Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (1/2)

En lähtenyt viime viikon kartanokonffasta suoraan kotiin vaan jäin viikonlopuksi Tukholmaan. Lauantain kohteeksi valikoitui kuninkaallinen linna, sillä 1700-luku ja aito tietämättömyys siitä, milloin olin viimeksi ollut rakennuksessa (muuten kuin sen yhden kerran linnanarkistossa). 

Valittu ajankohta ei osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi. Aamukymmeneksi paikalle oli kanssani tullut useita turistiryhmiä pyörimään ja hidastelemaan eteeni. Ahdistavaa oloa edustuskerroksissa pahensi seisova ja lämmin ilma. Aivan aluksi jaksoin olla kiinnostunut kuninkaallisista kannustusmitaleista, joiden saajia olen parissa hankkeessa käsitellyt, ja salista, jossa valtaneuvosto on pohtinut ehkä väitöskirjaksi tarkoittamassani käsikirjoituksessa käsittelemiäni julkaisuja. Mutta pian prioriteettina oli vain pääsy eteenpäin ja pois. Hämärästi huomasin käveleväni Kustaa III:n paraatimakuuhuoneen läpi, mutta vasta iltapäivän opastetulla kaupunkikävelyllä sain kuulla hänen kuolleen kyseisessä huoneessa.

Ostaessani lippua linnaan en nähnyt mitään merkkiä äänioppaasta tms. Sellainen tekisi kiertelystä mielekkäämpää. Varsinkin jos taidehistoriallisen jaarituksen sijaan nimenomaan kerrottaisiin tarinoita tapahtumista. Hilleströmin maalauksen kuvakin oli jo jotain.

Mielialani nousi huomattavasti, kun pääsin Vaasa-Bernadotte -juhlanäyttelyyn, jonne turistiryhmiä ei tuotu pyörimään. Eivätkä he pieneen tilaan olisi mahtuneetkaan. Mutta huoneisiin oli saatu esille useita arvoesineitä alkaen Kustaa Vaasan valtakunnanmiekasta, joka yleensä on esillä Aarrekamarissa. Se, onko taustalla oleva 1500-luvun seinävaate ollut monesti esillä jäi epäselväksi.

Kustaa Vaasan poikien vitriinissä oli keskellä kultainen miniatyyrirotanloukku! Renessanssikulttuuria nääs. Vitriinin takana pilkottaa yksi kolmesta 1600-luvun kultanahkatapetista. Vuosisadalta oli paljon hienouksia, mutta kovin voimakkaasti (eli tuskin ollenkaan) ei tuotu esiin esineiden todennäköistä alkuperää sotasaaliina. Erikoinen provinienssi oli suurella hopeisella kattokruunulla. Se oli jäänyt tukholmalaiselle panttilainaajalle, jolta esineen lunasti kuningatar Hedvig Eleonora, joka lahjoitti sen eteenpäin kirkon koristukseksi.

Vapaudenajan kuvaajana oli Fredrik Adolfin nimikirjoitusleimaisin. Olen se jälkeen konkreettisesti törmännytkin, muistaakseni Turun tuomiokapitulille lähetetyissä kirjeissä.

Koska kyseessä oli juhlanäyttely, ikävät asiat kuten Kustaa IV Adolf ja Suomen sota ohitettiin sujuvasti. Ei tainnut olla myöskään puhetta Bernadotte-suvun valinnan vastustamisesta, joka vilahti myöhemmin illalla seuraamassani kiertokävelyssä.