Gebauerin kesähuvila Aleksanterinkadulla

Yksi historiakulttuuriin elämään jäänyt yksityiskohta Ester-Margaret von Frenckellin jättimäisestä Helsingin sivistyneistön huvien kartoittamisesta 1800-luvun alkupuolella on kauppaneuvos Gebauerin hyvästelyt hänen muuttaessaan kesäksi Aleksanterinkadun itäpäästä länsipäähän. Mutta en ole nähnyt mitään perusteellisempaa selvitystä Gebauerin plantaasista enkä sellaista ole tehnyt itsekään, vaikka Gebauer tuli vastaan Sund/Sunn-selvittelyssäni. En ole edes Pellosta kaupunki -harjoituksessani huomannut, että yksi kaikilla kartoilla näkyvistä viljelysalueista oli (tietenkin) kyseinen Gebauerin kesähuvila. Patentoidulla paikannusmenetelmälläni sen alue kattaa puolitoista korttelia Aleksin länsipäästä ja kattaa Stockmannin korttelin lähes kokonaan.

Vanhoilla kartoilla alue ei kulje Gebauerin nimellä vaan Schwartzin plantaasina. Tarkemmin sanottuna vuonna 1767 tehdyssä kartassa se on "Rouva Schwartzin plantaasi". Lienee tarkoitettu Henrik Christian Schwartzin leskeä Johanna Christina Fuldaa (1707-1771). Vuonna 1784 tehdyssä listauksessa alue ja sen pohjoispuolella ollut Etholen-suikale kuuluivat raatimies Schwartzille eli lesken Petter-pojalle (1733-1793). Hänellä oli myös peltopaloja Erottajan eteläpuolella ja nämä mainitaan vaimonsa perukirjassa marraskuussa 1775 (HKA). Petterin omaan perukirjaan lokakuussa 1794  kirjattiin peltojen ohella tupakkaplantaasi Etholenin ja Nybergin lesken alueiden välissä (HKA). (Etholenin alueen osti vuonna 1798 puutarhamestari Björkström. Nybergin viljelysalueesta on blogissa enemmänkin tekstiä.)

Petter Schwartzilla oli useita lapsia, mutta Gebauer-yhteys viittaa siihen, että Kluuvinlahden rannan viljelysalue päätyi pojalleen Henrik Christian (1772-1809). Se oli perukirjassaan "Plantagen wid Esbo Tull"  ja tuli jaetuksi kahteen osaan, joista toisen peri lapsensa (neljä tytärtä ja poika) ja toisen leskensä Maria Sofia Sunn (1769-1833), jonka perukirjassa on kyseinen puolikas (HKA 127 & 2020). 

Leskenä olleessaan hän riiteli vuonna 1811 kaupungin oikeudessa puutarhamestari Björkströmin kanssa Etholenin viljelysalueesta, jota nyt kutsuttiin Strängin pelloksi. Nimi viitannee vuonna 1734 kuolleeseen Magnus Friedrich Strängiin, jonka perukirjassa on kaupungin ulkopuolella sekä tontti että pelto (HKA). Hän ei ollut relevantti oikeusriidassa, jossa historian esitys alkoi kassanhoitaja Martin Burtzin 5.7.1766 saamasta lahjakirjasta, jolla saadusta alueesta puolet oli päätynyt kauppias Gabriel Etholenille ja puolet kauppias Burtzille. Jälkimmäinen osa oli sittemmin siirretty kauppias Schwartzille. (Mpk 1/4.5.1811, vain liite on jäljellä). 

Pian leskeksi jäätyään Maria Sofia Sunn avioitui Adolf Fredrik Gebauerin (1766-1842) kanssa.

Iso alue oli edelleen viljelyksessä, sillä professori Emil Böökin (s. 1835) lapsuusmuistossa hänet lähetettiin ostamaan retiisiä, persiljaa, ruohosipulia ynnä muita pikku vihanneksia puutarhurilta, jonka viljelykset olivat Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien kulmauksen siinä paikassa, missä nyt on Stockmanin liikepalatsi" (Narinkka 1991, 8-85). Gebauer lienee siis palkannut jonkun kaupungin puutarhamestareista tai vuokrannut hänelle maata.

Gebauerin ja lapsipuoliensa hallinnassa ollut alue oli tietenkin merkittävä este Helsingin rakennussuunnittelijoille. Aleksanterinkadun jatko alueen läpi oli tullut ajankohtaiseksi vuoden 1841 lopussa. Tässä yhteydessä puhutaan ajallisesti rajoitetusta hallintaoikeudesta, kun taas perukirjat antoivat ymmärtää, että kyse oli omaisuudesta. Tämä ei ole ainutlaatuista Helsingissä, jossa keskustan ulkopuolisten alueiden hallinta oli pitkään huithapelia, kuten Etholenin alueestakin kävi ilmi. (Mpk 17.1.1842 §1; 30.3.1842 §9; 4.6.1842 §2).

Vasta Gebauerin kuoltua, keisarin päätöksellä ja korvaussummalla Schwartzin plantaasi siirtyi kaupungin hallintaan (Mpk 10.4.1844 §11; 27.1.1845 §4). Kaavoitettuja kuutta tonttia, nykyosoitteissa

• Aleksanterinkatu 19/Keskuskatu 4
• Aleksanterinkatu 21
• Aleksanterinkatu 52
• Aleksanterinkatu 54
• Mannerheimintie 3

markkinoitiin ja huutokaupattiin vuoden lopussa.

FAT 21.11.1844

Mitä tapahtui 1830-luvun osoitekonttorissa?

 

HT 12.9.1838

Varhaisin havainto Helsingin osoitekonttorista kertoo sen toimivan käytettyjen huonekalujen välityspisteenä (HT 12.9.1838). Kondiittori Jerngrenin tontilla toiminut laitos välitti myös luotettavia kamarineitoja (HT 3.11.1838). Sekä täyshoitoa Turussa yhdelle ja kahdelle (koulua käyvälle?) pojalle (HT 8.12.1838). 

Jos joku kaipasi Senaatintorilta löytynyttä rahasummaa, oikea osoite tiedusteluun oli osoitekonttori Järngrenin tontilla (HT 19.12.1838). Vastaavasti Fabianinkadulle rahojaan hukannut toivoi löytäjän saapuvan osoitekonttoriin (HT 23.1.1839).

Osoitekonttori välitti myös lainoja eli 1000 ruplan lainaa tarvitseva toivoi yhteydenottoja lainaajilta (HT 26.1.1839). Seuraavassa kyse oli 2500 ruplan summasta, jolle tarjottiin 6 % korkoa (HT 9.3.1839).

HT 30.1.1839

HT 27.3.1839

Nuoret naiset hakivat työpaikkaa niin palvelijana kuin kotiopettajana. Jälkimmäinen ilmoitti osaavansa opettaa ranskaa, saksaa ja venäjää, uskontoa, maailmanhistoriaa, maantietoa, aritmetikkaa, piirustusta, musiikkia sekä naisten käsitöitä. Olisi kiva tietää kenestä oli kysymys, mutta osoitekonttorin ilmeinen tarkoitus oli tarjoata anonimiteetti mahdollisimman pitkään. Puhtaaksikirjoituspalveluja tarjonnut ei siis ehkä halunnut ansaintakeinoaan yleiseen tietoon (HT 17.4.1839)

HT 20.4.1839

Myös osoitekonttorin pyörittäjä jää anonyymiksi, mutta hän ilmoittaa olevansa varaton ja vanha leski selventäessään palvelujensa hintoja. Ilmoitukset jatkuvat, mutta osoitekontt6ori muuttaa lasimestari Heimbergerin tontille N:o 5 Kameli-korttelissa Mikon- ja Hallituskatujen kulmassa (HT 5.10.1839, 8.1.1840) Vuotta myöhemmin toiminta siirtyy rouva Odengrenin taloon kaupunginkellaria vastapäätä (HT 14.10.1840). Muutosta sieltä kauppias Fischerin tontille Kasarmintorin nurkalle ilmoitettiin erikseen ja samalla muistutettiin palveluiden maksullisuudesta (HT 9.3.1842). Jo samana syksynä toiminta palasi leskirouva Odengrenin taloon, joka paikannettiin Fabianinkadulle, kauppoas Lindroosin kivitalon viereen (HT 1.10.1842). Seuraava osoitekonttorin sijainti oli lasimestari Sjöbergin tontin iso rakennus Fabianinkadulla (HT 2.8.1843). 

Sanomalehtien hakutulokset viittaavat toiminnan hiipumiseen tai uudelleen nimeämiseen 1840-luvun lopussa.

Unioninkadun alle jäänyt plantaasi

Bengt Wessman (s. ~1730) oli yksi Helsingin suhteellisen varhaisista puutarhamestareista. Hän oli todennäköisesti kotoisin Ruotsista, sillä vaimonsa Elisabet Ungroth (Roth, Ängroth) oli hautauskirjauksensa mukaan syntynyt lähellä Uppsalaa. He asuivat Helsingissä viimeistään kesällä 1764, jolloin poikansa Johan Friedric syntyi (RK I Aa:4, 1785-1794, 180).

Johan Friedric oli 25-vuotias ja itsekin puutarhamestari, kun isän perunkirjoitus tehtiin keväällä 1790. Siihen kirjattiin vuokrattu puutarhatontti taloineen kaupungin ja Hämeentullin välissä (Åkerman 820). 

Kiitos vuoden 1784 peltoluettelon selviää, että kyseinen alue kattoi tuolloin vuoden 1776 kartan numerot 6, 7, 8, 9 ja 10 Hämeentien länsipuolella, nykyisin sekä Unioninkadun länsi- että itäpuolella. Jo vuonna 1776 Bengt Wessmanilla oli puutarha Kruununhaassa, mutta kartan seliteosa ei kerro sen tarkempaa paikkaa. Bengt Wessman teki ainakin yhden vuokrasopimuksen 30 vuodeksi (Mpk 8.11.1773 §2). Myöhemmin hän neuvotteli siihen pidennyksen ja oikeuden kasvihuoneen rakentamiseen (Mpk 2.10.1786 §4).

Isänsä kuoleman jälkeen, 14.10.1790, Johan Fredric Wessman vei Helsingissä vihille neidon Sophia Fredrica Granberg . Hän viljeli äitinsä kanssa perheen mukaan nimettyä viljelysaluetta, mutta heidän ja muiden perillisten välisiä sopimuksia jouduttiin setvimään maistraatin edessä ainakin vuonna 1799 (Mpk 24.4.1799 §11; Mpk 23.11.1799 §1). Erimielisyyksiin viittaa sekin, että Johan Fredrik muutti perheineen kesällä 1804 Hämeenlinnaan ja sieltä Turkuun marraskuussa 1805. Kesällä 1806 he palasivat Helsinkiin, jossa Johan Fredrik kuoli 24.12.1808 (RK 1806-1819, 299). Perukirjansa jäi ilmeisesti keskellä sotaa tekemättä.

Puoli vuotta myöhemmin sisarensa mies esiintyi maistraatissa vuokraoikeuden haltijana (Mpk 5.7.1809 §2). Joku rouva Wessman vuokrasi perheen viljelysmaat 18.9.1809 edelleen puutarhurille Carl Eric Sellberg, jonka kuollessa 11.6.1812 vuokraoikeus nähtiin arvottomana (HKA 63). Kuitenkin vuokraoikeuksia setvittiin jo edellisenä vuonna (Mpk 4.2.1811 §4). 

Yksityiskohtien setviminen vaatisi enemmän vaivaa kuin blogiteksti ansaitsee. Jotenkin vuokraoikeus päätyi puutarhamestari Johan Fredrik Wessmanille, joka oli edellä mainitun saman nimisen miehen esikoispoika. Hän oli vuonna 1811 puutarhaopissa Lempäälässä ja avioitui siellä 17.11.1814 Elisabet Åhlin kanssa. Avioliitto päättyi avioeroon toukokuussa 1822, perusteena vaimon tekemä aviorikos. Johan Fredrik solmi uuden avioliiton Snappertunan pappilassa 1.1.1834 Johanna Carolina Levanin kanssa.

FAT 30.4.1831

Johan Fredrikin määräaikainen vuokraoikeus oli päättymässä vuonna 1827 ja kaupunki ilmoitti vuokraoikeuden huutokaupasta, mutta huutokauppaa ei pidetty (FAT 13.1.1827; Mpk 15.1.1827). Uusi ilmoitus  julkaistiin kolme kuukautta myöhemmin (FAT 21.04.1827). Huutokauppapäivänä Johan Fredrik jätti maistraatille kirjelmän, joka valitettavasti ei ole pöytäkirjan liitteenä. Hän ei voittanut huutokauppaa. (Mpk 25.4.1827 §5 & §8). Mutta jatkoi jossain viljelyä, sillä myi kahta sataa omenapuuta keväällä 1831 (FAT 30.4.1831). Suurin osa oli syksyllä edelleen myymättä (FAT 03.10.1831). Kesällä 1832 hän myi Kruununhaassa pinaattia ja persiljaa (FAT 18.6.1832; FAT 10.8.1832)

KA. Kaupunkikartat
Helsinki Ic* 119

Puita myytiin, kun Wessmanin plantaasin viljelyn aika oli jo loppumassa. Kun Hämeenkatu (eli Unioninkatu) 1830-luvun alussa oikaistiin linjaus kulki viljelysten läpi. Tietyön yhteydessä kadun länsipuolella sijainneet rakennukset siirrettiin pois. 

Tässä vaiheessa puutarhurimestari Bengt Wessmanin jälkeläiset heräsivät valvomaan omistusoikeuksiaan. Rakennusryhmässä oli ollut yhden katon alla sali, kamari ja keittiö sekä eteistupa, kaksi puotia eli varastorakennusta, renkikamari, talli ja navetta, jotka olivat kuuluneet Bengt Wessmanille ja tämän vaimolle Elisabeth Ungrothille. 

Heidän perintönsä osituksessa rakennukset olivat päätyneet vävylleen, kultaseppä Anders Winbergille, joka oli myynyt rakennukset 31.12.1810 jommalle kummalle puutarhurimestari Erik Edbomeista. Nyt - kaksikymmentä vuotta myöhemmin - muut perilliset kuitenkin väittivät, ettei Winbergillä ollut oikeutta myyntiin. Asian käsittely alkoi syyskuussa 1831 Helsingin raastuvanoikeudessa ja ilmeisesti samassa asiassa annettiin päätös Turun hovioikeudessa kesällä 1837 (FAT 31.3.1831; ÅU 10.6.1837). Perheen asioita käsittelevissä oikeuspöytäkirjoissa riittäisi siis tutkittavaa.

FAT 1.7.1837

Johan Fredrik Wessmanin vaimon kuollessa kesällä 1837 pariskunta omisti Liisankadun ja Oikotien välissä tontin (Pukki 7) ja kaksikerroksisen kivitalon, jolle oli ostettu edellisenä vuonna palovakuutus (HKA 1536; FAT 29.10.1836). Rakennuspiirustuksen mukaan talon toinen kerros oli puusta. Talo ja tontti huutokaupattiin kahdesti 1847 (HT 19.5.1847, 11.8.1847).

Ruotsalaisten kuvat Viipurista 1860

Ruotsalaisesta kuvalehdestä Illustrerad Tidning ei sisällysluetteloidensa perusteella ollut kuvia Suomesta vuosina 1856 ja 1857. Numerossa 32/1858 J. L. Runebergista kertova juttu oli kuvitettu C. Sjöstradin rintakuvasta tehdyllä kuvalla, mutta en leikkaa ja liimaa sitä tähän. Varsinaisia näkymiä Suomeen esitettiin vasta vuonna 1860. Numeroissa 32 ja 33 esiteltiin Viipuria näkymillä, jotka eivät ole kaupungin kuluneimpia

Behmin koulusta en ollut aiemmin kuullut. Kuvassa on samoja yksityiskohtia kuin Wikimediaan ladatussa eli ilmeisesti Ruotsissa harrastettiin kierrätystä.

Kolme muuta kuvaa olivat Monrepos'n puistosta, tietenkin.

Oliko Esplanadilla vasikkahaka?

Esplanadi. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehitämisperiaateet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2017:1 (pdf) kertoo sivulla 14, että 

Melkein kaikki helsinkiläisperheet omistivat karjaa 1800-luvun alkupuolella, ja heidän kannaltaan nykyisen Esplanadin alue oli sikäli merkityksellinen, etä siellä sijaitsivat sekä Iso etä Pieni Vasikkahaka (Stora och Lilla Kalfagen).[2=Näitä nimityksiä on käytety myös jonkinlaisina lempi- tai pilkkaniminä.]  Kaupunkilaiset saatoivat helposti pistäytyä siellä varmistautumassa eläintensä hyvinvoinnista. Niitä pidetiin ilmeisesti milloin pienemmässä, milloin isommassa haassa aina sen mukaan, miten ruohoa riiti eläinten syödä. Suurempi haka ei vältämätä tarjonnut vasikoille parempia elinehtoja, koska mainitu Kluuvinlahden pohjukka täyti osan siitä. 

Mitään lähteitä Vasikkahakojen olemassa oloon ei siis anneta. Varhaisena karttana esitetään 1700-luvun puoliväliin ajoitettu tullikartta, jossa Espoon tullin läheisyydessä on peltoalue ja vähän kauempana on tunnistettavissa tien mutka, josta tuli Erottaja, ja sen myöhemmin Nybergin ja Lampeniuksen nimillä tunnetut viljelysalueet. Tulli oli Runebergin patsaan tienoilla eli lähes puolet Espan aluetta oli tulliaidan sisäpuolella, jossa tuskin oli tilaa eläinten ruokintaan.

KA. Kaupunkikartat (kokoelma) - Helsinki Ic* 35/- - Situations Carta öfver Helsingfors stad

Samat elementit näkyvät vuonna 1763 tehdyssä kartassa, jossa peltoalueen koillisnurkkaan piirretty ruudukko muuttuu myöhemmin selväksi puutarhaksi. Se on merkitty kirjaimella A, mikä tarkoittaa, että kyseessä oli pormestari Goveniuksen pelto. Selitteiden listassa on mukana kaupunginhaka, mutta se sijaitsee nykyisen Kaisaniemen puiston alueella.

RA. Finland. Helsingfors /Helsinki/. Charta Öfver Helsingfors Stad Med Dess Närmaste Belägenhet. Afmätt År 1763 af A.E. Gete.

Tutummassa 1776 kartassa Nygren/Lampenius alueen itäpuolella (yllä O, Carlstedska Sterbhusets åker) on Kauppias Myhrin pelto, josta vuoteen 1784 mennessä tuli tupakkatehtaan osakkaiden plantaasi, (45) ja Kauppias Schwartzin peltotilkku, joka oli vuonna 1784 säämiskäntekijä Friskin kaali- ja tupakkamaa (44). Tien ja tulevan Espan eteläpuolella Goveniuksen puutarhan (43) vieressä on kaksi hakaa (48,49), mutta nämä on nimettyjen henkilöiden hallinnassa, mikä ei viittaa yleiseen käyttöön.

Kansalliskirjaston digitoimista sanomalehdistä sana kalfhagen löytyy ensimmäisen kerran Moskovan matkakirjeestä, jossa tehdään vertaus Helsinkiin: "Boulevarnerna, i allo liknande vår "kalfhage" i Helsingfors" (HM 21.2.1842). Sana viittaa siis puistoalueseen eikä todelliseen vasikkahakaan. Vastaavasti lompakon löytäjä antaa paikannuksen Kalfhagen (HT 2.6.1849). Fiktiossa esiintyy "den delen af esplanaden, eller kalfhagen - såsom den oftare kallas - som sträcker sig emellan fabiansgatan och teaterhuset" (MB 6.12.1849).

Kiistatta Esplanadia siis kutsuttiin vasikkahaaksi, mutta tarkoittiko tämä sitä, että paikalla oli ollut vasikkahaka? Ei, vaan kyseessä oli alunperin pilkkanimi.

Esplanaderna af den äldre linien, tre till antalet, bära sedan lång tid tillbaka i dagligt tal det gemensamma namnet: kalfhagar. Öfver detta spenamn ha de ingen anledning att blygas; de ha erhållit det till följe af sin oskyldiga egenskap att utgöra en sommar-lekplats för stadens barn. (Papperlyktan 23.5.1859)

Sama käy ilmi romaanista Guvernanten Celias minnen, jossa "dem man på malice kallar "kalfhagar"" (s. 42) ja saman kirjoittajan romaanissa Bruno "i kalfhagarna - ett fult namn för den enda promenaden inom staden" (s. 2).

Ananaksia Helsingissä kasvattanut mies

Wikimedia

Joseph Tengström syntyi Ahvenanmaalla vuonna 1800, ilmeisesti aviottomana lapsena Hammarlandissa. Viimeistään vuonna 1813 hän asui Tukholman lähistöllä ja 1820-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Mikään kirkonkirjoissa ei viittaa työhön puutarhassa, mutta muutettuaan vuonna 1825 Helsinkiin, Tengströmiä alettiin pian kutsua puutarhamestariksi.(*)

Vuonna 1830 hän myi perunaa Punavuorennotkossa (FAT 1.5.1830). Samasta osoitteesta hän ilmoitti joulukuussa kukkien ihailijoille, että kasvihuoneessaan kukki Aloe Arboreskus (HT 15.12.1830). Kukinto olikin verkosta löytyneiden kuvien perusteella näkemisen arvoinen. 

Kauppapuutarhureille tavanomaiseen tapaan Tengström myi siemeniä (FAT 23.2.1831, 31.1.1834), hedelmäpuita ja marjapensaita (FAT 2.10.1832), ruohoa, kukkia ja hedelmiä (FAT 5.11.1833), porkkanoita, punajuuria ja piparjuurta (HT 23.4.1834), ananaksia, viinirypäleitä ja vesimeloneita (FAT 5.9.1834).

Hän oli mennyt 20.11.1832 naimisiin Sophia Christina Falckin kanssa ja heille syntyi seuraaavana kahtena vuosikymmenenä lukuisia lapsia.

Lokakuussa 1834 Tengström ilmoitti muuttaneensa Punavuorennotkosta Maurinkadulle Kruununhaan Peuran (20) kortteliin, josta käsin hän jatkossa myi siemeniä (esim. FAT 22.10.1834, 29.11.1834, 21.1.1844). Seuraavana kesänä hän ilmoitti paroni Klinckowströmin puolesta, että korttelin tultua rakennetuksi ja asutuksi rannalla ei enää saisi uida (HT 4.7.1835). Kun Tengström keskellä talvea myi ananaksia, tuoretta persiljaa, ruohosipulia ynnä muuta, hän ei enää ilmoittanut osoitteekseen Kruununhaan korttelia vaan paroni Klinkowströmin puutarhan Kruununhaassa (HT 3.2.1836). 

Klinkowström-yhteyden myötä on todennäköisempää, että Tengströmin Punavuorennotkossa viljelemä alue oli myöhempi Kaartin puutarha eikä Punanotkoksi kutsuttu alue.

Kruununhaasta Tengström myi seuraavina vuosina ainakin siemeniä (FAT 22.1.1839, 16.1.1841, 14.1.1842), ruukkukukkia (FAT 11.3.1841) ananaksia (FAT 7.8.1840, HT 10.8.1844, HT 14.8.1847) aprikooseja ja persikoita (HT 10.8.1844) ja viinirypäleitä (HT 14.8.1847). 

Kuvakaappaus Rakennusviraston julkaisusta
Liisanpuistikko. Historiaa ja nykypäivää (2007, pdf)

Klinckowströmin palatsi todennäköisine kasvihuoneineen piti jättää, kun tämän kuoltua valtio lunasti tontin ja rakennukset vuonna 1850. Tavanomaisessa vuosittaisessa siemenhinnastossaan Joseph Tengström ilmoitti vuoden 1851 alussa asuvansa Vuorikadulla Kamelin korttelissa (HT 22.1.1851). Vuoden lopussa hän muutti Pohjois-Esplanadille Yksisarvisen (33) kortteliin eli Kluuvi- ja Fabianinkadun väliin (HT 3.12.1851). Sieltä käsin hän myi piparijuurta (21.1.1852), siemeniä (FAT 22.1.1852) ja kuivia mausteita (HT 25.2.1852).

FAT 8.1.1853

Joulukuussa 1852, kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan, Joseph Tengström osti huutokaupasta Hauen korttelin (50) tontin, jonka nykyosoite on Korkeavuorenkatu 30 ja Ludviginkatu 1. Sieltäkin käsin hän myi siemeniä ja toisinaan valkosipulia tai juureksia (FAT 11.1.1854; HT 24.1.1855; HT 28.2.1855; HT 3.12.1856; FAT 27.12.1856; HT 17.3.1858; HT 16.2.1859; FAT 13.4.1859; HT 7.1.1860). Tontin rakennuspiirustusta vuodelta 1853 ei ole vielä digitoitu alkuperäisestä, joten en uskalla väittää isoa neliötä viljelysmaaksi.

Joseph Tengströmin kuolema 29.3.1863 oli uutinen, muttei ananasten tai elämäntyönsä tähden. Huomionarvoista oli se, että hän sai kuolemaansa johtaneet vammat liikenneonnettomuudessa, jossa maaseudulta tullut ajoi kärryillään päälleen Kauppatorilla (Helsingfors Dagblad 30.3.1863, FAT 31.3.1863, Folkwännen 1.4.1863, )

(*) Össeby (AB) AI:5 (1810-1818) Bild 140 / sid 10 (AID: v94786.b140.s10, NAD: SE/SSA/1593); Jumkil (C) AI:5 (1807-1820) Bild 190 / sid 181 (AID: v125054.b190.s181, NAD: SE/ULA/10498); Katarina (AB) BII:4 (1819-1827) Bild 53 / sid 49 (AID: v86953.b53.s49, NAD: SE/SSA/0009); Adolf Fredrik (AB) AII:5 (1818) Bild 1750 / sid 1455 (AID: v81565a.b1750.s1455, NAD: SE/SSA/0001);  Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:14 Naimattoman työväestön rippikirja 1827-1837, 300; Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:10 Naimisissa olevan työväestön rippikirja 1827-1839, 338

Saapuminen Jyväskylään keväällä 1890

Aatu Raunion (myöh. Arvola) kirjoittama Matkamuistelmia ilmestyi syksyllä 1890 sanomalehdessä Maamme (*). Rantasalmelta alkanut matkansa kulki Jyväskylän ja Lahden kautta Helsinkiin, josta hän teki huomioita ulkopuolisen silmin. Virallisesti Raunio muutti Helsinkiin vasta 1893, mutta matka kuvannee kevättä 1890. 

Kuusankoskelta lähdettyä, tullaan kohta Laukaan kirkolle, jonka ohitse hiljalleen virtailee Kuusasta purkautunut vesi, luoden ympäristöön jotenkin kauniita rantamia. Jouduttuaan taas Kuhankoskeen, jonka valkoinen kuohu näkyy maantielle vähän matkaa mainitun kirkonkylän eteläpuolella, täytyy matkamiehen hetkeksi erota kauneista näköaloista, sillä maantie kulkee taas enimmäkseen avaroita petäikkökankaita, kunnes rupeaa lähestymään Jyväskylää, minkä ympäristöllä matkustajaa tervehtii viljavat lehdot ja hyvin asutut seudut, jotka paikoin ovat miellyttävän kauniita.

Iltapäivä oli jo kun rupesimme lähenemään kaupunkia. vastaantulijoita — joita tähän asti ei ollut monta — alkoi nyt olla joka "viittavälillä." Oikein niitä muutamassa paikassa sumppusi kuin markkinoilta. Toinen toisensa perästä ajaa reuhasi ohitsemme kolme neljä miestä yksillä rattailla, huutaen, kirkuen ja mehuten, kuten ainakin ne, jotka ovat ystävyydessä "puteljuksen" kanssa. Ja mikä surkuteltavampi, olivat he kaikki nuoria, kukoistavia miehiä — luultavasti Jyväskylästä palaavia laukaalaisia, joilla kuuluivat silloin olleen arvannosto päivät.

Pölyisinä kuin riihimiehet ja kyllästyneenä rattaiden alinomaiseen tuuditukseen, pääsimme viimeinkin Jyväskylään.

Ensimäinen tehtävä seuraavan aamun koitettua, oli rupeaminen kaupunkia katselemaan ja sitä varten kiipesin Harjun torniin, johon näkyy niin erinomaisen hyvin tuon pikku kaupungin joka sopukka sekä laajalta kauniita maisemia.

Etäämpänä kaareutuu ylt'ympäriinsä ylänkömaita, suurine havumetsineen, kiertäen Harjun ja kaupungin ympärillä olevine seutuineen suureen piiriin, josta ikäänkuin veräjinä johtaa muutamia alavampia solia ulommille seuduille. Lähempänä, pitkin järvien rantoja, rehottaa viljavia peltoja ja lehtoja, joiden reunassa pilkistelee joko upea virkamiehen kartano, soma kesähuvila tai vaatimaton, rauhallinen talonpojan talo sekä muutamia sahoja. Ja itse kaupunki lepää hiljaisena näiden keskellä, tanakan Harjun jalkain juuressa yksinkertaisine, vaatimattomine rakennuksineen ja viehättävine puistoineen, joka on tuttu niistä laulu- ja soittojuhlista, joita sen sylissä on vietetty. 

(*) I Kodista Jyväskylään-Lahteen-Helsinkiin 18.09.1890 no 112, 20.09.1890 no 113, 23.09.1890 no 114, 25.09.1890 no 115; II Pienoiskuvia Helsingistä 25.09.1890 no 115, 27.09.1890 no 116, 30.09.1890 no 117, 02.10.1890 no 118, 04.10.1890 no 119

Katsaus kesän 1871 viihdetarjontaan Helsingissä

Arkadiassa 22.8.1871
esiintynyt
  norjalainen Hansen
oli 7 jalkaa pitkä

Weitikka 15/1871:

Parkkiteateri on kaiken kesää huvitellut meitä hyvin vaihtelevilla näytelmillä ja näytteliöillä, saksalaisilla, venäläisillä, Tukholman associationilaisilla, ranskalaisilla, joista ensin mainitut eli saksalaiset näyttivät täällakin olevansa nykyisen maailman "kultturikansaa," jota vastaan toisten sekä laulut että tanssit herättivät kovin sekavia tunteita tulla veitikallisen arvostelun alaisiksi, pait "veljesmaan" representantteja, joiden taidemahti muistuttaa liian paljon Vimmerbyläisyydestä.  

Tämän ohessa ei saa jättää mainitsematta erästä "kauttakulkua" - taiturien lukuun kuuluvaa myöskin tänä kesänä parkissamme kaynyttä amerikalaista konserttinon soittajaa, joka oli laatuanja mainio - ainakin meikäläisille. "Maailman suurin ihme," - jolla oli oikea luonnollinen ihme, eikä mikään maalattu; "yksi ihminen Tulisaaresta" - kääpiöt ja "maailman suurin mies" ovat lähteneet pois Kauppatorilta muille martkkinoille, ja toinen "maailman suurin mies," joka muutamina päivinä näyttäytyi Arkadiassa, on myöskin mennyt tiehensä. 

Abrakadabra-professorin lienee hänen "lentävä" vaimonsa vienyt "siipeinsä suojassa" muille maille, kun täällä kaikki "herrat eivät leikkiä ymmärtäneet." Menageri, joka näkyi olevan joukoille yhtä viehättävä kuin Victor Hugo'n Ursus ja Homo konsanaan, on poistunut rautatientorilta vaunuineen ja rääkättäväksensä saatuine petopenikoine, seurattuna jokaisen ajattelevaisen ihmisen inholta ja sääliltä, sillä sivistyneen aikakauden lakisäädäntőkään ei voi muuta kuin "korkeain asian-omaisten luvalla" myöntää mokomalle kurjuudelle oikeudellista suostumusta. 

Hbl 22.8.1871

Saksalais-franskalaien sotateatteri - jonka lähestyminen tuli tietoomme sähkön voimalla, nopeasti ja kopealla pauhinalla, kuten muistoissa suuren Napoleon'in onneton sotajulistus Preussiläisille, ja jonka suhteen Hufwudstadsblad äskettäin "puhalsi parrastaan" suoraan ja tunnetulla kainostelemattomuudellansa sanoja, jotka kuuluvat pahoin suututtaneen tuon suuren sotajoukon yhteistä ylipäälikköä panoramateaterissa, - on sekin sulkenut porttinsa ihailivilta ja surkuttelivilta. 

HD 8.7.1871

Eräs Wien'iläinen herra pani tässa kesällä puolitoista-sataa öljytaulua näytteille, ja muutamia kappaleita lieneekin todella jäänyt koristamaan moniaiden rikkaiden seiniä täällä - raamit olivat kauniisti "kullalla kuvatut," ja itse maalauksistakin joku hyvin sievä, kuten tuntiat vakuuttivat.

L. Kahrer oli
Franz Lisztin oppilas

 

Musikillista nautintoa meiltä ei ole puuttunut tänä kesänä. Kun toisen lumojattaren tahi lumojan hyväissävelet vielä kaikuvat korvissamme ja kiihoittavat ihastuneen sydämmemme sykytystä, niin jo tiedämme toisen ylistettävän esineen, joka saapi vaiheishalumme vaikuttamaan ja kylvää meihin entistä kohtaan vilpillisen unhottavaisuuden ja odotettavan suhteen nimettömän toivon siemeniä. - Tätä nykyä olemme saksalaisen "ihmelapsen" Laura Kahrer'in noitaverkossa, ja kotimainen nimi Alie Lindberg päästelee sen loihtusolmuja. 

Hinné'n "circusta" rakennetaan parahinansa ja on kohta valmis. - Ilotulisia ehtimiseen Ulriikkaporissa ja Kaisaniemellä. - "Kotimainen vakinainen teateri" on avattu.

"Siihen aikaan sitä oikein nappia pelattiin"

US 29.4.1922

Eilisessä kokoelmassa pojat heittivät "yglaa" ja "boblaa". Sanat löysivät selityksensä , jossa muistellaan Helsinkiä kun

Säätytalon kohdalla oli vielä puinen vanha rakennus ja sen takana ääretön tontti, Katajannokalla oli suuri summaton mutavesistö "Poroviken", jossa ongittiin, polvia myöten vedessä, ja jossa aina "nappasi". Ei ollut Katajannokalla silloin kuin muutama kivitalo, lehmät kävivät siellä laitumella, ja Martta oli niistä paimentavista tytöistä se kaikkein kaunein. Suuri kivi, jossa oli paholaisen kavionjälki ja kivettyneen sisiliskon jalka oli yleisen kammon ja ihmettelyn esineenä ja Helsingin ja Korkeasaaren väliä kulki muiden muassa pikku Undine, joka oli niin pieni ja näppärä ja tikutti hauskasti lähtiessään. 

Siihen aikaan sitä oikein nappia pelattiin, pelattiin hartaasti ja intohimoisesti, oltiinpa silloin tällöin poissa koulustakin ja haettiin salainen seutu, jossa syömättä ja juomatta tyydytettiin pelihimoa. 

Niitä oli nappeja monenlaisia, arvoltaan ettaria, tvååaria ja triiaria. Tavallinen asevelvollisen nappi, jossa oli kanta, oli tvååari eli siis kahden arvoinen. Jos kanta lähti, muuttui nappi ettariksi. Ryssän nappi oli aina vaan ettari. Jos kanta lähti, ei sillä ollut mitään arvoa, eikä sillä saanut pelata kuin armosta toisinaan. Poliisinnappi, "pollari", oli suuresti arvossa pidetty ja hiukan harvinainen. Palosotilasten suuret papit olivat "eldsbombaria" ja olivat tavallisesti kolmen arvoisia. Kaartilaisen nappi oli "gardari". 

Aivan erityisen luokan muodostivat semmoiset tvååarit, joiden sisäkuori oli hiukan irrallaan. Niitä kutsuttiin nimellä "lööskolisare". 

Nyt oli tietysti äärettömän tärkeätä, että heitettäissä sai nappinsa niin lähelle seinää kuin mahdollista. Sitä varten oli useita eri menettelytapoja. Nappi lyötiin esimerkiksi aivan litteäksi. Parhaiten nappi litistyi, kun sen asetti rautatienkiskolle ja antoi junan ajaa yli. Silloin saatiin aivan erinomainen "kryyppari", joka usein nousi aivan pystyyn seinään kiinni. Tahikka pantiin kannan ympärille lyijyä. Semmoinen "blyyari" oli kolmen arvoinen, eikä sillä saanut pelata, ellei toisillakin ollut blyyareja. Aivan tavaton "kryyppari" syntyi, kun napin kantaan kiinnitettiin vitjat. Silloin syntyi "tshedjari" jonka arvo saattoi nousta aina viiteen kuuteen saakka. Se oli jo aarre, semmoinen nappi, eikä sillä juuri paljon pelattukaan, pidettiin enemmän vaan kuin arvokaluna. Mutta kun isot pelurit oikein joskus pelasivat "tshedjareilla" niin silloin katselijaparvi tunsi, että jotain suurta ja korkeata tapahtui.

Ryssän nappia ei voinut lyödä litteäksi. Sillä silloin kanta katkesi. Siitä tuli tvåfiari, kun siihen pantiin lyijyä. Yleensä se oli hyvin huonossa maineessa, eikä sillä juuri kernaasti maksettu muuten kuin hätätilassa. 

Kun napit oli heitetty, tapahtui »kilisaaminen". Se, jonka nappi oli ollut lähempänä seinää, otti napit ja kilisti niitä, heittäen ne sitten seinään ja antaen pudota maahan. Jos kannat silloin sattuivat ylöspäin niin se oli "ygloja" ja kanssapeluri oli silloin yhden velkaa. Jos uudesta heitettyä äskeinen kilistäjä taas kilisti "ygloja", oli hän voittanut yhden tvååarin. 

Mutta jos tuli "bobloja" s. o. molemmat kannat kääntyivät alaspäin, niin silloin sai toinen kilisata. Ja jos hänkin sai bobloja, niin sitten taas toinen, kunnes saatiin ygloja tahi "halvoja" s. o. toinen kanta ylöspäin toinen alaspäin eli "yks ygla ja yks bobla". 

Monta kovaa sanaa siinä silloin pelintuoksinassa sanottiin ja monta kertaa olisi varmaan toinen toisen peräti tappanut, kun viimeinen nappi hävisi toisen taskuun. Kyllä siinä silloin "gibat" ja "grishkat" "kaveerasivat" — ja kirosivat, mutta kaikista pahimmin kirosi Vikentin Pääne, kun yhteen menoon hävisi kolme tusinaa tvååaria, ettei jäänyt kuin yksi ryssännappi käteen sekin ilman kantaa. Kaksi "blyyaritshedjaria" hän sentään selitti omaavansa kotona ja viikon perästä hän taas oli yhtä äveriäs kuin muutkin ... 

Niin, se oli silloin, kun sai kesäsin kävellä kaupungilla paljasjaloin ja syödä "maroosia" missä kadunkulmassa vaan halutti, sekä Esplanadilla että Aleksanterilla, eikä vielä tietänyt olevansa tämän kirotun yhteiskunnan jäsen. Se oli silloin niin kaukaisena aikana että huimaa päätä sinne katsoessa ja valtaa tunne aivan satumainen ... (Vuoritsalo. Silloin ennen ... Raataja 2.8.1907)

Kansallismuseon naapurustosta (7/7): Lönnrothin pellon huviloiden omistajat

Käyttämilläni lähteillä ei selvinnyt kuka omisti minkäkin huvilan eikä varmuudella se, milloin rakennuskanta laajeni Turun tien varresta lännemmäksi. Sinne sijoitetun kansakoulun rakennus ajoittuu vuoteen 1885, joten samaan aikaan on voinut nousta muitakin taloja. Kuitenkin vasta 1890-luvun alun henkikirjoissa ja osoitekalenterissa "Lönnrotin pelto" tai Pikku Fjälldal on jaettu kolmeksi villaksi, joiden rakennukset omistivat työnjohtaja G. A. Henelius, leskirouva Ch. Mast ja leskirouva E. Utkin. Muutos liittynee Fjälldalin alueen vuokrauksesta vuonna 1891 tehtyihin tarkennuksiin.

US 3.3.1896

Charlotta Mastin (s. 1819) aviomies muurarinkisälli Karl Johan Mast osti Fjälldalista huvilan lokakuussa 1891, mutta ei muuttanut sinne (KA. U129:1409; U144:1967). Hän kuoli 78-vuotiaana 18.4.1893 (Hbl 18.4.1893). Pariskunta oli lapseton, joten huvila jäi leskelleen, joka muutti Fjälldaliin. Vain kolme vuotta myöhemmin kirjoitettiin Charlotan kuolinilmoitus, jossa häntä kutsutaan isännöitsijän leskeksi. 

Charlotta Mastin perukirjaan merkittiin Fjälldalin huvilan arvoksi 2000 markkaa (~12700 nykyeuroa). Mastilla oli säästöpankissa kaksi kertaa suurempi summa eikä mitään velkoja. Perillisiään olivat sisarensa ja aviomiehen sisarusten lapset. Huvila tuli Axel Mauritz Mastin alaikäisten lasten osaksi, mutta he eivät muuttaneet Fjälldaliin.

Sekä Mastin että Heneliuksen huvila olivat olemassa vuonna 1928.

*

Gustaf  Adolf Henelius (s. 1847?) oli kotoisin Turusta, jossa hän vei vihille Anna Emilia Hägglundin (ÅU 8.1.1875). He muuttivat Helsinkiin, jossa G. A. Henelius oli vuodesta 1885 alkaen työnjohtaja J. E. Cronvallin asfalttihuopatehtaalla (Nya Pressen 13.7.1895). Perhe asui vielä vuonna 1891 Taipale 6:ssa, mutta Fjälldalissa vuodesta 1892, huvila rakennuksen ostamisen jälkeen. 

Sieltä lähti Anna Emilian ruumissaatto kesällä 1904 (Hbl 2.7.1904). Perukirjaansa (HRA 13577) asuinrakennuksen arvoksi merkittiin 400 markkaa (~2200 nykyeuroa).

Kun Gustaf Adolf Henelius kuoli vuonna 1919, osoitteekseen ilmoitettiin Museokatu 12 (HKA kortisto). Huvilansa oli siis aiemmassa osassa käsitellyn koulurakennuksen vieressä. Leskensä ja poikansa ilmoittivat saman osoitteen ainakin vielä 1937 eli todennäköisesti kyseessä oli vuoden 1934 valokuviin tallentunut rakennus.  

*

HKM

Helsingin painetuista kunnalliskertomuksista näkyy, että puutarhurin leski Eulampia Utkin vuokrasi kaupungilta Fjälldalin pellon vuosittaisilla sopimuksilla vuodesta 1892 ainakin vuoteen 1905, jolloin työväenkasarmit purettiin. On mahdollista tai jopa todennäköistä, että hän oli pellon alivuokraajana aiempina vuosinakin. Vuokraus oli saattanut alkaa jo aviomiehen eläessä ja Ulrik Grönstrandin hakiessa uutta viljelijää sanomalehti-ilmoituksin vuonna 1863.

Harry Halénin kokoamasta matrikkelista Venäläisperäinen kauppiaskunta Suomessa : 1808-1917 (Unholan aitta 42. 2015) selviää, että Eulampian aviomies Aleksander Ivanovitš Utkin (s. 1832) oli kotoisin Jaroslavin kuvernementin Rostovin kihlakunnasta, kuten monet Suomessa vihanneksia viljelleet venäläiset (esimerkiksi Ivan Matrosoff). Pikku-uutisessa elokuussa 1864 toiminut venäläinen puutarhamestari Utkin viittaa siihen, etä Aleksander asui jo kaupungissa (HD 2.8.1864). Ilmoitus puolestaan paljastaa, että Alexander Utkin asui (arvatenkin perheineen) Iso Robertinkatu 3:ssa syksyllä 1873 (Hbl 6.8.1873). Hän kuoli 14.4.1877.

Kun henkirahan maksusta vapautettuja venäläisiä alettiin merkitä henkikirjoihin, Fjälldalissa asuneiden joukosta tulee esiin puutarhurimestarinleski Anna Utkin (s. 1840), jonka poika Petter (s. 1866), tytär Anna (s. 1862) ja kolme alaikäistä lasta vastaavat Halénin Aleksanderille kokoamaa lapsilistaa (U96:958 (1883); U99a:913 (1884)) . Iät eivät muuttuneet kun seuraavina vuosina perheen pään etunimi (tai etunimen paikalla ollut nimi) kirjoitettiin erilaisina Geolanpopal-variaationa, joilla ilmeisesti tavoiteltiin etunimeä Eulampia (esim. U102:1060 (1885); U119:1234 (1890)). 

Vasta henkikirjassa 1891 leskeä kutsutaan selvemmin Eulampiaksi. Taloudessaan oli tuolloin Petter-poika, Elisabet (s. 1870), joka menisi naimisiin seuraavana vuonna, sekä yksi alaikäinen poika eli ilmeisesti Alexander (s. 1877), joka oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen. Eulampia Utkinilla oli myös yksi renki: Konstantin Stjukrin (s. 1865). 

Petter, Ivan (s. 1874) ja Alexander olivat seuraavina vuosikymmeninä henkikirjoissa ja osoitekalentereissa välillä töissä kodin ulkopuolella, välillä puutarharenkejä ja välillä puutarhamestareita. Halénin mukaan Petter eli Pjotr solmi 22.5.1895 avioliiton Maria Ivanovnan (s. 1871) kanssa. Ivan oli poikamies vielä vuoden 1905 henkikirjoituksessa, mutta meni pian tämän jälkeen naimisiin Jevdokia Pavlovnan (s. 11.10.1885) kanssa. 

Muistitietoa Fjälldalista juttuun "Gammalt och nytt kring Svenska arbetrinstitutet" (Hbl 8.2.1957) kirjannut Viktor E. Pettersson muisti nimenomaan Ivan Utkinin kaalin, sipulin ja vihannesten viljelijänä. Mutta kun kodin purun aika koitti keväällä 1911, äitinsä ilmoitettiin edelleen huvilan omistajaksi.

US 25.5.1911

Vuosina 1915 Itäisen Viertotien 25:ssä asui työmiehen leski Evlamnija Petrovna Utkin (s. 1849)(U343:5145 (1916), osoitekalenterit). Syntymävuosi oli aiemminkin heitellyt, joten kyseessä on puutarhurin leski, joka pääsi vanhoilla päivillään asumaan kivitaloon (As. oy Tasanko). Sen ilmoitti pari vutta osoitteekseen myös sotamiehen vaimo Evdokija Utkin ja konttoristi Ivan Utkin. Perheen perinteitä piti vielä vuonna 1917 yllä Alexander, joka ilmoitti osoitekalenteriin ammatikseen puutarhuri. Suomen itsenäistyttyä perheenjäsenistä ei löydy tietoja.

Kansallismuseon naapurustosta (6/7): Koulurakennuksia

Kaupunginarkistossa säilytetyistä maistraatin rakennuspiirustuksista ylle leikattu päiväämätön asemapiirrustus yhdessä vielä epämääräisemmän piirroksen kanssa tarjoavat parhaimmat varmistella valokuvien puurakennuksia paikannuksia.

Fjälldalin pohjoisrajan mutkan kohdalla suurimmassa "asuinrakennuksessa" on kirjaus olemassaolosta vielä vuonna 1934. Tämä tarkoittanee, että piirros on tehty tuolloin, sillä kyseinen koulukäytössä ollut rakennus purettiin vasta vuonna 1957. 

US 7.2.1957

HS 19.10.1930

Samalle paikalle on olemassa rakennuspiirustukset koululle vuodelta 1885. Hankkeen tausta on siinä, että kauppias A. F. Böckerman tarjoutui rakentamaan kansakoulua varten erillisen rakennuksen, jossa olisi kaksi luokkasalia ja vahtimestarin asunto, kunhan kansakouluista vastaavat sitoutuisivat ainakin viiden vuoden vuokraukseen (Finland 5.2.1885). Kun Böckerman teki konkurssin, rakennusta tarjottiin kaupungille ostettavaksi. (Hbl 22.4.1893)

Tulkintaa vaikeuttaa inan se, että myös pienempää puurakennusta, jolla oli selvä selvä katuosoite: Dagmarinkatu 3, kutsutaan Tunturilaakson kansakouluksi. Se purettiin vuonna 1930.

Branderin valokuva (yllä) vuodelta 1908 on Kaupunginmuseon mukaan otettu Aurorankatu 9:stä länsiluoteeseen. Vasemmalla olevan rakennusryhmän lähikuvan Kaupunginmuseo on paikantanut Nervanderinkadulle. Siitä oikealle pilkottaa asfalttihuopatehdas, jonka arvioin sijaitsevan nykyisen Tunturikadun mutkan kohdalla. Etualalla on sitten pieni koulurakennus ja isompi oikeassa reunassa. Onko kuvauslinja niin vino, että pikkukoulu on piirroksen eteläinen rakennus? 

Branderin toisessa otoksessa vuodelta 1908 näkyy, että pikkukoulun puolella isomman rakennuksen julkisivussa on epäsymmetrisesti neljä ikkunaa. Taustalla on (todennäköisesti) Tångin kauppa eli kuva on otettu kohti itää. Branderin kuvassa Tångin kaupasta puolestaan näkyy koulurakennuksen itäsivu, jossa on kuusi symmetristä ikkunaa, sekä pohjoispuolella pieni rakennus, jossa on viistokattoinen osa.

Molemmat rakennukset ovat lähes samassa asennossa Kansallismuseon tornista vuonna 1927 otetussa kuvassa (alla) ja ovat tunnistettavissa myös vuonna 1934 otetusta kuvasta. Tuolloin Sakari Pälsi on myös ottanut lähikuvan pienemmästä rakennuksesta tästä samasta suunnasta, mutta maan pinnalta.

Sakari Pälsin Dagmarinkadun puolelta vuonna 1934 ottamassa kuvassa näkyy tutut epäsymmetriset neljä ikkunaa. (Pikkukoulua on näistä kuvista turha hakea, sillä se oli purettu 1930.)

Pälsi on myös mennyt pihalle talojen väliin. Pienemmän rakennuksen pääty jää kasvillisuuden peittoon, mutta erotettavissa on tarpeeksi detaljeja vahvistamaan se että siitä otettiin valokuva melkein samasta kulmasta vuonna 1922 ja keväällä 1930. 

Kansallismuseon naapurustosta (5/7): Asfalttihuopatehdas

Kun Fjälldaliin tulivat edellisessä osassa esitellyt leipuri ja kauppias, siellä alkoi myös asfalttihuovan tuotanto. Syksyllä 1878 päivättyihin tuotantorakennuksen piirustuksiin ei liity saman tekijän signeeraamaa asemapiirustusta, mutta vuonna 1891 vuokrasopimuksia pohdittaessa alue merkittiin yllä näkyvään karttaan suunnikkaana. Paloarka laitos oli noin 250-300 metrin päässä satojen ihmisten asunnoista. Nykyään paikalla on Tunturikadun mutka.

Yrityksen perusti Turussa vuonna 1848 tehtailijan pojaksi syntynyt Johan Edward Cronvall. Hän kävi kotikaupungissaan teknisen reaalikoulun ja kouluttautui myös Hannoverin kauppakoulussa. Asfalttihuopatehdas, joka oli sivuliike Turun vastaavalle, ei ollut ainoa yrityksensä, mutta Cronvallilla oli myös aikaa ja intoa osallistua kaupunginhallintoon. (Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 4/1897) Hän kuoli vain 48-vuotiaana ja yritystensä omistus siirtyi Emilia-leskelleen, joka luovutti johdon palkatulle toimitusjohtajalle (HRA 11406; Suomen paperi- ja puutavaralehti 1/1929)

KA. Helsinki Ic* 146/- -
Kartta Helsingin kaupungin äänestysalueista valtiopäiväedustajia varten (1906).

 

Tehdas pilkottaa Signe Branderin otoksessa vuodelta 1908.

Samat savupiiput Kansallismuseon tornista Branderin otoksessa 1908. 

HS 30.4.1911

Fjälldalin asfalttihuopatehdas jatkoi tuotantoaan tulematta suurempaan julkisuuteen ennen kuin keskellä päivää 29.4.1911 tehdas paloi. Lainaus Uuden Suomettaren valokuvin varustetusta raportista seuraavana päivänä:

.. Fjälldalista, Töölössä, nousta sankka savu ja merkit palotornissa osottivat että sielläpäin paraikaa oli tulipalo. Täyttä lentoa ajavain palokuntalaisten ajoneuvojen mukana lähti suuret joukot keskikaupungilla kävelyllä olevaa kansaa katsomaan tulipaloa, joka tarjosikin valtavan näyn, tulen uhriksi kun oli joutunut puurakennukseen sijoitettu asfalttitehdas ja sen vieressä olevat tervavarastot.

Asfalttitehtaan päärakennus, joka oli laudoista rakennettu, sisälsi työsalin, jossa oli suuri 10—12 tynnyriä vetävä tervankeittopata, sekä pari varastohuonetta, puolivalmiin ja valmiin kattohuovan säilyttämistä varten.

Miten tulipalo alkoi, ei toistaiseksi voida varmuudella sanoa, mutta mikäli paikalla olleet työmiehet arvelivat, pääsi tuli valloilleen yllämainitusta tervapadasta. Tuli oli päässyt padassa niin äkkiä suureen liekkiin, että työmiehet töintuskin pääsivät pakenemaan pois. Ohut laudoista rakennettu työhuone luhistui pian kokoon ja tuli tarttui seinän vieressä ulkopuolella oleviin kivihiilitervatynnyreihin, joita siinä vieretysten lienee ollut toista sataa. Kun liekki pääsi niihin käsiksi ja ne paloivat kokonaan — nousi paikalta juhlallinen savupatsas. 

Sammuttamisyritys näytti turhalta, joten palokunnan ensimäisenä tehtävänä oli suojella lähellä olevia muita varastorakennuksia, joista yhdessä m. m. säilytettiin pikiä. Siinä onnistuttiinkin ja puolisentoista tunnin työn jälkeen oli tulen valta tyystin voitettu. Paikalla törrötti yksinäisenä vain tehtaan savupiippu ja muutamia palaneita puita. Kivihiiliterva juoksi virtoina korkealla paikalla olevan tehtaan lähettyviltä joka puolelle ympärille. 

Tehdas, joka kuului osakeyhtiö J. E. Cronvallille oli vakuutettu Phoenixissa 49,500 mk:sta. Tehdas on perustettu v. 1878, eikä se ole ennen joutunut tulenvaaralle alttiiksi. Onni tehtaalle oli se, ettei se vielä ollut ehtinyt vastaanottaa tämänkeväisiä raaka-ainetilauksia. Varastohuoneet sen sijaan olivat täynnä valmiita tuotteita. 

Tulipaloa oli kertynyt läheisiltä kunnailta katselemaan suuret joukot yleisöä. Paitsi poliisia, ylläpiti järjestystä paikalle saapunut ratsastava kasakkaosasto. Vahingot nousevat kaikkiaan noin 25,000-30,000 mk:aan.