Kun luin René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991) ja tunnistin itseni sivulta 13, sillä hän kuvaili tutkijatyyppiä "keräilijä" m.m. virkkeellä "Viitteet ovat laajoja ja esitykseltä puuttuu usein selkeä punainen lanka, sillä materiaalin läpikäyminen ja sen jotakuinkin järkevään järjestykseen saattaminen näyttävät vieneen kaiken energian." Epäilen vahvasti, että väitöskirjaksi tarkoitettu käsikirjoitukseni kärsii tästä ongelmasta, mutta en pysty kuin pelkäämään sitä (hyvin todennäköistä) väitöstilaisuuden hetkeä, jolloin vastaväittäjä mainitsee kirjan tai seikan, jota en ole ottanut huomioon.
Näin vaikka virtuaaliohjaajani Tara Brabazon jakoi neuvot How to lengthen and strengthen your PhD. Brabazonin mukaan anglosaksisten yliopistojen sanojen määrän vähimmäisvaatimus varmistelee sitä, opinnäytteet ovat väitöskirjaksi tarpeeksi laajoja. Suomessa väikkärillä ei ole vähimmäispituutta, mutta usealta suunnalta on tullut viestiä siitä, että kukaan arvioinnissa mukana oleva ei halua yli 200-sivuista käsikirjoitusta, sillä heidähän se on luettava. Eli ei ole mahdollista varmistella tarvittavaa laajuutta lisätekstillä.
Todennäköisesti Ohjaajani minulle ja muillekin seminaariryhmäläisille painottama "matkalaukkumallisten alaviitteiden" välttämättömyys oli vastaavasti helppo mittari sille, että aikaisempaa tutkimusta oli käyty tarpeeksi läpi ja myös hyödynnetty. Mittarien ikuinen ongelma on kuitenkin se, että ne ohjaavat toimintaa toisin kuin on tarkoituksenmukaista. (Ks. tämän kirjoituksen alku.)
Brabazonkin ohjeisti kirjallisuuden pariin käsikirjoituksen kohentamiseksi. Neuvonsa siitä, että neljännes viitteistä pitäisi olla muutamalta viime vuodelta ei historian alaan sovi. Herättävämpi oli ohje avaintutkijoiden tuotannon järjestelmällisestä läpikäynnistä. Olen toki toisinaan muistanut tarkistaa, että "mitä muuta tämä on kirjoittanut", mutta työn touhussa on voinut joskus jäädä tekemättäkin.
Kolmas väitöskirjojen laatuindikaattori on johdonmukaisuus ja tavanomaisuus viittauskäytännöissä. Tieteellisyyttähän tämä ei osoita eikä edistä, mutta kyse lienee samasta ideasta kuin usein toistetussa tarinassa Van Halenin raiderista. He vaativat, että tarjolla oli kulhollinen M&M-karkkeja, mutta niin, ettei mukana ollut vihreitä yksilöitä. Vaatimuslistalla oli paljon huomattavasti tärkeämpiä asioita, jotka olivat työläämpiä tarkistaa, mutta karkkikulho näytti nopeasti, oliko ohjeita edes luettu. Eli oikealta näyttävät viitteet indikoisivat, että muukin on tehty taidolla ja huolellisuudella.
Olen kerran seurannut historian väitöstilaisuutta, jossa vastaväittäjä näki tarpeelliseksi valittaa viittauskäytännön detskuista. Se tuntui typerältä ja mieleen heräsi myös ajatus, että ohjaajan tai jonkun muun olisi pitänyt huomauttaa väitöskirjantekijälle kyseisistä seikoista seminaareissa. Mutta paljon pitäisi "vain tietää" tai imaista osmoosilla puhtaasta ilmasta. Tein nimittäin itse tästä käytännön kokeen jättämällä (lähes?) kaikista seiminaaripaperieni alaviitteistä loppupisteet pois. Osaksi siksi, että olin liian laiska niitä lisäämään ja osaksi siksi, että kaikilla paikalla olijoilla olisi ollut ainakin yksi mahdollisuus kommentoida. Ensimmäisen huomautuksen pisteiden puuttumisesta sain kuitenkin vasta sivuohjaajalta vihoviimeisessä käsiksen läpiluvussa tämän vuoden alussa.
P. S. Lähdekritikki pitää muuten muistaa myös kirjastotietokantoja lukiessa. Esimerkki n+9812:
Kaipasin sarjajulkaisun osaa, jota Kansalliskirjastossa ei näyttänyt olevan. Jotain olen jo oppinut, joten lähetin tiedustelun: "Tulkitaanko tämä tietue niin, että Fennica kokoelmassa ei ole osaa 14 (2019) vai, että tietue voi olla päivittämätön/puutteellinen?" Saamani vastaus: "Tietue oli jäänyt päivittämättä, eli myös osa 14 on kansalliskokoelmassa. Korjasin tietueen nyt."
Kuva kirjasta Humoristisk målningsbok för brefkort (c.1900-1930)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti