Miten houkutellaan tutustumaan arkistoaineistoon?

Eilen (strategisesti ja järkevästi vasta Astian huoltotauon päätyttyä) Kansallisarkisto houkutteli FB:ssä tuoreiden digitointien pariin:

Nyt on kutkuttavaa aineistoa kilahtanut Astiaan!
Kansallisarkisto ja Jyväskylän yliopisto ovat digitoineet kumppanuushankkeessa Suomen kulttuuri- ja sivistyshistorian kannalta merkittävää Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoa.
Digitoidut aineistot tarjoavat ainutlaatuisen näkymän suomalaisen kansakoulun, opettajankoulutuksen ja suomenkielisen sivistyksen kehitykseen. Seminaarin aineistoista löytyykin tuttuja nimiä kuten Minna Canth (o.s. Johanson), Anni Swan ja Lucina Hagman.
Lue lisää tiedotteestamme:https://kansallisarkisto.fi/.../suomalaisen-sivistyksen...

Saatetekstissä on siis käytössä varovainen partitiivi, mutta kuvituksessa ei. Tiedotteessa ollaan hieman tarkempia: "Hankkeessa on digitoitu merkittävä osa Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoista.". Lisäksi kerrotaan, että

Nyt digitaalisesti saatavilla olevat aineistot sisältävät muun muassa opetusohjelmia, vuosikertomuksia, oppilasmatrikkeleita, opetusaineistoja sekä oppilaiden tuotoksia, käsitöitä ja piirustuksia. Ne kertovat, miten ensimmäisiä suomenkielisiä opettajia koulutettiin, millaista koulun arki oli ja millaisille ihanteille koulutusjärjestelmä rakentui. Aineistot tarjoavat poikkeuksellisen kokonaisuuden suomalaisen koulutuksen, sivistyksen ja yhteiskunnan tutkimukselle.

Tällä alustuksella olin valmis painamaan linkkiä tiedotteen lopussa. Näin päädyin Astian toimijan Jyväskylän seminaari (1863 - 1937) sivulle. Tähän päättyi kutsuvuus, sillä tarjolla oli 71 sivua varsin sekalaisen oloista listausta:

Ainakin ensimmäisellä sivulla jokainen rivi päättyy (Arkistonmuodostaja). Mitähän tämä tarkoittaa? Että Jyväskylän seminaari on toiminut arkistonmuodostajana? Mitkähän näistä on nyt digitoitu? 

Ajan ja hermojen säästämiseksi hyppäsin Digihakemistoon ja tein oletuksen, että suurin osa digitoinnista on kohdistettu Jyväskylän seminaarin arkistoon. Tuttuun tapaan Digihakemisto tarjosi siihen selvän arkistorakennenäkymän, jonka väritys kertoi, missä osissa on digitoitua materiaalia. Ja ilman turhia klikkauksia selviää, minkä materiaalin käyttö on estetty. Näköjään raja on vedetty 100 vuoteen, vaikka (valitettavasti) tuskin yksikään seminaaria esim vuonna 1930 käynyt on enää elossa eli kyseessä tuskin on lain tarkoittama henkilörekisteri.

Valituksistani huolimatta, digitoiduksi on tullut materiaalia ja tietoa, jota olen monta pienelämäkertaa kirjoittaessani kaivannut. Enkä voi nyt väittää, etteikö olisi olisi uusia kohdehenkilöitä, joista kirjoittaa lisää. FB-päivitykseen oli tätä kirjoittaessani ehtinyt tulla sukututkijalta kommentti "Oli mielenkiintoista löytää isoenoni hakukirje ja siihen liityneet suositukset."

Ajan välitystä Turussa

Karl Emil Granqvist (1830-1889) oli vuosina 1873-1881 toimittajana Björneborgs Tidningissä, jossa vuonna 1878 ilmestyi pitkä kertomus Skolminnen eli koulumuistoja. Se julkaistiin uudelleeen Åbo Underrättelserissä vuonna 1928 ja erillisenä kirjana Granqvistin nimellä 1942. Kertomuksen minä nimeltä Kalle oli siis Granqvist itse. Kertomus kuvaa aikaa, jolloin hän kävi vuosina 1842-49 Turun triviaalikoulua ja vuosina 1849- 52 lukiota, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Kirjan arvioneen Eino E. Suolahden mielestä "Muistelmat tarjoavat mielenkiintoa käsittääkseni melko suppealle lukijapiirille. Naiivisti ja paikoitellen väsyttävän perinpohjaisesti esitetyt kouluelämän kuvaukset liikkuvat siksi rajoitetussa elämänpiirissä, että varsinaisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta ei voida puhua." (**)

Ehkä näin, mutta tekstissä on kyllä kiinnostavia yksityiskohtia. Vaikka olen täällä useaan otteeseen pohtinut Helsingin aikatietojen välitystä (ks. Miten kellot saatiin ennen aikaan? & Täydennysosia (1)), vastaavaa selvitystyötä en ole tehnyt Turusta. Granqvistin mukaan siellä 1840-luvulla - "kuten nykyäänkin" eli vuonna 1878 - Vartiovuoren vartiotornista annettiin aikamerkki 10 minuuttia ennen tasatuntia päivänvalolla punaisella lipulla ja pimeällä lyhdyllä. 

Triviaalikoulun sisällä lippua ei voitu vahtia ja hieman yllättävästi ei voitu myöskään luottaa opettajien taskukelloihin eikä Tuomiokirkon kellon lyöntien kuulumiseen luokkahuoneessa. Niinpä, Granqvistin kertomuksen mukaan, kaksi alaluokan oppilasta oli koko oppitunnin ajan (?!) eteisessä. Kun he kuulivat tuomiokirkon kellon, vastuuhenkilö "Janitor" kulki luokkahuoneiden ovien ulkopuolella kailottamassa "ho-ra-est oc-ta-va" tai mikä tasatunti sitten sattuikin olemaan kyseessä. 

(*) Björneborgs Tidning 05.01.1878 no 2, 09.01.1878 no 3, 12.01.1878 no 4, 16.01.1878 no 5, 19.01.1878 no 6, 23.01.1878 no 7, 26.01.1878 no 8, 30.01.1878 no 9, 02.02.1878 no 10, 06.02.1878 no 11, 09.02.1878 no 12, 13.02.1878 no 13, 16.02.1878 no 14, 20.02.1878 no 15, 23.02.1878 no 16, 27.02.1878 no 17, 06.03.1878 no 19, 09.03.1878 no 20, 13.03.1878 no 21, 16.03.1878 no 22, 27.03.1878 no 25, 30.03.1878 no 26, 03.04.1878 no 27, 06.04.1878 no 28, 10.04.1878 no 29, 20.04.1878 no 32, 24.04.1878 no 33, 01.05.1878 no 35, 29.05.1878 no 43, 29.06.1878 no 52, 27.07.1878 no 60, 31.07.1878 no 61, 03.08.1878 no 62, 23.10.1878 no 85, 30.10.1878 no 87, 20.11.1878 no 93, 23.11.1878 no 94, 30.11.1878 no 96, 04.12.1878 no 97, 11.12.1878 no 99, 18.12.1878 no 101, 21.12.1878 no 102, 28.12.1878 no 103 

(**) Suolahti, Eino E.: Turkulaisia koulumuistelmia [Kirja-arvio]. Historiallinen Aikakauskirja, 1/1943, s. 49.

Ruotsin oppiminen 1860-luvun Lokalahdella

Viimeistään nähtyään kartanon heinänviljelyn tulokset lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) halusi maatalousoppiin. Lukemaan hän oli muistelmiensa mukaan oppinut kotona, mutta lisäoppi vaati muutakin pohjaa.

Mutta pitäisihän opetella paremmin kirjoittamaan ja se räkninkikirja pitäisi myös ostaa. Ja se ruotsinkieli vielä — sepä se!

Kaupungissa käytyäni olivat kirjat taskussani. Salaisesti koettelin lukea ruotsalaista aapiskirjaa: "Fader vår som äri himmelen j. n. e." vaikka en siitä ymmärtänyt sen enemää kuin Kirjalan Heikin hevonen taivaan merkeistä. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913) 

Toisenlaisesta oppimistavasta Paavo kertoi fiktiota hipovassa kertomuksessa, jonka pääosassa oli Mattilan emäntä.

Ketäpä siitä osaa syyttää kun eivät vanhemmat ajoissa asiaa paremmin oivaltaneet, vaan antoivat hänen kasvaa yhtä tuhmaksi suomalaiseksi kuin muutkin Kytämäen eläjät ovat. Mutta sen vakavan päätöksen hän teki, että kyllä hän lapsensa kouluttaa paremmiksi ihmisiksi ja siksi hänen on saatava ne ruotsinkieliseen kouluun vaikka minne —.

Sen aikuinen lukkarin muori oli ennen Turussa piikana ollessaan ruotsia oppinut, niin että se heidän paalissakin puhellessa meni kuin vesi, niin mitäpä muuta kuin — —.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja vei mennessään lukkarin muorille koko säkillisen lahjoja, jossa oli leipää, lihaa, voita, juustoja, villoja, pellavia y. m. Lukkarin muori ihan säikähti näin odottamattomasta suuresta lahjasta ja aavisti että sen yhteydessä on joku toinenkin tarkoitus. Kirkosta tultua emäntä vasta asiansa ilmoitti ja pyysi että muori olisi niin armollinen ja ottaisi heidän Taavin ja Eevan ruotsinkieliseen kouluun.

- Ei hyvä emäntä, en minä osaa ketään lukemaan opettaa, huonosti itsekin osaan suomea lukea, parahiksi vaan ripille pääsin. Ruotsia lukea en osaa ensinkään. Pari vuotta kun Turussa olin, opin sitä vähän puhumaan, vaan sellaista huonoa se on.

- Ei ole huonoa, kuulinhan minä kun meillä silloin paalissa olitte, niin puhelitte niin niiden toisten parempien ihmisten kanssa  — —.

- Minä en osaa lukemaan opettaa — —

- Ei, ei lukemaan tarvitsekaan opettaa puhumaan vaan, sanoa mikä on pöytä, penkki, akkuna uuni, ovi j. n. e. Sitä minä pyydän, eikä lukemaan opetuksesta ole puhettakaan.

Seuraus oli että Mattilan lapset vietiin lukkarin muorin kouluun. Joka ainoa pyhä vei eli lähetti emäntä lapsilleen hyvät eväät ja oli varma, että nyt ne muuttuvat vähä paremmiksi ihmisiksi.

Jouluksi haki isäntä lapset kotiin, jossa he keskenänsä alituiseen ääntelivät ruotsalaisia lauseita: kom hiit, juu, nei, jag, tri, tra tro, prö, mjölk, smör, strömmink. Ja emäntä ihmetteli ja kiitteli lukkarin muorin hyvää opetuskykyä maasta taivaaseen asti, kun näin lyhyessä ajassa, vajaassa kolmessa kuukaudessa supi suomalaiset niin oli opettanut, että jo oikein keskenänsä "ruotti melskavat" kuka sitä olisi uskonut.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja isännän tietämättä pisti yhteen reen kolkkaan sen ison sian reisipalan ja toiseen kolkkaan papusäkin, että muori lihapapusia palkastaan syödä saa, kun niin vähän isännältä rahapalkkaakin oli ottanut. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 03.04.1913)

Lapset eivät oikeasti olleet oppineet juuri mitään. Emäntä ei luovuttanut ja järjesti tyttärensä piiaksi Uuteenkaupunkiin.

Paljon olikin emännälle puuhaa ja vaivaa ennen kuin hän sai Eevalle sopivan paikan Onni kuitenkin oli että Matsonska toimitti Eevalle tilan Peitersonskan luo, joka oli ihan umpiruotsalainen, niin ettei suomesta sanaakaan ymmärtänyt. Koko talven Eeva Pettersonskan luona "venskasi" ja unhotti niin suomenkielen, ottei keväällä enää muistanut kotiotultuaan mitä sen linnun nimi oli suomeksi joka mesässä huusi "kukku". (Paavu Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.12.1913 no 145) 

(Mattilan emännän kaltainen hahmo oli myös P. Pajumaan pakinassa Miten lukkarin lesken koulu teki Lehtimäestä kansakoulun suosijan (Laatokka 6.5.1903).) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Hovineuvos, joka kauppasi Helsingissä katukiviä

Valokuva kirjassa
Lukuseurasta
kansankirjastoon

Toukokuussa 1875 useat suomalaiset sanomalehdet kertoivat hovineuvos Pierre François Deviennen kuolleen Loviisassa ja mainitsivat hänen taistelleen Napoleon I:n joukoissa sekä toimineen Helsingin tyttökoulun ranskan opettajana.[1] Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärensä muistokirjoituksissa sotapalveluksesta mainitaan jääminen vangiksi Borodinon taistelussa syyskuussa 1812.[2]

Helsingin kirkonkirjojen mukaan Pierre François Devienne oli syntynyt Pariisissa 20.9.1793 ja tallinnalaisen koulun historiikin perusteella hän oli käynyt ennen sotaan lähtöään Lycée Napoléonia ja aloittanut ranskanopettajana Tallinan lukiossa 1.5.1814.[3, 4] Hän meni pian naimisiin paikallisen opettajasuvun tyttären Amalie Christina Körberin (s. 22.7.1793 Liivinmaa) kanssa. Heidän lapsistaan tunnetaan [5, 6, 7]

• Francois Eduard Bernard  s. 26.6.1817 Tallinna 
• Louise Wilhelmine  s. 21.1.1819 Tallinna 
• Paul Christoph Alexander s. 3.12.1820 Tallinna, k. 24.7.1823
• Karl Christian s. 5.11.1822 Tallinna, k. 14.9.1826
• Paul Peter s. 28.3.1824 Tallinna, k. 5.11.1825 
• Amalie Pauline s. 26.1.1826 Tallinna
• Julius Theodor Hippolÿt s. 26.8.1827 Tallinna 
• Victor Nicolai Adam s. 27.2.1829 Tallinna  
• Franz Peter s. 19.10.1831 Tallinna 
• Louis Guillamo s. 7.4.1835 Tallinna 

Kolmenkymmenen opetusvuoden jälkeen Pierre François Devienne jätti toimensa Tallinassa 1.7.1844 ja sai läksiäislahjaksi hovineuvoksen arvon.[4] Pari kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin ja sai paikan tyttökoulun ranskankielen opettajana, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1857.[8] 

FAT 17.12.1844

Tytär Louise Wilhelmine perusti Helsinkiin koulun syksyllä 1848 ja piti kaupungissa koulua myös 1850-luvulla. [10]  Myös Amalie Pauline muutti Suomeen vuoteen 1845 mennessä ja meni tammikuussa 1849 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Alexis Gratschoffin kanssa.[11] Poika Frans Petter aloitti vuonna 1848 uransa armeijassa, jossa hän eteni 3:nnen tarkk'ampujapataljoonan vänrikiksi tammikuussa 1851. [16]  Krimin sodassa hänet palkittiin urhollisuudesta Silistrian piirityksessä ja hän sai ylennyksen luutnantiksi.[19] Sodan aikana sanomalehdissä kerrotaan myös kauppalaivaston perämiehen Ludvig (eli Louis) Devienne liittymisestä 27:een (Suomen 1.) meriekipaasiin midshipmannin asemaan, jossa hänkin sai kunnianosoituksen.[20] 

Pian Helsinkiin asettumisen jälkeen Pierre François Devienne ilmoitti perustavansa Helsinkiin ranskan- ja saksankielisen kirjaston, jonka käyttö oli maksullista.[9] Sen toiminta mainitaan päättyneenä ja lyhytaikaisena vuonna 1848.[14] 

Elokuusta 1848 alkaen Pierre François Devienne esiintyy helsinkiläisten sanomalehtien ilmoituspalstoilla tallinnalaisten katukivien välittäjänä.[12] Vuonna 1851 taloudellinen tilanteensa mahdollisti kiinteistökaupan eli hän osti 1350 hopearuplalla korttelista 68 nykyisen Annankatu 31:n.[13] Ajan tapaan tontilla oli puisen asuinrakennuksen lisäksi useita ulkorakennuksia, jotka Devienne palovakuutti.[15]

Krimin sodan aikana sanomalehdet kertoivat, että

Wirasta eronneet herrat, Howi-neuwos Devienne ja Asessori Pistolekors, owat Hallitukselle tarjonneet itseänsä semmoisia asioita toimittamaan, joita heille nykyisenä sota-aikana woidaan antaa tehtäwiksi; tästä näiden herrain alamaisuutta osoittawasta palweluksen tarjouksesta on H. K. M:tinsa ilmoittanut heille mielisuosiotansa. [17]

Pian tämän jälkeen Pierre François Deviennen luo Helsingissä majoittui Pietarista tulleina hallitussihteeri Devienne ja neiti Devienne sekä opettaja Devienne Kievistä.[18] Muutaman vuoden kuluttua Kievistä tuli käymään hovineuvos Devienne.[21] Jonkinlainen sukulaisuussuhde vaikuttaa todennäköiseltä, mutta ilman etunimiä selvitystyö on haastavaa.

Vuonna 1863 Pierre François Devienne määrättiin 10 veroäyriä eli hän ei kuulunut kaupungin varakkaimpiin, mutta ei myöskään köyhimpiin.[22] Kaksi vuotta myöhemmin hän myi Annankadun kiinteistönsä.[13] Loppuelämänsä hän asui Loviisassa, jossa vaimonsa kuoli 76-vuotiaana 2.6.1870.[23]  

Pierre Francois Devienne itse kuoli 81-vuotiaana 1.5.1875 Loviisassa 14 lapsenlapsen isoisänä. [24] Perillisiään olivat poikansa valtioneuvos Frans Devienne, edesmenneen poikansa luutnantti Ludvig Deviennen alaikäiset lapset Ludvig, Ellen Adel ja Amalia Mathilda, Louise-tyttären alaikäinen poika Albert Alliman sekä Loviisassa asunut Amalia-tytär, jonka luona hän oli todennäköisesti asunut viime vuotensa, sillä omistuksestaan listattiin vain rahaa.[25] Amalialta tunnetaan neljä lasta, joten todennäköisesti myös Fransilla oli perhettä.

[1] Esim. Hufvudstadsbladet 6.5.1875
[2] Hufvudstadsbladet 20.10.1907
[3] KA. Helsinki RK 1856-1869 s. 558 
[4] Gotthard von Hansen: Geschichtsblätter des Revalschen gouvernements-gymnasiums zu dessen 250 jährigen Jubiläum am 6. juni 1881. 1881, 216
[5] Seuberlich, Erich: Stammtafeln deutsch-baltischer Geschlechter. Band II. 3. Reihe. 1931, 85
[6] "Estonia, Church Books and Synagogue Registers, 1590-1941", FamilySearch
[7] Geni-profiilit, alk. Pierre François Devienne (1793 - 1875)
[8] HT 14.9.1844, Borgå Tdning 2.11.1844, Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 2/1869
[9] HT 2.7.1845, FAT 27.9.1845, HT 8.10.1845, HT 27.6.1846, 
[10] Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä
[11] KA. Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Ji:1 Sekalaiset väestörekisteri-ilmoitukset, 1816, 1833-1867 1816-1867
[12] Esim. HT 30.8.1848, HT 9.5.1849, HT 15.6.1850, HT 7.4.1862
[13] HKA. Kiinteistökortisto
[14] HT 16.12.1848
[15] KA. Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto - Vakuutuskirja 4200
[16] KA. Kaartin rippikirja 1842-1848, 21; ÅU 25.2.1851
[17] Suometar 12.5.1854
[18] FAT 20.5.1854, FAT 10.8.1854, myös FAT 2.8.1858
[19] FAT 15.2.1855, FAT 9.7.1855
[20] FAT 9.6.1855, FAT 13.10.1855, Wiborg 29.4.1856
[21] FAT 20.7.1860 
[22] HD 30.5.1863
[23] FAT 8.6.1870
[24] HD 5.5.1875
[25] KA. Loviisan raastuvanoikeuden arkisto (HMA) - 679 Loviisan raastuvanoikeuden perukirjat ja perukirjaluettelot 1875-1875, samassa perinnönjako.

Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä

 

Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettiin 8.3.1852 sivun kuvaus Helsinkiin suunnitellusta koulusta. Siinä Pauline Mickwitz kertoi suunnitellu koulun tarjoavan syyskuusta 1852 alkaen nuorille naisille kristillisen ja ajanmukaisen kasvatuksen 26 viikottaisella oppitunnilla neljällä luokalla, joilla olisi opettajina sekä naisia että miehiä. Täysihoidolla hinta puolelle vuodelle oli 100 hopearuplaa, puolihoidolla 75 hopearuplaa ja pelkkä opetus maksoi 35 hopearuplaa. Yksi palkatuista opettajista oli Pariisissa koulutettu Madame de Lionet, joka ilmoitti antavansa myös yksityisopetusta ranskaksi kirjallisuudesta ja tieteistä (HT 21.8.1852).

Pauline Mickwitz itse oli syntynyt Viron Viljandin maakunnassa ja tullut Suomeen lääkäriaviomiehensä (ja serkkunsa) Paul Mickwitzin kanssa viimeistään keväällä 1839. Pariskunnalla oli useita lapsia ja nuorin tytär oli syntynyt keväällä 1851 Helsingissä. Kouluhanketta ei siis selittänyt toimettomuus. 

HT 25.7.1853

Morgonbladet 18.12.1854

Pauline ehti allekirjoittamaan ilmoituksen koulun toisen lukuvuoden aloittamisesta, mutta hän kuoli 10.8.1853. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin, että koulu toimisi aiemman ilmoituksen mukaisesti (HT 20.8.1853). Perustajan nimellä markkinoitiin myös seuraavaa lukuvuotta (FAT 26.7.1854). Mielikuvaa akateemisesta tasosta vahvistettiin kertomalla joulukuussa julkisuuteen vuosikokeista.  Yhdessä versiossa koulu oli P. Mickwitzin ja toisessa hovineuvos S. Mickwitzin (Morgonbladet 18.12.1854; HT 20.12.1854). Kevätlukukausi 1855 ilmoitettiin alkavaksi P. Mickwitzin nimissä (FAT 10.1.1855).

Elokuun alussa Paul Mickwitz ilmoitti koulun lopettamisesta, mutta samassa lehdessä Louise Allimann (o.s. Devienne) ilmoitti aloittavansa koulun, jonka opetusohjelma olisi sama kuin rouva P. Mickwitzillä (FAT 6.8.1855). Louise Devienne oli yrittänyt Helsingissä koulunpitoa jo vuonna 1847, isänsä hovineuvos Pierre Deviennen tuella, ja ilmoitti tuolloin saaneensa opettajankoulutuksensa Tarton yliopistossa (FAT 18.5.1847). 

Louise Deviennen koulun syyslukukausien 1848 ja 1849 alkamisesta ilmoitettiin (HT 16.8.1848, 25.8.1849), mutta ilmoitus marraskuussa 1849 viittaa suunniteltuun lähtöön kaupungista (HT 21.11.1849). Aviomiehensä kapteeni A. R. Allimann oli Helsingissä viimeistään kesällä 1854 (Morgonbladet 31.7.1854). Ilmeisesti hän oli merikapteeni Allimann, joka pyrki yliopiston saksan kielen opettajaksi (Papperslyktan 17.1.1859, 7.2.1859, 28.2.1859)

Vuoden 1858 Helsingin tilastokatsauksessa rouva Allimannin tyttökoulussa oli 50 oppilasta, neljä luokkaa, kuusi miesopettajaa ja kuusi naisopettajaa (HT 27.7.1859). Vuoden 1859 osoitekalenteriin ilmoitettiin sekä kevät- että syyslukukauden päivämäärät, mutta sanomalehti-ilmoitukset tammikuussa 1859 ovat viimeiset merkit koulun toiminnasta (HT 12.1.1859). Yhdeksän vuotta myöhemmin kapteeni Albert Allimann lahjoitti rahaa Suomen nälänhätään Odessasta (ÅU 7.3.1868). Siteitä Suomeen oli, sillä Louise Allimannin kuolema Pariisissa tiedotettiin Helsinkiin (FAT 1.3.1873). 

Rovaniemelle saatiin koulu vuonna 1849

Maamiehen Ystävän vuoden ensimmäisessä numerossa oli Johan Bäckwallin runo Lukialle (08.01.1848). Yllättävämpää oli se, että ensimmäinen artikkelinsa kertoi Mahometistä eli islamin uskon perustajasta (12.02.1848 , 01.04.1848, 20.05.1848, 27.05.1848). Tavallisempi tarina oli Pekkaki kävi kerran kaupungissa ja oli muka herrana (03.06.1848). Opettavainen oli myös Urhoollinen Mies (17.06.1848), joka oli kuitenkin ajallisesti tai paikallisesti erotettu arkitodellisuudesta, sillä kertomuksessa oltiin kuninkaan alamaisia.

Kaksostyttäret ja veljensä saivat pikkuveljen Pehr Alfred 12.8.1848. Loppuvuodesta Johan Bäckwallin tutulla nimimerkillä julkaistiin vain Muuan sana Teräksen ja Raudan karkamisesta ja kostutuksesta (Maamiehen Ystävä 25.11.1848) ja Suomentamia Runebergin Hirvenhiihtäjistä (Joukahainen 3). Alkuvuodesta Maamiehen ystävässä ilmestyi artikkeli Lakeeramisesta eli Petsingistä / Lakeri-öljystä (fernissa) ja lakeerauksesta (20.01.1849  ja 27.01.1849).

Lopputalvesta (7.4.1849) ilmestyi Suomettaren ensimmäinen paikalliskirje Rovaniemeltä päiväyksellä 21.3.1849. Tekstissä on latinankielinen lainaus, joten jälleen kirjoittajaksi tekee arvata Johan Bäckwallia, appeaan tai vaimonsa veljeä. Pappilaan viittaa myös Suomettaressa julkaistu 14.11.1849 päivätty yksityiskirje, jonka kirjoittaja kävi jo aiemmin usein mainitun Karhu-Pekan luona kertomassa Suomen Talousseuran palkinnosta 30 luodin painoisen hopeapikarin muodossa. Samaan suuntaan viittaavat myöhemmät virkkeet.

Kouluun, jota niinkuin tiedät, olen pitänyt sitte Heinäkuun, mutta ainoasti kadesti viikossa, pyhinä jälkeen puolenpäivän ja koko maanantain, on yleensä kirjoitettu 49 lasta, joista 13 tytärtä. Siitä on ollut paha, etten ole ennättänyt pitää enempätä aikkaa, jonka tähden eivät pitkämatkaset ole saattaneet panna lapsiansa kouluun. Kuitenki on tullut lapsia kolmenki peninkulman päästä. Säiden ja kelin riitto on nyt taas ollut monellaki esteenä. (21.12.1849)

Kouluhankkeesta oli kerrottu Suomettaressa kirjelainauksilla jo 25.5.1849. Koulunpitäjien henkilöllisyys paljastettiin vuoden lopussa.

"Rovaniemen pitäjässä on pyhäkoulu tänä vuonna alulle pantu. Kirkkoherran Apulaisella Bäckwall'illa ja Oppilas Heikel'illä on ansio tämän asettamisesta. Ensiksi nimitetty on myös koulun opettaja. Oppi otetaan suurella halulla nourilta vastaan, ja vanhat auttavat koulua varoillansa. Rovaniemessä on valistunutta, toimekasta ja edespäin pyrkivätä kansaa. Ehkä saamme kohta enemmänki sanomista tästä huvittavasta aineesta." (Suometar 28.12.1849)

Koulun pidosta huolimatta Johan Bäckwall ehti edelleen avustamaan Maamiehen ystävää, jossa hän syksyn aluksi neuvoi Millähän lailla, emäntä kulta, saataisiin voisi paremmaksi (08.09.1849) ja vuoden lopulla Muutamia talon asioita (24.11.1849). Bäckwallin maataloustietouden lähteestä ei ole tietoa, mutta edellä esitetyn perusteella artikkeli Pitäjään Kouluin alkuun saamisesta / Pitäjään Kouluista

(15.09.1849 ja 22.09.1849) perustui tuoreeseen kokemukseen.

Mutta syystä on valitettu, nähty ja kuultu teidänki seassanne, Maamiehet, olevan niitä ymmärtämättömiä, jotka luulevat opin, tiedon ja taidon vahingollisiksi ja näkevät näissä välikappaleet ainoasti toisten ihmisten perokseen. Tähän luuloon lienee se syynä että kun opit ovat kovin tuntemattomia seassanne, ja joka on sattunut näitä vähä enemmän saamaan kun muut kumppaninsa, on tämä niitä pitänyt salaisina, käyttänyt niitä ainoasti omaksi hyödykseen, usein ymmärtämättömien pettämiseksiki; ja vielä seki, että kun joku on oppinut esimerkiksi kirjoittamaan ja vähä tuntemaan lu'un laskua, on tämä ylpeytynyt, heittäynyt herrahtavaksi ja pilaunut tavoissa. Tästäkö lienevät muutamat herratki tulleet vastahakoisiksi talonpoikien opetukselle ja nähneet siitä olevan ainoasti pahennusta.

Alide Schwanckin koulu ja sisäoppilaitos Turussa

Alide Henriette Schwanckin (s. 9.8.1818) syntyi eteläisessä Virossa. Hän päätyi Turkuun syksyyn 1856 mennessä ja asui veljensä Alexander Magnus Schwanckin talossa. Veli oli ollut armeijan lääkärinä Suomessa jo 1840-luvun alusta.

 

Åbo Underrättelser 15.8.1856

Alide Scwanckilla oli ollut mahdollisuus saada monipuolinen koulutus, sillä hän tarjosi yksityisopetusta niin saksan, ranskan, ruotsin kuin venäjän kielessä kuin myös musiikissa ja muissa "naisten opetusaineissa" syksyllä 1856. Veljen kuoltua 11.1.1857 hän ilmoitti saaneensa luvan kouluun, jossa opetettaisiin kieliä, uskontoa, historiaa, maantietoa, aritmetiikkaa, naisten käsitöitä ja muuta.

Åbo Tidningar 23.1.1857

Koulu lähti käyntiin, sillä Borgå Tidningissä 24.3.1858 julkaistussa koululistauksessa kerrotaan Alide Scwanckin koulussa olevan 19 oppilasta. Åbo Underrättelserissä 21.12.1858 Alide Scwanck ilmoittaa ottavansa sekä uusia oppilaita että täyshoitolaisia kevätlukukaudelle 1859. Tuolloin osoitteenaan oli "Herr Postmästar Hammars gård vid Stora Tavastgatan" ja samasta paikasta Alide Schwanck ilmoitti vastaanottavansa oppilaita 105 ruplan hinnasta lukuvuodelle 1863-1864 (ÅU 25.7.1863). Summa kattoi ruuan ja opetuksen, muttei musiikkitunteja. Halukkaille oli nyt tarjolla myös suomen opetusta.

Sittemmin koulu toimi suutari Ahlbergin talossa ja muutti syksyksi 1867 kapteeni Tihlemanin tontille itäiselle Jokikadulle (ÅU 6.8.1867). Nyt hinta ylläpidosta ja opetuksesta oli 40 markkaa kuukaudessa eli nykyrahana 210 euroa (ÅU 27.8.1867). Seuraavista ilmoituksista päätellen Alide Scwanck luopui koulunpidosta. Geni-profiiliinsa on kirjattu, että hän osti vuonna 1868 langoltaan, panimomestari Gustaf Edvard Malmgrenilta kaksi tilaa Kakskerrasta eli ilmeisesti koulunpidon lopetus ei johtunut taloudellisesta ahdingosta.

Todennäköisesti tilakaupassa oli kyse Malmgrenin rahaongelmista, sillä hän teki parin vuoden kuluttua konkurssin (ÅU 7.8.1873), joka on selvästi vaikuttanut Alide Schwanckin kesällä 1874 tekemään  testamenttiin.

Tarkoin mietittyäni ja wapaasta tahdostani testamenttaan minä sisar-wainajani tyttärelle Ebba Malmgrenille kaiken sen omaisuuden, olipa irtainta tai kiinteätä, joka minun kuollessani minun pesääni woipi kuulua ja jonka omistajaksi hän yksinänsä tulee, ilman mitään estettä muiden sukulaisteni puolelta kun kuitenkin kustannukset hautajaisistoni ja yksinkertainen muistopatsas haudalleni on ustannettu. 

Muistoksi minulta saakoon weljeni Kaarle wainajan tytär Elli Schwanck parin hopeaisia kynttiläjalkoja ja weljeni Leopoldin tytär Minna Schwanck kultasormuksen. 

Jos sisareni tytär Ebba kuolisi ennenkun hän on päässyt lailliseen ikään, tai mennyt naimisiin, niin se perintö, jonka hän minun jälkeeni on saanut ja mikä siitä woipi silloin olla holhojan hallussa, tulkoon weljeni Kaarlen turwattomille lapsille heidän jakaaksensa se tasan keskenänsä. Minun kuollessani Turun maistraatti määrätköön sowelijaan holhojan, ei kuitenkaan Ebban isää elikkä ketään hänen sukulaisistansa, huostaansa ottamaan ja hoitamaan laissa määrätyllä tawalla mitä hän minulta on perinnöksi saanut. 

Edellä olewan kirjoituksen joka on minun wiimeinen tahtoni ja testamenttini olen minä allanimitetty kutsuttujen todistajain läsnäollessa ominkätisesti allekirjoittanut. Turussa kesäkuun 29 p. 1874. Alide Schwanck. (SWL 5.11.1881)

Åbo Posten 13.3.1879

Sanomalehti-ilmoitusten perusteella Alide Scwanck antoi saksan tunteja kotonaan vielä vuoden 1878 alkaessa (Åbo Posten 19.1.1878). Hautajaisensa pidettiin 8.12.1878 (ÅU 7.12.1878).

Ebba Malmgren meni naimisiin vasta vuonna 1901, joten hän peri tätinsä omaisuuden. Ellei testamenttia kiistetty.

 

Säämingin oppineet miehet

J. P. Raivion Opintotoverissa 7/1937 julkaistun artikkelin otsikko Kaksi omatekoista koulumestaria yhdistää kaksi lempiaiheistani eikä sisältökään pettänyt.

Ensimmäinen miehistä on Vilhelm Kilpeläinen (1846-1917), joka ei varojen puutteessa

voinut ajatellakaan mihinkään kaukaiseen kouluun pääsemistä. Hänen lukuhalunsa oli tavaton: Raamatun historia ja Katekismus kannesta kanteen ulkoa kysymyksineen, vastauksineen sekä Virsikirjan virsistä kaikki tavallisimmat. Sattuipa hän saamaan käsiinsä Kalevalan ja Seitsemän veljestäkin. Näistä kahdesta viimemainitusta hän tilaisuuden tullen puhui koko ikänsä.

Koti 10/1920

Toverinsa oli Aaprami Reinikainen (1854-1920),  joka pääsi

juoksu- ja puotipojaksi läheisen kaupungin erääseen kauppaliikkeeseen. Opinhalu hänellä oli veressä. Hän oli myös mies tyydyttämään opinhaluansa. Kaupungissa puhuttiin ruotsia, kauppiaan perheessä oli ruotsalaisia alkeisoppikirjoja. Reinikainen opetteli ruotsinkieltä niin paljon, että saattoi käyttää näitä kirjoja hyväkseen. Kaikki hyvin! Hän harjoitteli laskentoa, vieläpä algebrata myöten, kielioppia, maantietoa, musiikkia, aivan nuottien mukaan, ja monta muuta ainetta. Viulunsoitossa esim. hän pääsi sangen pitkälle, soitellen nuoteista melko vaikeitakin kappaleita.

Säämingissä käydessään Aaprami välitti omaksumaansa tietoa Vilhelmille ja he kävivät myös kirjeenvaihtoa.

Kilpeläinen kirjoitti »lipun» ja lähetti sen jonkun kaupunkiin menevän mukana Reinikaiselle, tiedustellen selvitystä johonkin pulmaan — ja vastaus saapui heti »paluupostissa». 

Näin Vilhelm pätevöityi kiertokoulunopettajaksi. Raivio esittää Vilhelmin Säämingin ihka ensimmäisenä kiertokoulunopettajana, mutta Kalervo Kaartisen artikkelista Miten Säämingissä opittiin lukemaan viime vuosisadalla? (Savonmaa 3.8.1935) käy ilmi, että hänellä oli edeltäjiäkin. Sekä se, että seurakunta oli ollut neljä vuotta opettajatta, kun Vilhelm vuoden 1876 paikkeilla valittiin toimeen. Laajassa seurakunnassa aikansa ei riittänyt joka kulmalle, joten hän otti apulaisekseen Aapramin vuoteen 1889 mennessä (Savonlinna 19.12.1889). Aaprami toimi myös kihlakunnan oikeuden määräämänä perunkirjoitusten pitäjänä (Savonlinna 1.4.1886). Ja hänet valittiin vuoden 1893 lopulla seurakunnan toiseksi vakinaiseksi kiertokoulun opettajaksi (Savonlinna 16.11.1893). 

Kaartisen artikkelin perusteella Vilhelm erosi opettajantoimesta vuosisadan lopulla, mutta Aapramin ura venyi lähes 40-vuotiseksi. 

J. K. Vilhelmin persoonasta ja toiminnasta on lisää kuvausta Säämingissä 1874 syntyneen J. P. Raivion (oik. Otto Lindroos) artikkelissa Kansanomaisia kasvatustapoja viime vuosisadan loppupuolella (Alkuopetus 3-10/1918, 11/1918 ja 12/1918). Ilmeisesti Raivion omiin muistoihin perustuu myös artikkelinsa Kun meitä lapsia opetettiin lukemaan, Alkuopetus 20/1918, 21-22/1918, 23-24/1918. Hän on kirjoittanut lisäksi laajemman katsauksen Kansanopetusta Keski-Karjalassa ja Itä-Savossa 1890-luvulla (Alkuopetus 1/1919, 9/1919, 20/1919 ja 21/1919 ja 1/1920).

Aaprami taas on keskiössä O. L.:n artikkelissa Raittiuspyrkimyksistä 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930).

Oulun lukiossa epäonnistuneet

En onnistunut selvittämään Hämeen Sanomissa vuonna 1888 jatkokertomuksena julkaistun muistelman nimetöntä kirjoittajaa (*). Sen alussa on ajoitus "Parikymmentä vuotta sitten", jolloin kirjoittaja oli päässyt lyseonsa salaseuraan, konventtiin. Konventin puheenjohtajan kuoleminen nuorena Heidelbergissa sopii  Isak Castréniin, joka pääsi Oulun lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1877. Riikka Väyrysen pro gradusta Tavoitteena todellinen sivistys ja kansallinen sivistyneistö. 1880-luvun aatteet Oulun suomalaisen yksityislyseon konventin jäsenten maailmankuvassa, selviää, että "Yksityislyseon konventin esikuvana oli Oulun ruotsalaisen valtionlyseon vuonna 1863 perustettu konventti, jonka lakien mukaan oppilaat laativat säännöt yksityislyseon konventille." Ouluun viittaavat myös mainitut pelien nimet. Kirjoittaja on siis ollut Oulun ruotsinkielisessä lyseon viidennellä luokalla aikaisintaan syksyllä 1872 ja viimeistään 1876. 

Lisälähteitä hakematta kirjoittajan lisäksi nimettömäksi jäävät hänen esittämänsä minielämäkerrat epäonnistujiksi näkemistään koulutovereista.

Eräs toveri X., hyvä laulaja oli hyvä tuttu eräässä monineitoisessa perheessä. Vakuutettiin, että hänestä ja neidoista oli Helsingfors Dagblad'issakin ollut viivan alla novelli, jossa joku kumppali olisi kuvaillut ja ivaillut häntä ja hänen rakkauttansa neiti H:hon ja että neidin isä oli muka asettunut poikkipuolin hänen onnensa tielleen. Emme tiedä oliko tämä totta, mutta myöhemmin ainakin julkaistiin yht'äkkiä neiti H:n kihlaus erään virkamiehen kanssa. Silloin oli toveri X. lohdutellut itseään punssilla ja hoiperrellut kadulla. Konventti ei ehtinyt asiaan enää ryhtyä ja niin ilmoitti rehtori X:lle, että hänen on 48 tunnin kuluessa lähteminen kaupungista, jossa hänellä oli koti. Hän sai siis karkoituksen eli religatioonin. Rehtorin tuomio, ainoa laatuaan 4—5 vuoden kuluessa, pidettiin kyllä oikeana, mutta tavan mukaan saatettiin X:ää laululla vähän matkaa kaupungista. Tuskin hän enää sen koommin kouluun tulikaan, vaan jäi maalaisten puuhiin ja toimiin elinajaksi. [...]

Erittäin tulee minun vielä surumielellä muistaa rappiolle joutuneita saman koulun oppilaita ja tovereita. Valitettavasti on kaksi tuomittu pois kunnialta vekselinväärennyksestä. Toinen kävi kolme, toinen neljä luokkaa. Jälkimmäinen oli talonpojan poika ja väärensi naapurinsa nimen. Edellinen oli kaupungista mestarin poika, rupesi juomaan, retkalehti ja vetelehti siellä täällä, kunnes väärensi isänsä nimen ja menetti kunniansa. 

Eräs nuorukainen kuuluva vanhempaan polveen haki itsensä mieheksi päästyä humalapäissään holhouksen alle! Hän kävi koulua kolmisen vuotta. 

Erään työmiehen poika erosi seitsemänneltä luokalta, sai hyvän paikan konttoristina, rupesi ryyppimään ja menetti sen, oleskeli sitten kerjäläisenä Helsingissä, kohentui hiukan muutamain luokkatoverein avulla naituaan piian, mutta rupesi taas juomaan, joten menetti uuden paikkansa — ja hirtti itsensä ulkohuoneessa Helsingissä. 

Olipa eräskin, joka koulussa alkoi panttailla turkkejaan ja takkejaan saadakseen juomia; hänkin kävi 3—4 luokkaa, kunnes erosi. Hän oleskeli sitten laiskana kotona komentaen vanhempiaan, kunnes koetti yhtä ja toista, mutta pantiin aina pois laiskuuden ja huolimattomuuden vuoksi. Sitten kerjäsi hän 20—25 v. parhaassa iässään. Helsingissä makasi hän kauan sairashuoneessa roistojen taudeista ja saatiin viimein Amerikaan.  

Monesta koulutoverista on tullut ryyppymiehiä, niinikään laiskureita, mutta heitä en tahdo pitää rappiolle juutuneina kun on rappentuneempia. 

Eräs sivistyneitten vanhempain poika kävi 3-4 vuotta oppikoulua, jatkoi ammattikoulua ja lähti karkuun piian kanssa, mutta estettiin. Tästä ynnä karttuvasta juoppoudesta hän elosteli niin oudosti, että ei pidetty järkevänä. Hän liikkui veljiensä nimessä, hurmasi ja kihlaili oudoilla tienoilla eteviä kaunottaria, kanteli sänkyvaatteitaan asunnostaan panttiin samoinkuin veljiensä palttoita, kunnes vietiin koetteeksi hulluinhuoneesen. Sinne hän ei kelvannut, mutta irti päästyä hän varasti, istui linnassa ja vietiin väkisellä Amerikkaan. 

Eräs läksi ylioppilaaksi tultua nuoren naisen kanssa Amerikkaa kohti karkaamalla, mutta tyttö tuli matkalta takaisiin. 

Ylioppilas oli jo muudankin toveri. Hän sai oivallisen viran, tuhlasi hänelle uskottuja rahoja, mutta kun päällikkö havaitsi sen, piti häntä virassa niin kauan että vaillinki tuli maksetuksi. Sitten hän erotettiin virasta, joi edelleen ja kuoli eli hirtti itsensä muistaakseni hulluinhuoneessa. 

Tällaista synkkää luetteloa voisi jatkaa, mutta se kävisi yksitoikkoiseksi ja saattaisi vaan alakuloiseksi lukijankin. Olen tahtonut vaan esittää varoittavina muutamia esimerkkejä siitä, kuinka kasvatus ei onnistu aina ja että silläkin alalla olisi tarpeen enemmän harrastusta. Ehkäpä vuoro- ja yhteisvaikutus kodin ja koulun välillä voisi korjata tuollaiset tappiot ja kasvattaa yhä enemmän vakavia luonteita joista olisi kunniaa koululle ja iloa kodille. 

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Oulun lyseolaisen juhla-ateria 1870-luvulla

Muistelmassa Koulumuistoja (*):

Kun maalta tullaan kaupunkiin, on aina juhla-asunnossa. Pihassa huomataan tuttuja ajoneuvoja ja pian levitetään koko ruokakunnalle kotoalähetetyt "tuomiset", joista tieto leviää naapureinkin luokkatoverein luo ja ennen pitkää tulvaa tovereita tulijaisille. 

Siten oli kouluoloissa silloin tällöin aika syöminkejä. Välistä käytiin toveri X:n luona syömässä hollannin juustoa, joka oli kotosalla tehtyä, toisen kerran mentiin maistelemaan Y:n luo ohutta viili-rieskaa, joka leipä oli tehty hienoista ohrajauhoista ja ilman hapattamatta. Toisilla oli tarjona karkeaa isoakanaista ohrarieskaa, toisilla lohi-, kala- eli lihakukkoa, savustettua lihaa, poronpaistia, nauriita, puoloja y. m. ruokatavaroita. Paremman puutteessa pidettiin aika herkulliset kemut sakean piimän ääressä, jota oli lähetetty monet kannut pojille särpimeksi. Kun suuri lauma poikia ryhtyi esim. juustoon tai poronpaistiin käsiksi, niin kyllä siinä pian kului monet naulat. 

Usein päälle kaikkein kemujen tai tavallisen päivällisruoan perästä päätettiin ostaa ylimääräisiksi hippeiksi eli desertiksi 25 pennin ankarstukkia, yksi mieheen. Jospa joskus kilvalla syötiin, niin kyllä toisen vuoron kilvalla luettiin ja työtä tehtiin. Sattuihan tuo kerran kahden miehen välillä kilpailu kilvan juomisessakin. Toinen otti 9 toinen 11 konjakkaria yhteen pohtiin, eikä olleet millänsäkään, vaan ajoivat kotiinsa. Molemmat nämät ukot ovat nyt pastoreina maaseudulla.

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Augusta Nilsson ja koulunsa Kuopiossa

Pohjois-Savossa 18.5.1906 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Augusta Fredrika Elisabeth Nilsson oli syntynyt 16.3.1835 

Liperissä Anttolan kartanossa ja olivat hänen vanhempansa majuri Henrik Nilsson ja Johanna Floman

Tultuaan äitinsä mukana Kuopioon alotti hän täällä sisarensa Charlottan kanssa v. 1857 pienten lasten koulun samassa talossa Minna Canthin ja Snellmanin katujen kulmassa, jossa J. W. Snellman aikoinaan asui. Tätä koulua hän jatkoi vuoteen 1873 saakka. 

Koulun viimeisenä vuonna Kuopiossa oli toiminnassa myös Edith ja Mimmi Kiljanderin, Viktoria ja Benedicta Steniuksen, Augusta Tuovisen ja Maria Saurenin koulut. Tuolloin:

Ryökkinä Augusta Nilsson'in koulu: 16 oppilasta 7—12 vuoden i'ässä; kaikkein lasten äidinkieli ruotsi. Oppilaat sekä vanhempansa asuvat kaikki Kuopiossa paitsi yksi oppilas joka on Pielavedeltä kotosin. Mainittu ryökkinä ainoa opettajatar. Koulu on ollut toimituksessa 14 vuotta. Oppilaita on koulussa valmistettu alkeisopistoon sekä naiskoulun 1:een ja 2:een luokkaan. (Tapio 7.12.1872)

Syksyllä 1869 koulunkäyntinsä aloittanut Gustaf Enwald ei muistellut Augusta Nilssonia arvostavasti.

Opittuani sisältä lukemaan sekä jonkun verran laskentoa ja kirjoittamista pantiin minut syyslukukauden alussa 1869 neiti Augusta Nilssonin pienien lasten kouluun Kuopioon. Olen aikojen kuluessa miettinyt, miksi minut pantiin sellaiseen oppilaitokseen kuin tämä koulu oli, vaikka Kuopiossa tähän aikaan oli paljon parempiakin kouluja, m.m. kimnaasin lehtori Aschanin lastenkoulu, jota pidettiin erinomaisen hyvänä ja jota vanhin veijenikin oli käynyt vuodesta 1867. 

Kouluun tultuani asuin enoni ja tätini luona ja kun neiti Nilsonin koulu oli samalla tontilla olevassa toisessa rakennuksessa, lienee tämä asuntopaikkani läheisyydessä ollut koulu heidän mielestään ollut sopivin ja mukavin heidän nuorelle pojalleen. - Sivumennen mainitsen, että koulu sijaitsi samassa talossa, jossa J. W. Snellman oli asunut ollessaan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Kouluun tuloaikana omisti kummankin talon pika-ajuri Luostarinen, jolla oli useampia hevosia.

Opetuskieli koulussa oli ruotsi ja oppikirjoina käytettiin Z. Topeliuksen luonnonkirjaa, K. G. Leinbergin raamatunhistoriaa, C. Collanin pientä maantieteen oppikirjaa ja pientä katkesmusta. Kaunokirjoitusta ja laskentoa kokonaisilla luvuilla opeteltiin myös. Kaikki oli luettava ulkoa, eikä oppilaille koskaan selitetty luettavan aineen sisältöä. Vaadittiin vain, että he sujuvasti ja oppikirjan sanoilla voivat lausua läksynä olleen kappaleen sisällön. Oppilaita oli koulussa toistakymmentä, enimmäkseen tyttöjä ja vain kolme poikaa. Poikaoppilaat olivat Sortavalan lyseon opettajana v. 1901 kuollut maisteri Filip Relander, Kuopion kaupunginlääkärinä kuollut Gustaf Forsten ja näiden muistelmien kyhääjä. 

Tytöistä mainittakoon Kuopion silloisen lääninkamreerin Karl Otto Helsingiuksen tytär Eugenia, joka myöhemmin meni naimisiin insinööri Uno Aleksanteri Gyllingin kanssa. Heidän poikansa Edvard Otto Wilhelm Gylling, s. 30/11 1881, filosofian tohtori ja tilastotieteen dosentti yliopistossa, otti osaa kommunistien toimintaan 1918 ja pakeni Venäjälle, jossa on toiminut jonkinlaisena ylempänä virkamiehenä Venäjän-Karjalassa, mutta on äskettäin karkoitettu sieltä pois. 

Toinen tyttöoppilas oli kuopiolaisen kauppiaan tytär Ida Lundeman, joka käytyään Kuopion tyttökoulun, toimi kansakoulunopettajana Kajaanissa ja meni siellä naimisiin myöhemmin lääninmaanmittarina kuolleen Karl Harlinin kanssa. 

Tässä koulussa opiskelin 2 1/2 vuotta ja suoritin lukuni ruotsinkielellä. (Savo 18.3.1936)

Kuopion Mamma Olsoni ja siirretyt kilvet

Gustaf Enwald (1861-1946) Kuopion ala-alkeiskoulun muistelman pätkä

Uskontoa opetti apulaisopettaja, ylioppilas Edvard Olsoni. Hän oli hyvänluontoinen ja laski leikkiä oppilaitten kanssa. Joten opetus monesti unhoitettiin. Hän oli tavattoman lihava, minkä vuoksi häntä yleisesti kutsuttiin liikanimeltä "mamma Olsoni". Opettaja Olsoni syntyi 18/3 1835, ylioppilas 1857, Kuopion tuomiokapitulin edessä hyväksytty opettajavirkoihin ala-alkeiskouluissa 1867, saanut saarnaluvan tuomiokapitulilta 1878, kansakoulu-opettaja Kuopiossa 1873-1878, opettaja Kuopion ala-alkeiskonlussa 1870—75, opettaja Kivijärven Kinnulan kansakoulussa ja saarnaaja sen rukoushuoneessa 1878. (Savo 29.3.1936)

auttoi ajoittamaan nimimerkki Civiksen lyseomuistelman samasta kaupungista 1870-luvun alkuun.

Ala-alkeiskoulussa oli hyvin väljäsuinen opettaja, joka oli tuttu kaikkien kaupunkilaisten kanssa, olivatpa he sitten ylhäisiä tai alhaisia, toriämmästä kuvernööriin asti. Kaikkia hän puhutteli ja kaikille hänellä oli juuri sellaista sanottavaa, joka puhuteltavaa huvitti. Tästä puheliaisuudesta ja opettajan täyteläisestä ulkomuodosta lieneekin johtunut, että häntä yleensä kaupunkilaisten kesken nimitettiin mammaksi. Kukaan ei käyttänyt hänen nimeään muuten kuin panemalla mammatittelin eteen tai myöskin käyttäen mammaa yksinään.

Mamma asui äitineen ja palvelustyttöineen Pumpputorin varrella pienessä matalassa rakennuksessa, joka kokonaan oli hänen huostassaan. 

Jossakin oli Mamma puhellut jotain lukiolaisten arvoa alentavaa sekä maininnut muutamia nimiäkin. Sattui sitten eräänä sunnuntai-aamuna hankiaisen aikaan, että varhaiset hankiaiselle menijät seisattuivat katselemaan Mamman asunnon seinää. Ja katseltavaa siinä olikin, sillä katon rajasta kivijalkaan asti oli seinä ja ikkunatkin peitetty ammattikilvillä. Oli siinä suutaria, räätäliä, leipuria ja jos jotakin. Toiset kilvet olivat ripustetut seinään kiinni ja toiset riippuivat tangoistaan kauempana. Ihmisjoukko Mamman asunnon kohdalla taajeni ja jo alkaa saapua kilven omistajiakin koluamaan seinämällä sekä herättelemään asukasta. Mamma lähettää palwelustyttönsä katsomaan, mikä melu ulkona on, alkaen itse pukeutua. Ulkoa alkaa kuulua puheita, että joko nyt juorut ovat loppuneet kaupungista, kun on pitänyt kerätä ihmisten kilvet talonsa seinälle. Pukeuduttua koettaa Mamma ikkunastaan päästä selville kansan touhusta, mutta ikkunapa ei valaisekaan, vaikka kaihin on vedetty syrjään. Kilvet peittävät edelleenkin ikkuna-aukkoja. Oli siinä sitten markkinat koko aamupuolen, kun asianomaiset hakivat pois kilpiään ja syyttelivät Mammaa niiden anastamisesta. Kukaan ei kuitenkaan ollut asiasta niin vihoissaan, että olisi edes ilmoittanut poliisille oikean syyllisen selville saamiseksi. Kukin haki omansa pois ja ripusti paikoilleen huomattuaan, ettei kilpeä siirtäessä oltu millään tavalla rikottu eikä vahingoitettu. 

Minkäänlaista tutkintoa siitä, kuka kilvet oli Mamman seinään ripustanut, ei liene koskaan pidetty. Ainakaan ei lukiolaisilta yleisesti tiedusteltu, olivatko he sen tehneet. Mamma taisi kyllä aavistaa, että teossa on lukiolaisia ehkä ollut johtajina ja mahdollisesti muuta kaupungin nuorisoa apulaisina. Kuitentäm2 :laiataatall .1 v. kaan ei tämä kilwistysjuttu ollut lukiotaatan minadsinta taitaanuitaila laisten wirakkisia toimenpiteitä.(Tampereen Sanomat 7.12.1910)