Ruotsin oppiminen 1860-luvun Lokalahdella

Viimeistään nähtyään kartanon heinänviljelyn tulokset lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) halusi maatalousoppiin. Lukemaan hän oli muistelmiensa mukaan oppinut kotona, mutta lisäoppi vaati muutakin pohjaa.

Mutta pitäisihän opetella paremmin kirjoittamaan ja se räkninkikirja pitäisi myös ostaa. Ja se ruotsinkieli vielä — sepä se!

Kaupungissa käytyäni olivat kirjat taskussani. Salaisesti koettelin lukea ruotsalaista aapiskirjaa: "Fader vår som äri himmelen j. n. e." vaikka en siitä ymmärtänyt sen enemää kuin Kirjalan Heikin hevonen taivaan merkeistä. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913) 

Toisenlaisesta oppimistavasta Paavo kertoi fiktiota hipovassa kertomuksessa, jonka pääosassa oli Mattilan emäntä.

Ketäpä siitä osaa syyttää kun eivät vanhemmat ajoissa asiaa paremmin oivaltaneet, vaan antoivat hänen kasvaa yhtä tuhmaksi suomalaiseksi kuin muutkin Kytämäen eläjät ovat. Mutta sen vakavan päätöksen hän teki, että kyllä hän lapsensa kouluttaa paremmiksi ihmisiksi ja siksi hänen on saatava ne ruotsinkieliseen kouluun vaikka minne —.

Sen aikuinen lukkarin muori oli ennen Turussa piikana ollessaan ruotsia oppinut, niin että se heidän paalissakin puhellessa meni kuin vesi, niin mitäpä muuta kuin — —.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja vei mennessään lukkarin muorille koko säkillisen lahjoja, jossa oli leipää, lihaa, voita, juustoja, villoja, pellavia y. m. Lukkarin muori ihan säikähti näin odottamattomasta suuresta lahjasta ja aavisti että sen yhteydessä on joku toinenkin tarkoitus. Kirkosta tultua emäntä vasta asiansa ilmoitti ja pyysi että muori olisi niin armollinen ja ottaisi heidän Taavin ja Eevan ruotsinkieliseen kouluun.

- Ei hyvä emäntä, en minä osaa ketään lukemaan opettaa, huonosti itsekin osaan suomea lukea, parahiksi vaan ripille pääsin. Ruotsia lukea en osaa ensinkään. Pari vuotta kun Turussa olin, opin sitä vähän puhumaan, vaan sellaista huonoa se on.

- Ei ole huonoa, kuulinhan minä kun meillä silloin paalissa olitte, niin puhelitte niin niiden toisten parempien ihmisten kanssa  — —.

- Minä en osaa lukemaan opettaa — —

- Ei, ei lukemaan tarvitsekaan opettaa puhumaan vaan, sanoa mikä on pöytä, penkki, akkuna uuni, ovi j. n. e. Sitä minä pyydän, eikä lukemaan opetuksesta ole puhettakaan.

Seuraus oli että Mattilan lapset vietiin lukkarin muorin kouluun. Joka ainoa pyhä vei eli lähetti emäntä lapsilleen hyvät eväät ja oli varma, että nyt ne muuttuvat vähä paremmiksi ihmisiksi.

Jouluksi haki isäntä lapset kotiin, jossa he keskenänsä alituiseen ääntelivät ruotsalaisia lauseita: kom hiit, juu, nei, jag, tri, tra tro, prö, mjölk, smör, strömmink. Ja emäntä ihmetteli ja kiitteli lukkarin muorin hyvää opetuskykyä maasta taivaaseen asti, kun näin lyhyessä ajassa, vajaassa kolmessa kuukaudessa supi suomalaiset niin oli opettanut, että jo oikein keskenänsä "ruotti melskavat" kuka sitä olisi uskonut.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja isännän tietämättä pisti yhteen reen kolkkaan sen ison sian reisipalan ja toiseen kolkkaan papusäkin, että muori lihapapusia palkastaan syödä saa, kun niin vähän isännältä rahapalkkaakin oli ottanut. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 03.04.1913)

Lapset eivät oikeasti olleet oppineet juuri mitään. Emäntä ei luovuttanut ja järjesti tyttärensä piiaksi Uuteenkaupunkiin.

Paljon olikin emännälle puuhaa ja vaivaa ennen kuin hän sai Eevalle sopivan paikan Onni kuitenkin oli että Matsonska toimitti Eevalle tilan Peitersonskan luo, joka oli ihan umpiruotsalainen, niin ettei suomesta sanaakaan ymmärtänyt. Koko talven Eeva Pettersonskan luona "venskasi" ja unhotti niin suomenkielen, ottei keväällä enää muistanut kotiotultuaan mitä sen linnun nimi oli suomeksi joka mesässä huusi "kukku". (Paavu Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.12.1913 no 145) 

(Mattilan emännän kaltainen hahmo oli myös P. Pajumaan pakinassa Miten lukkarin lesken koulu teki Lehtimäestä kansakoulun suosijan (Laatokka 6.5.1903).) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Hovineuvos, joka kauppasi Helsingissä katukiviä

Valokuva kirjassa
Lukuseurasta
kansankirjastoon

Toukokuussa 1875 useat suomalaiset sanomalehdet kertoivat hovineuvos Pierre François Deviennen kuolleen Loviisassa ja mainitsivat hänen taistelleen Napoleon I:n joukoissa sekä toimineen Helsingin tyttökoulun ranskan opettajana.[1] Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärensä muistokirjoituksissa sotapalveluksesta mainitaan jääminen vangiksi Borodinon taistelussa syyskuussa 1812.[2]

Helsingin kirkonkirjojen mukaan Pierre François Devienne oli syntynyt Pariisissa 20.9.1793 ja tallinnalaisen koulun historiikin perusteella hän oli käynyt ennen sotaan lähtöään Lycée Napoléonia ja aloittanut ranskanopettajana Tallinan lukiossa 1.5.1814.[3, 4] Hän meni pian naimisiin paikallisen opettajasuvun tyttären Amalie Christina Körberin (s. 22.7.1793 Liivinmaa) kanssa. Heidän lapsistaan tunnetaan [5, 6, 7]

• Francois Eduard Bernard  s. 26.6.1817 Tallinna 
• Louise Wilhelmine  s. 21.1.1819 Tallinna 
• Paul Christoph Alexander s. 3.12.1820 Tallinna, k. 24.7.1823
• Karl Christian s. 5.11.1822 Tallinna, k. 14.9.1826
• Paul Peter s. 28.3.1824 Tallinna, k. 5.11.1825 
• Amalie Pauline s. 26.1.1826 Tallinna
• Julius Theodor Hippolÿt s. 26.8.1827 Tallinna 
• Victor Nicolai Adam s. 27.2.1829 Tallinna  
• Franz Peter s. 19.10.1831 Tallinna 
• Louis Guillamo s. 7.4.1835 Tallinna 

Kolmenkymmenen opetusvuoden jälkeen Pierre François Devienne jätti toimensa Tallinassa 1.7.1844 ja sai läksiäislahjaksi hovineuvoksen arvon.[4] Pari kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin ja sai paikan tyttökoulun ranskankielen opettajana, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1857.[8] 

FAT 17.12.1844

Tytär Louise Wilhelmine perusti Helsinkiin koulun syksyllä 1848 ja piti kaupungissa koulua myös 1850-luvulla. [10]  Myös Amalie Pauline muutti Suomeen vuoteen 1845 mennessä ja meni tammikuussa 1849 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Alexis Gratschoffin kanssa.[11] Poika Frans Petter aloitti vuonna 1848 uransa armeijassa, jossa hän eteni 3:nnen tarkk'ampujapataljoonan vänrikiksi tammikuussa 1851. [16]  Krimin sodassa hänet palkittiin urhollisuudesta Silistrian piirityksessä ja hän sai ylennyksen luutnantiksi.[19] Sodan aikana sanomalehdissä kerrotaan myös kauppalaivaston perämiehen Ludvig (eli Louis) Devienne liittymisestä 27:een (Suomen 1.) meriekipaasiin midshipmannin asemaan, jossa hänkin sai kunnianosoituksen.[20] 

Pian Helsinkiin asettumisen jälkeen Pierre François Devienne ilmoitti perustavansa Helsinkiin ranskan- ja saksankielisen kirjaston, jonka käyttö oli maksullista.[9] Sen toiminta mainitaan päättyneenä ja lyhytaikaisena vuonna 1848.[14] 

Elokuusta 1848 alkaen Pierre François Devienne esiintyy helsinkiläisten sanomalehtien ilmoituspalstoilla tallinnalaisten katukivien välittäjänä.[12] Vuonna 1851 taloudellinen tilanteensa mahdollisti kiinteistökaupan eli hän osti 1350 hopearuplalla korttelista 68 nykyisen Annankatu 31:n.[13] Ajan tapaan tontilla oli puisen asuinrakennuksen lisäksi useita ulkorakennuksia, jotka Devienne palovakuutti.[15]

Krimin sodan aikana sanomalehdet kertoivat, että

Wirasta eronneet herrat, Howi-neuwos Devienne ja Asessori Pistolekors, owat Hallitukselle tarjonneet itseänsä semmoisia asioita toimittamaan, joita heille nykyisenä sota-aikana woidaan antaa tehtäwiksi; tästä näiden herrain alamaisuutta osoittawasta palweluksen tarjouksesta on H. K. M:tinsa ilmoittanut heille mielisuosiotansa. [17]

Pian tämän jälkeen Pierre François Deviennen luo Helsingissä majoittui Pietarista tulleina hallitussihteeri Devienne ja neiti Devienne sekä opettaja Devienne Kievistä.[18] Muutaman vuoden kuluttua Kievistä tuli käymään hovineuvos Devienne.[21] Jonkinlainen sukulaisuussuhde vaikuttaa todennäköiseltä, mutta ilman etunimiä selvitystyö on haastavaa.

Vuonna 1863 Pierre François Devienne määrättiin 10 veroäyriä eli hän ei kuulunut kaupungin varakkaimpiin, mutta ei myöskään köyhimpiin.[22] Kaksi vuotta myöhemmin hän myi Annankadun kiinteistönsä.[13] Loppuelämänsä hän asui Loviisassa, jossa vaimonsa kuoli 76-vuotiaana 2.6.1870.[23]  

Pierre Francois Devienne itse kuoli 81-vuotiaana 1.5.1875 Loviisassa 14 lapsenlapsen isoisänä. [24] Perillisiään olivat poikansa valtioneuvos Frans Devienne, edesmenneen poikansa luutnantti Ludvig Deviennen alaikäiset lapset Ludvig, Ellen Adel ja Amalia Mathilda, Louise-tyttären alaikäinen poika Albert Alliman sekä Loviisassa asunut Amalia-tytär, jonka luona hän oli todennäköisesti asunut viime vuotensa, sillä omistuksestaan listattiin vain rahaa.[25] Amalialta tunnetaan neljä lasta, joten todennäköisesti myös Fransilla oli perhettä.

[1] Esim. Hufvudstadsbladet 6.5.1875
[2] Hufvudstadsbladet 20.10.1907
[3] KA. Helsinki RK 1856-1869 s. 558 
[4] Gotthard von Hansen: Geschichtsblätter des Revalschen gouvernements-gymnasiums zu dessen 250 jährigen Jubiläum am 6. juni 1881. 1881, 216
[5] Seuberlich, Erich: Stammtafeln deutsch-baltischer Geschlechter. Band II. 3. Reihe. 1931, 85
[6] "Estonia, Church Books and Synagogue Registers, 1590-1941", FamilySearch
[7] Geni-profiilit, alk. Pierre François Devienne (1793 - 1875)
[8] HT 14.9.1844, Borgå Tdning 2.11.1844, Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 2/1869
[9] HT 2.7.1845, FAT 27.9.1845, HT 8.10.1845, HT 27.6.1846, 
[10] Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä
[11] KA. Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Ji:1 Sekalaiset väestörekisteri-ilmoitukset, 1816, 1833-1867 1816-1867
[12] Esim. HT 30.8.1848, HT 9.5.1849, HT 15.6.1850, HT 7.4.1862
[13] HKA. Kiinteistökortisto
[14] HT 16.12.1848
[15] KA. Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto - Vakuutuskirja 4200
[16] KA. Kaartin rippikirja 1842-1848, 21; ÅU 25.2.1851
[17] Suometar 12.5.1854
[18] FAT 20.5.1854, FAT 10.8.1854, myös FAT 2.8.1858
[19] FAT 15.2.1855, FAT 9.7.1855
[20] FAT 9.6.1855, FAT 13.10.1855, Wiborg 29.4.1856
[21] FAT 20.7.1860 
[22] HD 30.5.1863
[23] FAT 8.6.1870
[24] HD 5.5.1875
[25] KA. Loviisan raastuvanoikeuden arkisto (HMA) - 679 Loviisan raastuvanoikeuden perukirjat ja perukirjaluettelot 1875-1875, samassa perinnönjako.

Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä

 

Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettiin 8.3.1852 sivun kuvaus Helsinkiin suunnitellusta koulusta. Siinä Pauline Mickwitz kertoi suunnitellu koulun tarjoavan syyskuusta 1852 alkaen nuorille naisille kristillisen ja ajanmukaisen kasvatuksen 26 viikottaisella oppitunnilla neljällä luokalla, joilla olisi opettajina sekä naisia että miehiä. Täysihoidolla hinta puolelle vuodelle oli 100 hopearuplaa, puolihoidolla 75 hopearuplaa ja pelkkä opetus maksoi 35 hopearuplaa. Yksi palkatuista opettajista oli Pariisissa koulutettu Madame de Lionet, joka ilmoitti antavansa myös yksityisopetusta ranskaksi kirjallisuudesta ja tieteistä (HT 21.8.1852).

Pauline Mickwitz itse oli syntynyt Viron Viljandin maakunnassa ja tullut Suomeen lääkäriaviomiehensä (ja serkkunsa) Paul Mickwitzin kanssa viimeistään keväällä 1839. Pariskunnalla oli useita lapsia ja nuorin tytär oli syntynyt keväällä 1851 Helsingissä. Kouluhanketta ei siis selittänyt toimettomuus. 

HT 25.7.1853

Morgonbladet 18.12.1854

Pauline ehti allekirjoittamaan ilmoituksen koulun toisen lukuvuoden aloittamisesta, mutta hän kuoli 10.8.1853. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin, että koulu toimisi aiemman ilmoituksen mukaisesti (HT 20.8.1853). Perustajan nimellä markkinoitiin myös seuraavaa lukuvuotta (FAT 26.7.1854). Mielikuvaa akateemisesta tasosta vahvistettiin kertomalla joulukuussa julkisuuteen vuosikokeista.  Yhdessä versiossa koulu oli P. Mickwitzin ja toisessa hovineuvos S. Mickwitzin (Morgonbladet 18.12.1854; HT 20.12.1854). Kevätlukukausi 1855 ilmoitettiin alkavaksi P. Mickwitzin nimissä (FAT 10.1.1855).

Elokuun alussa Paul Mickwitz ilmoitti koulun lopettamisesta, mutta samassa lehdessä Louise Allimann (o.s. Devienne) ilmoitti aloittavansa koulun, jonka opetusohjelma olisi sama kuin rouva P. Mickwitzillä (FAT 6.8.1855). Louise Devienne oli yrittänyt Helsingissä koulunpitoa jo vuonna 1847, isänsä hovineuvos Pierre Deviennen tuella, ja ilmoitti tuolloin saaneensa opettajankoulutuksensa Tarton yliopistossa (FAT 18.5.1847). 

Louise Deviennen koulun syyslukukausien 1848 ja 1849 alkamisesta ilmoitettiin (HT 16.8.1848, 25.8.1849), mutta ilmoitus marraskuussa 1849 viittaa suunniteltuun lähtöön kaupungista (HT 21.11.1849). Aviomiehensä kapteeni A. R. Allimann oli Helsingissä viimeistään kesällä 1854 (Morgonbladet 31.7.1854). Ilmeisesti hän oli merikapteeni Allimann, joka pyrki yliopiston saksan kielen opettajaksi (Papperslyktan 17.1.1859, 7.2.1859, 28.2.1859)

Vuoden 1858 Helsingin tilastokatsauksessa rouva Allimannin tyttökoulussa oli 50 oppilasta, neljä luokkaa, kuusi miesopettajaa ja kuusi naisopettajaa (HT 27.7.1859). Vuoden 1859 osoitekalenteriin ilmoitettiin sekä kevät- että syyslukukauden päivämäärät, mutta sanomalehti-ilmoitukset tammikuussa 1859 ovat viimeiset merkit koulun toiminnasta (HT 12.1.1859). Yhdeksän vuotta myöhemmin kapteeni Albert Allimann lahjoitti rahaa Suomen nälänhätään Odessasta (ÅU 7.3.1868). Siteitä Suomeen oli, sillä Louise Allimannin kuolema Pariisissa tiedotettiin Helsinkiin (FAT 1.3.1873). 

Rovaniemelle saatiin koulu vuonna 1849

Maamiehen Ystävän vuoden ensimmäisessä numerossa oli Johan Bäckwallin runo Lukialle (08.01.1848). Yllättävämpää oli se, että ensimmäinen artikkelinsa kertoi Mahometistä eli islamin uskon perustajasta (12.02.1848 , 01.04.1848, 20.05.1848, 27.05.1848). Tavallisempi tarina oli Pekkaki kävi kerran kaupungissa ja oli muka herrana (03.06.1848). Opettavainen oli myös Urhoollinen Mies (17.06.1848), joka oli kuitenkin ajallisesti tai paikallisesti erotettu arkitodellisuudesta, sillä kertomuksessa oltiin kuninkaan alamaisia.

Kaksostyttäret ja veljensä saivat pikkuveljen Pehr Alfred 12.8.1848. Loppuvuodesta Johan Bäckwallin tutulla nimimerkillä julkaistiin vain Muuan sana Teräksen ja Raudan karkamisesta ja kostutuksesta (Maamiehen Ystävä 25.11.1848) ja Suomentamia Runebergin Hirvenhiihtäjistä (Joukahainen 3). Alkuvuodesta Maamiehen ystävässä ilmestyi artikkeli Lakeeramisesta eli Petsingistä / Lakeri-öljystä (fernissa) ja lakeerauksesta (20.01.1849  ja 27.01.1849).

Lopputalvesta (7.4.1849) ilmestyi Suomettaren ensimmäinen paikalliskirje Rovaniemeltä päiväyksellä 21.3.1849. Tekstissä on latinankielinen lainaus, joten jälleen kirjoittajaksi tekee arvata Johan Bäckwallia, appeaan tai vaimonsa veljeä. Pappilaan viittaa myös Suomettaressa julkaistu 14.11.1849 päivätty yksityiskirje, jonka kirjoittaja kävi jo aiemmin usein mainitun Karhu-Pekan luona kertomassa Suomen Talousseuran palkinnosta 30 luodin painoisen hopeapikarin muodossa. Samaan suuntaan viittaavat myöhemmät virkkeet.

Kouluun, jota niinkuin tiedät, olen pitänyt sitte Heinäkuun, mutta ainoasti kadesti viikossa, pyhinä jälkeen puolenpäivän ja koko maanantain, on yleensä kirjoitettu 49 lasta, joista 13 tytärtä. Siitä on ollut paha, etten ole ennättänyt pitää enempätä aikkaa, jonka tähden eivät pitkämatkaset ole saattaneet panna lapsiansa kouluun. Kuitenki on tullut lapsia kolmenki peninkulman päästä. Säiden ja kelin riitto on nyt taas ollut monellaki esteenä. (21.12.1849)

Kouluhankkeesta oli kerrottu Suomettaressa kirjelainauksilla jo 25.5.1849. Koulunpitäjien henkilöllisyys paljastettiin vuoden lopussa.

"Rovaniemen pitäjässä on pyhäkoulu tänä vuonna alulle pantu. Kirkkoherran Apulaisella Bäckwall'illa ja Oppilas Heikel'illä on ansio tämän asettamisesta. Ensiksi nimitetty on myös koulun opettaja. Oppi otetaan suurella halulla nourilta vastaan, ja vanhat auttavat koulua varoillansa. Rovaniemessä on valistunutta, toimekasta ja edespäin pyrkivätä kansaa. Ehkä saamme kohta enemmänki sanomista tästä huvittavasta aineesta." (Suometar 28.12.1849)

Koulun pidosta huolimatta Johan Bäckwall ehti edelleen avustamaan Maamiehen ystävää, jossa hän syksyn aluksi neuvoi Millähän lailla, emäntä kulta, saataisiin voisi paremmaksi (08.09.1849) ja vuoden lopulla Muutamia talon asioita (24.11.1849). Bäckwallin maataloustietouden lähteestä ei ole tietoa, mutta edellä esitetyn perusteella artikkeli Pitäjään Kouluin alkuun saamisesta / Pitäjään Kouluista

(15.09.1849 ja 22.09.1849) perustui tuoreeseen kokemukseen.

Mutta syystä on valitettu, nähty ja kuultu teidänki seassanne, Maamiehet, olevan niitä ymmärtämättömiä, jotka luulevat opin, tiedon ja taidon vahingollisiksi ja näkevät näissä välikappaleet ainoasti toisten ihmisten perokseen. Tähän luuloon lienee se syynä että kun opit ovat kovin tuntemattomia seassanne, ja joka on sattunut näitä vähä enemmän saamaan kun muut kumppaninsa, on tämä niitä pitänyt salaisina, käyttänyt niitä ainoasti omaksi hyödykseen, usein ymmärtämättömien pettämiseksiki; ja vielä seki, että kun joku on oppinut esimerkiksi kirjoittamaan ja vähä tuntemaan lu'un laskua, on tämä ylpeytynyt, heittäynyt herrahtavaksi ja pilaunut tavoissa. Tästäkö lienevät muutamat herratki tulleet vastahakoisiksi talonpoikien opetukselle ja nähneet siitä olevan ainoasti pahennusta.

Alide Schwanckin koulu ja sisäoppilaitos Turussa

Alide Henriette Schwanckin (s. 9.8.1818) syntyi eteläisessä Virossa. Hän päätyi Turkuun syksyyn 1856 mennessä ja asui veljensä Alexander Magnus Schwanckin talossa. Veli oli ollut armeijan lääkärinä Suomessa jo 1840-luvun alusta.

 

Åbo Underrättelser 15.8.1856

Alide Scwanckilla oli ollut mahdollisuus saada monipuolinen koulutus, sillä hän tarjosi yksityisopetusta niin saksan, ranskan, ruotsin kuin venäjän kielessä kuin myös musiikissa ja muissa "naisten opetusaineissa" syksyllä 1856. Veljen kuoltua 11.1.1857 hän ilmoitti saaneensa luvan kouluun, jossa opetettaisiin kieliä, uskontoa, historiaa, maantietoa, aritmetiikkaa, naisten käsitöitä ja muuta.

Åbo Tidningar 23.1.1857

Koulu lähti käyntiin, sillä Borgå Tidningissä 24.3.1858 julkaistussa koululistauksessa kerrotaan Alide Scwanckin koulussa olevan 19 oppilasta. Åbo Underrättelserissä 21.12.1858 Alide Scwanck ilmoittaa ottavansa sekä uusia oppilaita että täyshoitolaisia kevätlukukaudelle 1859. Tuolloin osoitteenaan oli "Herr Postmästar Hammars gård vid Stora Tavastgatan" ja samasta paikasta Alide Schwanck ilmoitti vastaanottavansa oppilaita 105 ruplan hinnasta lukuvuodelle 1863-1864 (ÅU 25.7.1863). Summa kattoi ruuan ja opetuksen, muttei musiikkitunteja. Halukkaille oli nyt tarjolla myös suomen opetusta.

Sittemmin koulu toimi suutari Ahlbergin talossa ja muutti syksyksi 1867 kapteeni Tihlemanin tontille itäiselle Jokikadulle (ÅU 6.8.1867). Nyt hinta ylläpidosta ja opetuksesta oli 40 markkaa kuukaudessa eli nykyrahana 210 euroa (ÅU 27.8.1867). Seuraavista ilmoituksista päätellen Alide Scwanck luopui koulunpidosta. Geni-profiiliinsa on kirjattu, että hän osti vuonna 1868 langoltaan, panimomestari Gustaf Edvard Malmgrenilta kaksi tilaa Kakskerrasta eli ilmeisesti koulunpidon lopetus ei johtunut taloudellisesta ahdingosta.

Todennäköisesti tilakaupassa oli kyse Malmgrenin rahaongelmista, sillä hän teki parin vuoden kuluttua konkurssin (ÅU 7.8.1873), joka on selvästi vaikuttanut Alide Schwanckin kesällä 1874 tekemään  testamenttiin.

Tarkoin mietittyäni ja wapaasta tahdostani testamenttaan minä sisar-wainajani tyttärelle Ebba Malmgrenille kaiken sen omaisuuden, olipa irtainta tai kiinteätä, joka minun kuollessani minun pesääni woipi kuulua ja jonka omistajaksi hän yksinänsä tulee, ilman mitään estettä muiden sukulaisteni puolelta kun kuitenkin kustannukset hautajaisistoni ja yksinkertainen muistopatsas haudalleni on ustannettu. 

Muistoksi minulta saakoon weljeni Kaarle wainajan tytär Elli Schwanck parin hopeaisia kynttiläjalkoja ja weljeni Leopoldin tytär Minna Schwanck kultasormuksen. 

Jos sisareni tytär Ebba kuolisi ennenkun hän on päässyt lailliseen ikään, tai mennyt naimisiin, niin se perintö, jonka hän minun jälkeeni on saanut ja mikä siitä woipi silloin olla holhojan hallussa, tulkoon weljeni Kaarlen turwattomille lapsille heidän jakaaksensa se tasan keskenänsä. Minun kuollessani Turun maistraatti määrätköön sowelijaan holhojan, ei kuitenkaan Ebban isää elikkä ketään hänen sukulaisistansa, huostaansa ottamaan ja hoitamaan laissa määrätyllä tawalla mitä hän minulta on perinnöksi saanut. 

Edellä olewan kirjoituksen joka on minun wiimeinen tahtoni ja testamenttini olen minä allanimitetty kutsuttujen todistajain läsnäollessa ominkätisesti allekirjoittanut. Turussa kesäkuun 29 p. 1874. Alide Schwanck. (SWL 5.11.1881)

Åbo Posten 13.3.1879

Sanomalehti-ilmoitusten perusteella Alide Scwanck antoi saksan tunteja kotonaan vielä vuoden 1878 alkaessa (Åbo Posten 19.1.1878). Hautajaisensa pidettiin 8.12.1878 (ÅU 7.12.1878).

Ebba Malmgren meni naimisiin vasta vuonna 1901, joten hän peri tätinsä omaisuuden. Ellei testamenttia kiistetty.

 

Säämingin oppineet miehet

J. P. Raivion Opintotoverissa 7/1937 julkaistun artikkelin otsikko Kaksi omatekoista koulumestaria yhdistää kaksi lempiaiheistani eikä sisältökään pettänyt.

Ensimmäinen miehistä on Vilhelm Kilpeläinen (1846-1917), joka ei varojen puutteessa

voinut ajatellakaan mihinkään kaukaiseen kouluun pääsemistä. Hänen lukuhalunsa oli tavaton: Raamatun historia ja Katekismus kannesta kanteen ulkoa kysymyksineen, vastauksineen sekä Virsikirjan virsistä kaikki tavallisimmat. Sattuipa hän saamaan käsiinsä Kalevalan ja Seitsemän veljestäkin. Näistä kahdesta viimemainitusta hän tilaisuuden tullen puhui koko ikänsä.

Koti 10/1920

Toverinsa oli Aaprami Reinikainen (1854-1920),  joka pääsi

juoksu- ja puotipojaksi läheisen kaupungin erääseen kauppaliikkeeseen. Opinhalu hänellä oli veressä. Hän oli myös mies tyydyttämään opinhaluansa. Kaupungissa puhuttiin ruotsia, kauppiaan perheessä oli ruotsalaisia alkeisoppikirjoja. Reinikainen opetteli ruotsinkieltä niin paljon, että saattoi käyttää näitä kirjoja hyväkseen. Kaikki hyvin! Hän harjoitteli laskentoa, vieläpä algebrata myöten, kielioppia, maantietoa, musiikkia, aivan nuottien mukaan, ja monta muuta ainetta. Viulunsoitossa esim. hän pääsi sangen pitkälle, soitellen nuoteista melko vaikeitakin kappaleita.

Säämingissä käydessään Aaprami välitti omaksumaansa tietoa Vilhelmille ja he kävivät myös kirjeenvaihtoa.

Kilpeläinen kirjoitti »lipun» ja lähetti sen jonkun kaupunkiin menevän mukana Reinikaiselle, tiedustellen selvitystä johonkin pulmaan — ja vastaus saapui heti »paluupostissa». 

Näin Vilhelm pätevöityi kiertokoulunopettajaksi. Raivio esittää Vilhelmin Säämingin ihka ensimmäisenä kiertokoulunopettajana, mutta Kalervo Kaartisen artikkelista Miten Säämingissä opittiin lukemaan viime vuosisadalla? (Savonmaa 3.8.1935) käy ilmi, että hänellä oli edeltäjiäkin. Sekä se, että seurakunta oli ollut neljä vuotta opettajatta, kun Vilhelm vuoden 1876 paikkeilla valittiin toimeen. Laajassa seurakunnassa aikansa ei riittänyt joka kulmalle, joten hän otti apulaisekseen Aapramin vuoteen 1889 mennessä (Savonlinna 19.12.1889). Aaprami toimi myös kihlakunnan oikeuden määräämänä perunkirjoitusten pitäjänä (Savonlinna 1.4.1886). Ja hänet valittiin vuoden 1893 lopulla seurakunnan toiseksi vakinaiseksi kiertokoulun opettajaksi (Savonlinna 16.11.1893). 

Kaartisen artikkelin perusteella Vilhelm erosi opettajantoimesta vuosisadan lopulla, mutta Aapramin ura venyi lähes 40-vuotiseksi. 

J. K. Vilhelmin persoonasta ja toiminnasta on lisää kuvausta Säämingissä 1874 syntyneen J. P. Raivion (oik. Otto Lindroos) artikkelissa Kansanomaisia kasvatustapoja viime vuosisadan loppupuolella (Alkuopetus 3-10/1918, 11/1918 ja 12/1918). Ilmeisesti Raivion omiin muistoihin perustuu myös artikkelinsa Kun meitä lapsia opetettiin lukemaan, Alkuopetus 20/1918, 21-22/1918, 23-24/1918. Hän on kirjoittanut lisäksi laajemman katsauksen Kansanopetusta Keski-Karjalassa ja Itä-Savossa 1890-luvulla (Alkuopetus 1/1919, 9/1919, 20/1919 ja 21/1919 ja 1/1920).

Aaprami taas on keskiössä O. L.:n artikkelissa Raittiuspyrkimyksistä 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930).

Oulun lukiossa epäonnistuneet

En onnistunut selvittämään Hämeen Sanomissa vuonna 1888 jatkokertomuksena julkaistun muistelman nimetöntä kirjoittajaa (*). Sen alussa on ajoitus "Parikymmentä vuotta sitten", jolloin kirjoittaja oli päässyt lyseonsa salaseuraan, konventtiin. Konventin puheenjohtajan kuoleminen nuorena Heidelbergissa sopii  Isak Castréniin, joka pääsi Oulun lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1877. Riikka Väyrysen pro gradusta Tavoitteena todellinen sivistys ja kansallinen sivistyneistö. 1880-luvun aatteet Oulun suomalaisen yksityislyseon konventin jäsenten maailmankuvassa, selviää, että "Yksityislyseon konventin esikuvana oli Oulun ruotsalaisen valtionlyseon vuonna 1863 perustettu konventti, jonka lakien mukaan oppilaat laativat säännöt yksityislyseon konventille." Ouluun viittaavat myös mainitut pelien nimet. Kirjoittaja on siis ollut Oulun ruotsinkielisessä lyseon viidennellä luokalla aikaisintaan syksyllä 1872 ja viimeistään 1876. 

Lisälähteitä hakematta kirjoittajan lisäksi nimettömäksi jäävät hänen esittämänsä minielämäkerrat epäonnistujiksi näkemistään koulutovereista.

Eräs toveri X., hyvä laulaja oli hyvä tuttu eräässä monineitoisessa perheessä. Vakuutettiin, että hänestä ja neidoista oli Helsingfors Dagblad'issakin ollut viivan alla novelli, jossa joku kumppali olisi kuvaillut ja ivaillut häntä ja hänen rakkauttansa neiti H:hon ja että neidin isä oli muka asettunut poikkipuolin hänen onnensa tielleen. Emme tiedä oliko tämä totta, mutta myöhemmin ainakin julkaistiin yht'äkkiä neiti H:n kihlaus erään virkamiehen kanssa. Silloin oli toveri X. lohdutellut itseään punssilla ja hoiperrellut kadulla. Konventti ei ehtinyt asiaan enää ryhtyä ja niin ilmoitti rehtori X:lle, että hänen on 48 tunnin kuluessa lähteminen kaupungista, jossa hänellä oli koti. Hän sai siis karkoituksen eli religatioonin. Rehtorin tuomio, ainoa laatuaan 4—5 vuoden kuluessa, pidettiin kyllä oikeana, mutta tavan mukaan saatettiin X:ää laululla vähän matkaa kaupungista. Tuskin hän enää sen koommin kouluun tulikaan, vaan jäi maalaisten puuhiin ja toimiin elinajaksi. [...]

Erittäin tulee minun vielä surumielellä muistaa rappiolle joutuneita saman koulun oppilaita ja tovereita. Valitettavasti on kaksi tuomittu pois kunnialta vekselinväärennyksestä. Toinen kävi kolme, toinen neljä luokkaa. Jälkimmäinen oli talonpojan poika ja väärensi naapurinsa nimen. Edellinen oli kaupungista mestarin poika, rupesi juomaan, retkalehti ja vetelehti siellä täällä, kunnes väärensi isänsä nimen ja menetti kunniansa. 

Eräs nuorukainen kuuluva vanhempaan polveen haki itsensä mieheksi päästyä humalapäissään holhouksen alle! Hän kävi koulua kolmisen vuotta. 

Erään työmiehen poika erosi seitsemänneltä luokalta, sai hyvän paikan konttoristina, rupesi ryyppimään ja menetti sen, oleskeli sitten kerjäläisenä Helsingissä, kohentui hiukan muutamain luokkatoverein avulla naituaan piian, mutta rupesi taas juomaan, joten menetti uuden paikkansa — ja hirtti itsensä ulkohuoneessa Helsingissä. 

Olipa eräskin, joka koulussa alkoi panttailla turkkejaan ja takkejaan saadakseen juomia; hänkin kävi 3—4 luokkaa, kunnes erosi. Hän oleskeli sitten laiskana kotona komentaen vanhempiaan, kunnes koetti yhtä ja toista, mutta pantiin aina pois laiskuuden ja huolimattomuuden vuoksi. Sitten kerjäsi hän 20—25 v. parhaassa iässään. Helsingissä makasi hän kauan sairashuoneessa roistojen taudeista ja saatiin viimein Amerikaan.  

Monesta koulutoverista on tullut ryyppymiehiä, niinikään laiskureita, mutta heitä en tahdo pitää rappiolle juutuneina kun on rappentuneempia. 

Eräs sivistyneitten vanhempain poika kävi 3-4 vuotta oppikoulua, jatkoi ammattikoulua ja lähti karkuun piian kanssa, mutta estettiin. Tästä ynnä karttuvasta juoppoudesta hän elosteli niin oudosti, että ei pidetty järkevänä. Hän liikkui veljiensä nimessä, hurmasi ja kihlaili oudoilla tienoilla eteviä kaunottaria, kanteli sänkyvaatteitaan asunnostaan panttiin samoinkuin veljiensä palttoita, kunnes vietiin koetteeksi hulluinhuoneesen. Sinne hän ei kelvannut, mutta irti päästyä hän varasti, istui linnassa ja vietiin väkisellä Amerikkaan. 

Eräs läksi ylioppilaaksi tultua nuoren naisen kanssa Amerikkaa kohti karkaamalla, mutta tyttö tuli matkalta takaisiin. 

Ylioppilas oli jo muudankin toveri. Hän sai oivallisen viran, tuhlasi hänelle uskottuja rahoja, mutta kun päällikkö havaitsi sen, piti häntä virassa niin kauan että vaillinki tuli maksetuksi. Sitten hän erotettiin virasta, joi edelleen ja kuoli eli hirtti itsensä muistaakseni hulluinhuoneessa. 

Tällaista synkkää luetteloa voisi jatkaa, mutta se kävisi yksitoikkoiseksi ja saattaisi vaan alakuloiseksi lukijankin. Olen tahtonut vaan esittää varoittavina muutamia esimerkkejä siitä, kuinka kasvatus ei onnistu aina ja että silläkin alalla olisi tarpeen enemmän harrastusta. Ehkäpä vuoro- ja yhteisvaikutus kodin ja koulun välillä voisi korjata tuollaiset tappiot ja kasvattaa yhä enemmän vakavia luonteita joista olisi kunniaa koululle ja iloa kodille. 

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Oulun lyseolaisen juhla-ateria 1870-luvulla

Muistelmassa Koulumuistoja (*):

Kun maalta tullaan kaupunkiin, on aina juhla-asunnossa. Pihassa huomataan tuttuja ajoneuvoja ja pian levitetään koko ruokakunnalle kotoalähetetyt "tuomiset", joista tieto leviää naapureinkin luokkatoverein luo ja ennen pitkää tulvaa tovereita tulijaisille. 

Siten oli kouluoloissa silloin tällöin aika syöminkejä. Välistä käytiin toveri X:n luona syömässä hollannin juustoa, joka oli kotosalla tehtyä, toisen kerran mentiin maistelemaan Y:n luo ohutta viili-rieskaa, joka leipä oli tehty hienoista ohrajauhoista ja ilman hapattamatta. Toisilla oli tarjona karkeaa isoakanaista ohrarieskaa, toisilla lohi-, kala- eli lihakukkoa, savustettua lihaa, poronpaistia, nauriita, puoloja y. m. ruokatavaroita. Paremman puutteessa pidettiin aika herkulliset kemut sakean piimän ääressä, jota oli lähetetty monet kannut pojille särpimeksi. Kun suuri lauma poikia ryhtyi esim. juustoon tai poronpaistiin käsiksi, niin kyllä siinä pian kului monet naulat. 

Usein päälle kaikkein kemujen tai tavallisen päivällisruoan perästä päätettiin ostaa ylimääräisiksi hippeiksi eli desertiksi 25 pennin ankarstukkia, yksi mieheen. Jospa joskus kilvalla syötiin, niin kyllä toisen vuoron kilvalla luettiin ja työtä tehtiin. Sattuihan tuo kerran kahden miehen välillä kilpailu kilvan juomisessakin. Toinen otti 9 toinen 11 konjakkaria yhteen pohtiin, eikä olleet millänsäkään, vaan ajoivat kotiinsa. Molemmat nämät ukot ovat nyt pastoreina maaseudulla.

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Augusta Nilsson ja koulunsa Kuopiossa

Pohjois-Savossa 18.5.1906 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Augusta Fredrika Elisabeth Nilsson oli syntynyt 16.3.1835 

Liperissä Anttolan kartanossa ja olivat hänen vanhempansa majuri Henrik Nilsson ja Johanna Floman

Tultuaan äitinsä mukana Kuopioon alotti hän täällä sisarensa Charlottan kanssa v. 1857 pienten lasten koulun samassa talossa Minna Canthin ja Snellmanin katujen kulmassa, jossa J. W. Snellman aikoinaan asui. Tätä koulua hän jatkoi vuoteen 1873 saakka. 

Koulun viimeisenä vuonna Kuopiossa oli toiminnassa myös Edith ja Mimmi Kiljanderin, Viktoria ja Benedicta Steniuksen, Augusta Tuovisen ja Maria Saurenin koulut. Tuolloin:

Ryökkinä Augusta Nilsson'in koulu: 16 oppilasta 7—12 vuoden i'ässä; kaikkein lasten äidinkieli ruotsi. Oppilaat sekä vanhempansa asuvat kaikki Kuopiossa paitsi yksi oppilas joka on Pielavedeltä kotosin. Mainittu ryökkinä ainoa opettajatar. Koulu on ollut toimituksessa 14 vuotta. Oppilaita on koulussa valmistettu alkeisopistoon sekä naiskoulun 1:een ja 2:een luokkaan. (Tapio 7.12.1872)

Syksyllä 1869 koulunkäyntinsä aloittanut Gustaf Enwald ei muistellut Augusta Nilssonia arvostavasti.

Opittuani sisältä lukemaan sekä jonkun verran laskentoa ja kirjoittamista pantiin minut syyslukukauden alussa 1869 neiti Augusta Nilssonin pienien lasten kouluun Kuopioon. Olen aikojen kuluessa miettinyt, miksi minut pantiin sellaiseen oppilaitokseen kuin tämä koulu oli, vaikka Kuopiossa tähän aikaan oli paljon parempiakin kouluja, m.m. kimnaasin lehtori Aschanin lastenkoulu, jota pidettiin erinomaisen hyvänä ja jota vanhin veijenikin oli käynyt vuodesta 1867. 

Kouluun tultuani asuin enoni ja tätini luona ja kun neiti Nilsonin koulu oli samalla tontilla olevassa toisessa rakennuksessa, lienee tämä asuntopaikkani läheisyydessä ollut koulu heidän mielestään ollut sopivin ja mukavin heidän nuorelle pojalleen. - Sivumennen mainitsen, että koulu sijaitsi samassa talossa, jossa J. W. Snellman oli asunut ollessaan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Kouluun tuloaikana omisti kummankin talon pika-ajuri Luostarinen, jolla oli useampia hevosia.

Opetuskieli koulussa oli ruotsi ja oppikirjoina käytettiin Z. Topeliuksen luonnonkirjaa, K. G. Leinbergin raamatunhistoriaa, C. Collanin pientä maantieteen oppikirjaa ja pientä katkesmusta. Kaunokirjoitusta ja laskentoa kokonaisilla luvuilla opeteltiin myös. Kaikki oli luettava ulkoa, eikä oppilaille koskaan selitetty luettavan aineen sisältöä. Vaadittiin vain, että he sujuvasti ja oppikirjan sanoilla voivat lausua läksynä olleen kappaleen sisällön. Oppilaita oli koulussa toistakymmentä, enimmäkseen tyttöjä ja vain kolme poikaa. Poikaoppilaat olivat Sortavalan lyseon opettajana v. 1901 kuollut maisteri Filip Relander, Kuopion kaupunginlääkärinä kuollut Gustaf Forsten ja näiden muistelmien kyhääjä. 

Tytöistä mainittakoon Kuopion silloisen lääninkamreerin Karl Otto Helsingiuksen tytär Eugenia, joka myöhemmin meni naimisiin insinööri Uno Aleksanteri Gyllingin kanssa. Heidän poikansa Edvard Otto Wilhelm Gylling, s. 30/11 1881, filosofian tohtori ja tilastotieteen dosentti yliopistossa, otti osaa kommunistien toimintaan 1918 ja pakeni Venäjälle, jossa on toiminut jonkinlaisena ylempänä virkamiehenä Venäjän-Karjalassa, mutta on äskettäin karkoitettu sieltä pois. 

Toinen tyttöoppilas oli kuopiolaisen kauppiaan tytär Ida Lundeman, joka käytyään Kuopion tyttökoulun, toimi kansakoulunopettajana Kajaanissa ja meni siellä naimisiin myöhemmin lääninmaanmittarina kuolleen Karl Harlinin kanssa. 

Tässä koulussa opiskelin 2 1/2 vuotta ja suoritin lukuni ruotsinkielellä. (Savo 18.3.1936)

Kuopion Mamma Olsoni ja siirretyt kilvet

Gustaf Enwald (1861-1946) Kuopion ala-alkeiskoulun muistelman pätkä

Uskontoa opetti apulaisopettaja, ylioppilas Edvard Olsoni. Hän oli hyvänluontoinen ja laski leikkiä oppilaitten kanssa. Joten opetus monesti unhoitettiin. Hän oli tavattoman lihava, minkä vuoksi häntä yleisesti kutsuttiin liikanimeltä "mamma Olsoni". Opettaja Olsoni syntyi 18/3 1835, ylioppilas 1857, Kuopion tuomiokapitulin edessä hyväksytty opettajavirkoihin ala-alkeiskouluissa 1867, saanut saarnaluvan tuomiokapitulilta 1878, kansakoulu-opettaja Kuopiossa 1873-1878, opettaja Kuopion ala-alkeiskonlussa 1870—75, opettaja Kivijärven Kinnulan kansakoulussa ja saarnaaja sen rukoushuoneessa 1878. (Savo 29.3.1936)

auttoi ajoittamaan nimimerkki Civiksen lyseomuistelman samasta kaupungista 1870-luvun alkuun.

Ala-alkeiskoulussa oli hyvin väljäsuinen opettaja, joka oli tuttu kaikkien kaupunkilaisten kanssa, olivatpa he sitten ylhäisiä tai alhaisia, toriämmästä kuvernööriin asti. Kaikkia hän puhutteli ja kaikille hänellä oli juuri sellaista sanottavaa, joka puhuteltavaa huvitti. Tästä puheliaisuudesta ja opettajan täyteläisestä ulkomuodosta lieneekin johtunut, että häntä yleensä kaupunkilaisten kesken nimitettiin mammaksi. Kukaan ei käyttänyt hänen nimeään muuten kuin panemalla mammatittelin eteen tai myöskin käyttäen mammaa yksinään.

Mamma asui äitineen ja palvelustyttöineen Pumpputorin varrella pienessä matalassa rakennuksessa, joka kokonaan oli hänen huostassaan. 

Jossakin oli Mamma puhellut jotain lukiolaisten arvoa alentavaa sekä maininnut muutamia nimiäkin. Sattui sitten eräänä sunnuntai-aamuna hankiaisen aikaan, että varhaiset hankiaiselle menijät seisattuivat katselemaan Mamman asunnon seinää. Ja katseltavaa siinä olikin, sillä katon rajasta kivijalkaan asti oli seinä ja ikkunatkin peitetty ammattikilvillä. Oli siinä suutaria, räätäliä, leipuria ja jos jotakin. Toiset kilvet olivat ripustetut seinään kiinni ja toiset riippuivat tangoistaan kauempana. Ihmisjoukko Mamman asunnon kohdalla taajeni ja jo alkaa saapua kilven omistajiakin koluamaan seinämällä sekä herättelemään asukasta. Mamma lähettää palwelustyttönsä katsomaan, mikä melu ulkona on, alkaen itse pukeutua. Ulkoa alkaa kuulua puheita, että joko nyt juorut ovat loppuneet kaupungista, kun on pitänyt kerätä ihmisten kilvet talonsa seinälle. Pukeuduttua koettaa Mamma ikkunastaan päästä selville kansan touhusta, mutta ikkunapa ei valaisekaan, vaikka kaihin on vedetty syrjään. Kilvet peittävät edelleenkin ikkuna-aukkoja. Oli siinä sitten markkinat koko aamupuolen, kun asianomaiset hakivat pois kilpiään ja syyttelivät Mammaa niiden anastamisesta. Kukaan ei kuitenkaan ollut asiasta niin vihoissaan, että olisi edes ilmoittanut poliisille oikean syyllisen selville saamiseksi. Kukin haki omansa pois ja ripusti paikoilleen huomattuaan, ettei kilpeä siirtäessä oltu millään tavalla rikottu eikä vahingoitettu. 

Minkäänlaista tutkintoa siitä, kuka kilvet oli Mamman seinään ripustanut, ei liene koskaan pidetty. Ainakaan ei lukiolaisilta yleisesti tiedusteltu, olivatko he sen tehneet. Mamma taisi kyllä aavistaa, että teossa on lukiolaisia ehkä ollut johtajina ja mahdollisesti muuta kaupungin nuorisoa apulaisina. Kuitentäm2 :laiataatall .1 v. kaan ei tämä kilwistysjuttu ollut lukiotaatan minadsinta taitaanuitaila laisten wirakkisia toimenpiteitä.(Tampereen Sanomat 7.12.1910)

Tyttöjen sisäoppilaitos Maaningassa?

Tätä kirjoittaessani Maaningan Korholan tila esittäytyy verkkosivuillaan kartanona ja tarjoaa juhlapalveluita. Nimimerkki -i -g kertoo puolestaan artikkelissaan Flickskolan på mormors tid (Astra 2/1928), että Korholassa toimi tarkemmin määrittelemättömänä aikana Keski-Suomen vanhimpiin kuulunut sisäoppilaitos "Jackska pension": "Enligt den tidens okomlicerade förhållanden utgjorde samma rum, med omsorgsfullt tillklistrade fönster, såväl sovrum, matrum som klassrum för de smä disciplarna." Ilmaisun detaljit ovat vakuuttavia, mutta löytyykö muita lähteitä?

Nimi Jack viittaa artikkelin kuvituksen perusteella Anette Sofiaan (s. 2.11.1813) ja tämän veljentyttäreen Olga Mariaan (s. 24.12.1836). Anette Sofia oli muuttanut kirjansa Maaninkaan vuonna 1846, kun veljensä Nils Gustaf oli ollut muutaman vuoden seurakunnan kappalaisena. Anette Sofia on merkitty vuokralaiseksi toisaalla, mutta oletettavasti vieraili useasti kappalaisen puustellissa (Maaninka RK 1843-53, 408, 69). Siellä ei ollut asiat 1840-luvun lopussa parhaalla mahdollisella tavalla, sillä kolme lasta kuoli nuorina ja heidän äitinsä vuonna 1850 (Maaninka LK 1843-53, 688; RK 1843-1853, 447). Paimenmuiston mukaan Nils Gustaf vapautettiin vuoden 1854 lopussa vuodeksi virastaan "juoppouden ja virkavirheiden takia". Tuolloin kanssaan asuivat Olga Maria ja Rosa Augusta (s. 20.3.1838).

Anette Sofia muutti Maaningalta Kuopioon vuonna 1854. Vuosina 1852-53 hän oli vuokralaisena Halola 6:ssa, joka Maanmittaushallituksen uudistushakemiston mukaan on "Vanha Korhola". Nämä ovat siis todennäköisimmät vuodet sisäoppilaitokselle.

Helsingfors Dagblad 27.2.1878

Nimimerkki -i -g:n mukaan opetus jatkui Kuopiossa eikä tätä ole mitään syytä epäillä, vaikka siitä ei ole varsinaisia todisteita. Anette Sofia oli muuttanut Kuopioon isänsä kanssa ja tämän kuoltua vuonna 1857 hän tarvitsi elatuskeinon (Kuopio RK 1848-1858, 28; 1859-1868, 22). Olga Marian muutettua Maaningalta Kuopioon naiset asuivat samoissa osoitteissa, joten yhteinen koulunpito sopisi kuvaan (Kuopio RK 1859-1868, 48, 14, 198, 179). Kuopiossa vuonna 1872 laaditussa koululistauksessa selkaista ei ole (Tapio 7.12.1872).

Finland 13.10.1892

Pilalaulu Kuopion tyttökoululaisista

Tampereen sanomissa 7.12.1910 julkaistut nimimerkki Civiksen muistelmat Kuopion lyseosta sijoittuvat yhden tapahtuman perusteella 1870-luvun alkupuolelle. Civis haluaa esittää lukiolaiset hyvässä valossa, mutta hän on kuitenkin kertonut ikävämmän tapauksen.

Herrastyttöjä varten oli kaupungissa ruotsinkielinen tyttökoulu, joka, samoin kuin suomalainenkin kansan lapsia varten, alussa lienee syntynyt yksityisten alotteesta, mutta oli jo kuuskymmenluvun alussa joutunut valtion huostaan ja saanut siitä syystä nimen ruununkoulu. Toisina niminä oli rouvasväen koulu ja tipokoulu. Tämän perin siivon oppilaitoksen oppilaista syntyi lukion viimeisen edellisenä talvena kaksikielinen pilalaulu tai oikeammin ruotsinkielinen, vaikka siihen sinne, tänne oli siroiteltu suomalaisiakin säkeitä sekä loppuvärssy kokonaan suomeksi:

Laulu on tehty monista 

Tyttöraukoista somista 

Minulta, sinulta, häneltä 

Kaikilta kolmelta hyvältä

Mitään vaarallista tai häpeällistä ei laulu tytöistä tiennyt kertoa, mutta kun siinä mainittiin laulettavat oikeilla nimillään ja arvosteltiin ilkeällä tavalla heidän näköään ja esiintymistään, herätti se kylläkin apeata mieltä ei wain asianomaisissa itsessään, vaan myöskin heidän vanhempainsa ja ylipäänsä ruotsitaitoisten kaupunkilaisten kesken. Tyttökoululaiset pukeutuivat mustiin pukuihin ja palvelija pantiin saattelemaan, kun he kulkivat kouluun tai muuten liikkuivat kaupungilla. Laulua levitettiin ainoastaan muutamia kirjoitettuja kappaleita, joten sen sisällys ei saattanut tulla yleisesti tunnetuksi eikähän se ruotsinkielisenä olisi yleiseksi levinnytkään, vaikka sillä olikin kaikki yleislaulun, rekiveisun ominaisuudet. Kaikki, jotka sen tulivat tuntemaan, olivat yksimielisiä sen tuomitsemisessa halpamaiseksi ilkityöksi.

Opettajan syntymäpäivä

Viipurin Sanomat julkaisi 4.&7.2.1891 nimettömän kirjoittajan Muistoja kouluajaltani. Lyhyessä tekstissä ei ole viitteitä ajasta tai paikasta, mutta kierrätän jakson, joka kertoo nekuista(kin).

Opettaja, joka oli saanut useampia varoituksia rehtorilta puristettujen viinarypäleiden nesteen liiasta rakastamisesta, oli eräänä päivänä taas aikatavalla pöhnässä luokalle tullessaan. Sillä kerralla oli hänellä kuitenkin laillinen syy iloliemen maistelemiseen. Oli näet hänen syntymäpäivänsä. 

Makeisten pureskeleminen tunnilla oli meidän poikain ainainen tehtävä. Eipä kummakaan, sillä koulun portilla seisoi tavallisesti joka päivä viettelys elävänä kuvapatsaana, pieni arkku kainalossa ja hänen elähyttävä huutonsa: "Osta nekkuja! Osta nekkuja" soi suloisena säveleenä koulupoikien korvissa. Harva oli se mies, joka ei silloin pistänyt kättänsä taskuunsa etsimään kolikoita sieltä. Tänäkin päivänä olivat jokaisen hampaat ympäröittyinä siirapin värillä. Moni maiskutteli vielä huuliansa täydessä nautinnossa. Olipa vielä niitäkin jotka pitelivät poskeansa, kun, näet, tuo siirappi joutava kierteli hampaanrakoon.

Olen kertonut kylliksi siirapista ja jos ei koko juttu olisi saanut alkunsa tuollaisesta keitetystä siirappi tötteröstä, jättäisin jo koko aineen rauhaan. Opettaja oli, niinkuin jo sanoin, aika lailla pöhnässä ja sangen hauskalla tuulella.

"Saan toivottaa opettajalle iloista syntymäpäivää," lausui yksi vekkuleista ja meni istumasijaltaan suoraan opettajan eteen. Kumartaen syvästi ja ojentaen hänelle suuren siirappi tötterön lausui hän vielä: "Ei ole minulla parempaa lahjaa mutta annan mitä on".

"Kiitoksia, kiitoksia poikaseni, pane se hattuuni joka on tuolla pöydällä."

Poika teki niin ja meni paikallensa. Häntä vierimäinen nulikka teki saman tempun, meni opettajan luokse, mutta sinne mennessä luisti tötterö hatusta hänen käteensä. Luullen saavansa uuden lahjan, kiitti opettaja jälleen ja käski panemaan senkin hattuunsa. Hänen perästään tuli kolmas, neljäs, viides, kuudes, j. n. e. Kunnes koko luokka oli tehnyt samanlaisen kunnian osoituksen opettajallensa. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan kumppanilleen, ei kukaan vääntänyt suutansa vähääkään nauruun, mutta jos joku vieras silloin olisi katsonut pulpettien taakse, olisi hän nähnyt miten he tyytyväisenä hieroivat käsiään.

Tunnin kuluttua meni opettaja hoiperrellen hattunsa luokse. Mikäpä lieneekään venyttänyt naamansa neliskulmaiseksi, nähtyään hattuansa. Tyhjä se oli kun sinne pannessakin, sillä tötterön viimeinen kohtalo oli kuolla ja sulaa "ultimuksen" suussa. Oliko hän uneksinut tahi nähnyt "pieniä ukkoja", jotka tötterö kädessä kumartelivat häntä. Miettien asiata pani hän hatun päähäänsä ja päättäen tilansa olevan vaarallisella kannalla, mumisi hän itsekseen. "Annan paholaiselle kaikki ryypyt."

Jos hän piti lupauksensa, jätän sanomatta.

Aiempia nekkujuttuja

• Nekkusaksa eli koululainen pienyrittäjänä
• Nekunkeittäjä Backlund Kokkolassa

Taistelusta karannut

Oskar Ferdinand Ingelius oli syntynyt Turussa 5.4.1812. Hänen isästään tuli Merikarvian kirkkoherra Merikarvialle, josta käsin Oskar kävi koulua Turussa viimeistään vuodesta 1823. Vartijassa 3/1892 julkaistun muistokirjoituksensa mukaan:

Kouluaika kului erinomaisemmitta tapauksitta. Kuitenki oli vanhuksella siltäkin ajalta yhtä ja toista muistossa. Pitkät merimatkat Merikarvialta Turkuun kasvattivat rohkeutta ja herättivät viehätystä merellä liikkumiseen, jos toisin paljon kärsimyksiäkin oli näihin matkoihin yhdistettynä. Vanhus kertoi, mitenkä kerran rajuilman tultua oli pakko eräällä luodolla rankassa ilmassa viettää pari kolme päivää, ennenkuin ilma tyyntyi ja taas rohjettiin lähteä matkaa pitkittämään.[...]

Paljon aikaa käytettiin koulun aikana ulkona liikkumiseen ja urheiluun. Ja nuot siihen aikaan tavalliset katumelskeet koulunuorison ja katupoikain välillä eivät lainkaan näyttäneet olleen tuntemattomat vanhukselle. Tällaisissa historioissa usein mainittiin tuon sittemmin niin kuuluisaksi tulleen, Itämailla matkustelijan, professori Yrjö Aukusti Wallininkin nimeä. 

 

Niin tapahtui eräänäkin iltana, että Wallin ilmestyy Ingeliuksen luo, ja esittelee, että lähdettäisiin mäkeä laskemaan. Sanottu ja tehty. Kelkat otetaan mukaan, mennään eräälle kaupungin syrjäkadulle, jossa oli hyvä mäki. Kuin oli jokin matka astuttu, välkähtää valkea erään asunnon nurkan takaa — tämä oli tavallinen sodan merkki. Tästä huolimatta kiivetään mäelle ja lasketaan tulemaan huimaavaa vauhtia mäkeä alas, mutta kuin oli tultu noin keskivaiheille, silloin yhtäkkiä viskataan jotain kelkkain eteen, niin että nämät seisahtuvat, ja samassa ympäröitsee urheilijoitamme suuri joukko katupoikia. 

 

Wallin, joka ei ollut pelkuri koskaan, etsi aseen ja nyt alkaa tulinen taistelu. Sillä kerralla kuitenkaan ei toista kumppania huvittanut ryhtyä vastarintaan noin suuren ylivoiman kanssa, vaan katsoi viisaammaksi pötkiä ajoissa tiehensä, niin että Wallin yksin sai puolustaa itseänsä miten paraiten taisi. Useain päiväin poissaolo koulusta ja verinaarmut kasvoissa, kun vihdoinkin tuli, olivat ne merkit, jotka todistivat, mitä kahakassa muutamia päiviä ennen oli tapahtunut. 

 

Mutta sitten sai tuo vaaran hetkenä ystävänsä hyljännyt toveri kokea, ettei ole leikintekoa jättää toinen auttamatta. Kuin Wallin oli kouluun tullut, käy hän suoraan sen pöydän tykö, jonka takana kumppaninsa kahakassa istuu, ja sanaakaan sanomatta antaa hän aika läimäyksen korvalle, niin että tämä pyllähtää pöydän alle. Tämä teko ei kuitenkaan synnyttänyt sen pidempää vihamielisyyttä toverien kesken, kuin että entinen ystävyys taas palasi sijaan, kun vastaisissa koetuksissa oli havaittu, että kurituksella oli ollut tarkoitettu hyötynsä mukanaan.

Varhaisista maalaiskouluista

Olin lauantaina Helsingin kaupunginmuseon järjestämässä kartanoteemaisessa esitelmätilaisuudessa. Yhdessä esityksessä annettiin ymmärtää, että aateliset olisivat jotenkin erityisesti edistäneet koulunkäynnin syntyä. Esimerkkinä mainitusta Eskon koulusta löytyy verkosta tiivistys:

Suomalaisen kansanopetuksen kehto on Hausjärven Erkylässä. Kartanon ennakkoluuloton isäntä, kenraali Johan Reinhold Munck perusti sinne 150 vuotta sitten maan ensimmäisen kansakoulun. Se oli tarkoitettu kartanon alustalaisten perheille, mutta sinne pääsivät myös muut kylän lapset.

Sanottuaan ääneen vaarallisen sanan 'ensimmäinen', esiintyjä oitis esitti jonkun varauksen, joka puolestaan herätti halun tiedonhakuun. (Mutta ei hinkua kirjahyllyn ääreen siirtymiseen.) Erinomaiseksi aluksi löytyi Suomettaresta 11.2.1848 artikkeli Löytyykö Suomessa rahvaankouluja?, joka puolestaan lainaa J. Tengströmin kirjaa "Om presteliga tjenstgöringen i Åbo stift" eli Porvoon hiippakunta jää katveeseen. Täydennystä löytyy K. G. Leinbergin artikkelista Juhana Fredrik Hörning, Suomen etevin pitäjänkoulumestari (Kansakoulun lehti 5-7/1883). Varhaisimmat tiedot ensiksi mainitusta:

Vanhin oikea Pitäjänkoulu Suomessa lienee ollut se P. Brahe'lta v. 1639 asetettu vaan jo v. 1791 tau'onnut Koulu Saltvik'issa Ahvenanmaalla. Yhteen aikaan oli siinä Ruunun kustannuksella 3 Opettajaa ja lapsia neuvottiin pait kirjaluvussa ja uskonopissa myös luvunlaskussa, kirjotannassa ja laulannossa. Kemiön pitäjään asetti Kreivi A. Oxenstierna v. 1649 koulun, jonka Opettajalla on hyvä puustelli ja joka vielä nytki saapi Ruunulta palkan. Se oli alussa ai'ottu samanlaiseksi kuin Saltvik'in koulu, vaikka se tällä vuosisadalla muutettiin, kyllä kummallisesti, tavalliseksi liikkuvaksi kouluksi. 

Aateli on tässä vaiheessa vahvoilla...  Verkosta löytynyt Gustaf Sivgårdin Ur Växjö stifts folkundervisningskrönika (Årsböcker i svensk undervisningshistoria 121. 1969) kertoo, että Saltvik ja Kemiö olivat (ilmeisesti) osa isompaa ilmiötä. Per Brahen lahjoituksilla perustettiin Visingön (1636) ja Grännan (1675) koulut. Vrigstadin pedagogio puolestaan perustui Göran Gyllenstiernan lahjoitukseen vuonna 1648.

Leinberg jatkaa maalaiskoulujen eli pedagogioiden sarjaa paljastamatta toimijoita "Pernajassa (oli olemassa jo 1643), Kiteessä (v:sta 1725) sekä pedagogiaa "ad interim" (väliaikaisesti) Rantasalmella (v:sta 1744)". Hän jätti tarkoituksellisesti mainitsematta 1600-luvun "pedagogiat Pielisissä (Brahea) Taipaleessa ja Kurkijoella, koska näillä paikkakunnilla siihen aikaan oli pieniä kaupunkeja, kaupunkipaikkoja eli kauppaloita, joiden lakattua niiden koulutkin katosivat elävien luvusta". Mitään ilmeistä keksitystä en keksi sille, että kummassakaan artikkelissa ei mainita vuonna 1659 perustettua Lohjan pedagogiota. Yrjö Rosendalin artikkelissa Suomen kouluista valistusaikakaudella (HAik 5/1908) pedagogioita oli 1700-luvun puolivälissä 19 ja näistä kaupunkien ulkopuolella neljä: Ahvenanmaalla, Kemiössä, Ristiinassa ja Lohjalla. Vuonna 1816 Lohjan pedagogio siirrettiin Heinolaan (eli kaupunkiin).

Sivgårdin artikkelin kuvitusta

Vertailu kansakouluun ei ole yksiselitteinen, joten Leinbergiltä talteen lisäpätkä:

Erityisiä, seurakunnan palveluksessa olevia lastenopettajia mainitaan viimeisen vuosisadan edellisen puolen kuluessa ainoastaan Ristiinassa (1702), Rantasalmella (1733), Salossa (Raahen maaseurakunnassa 1739), Kalajoella (1740) sekä Artjärven kappelissa (1744), jota paitsi provastinkäräjissä Kangasniemessä v. 1708 oli kysymys sellaisen henkilön ottamisesta, vaikka epätietoiselta näyttää, ottiko seurakunta hänet todellakin. Vielä 1750-luvulla otettiin erityisesti palkatuita lastenopettajia ainoastaan muutamaan seurakuntaan.

Leinbergin mielestä merkityksellinen käänne koettiin, kun valtiopäivillä 1760-62 kuningas antoi määräyksen lastenopettajan palkkauksesta, jollei lukkari pystyisi kirkkolain vaatimuksia täyttämään. Mahdollisesti tämä innosti väikkärini aineistosta tutun koulun perustamiseen. Loviisasta kerrottiin 30.8.1763, että maaherra Otto Wilhelm de Geer oli perustanut omistamaansa Tervikin kartanoon Pernajassa koulun, jonka piti olla ikuinen. Kouluun oli palkattu opettaja ja sanomalehteen lähetetyssä kirjeessä selitettiin opetusjärjestystä perusteellisesti. (IT 15.9.1763) Pari vuotta myöhemmin kerrottiin, että alustalaisten lapsia oli ollut koulussa 60-80 kappaletta (IT 14.3.1765).  Jos mukana ei ollut ulkopuolisia, kyseessä ei ollut "yhtä kansakoulu" kuin Hausjärvellä vuonna 1857. 

Sivgårdin mukaan 1700-luvun lopulla pappien ja muiden säätyläisten lahjoituksilla alkoi syntyä tutkimaansa hiippakuntaan kouluja, mutta esimerkkinsä ovat pappien toimintaa. Aktivoitumisesta Sivgård antaa kunnian pappien vuonna 1771 perustetulle yhdistykselle Pro fide et christianismo. 

Jostain innoittuneena Anjalan kartanon emäntä Charlotta Regina Duffus testamenttasi varat kouluun, joka aloitti toimintansa vuonna 1803. Alustalaiset saattoivat olla yliedustettuina oppilaissa, mutta verkkoteksteissä ei anneta ymmärtää, että kohderyhmää olisi heihin rajattu.

Vuonna 1799 kuolleen Gabriel Ahlmanin testamenttivaroilla perustettiin koulut Pirkkalaan ja Messukylään (1811), Lempäälään, Vesilahdelle, Kangasalle ja Pälkäneelle (1817). Ahlmanilla ei ollut aatelisarvoa, mutta kuollessaan hän omisti Hatanpään kartanon.

Hämeenkyrössä aloitti vuonna 1848 koulu, jonka perustajalla oli talonpoikainen tausta.

Rovaniemellä pyörähti vuonna 1849 käyntiin koulu kappalaisen ja kirkkoherran pojan voimilla (Suometar 28.12.1849).

Tuusulan Vanhakylän kartanon omistanut sotaneuvos Karl Peter Nyberg testamenttasi 4000 hopearuplaa pitäjänkoulun perustamiseksi Tuusulaan, mutta sitä ei saatu kolmessa vuodessa aikaiseksi. (Suometar 10.8.1849) Neljä vuotta myöhemmin kerrottiin, että "Pitäjänkoulussa oli viime kevätlukuajalla käynyt 34 poika- ja 8 tyttölasta; mennä syyssä 26 poikaa ja 3 tyttöä; heitä on opetettu tavuusen, sisä- ja ulkolukuun, kirjoitukseen ja luvun laskuun. (Suometar 28.1.1853)

Nilsiään perustettu Pitäjänkoulu keskittyi lukutaitoon (Suometar 16.6.1854) Samaan aikaan oli Viipurin läänissä "43 lutherilaista maa-seurakuntaa, joissa kaikissa löytyy, lain säännön mukaan, erinäisiä koulumestaria pait Klemin ja Kymin pitäjissä sekä Ilmeksen (rukoushuoneen) seurakunnassa, joissa lukkari myös on koulumestarina, ja Pyyhtään pitäjässä, missä ei ollenkan löydy koulumestaria." (Suometar 17.11.1854) 

Ennen vuoden 1866 kansakouluasetusta ainakin Aurora Karamzin perusti vuonna 1860 koulun Espoon Träskändan kartanonsa yhteyteen.

Kartanonomistajat näyttävät tosiaan yliedustetulta toimijaryhmältä, mutta sopivalla rajauksella kaikki nämä voisivat varmaan olla ensimmäisiä jossain? Puhumattakaan niistä kouluista, joita en sattunut löytämään. Perustamisvuosia voi haravoida esimerkiksi Kaarle Werkon teoksesta Suomen pikku- ja kiertokoulujen matrikkeli ynnä pikku- ja kiertokoulujen opettajista tiedontantoja (1909) . 

Opettajan sijaisen kiusaamista Käkisalmessa

Nimimerkki J. S.:n muistelmassa (*), joka eilen saatiin sijoitettua Käkisalmeen on vielä yksi ajoituksen mahdollistava yksityiskohta. Kevätlukukautena Lilla-Maisteri

"heitti" viftaamisensa ja ryhtyi oikein todella virkansa toimittamiseen. Ottipa vielä virkavapauttakin kuukaudeksi ja oli aikeessa suorittaa tutkintoa Helsingissä, mutta ei siitä taitanut sen valmiimpaa tulla. Virantoimittajana oli yksi lyhytnäköinen pappi, ...

Virkavapaudet tavattiin viranhakujen tapaan ilmoittaa sanomalehdissä. Kevätlukukaudelle tällaista tietoa ei löydy, mutta lilla-Maisteri sai virkapautta alkusyksyksi 1889 sijaisenaan pastorinapulainen A. Hälvä (Päivän uutiset 12.7.1889) sekä alkusyksyksi 1891, jolloin töitään hoitivat pastori A. Palmroth ja liikunnanopettaja A. R. Aarnio (Wuoksi 8.8.1891). Jos a) löysin kaikki ilmoitukset, b) J. S. sijoitti virkavapaan väärään lukukauteen ja c) tietäisin kumpi papeista on lyhytnäköinen, selviäisi ajankohdan lisäksi se, kumpi miehistä tuli kiusatuksi

... jolle tehtiin niin paljon kiusaa lyhytnäköisyytensä tähden, että sitä on mahdoton kaikkea paperille piirtää.

Kerrankin karkasimme koululta — pappi opetti silloin yksinään molempia luokkia — ja olimme melkein koko tunnin pallonlyönnissä. Pappirukka huuteli ja huhuili poikia, juosten pitkin mäkiä, mutta ei vaan poikia näkynyt ei kuulunut. Tulimmehan me viimein luokalle, mutta ihmettelimme kun kello jo oli noin paljon.

Äkäinen se pastori oli meille, mutta sanoimme hänelle, mistäs me tiesimme, kun ei ole itsellä kelloa.

(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895