Helsingin yliopistossa järjestettiin viikon alussa seminaari Historian metodit ja niiden opettaminen, joka perustui vuoden 2022 metodikirjapurskeeseen. Olin kirjojen ilmestyessä jo suorittanut tohtoriopintojeni pakolliset metodikurssiopintopisteet kirjoittamalla ohjaajani kehoituksesta esseen tutkimukseeni liittymättömästä aiheesta, josta "jotain tiesin". Vaikka en ollut eläissäni suorittanut mitään metodikurssia, ohjaajani ei siis nähnyt, että minun olisi tarvinnut oppia jotain. Seminaarissa kommenttini kuulleet voivat olla toista mieltä.
Kahden päivän parasta antia oli Tanja Vahtikarin alkupuheenvuoro, jossa hän sanoi ääneen kaipavaansa käsitteellistä selvennystä ja rivien välistä ymmärsin, ettei hän ollut sitä jokaisesta kirjasta löytänyt. Saattoi kyllä olla, että projisoin omaa lukukokemustani yhden kirjan johdannon parissa. Vahtikari nojautui Ville Vuolannon HAikissa 2007 julkaistuun artikkeliin, jossa metodia käsiteltiin usealla eri tasolla tai toisin sanoen useassa eri merkityksessä. Muistin lukeneeni sen vuoden 2019 lopussa kirjoittaessani ohjaajalleni esseetä historiantutkimuksen prosessista.
Jo tuolloin ymmärsin ja edelleen tiedän, että historiantutkimukseen ei sovi vesiputousmalli, jossa edettäisiin vaiheesta toiseeseen eikä koskaan palattaisi takaisin. Esseetä kirjoittaessani tulin myös havaitsemaan, että monen tutkimuksen johdannoissa siististi paloitellut "metodi" ja "teoria" limittyivät opaskirjallisuudessa erilaisiksi sekaviksi salaateiksi, joihin on ripoiteltava myös "käsite". Myöhemmin seuratessani erästä väitöstilaisuutta ihailin väittelijän pokkaa selittää, että tutkimuksensa keskeinen käsite oli myös tutkimuksen metodi ja teoria.
Juuri näin epäkonkreettisesti historiantutkimuksesta puhutaan ja kirjoitetaan. Ja pitää puhua ja kirjoittaa, että on uskottava totinen tutkija. Jokaisessa vuoden 2019 lopulla lukemassani tekstissä todettiin, että historiantutkimukseen kirjoittamiseen ei kuulu tutkimusprosessin kuvaus. Jorma Kalela sanoi vuonna 2000 julkaistussa kirjassaan Historiantutkimus ja historia suoraan ja mielestäni rehellisesti että se, mitä historiantutkija "käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsä eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän". Eli harhapolkuja tai erehdyksiä ei esitellä.
Kun tässä konventiossa sitten "metodi" voi olla koko aukikirjoittamaton prosessi, näkökulma /lähestymistapa tai toisesta tieteenalasta lainattu konkreettisempi toimintamalli, ei ole ihmekään, että opettaminen on vaikeaa. Onko metodi tutkimusta ohjaava tai siinä syntyvä?
Konsensus näyttää vallitsevan kuitenkin siitä, että metodin käsite liittyy ainoastaan analyysiin, vaikka analyysimenetelmistä puhuminen olisi ilmeisesti liian selkeää sanoitusta ja rajoittavaa. Tiedonhaku, muut tutkimuskäytännöt ja esittäminen eivät siis ole metodeita ja vaikka tästä provosoivan kysymyksen esitinkin, olen samaa mieltä. Mutta olen sitä mieltä, että näitäkin pitäisi dokumentoida, kehittää ja opettaa.
Vahtikari esitti "perusmenetelmistä" listan, joka ei aiheuttanut vastalauseita eikä kukaan myöskään väittänyt, että näitä pitäisi kutsua metodeiksi.
- lähdekritiikki
- kirjoittamalla tapahtuva päättely
- kontekstualisointi
- lukemalla tapahtuva tulkinta
- merkityssuhteiden hahmottaminen
- "vieraannuttamisen metodi" (Kaartinen & Korhonen)
- vertailu
Perusohjeet ovat (1) etsiä säännönmukaisuuksia (patterns) ja niiden poikkeuksia, (2) lukea lähteitä kriittisesti sekä (3) tähdätä uskottaviin kausaaliväitteisiin tietäen, että varsinainen todistus on todennäköisesti mahdotonta.
Tästä tekemisen tiivistyksestä puuttuu se, mitä tai minkälaisia asioita etsitään. Se on taso, jossa historiantutkija voi nojautua teoriaan ja niistä kehitettyihin metodeihin. Selkein esimerkki tästä on diskurssianalyysi, mutta mieleen tulee myös prosopografia.
Se, mitä etsitään, liittyy tietenkin tutkimuksen aiheeseen ja valittuun näkökulmaan. Näin päädytään metodin ymmärtämiseen lähestymistapana, mitä itse vierastan. Joten omassa väitöstutkimuksessani esitin otsikon "Tutkimustehtävä ja teoreettiset lähtökohdat" alla lähestymistavan perusteluineen ja alaluvussa "Metodi ja tutkimuksen osat" olin perusmenetelmien tasolla. Jos meni vastaväittäjän mielestä metsään, niin voin ainakin maanantain ja tiistain annin perusteella sanoa, ettei metodi ollut tutkimukseni teon aikana yksiselitteinen käsite suomalaisessa historiantutkimuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti