Kun Paavo kohtasi englantilaisten laivaston

Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) muistelee lapsuuttaan Krimin sodan vuosina. 

Tiedon sotalaivaston ilmestymisestä saavuttua herätti se paljon puheenaihetta. Ja kun vihollisia oli nähty jollakin suuremmalla sluupilla kuleksivan saarien välisillä salmilla, silloin käskettiin nautakarja ja lampaat ajamaan korpeen, jos vaan viholliset mannermaata lähestyisivät. Pelättiin näet niiden tulevan mantereesta elintarpeita ottamaan.

Suuret sotalaivat asettuivat Isonkarin majakan läheisyyteen Uudenkaupungin edustalle. - Kerran otettin minunkin mukaan Uudenkaupungin syysmarkkinoille jonne lähdettiin isonlaisella soutovenheellä. Meillä oli venheessä lihaa, maantuotteita ja karjan antimia markkinoille myytäväksi ja viisi vankkaa miestä soutajina, minä palleroinen siinä kuudentena kaupanpäällisenä. Keskusteltiin matkalla siitä, onnistummeko pääsemään kaupunkiin joutumatta vihollisen kanssa tekemisiin, antavatko rauhassa pitää markkinoita, vai rupeavatko pommittamaan kaupunkia. Mikä ääretön hälinä ja sekamelska siitä voisikaan syntyä!

Jopa näkyivät sotalaivan mastot. Laivoja oli siinä vaan yksi ja sen rinnalla joku kauppalaiva, jonka ne olivat kaapanneet. Kauppalaiva näytti peräti pieneltä sotalaivan rinnalla.

- Oikke minu karsei kylm wäre selkrankkan ko mä toi Enkelsmanni alokse näi, tuumaili Taavetti.

- Vähä mnuuki pelotta, tunnusti Juha.

Mutta Janne tuumaili:

- Mitä ne meil teke, mnuu ei pelot yhtä.

Ja niin sitä vaan jatkettiin matkaa. Useita muitakin venhekuntia oli matkalla kaupunkia kohden, huolimatta vihollisen piirityksestä.

Mutta yht'äkkiä erään saaren takaa tuli englantilainen sluuppi, jossa näytti olevan paljon miehiä, soutaen sekin. Meidän miehet säikähtivät kovasti ja alkoivat soutaa minkä suinkin jaksoivat. Ainoa pelvoton olento venheessämme olin minä, heikoin joukosta. Minua harmitti kovasti kun miehet "hätähousut" soutivat kuin hullut, etten saanut oikein nähdä minkälaisia ne viholliset oikein ovat, sillä sen tiesin kyllä, etteivät ne mitään "koirankuonosia" ole kuten naisten olin kuullut sanovan. Sitäpaitsi oli vielä joku venhe meidän ja vihollisten välissä.

Ankaraa kilpasoutua kesti ja vielä kotvanen. Mutta sitten kuului kova pamaus. Savu pölähti ilmaan vihollisen venheestä, ja samassa annuttu kuula kiiti jonkun matkan päässä venheestämme pitkin veden pintaa kohotellen ilmaan korkeita vesisuihkuja. Jäljessämme tuleva venhe käänsi maata kohden. Engelsmanni painoi heti sen perässä. Rantaan päästyään juoksivat miehet metsään minkä käpälistä lähti. Vasta metsässä nähtyään että viholliset olivat jo ulapalla, menivät he rannalle ja löysivät venheensä tyhjänä. Kaikki lihat, kalat ja voit olivat viedyt. Mutta olivat viholliset kumminkin olleet siksi oikeudenmukaisia, että olivat jättäneet veneen piitalle jonkunvrran hopearahoja vahingonkorvaukseksi.

Seuraavana aamuna tuli toinen suuri laiva ja ankkuroi aikaisemman läheisyyteen. Peljättiin pommitusta ja tähysteltiin niiden liikkeitä kaukoputkilla. Iltapuolella lähti toinen laiva pohjoista kohden, ja niin saatiin Uudessakaupungissa pitää rauhassa markkinoita. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Krimin sodan alkutunnelmat Lokalahdella

Viime vuosina monet vanhemmat ovat varmasti miettineet miten sodasta ja sen uhasta puhutaan lapsille tai heidän kuullen. Vastaavaa harkintaa ei ilmeisesti harrastettu Lokalahdella Krimin sodan alkaessa, sillä Paavo, joka vuonna 1853 oli 5-vuotias, muisteli myöhemmin aikaa seuraavasti.

Sodan tulon tiesivät jo kaikki vanhat ämmätkin eikä heillä muusta enää puhettakaan ollut, ja piisasi siitä puhetta miehillekin. Suurta surua sanoma tuotti kaikille, erittäinkin heikkohermoisille naisille. Kun heitä kokoontui yhteen useampia, puheltiin vaan sodan kauhuista. Lapset pistetään aidanseipäisiin roikkumaan. Naisilta leikataan rinnat, nuoret neitoset viedään vihollisen leiriin. Ja torpan äiti tiesi lisäksi kertoa, että meitä onnettomia tulee vielä kiduttamaan sellaisia "koerankuonosia", joilla on kuonossa terävä piikki kuin piipunvarsi, jonka se pistää kristityn ihmisen sisään ja imee kaiken veren kuiviin.

- Eihän toki sellaisia tuotane? Voi, voi, meitä raukkoja.

- Nii oikke, kyl' Löfgren sen ties' kosk hän nii sano, hän ko vast kaupungis kävi nii sielt hän sen tieron toi. Engesman ja Fransma niit sielt Turkimaast tuova.

- Ja Hakalan Kristiankin ol pienen poikan kuul vanhoje sanova, et ko Iso-Turk nouse, ni sillon tule maelma lop, ja ny se nouse — —.

- Kylmar ne kaik maelma loppu ennustava, merkit o jo kuus, aurink pimene ja Turk nouse — —.

-Torpa äit ol itken nii ete kolmen päävän leip pala ol suuhus pistän, eik Muuri Maika viime yön ene saan unt silmis. Uudentorpan Kais tul juur koht kippiäks oikke sängynpääl, ko se tiet tul, et ny sota tlee mut ko hän papi ittiäs ripittämä hak, nii nyy kuulu oleva vähä paree.

Kun sitä surkeutta siinä sitten sydän kurkussa puhuttiin ja aina vähän väliä itkuksi pistettiin niin Pruukin Eeva sanoi minulle:

-Ekkös snäki ny pelk ko sota tle?

Minä pieni piimäsuu vastasin:

-En mnä siit mittä välit.

-Voi hyväs siunakko tuota last kummone o, ete mittä mistä ymmär, ilmankost se ei lukemanka op, kute mistä mittä välit.

Kun siinä vielä täten puheltiin, niin sattui saaristosta tulemaan vielä Mustan Eeva lisäksi joka ei vielä tiennyt sodan tulosta mitään. Nytpä vasta muoreilla päivittelyä ja valittelua riitti. [...]

Ryssiä tuli, ja niitä majoitettiin joka taloon. Sotamiehiä värvättiin. Ruotujärjestelmä pantiin käytäntöön. Kun jäät keväällä sulivat, saatiin kuulla että suuria sotalaivoja risteilee Suomen vesillä. Koko laivaliikkeemme oli kerrassaan seisattunut, merimiehet joutivat maantöihin tai sotamiehiksi. Laivat kuljetettiin vihollista piiloon joihinkin sisälahdelmiin, kuten esim. uuskaupunkilaiset veivät laivansa Heikkala-lahteen, vaan eivät voineet mitään ehkäistäkseen vihollista sinne pienillä aluksillaan pääsemästä. Vihollinen poltti koko suurilukuisen Uudenkaupungin kauppalaivaston Heikkalan lahdella. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.3.1913)

Sotavuosina kuului joskus selvästi tykkien pauke Roolle. Eräänäkin päivänä kaiken päivää, vieläpä illallakin, niin ettei tullut uni silmiin, alituiseen kuului pom, pom, pom. Toinen pamaus seurasi toisiaan muutaman minuutin väliajalla. Kerran pyhäpäivänä kuului kirkonaikanakin kauhea kaukainen jyminä.(Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Ruotsalaisten kuvat Suomesta 1855

En ole aktiivisesti seurannut Alvinin kehitystä vuonna 2018 tekemäni katsauksien Alvin-löytöjä, ensinnäkin karttoja & Alvin-löytöjä, muutakin kuin karttoja jälkeen, mutta sattumalta olen huomannut, että siellä on tutkimukseeni merkityksellistä täydennystä 1700-luvun lehdistöön. Sekä myös 1800-luvun lehtiä, joista minua kiinnostivat kuvalehdet. Ja niissä erityisesti näkymät Suomeen.

Median kehitys on usein ottanut harppauksia sotien aikana, joten ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että Illustrerad Tidning aloitti vuoden 1855 alussa ja ensimmäiset näkymänsä Suomeen numeroissa 36/1855 ja 37/1855 liittyivät Krimin sotaan. 

Kuvatekstin mukaan alla on esitetty ranskalaisten rakettiveneitä Viaporin ympäristössä.

Kuvatekstin mukaan alla on ranskalaisten mörssaripatteri Viaporin ulkopuolella. 

P. S. Blogin pitkäaikaisille lukijoille tulee tuskin yllätyksenä se, että tämä on taas yhden sunnuntaisarjan aloitus.

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1856

Krimin sodan päättäneen rauhan johdosta järjestettävistä kiitosjumalanpalveluksista tiedotettiin seurakuntiin tuomiokapituleista 28.4.1856.[1] Muut tiedotusvälineet olivat jo nopeampia ja monissa kaupungeissa ehdittiin yhdistämään rauhan juhlinta keisarin syntymäpäivän viettoon 29.4.1856 . Helsingissä saatiin kuulla kenraalikuvernööriltä, että keisari oli antanut luvan "valtasanomalehden toimittamisen ja ulosantamisen suomen kielellä, hyödyllisten tietojen ja opin levittämiseksi". Puoli kolmelta 350 osallistujaa nautti rauhan ateria Seurahuoneen suuressa salissa

joka täksi juhlalliseksi tilaisuudeksi oli koristettu laakeripuilla ja Europan valtakuntain nimillä; ne olivat luettavat valkosella, jokaisen kansan värillä kantatulla vaatteella. Salin etuseinällä näkyi kultanen A, ympäröity laakerilla ja palmeilla. Sen alla seisoi: maaliskuun 30 päivä 1856 ja kaikkein niiden valtain liput, jotka rauhan kokouksessa Pariisissa olivat osalliset.[2]

Oulusn vastaavassa juhlasalissa 

H. Majesteetinsä Keisarin nimipuustavi oli ylinnä valaistuna kauniilla loistavilla tulilla; sen yhdellä puolella oli: 30 p. maalisk., jolloin rauha päätettiin, ja toisella puolella 29 p. huhtik. samoin valastuina. Paitsi näitä oli rauhan-jumalattaren kuva seinällä ja sen alla laiva, sen työ- ja maanviljelyskaluja, jotka olivat merkkinä rauhallisten töitten jälleen olevan vapaina sodan esteistä.[3]

Myös Turussa pidettiin kyseisenä päivänä "huvitus".[4] Sanomalehdissä huomioitiin myös se, että "Rauhan-ilo ja sen tulosta herätetyt toivotukset owat useammassa kaupungissa saanut kauppasäätymme lahjoittamaan rahoja hyvien laitosten perustamiseksi ja avuksi".[5]

Rauhan tultua päästiin myös järjestämään Aleksateri II:n ja keisarinnansa kruunajaiset 7.9.1856. Turussa vietettiin 

Keis. Majesteetien korkiaa kruunausjuhlaa. Juhlalliset kirkonmenot pidettiin, juhlallinen puolipäivällinen nautittiin ja illalla oli kaupunki ilotulella valaistu. Illan kauneus ja hiljaisuus teki tämän aivan ihanaksi. Erinomattain ihastuivat katsojat yhdestä veneestä, joka Aurajoella kulki edestakaisin ja oli täpitäynnä ripustettu kaikenmuotoisilla lyhdyillä ja tulilla.[6]

Kuin myös Helsingissä

Kaikki yleiset ja useammat yksityiset kartanot, seurahuone, kävelypuistot, kadut, Kaisaniemi, Töölö ja Veapori olivat välkkyvillä tulilla ja monenvärisillä valolaitoksilla koristetut ja valaistut. Soiton säveleitä kuului monesta paikasta ja tulinuolia kohosi taivahalle etenkin soreasti Veaporista, josta myöskin tykin pamaukset jumahtelivat juhlallisesti myöhään yöhön. Ilta oli selkeä, lämmin ja kaunis ja lukemattomia ihmisparvia oli yleensä liikkeellä tämän päivän paistavia ja juhlallisia koristuksia katsomassa. Myöskin köyhät saivat osan päivän juhlista: eräs kauppamies oli täksi tilaisuudeksi toimittanut noin 350 hengelle puolipäiväisen.[7]

Juhlista on tietoja myös Kuopiosta ja Uudestakaupungista. [8] Yleisillä ja yhteisillä muodoilla juhlittiin myös Vaasassa, Kaskisissa, Kristiinankaupungissa, Raumalla, Tammisaaressa ja Kuopiossa.[9]

Viipurissa satsattiin juhlavalaistukseen niin, että siitä julkaistiin erillinen kuvaus.[10]  

[1] ÅCB XII:279

[2] Suometar 02.05.1856 no 18; aterialla pidetty puhe Suometar 09.05.1856 no 19

[3] Oulun Wiikko-Sanomia 03.05.1856 no 18 

[4] Sanomia Turusta 06.05.1856 no 19 

[5] Suometar 16.05.1856 no 20

[6] Sanomia Turusta 09.09.1856 no 37

[7] Suometar 12.09.1856 no 37

[8] Åbo Underrättelser 23.09.1856 no 73

[9] Helsingfors Tidningar 27.09.1856 no 78

[10] Wiborg 12.09.1856 no 70

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1853-1855

Keisari Nikolai antoi syksyllä 20.10.1853 julistuksen sodasta Turkin valtakunnan kanssa. Se luettiin kaikille seurakunnille, joiden jäsenet eivät varmaankaan vielä ymmärtäneet, että tämä sota tulisi myös Suomen rannikoille. Venäjän armeijan Achalzikissa ja Sinopessa saavuttamien taisteluvoittojen johdosta määrättiin kiitosjumalanpalvelus Porvoon ja Turun tuomiokapituleista 28.12.1853 lähteneissä kiertokirjeissä.[1]

Seuraavana keväänä sama sanomalehti kertoi Englannin sotalaivastosta Itämerellä sekä Helsingistä, että

Kova tykkien pauke säikähytti menneenä perjantaina puolenpäivän aikana kaikkia arkoja luontoja pääkaupungissa; nyt se sota alkoi meidänkin rannoilla, arveli moni, kiiruhtaen satamaan katsomaan. Mutta täälläpä oli yleensä koko satamassa Viaporin ympäristölle asti kaunis näkö: sotalaivat seisoivat tyyneellä veden pinnalla somasti koristettuina monella sadalla monenvärisellä vaateviirillä eli lakulla ja päivän kunniaksi ammuttiin niistä monta kymmentä pamausta perätysten, niin että ikkunan ruudut kaupungissa tärisivät: Viime-perjantai oli Keisarinnan nimipäivä. Tämä päivä oli myös ensimäinen kaunis kesäpäivä. Iltaisella oli Senaattitorin seutu tulilla valaistu ja kuu paistoi taivaalla kirkkaasti. Esplanaatissa pelasi kaksi venäjän sotajoukon soittokuntaa koko illan. Kansaa oli paljon koolla kävelemässä ja illan ihanuutta nauttimassa. — viime sunnuntai-iltana pelasi Esplanaatissa myös samat kaksi venäjän soittokuntaa ja kansaa oli paljon liikkeellä.[2]

Pari kuukautta myöhemmin: "Kova tykkien pauke ilmoitti eilen puolenpäivän aikana pääkaupunkilaisille Keisarinnan syntymäpäivää. Illalla soitti Venäjän sotaväen soittokunta Ulrikan linnan puistossa. Kansaa oli jotestansakin koolla. Senaattitorin seutu oli tulilla koristettu, niinkuin viime perjantainakin."[3]

Sodan johdosta ei määrätty toista kiitosjumalanpalvelusta, mutta sellainen järjestettiin perinteiseen tapaan Nikolai I:n kuoleman jälkeen. Tästä ja päivittäisestä kellonsoitosta 12-13 lähetettiin tuomiokapituleista ohjeistus 10.3.1855.[4] Kuukautta myöhemmin tiedotettiin, että kellonsoitto päättyisi yleisenä valituspäivänä 18.5.1855.[5] Artikkelissani Valtakunnalliset kuninkaallisten sanomakellot kirjoitin

Samoin kiersi vuoro Kullaalla päivittäin vuonna 1855, kun kellot soivat Nikolai I:lle. Helsingissä kiitosjumalanpalvelus pidettiin 11. maaliskuuta ja kellojen soitto alkoi seuraavana päivänä jatkuen yleiseen valituspäivään 16. toukokuuta. Kaikkialla ei kuitenkaan oltu samassa tahdissa, sillä Lappeenrannasta kirjoitettiin 27. maaliskuuta: “Surukelloja ei ole vielä keritty täällä ruveta soittamaan, mutta muissa elämän tavoissa näkyy suru ja kaipaus.”

Keisarin kuoleman johdosta määrättiin myös puolen vuoden suruaika, joka alkoi 2.3.1855. Tämä ei estänyt uuden keisarin syntymäpäivän huomiointia Helsingissä 29.4.1855:

Isoruhtinaamme H. M:ttinsa Venäjän Keisari Aleksanteri Toisen 37:nä syntymäpäivänä, kävivät täkäläiset virkakunnat ja porvariston vanhimmat ilmoittamassa onnen toivotuksiansa kenraalikuvernööri Bergille, niinkuin maamme ylhäisemmälle virkamiehelle. Huoli-ajan ulkonaiset merkit heitettiin täksi päiväksi pois. Kirkoissa soitettiin urkuja. Senaattitorilla pidettiin katselmusta sotajoukoista. Jälkeen puolen päivän myöhään iltaan kaikuivat Suomen meriväestön soiton säveleet kävelypuistossa. Illemmalla oli koko kaupunki loistavasti tulilla valaistu. Ylähältä Nikolain kirkon tornista, katolta ja rapuilta, Yliopiston ja Senaatin ikkunoista ja myöskin rapuilta paistoi tulen valo, niinkuin tähdet taivahalta. Yliopiston tähtikartano välkkyi vuorelta itseksensä, niinkuin kaunis tulilinna. Kävelypuistoissa paloi monenvärisiä lyhtiä puissa. Kansaa oli suurissa joukoissa liikkeellä ja kuu katsoi valkoisilla silmillänsä tätä ihmisten iloa ja valkeutta.[6]

Huolivaatetta piti kantaa vasemmassa käsivarressa 17.8.1855 asti.[7] Tästä huolimatta Helsingistä kerrottiin jo 3.8.1855, että

Huvituksia on näillä viikoilla ollut kesän varissa tarjona runnihuoneen puistossa ja Kaisaniemessä melkein joka päivä. Niissä saapi myös kuulla pari kertaa viikossa soittoakin. Eilen näytettiin leikkitulia Kaisaniemessä ja tämän päivän iltaisella on runnihuoneen puisto tulilla koristettu keisarinnan Maria Aleksandrovnan nimipäivän kunniaksi. — Mutta poispa se ajan ankaruus on ottanut huvituksilta entisen ma'un, eikä pääkaupunkilaiset niistä näytä sen iloisemmilta.[8]

Uuden keisarinnan syntymäpäivä oli vain viisi päivää myöhemmin. Oulussa vihittiin tuolloin keisarin Suomen jaetulle tarkk'ampujapataljoonalle lahjoittama sotalippu. "Puolisen jälkeen kokousi puutarhaan paljo muuta väkeä ja yhteinen ilo oli ylimmällään: laulut, pelinsoitot kaikkuivat siellä, ylhäiset että alhaiset kulkivat sevoin ja tanssasivat, jota huvitusta selkiän päivän lämmin ja kauneus lisäsi."[9] Sama päivä oli myös isoruhtinas Nikolai Nikolajewitsin syntymäpäivä ja Viipurissa vihittiin hänen mukaansa nimetty tykkivarustus.[10] Seuraavana päivänä alkoi Viaporin pommitus Helsingissä.

Lähteet: 

[1] ÅCB XI:371; BCB 210 (28.12.1853)

[2] Suometar 12.05.1854 no 19
[3] Suometar 14.07.1854 no 28
[4] ÅCB XII:202; BCB 222 (10.3.1855)
[5] BCB 223 (14.4.1855)
[6] Suometar185504.05.1855 no 18 

[7] Maamiehen Ystävä 01.09.1855 no 35

[8] Suometar 03.08.1855 no 31

[9] Oulun Wiikko-Sanomia 11.08.1855 no 32

[10] Suometar185524.08.1855 no 34

1855: vihollinen rannikollamme

Jatkona eiliselle Helsingistä, Suometar 29.6.1855:

Kanoonat ovat sota-innossa ensi kerran, likemmä 50 vuoteen, paukkuneet Viaporin linnan luona 22 p. t. k. — Vihollinen ruuvirekatti oli nim. 20 p. ajanut kaupunkiamme kohti, vaan paneusiin ankkuriin Viaporin edustalla olevan Suuren jauhosaaren luokse (Stora Mjölö); läksi sitten 21 p. likemmäksi maata Santahaminan saaren sivulle, johon on rakettu monta tykkivarustusta merelle päin, ja piti ampumaharjoituksia; sitte alkoi se 22 p. kulkea Jauhosaaresta itäkoillista kohti pitkin Santahaminan rantaa, jolloin alkoi tykin pauke mainitun vihollisen laivan ja Santahaminan patterien välillä. Kello likemmä 12 yöllä palausi tämä rekatti takasi merelle päin pitkin mainittua rantaa, ampuen ja saaden vastauksia Santahaminan pattereista, kunne kello ½2 yöllä rekatti pääsi Jauhosaaren rannalle, jolloin ampuminen taukosi.

Josef Stenbäckin kuva
Museovirasto
CC BY 4.0

Muuta vuodelta 1855:

• Juoruja tullin ja postin virkamiehistä 1855 
• Rattaiden alle jäänyt
• Hesperian puistossa 1848-1858
• Sarjassa Lukemisia kansalle julkaistiin Sota-Lauluja eli Lukemisia kansalle - osa 42  ja muita osia
• Tyrvään kirkko valmistui.

Meressä kahlannut Kyhr

Turun suojeluskuntapiirin lehdessä Varsinais-Suomen vartio 13-14/1925 julkaistiin Väinö Oksasen muistitietoa Naantalista. Tarinasta puuttuu sukupolvi välistä, mutta kuvaus tanskalaissyntyisestä "hamppuspinnarista" sopii Turkuun saapuneeseen Nils Kyhriin, jonka Adolf-poika (1796-1844) oli rippikirjojen perusteella porvari Naantalissa. Hän omisti Mäki-Hollon, joka Oksasen versiossa kuuluu päähenkilölle. Tämä on siis todennäköisesti joku Adolfin pojista, jolle 

oli palautunut suvun entinen seikkailuhaluinen viikinkiveri, joka ei alistunut köytyrinä olemaan Naantalissa. Merimiehenä hän oli joutunut kulkemaan monissa paikoissa ja näillä matkoilla joutunut kaartilaiseksi ja kun se ei tyydyttänyt niin sotilasmatruusiksi. Sotilasuralta luovuttuaan hän oli taas merimiehenä ja loppupuolella ikäänsä poliisina Naantalissa, jossa hyvin piti puoliaan monissa juopuneitten y.m. toimeenpanemissa tappeluissa ja kahakoissa koskaan itse selkäänsaamatta, sillä hän oli verrattain vahva ja tavattoman notkea.

Itämaisen sodan aikana, kun englantilaiset parina kesänä hävittivät Suomen rannikoita ja miltei olemattomiin polttivat puisen kauppalaivastomme, jonka joukossa poltettiin Utön luona myös naantalilainen, kauppias Vahlbergin kuunari Arcu puutavaroineen päivineen ja jolloin englantilaisten maihinnousua näilläkin main pelättiin, nousi Kyrin arvo naantalilaisten mielestä suuresti ja sitä Kyri vielä lisäsi herättämällä omasta alotteestaan sotilashenkeä Naantalin pojissa. Ja olihan tämä tarpeenkin, sillä eihän ollut maalla omaa sotaväkeä ja vihollinen uhkasi hävityksellä omia rantojamme. [...]

Lappalaismäen kentällä tai kauppatorilla kuului aamusta iltaan komeimpana uljaan Kyrimme ääni, joka entisenä kaartilaisena oli joutunut rekryyttejä komentamaan. Kyri oli nyt eri mies; sekä omissa että muitten silmissä, mies, joka näki edemmäksi kuin muut naantalilaiset. Ja sotaisen intonsa saa Kyri syttymään naantalilaisten poikienkin mieleen. Pojat tuntevat, että heilläkin on oma koti, kaupunki ja ranta, jota on puolustettava ja uhrattava sen puolesta vaikka viimeinen veripisara. Ahkerasti harjoittavat sotilastemppuja Naantalin pojat, Kyrin johdolla, kivääreinä seipäät olkapäillä oikeita kivääreitä kun ei ollut heille antaa. Mutta tulipa poikien sotilasrohkeus ja pelkäämätön mieli kovaan koetukseen. Poikien ikätoveri, nykyään vielä elävä kauppias Knut Blomberg, joka oli nimittäin juuri tullut meritse Naantaliin, meni pojille narraamaan, että hän näki »engelsmannin manuaarin» Airistolla tulevan Naantaliin päin ja silloinkos pojat olivat käyneet hyvin »bleikeiksi». Englantilaiset eivät kuitenkaan lähestyneet Naantalin rantoja ja niin jäi Kyriltä näkemättä, mitä tosipaikan tullessa Naantalin pojat olisivat tehneet ja onko »Armonlaakson» pojissa uskaliasta mieltä.

Kyrin merimiesmatkoiltakin kerrottakoon tapaus. Eräänä syksynä meni hän Luolalan kyläläisten jahdilla viemään silakkaa Viroon. Mukana oli vain kolme henkeä: kippari, kokkipoika ja Kyri. Riianlahdella teki jahti haaksirikon. Kippari ja kokkipoika hukkuivat, vaikka vettä ei ollut kuin miestä kurkkuun asti. Mutta Kyri pelastui. Karaistuneena ja sitkeänä miehenä hän kahlasi kylmässä vedessä 4 kilometriä ja pääsi kun pääsikin Viroon, jossa -oli talven. Onnettomuudesta tuli tieto Naantaliinkin ja Kyriä, jonka ruumista ei luonnollisesti löydetty, surtiin myös kuolleena. Seuraavana kesänä Kyri kuitenkin naantalilaisten ihmeeksi palasi kotiin terveenä miehenä ja sen jälkeen eli vielä monia vuosia. Juhlatiloissa saattoi hänet nähdä komeilevan uljaassa meriväenpuvussaan, jonka rintapieltä koristi ansiomitali. 

Kyri omisti myös Naantalissa pienen Mäki-Hollo nimisen talopahasen, jonka sitten kun sitä mielestään oli tarpeeksi pitänyt, möi nuohooja Vigrenille 300 markasta. »Kun nämät rahat loppuvat, niin minä saan toisen talon», sanoi Kyri talonrahat nostettuaan. Ja se ennustus toteutui. Ennenkuin rahat loppuivat sai hän talon ja tontin, mutta »Nunnanpäässä», hautausmaalla.

Krimin sodan aikaan Yyterissä

Englantilais-ranskalaista laivastoa Itämerellä. Sjöhistoriska museet/Wikimedia

Niin kuin Kaarle Otto Palander asian Reinhold Grönvallille kertoi (Reinhold Grönvall: Suomenkielisen sanomakirjallisuuden alkuajoilta Porissa. Suomalainen : Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton albumi 1910)

Itämaisen sodan aikana saapuu P. veljensä kapteeni Palanderin maatilalle Tuorsniemeen Porin maaseurakunnassa. Eräänä päivänä päättää hän mennä samassa seurakunnassa olevaan Yyterin kartanoon tervehtimään tuttavaansa översti Gyllenbögeliä. Sieltä saapi hän kuulla, että vihollisten laivat ovat saapuneet Reposaaren edustalle. Palander valjastaa ratsun ja lähtee Yyterin niemeen katselemaan sotalaivoja. Hän saapuu perille, sitoo ratsunsa puuhun, astuu ulos metsästä, ja samassa laskeekin ranskalainen sotavene rantaan. Palander hölmistyy, pako ei auta. Silloin sieppaa hän sikarikotelon taskustaan ja tarjoo upseerille, joka kiitollisuudella ottaa sikarin. Upseeri pyytää saada vettä, ja Palander vie hänet ja sotamiehet erääseen torppaan. Sinne kokoontuu pian lähiseudun uteliasta nuorisoa, hankitaan »pelimanni» ja pian pyörittävät ranskalaiset seudun tyttöjä iloisessa tanssissa. 

Palander palaa rauhassa takaisin, mutta metsässä olikin ollut venäläisiä upseereja vakoilemassa. Nimismies saapi käskyn vangita sen miehen, joka tuttavallisesti johti ranskalaiset maihin ja opasti heidät torppaan, sekä tuoda hänet sotaoikeuteen. Nimismies, joka hyvin tuusi Palanderin ja tiesi ettei tässä jutussa mitään valtiopetosta ollut, kirjoitti salaa kiijeen Palanderille ja käski laputtamaan sinne, »missä pippuri kasvaa». Palander haihtui äkkiä pois paikkakunnalta ja painautui syntymäseudulleen Vesilähteen asti. Ja näin hän pelasti nahkansa tästä pälkäästä, joka arvattavasti olisi ollut sangen ikävä seurauksiltaan. 

Vähemmästä on moni päässyt Siperiaan tahi saanut muuten lyhyet passit ainakin sota-aikoina.

Lapsuus kaukana vanhemmista

Karl August Erik Almberg syntyi 18.7.1846 illalla kello 7  Rauman maaseurakunnassa Äyhön ratsutilalla, jossa vanhempansa asuivat vuokralla. Isänsä Frans August Almberg oli Lapin piirikunnan nimismies. Muistelmassaan (Suomalainen. Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton albumi 1910) Erkki Almberg toteaa, että "Jo vuoden vanhana ollessani vai ennenkö vanhempani muuttivat nykyiseen Hinnerjoen pitäjään, joka siihen aikaan oli Laitilan kappelina. Aikaisemmasta lapsuudestani en muista paljon muuta maskulaisista omaisistamme, kuin että isäni isä joskus kävi vanhempaini kodissa Hinnerjoen Korven Nummen-Sonkkilassa, ja kentiesi siellä matkusti [saman ikäisen serkun] Antin isäkin. Kuusi ja puoli penikulmaa meiltä oli Maskun kirkolle."

Hyvin vähäeleisesti Almberg sitten kertoo, että ollessaan kuusivuotias häntä ja sisartaan Amanda Albertinaa (s. 20.12.1847) tulivat toukokuussa 1852 hakemaan luokseen Isojoelle kaksi naimatonta tätiään. On vaikea uskoa, että ratkaisun syynä oli pelkkä pikkusisarusten määrä, mutta Almberg ei paljasta perheensä tilanteesta enempää.

Isojoen vuonna 1833 valmistunut puukirkko
Kuvaaja: Kati Riihiluoma, Wikimedia

Isojoella odottaneen kappalaisenon hevosilla tehty matka kulki Porin kautta. Kaupunki oli palanut pari viikkoa aiemmin. Vielä 58 vuotta myöhemmin "korkeat savupiiput paljastuneine uuneineen" törröttivät Almbergin muistissa. Isojoella hän ja sisarensa olivat seuraavat kuusi vuotta, joista eniten muistoja syntyi Krimin sodan vuosista:

Usein silloin marssi venäläisiä sotajoukkoja Isojoen kautta ja majailikin siellä. Suomen pappilathan ovat lain mukaan vapautetut sotaväen majoituksesta, mutta siitä huolimatta tuon tuostakin upseereja perheineen majaili pappilassakin, jossa muutoin ei ollut liikenemään huoneita. Muiden muassa siellä kerran asusti muutamia päiviä eräs eversti, ruhtinas Atsjóorin, jolla oli puolisona tsherkessitär; kansansa kauneuden maine kyllä toteutui viimemainitussakin. Eräs nuorimainen upseeri, luutnantti vai kapteeniko, nimeltä Shdanovitsh tuli jotakuinkin toimeen enoni kanssa latinan kielellä, hän kun vielä muisteli vanhoja koulutietojansa. Muutoin enoni niin ja näin suoriutui upseeriperheiden kanssa keskustellessaan saksankielellä.

Ankara oli kuri siihen aikaan venäläisessä sotaväessä; ruumiinrangaistus oli täydessä voimassa, laillisesti säädettynä ja sallittuna. Huomiotani herätti muun muassa se asianlaita, että sotamiehet kulkiessaan pappilan avaran pihan kautta kävelivät paljain päin, lieneekö sitten ollut venäläisen päällikön vai suomalaisen papin kunniaksi. Sotaväen puvut, aseet ja muut varustukset, kuormastovaunut, hevoset, marssit, soitto ja laulut tietysti myös olivat mieltä kiinnittäviä. 

Kun upseeriperheillä sattui olemaan lapsia, niin heidän kanssaan me pappilan lapset tietysti leikimme. Mutta iki hyväksi ihastuimme sisareni ja minä, kun kerran sattui majoittumaan enon pappilaan suomalainen majuri, sitten everstiluutnantti Oskar Schauman, sittemmin kovia kokeneen senaattori ja salaneuvos Fredrik Waldemar Schaumanin isä, perheineen. F. W. Schauman, joka on minua kahta vuotta vanhempi, ei ollut mukana; hän kävi jo silloin kadettikoulua. Mutta majuri Schaumanilla ja hänen puolisollansa oli mukana toinen, nuorempi poika, luultavasti sitten Suomen rakuunarykmeutin päällikkö Oskar Teodor S., ja kaksi tytärtä, Naima ja Alma. Majuri Schauman oli muutoin tavallansa sukulainenkin meille Almbergeille, hän kun oli vanhemman setäni puolison veli.

Isä tuli noutamaan lapsiaan heinäkuussa 1858. Erik Almberg oli kouluiässä ja asui seuraavat vuodet Porissa eikä vanhempiensa kanssa Hinnerjoella. Neljätoistavuotiaana Almberg jatkoi opintojaan Turussa.

Minä asuin koko kymnasistiaikani eräässä vanhassa puutalossa Kellonsoittajaink. varrella. Se oli eräs lyhytläntä poikkikatu Arseninpoikkikadun ja Itäisen-pitkänkadun välissä, jääden vasemmalle, kun mentiin Aurajoelta Uudenmaankadun yläpäähän. Talon kadunnumeroa en enää muista, mutta sitä vastoin tiedän, että se oli 1:sen kaupunginosan 22:nnen korttelin 3:nnella tontilla, sillä tämän osoitteen ilmoitin rehtorille emäntäni sanain mukaan. Talon emäntänä oli eräs vanha rouva Högander, joka aikoja sitten lienee kuollut. Yhdessä minun kanssani asui kolme sisartani, jotka kävivät valtion (tietysti ruotsalaista) tyttökoulua, minua kuutta vuotta nuorempi veljeni, jota opetin ja joka sitten kuoli aivan nuorena pappina, sekä tätimme, äitimme sisar, joka piti talouttamme. Meillä oli kaksi huonetta ja pieni keittiö. Samaan pihanpuoliseen rakennukseen muutti sittemmin Anttikin ja muistaakseni hänen molemmat veljensä, kun nämät kouluun tulivat. Heilläkin oli kaksi huonetta ja luullakseni keittiö sekä oma talous. En muista, pitikö sitä heidän äitinsä sisar, joka vielä elää ja nyt on kahdeksankymmenen yhdeksän vuoden vanha.

Sotavankimme Ranskassa

Bomarsund kirjassa Finland framställdt i teckningar. Kansallisgalleria

Krimin sodassa Ahvenanmaalta Englantiin viedyt sotavangit tulivat minua vastaan 2010. Yleistä tietoa he eivät ole edelleenkään, mutta itseni pääsi yllättämään Tuija Wetterstrandin blogitekstin kommenteissa Ranskaan viedyt sotavangit. Vaikka näköjään esimerkiksi Anders Ramsay toteaa muistelmissaan 

Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua. Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa Englantiin osa Ranskaan.

Île-d'Aix nykyään.
Pierre Mairé, CC BY-SA 3.0, Wikimedia 

Ranskaan viedyt tuhat vankia sijoitettiin länsirannikon Aixin saarelle (Île-d'Aix). Vain kenraali Bodisco rouvansa ja kahden suomalaisen piikansa kanssa olivat kaupungissa Évreux.

Vankien saapumisesta ja oloista julkaisi Journal des débats 24.9. alunperin lehdessä Courrier de l'Eure julkaistun, Aixin saarella 17.9. päivätyn kirjeen, jossa kerrottiin saarelle tulleen 29 upseeria ja 969 aliupseeria ja sotilasta. Lisäksi tulijoihin kuului 16 naista, joilla kullakin oli kaksi tai kolme alaikäistä lasta hoidettavanaan.

Aihe oli niin kiinnostava, että  28.9. Journal des débats julkaisi samoin lainatun Rochefortissa 20.9. päivätyn kirjeen. Jo 14.10. Helsingfors Tidningar välitti jälkimmäisen sisällön lukijoilleen. Vastaava Suomettaren teksti julkaistiin 20.10.1854

Heitä vartioipi 2 komppaniaa Ranskan henkivarjelusväkeä, ja osa heistä asuvat Lot-nimisessä linnoituksessa, osa muissa rakennuksissa, jotka muinoin valmistettiin arapialaisille vankiloille. Upseerit ja sotamiehet asuvat erikseen erihuoneissa ja heidän oloansa sanotaan hyväksi. Sotamiehillä on hyvät olkipolsterit ja villatäkit. Heidän terveytensä on myös ollut hyvä; syyskuun lopulla oli vaan 12 sairasna, joista 4 varitaudissa ja 8 tappelussa saatuista haavoista. He saavat kaiken tarpeellisen hoidon, mitä puhtaasen ja raittiisen elämään tulee. Ranskalaiset kiittävät myös kaikkia sotamiehiä hyvin siisteiksi. Aamuisella pukevat he päällensä, kaksin aina auttaen toistansa; he peseivät usein ja hoitavat erinomattainkin viiksiänsä suurella huolella. Aivan halullisesti syövät he vehnäleipää, jota heille annetaan yhtä hyvää ja valkoista kuin ranskalaisillenkin sotamiehille. Sitä paitsi saavat he lihan lientä, tuoresta lihaa, palkoja, papuja ja herneitä ruuvaksensa. 

Heitä kiitetään opinhalullisiksi, hiljaisiksi ja kuuliaisiksi. Heillä vapaus käydä ulkona saarella, missä tahtovat, kuin vaan ovat läsnä huudossa aamuin, puolipäivin ja illoin. Nureksimatta toimittavat he sen työn, jota heille annetaan; luultavasti on heistä suuri apu ja hyöty linnoitusten rakentamisessa Aix'in saarella. Upseeriloillensa osoittavat he suuren kunnioituksen. Ranskalaisten tervehtiminen pään nykäyttämisellä on heille hyvin mieleen. Kahvia ja paloviinaa nauttivat he halullisesti. Alussa he eivät tahtoneet saada Venäjän rahaansa säretyksi; nyt heillä on vaan Ranskan rahoja. Heidän vaimonsa ovat käytökseltänsä yhtä kiekailevat kuin vaimoväki Ranskanmaallakin. He käyvät pienissä kengissä, joihin katoaa kaunis, valkosukkainen jalka. Hampaat ovat heillä kauniit ja vallan valkoiset; tukka haalea ja hieno niinkuin silkki. Yhdellä ainoalla, joka on syntyisin Juutalainen, on musta tukka. Lapset omat siistissä vaatteessa ja käyttävät hyvästi. Sotamiehet ovat tyytyväiset olollensa ja elävät niinkuin kumppanit Ranskan sotamiesten kanssa, joiden iloinen ja rehellinen luonto on heille mieluinen, ja jotka ikäskuin taitavat rohvessorit opettavat Pohjan periltä tulleille vieraillensa Ranskankieltä. 

Upseereita kohdellaan myös hyvästi. Ranskan upseerit olivat kutsuneet heitä vieraiksi luoksensa, jossa tilaisuudessa meidän upseeriloilla oli ollut täysi univormu päällä, jota Ranskalaiset sanovat somaksi, vaikka se karvallensa on mustan puhuva. Upseereitamme kiittävät he viisaiksi ja siivoiksi puheissansa; moni heistä osaa hyvästi puhua Ranskankieltä, jota he myös mieluisesti oppivat; he ovat muutenkin näyttäneet halullisiksi oppimaan ja tuntemaan Ranskalaisten tapoja. He nauttivat vähä väkeviä juomia ; Ranskan viini on heille makoisinta. Joka aamu juovat he teetä ja syövät pari tuntia sen perästä aamiaisen. Upseereista ovat usiammat Suomalaisia ja Puolalaisia; Venäläisiä ei ole kuin kolme. Suomen upseereista on erittäin Översti Furuhjelm, Överstiluutnantit Kraushold ja Tamelander, sekä 21 muuta upseeria nimitetty. Ranskalaiset käyvät näitä sotavankeja usiasti katsomassa ikäskuin muita eriskummallisia olentoja Pohjan periltä. 

Marraskuussa Suomessa kerrottin, että vankien päivärahoja oli korotettu ja upseerit saaneet luvan muuttaa mantereelle (Borgå Tidning 15.11.1854). Jälkimmäisen toteutumisesta raportoi Sanomia Turusta 12.12.1854

Franskanmaalla Aix nimisellä luodolla on nyt ainoasti 3 suomalaista upseeria kaptenit von Knorring ja Mörtengren ja luutnantti Borisoff, 3 eli 4 alaupseeria ja noin 30 miestä Suomen tarkampujia. Muut ovat saaneet käskyn muuttaa toisiin paikkoihin. Niin oleskelee Evreux nimisessä kaupungissa genralmajori Bodisco ja kaptenit Tesche ja Angersissa luutnantit Sahlberg ja Winter, Strassburgissa överstiluutnantit Tamelander ja Klingstedt, majori Granberg, kpten Barck, luutnantit Blåfield, Brofelt ja Conradi, Besançonissa översti Furuhjelm, överstluutnantti Kraushold ja luutnantti Aqvilander.

Journal des débats politiques et littéraires kertoi 23.3.1855 Tamelanderin päässeen kotimatkalle vankien vaihdossa .  

Wiborg noteeraa saman 13.4.1855 ja kertoo myös von Knorringin päässeen vanginvaihdolla vapauteen Aixin saarelta.

Kesällä venäläisiä sotavankeja Aixin saarella kävi tervehtimässä ja tarkastamassa ortodoksinen pappi, joka piti jumalanpalveluksen ja jakoi ehtoolisen. Venäläisiä upseereja oli Toursin kaupungissa tuolloin 17. (FAT 12.6.1855)

Suomettaressa 28.9.1855 on uutisena yksi ainoa virke: "Ranskan sotavankeudessa olleita Suomalaisia on näinä päivinä tullut Helsinkiin." Helsingfors Tidningaria 3.9.1855 lainaava Morgonbladet oli jakanut tiedon, että Berliinissä oli 11.8.1855 ollut paluumatkalla 36 sotavankina ollutta venäläistä upseeria. Nimeltä mainittiin Bomarsundissa vangitut eversti Furuhjelm, everstiluutnantti Fredrik Jonas Klingstedt ja majuri Granberg.

Ehkä joskus selviää jotain alempiarvoisista vangeista, vaimoistaan ja lapsistaan. Ja Bodiscon piioista.

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (2/3)

Perjantaina alkanut retki jatkui lauantaina, jolloin ensimmäisenä ohjelmassa oli Borgbodan linnavuori, jonne oli kiva kivetä levännein jaloin ja auringon paistaessa. (Vuorelle asetetut puuveistokset jakoivat mielipiteitä.)

Vuorta ympäröi vesi kolmella puolella rautakaudella, joka on todennäköinen rakennusaika, mutta muuten tieto linnoituksesta ei ole tuntunut suuremmin kehittyneen jo 1600-luvulla paikallisen papin muistiinpanemasta.

Saltvikin kirkkoon emme päässeet sisälle, joten oli aikaa ihmetellä kahta muistokiveä, joista toisen tekstistä ei saatu selvää, kaatuneen hautamuistomerkin paljastaneita 1800-luvun ruumiin jäänteitä (ne muut, en minä) ja kirkon takaa löydettyä hallitalon paikkaa. Selvisi, että viimeksi mainitun tulkinnassa on arkeologien välillä jotain skismaa, mutta korvani eivät ehtineet ajoissa oikeaan paikkaan ymmärtääkseni enemmän.

Godbyn kumpukalmistoon ei ollut itäneen pellon läpi menemistä, mutta kummut näyttivät tieltäkin käsin huomattavasti "ruotsalaisemmilta" kuin edellisen päivän esimerkit. Lounaalla pääsin haastattelemaan Ihan Oikeaa Arkeologiaa eilen puheeksi tulleesta maannoususta ja selvisi, että sen määrittäminen ei ole kovinkaan suoraviivaista, jos haluaa olla tarkka. Maa nousee, mutta välillä nousee merikin.

Kastelholman linnassa kävi kuten jokaisessa linnassa: en pystynyt hahmottamaan rakennetta, puhumattakaan aikatasoista, joihin piti ottaa mukaan restauroinnitkin. Ja oli kylmää ja tuli muutama lumihiutalekin. (Blogia kaivellen löysin tiedon Kastelholman siipikarjasta 1500-luvun lopussa, mutta muuta suhdetta paikkaan ei ole näemmä muodostunut.)

Bomarsundin tapahtumista sain otetta jokin aika sitten kuulemastani radio-ohjelmasta, jota en nyt tietenkään löydä mistään. Pidempiaikainen suhde linnoituksen hävitykseen on tullut englantilaisten vangitsemien sotilaitten kautta, jotka alunperin kohtasin vuonna 2010. Amerikkalaisen yliopiston kokoelmistaan digitoimat kuvat Bomarsundin taistelusta ovat näköjään edelleen ilman CC-lisenssiä. Nyt paikan päällä kävimme katsastamassa yhden puolustustornin jäännökset

josta näkyi täysin (Uspenskin katedraalin raaka-aineeksi) kadonneen samantapaisen paikka niemen kärjessä. Päälinnoituksen suhteellisen vähäiset jäänteet näimme kahteen kertaan linja-auton ikkunasta ja pidemmän aikaa vietimme asuin- ja hyötyrakennusten perustusten lomassa.

Täällä hyökkäsin paikallisen asiantuntijan Rudolf Gustavssonin kimppuun. Selvisi, että näihin rakennuksiin ei ole tehty varsinaista kaivausta, vaikka arvata saattaa, että se voisi kertoa linnoitukseen sijoitettujen arkipäivästä. Lisäksi kuulin, että 1960-luvulla alueen poikki oli tehty tie jokseenkin surutta.

Pyörähdimme linja-autosta nousematta Finströmin kirkolla, jossa katseeni kiinnittyi kehutun tornin sijaan patsaaseen, joka esittää jo eilisessä tekstissä mainittua Frans Petter von Knorringia. Ansionsa eivät tosiaankaan rajoitu yhden muusikon tukemiseen eivätkä myöskään itselleni ensimmäiseksi mieleen tulevaan kirjaan Gamla Finland. Wikipediassa von Knorringia tituleerataan lähes peruskoulun esi-isäksi. BLF:n artikkeli on asiallisempi, mutta käyttää ilmaisua "Ahvenanmaan Chydenius". Näköjään hänestä on kirjankin kokoinen biografia, johon olisi varmasti kannattanut tarttua Kamariherraa kirjoittaessa.

Sitten vietimme 35 minuuttia Jomalan kirkolla. Sinnekään emme olleet menossa sisälle, joten kipitin kiltisti määrätyn 20 minuutin kohdalla linja-autoon ja ihmettelin, missä porukka viipyi. Tuttavan FB-päivityksestä sain hieman myöhemmin tietää, että olivat katsomassa kirkon takana rautakautista kalmistoa ja keskiaikaista asutusaluetta.

Viimeinen kohde oli Jättbölen kivikautinen asuinpaikka, jonka esittelijä valitettavasti uskoi, että me kaikki tunsimme ennestään sen kuuluisuudet: Suomen vanhimman luurangon, jonka ajoitusta puhuja tosin toivoi uudelleen testattavaksi, ihmisluita, joita oli käsitelty kuin ruokaa, ja savi-idoleita. Ainakin yksi meistä oli autuaan tietämätön, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun olin kivikautisella kohteella kärryiltä pudonneena.

Jättbölen analyysiä haittaa alueella taloudellisen edistyksen nimessä tehty tuhotyö 1920-luvulla. Siitä kerrottiin annetun tuomio, mikä herätti uteliaisuteni ja kaivelin illalla digitoituja sanomalehtiä.

Oheinen leike aloittaa pitkähkön selostuksen, jossa Jättbölen sanotaan olevan "vårt lands märkligaste, sannolikt äldsta germanska fornlämning" (kursivointi minun). Ilmankos ei 1920-luvun suomenkielistä lehdistöä asia kiinnostanut.

Arkeologisten kenttätöiden esittelyperjantai

Perjantaina arkeologogian kenttätöiden raportointi alkoi merellisin aihein. Riikka Tevali kertoi viikon projektista, jossa Virolahdella oli viistokaiutuksella löytynyt Korpisaaren ympäristostä sekä louhitun kiven lastauslaitureita että iso joukko kivilastissa olevia hylkyjä. Jälkimmäiset todennäköisesti liittyvät tunnettuun Krimin sodan tapahtumaan, jossa kesäkuussa 1855 englantilainen Magicienne upotti noin 30 kuljetusalusta Rautelan selälle. Tapaus oli niin merkittävä, että siitä tehtiin painokuva, jossa Korpisaari on todellista korkeampi.

Kuvasitaatti C. Hagelstamin antikvariaatin sivulta.

Sitten Mikko Huhtamies ja Riikka Alvik kertoivat juhtinahkaprojektista, joka tuli tietouteeni Helsingin yliopiston tiedotteesta, näköjään lokakuussa. Hollannista tullut tiedusteu oli herättänyt mielenkiinnon Porkkalan edustan 1700-luvun hylkyyn, jonka juhtinahkalasti oli niin merkittävä, että antoi nimen läheiselle saarelle. Monitieteisessä projektissa juhtinahasta on etsitty tietoja arkistoista ja sukellettu näyte hylystä monipuolisiin tutkimuksiin. Mutta ei oltu onnistuttu selvittämään onko aihetta tutkittu Venäjällä, jossa tämä nahka parkittiin.

Tapani Rostedtin esitys varhaisesta mesoliittisesta asutuksesta Suomessa oli huomattavan helppoa ymmärrettävää kiitos viime syksyn arkeologian ryhmätyön, jossa paneuduimme piikiven liikkeisiin. Rostedt oli kolmen lähekkäisen, mutta eri ajalla asutun alueen pii- ja kvartsikiven suhteiden perusteella luonut mallin kulttuurikontaktien kehityskaaresta.  (Kuurmanpohja sai näkyvyyttä ainakin Ylen verkkouutisissa vuoden alussa.)

Samalla suunnalla olivat organisoimassa koululaiskaivauksia Kiti Häkkinen ja Katja Kuuramaa, jotka kertoivat esityksessään hämmästyneensä historianopettajien heikkoja tietoja arkeologiasta. Keskusteluosuudessa joku kysyi miksi historian opettajien pitäisikään arkeologiasta tietää. Satuin olemaan tutun arkeologian harrastajan vieressä ja katsoimme toisiamme suu auki. Eivätkös hissan maikat opeta esihistoriaakin? (Mullankaivajat Saimaalla hankeessa oli mukana kolme eri koulua, joten en tiedä tarkoitettiinko yläkoulun opettajia, joilla moista velvoitetta ei ainakaan omana kouluaikanani ollut.)

Lounaan jälkeen Petro Pesonen ja Andreas Koivisto kertoivat Vantaan arkeologisesta inventoinnista ja historian käytöstä kaupunkikuvassa. Jälkimmäisen opaskylttikuvista tuli mieleen, etten vieläkään ole käynyt katsastamassa Jokiniemen muinaispuistoa. Ehkä jo ensi kesänä?

Risto Nurmen aiheena oli Kolarinsaaren markkinapaikan kaivaukset, joiden lopputulos oli, että kenttä oli jäänyt lähes kokonaan laajentuneen hautausmaan alle. Jäljellä olevan reunan luulödöt kylläkin vahvistivat muuten tunnetun kaupankäynnin, joka alkoi kun raja Suomen ja Ruotsin välille vedettiin eikä enää päästy Köngäseen. (Kummaa, miten rajanveto on tullut tällä viikolla melkein päivittäin vastaan. Palannen aiheeseen piakkoin jossain muodossa.)

Viimeiseksi puhui Ulla Moilanen Valkeakosken Toppolanmäellä kahtena viime kesänä johtamistaan kaivauksista. (Moilanen esitteli aiheensa kuluneena, mutta minä en ilmeisesti ole ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa.) Niissä oli tutkittu uudelleen nykyaikaisin menetelmin kaksi aiemmin kaivettua hautaa. Toisen muinaisDNA-tuloksia on jo Helsingin Sanomien artikkelissa osin paljastettu, mutta minulta on mennyt sekin ohi.

Mutta onneksi eivät menneet nämä päivät ohi, sillä esitykset olivat mielenkiintoisia ja opettavaisia.

Ylioppilaslakin muotoilijasta ja veljestään vale(?)opettajasta

"Maria Grape oli syntynyt 1834 papin tyttärenä Ruotsin Länsipohjassa. Orvoksi jäätyään hän joutui Ouluun," alkaa naiselämän selostus Aki Mäen artikkelissa. Mäki lienee tukeutunut muistokirjoitukseen Uudessa Suomettaressa 12.3.1912 (tai vastaavaan). Vaikka Grape-nimisiä pappeja Alakainuussa (Neder-Kalix) oli, ei Maria Johanna 28.6.1834 syntynyt pappilassa. En kastettaan onnistunut löytämään ollenkaan, mutta kun pikkuveljensä Henrik Albert kastettiin tammikuussa 1836 isäkseen merkittiin "Afl. Inhyseman Joh. Grape". Itsellisenä kuollut tuskin oli ollut eläessään pappi.

Maria ja Henrik kasvoivat nahkuri-isäpuolensa kodissa Alakainuun kirkonkylässä ja ottivat vuoden 1851 lopussa muuttokirjat Ouluun (B:2, s. 30). Silloin he eivät vielä olleet täysorpoja, sillä Alakainuun rippikirjan (AI:7c, s. 741) mukaan äitinsä Magdalena Sundqvist/Orädd kuoli helmikuussa 1852.

Ehkä muutto olikin myöhästynyt, sillä Ouluun Henrik merkittiin sisäänmuuttaneeksi vasta vuonna 1853 (RK). Henrik oli kaupungissa oppipoikana ja Maria arvatenkin myös jossain palveluksessa. Kyläkirjaston kuvalehdessä 6/1911 julkaistiin käsikirjoituksensa suomennos Eräs sotamuisto vuodelta 1854, joka kertoo Oulusta.

Klo 1/2 8 illalla oli aurinko vielä korkealla ja kaikki huokui sulaa rauhaa. Silloin kuuluu kova rattaiden kolina, ja valkeassa vaahdossa värähtelevä hevonen pysähtyy maaherra Lavoniuksen asunnon edustalle Oulussa. Rattailla, lyhyellä kiiniköytetyllä laudalla istuu nuori mies pukeutuneena punaiseen merimiespaitaan, valkoisiin housuihin ja kiiltävään merimieslakkiin. Koska asuin vastapäätä sitä paikkaa, mihin tuo vastatullut pysähtyi, ja kohta tunsin hänet kauppias Ahlholmiksi Raahesta, menin ulos ja kysyin, mitä on tekeillä. Mutta vastauksen sijasta saan kysymyksen: »onko maaherra kotona?» Vastasin hänen perheineen olevan kesäasumuksellaan Lasaretinsaarella. Silloin hän suurimmassa kiireessä ilmoittaa: »Englantilaisia jättiläissuuria sotalaivoja, luvultaan 6 tuli tänään klo 12 Raaheen. Heti sytytettiin kaikki alukset satamassa sekä ne kaksi, mitkä vielä seisoivat veistämöllä. Klo 4, jolloin sieltä läksin, paloivat tervahovi ja pikitehdas parastaikaa. Tänne Ouluun ehtivät ne kyllä klo 10 tänä iltana. Hyvästi!» — — Ja huimaa vauhtia hän rientää maaherran luokse viemään tuota kaameata tietoa.

Maria muutti vuonna 1860 Yläneelle, jossa hänet merkittiin mamselliksi säätyläistaloon (RK). Veljensä oli myös Yläneellä, sanomalehtien matkustustiedoista päätelleen Sahlbergin kirjanpitäjänä, mikä tuntuu merkittävältä edistykseltä oppipojasta. Molemmat muuttivat vuonna 1861 Raisioon, jossa Henrikistä tuli pehtoori luutnantti Schantzin omistamaan Pirilän Vähätaloon (RK).

Tai siltä näytti rippikirjassa. Helsingfors Dagblad 9.12.1862 kertoi, että Pirilässä oli aloittanut toimintansa maatalouskoulu, jonka opettaja Albert Grape oli Ultunassa ja Wederbrunnissa opiskellut agronomi. Tähti 17.4.1863 puolestaan mainitsee Pirilän opettajaksi H. Grapen, "joka on käynyt Ultunan kuuluisan maaviljelysopiston läpitse Ruotsissa". Ei ole voitu tarkoittaa kuin Henrik Albert Grapea. Oliko nahkurin poikapuolella resurssit kipaista Oulusta maatalousoppilaitoksiin vai onko hänelle keksitty meriittejä ilmasta? Niin tai näin, Henrik, vaimonsa, Raisiossa 15.4.1863 syntynyt tyttärensä sekä sisarensa Maria muuttivat vielä vuonna 1863 Pöytyälle (RK).

Kun Maria Grape vuonna 1865 merkittiin Helsingin kirkonkirjaan hänet mainittiin Suomen alamaiseksi (RK). Naisten äänessä 6/1912 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Grape oli - ennen kuin perusti herrainpukimon Helsinkiin - matkustellut laajalti ulkomailla ja opinnut siellä ammattitietoja ja liiketaitavuutta. Miten lie tämän paikkansa pitävyyden kanssa? Ilmoitus Helsingfors Dagbladissa 6.6.1864 viittaa siihen, että asettuminen Helsinkiin on tapahtunut ennen virallista kirjojen muuttoa.

Vapuksi 1865 Grape ompeli ensimmäiset ylioppilaslakit, joiden

joka sittemmin [...] on ollut "isänmaantoivojemme" ulkonaisena tunnusmerkkinä ja soreudellaan herättänyt koti- sekä ulkomaalaisten yhteistä ihailua. Se selvä ylioppilaselämän aatteellisen puolen tajunta, joka ilmenee tämän päähineen puhtoisessa valkeudessa ja sen kultaisessa lyyryssä, tuskin minkään muun kansan ylioppilasmerkissä on saanut yhtä tunnusomaista ilmaisumuotoa. Syystä neiti Grape itsetietoisesti iloitsikin aikaansaannoksestaan, jos kohta siihen lieneekin alkuaiheen muualta saanut, ja rakas oli hänelle se ylioppilasnuoriso, jolle hänen kauneusaistinsa oli pystynyt moisen vertauskuvallisestikin kauniin tunnusesineen muovailemaan. (US1912)

Helsingfors Dagbladin kronikoitsija noteerasi  8.6.1877 eri laitosten opiskelijoiden moninaiset lakit ja erityisesti fennomaanien ylioppilaslakin, jossa oli punainen raita/reuna. Tämäkin kuului Maria Grapen tuotantoon ja lakin käyttäjiä kutsuttiin lehtitiedon mukaan neiti Grapen komppaniaksi. Tosin kronikoitsija joutui tiedonantoaan 10.6. korjaamaan, sillä Grape ilmoitti, ettei lakki ollut keksintöään. Suomenmielisyyteensä viittaavat kuitenkin tiedot sosiaalisista yhteyksistään.

Työllään hankkimansa varallisuuden nojalla hän - sivistynyt ja paljon vierailla mailla matkustellut kun oli  - eli ulkonaisestikin varsin huomattavassa asemassa ja näki useinkin luonaan vieraina pääkaupungin henkistä paraistoa; oli m. m. hyvä tuttu Bergbom sisaruksille ja läheinen ystävä rva Raalle sittemmin Winterhjelmille, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa tämän suuren näyttelijättären kuolemaan saakka. (US 1912)

Maria Grape. Museovirasto CC BY 4.0

Veljensä Henrik oli päätynyt Yläneen, Porvoon ja Espoon kautta tilanomistajaksi Hollolaan, mutta menetti tilan verovelkojen vuoksi määrätyssä pakkohuutokaupassa vuonna 1875 (RK, SWL 8.2.1872, FAT 30.6.1875). Vuonna 1878 Maria Grapen puoti oli sanomalehti-ilmoitusten mukaan Etelä-Esplanadi 14:ssa. Vuoden 1886 ilmoitukset puolestaan kertovat konkurssistaan,

jonka jälkeen hän viimeiset ikävuotensa, n. parikymmentä ajastaikaa ystäviensä ja tuttaviensa avustumana ja ajoittain kivuloisena, mutta henkisesti hyvin pirteänä on asunut Ätsärin pitäjässä, eläen muistoistaan, joita hän harvinaisella kertomakyvyllään kiitollisille kuulijoille auliisti jakeli.(US 1912)

Veljensä oli vaimon ja tyttären kanssa otti Hollolasta muuttokirjan  Hausjärvelle marraskuussa 1887. Perhe oli Hausjärvellä vielä 1894 eli Maria Grapen muutolla Ähtäriin ei ole selitystä näissä omaisissa. Maria Grape ei kuollut Ähtärissä vaan

Taudin runtelemana tuotiin hän noin 3 viikkoa takaperin tänne Helsinkiin, loistokautensa elinsijoille, jossa hän nyt on vaiherikkaat päivänsä päättänyt. (US 1912)

Sota-Lauluja eli Lukemisia kansalle - osa 42

Koska kutsuu Ruhtinaamme
Suomen poikaa sotimaan,
Rupee silloin rintojamme
Rohkeuskin liikuttaan,
Sydän syttyy riemustansa,
Käsi käypi aseissansa....

Suomen poika miekallansa
Tappelee kuin puoletoin,
Tuima on hän kedollansa
Luonnoltansa pelvotoin;
Aura, lapio jäädä saapi
Tappeluun hän kiiruhtaapi....

Näin alkaa 42. osa sarjassa Lukemisia kansalle eli Sota-lauluja (1855). Ainakin viimeisen lauluista on laatinut "Isak Lindberg, Kemiön kaivannon vartia". Ja ensimmäinen oli julkaistu arkkiveisuna jo edellisenä vuonna nimikkeenä "Sota-laulu :, omistettu Suomen maantiloille jaetuille sota-sankareille, isänmaan ystäwältä. Ensimmäisen kerran laulettuna Rauman kaupungissa heinäkuun 24 p. 1854". Tämä on digitoitu Kuopion lyseon kokoelmista. Ajankohdan perusteella inspiraatio on todennäköisesti saatu Krimin sodasta.

Suomettaressa 23.12.1859 julkaistussa kirjoituksessa "Suomalaisesta lehtikirjallisuudesta" mainitaan tämä 42. osa  ja tarjotaan katsaus muuhun ajan painotuotteisiin

Viime aikoina on kuitenki Turusta, mistä nämä arkkiviisut ehkä enimmäksi osaksi ovat levinneet, annettu muita parempia lehtikirjoja, joista h:ra I. W. Lilljan "Lukemisia kansalle" ovat erikseen Mainittavat. Tosin on niidenki joukossa muutamia lauluja, joita olisi paremmin sopinut painamatta antaa "murhettivaisille, väsytetyille vaimohengille" laulettaviksi, niinkuin esm. n:rot 42 ja 56 , mutta yleisesti ovat ne kutakuinki hyviä.  Virsistä on erikseen merkittävä ja liitettävä n:ro 90 "Uusia suomalaisia virsiä, suomentanut — t-t— t". Toivottava olisi että muutki kirjapainot ja kustantajat siinä seuraisivat h:ra Lilljan esimerkkiä, ettei enään ilmaantuisi senkaltaisia kuin "Sibillan ennustuskirja","sana aikanansa", "Hobergin äijä", "veisu Riddar Sanet Yrjänästä", "juttu kahdesta huovi-junkkareista" j. m. s. ohdakkeita, joita sanomalehtien tulisi ajoissa kitkeä ja nyhtää pois, vaikka se tosin on hyvin vaikeaa nyt enään saada kaikki semmoset nyhtämällä hävitetyiksi, sillä niiden juuret ovat jo syvässä. Painolupaa antaessa saattaisi asianomaisetki estää kaikkein senkaltaisten kirjain painamista, jotka loukkaavat kirjallisuuden arvoa, sillä niiden ilmaantuminen on rikos kauneuden lakia ja kirjallisuuden kunniaa vastaan.
Sellaisten joukkoon ovat myös luettavat ne innolliset laulut, jotka vuosina 1854 - 1856 ilmaantuivat ja joita saattaa nimittää "sota-kirjallisuudeksi". Siihen aikaan ei suinkaan Suomen Runotar levännyt. Sodan pauhina herätti hänen levostaan niinkuin hän entisinäki sota-aikoina on ollut valveilla, ilo-lauluilla ylistäen sotasankarien urhoollisuutta. Mutta Runottaren ääni ei milloinkaan ole kaikunut niin usein ja väsymättömästi kuin viime sodan aikana. Pari kymmentä eri laulua, toinen toista — huonompi, todistavat hänen väsymätöntä ja innollista isänmaanrakkauttansa. Suomen runokirjallisuus on siitä ajasta säilyttävä seuraavaiset nimet: Johan Rännäri, Johan Leman, I. Fr. Gutzén, Niemelä, Isak Lindberg, P. Mansikka. D. Savolainen, Carolina Orrdén, Lintulan Karolina, Eva Takala, Kalkkimaan poika, Malbergin pojat y. m.

Lopussa mainituista nimistä ainakin Carolina Orrdén tulee vastaan kun Lukemisia kansalle -läpikäynti etenee.

Sotilaaksi pukeutunut poika hieman myöhemmältä ajalta. Gösta Olof Bengs, 1910-luku. Ebeneser-säätiön kokoelmat, Flickr CC BY 2.0.

Teatteria pitkin Suomea 1852-1855 (Roos 7/7)

Vaasan paloa seuraavana päivänä Roos seurueineen oli Kristiinankaupungissa ja seuraavana päivänä valmistelemassa teatteritilaa vuokraamaansa salonkiin. Tämän jälkeisenä päivänä pidettiin jo esitys, jonka tuotto 25 hopearuplaa meni lyhentämättömänä vaasalaisten avustamiseen.

Seurue kiersi sitten Tampereella, Hämeenlinnassa, Mikkelissä, Kuopiossa, Lappeenrannassa, Viipurissa, Haminassa ja Loviisassa, mutta näistä Roosilla ei ole kirjassaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) muistoja. Ei maininnut Kuopion sanomalehtien kirjoittelusta, johon hän itsekin osallistui (Kuopio Tidning 19.2.1853). Syyskuussa 1853 oli vuorossa Helsinki, joka oli juuri kärsinyt koleeraepidemiasta ja valmis huvituksiin.

Näkymä Helsinkiin kirjassa Vyer af Helsingfors och dess omgifningar (1851)

August Schaumanin arvostelut Morgonbladetissa olivat murskaavat, mutta Roos väittää seurueensa nauraneen niille. Olivathan Helsingin kriitikot teilanneet Ruotsin tunnetuimmat näyttelijätkin. Mutta jonkinlaiseksi kostoksi he esittivät näytelmän, jonka päähenkilö puettiin ja maskeerattiin muistuttamaan Schaumania. Niin hyvin, että helsinkiläisyleisö tunnisti hahmon ja purskahti nauruun.

Helsingin vierailu jatkui lokakuulle 1853 ja sitten oli vuorossa Turku. Siellä ollessa länsivallat julistivat sodan Venäjälle ja syntyi yleinen kauhu. Suomalaisia upseereita määrättiin Turkin rajalle. Upseerien ja perheidensä lähtö näkyi teatteriyleisössä. Muutama viikko myöhemmin useampia rykmenttejä määrättiin majoitettavaksi Turkuun, ilmoitettiin hevosten ja ajopelien ostosta ynnä muuta, mikä teki teatteriseurueen lähdöstä ajankohtaista.

He esiintyivät sitten Porissa ja Kristiinankaupungissa, joissa tunnelma oli rauhallinen. Toisin oli Kokkolassa, jossa koko kaupunki oli liikkeessä. Sanottiin englantilaisten laivojen olevan kaupungin edustalla ja ihmiset siirsivät yhtenä päivänä tavaroita kodistaan ulos ja seuravaana takaisin. Sekopäiset naiset juoksivat pitkin katuja huutamassa, että ruotsalaiset tulevat ja repivät sydämet irti ja sen sellaista. Roosin tulkinnan mukaan he eivät osanneet kuvitella sotaa kuin Venäjän ja Ruotsin välillä.

Kokkolan ainokaisen esityspäivän jälkeen ryhmä lähti kohti Oulua, jossa he ajattelivat olevansa tarpeeksi kaukana sodasta. Mutta matkalla he kuulivat huolestuttavia huhuja Raahen poltosta ja englantilaisten valtaamasta Oulusta. Helpotuksekseen he kuitenkin havaitsivat Oulun rauhalliseksi sinne asti päästyään. Jonkin aikaa he ehtivät pitää esityksiä, mutta sitten tuli käsky perustaa tarkk'ampujakaarteja koko Suomeen ja komedian aika oli ohi.

Vietettyään viisi kuukautta Oulussa Roos palasi Kokkolaan, jossa oli taas rauhallista. Tammikuun lopussa 1855 hän tuli seurueineen Pietarsaareen, jossa alkoi juuri tuolloin rokkoepidemia, joka tartutti sekä Roosin näyttelijöitä että perheenjäseniä ja lopulta hänet itsensä. Tästä huolimatta esitykset jatkuivat.

Maaliskuussa kaikki olivat niin tervehtyneitä, että päästiin lähtemään Vaasaan. Siellä liikkui avustusten ansiosta ja rakennustoiminnan johdosta rahaa ja esitykset olisivat tuottaneet hyvin. Mutta niitä ei voitu pitää, sillä keisari Nikolai oli juuri kuollut. Nyt ei ollut mitään syytä jäädä Suomeen. Merenkurkku oli onneksi vielä jäässä, joten paluu Ruotsiin onnistui rekikyydillä.

Monesti ohitettu muistomerkki

Stadin salaisuuksia riittää. Kuunnellessani pätkiä panin merkille kysymyksen muistomerkistä Lauttasaaressa. Ajattelin ensin saavani siitä viikonlopun kävelyreittikohteen, mutta karttaa katsoen näytti siltä, että voisin koukata paikalla hyppäämällä työmatkalla bussista. Onneksi googlailin lisää ja löysin blogikommentin

“Muistomerkki on mielenkiintoinen, sillä se on ihan vaivalla tehty ja kuitenkin melko hankalasti luoksepäästävässä paikassa. Ennen meluvallin rakentamista tähän pääsi Gyldenintien talojen pihojen kautta, mutta nyt täytyy kulkea motarin vartta pitkin.
Paikka on ennen motarin rakentamista ja maantäyttöä ollut aika lähellä rantaa. Siinä rannalla on ilmeisesti tähtäilty pahat mielessä kun noutaja tuli. “

Moottoritien reunalla kulkeminen ei houkutellut ja päätin yrittää pitää työmatkalla silmät auki kartan osoittamassa paikassa. Muistomerkki näkyikin linja-auton ikkunasta hämmästyttävän hyvin, erityisesti sitä ympäröivän kettinkiaidan ansiosta.

Minkä jälkeen olen ihmetellyt sitä, etten ole sitä tietoisesti tahi muistijälkeä jättäen noteerannut niinä tuhansina kertoina, kun olen bussissa kohdan ohittanut muutettuani pääkaupunkiseudulle kesällä 1991. Mahdollisesti samasta syystä, josta valokuvan ottaminen on osoittautunut vaikeaksi/mahdottomaksi.

Helsingin taidemuseon julkisten veistosten tietokannassa kerrotaan, että lähempää katsoen kyseessä on "rautainen kuula luonnonkiven päällä. Kuulaan on kaiverrettu sanat STUPAD VID FÖRSVARET AF DENNA Ö, Å MÖRTNÄS UDDE: DEN 9 AUGUSTI 1855 FRID MED HANS STOFT. " Kyseessä on siis Krimin sodan aikana saarta puolustaessa kaatuneen hauta. Miksi hänet on haluttu haudata kuolinpaikalleen? Kenen toimesta? Milloin?

Näihin kysymyksiin taidemuseo ei vastaa, mutta kertoo lisäksi

Haudassa olevan sotilaan henkilöllisyys selvisi vasta 1950-luvulla. Suomalainen sotilas, krenatööritarkk´ampuja Josef Johan Israelinpoika Back (4.7.1826 - 9.8.1855) kaatui Särkiniemen taistelussa. Back oli kotoisin Närpiön Pirttikylästä.

Miten henkilöllisyys selvisi? Kenen toimesta? Onko siitä kirjoitettu jotain? (Backin perhetaustaa on selvitelty sukututkijoiden palstalla.)

Sodan jälkeen Mörtnäsiä linnoitettiin? Tai suunniteltiin linnoitettavaksi?
VeSA linnoitus- ja rakennuspiirustukset - VeSA Lauttasaaren linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto - VeSA Lauttasaaren linnoitus- ja rakennuspiirustukset - Lauttasaari. Mörtnäsniemi. Seitsemän tykin patterin nro 3 pohja- ja profiilipiirustukset. 1859-1859 (33)
Onko näistä jäänteitä? Arkistolaitos on myös digitoinut uudistuskarttoja Lauttaaaren alueelta, mutta en niistä löytänyt paikkaa Mörtnäs.

Englantilaisten laivoja Fredrik Theodor Blomstandin kirjasta Brittiska eskadern i Östersjön.

Teemaan liittyviä tuoreita väitöskirjoja:

• Eero Auvinen: Krimin sota, Venäjä ja suomalaiset. Siviilit rannikoiden puolustajina ja sen vaikutus sotatoimiin ja Venäjän suomensuhteisiin.
• Kormano, Riitta: Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaalista sovittelua

Ulkomaalaiset kuvat vaativat lähdekritiikkiä

Rijksmuseumin kokoelmissa tuli vastaan vuodelta 1726 tällainen esitys Tukholman muodista.

Varsinkin naisen asu näyttää eksoottiselta. Kysyin asiantuntijamielipidettä ruotsinkielisestä 1700-luvun tutkijoiden FB-ryhmästä, jossa suurin osa kommentoijista piti tyyliä Ruotsia itäisempänä. Sama tekijä oli piirtänyt asuja laajalta alueelta ja tuskin perusti niitä henkilökohtaisiin havaintoihinsa.

Taustalla näkyvä Tukholma vahvistaa näkemystä aiemman kuvamateriaalin kierrättämisestä, sillä ruotsalaisten tutkijoiden mukaan siinä on mukana vuonna 1697 palanut linna.

Lisäys 19.1.2015 7:52. Etsiessäni 1600-luvun kuvitusta huomasin, että sama pukukuva on Skoklosterin linnan kokoelmista digitoidun Euroopan kartan marginaalikuvituksessa vuonna 1672.

 Siinä on myös näkemys saamelaisista

Tiedonvälitys oli runsas sata vuotta myöhemmin kehittyneemmällä tolalla, mutta Englannissa onnistuttiin silti Krimin sodan aikaan tuottamaan melko mielikuvituksellinen näkymä Helsinkiin. (Tämän on digitoinut Arkistolaitos: Kaupunkikartat (kokoelma) - Kaupunkikartat (kokoelma) - Helsingin kartat - A Birds Eye View of the City of Helsingfors and the Fortress of Sveaborg. (Helsinki Ic* 59/- -))

Suurin osa nykysuomalaisista tietänee, että Viapori ei näytä tältä:

Kaivopuistossa on jotain tunnistettavaa ja muistelen nähneeni jossain muussakin 1800-luvun kuvassa siellä tuulimyllyn. Mutta mitä piirtäjä on ajatellut sijoittaessaan observatorion (11) tasaiselle maalle?

Muu kaupungin kuvaamisen olisi pitänyt kartan avulla olla melko yksinkertaista, mutta en onnistu hahmottamaan siitä muuta tunnistettavaa kuin rannat.