Historiantutkimuksen päivät - lauantai

Historiantutkimuksen päivien viimeisenä aamuna kuuntelin session käsitöistä. Riikka Räisäsen esitys käsitteli värjäystä, mutta hän selitti Karjalan pukuja, joista opin enemmän. Ensimmäistä kertaa nimittäin kuulin, että äyrämöisten lisäksi alueella asui 1600-luvulla muuttaneita savakoita, joiden pukeutuminen oli muodikkaampaa. Karjalan kansanpuvun pysyivät siis käytössä kauemmin vastareaktiona ja erottumiskeinona? (Pitäisikö joskus oikeasti perehtyä Itä-Suomeen ja/tai Karjalaan?)

Anna Rauhala järkytti maailmankuvaani merkittävästi kertoessaan, että Museoviraston kyselytietojen perusteella Suomessa neulottiin vielä 1900-luvun alussa englantilaisena tuntemallani hankalalla tavalla. Minulle tuttu tekniikka levisi vasta kansakoulujen myötä. Vaikka Rauhalan mukaan neulominen opitiin useimmiten kotona.

Päivän kutsuttu puhuja oli Pelle Snickars otsikkonaan Modeling the Past — Between the History of Technology & the Digital Humanities. (Kalvonsa ovat saatavilla pdf:nä.) Mallintamista opiskelin korkeakoulututkinnon verran, Polhemin mekaanisia aakkosia näin viimeksi Tukholman lelumuseossa ja kuvatun projektin keskiössä olevaan Faluniin kaivokseen minulla on sukuyhteys. Ajatukseni ehtivät siis lentelemään sinne ja tänne enkä välttättämättä omaksunut sitä, mitä Snickars yritti sanoa mallintamisen ja datan transformatiivisesta merkityksestä historiantutkimukselle. Tai jotain.

Konkreettisemmaksi hyödyksi voi olla mainitsemansa Mediehistoriskt arkiv tai Tekniska Museetin digitoitu vuosikirja Daedalus. (Jälkimmäisistä löysin esi-isäni kertaalleen ja Polhemin oppilaana olleen poikansa useamman kerran.)

Lounastauolle lähtiessä vessajonot olivat niin pitkät, että päädyin poikkeamaan Sibelius-museoon Museokortti kädessäni. En toki kehdannut suunnistaa suoraan vessaan vaan tein pikaisen kierrokseen museossa, jossa parhaan muistini mukaan olen ollut viimeksi 1980-luvun alkupuoliskolla, kun äidin kanssa vietimme Turussa pari päivää. Muistikuvani museosta oli niin tylsä, etten ole sinne sittemmin hakeutunut.

Perusnäyttely vastasi mielikuvaani soitinkokoelmasta, mutta ei ollut niin toivoton kuin olin luullut. Erityisesti ilahduin kuuntelupisteestä, jossa sai kuulla simulaation modernista musiikkikappaleesta tallennettuna vahasylinterille, savikiekolle, vinyylilevylle ja CD:lle. Havainnollisti hienosti teknologian kehitystä.

Esineisiin olin vain vilaissut, joten vasta kuin tämä pysäytti, huomasin, että numeroita vastaavaa tekstiä ei ollut näkyvillä.

Tiskin takana palveleva kertoi, että tekstit olivat lainattavassa vihkossa, mutta koska piti ehtiä syömäänkin jotain, jätin museon tässä vaiheessa. Ruoka löytyi sitten niin nopeasti, että pääsin vielä palaamaan ja minun sallittiin jatkaa vierailuani vihko kädessä. Minut pysäyttänyt esine osoittautui virsikanteleeksi, kuten olin arvannut ja poistuin tyytyväisenä.

Vasta kun kerroin vierailustani small talkina, tajusin, ettei vihossa ollut tuota yhtä sanaa enempää. Ei selitystä soittimen alkuperästä eikä sen luonteesta, joka on olennaisesti eri kuin samassa vitriinissä olevalla jouhikolla ja muilla perinnesoittimilla. Että se siitä positiivisesta fiiliksestä.

Lounaan jälkeen oli vuorossa viimeinen sessio, johon valitsin esitykset keskiajan lähteistä, joiden tulkinnassa on Suomessa tehty virheitä. Tapio Salminen selosti notaarijärjestelmää ja Kirsi Salonen Vatikaania. Kummatkin olivat osin aiemmin kuulemaani, mutta ei haittaavasti. Edelleen ihmetytti miten ammattihistorioitsijat ovat voineet käyttää lähteitä ymmärtämättä niiden takana olevaa prosessia. (Se, että itse mokasin vuonna 2007, ei ole kovin ihmeellistä. Valitettavasti.)