lauantai 21. kesäkuuta 2014

Muinaisteteellisellä tutkimusmatkalla (3/3)

Kertomus alkoi, jatkui ja nyt päättyy...
Viimeinen valttimme oli eräät rauniot, joiden kansan kertomuksen mukaan pitäisi olla joko linnan tai luostarin rauniot. Mahdollisesti myöskin kirkon.

Alati uskollinen oppaamme johti meidät pitkän ja vaivaloisen vaelluksen jälkeen muutamalle autiolle paikalle, jolla jo kaukaa katsoen saattoi päättää olevan ihmistyön jälkiä. Siinä oli kiviä sikin sokin viskeltynä, olipa palanen ehyttäkin kivijalkaa. Vähän sitä kyllä oli minkään isomman rakennuksen raunioiksi, mutta olihan sitä voitu viedä pois aikojen kuluessa ja syöväthän vuosisadat vahvan kivenkin. Ankara väittely syntyi nyt siitä, oliko kysymyksessä kirkon, luostarin, vaiko linnan jätteet. Äänestyksen kautta tulimme siihen tulokseen, että tässä keskiajalla oli ollut komea luostari — munkki- vaiko nunnaluostari, siitä emme toistaiseksi saaneet selkoa. Joku meistä laski luostarin ijänkin. Se oli todennäköisesti kolmannentoista vuosisadan loppupuoliskolta. Yksi meistä piirusti luostarin asemakaavan, toiset kuvailivat sen kehitystä ja vaiheita. Kaikki olimme sitä mieltä, että kotimainen historiantutkimus oli tässä ottanut suuren askeleen eteenpäin.

Me tahdoimme kumminkin vielä tietää, niitä suullinen traditsiooni tietäisi tästä merkillisestä löydöstä kertoa ja päätimme interveivata erästä talonpoikaa, joka viikate olalla meni ohitse.

— Tiedättekö, onko näiden raunioiden läheisyydestä koskaan löydetty mitään aseita tai kulta- ja hopeaesineitä, alkoi tapansa mukaan Kärylainen.

— Mistäpä siihen kullat ja hopeat olisi kasvaneet. Köyhähän se oli. Vaivaistalolla kuolikin, sanoi mies.

— Kuka oli köyhä ja kuoli vaivaistalolla? Kaveri sen tahtoi tietää.

— No se, joka tässä ennen asui.

— Kukas tässä sitten asui? kysäsin minä painavasti.

— Ka, se Kujalan Eeva-Leena, jonka mökki tässä kymmenkunta vuotta sitten paloi.

— Mökkikö tässä sitten on ollut? Käryläisen ääni ilmaisi tätä kysymystä tehdessään tuntuvan tieteellisyyden puutetta.

— Mökki tietysti, mikäs sitten.

Me olimme kuulleet kylliksemme ja — hiukan enemmänkin. Renkipojan huomautukseen, että hän kyllä näyttää tällaisia paikkoja enemmänkin, "jos herrat haluavat", me vastasimme, että aika jo on pitkälle kulunut ja että meidän täytyy tällä kertaa tyytyä siihen, mitä jo olimme nähneet.

Kotimatkalla emme vaihtaneet monta sanaa. Kiinteiden muinaisjäännösten tutkimus kadotti sinä päivänä kolme uutterinta ja etevintä edustajaansa. Mutta meillä on kaikesta huolimatta kullakin aarteemme: minulla vanha kuparikolikko, Kaverilla ruostunut hevoskengänpuolisko ja Karviaisella Rembrandtin taulu — alkuperäinen...
 Aika jättää siis tutkimusretkeläisille hyvästit ja sulkea veräjä jälkeensä.
Hugo Simbergin valokuva "HS Ask 4.54" rajauksellani. Kansallisgalleria.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Muinaisteteellisellä tutkimusmatkalla (2/3)

Matka alkoi edellisessä osassa ja nyt kertomus jatkuu...
Päämäärämme oli nyt muutama mäenrinne, jolla kulkupuheen mukaan pitäisi olla vallituksia ja juoksuhautoja sekä jonkullainen patteri menneiltä sotavuosilta. Kartat ja muistoonpanovihkot otettiin jo ajoisssa esille tarpeellisia tutkimuksia varten. Renkipojan avulla pian löydettiin haettu paikka. Ja todellakin: isoja kuoppia, multakasoja ja ojia, jotka olivat puolillaan vettä. Me jo keskustelimme tappelusta ja vihollisjoukoista. Tuolta ovat ryssät hyökänneet suomalaisten varustuksia vastaan, mutta lyödyt suurella mieshukalla takaisin. Noiden multakasojen alla niitä mahtaa lahota tuhansittain.

Kiersimme mäen ympäri. Toisella puolella oli mies, joka kaivoi ojaa läheisellä pellolla. Tahdoimme tiedustella, vieläkö kansa muistaa mitään noista vanhoista sotavarustuksista.

— Päivää, alkoi Käryläinen ja nosti hiukan lakkiansa, herättääkseen luottamusta. Voitteko ehkä sanoa, onko tämän Vuoren lähettyvillä hautoja.

— Hautoja! nauroi ojankaivaja. Meidän puolessa haudataan kuolleet kirkkomaahan.

— Mutta onhan täällä ennen vanhaan ollut tappeluita, intti Kaveri.

— On kyllä. Kerran tässä tappelivat Ilolan Maijastiina ja Kankkusen Karuliina, kun Maijastiinan kissa oli tappanut Karuliinan kananpojan.

— Mutta täällähän pitäisi joskus tapellun oikein verisesti, sanoin minä.

— Onpa kyllä! Tässä kerran Isonkylän rengit markkinoilta palatessaan joutuivat tappeluun, jossa lyötiin seipäillä, puukoilla ja millä vaan sattui.

Kärsivällisyytemme alkoi loppua.

— Vaan mitäs nuo kuopat ja savikasat tuolla merkitsevät? sanoi Käryläinen.

— Mäkituvan Kalle siitä veti savea, kun hän pruukkia teki mökkinsä korsteenia muuratessaan.

Tieteellinen innostuksemme sai pahan kolauksen. Lähdimme pois ja jätimme ryssänraadot rauhaan, miehen virnuillessa jälkeemme.

Mutta toivo ei vielä ollut kadonnut. Me olimme valmiit kärsimään vaikka pilkkaakin asiamme puolesta.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Muinaisteteellisellä tutkimusmatkalla (1/3)

Kesäjatkiksena Tuulispään numerosta 38/1907 Kalle Kaljahousun kertomus Muinaisteteellisellä tutkimusmatkalla, jonka olen kopioinut niin tarkasti kuin osaan. Otsikon kirjoitusasu siis alkuperäinen.
Meitä oli kolme nuorta, naimatonta miestä, joita ei rakkauden jumalattaren ollut onnistunut saada verkkoonsa. Vapaita olimme kuin taivaan linnut, ja sen vuoksi omistimmekin kaiken liikenevän aikamme tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Viime aikoina oli muinaisuuden tutkimus yhä enemmän alkanut vetää huomiotamme puoleensa. Entisten aikojen elämä ja muistot lumosivat meitä vastustamattomalla voimalla. Meillä oli kullakin jo yhtä ja toista näkyvää tulosta harrastuksestamme. Niinpä oli minulla vanha Ruotsin aikuinen raha, toisella kumppaneistani ruostunut hevosenkengänpuolikas, jonka tekotapaa hän kiitti erittäin originelliksi, kolmas oli muutaman kuvatöherryksen onnellinen omistaja, josta kuvasta hän oli valmis vannomaan sielunsa autuuden kautta, että se oli alkuperäinen Rembrandtin maalaus. Huomatkaa: alkuperäinen!

Olimme jo kauan suunnitelleet tutkimusretkeä, joka käsittäisi pitäjämme kaikki kiinteät muinaisjäännökset. Niitä piti olla paljon, sillä kansa kertoi, että aina Helsingistä asti oli herroja käynyt niitä tutkimassa.

Mutta ennenkuin pyydän arv. lukijaa seuraamaan retkellemme, pyydän saada esitellä retken toimeenpanijat: herrat Käryläinen ja Kaveri sekä allekirjoittanut. Oppaaksemme oli lupautunut talon renkipoika, Santtu nimeltään. Hän kantoi eväitä ja muita tarvittavia kapineita.

Kysymykseemme, olisiko seudulla mitään kiviröykkiöitä, vastasi poika, että hän kyllä näyttäisi meille niitä miten paljo hyvänsä haluaisimme. N. s. hiidenkiukaita tahdoimme ensiksi tutkia.

Eipä aikaakaan kun oppaamme osotti tien varrella kivikkopellon pientarella olevaa suurta kivikasaa, jonka kimppuun me heti hyökkäsimme muinaistieteellisen innostuksemme koko voimalla. Ennen pitkää olimme penkoneet koko kiviröykkiön pohjia myöten, mutta kiviaseita, luita, hiiliä tai muita pakanuuden ajan jätteitä ei vielä ilmennyt. Onneksi tuli tietä pitkin vanha ukko, jonka asiantuntemukseen päätimme vedota.

— Kuulkaas ukko, sanoi Käryläinen tieteellisellä vakavuudella, voitteko sanoa, jos tämä ja muut pakahuuden aikuiset kivirauniot jo ovat tutkitut?

— Mitäs heissä tutkimista olisi, sanoi äijä kuivasti. Tavallisia kiviähän ne ovat. Ei niissä kultaa mahda olla.

— Eipä tietenkään, ehätti Kaveri, mutta muinaistieteelliselle tutkimukselle ne ovat kultaa kalliimmat.

— Minun puolestani saattaa siirtää vaikka koko kasan siitä museoon, sanoi ukko nauraen.

— Tiedättekö, sanoin minäkin vuorooni, miten ja milloin nämä kivet ovat tähän tulleet?

— Sen kai minä tiedän. Viime suvena, kun minä tämän pellon raivasin, kokosin kaikki kivet yhteen läjään, sillä eihän ne pellossa ole muuksi kuin vastukseksi.

Tutkimusretkikunta jatkoi matkaansa. Hiiden kiukaista ei sen koommin puhuttu halaistua sanaa.
Hugo Simbergin lapset Tom ja Uhra nauravat ihan muulle kuin kertomuksen tutkimusretkikunnalle. Hugo Simbergin valokuva "HS Familjeliv 1917 287" rajauksellani. Kansallisgalleria

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Vanhat sanat kuuluvat historiaan?

Aamun Hesarissa oli tiedesivuilla juttu Jenni Kuulialan tutkimuksesta otsikolla "Kuinka kuuromykkä orpo oppi puhumaan ja sai kengät 1200-luvulla". Hieman hämmennyin, sillä olen oppinut pitämään sanaa kuuromykkä vanhentuneena ja epäkorrektina terminä. Ja tässä tapauksessahan kyse ei taatusti ollut fyysisestä puhekyvyttömyydestä, sillä henkilö oli oppinut puhumaan.

Hain mielipiteitä Twitteristä toteamalla "Hesarille sana kuuromykkä OK? Särähti omaan kielikorvaani." ja linkittämällä Outi Ahosen tekstiin, jossa hän on lopulta valmis hyväksymään termin identiteetikseen. Mutta monet muut pitävät parempina kuuroa tai viittomakielistä.
Lisäys 18.6.2014 14:00. Kotuksen sivuille on linkitetty Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomalaisen viittomakielen lautakunnan kokouspöytäkirja 18.11.2002, jossa poliittisesti korrektien viittomien kohdalla todetaan
Esimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole poliittisesti korrektia käyttää sanoja negro ja black, vaan niiden asemesta olisi parempi sanoa African-American. Samoin kuurot yleensä toivovat, että heihin viitattaisiin, ei termillä kuuromykkä, vaan termillä kuuro tai nykyään myös termillä viittomakielinen.
 Twiittiini reagoi Antti Metsänkylä



Hmm... Juttu ei ollut käännös vaan Tuomo Tammisen kirjoittama. Jenni Kuulialan väitöskirja ja monet hänen artikkelinsa ovat vierailla kielillä. Alustus!-artikkelissaan on muutamaan kertaan 'kuuro' ja kerran 'kuuromykkä'. Olisiko sitten korrektia kirjoittaa asia-artikkeliin tai historiantutkimukseen 'kuuromykkä' pelkästään, siksi että lähteessä vastaavasti lukee?

Yritin löytää osviittaa FB:ssä ja Googlella, mutta hedelmällisimmäksi osoittautui analogia, joka tuli itsellenikin mieleen ja, jonka esitti Twitterissä Timo Sipilä.


Tämä vakuutti jopa Metsänkylän
P. S.  Hesarin artikkelin varsinaiseen aiheeseen liittyvää linkkivarastostani

Déjà vu -retki Hämeeseen (2/2)

Itä-Hämeen museon jälkeen katsastimme Hartolan Kuukkerinkallion kuppikiven, jonka kupit olivat kiitettävän huomattavia.

Hartolasta tuli mieleen lukioaikainen kielikoe, jonka kävin suorittamassa jossain Hartolan kansanopistossa. Todennäköisesti siinä, jonka pihapiirissä söimme lounaan.

Lounaan jälkeinen kohde oli Sysmän kivikirkko, joka on myöhemmin laajennettu ristikirkoksi. (Olisi voinut vannoa, etten ollut paikalla ennen ollut. Mutta olinpas.) Selkeäsanainen paikallisopas kiinnitti huomiota Madonna-patsaan hellyttävään yksityiskohtaan: Jeesus-lapsi pitää kättään äitinsä sydämen päällä.

Toisella tavalla koskettava oli tarina, jossa tämä nimenomainen patsas oli kirkosta varastettu. Varas ei ollut sitä kuitenkaan kauas kuljettanut vaan heittänyt ojaan, josta seuraavien lumien sulamisen jälkeen ohikukija oli sen huomannut.

Kirkon lähistöllä on Surmakiven kuppikallio, josta ei löydetty kuppeja, joten kuvankin voin jättää väliin.

Sitten menimme kahville Sysmän Vanhakartanoon, jossa iski jälleen vahva déjà vu -tunne. Sain hieman avitusta retken järjestäjiltä ja löysin blogistani kartanon kuvan vahvistuksekseni muistilleni: olin ollut täällä vuonna 2010.

Minkä jälkeen ei tullut yllätyksenä, että Nordelundin kartanon pihapiirin muinaisjäännöksetkin olin aiemmin nähnyt. Tällä kertaa ei satanut ja menin ensimmäisen kuppikiven pellolle, mutta en toiseen kohteeseen punkkien pelossa. Vuonna 2010 niittykasvit olivat lyhyempiä, mutta maasto kosteampaa.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Déjà vu -retki Hämeeseen (1/2)

Lauantaina oli ohjelmana kesän ainoa Helsingin seudun kesäyliopiston arkeologiaretki. Addiktiotani näihin kuvaa sen, että vaikka otsikkona oli Kartanoita ja kuppikiviä - ja inhoan sekä kartanoita että kuppikiviä - istuin jälleen bussissa.

Ensimmäinen kohde oli Lahden Ristolan kivikautinen asuinpaikka. Nimi ei tuntunut tutulta, mutta paikan päällä pääsi heti suustani "Olenkohan ollut täällä aiemmin?" Eräs retken valmistelijoista totesi, että todennäköisesti olin, sillä Google oli tarjonnut paikan kuvaa blogistani. Kaivoskuoppa näytti edelleen samalta, joten tällä kertaa otos, jossa näkyy asuinpaikka tien toisella puolella.
Kakkoskohde oli Hollolan Myllyojan pyyntikuoppa eli sudenkuoppa. Maasto ei herättänyt muistikuvia, mutta näköjään olen nähnyt hyvin saman näköisen kuopan Hopeaharjulla.
Kolmas kohde oli Itä-Hämeen museo, joka yhdisti kuppikivet ja kartanon. Toinen pihapiirin kuppikivistä oli esimerkillisesti merkitty.
Museo oli komeassa kartanorakennuksessa.
Täällä en ollut ollut aiemmin ja olisin varmasti hyötynyt opastuksesta. Mutta en sitä kuunnellut, vaan harhailin itsekseni niin alakerran asuinhuoneissa kuin piharakennusten tiloissa. Onneksi sentään äkkäsin yläkertaan vievän oven avauksen. Siellä oli isot tilat esineiden esittelylle ja jonkinlaista esitettä olisin kaivannut vähäisten esinetekstien lisäksi.

Toisessa päässä yläkertaa esineet olivat toimintonsa mukaisina ryhminä
ja toisessa päässä aikajanana, jonka kyltitys oli tyylikkäästi maalarinteipillä, ja, joka jatkui lähes nykyaikaan asti.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Entisajan vuoristorata

Twitterissä tänään
No pitihän tämä peruslähteistä tarkistaa. Kansalliskirjaston digitoidut ainekset ovat olleet tänään tavoittamattomissa, mutta muualta.
Sitten kurkkasin Hathiin, jossa vilahti joku tietosanakirja, mistä tuli mieleen Projekt Runeberg
Eli

Ajatella, jos minullakin olisi humanistinen perustutkinto...

Kulttuuriperinnön prosessointia

Kiitos lainaushistorian tiedän, etten vielä ole ottanut käteeni kirjaa Muuttuva kulttuuriperintö. (Tulkinnan vahvistaa se, että kyseistä kirjaa ei vielä edes ole pääkaupunkiseudun kunnallisessa kirjastossa.) Muistin toisin, mutta ajattelin ilmeisesti toista uutuutta Mitä on kulttuuriperintö? (Siitä en saanut irti mitään.) Kulttuuriperintö on selvästi pinnalla. (Kulttuuriperinnön määrittely tuntuu olevan yhtä haastavaa kuin kulttuurihistorian. Onkohan joku uskaltanut yhdistää käsitteitä samaan tekstiin?)
Ensiksi mainitun kirjan tekijöitä oli esittelemässä ajatuksiaan viime viikon torstaina Tiedekulmassa. Päälimmäiseksi jäi mieleen, että "kulttuuriperintö on prosessi". Minulle prosessi on tarkasti määritelty ketju raaka-aineita, prosessointia ja väli/lopputuloksia, mutta humanisteille ilmeisesti epämääräisempi edistyminen/muutos. Mikään ei ole "aitoa ja alkuperäistä". "Muuttuu tai on kuollut."

Nika Potinkara huomautti alkupuheenvuorossan, että kulttuuriperinnön säilyttäminen ja esittäminen museoissa vahvistamisen lisäksi luo identiteettiä. Jota kaikki eivät tunne omakseen, vaikka olisi kuinka pienestä joukosta kyse.

Sanna Lillbroända-Annalan alkupuheenvuoro päättyi ajatukseen siitä, että kulttuuriperintö nähdään nykyään tuotteena ja sijoituskohteena. Tätä voisi miettiä lisää.

Hedelmällisimmillisin hetki tilaisuudessa oli kun yleisöstä Carina Jaatinen esitti puheenvuoron UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen valmisteluista Suomen osalta. Ovat vasta miettimässä ja Jaatinen esitti mahdollisuutena, että ei ehdoteta lisäyksiä kv-listalle vaan pidettäisiin ytimenä dokumentointi ja tallennus. Marketta Luutonen reagoi tähän rivakasti: käsityöperinne vaatii taitojen opetusta eteenpäin.

Muutenkin ajatus "perinnöstä" vaatii mielestäni seuraavan sukupolven aktiivisuutta. Jos ei omaksu (iso)vanhempiensa tavaroita, tapoja tai taitoja, niin onko niitä saanut perinnöksi?

