Viime viikonloppuna Tukholmassa vietettiin paikallista kulttuurifestivaalia. Onnekkaasti äkkäsin tämän matkaa suunnitellessa ja sain ostettua kaksi edullista lippua opastetuille kiertokävelyille, joiden molempien teemana oli rikollisuus.
Ensimmäinen kierroksista lupasi olevansa "Historisk True Crime i Gamla Stan". Gamla Stanissa kiersimme, ja ilokseni pysyimme enimmäkseen 1700-luvulla. Mutta rikollisuus oli kumman hukassa. Aloitimme kuninkaallisen linnan vierestä ja kuulimme väkivaltaisesti käyttäytyneestä näyttelijästä. Ei minusta varsinaista rikollisuutta ja vielä vähemmän sitä olivat noitavainot, joista puhuttiin seuravaksi.
Vanha tuttu Jacob Guntlack kuvattiin karkurina ja kuvittamassa vankien oloja. Sitten puhuttiin kaakinpuusta, joka oli tietenkin minusta mielenkiintoista (sijaitsi suurtorilla pitkälle 1700-luvulla), mutta kun ei mainittu yhtään rangaistuksen kärsijää, mielestäni kyse ei ollut "True crimesta". Sitä ei edustanut myöskään tarinointi pyöveleistä tai Ulla Winbladista. Onko mielenkiintoisten rikostarinoiden löytäminen liian työlästä vai koetaanko niiden kertominen kuitenkin liian ikäväksi ja ehkä epäeettiseksikin?
(Aikanaan olen painetuista Tukholman 1600-luvun tuomiokirjoista poiminut esimerkiksi tapaukset
Myöhemmin illalla sama kaupunginmuseon opas veti kauemmin pyöritetyn 1793-kierroksen. Kulturfestivalen oli kuitenkin huokutellut mukaan joukon, josta suurin osa ei ollut lukenut Niklas Natt och Dagin dekkaria. En ollut lukenut minäkään, sain parista ekasta sivusta tarpeeksi. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, vaan kierroksesta irtosi aiemmin ohi menneitä detskuja 1700-luvun Tukholmasta. En ole koskaan edes huomannut Järntorgetin konditoriaa, joka mainostaa tulleensa perustetuksi jo 1700-luvulla.
Molempien kierrosten käsikirjoitukseen kuului maininta Gamla Stanin metroaseman kohdalla sijainneesta lantaläjästä, jonne rikoksista tuomitut naiset kuljettivat käymälöiden sisältöä. Parhaan muistini mukaan Tukholman puhtautta useasti hehkuttanut Christopher O'Regan ei ole kertaakaan maininnut kyseistä haisevaa kärpästen kokoontumispaikkaa.
Jälkimmäinen kierros päättyi Riddarholmenille, jossa minulle valkeni sekä opastuksesta että pienoismalleista, että saari oli täyttynyt valta-aatelin asuintaloilla, kun hallinto alkoi keskittyä Tukholmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti