Historiska Museet - jälleen

Jälkimmäisen Tukholma-päiväni eli sunnuntain ohjelma oli selvä: Historiska museetin uusittu viikinkinäyttely. Astelin Narvavägenille suunnitelmana perusteellinen luuhaus viikinkiajalla. Mutta kuten monesti minulle käy, suunnitelmat jäivät toteutumatta.

Aloitin toki viikinkiajalta, mutta en uudesta näyttelystä vaan edelleen kesän jäljiltä sisäpihalla tarjotusta ohjelmasta. Sillä mikä olisi ihanampaa kuin toisten ihmisten työn teon katsominen. Palkeita painellut kertoi oppilaalleen, että liekki on tarpeeksi lämmin vain kun se saa happipuhalluksen eli seppä tarvitsi apulaisen. Tätä en ennestään tiennyt.

Toisessa teltassa paistettiin leipää, jota olen täällä päässyt maistamaan jonain koronaa edeltäneenä kesänä. Suuntasin kolmanteen telttaan, jossa tarjotun askartelutehtävään tarttumiseen sijaan aloin kysellä ikäviä eli lähdettä riimujen nimille. En saanut kovin vakuuttavaa vastausta, mutta sitä odottaessani tajusin, että Jackson Crawford on asian varmasti jossain videossaan selittänyt ja minä sujuvasti kuunnellut ja sitten unohtanut.

Pääsin toki takaisin sisälle ja kerrattuani esihistorianäyttelyn päädyin viikinkien maailmaan. Hetken jaksoin ja otin huomaamattani omakuvankin. Mutta sitten kiinnitin huomiota kosketusnäyttöjen yläkulman numerointiin ja tajusin, että niitä oli (ainakin) 95. Jokaisessa oli esittelyteksti, josta oli myös nälkävuoden mittainen pidennetty versio sekä esinetiedot tyypillisesti 2-10 esineestä. Lannistuin.

Mutta juuri tästä syystä tulen Historiska Museetiin lähes jokaisella Tukholman käynnilläni. Museota on mahdotonta saada kokonaan haltuun. Esineitä ei ole asetettu mihinkään vitriiniin ilman kontekstointia, joten niitä ei vain katsota ja ohiteta, vaan mietitään ja pohditaan. Aina on mahdollisuus oppia uutta tai palauttaa mieleen unohtunutta.

Lähdin harhailemaan keskiaikaan, jossa kuuntelin Neitsyt Marian perhehistoriaa alttarikaapin äärellä. Katoliseen perinteeseen kuuluva osuus Marian vanhemmista oli minulle uutta. Todennäköisesti unohtunutta sen sijaan oli se, että esi-isäni Petter Sundin kotikirkon keskiaikainen alttarikaappi oli täällä esillä. Siinä on kuva piispa Henrikin matkasta Suomeen, jota minun piti käyttää Sund-kirjan kuvituksena, mutta kotona kirjan tarkistettuani totesin ajatuksen jääneen toteuttamatta.

Keskiajan kirkkotaiteen osastosta oli unohtunut myös mukavan konkreettisesti toteutettu pitäjänkirkkosali. Kuvaan jäänyt laukkuni ei kuulu kokonaisuuteen, mutta toisaalta en saanut mukaan sisääntulon oikealla puolella ollutta vihkivesiastiaa.

Turhan usein museovierailuni ovat intensiivistä suorittamista ja oli mukava ottaa tällä kertaa rennommin. Istuin vielä äänimailmaosiossa kuuntelemassa kaikki urkumusiikkinäytteet ennen kotimatkan aloittamista.