ja muiden uskomusten) yhteiselolla.

Saudienkin rahoittamassa laitoksessa olin odottanut yksipuolisempaa ja yksinkertaisempaa viestiä. Esinetekstit olivat vain ranskaksi, joten ymmärrykseni oli vain osittaista. Arabiankielen kirjoitus syntynyt, kun kristityt yrittivät toteuttaa alueella lähetyskäskyä? Käännytystyön ja kirjoittamisen yhteys jo näin varhain?

Aikaa oli mennyt yllättävän paljon ja suuntasin hotellille, mutta sattumalta matkalle osui Musée d'art et d'histoire du judaisme, joten poikkesin katsomaan ilmaisen näyttelyn, joka siellä eniten kiinnostikin. Alsacen kylässä oli vanhaa synagoogaa uuteen käyttöön korjattaessa vuonna 2012 ullakon 80 neliömetrin lattian alta löytynyt paperia ja tavaraa 10-20 senttimetrin kerroksena. Juutalaisen perinteen mukaisesti Jumalan nimen sisältävää ei saa tuhota, joten huonokuntoiset kirjat yms. pitää tämäntapaisesti piilottaa. (Toorarullat ovat eri asia, ne haudataan kuin ihmiset.)

Yhdessä vastaavien muiden kätköjen kanssa materiaalista saadaan esimerkiksi aiempaa kattavampaa tietoa juutalaisten kirjanpainatuksesta 1500-luvulta alkaen. Varmasti aineisto kertoo myös paikallisyhteisöstä. Sukututkijana innostuin esiten mappah-siteistä, joista en ollut aiemmin kuullut. Ympärileikkauksen aikana poikalapsen ympärillä ollut kapaloliina katsottiin niin pyhäksi, että siitä voitiin tehdä toorakääre. Ennen lahjoitusta synagoogaan siihen kirjottiin lapsen nimi, patronyymi ja syntymäpäivä. Varhaisin esitellyn kätkön nauha dokumentoi syntymän 25.4.1669.

Ajatuksia Pariisin museoista 1/3

0. Perinteisen tavoiteasetannan sijaan hyppy ajassa taaksepäin. Vietin joulunajan Pariisissa, koska Centre Pompidou oli todennäköisesti Euroopan ainoa joulupäivänä auki oleva museo. Osoittautui hyväksi valinnaksi ja vei koko päivän ja kaikki voimat.

1. Ei päivää ulkomailla ilman suomalaista. Nuoren suomalaisnaisen on vuonna 1907 ikuistanut Sonia Delaunay.

2. Mikhail Kaufmanin Moskovaa vuonna 1927 dokumentoinut elokuva pyöri yhden huoneen seinällä kontekstoimassa ajan taidetta. Se koukutti niin, että katsoin yli tunnin mittaisen filmin seisaaltaan. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton kehitystä oli vielä OK näyttää ortodoksipapit siunaamassa patsaan paljastusta, mainita katulapset ja kohdentaa tuohilipposiin miehen jaloissa. Mutta kaupan elintarviketarjonnassa, jossa kaviaaria lapioitiin rasioihin, oli myöhemmän propagandan piirteitä. Voimistelukohtauksesta tuli mieleen sekä myöhempi Neuvostoliitto että Natsi-Saksa.

3. Joseph Cornellin pieni teos pysäyttti nimellään: Museum (1942). 25 pulloa rasiassa sisältävät kannen tekstin mukaan valon nopeuden, jongleerausesityksen, loputtoman sarakkeen (vai pylvään?), kävelyn y.m. Ja niinhän täysikokoisetkin museot piilottavat elävän elämän kuivaksi tiivistykseksi.

4. Jotain syvällistä esineiden olemuksesta ja olennaisuudesta olisi varmaan pitänyt saada irti Césarin retrospektiivinäyttelystä, jossa oli esillä kuutioituja autoja ja muovitettuja esineitä. Mutta ei irronnut. Ja alkoi olla nälkä.

5. Ravintoa etsiessäni huomasin, että museon alapuolella oleva kirjasto oli täynnä ihmisiä. (Louis Clercin mukaan pääsyynä yliopiston koekausi.)

Ainahan neuvotaan tekemään kuten paikalliset, joten tarkistin kokoelmapäätteeltä kirjan, jota olin ajatellut metsästää myöhemmin Ranskan kansalliskirjastossa. Löytyi täältä ja samasta hyllystä toinenkin aihetta käsittelevä teos.

6. Ruokaakin löytyi, joten virkistyneenä poikkesin tutustumaan Le Prix Marcel Duchamp -ehdokkaisiin. Kolme ensimmäistä olivat aivan käsittämättömiä (vaikkakin varmaan käsitetaidetta), mutta neljännessä Joana Hadjithomas & Khalil Joreige käsittelivät ja esittelivät Pariisissa, Ateenassa ja Beirutissa arkeologisten pelastuskaivausten yhteydessä tehtyjä maakairauksia.

Näytteet olivat keskellä putkissa ja seinillä hieman pienennettynä kokonaisuus tulkintoineen, joissa oli ilmeisesti hieman taiteellista vapautta. Onneksi tekstit oli käännetty myös englanniksi ja pääsin tunnelmaan, jossa menneisyys on kerrostunut jalkojen alle ja ympärille.

7. Aikaa taiteellisesti käsitteli tavallaan myös Giuseppe Penonen Nel legno, jossa hän oli veistänyt puusta esiin sen aiemman olemuksen.

8. Vielä lähempänä historiantutkimusta on Christian Boltanskin teon La vie impossible de C. B., jonka 20 vitriiniä sisälsivät elämänsä todistusaineistoa, jota taiteilija on kerännyt vuodesta 1969 pyrkimyksenään tallentaa todiste kaikesta materiasta ja sanotusta ympärillään. Täytynee hakea miehestä lisää tietoa jossain välissä.

Molybdomantia perinteenämme

Vietin joulunajan Pariisin museoissa (mistä lisää tulevina päivinä), joissa esinetekstit olivat paikallisella kielellä, jonka osaamiseni on pahasti rapistunut. Jätin siis paljon lukematta enkä välttämättä ymmärtänyt sitä, mitä luin.

Otsikko "Du plomb dans l'eau: la molybdomancie" Musée de l'Hommessa jostain syystä kiinnitti huomioni ja tulkitsin sen tarkoittavan uudenvuodenaatosta tuttua tinan valantaa. Tekstin mukaan (ja kaikkihan jo tietävät museoammattilaisten erehtymättömyyden)

Courante au Moyen Âge, cette pratique a refait surface au coeur des villes du 21e siècle en Europe via les populations originaires d'Afrique du Nord.

Että olisi keskiajalla ollut käytössä ja sittemmin hävinnyt tullakseen uudestaan pohjoisafrikkalaisten kautta 2000-luvun kaupunkeihin? Eikä ollut elävä perinne Pohjois-Euroopassa ollenkaan? No, yleisestä muotoilusta huolimatta museolla lienee ollut lähinnä Ranska mielessään. Wikipediakin tietää, että tätä "nykyään harrastetaan pääasiassa leikkimielellä uudenvuodenaattona Pohjoismaissa, Saksassa ja Itävallassa."

Liekö sitten Velikullan 1/1913 kannen mukaisessa asussa täällä harrastettu? Uusi tapa Suomessa ei ilmeisesti ole, sillä Tapiossa 24.12.1875 julkaistussa kirjoituksessa Keski-Suomen tavoista todetaan, että "Uuden vuoden aatto-iltana on vieläkin tapana tinan valaminen." Wiipurin Uutisissa 12.3.1887 julkaistun jutun mukaan "Jokainen meistä tuntee tinan valamisen uuden vuoden aattona."

Kotiseudussa 1/1915 julkaistussa M. J. Westerholmin artikkelissa Tinakuvista ennustaminwen ei ole arviota tavan iästä. Mutta kansanperinnekeräyksien kuvauksista huomaa, että minun 1970-luvulla tuntemani ja harjoittamani tapa oli vain jäänne monipuolisemmasta.

Mitä sitten tapahtuu, kun maaliskuussa 2018 lyijysisällön vuoksi uudenvuodentinojen myynti kielletään? Kelpaako mehiläsvaha tai sokeri korvikkeeksi?