Kaaran Kaisan elämästä

Lapualla Kaaran talossa synnytti talon Susanna-miniä 3.9.1844 tytön, joka sai nimekseen Anna Kaisa. Hänen elämästään kirjoitti H. Ks. Suomen naiseen 10/1913 ja epätavallisuudessaan elämäkerta ansaitsee minusta uudelleenjulkaisun.

Kaisalla on takanaan hyvin vaiherikas elämä. Mutta se ei ole suinkaan valoisa eikä läpeensä kunniakaskaan. Päin vastoin! Moni synkkä muisto on tehnyt hänet sulkeutuneeksi ja katkeraksi. Siksi elääkin hän erakon tavoin yksinäisyydessä, maailman unohtamana ja osaksi paikkakuntalaistensa halveksimana pienessä mökissään. Jo ensi kerran nähdessäni Kaaran Kaisan teki hänen persoonansa minuun syvän vaikutuksen, niin että päätin sopivassa tilaisuudessa koettaa ottaa selkoa hänen elämänvaiheistaan.

Tässä tuonoin lähdinkin muutamain lapualaisten seurassa Kaisaa »haastattelemaan». Jo matkalla sain kuulla Kaisan elämänvaiheista niiltä ajoilta, joista hienotunteisuuden vuoksi ei voi häneltä itseltään kysellä. Ystävällisesti vaikka ihmetellen otti hän meidät vastaan; seuraavat tiedot ovat tämän käyntini tuloksia.

Kaaran Kaisan lapsuudesta ei tiedetä paljon. Itse hän ei tahtonut siitä kertoa. Tuli kasvoihin synkkä, katkera ilme, kun siitä oli puhe; sanoi vaan, että oli siinä huonoa jos hyvääkin, niin huonoa, että sitä ei voi kertoa. Äiti oli hyvin ankara ja kova, isä sensijaan lempeämpi. Pienestä pitäin oli hänellä »halua puukon kanssa häärätä, akkain työt eivät kelvanneet». Äitinsä oli kovin pahastunut tästä. »Naisen pitää tehdä naisten työtä, muulla ei voi itseään elättää», oli hänellä tapana sanoa.

Isänsä oli »pelimanni», soitti viulua. Kaisalla lienee myöskin ollut musikaalisia taipumuksia, sillä isän viulua koettamaan hänen mielensä paloi. Sitä hän ei kumminkaan tohtinut tehdä muiden ohessa sisällä, vaan milloin tyttö oli yksin tuvassa, kävi hän kojeeseen käsiksi ja pian oppikin saamaan siitä säveliä. Miten tarkasti hän sitä tutki, voimme päättää siitä, että hän 15 vuotiaana ryhtyi itse veistämään viulua. Epäonnistunut se oli hänen mielestään, mutta sai hän sen kumminkin myydyksi 3:lla markalla. Sen jälkeen on hän tehnyt ja myynyt 12 viulua. Korkein maksu, mitä hän on niistä saanut on 12 mk. 

Katovuosina hänen isänsä möi kotitalonsa, ei voinut sitä enää pitää. Sitten seuraa synkin aikakausi Kaisan elämässä: rikoksia ja niiden seurauksena rangaistusta. Kaaralaiset, Kaisan omaiset, olivat pahamaineista väkeä. Muiden sentapaisten ihmisten kanssa harjoittivat he varkautta ja rosvoutta. Etupäässä varastivat he laitumilta eläimiä, lehmiä ja lampaita, teurastivat ja söivät sekä luonnollisestikin möivät niiden lihaa. Hevosvarkauksissa he myöskin liikkuivat. Kerrotaan, että Kaisa ei ollut suorastaan varastanut, mutta ollut juonessa mukana varkaita avustamassa. Muiden mukana hän myöskin sai kärsiä rangaistuksen: vankeutta, vieläpä sen ajan raa'an tavan mukaan raippojakin.

Vankeudessa ollessa syntyi Kaisalle poika. Siellä hän myös tutustui erääseen lapualaiseen Matti Reisbakkaan, joka kärsi murhasta rangaistusta. Tämän kanssa hän myöhemmin meni naimisiin. Mies oli puuseppä ja hänestä sanotaan, että hän oli perin rehellinen ja kunnollinen, vaikka hän äkkipikaisuudessaan oli tappelussa surmannut miehen ja joutui siitä vankeuteen.

Kun Kaisa pääsi vankilasta, alotti hän elämänsä uudelleen ryhtyen rehellisellä työllä elättämään itseänsä ja pientä poikaansa. Ei hän ensinkään enää liittynyt siihen rosvojoukkoon, johon hän omaistensa kanssa ennen oli kuulunut. Ammatikseen valitsi hän suutarintyön; mutta sen ohella teki hän puusepän työtäkin, etenkin sitten kun oli mennyt naimisiin useita vuosia myöhemmin vankilasta vapaaksi päässeen Matti Reisbakan kanssa. Mutta tämä avioliitto ei tullut pitkäaikaiseksi miehen kuoleman tähden, ja Kaisa oli taas yksin taistelemassa leipänsä puolesta. Yksi hänen veljistään oli rakentanut pienen mökin itselleen likellä entistä kotitaloa, mutta hän muutti Amerikaan ja möi lähtiessään mökkinsä Kaisalle. Tämä oli silloin hyvin alkuperäisessä kunnossa, »ikkunoita ja paljo muutakin siitä puuttui». Kaisa laittoi kuntoon kaikki ja siitä hänelle jäi velkaa 100 mk:kaa, jonka hän on sittemmin ansiollaan maksanut.

Tämä mökki on aukealla paikalla Lapuan ja Nurmon välisen maantien varrella. Ei ainoakaan pensas kaunista kotipihaa. Tässä mökissä alotti Kaisa varsinaisen ammattinsa. Ensin hän alkoi tehdä lastenvaunuja, n. k. »vankkureita». Puutyöt teki hän kaikki kotonaan, mutta sepän työt, mitä missä tarvittiin, erään läheisyydessä asuvan torpparin pajassa, ensiksi torpparin johdolla, mutta pian aivan omin päin. Lastenvaunuista sai hän 12 mk:kaa kappaleelta. Niitä hän arveli tehneensä noin 50 kappaletta. Toalettipeilejä hän myöskin tähän aikaan valmisteli. Ne ovat oikein hyvin tehtyjä. Säätyläisetkin Kaisan peilejä ostivat. Olen ollut tilaisuudessa näkemään yhden niistä eräässä perheessä Lapualla, eikä siitä ollenkaan voinut päättää, että se olisi ollut tottumattoman työtä.

Vähitellen tulivat kuitenkin nykyaikaiset tehtaissa valmistetut lastenvaunut maaseudullakin käytäntöön. Kaisan vankkurit eivät enää käyneet kaupan ja hän oli pakoitettu valitsemaan jonkin uuden alan. Nyt hän valmistaa käsikärryjä, ja on niitä tehnyt tähän mennen 14 vuotta. Tällöin tuli oman pajan tarve entistä kipeämmäksi ja sitä ryhtyi Kaisa puuhaamaan. Aivan yksin, ilman minkäänlaista apua hän sen teki. Alkuperäinen se kyllä on, mutta vastaa täydellisesti tarkoitustaan. Seinät ovat suurista, hyvin tiiviisti päälletysten ladotuista turpeista ja katto laudoista. Myöskin palkeet on hän itse valmistanut; ainoastaan alasin on toisen sepän takoma. Kun hän noita raskaita turpeita nosteli ja asetteli paikoilleen, sai hän ruumiiseensa vammoja, jotka häntä elinaikansa vaivaavat.

Paikkakuntalaiset ostivat halukkaasti Kaisan kärryjä; mutta hänen ostajapiirinsä oli liika pieni. Siksi päätti Kaisa viedä tuotteitaan maailman markkinoille lähtien kärryineen Pietarsaareen. Siellä saikin hän ne kaikki myydyiksi. Hänen tuotteensa tulivat nyt tunnetuiksi ja pari rautatieläistä tarjoutui hänen asiamiehekseen. Heidän välityksellään myydään nyt Kaisan käsikärryjä Pohjoisessa päin Ylivieskassa, Kokkolassa ja Pietarsaaressa, sekä myöskin etelä-Suomessa, Helsingissä asti.

Kaisa ei muista kuinka monet kärryt hän on valmistanut, mutta arvelee niiden luvun nousevan ainakin 150:een.

Nämä kärryt ovat erinomaisen siroja ja keveitä ja oikein hyvästi tehtyjä kaikin puolin. Aivan yksin Kaisa niitä valmistaa, tehden sekä puu- että sepäntyöt. Hänelle ehdotettiin, että hän teettäisi kärryjenlavat jollakin puusepällä, mutta Kaisa sanoo, etteivät ne sitten tahdo hänen ostajilleen kelvata. He eivät saa lavoja niin keveiksi, kuin Kaisa itse. Kärryistä saa hän 20 mk:kaa kappaleelta. Kysyin mitä hänelle jää työpalkaksi, mutta sitä ei hän voinut sanoa, ei ole koskaan tullut laskeneeksi. Kertoi vaan, että kun talvi on loppunut, silloin ovat hänen kesäiset ansionsakin lopussa. Usein häneltä puuttuu keväisin rahaa työtarpeisiin. Mutta suurella kiitollisuudella kertoi Kaisa menevänsä silloin kauppias Hautasen puheille ja häneltä aina saavansa laskulla työtarpeensa. Kauppias Hautanen puolestaan antoi Kaisasta sen arvolauseen, että hän on perin rehellinen. Aina hän maksaa pennilleen sen, mitä hän on velaksi ottanut, eikä ole koskaan koettanut missään pettää.

Suuria eivät Kaisan raha-ansiot ole olleet. Mutta hän on kumminkin voinut itseään ja poikaansa kunnollisesti elättää. On hänelle joskus jäänyt vähän säästöäkin, koska on saanut edelläkerrotun rakennusvelkansa maksetuksi. — Neljä vuotta sitten sai Kaisa »häivää» toiseen silmäänsä. Silloin oli hänellä koossa 30 mk:kaa. Näillä rahoilla lähti hän Vaasaan silmälääkärin luo. Kymmeneen markkaan oli noussut kyyti ja muut menot. Siis piti silmä parantaa 20:llä markalla. Lääkäri leikkasi silmää ja siitä olikin apua. Kaisa sai osaksi näkönsä takaisin. Kun lääkäri tahtoi leikata silmää toisenkin kerran ja sanoi, että se silloin paranee täydellisesti, esteli Kaisa; hän arveli, että 20 mk. ei riitä kahteen leikkaukseen. »Rahasta ei ole kysymystä» oli hyväntahtoinen lääkäri vastannut, mutta Kaisa sen ymmärsi niin, että tohtori hakee palkkionsa kunnalta, ja se kävi Kaisan kunnialle. Salaa hän lähti Vaasasta, ja niin jäi toinen silmä puolisokeaksi. Tämä on tietysti hänelle suureksi haitaksi työssään.

Yhden ainoan kerran on Kaisa astunut julkisuuteen. Lapuan maanviljelysnäyttelyssä 1898 oli hänellä kärryjä näytteillä. Siinä tilaisuudessa piti maanvilj.-seuran puh.-joht. Maanviljelysneuvos Björkenheim Kaisan teollisuustuotteista puheenkin, kiittäen tätä toimeliasta naista.

Kaisan elämän vaatimukset ovat hyvin pienet. Sen voi helposti huomata, kun käy hänen luonaan. Tuvassa todellakaan ei ole minkäänlaisia ylellisyystavaroita. Pöytää ei siellä ollenkaan näkynyt. Höyläpenkki saa nähtävästi tehdä sen palveluksen. Yksi ainoa tuoli oli tuvassa; se olikin työtuoli, pyöreä, lammasnahalla päällystetty. Tämä ynnä sänky olivat Kaisan ainoat huonekalut. Työkaluja sen sijaan on paljon ja monenmoisia. Niitä käyttäessä ovat Kaisan kädet muodostuneet miehen käden suuruisiksi.

Pojastaan ei Kaisalla ole iloa, sillä hän on juoppo. Useita vuosia on hän oleskellut työansiolla Ruotsin puolella.

Luulisi, että nainen, joka on saanut näin paljon kovaa kokea, olisi kokonaan paatunut ja tylsistynyt. Mutta olin huomaavinani, että syvältä Kaisan sydämestä vielä löytää kieliä, jotka soivat puhtaasti ja kauniisti.

Pitkän elämänsä aikana on hänen osakseen tullut paljon tylyyttä, kovuutta ja raakuutta, mutta perin vähän hellyyttä. Lapsuudenaika, tuo ihmiselämän ihanin ikäkausi, on ollut sellainen, että sen synkät varjot ulottuvat hänen elämänsä iltaan saakka, niin että hän sitä muistellessa häveten loi katseensa maahan. Merkittynä, häväistynä on hän palannut vankilasta; ja kuitenkin on hän kaikesta huolimatta jaksanut alennustilastaan kohota rehelliseksi, ahkeraksi naiseksi, joka tarmokkaalla työllään vielä vanhoilla päivilläänkin itseään elättää, milloinkaan turvautumatta kunnan tai hyvien ihmisten apuun.

Täytyy ihmetellen kysyä: mitä Kaisasta olisikaan voinut tulla, jos hän olisi elänyt toisissa olosuhteissa. Jos hän olisi kasvanut hyvässä kodissa sekä saanut lahjainsa mukaista kasvatusta ja opetusta, olisi hänestä varmaankin tullut jalo ja alallaan harvinaisen kyvykäs nainen. 

Kuva: Joulu-rauha 1911

Neulomisen historiasta

Eilen sain aikaiseksi osallistua Muinaismuistoseuran tilaisuuteen, jossa Anna Rauhala puhui otsikolla Merkityksellinen neulonnan taito. Olin viimeksi kuullut Rauhalan esityksen pari vuotta sitten ja joko paljon oli unohtunut tai selvinnyt sittemmin. Nyt tutkimuksensa Neulonnan taito on tullut valmiiksi ja tarkastetaan väitöstilaisuudessa juuri ennen joulua.

Mielestäni en ollut koskaan ajatellutkaan sitä, mitä materiaalia neulepuikot "ennen vanhaan" olivat ja mistä ne ilmaantuivat. Moisia sileitä ja suoria tikkujahan ei ole missään poimittavaksi, joten neulonnan alku 200-300-lukujen Arabian niemimaalla yhdistyykin metallinkäsittelytaitoon. Puikkoja tehtiin sittemmin puustakin, ainakin täällä Suomessa. Koivusta syntyi parhaimmat ja katajasta kevyimmät. Ostopuikot yleistyivät 1900-luvun alussa, jolloin puikkoina saatettiin käyttää myös polkupyörien pinnoja ja sateenvarjojen osia.

Kun ole itse murrosikäisenä erikoistunut mahdollisimman paksuilla puikoilla neulomiseen, näyttävät vanhat ohuella langalla tehdyt tolkuttoman työläiltä. Rauhala totesikin kokeneensa museoneuleen rekonstruktion neulomisen rasittavaksi.

Rasittavalta on minusta aina näyttänyt englantilainen tapa neuloa. Kuten Rauhala oli jo aiemmin kertonut ja minä olin autuaasti unohtanut, tämä lankaa nosteleva ja kiertävä tyyli on se vanhempi, josta Suomessa vierotti pois kansakoulu 1900-luvun alusta alkaen. Rauhala ei ollut onnistunut löytämään syytä muutokselle, mutta epäili sen liittyneen Saksan mallin seuraamiseen. (Mikä oli kehitys Ruotsissa?)

Neulontatavoissa ei eroa ainoastaan tekeminen vaan myös jälki. Englantilaisella tavalla syntyy tiiviimpää ja tasaisempaa.

Varhaisin todiste neulomisesta Suomessa on 1400-luvulle ajoitettu arkeologinen löytö Turusta. Asiakirjat todistavat neulomisen olleen yleistä viimeistään 1600-luvulla, ainakin Varsinais-Suomessa. Tullitilit kertovat tuotteiden viennistä Turusta Tukholmaan. Taito koettiin niin välttämättömäksi 1800-luvun lopulla, ettei sen ottamista kansakoulujen opetussuunnitelmaan (tytöille) tarvinnut perustella. Mutta nyt se on meditatiivinen ajanviete, jota ilmankin pärjää. Toivottavasti emme joudu uudestaan tilanteeseen, jossa rintamalta lähetetyissä kirjeissä pyydetään liipasinsormikkaita, joita rakkaudella ja velvollisuudentunnolla neuloisimme yöt ja päivät.

Kuva kirjasta "A junior class history of the United States; to which are added the Declaration of independence, and the Constitution of the United States .." (1899)

Pitsejä ja sukutauluja

Eräs porvoolainen rouva Thella Frankenhaeuser on toiminut 1900-luvun alkupuolella tällasena pitsimesenaattina Rauman pitsille, kertoo Thorstöm. Hän sekä taloudellisesti tuki nyplääjiä että vei heidän pitsejään ihan Helsinkiin Stockmannille myyntiin ja sitä kautta edisti raumalaista pitsinnypläysperinnettä. (Yle 2010)

Thella Frankenhaeuser? Hän syntyi Viipurissa 1853 kauppaneuvos Paul Wahlin ja vaimonsa Therese von Seckin tyttäreksi. Naisten ääneen 7/1923 kirjoittaneen Ellinor Ivalon mukaan Thella (virallisesti Therese Auguste Elisabeth)

kävi saksalaista koulua Viipurissa ja puhui aina palvelijoiden kanssa suomea. Isän tahdon mukaan hän pukeuti kesäisin kotikutoisiin pumpulipukuihin ja talvella kotikutoisiin puolivillahameisiin valkoinen esiliina hienosti tärkättynä edessä.

Tytön koulutus viimeisteltiin Sveitsin Veveyssä ja 20-vuotiaana Thella avioitui ja jäi 7 vuotta myöhemmin leskeksi. Kahden poikansa kanssa hän teki matkoja Roomaan, Pariisiin ja Müncheniin eli ei ilmeisesti ollut taloudellisessa ahdingossa.

Ivalo mainitsee Frankenhaeuserin aluksi maalanneen "Helene Sjertbeckin atelierissa". Tämän jälkeen hän "kävi kutomaosaston Helsingin Käsityökoulussa". Taiteilijain syysnäyttelyssä 1902 oli esillä Thella Frankenhäuserin gobeliini (Päivälehti 12.10.1902). Sitten, Liisa Tulosmaan gradun Henkilökuva mestarinyplääjä Johanna Sabina (Biinu) Lundströmistä. Käsityöläisnaisen elämä raumalaisessa kontekstissa 1800-luvun lopulta 1940-luvulle tiivistämänä,

kun porvoolainen arkkitehtiylioppilas Carl Frankenhaeuser oli 1901 vierailulla Raumalla kirkon tutkimustöiden vuoksi. Frankenhaeuser oli matkalla arkkitehti Armas Lindgrenin kanssa ja molemmat miehet innostuivat myös pitseistä. Palattuaan kotiinsa Porvooseen Frankenhaeuser kertoi näkemästään äidilleen Thella (Theresia) Frankenhaeuserille ja yhdessä he ryhtyivät välittömiin toimenpiteisiin hiipuvan ammattialan elvyttämiseksi. Jo samana vuonna Taideteollisuusyhdistys myönsi arkkitehti Frankenhaeuserille apurahan, jolla ostettiin hienoa ulkomaista nypläyslankaa ja uusia pitsimalleja. Vuonna 1906 esiteltiin raumanpitsejä Kuopion kotiteollisuusnäyttelyssä ja vuoteen 1910 mennessä olivat raumapitsit olleet näytteillä useassa eri näyttelyssä, mm. 1907 Helsingissä Ateneumissa. Mallistoa nykyaikaistettiin ja palattiin pelkän metritavaran tekemisestä takaisin kappaletavaran tekemiseen.  Metritavaran tekemistä tosin jatkettiin, mutta malleihin alettiin suunnitella kulmia aiemman rypytetyn tai taitetun kulman sijaan. Thella Frankenhaeuserin toimet jatkuivat aina vuoteen 1918 asti, jonka jälkeen mm. pitsien välitysmyynti siirtyi Kotiteollisuus O.Y. Pirtin hoidettavaksi.

Täyttäessään 70 vuotta vuonna 1923 Frankenhaeuser asui poikansa suunnittelemassa huvilassa Sipoon Kullon kartanon mailla. "Huvilan yläkerroksessa on Th. F:llä huone, jossa hän vanhoista sukuluetteloista jäljentää sukutauluja poikiensa kotiin."

Pormestarin tyttären elämä

Helsingin pormestarin Zacharias Goviniuksen vaimo kuoli lapsivuoteeseen 2.4.1761. Tuolloin syntyneet kaksostytöt kuolivat kolmen kuukauden ikäisinä, minkä jälkeen avioliiton lapsista oli elossa 9-vuotias Hinrich Jacob ja 6-vuotias Gustaf Johan. Aikuiseksi elänyt Henrik Jacob varmasti muisti lapsuuden kodin pohjoisella kadulla kauppias Teschen ja raatimies Clayhillsin tonttien välissä. Äitinsä perukirjaan lueteltiin monenlaista arvotavaraa kuten timanttisormus ja aitoja helminauhoja. Erilliset tee- ja kahvikannu viittaavat siihen, että molemmat juomat tunnettiin taloudessa.

Zacharias Govinius vihittiin toiseen avioliittoonsa Espoossa 13.4.1762 morsiamenaan Anna Elisabetha Charlotta Böstlingh/Böstling/Bössling. Tässä avioliitossa syntyi 24.9.1763 Johan Magnus, 10.9.1765 Maria Elisabeth ja 2.9.1769 Adolph Friedric. Molemmat pojat kuolivat taaperoiässä.

Maria Elisabeth ehti ehkä kokea varakasta elämää lapsuudenkodissa, mutta kun hän 23-vuotiaana 28.2.1788 menetti isänsä ei tältä ollut mitään perittävää. Velkojat olivat hellämielisiä, mikä auttoi velipuolen Henrik Jacobin pysymään kauppiasuralla. Tämä oli naimisissa kauppias Johan Burtzin tyttären kanssa ja osti vuonna 1792 apeltaan nykyisen Valtioneuvoston alle jäävän tontin.

Pormestarin leski ja tyttärensä jäivät tyhjemmän päälle. Rippikirjan perusteella äiti ja tytär asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella, Goviniuksen puutarhapalstalla Kampissa. Samalla sivulla on asessorska Beckman, mikä on yhteys menneisyyteen. Naimisiin mennessään Anna Elisabetha Charlotta Böstlingh oli asunut Espoon Röylän (ruots. Rödskog) säterissä, jota isännöi tuolloin asessori Adolph Beckman. (Espoossa oli vihitty 10.1.1764 "H:r Assess. Adolp Bäckman" ja "Änckie Fruu Anna Elisabetha von Neuman". "Assessorskan Beckman" haudattiin Helsingissä 29.12.1788.)

Maria Elisabet meni Helsingissä 15.8.1793 naimisiin laivaston luutnantti Isak Otto Falkmanin kanssa. Vuonna 1794 nuoripari muutti Ruotsiin ja he asuivat rippikirjojen mukaan Falkmanin vanhempien luona Johannisnäsin tilalla Dunkerin seurakunnassa. Täällä syntyi 18.3.1795 Maria Elisabetille tytär, joka sai nimet Ulrika Charlotta, mutta käytti näistä vain jälkimmäistä. Kummeiksi merkittiin isän puolen sukulaisten lisäksi Maria Elisabetin äiti, velipuoli ja velipuolen vaimo.

Maria Elisabetin appivanhemmat muuttivat vuonna 1797 jonnekin Smålandissa. Maria Elisabetin ja miehensä merkinnät Dunkerin seurakunnassa päättyvät seuraavana vuonna.

Maria Elisabet otti 20.12.1801 muuttokirjan itselleen ja tyttärelleen Helsinkiin. Ilmeisesti avioliitossaan oli ongelmia. Maria Elisabet ja Charlotta eivät ehkä enää koskaan nähneet perheen päätä, joka erosi 22.7.1803 armeijan palveluksesta, muutti läheiseen Malmköpingin kaupunkiin ja kuoli 25.9.1817. Charlotta ei vanhuusiällään milloinkaan maininnut isäänsä ja tämän perhettä, mutta ei myöskään äitinsä perhettä.

Helsingissä Maria Elisabet asettui tyttärensä kanssa äitinsä talouteen, joka oli ilmeisesti edelleen Kampissa. Äidin kuoltua 18.2.1813 perunkirjoituksessa asuinrakennusta kuvataan vanhaksi puutaloksi, jossa on sali ja kaksi kamaria. Keittiö sijaitsi erillisessä rakennuksessa. Yksinkertaisissa oloissakin oli säilytetty runsas irtaimisto. Charlotta-tyttären muistelmien perusteella Maria Elisabet hankki rahaa tekemällä käsitöitä, joita tehdessä hän ehti ja viitsi opettaa tyttärelleen ranskan kielen. Rahaa oli sen verran, että Charlotta saattoi osallistua kaupungin teatterihuveihin.

Velipuolen rakennuttama talo Senaatintorin etelälaidalla. Pohjois-Esplanaadilla
Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat, CC BY 4.0.

Samoihin aikoihin Helsingin keskustassa Maria Elisabetin velipuoli muutti Engelin suunnitelmien vuoksi Senaatin rakennuksen alle jäävältä tontiltaan ja rakennutti 1815-1819 edelleen Goviniuksen talona tunnetun kivitalon Senaatintorin laidalle Kauppatorin kulmalle. Täysin ongelmatonta ei ollut elämä täälläkään, sillä Henrik Jacobin poika kevytmielisyydellään sekoitti isänsä liiketoimet. Nämä vaiheet saattoivat olla virikkeenä Charlotan myöhemmin kirjoittamaan kirjaan Leonna.

Maria Elisabet ilmeisesti sai taloudellista apua velipuoleltaan Henrik Jakob Goviniukselta, joka kuoli 23.1.1825. Tämän jälkeen hän sai vuodesta 1829 alkaen avustusta köyhille säätyläisille perustetusta rahastosta. Tytär Charlotta antoi jonkin aikaa kieliopetusta, mutta kuurouduttuaan hänkin ansaitsi rahaa ompelutöillään. Nämä eivät kuitenkaan vieneet kaikkea aikaansa, sillä Snellmanin toimittama Saima julkaisi hänen novellinsa Barndomsminnen och ungdomsvänner numeroissaan 25.4. ja 2.5.1844.

Maria Elisabet kuoli Helsingissä 23.10.1844.

(Charlotta Falkmanin novelli Friherrinnans berättelse julkaistiin Saimassa 3. ja 10.4.1845. Pia Forssell mainitsee kolmannen Saimassa nimimerkillä C---e julkaissun novellin, mutta ei nimeä eikä ajoita sitä. Kaikki Falkmanin 4 kirjaa löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston Klassikkokirjastosta.)

Lähteet:

• Helsingin kastetut, vihityt ja kuolleet HisKin perusteella
• Espoon rippikirja 1758-1775
• Helsingin rippikirja 1785-1793 s. 90, 1795-1805 s. 38, 1818-1835 s. 16, 1836-61 s. 173
• Dunkerin kastetut ja rippikirja 1792-1801 s. 132
• Lill Malma haudatut
• Anon: Govenius, släkt. Svenskt biografiskt lexikon 
• Pia Forssell: Charlotta Falkman. Unohdetun kirjailijan kertomuksia hyveestä, sivistyksestä ja toimeentulon vaikeudesta. Kirjassa Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin. SKST 838. 2001, s. 43-67 (Suomennos. Artikkeli ilmestynyt myös SLS:n sarjassa Historiska och litteraturhistoriska studier 74. 1999) 
• Goviniuksen talo. Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat
• Armas Gräsbeck: Mystiken kring Ulrica Charlotta Falkman. Kirjassa Människor och minnen. Personliga hågkomster och släkthistoriska skildringar. Femte samlingen. 1952 s. 7-19 
• Bengt Hildebrand: Falkman, släkter. Svenskt biografiskt lexikon
• Kurkistuksia Helsingin kujille. Valtioneuvoston linna. 
• Jessica Parland-von Essen: Affärer, allianser, anseende. Konsten att tillhöra eliten i Helsingfors 1740-1820. 2010 
• Birger Schöldström: Kvinnobilder och kvinnoöden. Hvem var Charlotta Falkman? Idun 22/1900 (pdf), 23/1900 (pdf) 
• Birger Åkerman: Bouppteckningar i Helsingfors stad 1679-1808. SSSJ 13. 1937 s. 77-78

Materiaalinen 1800-luku perjantaina

Perjantain ohjelma Jyväskylässä alkoi yhteisesitelmillä, joista ensimmäisessä Johanna Ilmakunnas kuvaili uuteen tutkimushankkeeseensa liittyen säätyläisten naisten käsityökulttuuria ja siitä kertovia lähteitä. Hyvin kainosti Ilmakunnas sivusi sitä, ettei käsityöt olleet aina omaan käyttöön tai huvin vuoksi tehtyä. Mutta itselleni tuli mieleen Krookin perhe, jolle taidosta tuli elinkeino.

Yleisöstä kysyttiin, että eikö museokokoelmien vaatteista pysty päättelemään ovatko ne ammattilaisen vai "harrastajan" neulan jälkeä. Sillä tietenkin ammattilainen olettaa, että ammattilainen tekee aina parempaa jälkeä kuin ei-ammattilainen.

Vesa-Pekka Hervan esitelmässä en saanut punaisesta langasta kiinni, vaikka sellainen varmasti oli mukana. (Historiallisen arkeologian puolelta olisi konferenssiin sopinut hyvin esitys Lahden torikaivauksista. Ehkä niistä joskus kuulen tai luen.)

Lounaan jälkeen valitsemassani sessiossa oli neljä esitystä taloushistoriasta. Ilkka Nummela vertaili imeväisyyskuolleisuutta (elintason mittarina), BKT:tä ja varallisuuseroja Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulla. Muistissani oli vielä Jari Ojalan esitys siitä, miten Ruotsissa talouden kasvu oli huomattavasti nopeampaa kuin Suomessa, jossa kuitenkin myös oli kasvua. Nummela esitti vertailun niin, että kaikki positivisuus Suomesta hävisi ja autonomia hyvänä aikana oli vääristynyttä historiankirjoitusta.

Uutta minulle oli Gini-kertoimet, joiden mukaan Suomessa oli vuosina 1750, 1800 ja 1850 huomattavasti suuremmat varallisuuserot kuin Ruotsissa. Luvut Suomessa olivat 91-94% ja vielä vuonna 1900 88% kun nykyaikana (2008) luku on 26,8%. (Mitä pienempi luku sitä tasaisemmin varallisuus on jakautunut.)

Miikka Voutilainen ja Pirita Frigren etsivät merkkejä kaupungin vaikutuksesta ympäröivällä maaseudulla. Nykymaailmassa kaupungistumisaste ja maan rikkaus korreloivat, mutta mikä aiheutti mitä? Vielä ei ollut valmista vastausta.

Merja Uotila ja Maare Paloheimo tarkastelevat maaseudun kulutuksen muutoksia 1800-luvun alkupuolella. Erinomaisen kiinnostavaa! Käsityöläisiä tutkinut Uotila käytti kulutuskulttuurin muutoksen kuvaajana käsityöläisten määrän kasvua, mikä ei ollut tullut minulle mieleen. (Käsityöläisten määriä olen toki laskenut, mutta oliko siitä mitään hyötyä?)

Lopuksi Jari Ojala ja Tiina Hemminki tarkastelivat tuontitavaroita Juutinrauman tulleista ja niiden mahdollista leviämistä maaseudulle velkasuhteista. Vielä ei tainnut olla valmiita johtopäätöksiä tai ainakaan niitä ei löydy muistiinpanoistani. Sen sijaan kirjoitin muistiin, että pitää katsoa Helsingin perukirjat etsien Petter Sundin mahdollisia saatavia.

Viimeisessä sessiossa Tiina Hemminki mietti perukirjojen edustavuutta eli sitä kenestä niitä tehtiin tai oltiin tekemättä. Otoksessaan olivat aliedustettuina ainakin nuoret ja yli 65-vuotiaat.

Merja Uotila oli hakenut jo edellä mainittua kúlutuksen muutosta maalaispitäjän perukirjojen vaatteista. Siellä tosiaan näkyi vaatevarastojen kasvu ja ulkopuolelta omaksutut vaatemallit. Erittäin mielenkiintoista. Kuten sekin, että perukirjoihin merkityt vaatteet eivät maalaisjärjen mukaan voineet kattaa kaikkia vainajan vaatteita. Uotilan mukaan saappaat ja liivit puuttuivat monelta, vaikka niiden olisi pitänyt kuulua perusvaatetukseen talollisilla, joihin otoksensa oli rajattu.

Viimeisenä puhui konkursseja tutkiva Riina Turunen. Ensinnäkin tunsin piston sukututkijan sydämessä, sillä mummon vaarin konkurssipapereita en ole koskaan tutkinut. Toiseksi opin, että kuolinpesän hakeminen konkurssiin saattoi olla varotoimenpide perikunnalta. Tämä oli hyvä tietää, sillä näihin törmää sanomalehtihauissa usein. Kolmanneksi kuulimme, että konkurssiin haetun pesän perukirjoitus voi olla konkurssipaperien joukossa eikä ollenkaan tavallisissa paikoissa ei tuomiokunnan tai seurakunnan arkistossa. Tämäkin tieto voi olla hyödyksi.

Kuvat: Godey's lady's book (1840). Fyren 51/1903

Materiaalinen 1800-luku torstaina

Museossa käytyäni keskityin vihdoin konferenssiin materiaalinen kulttuuri ja kulttuurin materiaalisuus pitkällä 1800-luvulla. Minulle sen aloitti Marketta Luutosen esitys virkkauksesta 1800-luvun muotiuutuutena. Olin luullut hallitsevani lankatekniikoiden kotimaisen historian melko hyvin, mutta enpäs kuitenkaan. Rahvaan asusteiden värikkäät kirjovirkkaustyöt näyttivät aivan oudoilta silmissäni ja enimmäkseen niitä onkin kai tehty Pohjanmaan rannikolla?

Luutosen lisälukemiseksi suosittelema Lankapaitoja ja muita asusteita nyt varattuna kirjastosta. Perustiedot tekniikasta ja kuvia löytyy käsityön museon sivulta. Eroista piilosilmukkavirkkaukseen, joka myös vilahti esityksessä, på svenska tässä. Ruotsille oli tarvetta, sillä Museovirastohan ei vapauttanut Finnassa esinekuvia. Eli ...

Heins, Nina/Nordiska museet CC BY-NC-ND

Samassa sessiossa Konsta Kajander antoi päivitystä väitöstutkimuksestaan puoliherroista. Pukeutumiseen keskittyvät esimerkkinsä maaseutukirjeistä sisälsivät kolme (3!) krinoliinimainintaa, joita en itse ollut löytänyt Argh.

Eikä mitään uutta auringon alla. Kajander kertoi , että Irma Vilkuna oli jo vuonna 1968 huomauttanut, että pukuhistorian tutkimiseen voisi käyttää varastettujen tavaroiden kuvauksia sanomalehdissä. Olen tätä miettinyt jo vuosia ja pitänyt ajatustani innovatiivisena. Hah!

Kahvitauolla näyttelykeskus Soihdussa en kunnolla ehtinyt tutustumaan yliopiston historian esittelyyn kun piti syödä hyvää kakkua ja seurustella. Koko vierailun aikanakaan ei jäänyt aikaa kampuksen äänioppaille Unon ja Wolmarin matkassa, Pikkusiskoa etsimässä, Vanhan Seminaarinmäen polkuja, Aallon kampus ja Sipisen kampusarkkitehtuuri.

Illan lopuksi paneelikeskustelussa Elina Anttila, Visa Immonen ja Alex Snellman keskustelivat esinetutkimuksesta. Mitään kovin uutta ei sanottu ja mieleen tuli monta kertaa viime syksyn Tutkimus tänään -sessio. Kipupisteenä nousivat jälleen esiin lähdeviitteet. Ja kokoelmatietokantojen tiedot.

Ja se muu aiemmin kuultu. Esinetutkimus on monitieteistä. Digitointi mahdollistaa esineiden löytämisen, muttei tallena kaikkea olennaista. Museoesineen tuominen tutkittavaksi työintensiivistä ja siksi (ainakin toisinaan) museot siihen haluttomia. Yliopistojen ja museoiden yhteistyö ja yhteiset projektit nähdään ratkaisuna. Esinekuvat kalliita, jopa opiskelijoille/tutkijoille, jotka työllään luovat uutta kontekstitietoa. Paneelin puheenjohtajan Anna-Maria Wiljasen kysyessä kulttuuri-historiallisen museon määritelmää Anttila otti esille taas saamansa kritiikin taiteen tuomisesta Kansallismuseoon ja esitti jo ennestään tutut perustelunsa.

Mutta hän - eikä kukaan mukaan - ei maininnut tuoreinta julkisuudessa ollutta esimerkkiä esinetutkimuksesta. Siitä miten joukko harrastajia oli saanut ammattilaisten avustuksella irti uutta tietoa projektissa, jossa tehtiin rekonstruktio keskiaikaisesta tekstiilistä. Sillä ei-akateemisuus?

Verrattuna sadan vuoden takaisiin tietoihin (*) Maskun tekstiilin ajoitus on nuortunut, nahkanauhan metallipäällys vaihtunut ja ruotsinkielinen teksti kai hävinnyt kun en muista sitä kenenkään maininneen.

(*) Kyläkirjaston Kuvalehti 4/1897 kertoo, että

Saman sälyhuoneen romuista vetivät tutkijat v. 1871 esille mattorääsyn, joka tarkemmin katsoessa havaittiin arvokkaaksi muistoksi katolisajalta ja tuotiin sen vuoksi parempaan talteen Helsingin museoon. Se oli nimittäin taidokas ompeluteos, jota varmaan on muinoin käytetty alttarin esivaatteena eli n. s. "antependiumina". [...] Itse ompelu on kaikkialla toimitettu niin että sangen hieno nahkanauha on valkoisella langalla yliluoden kiinni neulottu. Nahka lienee alkujaan ollut kullattu. [...] Prof. E. Aspelin lausuu, että se taidetapa, joka ilmestyy antependumin koristuksissa sekä kirjaimien muoto antavat syytä määräämään ompeluteoksen synnyn 1200 luvun loppupuoleen. [...] Puheena olevaa alttarivaatetta pidetään Ruotsissa tai Suomessa tehtynä, sillä yhden kuvan ympärillä on ruotsinkielinen kirjoitus. 

Kaksi Fredrikaa, kirjaa ja puutarhaa

Sattumalta kaksi museota on viime vuonna julkaissut kirjat Fredrikasta ja kotikaupunkini kirjasto hankki ne vasta äskettäin. Kirjat ovat samankokoiset alaltaan ja paksuudeltaan, vain taittosuunnassa on eroa.

Alempi kirjoista on Inka-Maria Laitilan Fredrika. Kertomus Fredrika Wetterhoffin elämästä ja siitä kuinkakotiteollisuusopisto sai alkunsa (Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museo). Kirja on mitä nimi lupaa ja säilyneillä kirjeillä kuvaa Fredrikan ohella hänen perheensä vaiheita. Kaksi aukeamaa on varattu Fredrikan puutarhan esittelyyn.

Toisen Fredrikan puutarhalle on sitten omistettu kokonainen kirja: Unelmien puutarha. Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötytarha (Porvoon museoyhdistyksen julkaisuja). Usean kirjoittajan artikkelein käydään läpi Runebergien huonekasveja, puutarhaa sekä kirjahyllyä. Itseäni kiinnosti erityisesti huonekasvien historian käännekohta, josta Aaja Peura kirjoitti

Fredrikaa kiehtoivat uutuudet ja eksoottisuudet. Luotetun palvelijattaren Maria "Mari" Degerthin työskennellessä ensimmäistä kertaa Runebergien kodissa oli Fredrikalla vain kaksi ruukkukasvia. Molemmat olivat isolehtisiä myrttejä (luultavammin Myrtilus communis). Marin palatessa palvelijaksi vuonna 1858, oli kodissa jo useita sisäkasveja. 

Ajoitus osuu täsmälleen siihen aikahaarukkaan, jolloin eksoottiset kasvit yleistyivät porvariskodeissa. Ennen kuin laivojen pienoiskasvihuone "Wardian case" kehiteltiin, oli mahdollista saada ainoastaan erilaisia sipulikasveja ja joitain ruohovartisia kasveja kuten rahapuita.

Puolifiktiivisesti Punavuoressa

Edith Alice Tötterman syntyi Helsingissä 28.7.1900. Hän muutti kaupungista 8-vuotiaana, meni aikuisena naimisiin erään Unnerstadin kanssa ja kirjoitti monta kirjaa, jotka julkaistiin Ruotsissa.

Ainakin kahdessa kirjassaan hän kuvasi lapsuudenkotiaan. Kirjassa Mormorsresan (suom. Isoäidin matkassa) mainitaan Merimiehenkatu eikä mikään varsinaisesti puhu tätä vastaan. Punavuoreen viittaa myös kolmannen kirjan nimi Gården vid Rödbergsgatan. Tätä en valitettavasti saanut käsiini.

Inhan kuvassa (Valokuvataiteenmuseo, Flickr) Punavuoren kulma
Hietalahdesta käsin vuonna 1908.
Iso valkoinen talo on Fazerin tehdas nykyisen Mestaritalon paikalla.

Postuumisti julkaistussa omaelämänkerrallisessa kertomuksessa Bara Sara ollaan niin tiukasti kotipihan elämässä, että se voisi sijaita lähes missä tahansa. Lasten elämä tuntuu todenmakuiselta, mutta ei hirvittävästi eroa muusta lukemastani. Mielenkiintoisinta oli kuvaus naapuritontin rakennustyömaasta, josta kerrotaan jopa työmiesten eväät.

Omalla tontilla on kaupungin suurin kastanjapuu, joka esiintyy myös kirjassa Mormorsresan. Sen esipuheessa Unnerstad sanoo, että "toiset asiat kirjassa ovat totta, toiset keksittyjä". Kirjan päähenkilöt perustuvat hänen lapsuudenmuistoonsa kahdesta taalaisnaisesta ja pojasta, jotka vahtivat Helsingin kotia yhden kesän ajan.

"Kun me tulimme kotiin he olivat juuri ehtineet jatkaa matkaa. Mutta keskellä keittiön pöytää istui suuri nukkeni. Ja entisen kaljuksi käyneen pellavaperuukin sijaan se oli saanut kaksi pitkää tummanruskeata lettiä, jotka on tehty oikeista hiuksista ja joita saattoi kammata. Ja voi kun minä letitin."

Taalaisnaiset olivat siis hiustyöntekijöitä aivan kuten edeltäjänsä puoli vuosisataa aiemmin. Unnerstadin tekstissä kuvataan heidän työtään ja kaupantekoaan Helsingissä ja Pietarissa. Esipuheen perusteella kirjailija oli kerännyt taustatietoa haastatteluilla Taalainmaalla eli fiktion taustalla lienee joukko faktaa.

(Jos joku haluaa kokeilla kyseistä käsityötä, niin perusohjeet löytyvät KB:n digitoimasta kirjasta Konsten att göra hår-arbeten (1833), josta oheinen kuvaleike.)

Faktaa löytynee myös Unnerstadin kirjan kuvauksista Ruoholahden kylpylästä ja prenikkaryssästä, joka kauppasi "eräänlaisia tavallista pitempiä piparkakkuja, suuria, hyvin kovia, siirappisia ja voimakkaasti maustettuja."

Kosketeltavat asiat: 7. Kenen kokoelmat?

Tangible Things -kurssin seitsemännen osion videoissa ollaan Peabody Museumin korikokoelmien äärellä ja keskustellaan niiden alkuperästä sekä esittämästä historiasta. Esineet ovat (enimmäkseen) nimettömiksi jäävien alkuperäiskansojen edustajien tekemiä ja (enimmäksen) nimellisten valkoisten ihmisten keräämiä ja museoihin toimittamia.

Ensin ajattelin, että tähän sisältyvä problematiikka on "kulttuurien museoiden" piiriin rajoittuvaa. Mutta tyypillisesti myös suomalaisissa kansanelämää kuvaavissa museoissa on myös paremmat tiedot kerääjistä kuin esineiden alkuperäisistä tekijöistä ja käyttäjistä. Esineet ovat täälläkin edustamassa "kansaa" eivätkä yksilöitä.

Toisaalta, kuten yksi esiintyjistä totesi, onko meidän hinkumme liittää esineisiin yksilö jotain täysin vierasta esineiden alkuperäisille tekijöille, käyttäjille ja omistajille?

Osion tehtävänä oli verrata korintekijöistä välittyvää kuvaa muistitiedossa ja nykyaikaisia käsityöläisiä esittelevässä videossa. Aika hankalaa ja osin epäreilua, mikä oli todennäköisesti tarkoituskin huomata. Nykyajan ihmiset tekivät korejaan suurella intohimolla ja hartaudella. Vastaavaa ei erottunut yhteisön laitamilla 1800-luvulla eläneiden kuvauksesta. He tekivät työtään elannokseen, mahdollisesti ainoana tarjolla olevana. Työn jälki ei siis ehkä ollut ylpeyden tulosta vaan markkinatalouden ehtojen mukaista. Tai mistä sitä voi tietää?

Keskustelukysymyksessä piti miettiä mikä rooli on perinteisten käsitöiden ylläpidolla (preservation) alkuperäiskansojen historian esiin saamisessa (recovery) ja onko se vastaava eurooppalaisten ja ero-amerikkalaisten osalta. Jo yllä todetun valossa olen täysin valmis rinnastamaan alkuperäiskansat muihin ryhmiin, joiden historia on kirjoittamatta. Ja tuoreessa muistissa on rautakauden käsitöihin koskeminen, jonka mainitsinkin kirjoittamassani vastauksessa.

Mahdollisuuksia entisajan käsitöiden kokeilulle tarjotaan monessa museossa näin kesäaikaan, suosittelen. Kuva on norjalaisen Hadelands museumin (Flickr Commons) dokumentaatiota pellavan käsittelystä. Valitettavasti museo on jättänyt sosiaalisen median mahdollisuuksien hyödyntämisen puolitiehen, sillä kuvasta kiinnostunut kommentoija on odottanut jo 10 kuukautta selvennystä sen sisältöön.

Kampasin, karstasin, kehräsin ja kudoin

Kiitos Jenni Sahramaan mainostuksen pääsin viime lauantaina Sommelon järjestämään tekstiilityöpajaan Pukkisaaren rautakautisessa ympäristössä, jossa pyörähti välillä muitakin vierailijoita (katso kuva yllä). Tarkoituksena oli päästä kokeilemaan rautakautisia käsityötekniikoita käytännössä ja tämä toteutui osaltani täysin.

Aamupäivän aiheena oli kehräys, joka ei alkanut värttinästä, vaan villan käsittelystä. Opin, että karstat otettiin käyttöön vasta keskiajalla ja sitä ennen villaa kammattiin. Kammat vaalean villan keskellä kuvan yläreunassa.

Kampaamiseni jäi puoliväliin, mutta karstaamisesta sain otetta. Aiemmat yritykset museoissa tms. ovat tainneet kariutua turhan voiman käyttöön. Kuin lapsen hiuksia harjaisi, kuten ohjaajamme opasti. Ja yksinkertaisuudessaan kuin lasten leikkiä ja oli kuulemma aikanaan lasten työtä. Karstaukseni tuloksia tummasta villasta kuvan keskivaiheilla.

Enemmän aikaa meni siis valmistelutöihin kuin varsinaiseen kehräämiseen, jossa en ollut niin toivoton kuin olin pelännyt. Mutta kaukana sujuvasta, tietenkin. Värttinäni kuvan alareunassa. Jenni Sahramaan blogista voit tarkistaa miltä se näytti kädessäni.

Valmistelutöihin meni aikaa myös kankaankudonnassa. Vaikka sen ohjaaja toi paikalle valmiit loimet, kului lounasta edeltävä aika kapeahkon palttinaloimen niisimiseen. Tavallaan harmitti, etten ollut työssä mukana, mutta kun olen kuitenkin samaa tehnyt moderneissa kangaspuissa... Alla olevassa kuvassa nelivartisen toimikkaan niisimistä, joka ei tullut lauantaina valmiiksi.

Olin kokenut pystypuut jotenkin mysteeriseksi välineeksi, mutta saatuani palttinapuissa vihdoinkin ymmärryksen siitä, miten viriö aukeaa, ei kutomisen mekaniikassa ollut oikeastaan mitään outoa. Huvikseni kudoin viitisen senttiä jatkoksi kuvassa näkyvään.

Käsitöistä tutkittua:

• Sandra Magnusson: En naken forntid? - om textilforskningens roll i den övergripande arkeologiska diskussionen
• Talvela, Nina: Kerä vieri, keträ vieri : Naisten tekstiilityöt Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan uskomus- ja runolauluperinteessä  
• Kouhia, Anna: Käsityö kulttuuristen merkitysten kantajana 
• Mäkinen, Pirita: Käsityö kokemuksena. Matka käsityön somaestetiikkaan
• Uotila, Outileena: Ajan kokemisesta  

Kun nuorisolle oli tarjolla työtä ja opetustakin

Turun Wiikko-Sanomien selailussa huomioin "ikäsyrjiviä" työpaikkailmoituksia, joita ei enää hyväksyttäisi.

Kaksi ynnä mykkää että kuuroa nuorukaista taikka poikaa vähemmin 13 vuoden ijästä, joilla on keviä käsitys ja hiljainen luonto, otettaisin heti mieluisasti vastaan allekirjoitetun Turussa asetettuun Werstaan. C. C. Böcker. (27.11.1824) (Tämä sopisi jatkoksi kirjoitukseen Vammaisuudesta ennen)

Yksi Poika 13 eli 14 vuoden vanha, saa palveluksen koska hän ittensä Piplian Seuran Präntissä, hyvillä todistuksilla vahvistettu ilmoittaa. (2.4.1825)

Köyhiä lapsia 11 ja 12 vuoden ikäisiä otetaan työhöön Litoisten Verka-Vapriikin. Vanhemmat ja hoittajat joilla näitä on ilmoittakoot heistä niin pian kuin mahdollista on mainitussa Vapriikissa. (17.1.1829)

Työhönottokriteereinä iän ohessa vammaisuus ja köyhyys? Ei hyvältä kuullosta. Toisinaan sentään haettiin ilmoituksilla osaaviakin työntekijöitä:

Yksi maalla tavallisiin työ-askareihin tottunut Piika, joka sen ohessa osaa sekä kehrätä että kutoa kankaita, ja n. e., ja myös elämänsä puolesta on hyvillä todistuksilla edeskatsottu, saa kohta paikan yhdessä maankartanossa Kalantissa, koska hän itsensä löytä antaa P.E. Gestrinin ja Indrenin Kaupapuodissa Turussa. (23.4.1825)

Yksi siivo ja hyvillä avuilla kaunistettu nuorukainen, joka saattaa kelvollisesti kirjoittaa ja aikoo Kirjain pränttäystyöta eteensä ottaa, saapi kohta paikan Chr. L. Hjeltin, tykönä. (22.10.1825) 

Lapsityövoima ei 1800-luvun alussa ollut tietenkään yllättävä löytö, toisin kuin maininnat koulutuksesta. Turun Wiikko-Sanomissa 22.1.1825 kirjoitettiin Suomen Huoneenhallituksen Seuran asettaman koulun tutkintopäivästä ja todettiin "on kuitenkin niiden luku, jotka ovat tahtoneet Kouluun vastaanotettaa, ollut niin suuri, että kaikkia ei ole taittu ottaa; että Koulun Matrikelissa (Nimikirjassa) on 120 Oppilaista, joista kuitenkin 55 ovat jo poismenneet".

Nimikirja toivottavasti jossain tallessa ja koulun toiminnasta Talousseuran historiikeissa tekstiä? Ainakin koulu vilahtaa Darja Heikkilän artikkelissa Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin ja Irene Ylösen artikkelissa  Maahenkeä vai lisäansiota? Maaseudun naisille suunnattu käsityöneuvonta 1800-luvulta 1960-luvulle.

Turun Wiikko-Sanomissa koulu esiintyy uudelleen 3.12.1831, jolloin oppilaiksi haetaan nimenomaan tyttöjä - määrittelemättä ikää vuosina:

Keisarillisen Suomen Huonenhallitus-Seuran Työ-Kouluun tulee vastaanotettavaksi usiampia Oppilaisia, ja taitavat siis siihen ikään ja vahvuuteen tullet tytöt, että he kehrätä osaavat ja toivovat Kouluun tulla, soveljalla Papin todistuksella, ja joska olisit palvelluksessa ollet, myöskin viimeksi saadulla OrlofsSetelillä varustetut, tämän asian tähden ilmoittaa heitänsä Koulun Opettajan tykönä, Leski Roua Kaptenska Hobin, joka asuu Seuran talossa. Koulussa opetetaan kehrämään ja kutomaan, myöskin drälli (servetti) kankasta parhaimpain neuoin jälkeen, ja viellä kirjoittamaan ja luvunlaskuja harjoittelemaan.

Kapteenska Hobin lienee ollut 22.6.1824 Pietarsaaressa kuolleen Gustaf Adolf Hobinin leski Christina Beata Böcker (s. Vaasassa 8.2.1782, k. Turussa 9.8.1853), joka esiintyy Genos-artikkelissa. Juha Vuorelan blogitekstistä selviää, että Christinan Ebba-tytärkin toimi Talousseuran koulun opettajana.

Kuvituksena  Hugo Backmanssonin maalauksesta Läksyn kuulustelu (1890) Daniel Nyblinin ottama mv-valokuva. Kyse on kadettikoulusta, mutta ei kai se nyt ole niin tarkkaa, tunnelmakuvien kanssa.

Neula kädessä

Olenkohan koskaan ollut yhtä kiitollinen kristinuskon tulosta Suomeen kuin viime lauantaina kinnasneulakurssilla? Kristinusko antoi meille nunnat Naantaliin ja useimpien historiakirjojen mukaan (alkuperäinen lähde?) he toivat kv-kontakteillaan neulomisen teknologian keskuuteemme. Kyseisen teknologian arvon opin kiroillessani teelmäni ääressä.

Olin kurssilla ymmärtääkseni miten vuosisatojen ajan Suomessa saatiin lapasia ja sukkia aikaan. Ehkä kauemminkin, sillä tieto alkaa vasta ruumishautauksista. Maailmalta tunnetaan jopa kolmetuhatta vuotta vanhoja esimerkkejä. Niiden pienellä piiperryksellä ei kylläkään ensisilmäyksellä ollut mitään yhteistä oman yritelmäni kanssa. Ja tämä oli se viimeinen, epäonnistuneempien jälkeen.

Hitaampaa ja hankalampaa kuin virkkaus ja neulominen. Noin neljässä tunnissa sain silmukat hallintaan, mutta langanjatkoa en saanut onnistumaan ilman sotkua. Suoritus riitti minulle ja jätin sunnuntain osuuden kurssista väliin. Vuosien odotuksen jälkeen.

Lisää tietoa...

• Sivusto neulakintaista.
• Väkerrystä blogissa m.m. Sen seitsemää sorttia - Seven ways ja Videot neulakintaasta - How to make nalbinding mittens
• Tekniikasta pdf , sivustolta Käspaikka.
• Strömsön ruotsinkielinen ohje videoineen
• Bernhard Dankbarin englanninkielinen sivusto
• Marjut Nordberg: Käsityökohtaamisia muinaisuuden kanssa. Neulalla neulominen eli kinnasneulatekniikka ...muutakin kuin neulakinnas?
• Krista Vajannon sivu, jossa linkki graduunsa Euran emännän neulakintaista ja videoita.Nämä linkitettynä myös Helsingin yliopiston sivulle.
• Jenny Kangasvuo: Suomalainen muinaispuku - myöhäisrautakautinen vai nykyaikainen juhlapuku?

Tutkivasta oppimisesta sivusto Esine elää.
Kulttuuriperintö ja oppiminen (pdf)
Suomen kulttuuriperintöseuran opetusaineistot

Päivi Marjanen: Koulukäsityö vuosina 1866–2003. Kodin hyvinvointiin kasvattavista tavoitteista kohti elämänhallinnan taitoja

Museoitua tyttöilyä

Taannoisen naishistoriapostauksen lopuksi linkitin museotietokannan merkkausliinoihin. Ne eivät suinkaan ole ainoita suomalaisten tyttöjen elämään liittyviä esineitä, joissa on tallella henkilötieto. Ruotsalaisen Kringla-haun kautta löytyi Nordiska Museetin kokoelmista paperinukkeja, jotka oli tehnyt vuosina 1870-79 Uudessakaarlepyyssä Terese Aminoff o.s. Silfvart (1859-1902) ja Irene Wahlberg (1858-1943). Nuket lahjoitti museokokoelmaan edellisen tytär Gunnel Aminoff, joka kaupungin yksityisen tyttöjen koulun oppilaslistan mukaan syntyi vuonna 1887.

Nordiska Museetin kokoelmatietokannasta löytyy myös 7 naantalinnukkea (nådendalsdocka). Muun muassa iloinen sotilas. Neulotut nuket näyttävät kaikki hauskoilta, mutta valitettavasti valokuvista puuttuvat selkeät käyttöehdot... Tekoajat on merkitty välille 1900-1926 ja taustoitukseksi on lainattu tietoja Riitta Pylkkäsen tekstistä Dockor och tennsoldater (Finlands Nationalmuseums bilderbok nr 1, Helsingfors 1961, s. 3). Sen perusteella nukkeja tehtiin nimenomaan kylpylävieraille matkamuistoiksi. Tekemisellä elättivät itsensä erityisesti satulamestari J. Lindbomin tyttäret Charlotta, Carolina och Josefina. Dock-Lotta tapasi istua Naantalin laiturilla neulomassa ja myi samalla sukkia, nukkeja sekä piparkakkuja.

Hiskin mukaan satulamestari Johan Lindbomille syntyi Naantalissa tyttäret Ulrica Carol: 14.11.1834 ja Rosalie Josephine 3.5.1838 eli nämä lienevät kaksi edellä mainituista.

Neulotuista nukeista on Naantalista raportoitu Åbo Postenin numerossa jo 24.7.1875:

Dessutom ha wi orten kända sticksöm som till och med slagit sig på att åstadkomma dockor af det kuriösaste, oskyldigaste slag, mjuka, fredliga och oskadliga leksaker för småttingar. Om lyckan är god, göra några af Nådendalsdockorna en tripp öfver Oceanen till werldsexpositionen i Filadelfia!

Lienevätkö suomalaisen käsityön näytteet sitten päätyneet Atlantin taakse? Ainakin löytäneet tiensä Virkki-käsityömuseoon ja yksityiskotiin (blogipostauksen viimeinen kuva). Porvoon nukke- ja lelumuseon sivuilla on viimeisen (?) valmistajan haastattelu vuodelta 1966.

Linkkiretki käsitöihin

Kinnasneulani odottaa edelleen käyttöönottoa, joten kuvituksena ainoa elämäni aikana neuloma sukkapari. Tarkoituksella erilaiset. Ja neulomisella tarkoitan siis sitä puikoilla heiluttamista, jota myös kutomiseksi kutsutaan. Ritva Koskennurmi-Sivosen Neulonnan perusteet käsittelee ilmeisesti samaista tekniikkaa ja selostaa myös sen historiaa.

Toivottavasti joskus koittaa päivä, jolloin voin esitellä neulaamisen tuloksia ja panttaan tekniikkaan liittyvää linkkikokoelmaani vielä vähän aikaa. Mutta muutakin käsitöihin ja käsityöläisiin liittyvää on kertynyt:

Suomen käsityön museon Käsityönurkassa voi lukea Korsnäsin villapaidoista, Kruunupyyn kaislatöistä ja saada ohjeet vohvelipujotusliinaan. Siinä on perinnekäsityö, jonka minäkin osaan tehdä.

Samaisella museolla on sivuillaan myös Aikamatka käsityöhön, jossa esitellään miehiset ammatit veneveistäjä, suksiseppä, koristeveistäjä, räätäli, suutari, tiilenlyöjä ja satulaseppä. Musiikin voi sammuttaa vasemmasta alakulmasta.

Ruotsalaisia museotekstiilejä voi tarkastella Nordiska Museetin Textilgalleriet-sivustolla.

Jos nurkissa on vanha neulomakone, niin Kansalliskirjaston digitoimasta materiaalista löytyy Lilla rapid Familje stickningsmaskin Anvisningsbok vuodelta 1876.

Opinnäytteitä yms. julkaisuja:

• Lonkila, Helena: Peilikäs peilinä : kainuulaisen peilikäsraanun kulttuurisen arvon määräytyminen
• Karti, Hanna: Sotakoneen moottori vai kruunun kivireki? Hämeen linnan käsityöläiset ja palkolliset 25-vuotisen sodan aikana 1571-93
• Vastamäki, Tiina: Talouspoliittisen päätöksenteon vuorovaikutteisuus ja sen yksilölle tarjoamat strategiset mahdollisuudet : tapaustutkimus Hans Henrik Boijen toiminnasta Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulun johtajana säätyvallan ajalla
• Nykänen, Katja: Antiikinaikainen kankaan valmistusprosessi : tiedonhankinta ja käytännön sovellus
• Nivell, Jenni: ANKER-POLKUOMPELUKONE : Historia, materiaalit ja restaurointi
• Wetterhoffin värikkäät vuodet
• Irene Ylönen: Maahenkeä vai lisäansiota? Maaseudun naisille suunnattu käsityöneuvonta
  1800-luvulta 1960-luvulle
  

Alla vielä kaksi ryijyä Pienestä tietosanakirjasta.

Esseetä kuin räsymattoa

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Olen aikanaan kutonut muutaman metrin räsymattoa. Huolettomuuteni (lue: huolimattomuuteni) seurauksena niiden reunat olivat kaikkea muuta kuin napakoita, mutta matot kestivät kuitenkin käyttöä.

Perinteisen maton suunnittelu neuvottiin minulle aikanaan niin, että räsykerät piti asettaa värien ja vahvuuden mukaan sopivaan sarjaan ja ottaa muutama kude kustakin kerrallaan. Kun yksi kerä loppui, paikalle vaihdettiin toinen saman oloinen. Tuloksesta sai jonkinlaisen käsityksen työtä tekiessä, mutta koko todellisuus paljastui vasta kun matto saavutti määrämitan ja otettiin puista. Silloin oli turha itkeä valintoja tai huolimattomuutta.

Historiantutkimus ei juuri koskaan etene niinkuin räsymaton kudonta. Tekstiä vatvotaan ees ja taas, laitetaan paikkaa tuonne ja puretaan toisaalta. Sopiva allegoria löytyisi ehkä öljymaalauksesta, joiden valmistumisen seuraaminen on minusta täysin mystistä.

Mutta jos kirjoitettavana on kolme esseetä à 10 liuskaa ja kirjastokirjoilla palautuspäivänsä? Voisiko ottaa ajatuksen yhdeltä kohtaa, hiukan omaa väliin, sitten vierasta ja jatkaa kunnes sivuja tarpeeksi? Fakta - retorinen kysymys - mielipide1 - mielipide2?

Testasin taloushistorian aiheella 'keskiajan maatalous'. Cameronin Maailman taloushistoriasta pohjaväri alkuluvusta ja raitoja varsinaisesti keskiajasta kertovista sivuista. Tämän jälkeen kudetta koossa aivan liian vähän, mutta silmiin osui kulttuurihistorian tutkielmaa varten lainassa oleva Englannin keskiaikaisia talonpoikaisperheitä kuvaava kirja, josta löytyi lisämateriaalia.

Valitsin aiheen listan ainoana hiukankaan kiinnostavana. Eka lukemisella Cameronin teksti ei tuntunut antavan mitään mielenkiintoista, mutta kun sitä luki uudelleen ja uudelleen kuteita hakien ja sai asioita itselle loogiseen malliin, ajatukset alkoivat liikkua. Olen lukenut niin paljon Suomen maatalouden historiaa, että väistämättä syntyi kaikenlaisia linkkejä ja paljastui tietämättömyyden alueita. Eihän Suomessa ollut koskaan pyörällistä raskasta auraa? Aurattiinko täällä alkuaikoina yhteen vai kahteen suuntaan?

Alussa suunniteltu rakenne (ei yllä kuvattu) toimi melko hyvin, mutta "kutominen" oli perin hidasta. Joka istumalla tuli sivun verran tekstiä, mutta istuntojen väliin jäi aivan liian paljon mietintäaikaa. Jostain pitää keksiä ryhdistäytymiskeino.

Sillä ei se essee edelleenkään valmis ole. Kirjastosta tuli juuri eräpäivämuistutus.

Nukkaa seinällä

Kävin viime viikolla tutustumassa Designmuseon ryijynäyttelyyn. Voi olla, että täytyy mennä toisenkin kerran. Vaikka vähän petyin painotuksesta nykyaikaan.

Näyttelyjulkaisua Rakas ryijy en ole tavoittanut kaupunginkirjastosta, mutta lainasin sieltä paksun opuksen Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778-2008 ja ohuemman kirjan Ryijy esillä. Ryijyt Suomen käsityön museon kokoelmassa. Näistä tiivistettynä:

Ryijy-sana juontuu muinaisskandinavian sanasta ry, joka tarkoitti nukallista peitettä. Nukitettuja vaatteita ja viittoja on käytetty kauan, niitä näkyy varhaisimmissa ihmistä esittävissä kuvissa. Suomeen ryijy tuli viikinkiaikana Skandinaviasta länsirannikolle. Kirjallisista lähteistä tiedetään ryijyjä olleen ainakin Suomen linnoissa makuupeittoina 1400-luvulla.

Varhaisimmat ryijyt olivat turkista jäljitteleviä yksinkertaisia ja koristelemattomia peitteitä, joissa nukkapuoli pidettiin alaspäin. Vähitellen, reunoista alkaen, kehittyi 1600-luvun puoliväliin mennessä molemmin puolin nukitettu malli, jossa päälipuolella käytettiin väriä ja koristelua. Kun käyttö ei vaatinut alapuolen nukitusta, se jätettiin pois.

Säätyläiset vaihtoivat ryijypeitteet toppatäkkeihin 1700-luvulla. Läntisessä ja eteläisessä Suomessa ryijy levisi kaikkiin kansankerroksiin 1700-luvun loppuun mennessä. Ryijyjä valmistettiin sekä näyttöön että käyttöön. Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä kudottiin yleisesti tulppaaniryijyjä, Keski-Suomessa kuva-.aiheena oli elämänpuu, Itä-Hämeessä kannuksenpyöriä ja sydämiä, Etelä-Hämeessä ristikuvioita, Uudellamaalla säätyläistyylisiä kukkia.

Kuvassa ommeltu ryijy Kokemäeltä 1980-luvun alusta. Suunnittelu, toteutus ja valokuvaus: Kaisa Kyläkoski. Tilaus ja rahoitus: Tulkkilan ala-aste.

Agda Blom

Uudenkaupungin kultturihistoriallisen museon herrainhuoneessa oli tämän näköinen kirjoituspöytä:
Infolehdykän mukaan sen veisti "uusikaupunkilaisen porvarisperheen tytär Agda Blom 22-vuotiaana. Agda perusti veistokoulun Helsinkiin, ja toimi sen opettajana yli 30 vuotta". Uudenkaupungin naisia esittelevä sivu täydentää

Tunnettuun uusikaupunkilaiseen Blomin kauppiasperheeseen vuonna 1864 syntynyt Agda Blom vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Uudessakaupungissa. Hän oli kiinnostunut mm. purjehduksesta, jossa hän saavutti myös menestystä - aikana, jolloin naisille ei kilpailuissa vielä ollut edes omaa sarjaa. Agda Blom pääsi myös Uudenkaupungin Purjehdusseuran jäseneksi jo vuonna 1901, vaikka virallisesti naiset saivat luvan liittyä seuraan vasta kaksi vuotta myöhemmin. Agda purjehti Loveley- ja Wampo - nimisillä purjeveneillään.

Agda Blom oli 1800-1900-lukujen taitteessa muutenkin poikkeuksellinen nainen. Hän harrasti veistämistä ja olikin siinä erityisen taitava. Agda valmistui veistonopettajaksi Helsingissä Pedagogiska Slöjdanstaltenissa 1889 ja perusti kaupunkiin samana vuonna oman veistokoulun. Agda Blomin veistokoulu oli tunnettu siitä, että siellä tytötkin opetettiin käsittelemään puukkoa ja lehtisahaa. Agda ei koskaan perustanut perhettä. Hän kuoli Helsingissä 65-vuotiaana vuonna 1929. Hän oli opettanut veistoa jopa 12.000 oppilaalle.

Mutta silti "veisto" oli poikien käsityötä koko 1900-luvun?

Marginaalista täydennystä edelliseen sanomalehtiarkistosta

• Uudenkaupungin kansakoulujen johtokunta myönsi 24.1.1889 virkaeron v.t. käsityönopettajana toimineelle Agda Blomille, joka oli kutsuttu apulaisopettajaksi Vera Hjeltin käsityökouluun Helsingissä (1.2.1889 Aura no 27)
• "Puuveistokoulu. Neiti Agda Blomin veistokoulu, joka avattiin syysk. 3 p., alottaa toisen lukukautensa tänään talossa n:o 28 Bulewardinkadun varrella. Koulussa on ollut toistasataa oppilasta, joista nuorin oli 4 vuoden ikäinen. Opetusta annetaan kaikenlaisissa puutöissä eri mallien mukaan. Maksu on 25 penniä tunnilta. Neiti Blom on tunnettu hyvin taitavaksi tällä alalla, jotenka koululta saattaa odottaa parhaimpia tuloksia."(10.01.1893 Uusi Suometar no 7 )
• Agda Blomin veistokoulu aloitti uuden lukukautensa 2.9.1897 osoitteessa Erottaja 19(2.9.1897 Hufvudstadsbladet no 237 )
• Agda Blomin veistokoulu aloitti uuden lukukautensa 16.1.1899 osoitteessa Erottaja 19 -puhelinnumero 2556 (15.01.1899 Hufvudstadsbladet no 14 )

Vuoteesta

Maanantai-illan naishistoriasessioon oli eksynyt (tai talutettu) muutama vastakkaisen sukupuolen edustaja. Yhtään eksemplaaria en nähnyt luentotilaisuudessa, johon eilen (SSS:n kirjastossa tapetun ajan jälkeen) menin istumaan.

Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutus ja käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjasto on syksyksi järjestänyt luentosarjan otsikolla Puhetta vuoteessa ja vuoteesta. Tällä kerralla aiheina olivat Pellavasta puuvillaan – kotitekoisesta tehdasvalmisteisiin (Riikka Räsänen) sekä Liinavaatekaapin arvokas sisältö (Marja Anttila).

Ekasta selvisi, että mikään ei muuttunut ennen 1800-luvun loppua. Eli luennoitsija ei aloittanut ajasta ennen kankaita. Vaan ensin maattiin oljilla. Jos oli varaa niin laitettiin kangas päälle. Jos oli enemmän kangasta ja halua vaivannäköön niin kankaasta muotoiltiin pussi ja täytteet työnnettiin sinne. Jos oli hinkua hienosteluun, niin olkien sijaan saattoi käyttää villaa tai puuvillaa. Ja sitten siirryttiin joustinpatjoihin/hetekoihin/superlonpatjoihin yms.

Kysymysosiossa pälkähti päähäni kysyä luennoitsijalta, onko Suomessa tehty tilkkutäkkejä tarpeesta, samaan tapaan kuin USA:n maaseudulla 1800-luvulla. No eipä tietenkään. Preerialla oltiin ostokankaiden varassa (ainakaan Laura Ingalls Wilderin kirjoissa ei muistaakseni kudota kangasta, kylläkin ommellaan). Suomessa sen sijaan vielä 1950-luvulla:

”Ostin neljä kiloa pellavansiemeniä ja kylvin koulun pihan kukkapenkkejä ja perunamaata myöten pellavaksi. Minulla pitää vuoden päästä oleman hienot pellavaiset liinat ja lakanat. Kesäkuulla kudoin opettajaneidin hylkyvaatteista mattoja ja hetekanpeiton. Hän sävähtäisi varmasti vihreäksi, jos näkisi millaisen arvokkaan omaisuuden olen loihtinut vanhasta roskasta, jonka hän arvottomana hylkäsi.” (Hilja Valtonen: Neiti Talonmies)

1950-luvun tunnelmilla aloitti myös illan toinen luennoitsija ja käsitteli lähinnä 1900-luvun kulutuskäytöksen muutoksia. Kauniita kuvia lakanapitseistä kalvojen koristeena.