Pari viikkoa ennen juhannusta olin Opinahjon kesäseminaarissa ja juttelin illanvietossa toisen sivuohjaajani kanssa. Hän kertoi, että esitarkastuslausuntojen odotuksen olisi pitänyt jännittää. No, tein sitten senkin väärin tässä prosessissa. Omalla koulutuksellani ja kokemuksellani epävarmassa tilanteessa tehdään enemmän tai vähemmän formaali päätöspuu, jossa on toimintavaihtoehdot kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Saadaan kokoon selvät sävelet eli ei mitään jännitettävää.
Samana päivänä olin saanut tiedekunnan vastuuhenkilön kautta ensimmäisen esitarkastuslausunnon sähköpostilaatikkooni ja saatoin lukea sitä Opinahjon kirjastossa isolta ruudulta. Saatteessa ei ollut mitään viitettä siitä oliko lausunto puoltava vai ei, joten pdf:n avaaminen ja kriittisten rivien löytämiseen kuluneet sekunnit olivat kyllä jännittäviä. Puolto oli kyseessä ja silmäilevä lukeminen ei paljastanut mitään mahdotonta fiksattavaa.
Pari päivää myöhemmin luin tiedoston huolella ja poimin jokaisen huomion taulukkoon, johon merkitsin sen, mitä niille aioin tehdä (tai en) ja tekemisen tilan. Rivejä kertyi 28, joista osa koski oikeakielisyyttä ja muuta nopeasti korjattavaa. Ohjaajakin katsoi jo sopivaksi spostilla varmistaa, että tiesin missä mennään. Totesi, että suurimmasta osasta huomioita olin kuullut aiemmin. Ilmeisesti en siis lopultakaan oppinut dekryptaamaan saamaani palautetta, sillä taulukkoni isommista asioista tuntui tutulta vain kritiikki valitsemistani otsikoista. Mukana oli kyllä detsku, jonka olin aidosti unohtanut tehdä, detsku, joka oli ekoissa käsisversioissa, mutta putosi vahingossa pois, ja yksi isompi pointti, jota olin hiljaa miettinyt matkan varrella. Näistä en kuitenkaan saanut ohjaajilta (ymmärrettävää) palautetta ainakaan alkuvuonna.
Seuraavalla viikolla sain käsikirjoituksesta palautteen palkkaamaltani kotikriitikon korvikkeelta eli freelancekustannustoimittajalta, jonka tunsin vuosien takaa. Hänelle olin antanut speksiksi m.m. sen, että
Historian väitöskirjan genrestä on minulle neljässä vuodessa selvinnyt, että
1) Se ei ole tietokirjamainen. Mutta en edelleenkään tiedä, mitä tällä tarkoitetaan.
2) Lukija ei saa olla milloinkaan hukassa eli hän ei saa kokea hetkeäkään epäselvyyttä, mieleen tuleviin kysymyksiin pitäisi olla oitis vastaukset tekstissä eikä vastaan pitäisi tulla mitään yllätyksiä. Tietoa ei saa pantata eli jännitteen rakennukseen on vähäiset mahdollisuudet.
Minua ei suuremmin häiritse, jos jonkun mielestä tekstini ei ole tarpeeksi diedeellistä. Mutta koska minulla on taipumusta epäselvään kirjoittamiseen, otan kakkoskohdan vakavasti. Arvostaisin siis huomioita kohdista, joissa olo lukijana on epävarma tms.
Väliaikatieto oli kuulunut lohduttavasti, että "Siellä täällä on kyllä kohtia, joita voi olla hyvä selkeyttää sanatason muutoksilla tai vähän muokkaamalla virkkeen rakennetta, mutta varsinaisia ”anteeksi mitä?” -kohtia oli alkupuolella vähän.". Huolellinen lukija oli toki lopulta löytänyt monta huomautuksen paikkaa, joten satsaus kannatti. Oloa helpotti myös se, että ihminen, jolla ei ollut muuta intressiä kuin ammattitaitonsa käyttäminen, ei nähnyt kokonaisuudessa mitään tosi outoa.
Toista esitarkastuslausuntoa ei ole kuulunut tähän aamuun mennessä ja rehellisyyden nimessä kiitin Opinahjon käytäntöä, jossa lausuntoja ei pantata, kunnes molemmat ovat saapuneet. Näin sain viettää harvinnaisen rennon heinäkuun ajatellen, että väitösluvan saanti alkusyksystä on mahdollista. Vaikkakaan ei varmaa.
Rentoutumiseen käytin Töölö-proggistani. Se parani muutamassa viikossa huimasti, kun otin käyttöön muitakin lähteitä kuin blogiteksteissä hyödynnettyjä sanomalehtiä. Jännä juttu. Palapelin kokoaminen palautti mieleen, minkälaisesta historiantutkimuksesta oikeasti nautin. Eli historikkien väsäämisestä. Joten käsikirjoitukseni hyväksyntä väitöskirjaksi on oikeastaan yks-ja-hailee. Olisi kyllä kiva, jos tilanteen selviämistä ei tarvisisi enää montaa viikkoa ihmetellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti