tiistai 11. tammikuuta 2022

Väitöskirjojen laadusta ajatuksenpuolikkaita

Kaksi vuotta jatko-opiskelua takana ja olen täysin pihalla väitöskirjojen hyväksyntäprosessista. En toki (toivottavasti) peruskuviosta: 

  1. Väitöskirjantekijä ei osaa/pysty/viitsi enempään.
  2. Ohjaaja ja mahdollisesti lisäksi joku muu portinvartija päättää, että käsikirjoitus on tarpeeksi valmis esitarkastukseen.
  3. Kaksi oman yliopiston ulkopuolista esitarkastajaa sanovat juu tai ei. Jos ei, niin palataan kohtaan 0.
  4. Esitarkastajien kommenttien perusteella väitöskirjantekijä fiksaa sen, mitä tarpeelliseksi katsoo,
  5. Vastaväittäjä pääsääntöisesti väitöstilaisuudessa puoltaa hyväksymistä ja tämän sekä arviointilautakunnan ehdotus arvosanasta käytetään yliopiston jossain elimessä kumileimasimien alla. Erittäin harvinaista on, että lopputulos tässä vaiheessa on työn hylkäys, mutta se on mahdollista.
Se, kuinka usein ja vahvasti kohdassa 3 esitarkastajat sanovat ei, jää hyvin pienen piirin tiedoksi. Poikkeuksellisesti Twitterissä eilen avautui väitöskirjatutkija, joka oli saanut kriittiset esitarkastuslausunnot. Kuten kuplassani usein, hän sai akateemisena altruismina hyviä neuvoja ja vertaistukea. 

Keskustelunaihe palautti mieleeni sittemmin menestyksekkäästi väitelleen historiantutkijan blogitekstin saamistaan ei-puoltavista lausunnoista. Yrittäessäni etsiä tekstiä totesin, että kyseinen blogi on kokonaisuudessaan poistettu verkosta. Twitter-keskustelun jatkuessa kävi ilmi poiston syy: blogikirjoittajan yliopistolla ei m.m. kyseisestä asiasta julkista kertomista oltu katsottu hyvällä. Siitä huolimatta, että kyseisen(kin) yliopiston verkkosivuilta löytyy liturgia avoimesta tieteestä, jossa nähdään potentiaali tutkimuskulttuurin muutokseen. (Teema, josta minulla on enemmänkin mielipiteitä.)

Erittäin harvinaista on myös (ainakin historian puolella) avoin keskustelu hyväksyttyjen väitöskirjojen tasosta. Väitöskirjat ovat julkisia, mutta niiden arvosanat eivät. Joten ellei osaa ja viitsi lukea väitöskirjaa kriittisesti tai seuraa väitöstilaisuutta, jossa vastaväittäjän (epätavalliset) kysymykset ja väittelijän vastausten taso tekee asian selväksi, väitöskirja on väitöskirja. Läheskään kaikista ei julkaista kirjallisia arvioita.

Yhden julkisen keskustelun jälkeen Jari Sedergren kirjoitti Ennen & Nyt -pääkirjoituksen, jota vastaavaa pohdintaa en muista muualta. Tekstissä oli mm. useita vastauksia kysymykseen miksi ohjaajat päästävät esitarkastukseen töitä, joissa on parantamisen varaa?
"Joskus se tarkastaminenkin täytyy lopettaa" on ohjaajien perusteluarsenaalin yleisimpiä tokaisuja, työt kun ovat mahdollisesti käyneet ohjaajan pöydällä sen seitsemän kertaa ja ohjaaja tuskin haluaa itse koko työtä rakentaa. 
"Eihän sitä voinut enää pitää pöydällä, kun prosessi oli kestänyt jo niin kauan" kuvaa joskus tapahtuvaa tuskastumista, kun kirjan teko ei näytä ohjaajan jatkuvista ponnisteluista huolimatta etenevän. 
"Täytyyhän sen väittelijän kirjoittaa kirjassaan enemmän kuin minä", voidaan sanoa silloin, kun ohjaaja on todella ruvennut työhön ohjattavansa puolesta. 

Eli "Tosiasiaksi jää että tasapainoa ohjauksen tarpeen ja ohjauksen määrän välillä on vaikea löytää." Tämä on ymmärrettävää, mutta kummallisena olen kokenut väitöstilaisuudet, joissa vastaväittäjä huomauttaa perusseikoista, joiden olisi kuvitellut tulleen ohjauksessa tai seminaari-istunnoissa huomioiduksi. Kuulopuhe-esimerkkinä toiselta alalta: vastaväittäjä totesi, että työssä oli käytetty oppikirjatasoista kirjallisuutta, joka ei sovi akateemiseen tutkimukseen. 

Mutta missä menee raja? Mitä väitöskirjantekijän vaan "pitää" tietää ilman, että siitä on koskaan mitään sanottu? Kun kyseessä pitää olla oma työ ja oppineisuuden näyte. Kuinka omatoimisesti väitöskirjatutkijan (tai tohtorikoulutettavan) pitäisi oppineisuutensa muodostaa? Eli Sedergrenin sanoin:

... ihmettelyn kohteeksi joutuivat useimmiten yliopistolaitoksen käytännöt: kuinka sen seminaarien, epävirallisten ja virallisten esitarkastuksien jälkeenkin painettavaksi pääsee teknisesti näinkin keskeneräisiä töitä. Suuri osa näistä kiusallisista virheistä kun olisi korjattavissa proseminaarinsa hyvin suorittaneen taidoilla oikoluvussa. Hyvä puoli asiassa tietenkin on se, ettei näine virheineen kukaan epäile, etteikö tekijä olisi virheitään itse tehnyt

Koronakaudella olen seurannut yhden täysin katastrofaalisen väitöstilaisuuden ja kuullut, että kyseinen työ, joka ei ollut tavalliseen tapaan verkossa, oli samaa tasoa. Silti se hyväksyttiin. Miksi sitten myöhemmissäkään vaiheissa ei hylätä huonoja töitä? Sedergren vastaa:

... väitöskirjan tuomat tulospisteet, jotka jokaiselle laitokselle ovat painonsa arvosta kultaa tai jotain muuta vielä kalliimpaa. Negatiivinen julkisuus jää painolastiksi ennemmin koko yliopistolle kuin yksittäiselle laitokselle

Mielenkiintoista kyllä, Sedergren ei mainitse heikkolaatuisesta väitöskirjasta ohjaajalle syntyvää mainehaittaa. Sen mahdollinen puuttuminen yhdistettynä yliopistohallinnon tulosajatteluun eivät jätä tieteenteon etiikkaa kummempaa intressiä patistaa väitöskirjantekijää kohentamaan tuotostaan, kun se on saavuttanut hyväksyttävissä olevan tason. 

Aivan erillinen kysymys on se, haluaisiko väitöskirjantekijä työstää käsikirjoitusta "hyväksyttävissä olevasta" pidemmälle. Jos väitöskirja on väitöskirja eikä tekijällä ole akateemisia ambitioita, niin mitä väliä on arvosanalla? Tai työstä "tietyissä piireissä" jonkin aikaa kulkevalle puheelle, joka ei välttämättä perustu selausta tarkempaan tutustumiseen? Maineen yhteys todellisiin meriitteihinhän on usein kyseenalaistettavissa. 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Oulun yliopistossa hylättin kymmenisen vuotta sitten väitöskirja vasta viimeisessä vaiheessa, väitöstilaisuuden jälkeen. Tarkastajat ja vastaväittäjä olisivat sen ilmeisesti hyväksyneet, kun olihan siinä tehty "hyvää" mittaustekniikan alaan liittyvää "tieteellistä" tarkastelua. Ja ilmeisesti viimeinenkin vaihe olisi ollut läpihuutojuttu, jollei muutama skeptikko olisi vaivautunut väitöstilaisuuteen esittämään omituisia kysymyksiä.

Väitöskirjassa yritettiin selittää kaivonkatsojien toimintaa tieteellisesti.