Työntekijän suhde yrityshistoriaan - itsereflektio

Kuuntelin eilen välituloksia Jyväskylän yliopistossa käynnissä olevasta hankkeesta Menestystä menneisyydestä, jossa tutkitaan "yritysten historiatietoisuutta ja sen käyttöä yrityksen liiketoiminnassa - kuten johtamisessa, markkinoinnissa ja brändin rakentamisessa". Omat ajatukseni harhailivat edesmenneeseen työsuhteeseeni ja siihen liittyvään historiaan.

Sitä on pieni pätkä kirjahyllyssäni aivan kuten jokaisen pidempiaikaisen asuinpaikkani historiaa. Nokiasta on tietenkin kirjoitettu paljon enemmän kuin jäänteenomainen kokoelmani, joka alkoi kertyä työsopimusta allekirjoittaessani (joulukuussa 1998?) kun mukaan sain Marco Mäkisen Nokia Sagan. Olisi mielenkiintoista tietää, oliko kyseessä hyvin harkittu sisääajotaktiikka vai ylijäämävaraston hävitys.

Minulla oli tuolloin jo suhde Nokian lähihistoriaan, sillä äitini oli johdon sihteeri yrityksessä, joka jonkin aikaa oli Nokia Chemicals. Äidin aarteisiin kuului kynä ja Jorma Ollilan allekirjoittama kortti, jotka hän sai kiitokseksi työstä Nokian konsernin muodostuksessa. Nämä lienevät tallessa äidin edelleen selvittämättömissä jäämistössä samoin kuin lukuisat toimihenkilöyhdistyksen juhliin tehdyt julkaisut, jotka omalla tavallaan dokumentoivat yrityksen historiaa. Toisessa kohdassa kirjahyllyäni taas on Karl-Erik Michelsenin äitini työnantajasta tekemä tutkimus Sähköstä ja suolasta syntynyt (1989), jonka kappaleen perheemme huumorintajun osoituksena sain 18-vuotislahjakseni. (Varsinainen tai arvokkaampi lahja oli kirjan välissä.)

Työsuhteeni aikana Nokian pitkä historia oli läsnä lähinnä puheiden ja esitysten heittoina kumisaappaista ja vessapaperista. Häikiön kirjoittaman historiateoksen sai ostaa alennushintaan, mutta en muista mitään henkilöstölle järjestettyä esitelmätilaisuutta tms. (Ostamani kappale on mennyt jossain vaiheessa kierrätykseen.) Elettiin siis nykyajassa. Pieninä poikkeuksina Båtvikissa mieleen palanneet äidin kertomukset Kairamon juhlista ja luottamushenkilötoiminnassa tutuksi tullut pitkäaikainen työntekijä, joka oli aloittanut uransa Etelä-Espan pääkonttorilla ja mainitsi tämän suhteellisen usein. Tietenkin, sitten kun oma työsuhde oli pitkälle yli 10-vuotias, aloin itse muistella rakennuksia, joissa olin työskennellyt, joissa ennen oli Nokian toimintoja jne.

Kun Nokian matkapuhelintoiminnot yhdistettiin Microsoftiin, olin töissä tukitoiminnon tukitoiminnossa ja kaikkien muiden tapaan sain ensimmäisenä päivänä uuden id-lätkän, t-paidan ja "one"-teemaisen kirjan. Tuolloin olin jo törmännyt ajatuksiin historian tietoisesta käytöstä, joten kirjan aloitus yrityshistorioiden rinnastuksella huvitti eikä vaikuttanut merkittävästi sitoutumiseeni uuteen työnantajaan. Josta ei sitten tullutkaan kovin pitkäaikainen. 

(Tuolloinen blogitekstini Kontribuutioni Nokian historiaan ei näköjään dokumentoinut tilaisuutta, jossa auoin päätäni Olli-Pekka Kallasvuolle. Äskettäin sain pari tutun kanssa vertailla muistoja ja kuulemma OPK sulki suuni lauseella "Sinut on kuultu". Itse asian suhteen olin tietenkin oikeassa. Kuten myös silloin kun ylempien toimihenkilöiden luottamushenkilönä avasin suuni Ollilan edessä.)

Edelleen kuulun Nokian entisten työntekijöiden FB-ryhmään, jossa eletään sekä menneisyydessä että nykypäivässä. Päivityksinä jaetaan uutisia Nokiasta, mutta myös linkkejä Nokian historiasta julkaistuihin tutkimuksiin ja omia kuvia edelleen käytössä olevista tai varastoista löytyneistä projektien tai koulutusten paidoista ja mukeista, yleisemmästä markkinointimateriaalista sekä tietenkin vanhoista puhelimista. 

Olin kirjoittamassa lopuksi retorista kysymystä siitä, liekö millään muulla suomalaisella yrityksellä vastaavaa entisten työntekijöiden historiakulttuuria, kun muistin pohjilta ponnisti todennäköisesti mutsin työantajan eläkeläiskerho, jota kestittiin kerran vuodessa tms. Eli mahdollisesti on ollut, mutta Nokian erikoisuutena on kyllä se, että harva muistelija lähti eläkkeelle.

Kolme päivää Baltic Connectionsia

Maanantaista keskiviikkoon istuin sekä konkreettisesti että virtuaalisesti konferenssissa Baltic Connections, jonka ekan päivän työpajassa pidin miniesityksen artikkeliaihiostani. Tauoilla ja aamuisin kirjoitin muistiinpanoistani jokseenkin koherenttia raporttia Ohjaajalle opintopisteen ansaitsemiseksi ja lähetin lopulta 14 sivua sillisalaattia. Aineksia pitkähköön blogikirjoitussarjaan olisi siis ollut, mutta ei voimia sen kirjoittamiseen. Joten esille muistot vain kolmesta esityksestä.

Lähimpänä nykytutkimustani oli Antti Häkkisen 1860-luvun nälkävuosien sanomalehtikirjoittamisen analyysi, sillä olin juuri alkukuussa tarkastellut vastaavia kirjoituksia 1700-luvun lehdissä. Tuntui oudolta, ettei tällaista analyysiä ole aiemmin tehty, mutta paikalliskirjeiden kuvauksia on kai nälkävuosien historiassa hyödynnetty vain paikallisolojen kuvaajina. 

Laadullisen tarkastelun ohella Häkkinen oli kokeillut määrällistä tekemällä sanahakuja Kansalliskirjaston digitoimiin lehtiin. Useissa esimerkeissä oli mielenkiintoisia havaintoja, mutta jäi vaivaamaan se, miten ja kuinka perusteellisen ajattelun jälkeen hakusanat oli valittu.

Vanha suola (eli kirjani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22) kutsui kuuntelemaan Yury Akimovin esitystä "Transforming Strangers into Savages: Western impact on Russia’s attitude towards Siberian natives in the first half of 18th century". Rehellisesti sanottuna en ollut lukenut otsikkoa kunnolla ja ajattelin Tobolskista lähteneitä tutkimusmatkoja, joilla oli mukana ruotsalaisia sotavankejakin. Kyse ei ollut tästä läntisestä vaikutuksesta.

Vaan siitä, että läpi 1600-luvun Venäjä levittäytyi itään vaatien paikallisväestöltä turkiksia veroina, mutta jättäen heidät muuten omiin oloihinsa. He olivat kirjaimellisesti "toisia" tai "vieraita" eikä heistä yritetty tehdä "venäläisiä". Tämä muuttui kun Pietari Suuri tutustui länsimaiseen ajatteluun ja alkoi tuoda sitä Venäjälle. Kyse ei ollut vain kauhtanoista luopumisesta ja partojen katkaisusta. Lännestä opittiin, että "lähetystyöllä" maa saadaan pysyvämmin haltuun (jesuiitat yms. Etelä-Amerikassa), ja, että "modernissa" valtiossa kaikilla on sama uskonto, jonka edistämiseksi hallitsija toimii. Vaikka valistusajattelu ei vielä ollut käynnissä Euroopasta saatiin myös ajatusmalli, jossa taikausko on primitiivisyyttä ja on syytä pyrkiä muuhun. Edistyä.

Ajatukset yhdistämällä Pietari Suuri määräsi pakkokäännytyksen, jonka väkivaltainen suoritustapa jäi kirjani aineistosta hyvin mieleen. Käännyttäjille oli perustettu koulu Tobolskiin, mutta he eivät suinkaan osanneet paikallisia kieliä, joten lähinnä heitettiin kastevettä ihmisten päälle ja naulattiin ikoni kodan sisäseinään.

Tämä "eurooppalaisuuden" ja "muun" kohtaaminen liittyy yhteen konferenssin kutsupuheista. Joel Mokyrin otsikko oli "Attitudes, Aptitudes, and the Origins of the Great Enrichment". Lainaan Ohjaajalle lähettämääni tekstiä:

Ilman alkukehystystä Mokyrin esitelmä olisi ollut hyvä uudelleenmiksaus Euroopan noususta 1450-1700. Ei enää nielty vanhaa tietoa sellaisenaan (skeptisyys), omaksuttiin muiden keksinnöt (avoimuus) ja oltiin uteliaita ja tiedonhaluisia (neofilia). Näillä asenteilla positiiviset seuraukset ja sitä rataa.´ 

 

Valitettavasti Mokyr halusi “ajankohtaistaa” teeman lähtemällä liikkeelle Black Lives Matters -liikkeestä. Hän totesi - aivan oikein - että kyse ei ole ainoastaan rasismista vaan perustavaa laatua olevasta epätasa-arvosta. Tämän lähdettä hän mielestään lähti selvittämään aloittaen näennäisen salonkikelpoisesti toteamalla, että selittäjänä ei ole eurooppalaisen kulttuurin juuret, kristinusko tai genetiikka, sillä Muut alueet olivat Eurooppaa kehittyneempiä vuoden 1000 paikkeilla. Joten kun kyse ei ole biologiasta tai maantiedosta, niin kyse on historiasta. 

 

Aivan, mutta historiantutkimuksessa olennaista on rajaus. Mokyrin kehystyksen ja esityksen perusteella olennaista oli eurooppalainen asennemuutos eikä se, mitä siitä seurasi muille. Esityksessä vilahti puuvilla esimerkkinä eurooppalaisesta erinomaisuudesta, jolla täysin vieras raaka-aine synnytti merkittävän teollisuuden. Tässä yhteydessä ei sanaakaan siitä, että britit tuhosivat määräyksillään intialaisen kankaantuotannon tai mainintaa puuvillan tuotantoon useilla seuduilla liittyvästä orjatyöstä. Yleisesti eurooppalaisten vaikutukset toisaalla kuitattiin viittauksella Deidre McCloskeyn kirjaan The Great Enrichment: siirtomaissakin tilanne on parempi kuin menneisyydessä. 

 

Mokyr ei myöskään selittänyt sitä, miten miten avoimuudesta päädyttiin erilaisuuden halveksuntaan ja hyppäsi yli vuosisadat, jolloin varsinainen kolonialismi oli käynnissä yhtäaikaa teollistumisen ja ensisijaisesti länsimaiden rikastumisen kanssa. Yksinkertaistetusti viestinsä siis oli, että eurooppalaiset lähtivät liikkeelle oikealla asenteella ja ansaitsivat sen mitä saivat. (Oma ongelmansa oli eurooppalaisten klimpittäminen ikäänkuin maanosan sisällä ei olisi merkittäviä eroja.) Tämä on erittäin lähellä BLM:n vastustajien näkemyksiä siitä, että rodullistettujen pitäisi vaan korjata asenteensa ja yrittää enemmän. 

Tänä päivänä olennainen epätasa-arvo periytyy toki Mokyrin kuvaamasta ajasta, mutta epätasa-arvoa tuottanut ja tuottava rakenne on luotu ja sitä on ylläpidetty seuraavilla vuosisadoilla tietoisilla teoilla ja ehkäpä Mokyrille keskeisellä “hyödyllisellä tiedolla”? Vaikutukset ovat kumuloituneet tavalla, joka tosiaan on mitä suurimmassa määrin historiaa eikä biologiaa tai maantietoa.

Verenpaineen noustua ikävästi keskustelu jäi seuraamatta.

Kuvat: Robert Wilhelm Ekmanin maalaus. Wikimedia / Illustrations de Les peuples de la Russie. (1812-1813) / The National Archives UK 

Ida Aalbergiä odottaessa

Alex Federleyn kuva asemalta
Fyren 1/1899

Tositapauksia-sarjassa Uudessa Suomettaressa 25.1.1887 julkaistu kertomus.

Oli keskiviikko-ilta. Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä. Näyttelijä X. rouvineen käyskenteli pitkin toisen luokan salin kiiltävää lattiaa, salaa hieroen sminkkiä silmäinsä alta, ylioppilas I. jutteli vilkkaasti erään nystyränenäisen neiden kanssa, tervehtien tavan takaa vastaan-sattuvia tuttaviaan. Tuossa oli polytekniko L., hyvin harras teateri-mies, joka usein seisoi kulissien välissäkin hymysuin näyttelijöitä tervehtien, vieläpä antaen joskus kättä itse tohtorillekin; hän oli näet muutamia kertoja ollut statistina ja siten tullut noin niinkuin läheisemmäksi henkilöksi teaterille. Rouvaansa odotteli lihakauppias Y. tyttärineen, joka oli viisi luokkaa käynyt läpi tyttökoulussa. Lihakauppias oli isänmaallinen mies, joka hyvin kernaasti tarjosi punssia tahi portviiniä teaterin referenteille ja muille sellaisille herroille. Piletti-luukun vieressä seisoi muun muassa professori H:n palvelus-tyttö häveliäästi valkian päähineensä kulmaa hieroen ja silloin tällöin vilkaisten sivukulkeviin herroihin. Ja oli siellä paljon, paljon muitakin ihmisiä, ketä lienevät olleetkin. Onhan sitä kaikilla ihmisillä asiata asemalle junan tullessa.

"No, neiti Aalberg palaa vihdoin viimeinkin", lausui ylioppilas I. daamilleen. "Eikö se ole hupaista!" "Niin! voi kuinka ikävä häntä on ollutkin. Tuntuu siltä kuin olisi teaterista sielu poissa, kun ei hän ole saapuvilla." 

Lihakauppias seisoi aivan lähellä edellisiä puhujia ja näpisti hihastaan tytärtään, joka oli huomionsa erääsen hoikkasääriseen herraan kiinnittänyt. 

"No, milloin hän lopullisesti saapuu sitten kaupunkiin?" kysyi taasen nystyränenäinen neiti kavalieriltaan. Ihan näinä päivinä vakuuttavat hänen saapuvan", selitti ylioppilas. 

Näyttelijä X. asteli juuri sivuitse. Ylioppilas I. riensi hänen luoksensa: "Kuule veli, sanoi hän, ketä odotat sinä? Ethän vaan neiti Aalbergia." 

Näyttelijöillä on — tosin kyllä muillakin ihmisillä — eräs ominaisuus, joka ainakin Arkadian pukulooseissa saapi usein hauskuutta toimeen. He hyvin mielellään noin huvin vuoksi vaan ja ilman mitään tarkoitusta pistävät pieneksi valheeksi. Herra X. myöskin mielellään sillä tavoin huvitti itseään ja lähimmäisiään. 

"Juu", vastasi, hän kysyjälle, "kyllä neiti Aalberg saapuu tänä iltana." "Oletko varma siitä?" "No, kun teateriin tuli häneltä itseltään telegrammi." Hän jatkoi hymyillen astelemistaan.

Lihakauppias kuuli tuon keskustelun. Hänellä on muuten hyvänlaiset korvat, — jos vatsakin. "Eikö tämä ollut onnellinen sattumus!" virkkoi hän tyttärelleen. "Neiti Aalberg tulee tänä iltana" "Voi, voi!" riemuitsi tytär. 

Näyttelijä X. meni taasen sivuitse. "Tuleeko hän tässä vai seuraavassa junassa?" kysyi vielä ylioppilas I. "Seuraavassa, seuraavassa", oli vastaus.

Pian levisi tieto odottelemaan yleisöön, että he saivat kunnian ottaa ensimmäiseksi vastaan suurta taiteilijatarta. 

Kello oli kaksikymmentä vailla kymmenen. Edellinen juna tuli. Lihakauppias sai syliinsä rouvansa, jolla oli kaikellaista kerrottavaa maatilalta. "Kuule eukkoseni", virkkoi lihakauppias. "Tahdotko jäädä vastaan-ottamaan neiti Aalbergia. Hän tulee ensi junassa." "No, mitä minä hänestä", rupesi rouva sanomaan, mutta huomattuaan ukkonsa tuosta pahastuvan, päätti hän jäädä odottamaan. 

Professori H:n rouva saapui myöskin jotenkin väsyneenä matkasta, mutta saatuaan kuulla, että täällä neiti Aalbergia odotettiin, ei hän voinut olla jäämättä odottamaan. 

Tyytyväisenä nojasi polytekniko L. seinää vasten. Olihan hän ollut statistina Regina von Emmeritsissä. Ja olihan neiti Aalberg hänelle sanonut: "Teidän pitäisi seistä tuonnempana, ettette olisi minun tielläni." Hän saattoi siis huoleti nostaa hänelle lakkiansa, niinkuin tuttavalle ainakin. Mitä se teki vaikkei hän nyt esitetty ollutkaan. 

"Olisipa hauska ojentaa tässä hänelle kukkaisvihko tervetulijaisiksi, mutta mistäpä sen nyt ottaa", lausui ylioppilas I. naisille, jotka olivat heidän seuraansa liittyneet. 

Jo kuului jyminä . . Kaikki olivat suurimmassa pinnistyksessä. 

"Liekö hän suuresti muuttunut", lausui eräs hra I:n seuralaisista. 

"Mutta jos hän tulee toisen luokan kautta", huomautti eräs naisista. 

"Ei hän sitä valitse, hän on kansan lapsi", vastasi ylioppilas. 

Ovet avattiin. Ensimäiseksi tuli näkyviin sliippasaksari ryssä "polkupyörineen". Manaili vielä hävytön sitä, ettei hänelle tietä tehty. Röyhkeiksi käyvät ryssät. Ryssän jälestä tulvaili ketä kutakin matkustavaisia, mutta ei tullut vaan sitä odotettua. Jo, jo tuli näkyviin nainen suuressa turkissa. Hänen kasvojaan peitti puoleksi musta huimi. Ylioppilas oli juuri huudahtaa: "Eläköön!" kun eräs herra joukosta riensi tulijalle vastaan ja otti hänet syliinsä. Yleinen hämmästys! Sitten ääretön tyytymättömyys. Sekään ei ollut neiti Aalberg. 

"Kuule eukkoseni", virkkoi tuo tuntematon herra tulijalle. "Onko neiti Aalberg tullut samassa junassa?" "Neiti Aalberg! Pitäisikö hänen tulla Pietarista? Eikö — " 

"Se on totta!" 

Tämä juna tulikin Pietarista päin. 

Ihmiset haihtuivat pian asemalta. Turhaan etsi ylioppilas I. näyttelijä X:tä. Hän oli jo lähtenyt matkoihinsa edellisen junan tultua.

Vieraana kangasniemeläisessä talossa

Kangasniemen kirkkoa

Htm, CC BY-SA 3.0

Wikimedia

Heikki Laitisen Kertomus Kangasniemen pitäjästä Mikkelin läänissä (1875), jossa sana 'eli' tarkoitti ajan tapaan sanaa 'tai', selostaa seuraavaa

Jos vieras tulee taloon, olkoonpa se vaikka oma veli, niin sen ensin pitää joku aika istua penkillä eli seista — kummin tahtoo — jolloin tervehdyksen ja kuulumisten kysyttyä hänelle pidetään hyvin harvaan puhetta. Kun näin kylliksi on istuttu eli seistu, niin sitte isäntä vie vieraan ylöstupaan eli hänen puuttuessa emäntä tekee saman tempun, jolloin siellä tarjotaan viinaa eli kahvia, konsa ei ruokaa annettane. 

Ruokana vieraalle tavallisesti annetaan eli pidetään, että kannetaan yksi eli pari leipää päälletysten pöydälle, joista pieni arpa otetaan pois, kukkurapää lautanen voita, kupillinen kaloja, raavasjalka eli lampaan nivuset tahi käpälä paistina ja joku raaka kypsentämätön möhkäle sianlihaa, maitoa tuopillinen eli kaljaa kapallinen, kuta heistä käsille sattuu. Keittoruokaa saa silloin vieraskin suuren kupillisen eteensä, kuin koti-perheellenkin sitä on valmistettu. Nyt on Jumalan viljaa edessä, ettei syöjää takaa näy. 

Ruoka-astiat usein ovat paremman siisteyden puutteessa, eikä inhota sitä vaikka mustalaisten tahi mimmoisten rahka-suiden kanssa yksistä astioista yksissä syödään ja juodaan. Maito- ja lasiastioista myöskin naastius puuttuu. Asuntohuoneiden lattiain likaisuus ynnä ikkunalasien, pöytäin, rahien, penkkien pesemättömyys ja pyyhkimättömyys, porstuain ja rappuisten siistimättömyys, makauslavain, rovattien, sänkyjen peittämättömyys, vaatteiden penkkilöiltä korjaamattomuus ei ole mikään yleisesti tunnettu paha merkki, vaikka taloudessa usein löytyy 3—4 täysikasvanutta neitoista kokottamassa komeita sulhoja, vaan on heidänkin asumuksensa välistä kuin hiirenpesät; josta usein seuraa monta sairautta. 

Normaalia kotiseudun kaunistelemista tekstissä ei näy Ja Yrjö Waljakan mukaan kyseistä jaksoa

hänen olisi kumminkin pitänyt muokata — niin arvelivat hänen aikalaisensa, siinä lausuttiin monen mielestä liian karvaita totuuksia ja sepä se nostikin Laitista vastaan Kangasniemessä erikoisen mielipahan. Hänen historiansa tuli -uhatuksi polttoroviolla ja sanotaan, että ilman sen kirjoittamista L,. olisi luultavasti saanut pitää paikkansa ja virkansa kansakoulussa! 

Waljakan Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1916 julkaistusta pitkähköstä artikkelista selviää, että Laitinen oli syntynyt torpparin poikana Kangasniemellä 26.10.1832. Papin avustuksella hän pääsi koulutielle ja monien vaiheiden jälkeen takaisin Kangasniemelle, jossa hän kuoli 29.4.1882. Waljakka seuraa häntä paikkakunnalta toiselle, mutta näyttää siltä, että Laitisen elämästä olisi paljon enemmänkin kerrottavaa. Keräämäänsä aineistoa oli vuonna 1916 SKS:llä ja Muinaismuistoyhdistyksen arkistossa. Ainakin ensiksi mainitussa edelleen "Puheita, muistikirja, käsin kopioitu anatomian kirja ym."

Kotipitäjässä Laitista ei ole unohdettu. Yleisten kirjastojen digitoimissa aineistoissa on kaksi 1980-luvulla tehtyä kotiseutuperinnejulkaisua, joissa Heikki Laitinen on asiasanana.

Täydennysosia

Kuva: Gabriel Hildebrand, SHM. CC-BY.

1) Pari kertaa ja viimeksi arvioidessani ruotsalaisen oppimateriaalin 1300-lukua olen epäonnistunut etsiessäni kuvaa aikanaan Historiska museetin vitriinissä näkemästäni suloisesta kalenterista. Marko Halosen Glossa-esitelmän kuvissa oli vastaava Uppsalan yliopiston kirjastosta ja innostuin yrittämään vielä kerran. Ilmeisesti Historiska museetin oma kokoelmaselain on mennyttä ja sen sisältöä kannattaa hakea Kringlasta. Sieltä nimittäin löytyi Kalender av pergament.

Halosen esitelmästä on Glossan blogissa tiivistelmä Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia. Kevyemmin Halosen väitöskirjasta Ylen jutussa Muistilurituksia ja horoskooppeja on, uudenvuodenjuhlaa ei – Pohjoismaiden keskiaikaisista kalentereista löytyi monipuolinen ajankuva. Halosen väitoskirjakin on verkossa: Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study

2) Keskiajan Töölön Margaretan aikalainen oli “Härtönäsin Margareta”, josta Eva Ahl-Waris on kirjoittanut Herttoniemen kartanon blogiin suomeksi ja ruotsiksi. Samaan aikaan kuuluu myös Lucia Olofsdotter – storgodsägare och sponsor av Nådendals kloster, josta Anna-Stina Hägglund on kirjoittanut Åbo Akademin historiantutkijoiden blogiin.

3) Tekstissäni Naisia sotilaina esiintynyt Anna Jöransdotter on saanut pidemmän elämäkerran Inkoon historiasivustolle. 

4) Kirjoihin koskematta kerroin aikanaan kirjastoyrittäjästä 1830-luvun Helsingissä. Tämän yrittäjän aviomiehen syntymän 250-vuotispäivän huomioi tutkimushanke Sanojen liike ja tiedon paikat blogissaan.

5) Teksteissä Pappilasta Venäjän hoviin ja Pappilasta (?) Venäjän hoviin, osa II turvauduin häpeilemättä paremman puutteessa Wikipediaan. Puutteen sijaan kyse oli kuitenkin löytämättömyydestä, sillä myöhemmin verkossa tuli vastaan Johanna Ilmakunnaksen artikkeli Careers at the courts : Noblewomen in the service of Swedish and Russian royals, c. 1750-1850.

6) Venäjästä puheen ollen, vuosia sitten seurasin vielä vanhempaa kävelyesitettä Venäläisten Helsinki. Vastaavaa sisältöä on YouTube-kanavalla IGOR in Russia  soittolistalla Russian Finland.

7) Runsas vuosi sitten kuulin 1800-luvun päivillä Susanna Välimäen inspiroivan esityksen varhaisista naissäveltäjistämme. Nyt elämäkertojaan on Kansallisbiografiassa, mistä taustoitusta Välimäen blogitekstissä Säveltävien naisten elämäkerrat esille – Uusi tieto muokkaa sekä historiakuvaamme että tulevaisuutta.

Logiikkapeli 1770-luvun Tukholmasta

Selvitellessäni erään Suomen puolella pyörineen ruukin mainintoja 1700.luvun Tukholmassa ilmestyneistä lehdistä, huomasin ilmoituksen myyntipisteestään, jonka osoite oli "i Huset N:o 39 wid Kornhamn". Luullen itseni rutinoiduksi Tukholman tutkijaksi ajattelin saavani tuon nykykartalle kädenkäänteessä. Erehdyin, sillä Kornhamn ei ole katu ja nykyisen Kornhamnstorgetin numerot eivät kääntyneet sopiviksi kaupunginarkiston osoitevaihtimessa. Päädyin silmäilemään läpi (valehtelematta!) parituhatta Kornhamn-osumaa 1770- ja 1780-luvun lehdistä, joilla kertyi toivottavasti tarvittavat ainekset ongelman ratkaisemiseen. (Jätetään kotitehtäväksi miettiä, miten sama olisi tehty ennen digitoituja lähteitä ja internetiä.)

Kornhamnstorg. Kuvaaja:Patrik Nylin
CC BY-SA 4.0, Wikimedia

Ensinnäkin, mitä tarkoitettiin ilmaisulla "wid Kornhamn"? Voitiin sanoa esimerkiksi "wid Kornhamn i Degermanska huset" ja Wikipedia kertoo, että vuonna 1741 valmistunut Degermanska huset on nykyään osoitteessa Kornhamnstorg 57 korttelissa Deucalion. Wikipedian mukaan samaisessa korttelissa oli Plomgrenska eller Plommenfeltska huset, jota vastaa sanomalehti-ilmoituksissa m.m. ilmaisu "Plomgrenska huset N:o 50 wid Kornhamn". 

Plomgrenska huset oli Deucalion-korttelin kulmassa ja toisella puolella kulki ja kulkee Triewaldsgränd. Kuja mainitaan Kornhamnin yhteydessä informatiivisimmin ilmaisussa "Steinhausiska husen wid Kornhamn i Triewaldsgränd under N:o 47 och 48". Aikaisemmin ilmeisesti sama osoite oli ilmaistu "Stenhausiska huset emellan Kornhamn och Järntorget" tai "Bruks-Patron Steinhausens hus wid Kornhamn". Kuja on niin lyhyt, että Steinhausenin talo oli joko Deucalion-korttelissa tai Medusa-korttelissa. Nyt kaupunginarkiston vekslaimesta 1729 och 1810 års tomtnummer on apua: tontti Medusa 47 on Triewaldsgränd 1 eli aikaisempi Steinhausenin talo.

Muodostuu hypoteesi siitä, että ilmoitusten talonumerot ovat 1700-luvun tonttinumeroita, mutta ennen kuin ryntään soveltamaan tätä alkuperäiseen ongelmaani, käytän pari suurella vaivalla kerättyä faktaa arvauksen tarkistamiseen ja mahdolliseen vahvistamiseen.

"Hörnhuset N:o 91 och 92 af Stora Nygatan och Kornhamn." Stockholmskällanin korttelit nimeävässä kartassa Stora Nygatan osuu Kornhamnstorgetin kulmaan kortteleiden Typhon ja Cerberus välillä. Tonttihakemistossa Cerberus 91&92 ovat nykykartalla Stora Nygatan 46, joka puolestaan on nurkkatalo eli täsmää hienosti. "Uti huset N:o 85 wid Kornhamn och början af stora Nygatan" puolestaan tarkoittaa Typhon 85:tä, joka on Stora Nygatan 45.

Varmuuden vuoksi vielä "Fru Wacklins hus wid Kornhamn och hörnet af lilla Nygatan" & "Fru Wacklins hus N:o 119 wid Kornhamn". Kuten edellä kartalta saan vaihtoehtoiset korttelit Charon ja Cerberus. Charonissa on tontti 119, joka on nykyään Lilla Nygatan 22 ja sopivassa kulmassa.

Valitettavasti systeemi ei ole niin suoraviivainen, että kaupunginarkiston vekslaimessa voisin Nikolain eli Suurkirkon seurakuntaan rajaten saada tonttinumerolla 39 yksiselitteisen vastauksen alkuperäiseen kysymykseeni. Vaihtoehtoja on neljä: Echo eli Kåkbrinken 2, Medusa 39 eli Västra Slussgatan 61, Euridice eli Västerlånggatan 22 ja Marsyas eli Kråkgränd 2. Jo kohdattu Medusa vaikuttaa todennäköisimmältä, mutta varmuuden vuoksi kävin muutkin läpi ja tarkistin, että ne todellakin olivat toisaalla Gamla stanissa.

Kiitos Stockholmskällanin karttakäyttöliittymän sain osoitteen Västra Slussgatan 61 uskottavasti vuoden 1750 kartalle. Se auttaa myös ymmärtämään ilmaisun "Uti Huset N:o 39 wid Kornhamn gent emot Söder Strömqvarn och Räntmästarhuset" sillä "Söder Ström" on myös kartalla. Räntmästarhusetin osalta apu on jälleen Wikipediassa, jossa rakennus on merkitty vuoden 1771 karttaan.

Tämä erinomainen Jonas Brolinin kartta vuodelta 1771 on Wikipediassa kokonaisuudessaan lukukelpoisena ja ilokseni talojen selitteet vahvistavat aiempia tunnistuksiani. Olin jo työntämässä hakemaani puotia numerolla 56 merkittyyn rouva Bergnerin taloon, mutta palasin Wikipedian artikkeliin Medusa-korttelista, josta selvisi, että korttelin eteläosaan rakennettiin vuonna 1781 uusi rakennus, joka on edelleen olemassa! Valitettavasti 1800-luvulla reippaasti muokattuna, mutta sittenkin!

Wikimedia

Johan Fredric Martinin näkymä Södermalmetilta Slusseniin on ajoitettu vuoteen 1790, joten kaipaamani rakennus on terävimmän kirkontornin alapuolella. Painokuvadigitointi ei silmiä hivele, mutta hienoa päästä "paikan päälle".

Tuntien työ loppujen lopuksi siis kannatti. Sanomalehtien osumien selailu antoi kokonaiskuvaa liike-elämästä Kornhamnissa ja kartalle pääsy vahvisti ajatukseni, että Suomesta meritse tuotu kauppatavara oli suhteellisen helppoa siirtää laivasta myyntipaikkaan. Kuvassa näkyy jopa laivat. Parempi selvittää kuin arvailla.

Matka junan kolmannessa luokassa

Fyren 31/1899