Ja Tere Sammallahtea lainaten (yhden sanan poisjättäen)
... säilyttämisen arvoiset perinteet sekä kulttuuri kyllä säilyvät niitä arvostavien ihmisten toimesta. Valtion ja [] auktoriteetin painostuksella ylläpidetyt ”perinteet” ovat vain pseudokulttuuria, joka ilmentää lähinnä kulloinkin vallassa olevan poliittisen klikin ja sen nimittämän virkamieskoneiston mieltymyksiä.
Kuvat
Lapset pesemässä ja mankeloimassa nukkien pyykkiä Lappeenrannan Ensi-Apu-Yhdistyksen lastentarhassa (per. 1905) lastentarhanopettajan opastuksella, 1910-luku. Ebenerser-säätiö, Flickr CC BY 2.0
Kaksi tyttöä kirnuamassa Barnabon lastentarhassa (Tehtaankatu 13, per. 1913), 1913-1919. Ebenerser-säätiö, Flickr CC BY 2.0

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Palkittuja opettajia vuonna 1903

"Neiti Elisabet Lindman Raahessa, synt. 29 p. toukok. 1821.
Vuoden 1843:n vaiheilla perusti neiti Lindman Raaheen ensimmäisen suomalaisen käsityökoulun työkansaa varten. Tätä koulua hän piti yhtämittaa 24 vuotta ja siinä annettiin opetusta katekismuksessa, raamatunhistoriassa, maantieteessä ja käsitöissä, jonka ohessa hän myös opetti yksityisiä oppilaita. Palkkio, jonka hän tästä työstänsä sai, oli hyllin vahäinen. Kun sitten kaupunki perusti uudemmanaikaisen koulun, niin neiti L:n koulu sai väistyä uudemman tieltä ja tuo 82 vuoden ikäinen opettajatar saa viettää vanhuutensa päiviä sangen niukoissa oloissa."
Helena Holappan verkkojulkaisun Mamsellikoulusta mamsellipukuun − raahelaisten tyttöjen ja naisten käsitöitä 1800-luvulta nykypäivään (25.3.2013) mukaan Raahen kaupunkiseurakunnan köyhemmän väestön tytöille tarkoitettu koulu perustettiin Sofia Lybeckerin lahjoituksella. Se aloitti toimintansa vuonna 1844 ja perustajan toivomuksen mukaan opettajina olivat merimies Lindmanin tyttäret, niin kauan kuin jaksoivat. Palkittua Elisabetia oli edeltänyt sisarensa Susanna ja koulussa opetti myös nuorin sisar Katarina. 
"Torpparinleski Anna Katarina Dahlsten Mynämäen Karjalassa, synt. 6 p. tammik. 1823.
Aivan nuoresta alkaen on Anna Dahlsten kaiken ikänsä omassa kodissaan pitänyt pientenlastenkoulua ja tehnyt sen aina hyvällä menestyksellä eläen itse köyhyydessä ja huomaamattomuudessa. Näin on hän vaatimattomuudessa pitkän elämänsä aikana paljon hyvää vaikuttanut, monta hyvää siementä kylvänyt."
Anna Katarinan vanhemmat olivat itsellinen Johan Johansson ja Lovisa Mattsdotter. Hän oli mennyt 12.12.1852 naimisiin torppari Michel Dahlstenin kanssa.

"Sotilaan leski Leena Juhontytär Kuula Orihvedellä, synt. 4 p. helmik. 1830.
23:lta ikävuodeltaan alkaen on Leena Kuula omaa etuaan katsomatta suurella uhrautuvaisuudella ja menestyksellä jakanut yksityisesti opetusta seurakunnan lapsille sisäluvussa ja uskonnossa. Hänen opetustansa saaneiden luku nousee jo satoihin. Nykyään kärsii tämä kovan työn suorittanut opettaja aineellisessa suhteessa puutetta."

"Lena Sofia Adams Munsalassa, synt. 20 p. elok. 1830.
30—40 vuotta on Lena Adams työskennellyt lastenopettajana Munsalassa. Lämpimänä kristittynä ei hän ole tyytynyt ainoastaan oppilasten tietoja kartuttamaan, vaan on myös aina koettanut kasvattaa heistä tosikristittyjä kansalaisia. Vanhuuden ja sairauden tähden on hän viime vuosina ollut kykenemätön siunauksesta rikasta työtänsä jatkamaan, jonka lisäksi hän kärsii aineellista puutetta. "

Tekstilainaukset: Rauman Lehti 17.1.1903
Tunnelmakuva: Daniel Nyblinin mv-valokuva Eero Järnefeltin maalauksesta Lehmisavu (1891)
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto