39. kuukausi jatko-opiskelijana

Opetusdia, Aalto-yliopisto
CC BY-NC 4.0

Kuukauden tauon jälkeen uuteen alkuun päästäkseni tartuin jo (saman) kuukauden kämpässä seilanneeseen Magnus Lintonin kirjaan Text & stil. Om konsten att berätta med vetenskap (2019). Vaikutti fiksulta, mutta eihän minulla ollut aikaa huolelliseen läpilukuun. Poimin kuitenkin muutamia seikkoja, joita yritin hyödyntää käsikirjoituksen työstössä. Ensinnäkin Linton kirjoitti paljon (tietenkin) aloituksesta. Hän korosti sitä, että tekstistä pitää näkyä kertomisen ilo/halu. Sillä muutenhan lukeminen on tylsää. Toiseksi hän vierasti aloittamista kysymyksin. Olennaista on ennen niiden esittämistä vakuuttaa lukija osaamisestaan ja herättää luottamus. Lisäksi sydäntäni lämmitti metatekstikritiikki eli kehoitus poistaa ja keventää lukijalle tarjottuja viitoituksia.

Pitäisi tietenkin olla itsestäänselvyys, että teksti ei näytä sitä tuskaa, jota taustalla on välillä ollut. Viime marraskuussa johdantoni oli kuitenkin niin hirveä, etten saanut sitä itsekään luetuksi. Tartuin tukisauvaan ja kirjoitin mukaan eksplisiittisen "minän". En pidä ratkaisusta muiden tieteellisessä tekstissä eikä se tuntunut hyvältä omassakaan, mutta auttoi jatkamaan kirjoittamista. Kun nyt Linton totesi antaneensa doktorandeille neuvon heittää "minä" mäkeen, neuvonsa tuntui osuvalta ja aika oikealta editointiin.

Editointi ja muutokset olivat kuun teema. Kirjoitin johdannon alun taas kerran kokonaan uudestaan ja teoreettinen viihdekehys on jälleen ihan muuta kuin aiemmin. Mitä nyt yksi elementti vuoden 2019 tutkimussunnitelmasta teki yllätyspaluun. Kombinaatio tuntuu oikeimmalta ratkaisulta tähän mennessä ja täytyy vaan yrittää pitää tunteesta kiinni, että tämä saatanan sykli saadaan loppumaan ja työ edes esitarkastukseen.

Modauksesta puheen ollen lainaus Sophy Bergenheimin vanhasta blogitekstistä, joka tuli hakutuloksiin - tietenkin - jotain muuta etsiessä. Ja lohdutti.

Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).

Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.