Luurangot Lapuan pellolla

Sanomalehtiarkeologiani (Hesperiankatu, Jyväskylä) osui kolmanteenkin kohteeseen, jota en Museoviraston kulttuuriympäristöportaalista  löytänyt. Lapuan maineen tuntien paikallisesti tätä on tuskin unohdettu.

Vaasa 30.4.1914:

Viime viikolla ojaa kaivaessaan löysi maanviljelijä Heikki Kohtala poikansa kanssa Lapuan Tiistenjoen kylässä n. s. Hiipakan rintapelloilta kaksi ihmisen luurankoa, melkein täydessä hahmossa. Mainitut luurangot olivat kaikin puolin hyvin säilyneet, hampaat olivat kaikki suussa ja toisen rintakehä oli jotenkin eheä sekä täydellinen. Toisen luuranko oli tavallisen suuri. Toisen luuranko oli kein jättiläismäinen ja olivat ne haudattuna noin metrin päässä toisistaan. Näistä oli toisen ympärillä vielä vähän maatunutta puusta tehtyä kirstua ja joitain sotamiesten vaatteiden nappia. Sanotulta paikalta on ennenkin löydetty peltoja kynnettäessä ja äestettäessä ihmisen luita, vanhoja rahoja y. m.. Näistä kaikista päättäen, kuin myöskin vanhoista kansan suusta lähteneistä puheista, voi otaksua, että mainitulla paikalla on ollut hautausmaa, sekä että se on ollut sotamiesten ja matkustajain pysähdyspaikka. Tähän arvatenkin on haudattu ehkä viime Suomen sodan aikana sotilaita, jotka mainitun seudun ympäristöllä olleissa taisteluissa olivat haavoittuneet ja tähän sitte matkan varrella pysähtyessään henkensä heittäneet.

Eikö olisi muinaistutkijan syytä ruveta tarkastamaan mainittua paikkaa ja ottamaan selville, mitä kaikkea mainitulla paikalla on tehty ja tapahtunut.

Löytäjä lienee Heikki Kohtala (1866-1937), joka viljeli Tiistenjoen Topparista ositettua Kohtalaa. Muinaistutkijoiden tulosta paikalle ei ole tietoa, mutta K. K.-K. havainnoi ja jakoi lisätietoa Vaasassa 16.5.1914:

T. k. 8 p:nä, jolloin allekirjoittanutkin oli sattumalta paikalla, löytyi entisen kahden luurangon lisäksi vielä kolmen ihmisen jätteet.

Vaikka tätä hautausmaata, vanhojen tarujen ynnä ennen tehtyjen löytöjen perusteella, on arveltu hyvinkin vanhaksi, pysynee nyt kuitenkin varmana, että ainakin nämä löydöt ovat Suomen viime sodan aikuisia. Mahdollista on, että se kivipatsas, joka joku vuosi sitten löytyi noin 1½ kilom. alempaa, samoin jokirannalta, on vanhemmalta aikakaudelta, mutta tämän nykyisen löydön ei siltikään tarvitse sitä olla. 

Sotahaudoiksi todistautuvat nämä m. m. sillä, että haudoista löytyi vaskisia kantanappeja, joista isommat tavallisen n. s. ryssännapin kokoisia ja pienemmät, joiden päällyspinta oli aivan sileä ja tasainen, olivat tavallisen liivinnapin kokoisia ja muuten muistuttavat nykyään käytetyitä villatakkien teräsnappeja. Se luupäinen kääntöveitsi, joka niinikään haudasta löytyi ja jossa näytti olleen ainakin kaksi terää, ei suinkaan olisi sataa vuotta pitempää aikaa niimkään eheänä kestänyt. 

Kaikki ruumiit näyttävät olleen omissa kirstuissaan, joista toiset olivat kokonaan lahonneet. Paremmin säilyneistä näkyi, että ne oli koottu sepän takomilla rautanauloilla, joissa niissäkin oli kahta kokoa, nimittäin kolmen ja neljän tuuman pituisia. Muuan rautainen koukku, josta ei voi varmuudella sanoa, onko se osa sen aikuisen kiväärin sulkimosta vai liekö joku muu taskuase tai ehkä vain arvoton rautapura, löytyi niinikään muiden jätteiden seasta. Tavattiin myöskin nappia, jotka olivat kiinni jotenkin ehenä säilyneessä paksunlaisessa vaatteessa. Nappeja ei ollut neulottu kankaaseen kiinni, vaan oli ne kiinnitetty siihen aivan erikoisesti kekseliäällä tavalla. Napin n. s. kanta oli painettu vaatteen läpi ja sitten oli vastaiselta puolelta pujotettu kantain läpitse nahkareimi, joka siten esti napin kannan kohoamasta irti kankaasta. Vielä tänä päivänä näkee Venäjältä tuotuja suitsia y. m. valjaita, joiden messinkikoristeet ovat samalla nerokkaalla keksinnöllä nahkaan kiinnitetyt. 

Itse tuo vaatekangas, eli ainakin se osa, jonka tämän kirjoittaja oli tilaisuudessa näkemään, on väritöntä pellavakangasta, niin sanottua neliinvartista. Isonnuslasilla katsottuna näkee, että se on tehty oikein eheistä sydänkuontaloista eikä mistään alaarvoisesta tappuraseoksesta. 

Vainajain luut olivat verrattain hyvin säilyneet, erittäinkin pääluut täysine terveine hampaineen olivat lähes yhtä eheitä kuin konsanaan Helsingin museossa. 

Itse haudan paikka ja sen asema on aivan luonnollinen vainajain lepokammio. Se ei ole mikään satunnainen hätätilassa haettu kätköpaikka, vaan on se varmaankin siksi valittu, kenties siunattukin. Nykyinen, Lapualta Kuortaneelle johtava maantie kulkee lähes kilometrin ulompana joesta sen itäisellä puolella. Entinen vanha tie on kulkenut aivan läheltä jokea ja on tämä tie, josta vieläkin on haamoa jälellä, noudatellut joen rantaa. Ihan tämän tien vieressä, joen puolella, ylävällä multaisella kummulla, ovat nämä kysymyksessä olevat haudat. Joen nykyiseen vesirajaan on haudoista noin 30 askelta. 

Nämä useinmainitut luurangot tulivat esiin pohjatessa matalaa, tuskin lapiopiston syvyistä pellonojaa. Keskipellosta tuli esiin myöskin kaksi vieretysten haudattua, josta voi otaksua, että koko tuo pieni, parisen kapanmaan suuruinen ylävämpi kumpu on kokonaan hautausmaaksi omistettu. Mahdollista on, että ruumiit ovat alkujaan olleet syvempäänkin haudattuna, vaan on multa vuosien kuluessa sateiden ja tulvien aikana, sekä maanviljelijäin sitä muokatessa, vyörynyt jyrkännettä myöten jokeen ja siten tuonut ruumiit näin lähelle maan pintaa.

Vanhat ihmiset ovat tietäneet kertoa, että näillä seuduilla, nykyisen Hiipakan kylän paikoilla, olisi v. 1808—9 sodan aikana ollut venäläisten sotilaiden pysäyspaikka. Siitä päättäen, että haudatut ovat olleet kirstuissa, että niitä on useampia, kenties hyvinkin monta samalla paikalla ja että hautauspaikka on hyvin valittu, todistaakin osaltaan sitä, ettei tässä ole ollut kysymyksessä varsinainen taipaleelle nääntyminen, vaan että näillä seuduilla on yli sata vuotta sitten ollut vilusta, nälästä, haavoista ja muista kärsimyksistä uupuneiden sotilaiden majapaikka. 

Ovatko nämä vainajat sitten omia tai vieraita, onko heidän kehtonsa soutunut täällä taikka tuolla, mitä heimoa olikaan se äiti, jonka polven luona nämä tavoittelivat ensimäisiä askeleitaan, se ei estä meitä antamasta heidän muistolleen kunnioitusta ja heidän jätteilleen rauhallista lepoa.

Kyppi-portaalissa Hiipakka on  "jokirantaniittyä, joka viettää kaakkoon ja etelään. Paikalta on eri aikoina saatu kivikautisia esinelöytöjä. Mahdollinen asuinpaikka." Linkitetystä inventoinnista käy oitis ilmi, että se on rajoittunut esihistoriaan.

Lapualle jätetty Anna

Näin lukee tätä kirjoittaessani lapualaisen talollisen pojan Juho Juhonpojan Geni-profiilissa. Vaimoakaan ei tutkija ole tuntenut, mutta Isoluoman talollisen pojalla sellainen kuitenkin oli. En minullekkaan tosin Lapuan rippikirjan 1769-1793 sivulta 153 hyppää yhtään Anna Juhontytärtä isännän miniänä silmille. Mutta mahdollisesti 12.10.1759 syntyneen Anna Johansdotterin edessä on pojan vaimoon viittava lyhenne? Ei, kyseessä on Juhon sisar, joka syntyi ennen perheen muuttamista Isoluomaan.

Luulen kuitenkin, että Juho Juhonpoika meni 19.12.1777 naimisiin Alasaaren tilalla asuneen Anna Juhontyttären kanssa. Anna synnytti Isoluomassa pojat 18.4.1778 ja 1.8.1779 menettäen molemmat 2 kuukauden ikäisinä. 

Rippikirjan sivulta on selvää, että Juho poistui paikkakunnalta niin lopullisesti, että nimensäkin on vedetty yli. Lähtö ei mennyt määräyksien mukaan, mikä selviää Vaasan maaherran kansliassa 4.6.1784 laaditusta kuulutuksesta. Viisi vuotta odottanut Anna oli valmis solmimaan uuden avioliiton ja haki avioeroa. Juhoa tultiin kuuluttamaan kihlakunnan kirkoissa ja lähiseuduilla ja hänellä oli vuosi aikaa ilmoittaa itsestään. Rippikirjan yliviivauksesta ja merkinnästä "bortresten å andra orten" päätellen miehestä ei Lapualla enää koskaan kuultu. 

Kaaran Kaisan elämästä

Lapualla Kaaran talossa synnytti talon Susanna-miniä 3.9.1844 tytön, joka sai nimekseen Anna Kaisa. Hänen elämästään kirjoitti H. Ks. Suomen naiseen 10/1913 ja epätavallisuudessaan elämäkerta ansaitsee minusta uudelleenjulkaisun.

Kaisalla on takanaan hyvin vaiherikas elämä. Mutta se ei ole suinkaan valoisa eikä läpeensä kunniakaskaan. Päin vastoin! Moni synkkä muisto on tehnyt hänet sulkeutuneeksi ja katkeraksi. Siksi elääkin hän erakon tavoin yksinäisyydessä, maailman unohtamana ja osaksi paikkakuntalaistensa halveksimana pienessä mökissään. Jo ensi kerran nähdessäni Kaaran Kaisan teki hänen persoonansa minuun syvän vaikutuksen, niin että päätin sopivassa tilaisuudessa koettaa ottaa selkoa hänen elämänvaiheistaan.

Tässä tuonoin lähdinkin muutamain lapualaisten seurassa Kaisaa »haastattelemaan». Jo matkalla sain kuulla Kaisan elämänvaiheista niiltä ajoilta, joista hienotunteisuuden vuoksi ei voi häneltä itseltään kysellä. Ystävällisesti vaikka ihmetellen otti hän meidät vastaan; seuraavat tiedot ovat tämän käyntini tuloksia.

Kaaran Kaisan lapsuudesta ei tiedetä paljon. Itse hän ei tahtonut siitä kertoa. Tuli kasvoihin synkkä, katkera ilme, kun siitä oli puhe; sanoi vaan, että oli siinä huonoa jos hyvääkin, niin huonoa, että sitä ei voi kertoa. Äiti oli hyvin ankara ja kova, isä sensijaan lempeämpi. Pienestä pitäin oli hänellä »halua puukon kanssa häärätä, akkain työt eivät kelvanneet». Äitinsä oli kovin pahastunut tästä. »Naisen pitää tehdä naisten työtä, muulla ei voi itseään elättää», oli hänellä tapana sanoa.

Isänsä oli »pelimanni», soitti viulua. Kaisalla lienee myöskin ollut musikaalisia taipumuksia, sillä isän viulua koettamaan hänen mielensä paloi. Sitä hän ei kumminkaan tohtinut tehdä muiden ohessa sisällä, vaan milloin tyttö oli yksin tuvassa, kävi hän kojeeseen käsiksi ja pian oppikin saamaan siitä säveliä. Miten tarkasti hän sitä tutki, voimme päättää siitä, että hän 15 vuotiaana ryhtyi itse veistämään viulua. Epäonnistunut se oli hänen mielestään, mutta sai hän sen kumminkin myydyksi 3:lla markalla. Sen jälkeen on hän tehnyt ja myynyt 12 viulua. Korkein maksu, mitä hän on niistä saanut on 12 mk. 

Katovuosina hänen isänsä möi kotitalonsa, ei voinut sitä enää pitää. Sitten seuraa synkin aikakausi Kaisan elämässä: rikoksia ja niiden seurauksena rangaistusta. Kaaralaiset, Kaisan omaiset, olivat pahamaineista väkeä. Muiden sentapaisten ihmisten kanssa harjoittivat he varkautta ja rosvoutta. Etupäässä varastivat he laitumilta eläimiä, lehmiä ja lampaita, teurastivat ja söivät sekä luonnollisestikin möivät niiden lihaa. Hevosvarkauksissa he myöskin liikkuivat. Kerrotaan, että Kaisa ei ollut suorastaan varastanut, mutta ollut juonessa mukana varkaita avustamassa. Muiden mukana hän myöskin sai kärsiä rangaistuksen: vankeutta, vieläpä sen ajan raa'an tavan mukaan raippojakin.

Vankeudessa ollessa syntyi Kaisalle poika. Siellä hän myös tutustui erääseen lapualaiseen Matti Reisbakkaan, joka kärsi murhasta rangaistusta. Tämän kanssa hän myöhemmin meni naimisiin. Mies oli puuseppä ja hänestä sanotaan, että hän oli perin rehellinen ja kunnollinen, vaikka hän äkkipikaisuudessaan oli tappelussa surmannut miehen ja joutui siitä vankeuteen.

Kun Kaisa pääsi vankilasta, alotti hän elämänsä uudelleen ryhtyen rehellisellä työllä elättämään itseänsä ja pientä poikaansa. Ei hän ensinkään enää liittynyt siihen rosvojoukkoon, johon hän omaistensa kanssa ennen oli kuulunut. Ammatikseen valitsi hän suutarintyön; mutta sen ohella teki hän puusepän työtäkin, etenkin sitten kun oli mennyt naimisiin useita vuosia myöhemmin vankilasta vapaaksi päässeen Matti Reisbakan kanssa. Mutta tämä avioliitto ei tullut pitkäaikaiseksi miehen kuoleman tähden, ja Kaisa oli taas yksin taistelemassa leipänsä puolesta. Yksi hänen veljistään oli rakentanut pienen mökin itselleen likellä entistä kotitaloa, mutta hän muutti Amerikaan ja möi lähtiessään mökkinsä Kaisalle. Tämä oli silloin hyvin alkuperäisessä kunnossa, »ikkunoita ja paljo muutakin siitä puuttui». Kaisa laittoi kuntoon kaikki ja siitä hänelle jäi velkaa 100 mk:kaa, jonka hän on sittemmin ansiollaan maksanut.

Tämä mökki on aukealla paikalla Lapuan ja Nurmon välisen maantien varrella. Ei ainoakaan pensas kaunista kotipihaa. Tässä mökissä alotti Kaisa varsinaisen ammattinsa. Ensin hän alkoi tehdä lastenvaunuja, n. k. »vankkureita». Puutyöt teki hän kaikki kotonaan, mutta sepän työt, mitä missä tarvittiin, erään läheisyydessä asuvan torpparin pajassa, ensiksi torpparin johdolla, mutta pian aivan omin päin. Lastenvaunuista sai hän 12 mk:kaa kappaleelta. Niitä hän arveli tehneensä noin 50 kappaletta. Toalettipeilejä hän myöskin tähän aikaan valmisteli. Ne ovat oikein hyvin tehtyjä. Säätyläisetkin Kaisan peilejä ostivat. Olen ollut tilaisuudessa näkemään yhden niistä eräässä perheessä Lapualla, eikä siitä ollenkaan voinut päättää, että se olisi ollut tottumattoman työtä.

Vähitellen tulivat kuitenkin nykyaikaiset tehtaissa valmistetut lastenvaunut maaseudullakin käytäntöön. Kaisan vankkurit eivät enää käyneet kaupan ja hän oli pakoitettu valitsemaan jonkin uuden alan. Nyt hän valmistaa käsikärryjä, ja on niitä tehnyt tähän mennen 14 vuotta. Tällöin tuli oman pajan tarve entistä kipeämmäksi ja sitä ryhtyi Kaisa puuhaamaan. Aivan yksin, ilman minkäänlaista apua hän sen teki. Alkuperäinen se kyllä on, mutta vastaa täydellisesti tarkoitustaan. Seinät ovat suurista, hyvin tiiviisti päälletysten ladotuista turpeista ja katto laudoista. Myöskin palkeet on hän itse valmistanut; ainoastaan alasin on toisen sepän takoma. Kun hän noita raskaita turpeita nosteli ja asetteli paikoilleen, sai hän ruumiiseensa vammoja, jotka häntä elinaikansa vaivaavat.

Paikkakuntalaiset ostivat halukkaasti Kaisan kärryjä; mutta hänen ostajapiirinsä oli liika pieni. Siksi päätti Kaisa viedä tuotteitaan maailman markkinoille lähtien kärryineen Pietarsaareen. Siellä saikin hän ne kaikki myydyiksi. Hänen tuotteensa tulivat nyt tunnetuiksi ja pari rautatieläistä tarjoutui hänen asiamiehekseen. Heidän välityksellään myydään nyt Kaisan käsikärryjä Pohjoisessa päin Ylivieskassa, Kokkolassa ja Pietarsaaressa, sekä myöskin etelä-Suomessa, Helsingissä asti.

Kaisa ei muista kuinka monet kärryt hän on valmistanut, mutta arvelee niiden luvun nousevan ainakin 150:een.

Nämä kärryt ovat erinomaisen siroja ja keveitä ja oikein hyvästi tehtyjä kaikin puolin. Aivan yksin Kaisa niitä valmistaa, tehden sekä puu- että sepäntyöt. Hänelle ehdotettiin, että hän teettäisi kärryjenlavat jollakin puusepällä, mutta Kaisa sanoo, etteivät ne sitten tahdo hänen ostajilleen kelvata. He eivät saa lavoja niin keveiksi, kuin Kaisa itse. Kärryistä saa hän 20 mk:kaa kappaleelta. Kysyin mitä hänelle jää työpalkaksi, mutta sitä ei hän voinut sanoa, ei ole koskaan tullut laskeneeksi. Kertoi vaan, että kun talvi on loppunut, silloin ovat hänen kesäiset ansionsakin lopussa. Usein häneltä puuttuu keväisin rahaa työtarpeisiin. Mutta suurella kiitollisuudella kertoi Kaisa menevänsä silloin kauppias Hautasen puheille ja häneltä aina saavansa laskulla työtarpeensa. Kauppias Hautanen puolestaan antoi Kaisasta sen arvolauseen, että hän on perin rehellinen. Aina hän maksaa pennilleen sen, mitä hän on velaksi ottanut, eikä ole koskaan koettanut missään pettää.

Suuria eivät Kaisan raha-ansiot ole olleet. Mutta hän on kumminkin voinut itseään ja poikaansa kunnollisesti elättää. On hänelle joskus jäänyt vähän säästöäkin, koska on saanut edelläkerrotun rakennusvelkansa maksetuksi. — Neljä vuotta sitten sai Kaisa »häivää» toiseen silmäänsä. Silloin oli hänellä koossa 30 mk:kaa. Näillä rahoilla lähti hän Vaasaan silmälääkärin luo. Kymmeneen markkaan oli noussut kyyti ja muut menot. Siis piti silmä parantaa 20:llä markalla. Lääkäri leikkasi silmää ja siitä olikin apua. Kaisa sai osaksi näkönsä takaisin. Kun lääkäri tahtoi leikata silmää toisenkin kerran ja sanoi, että se silloin paranee täydellisesti, esteli Kaisa; hän arveli, että 20 mk. ei riitä kahteen leikkaukseen. »Rahasta ei ole kysymystä» oli hyväntahtoinen lääkäri vastannut, mutta Kaisa sen ymmärsi niin, että tohtori hakee palkkionsa kunnalta, ja se kävi Kaisan kunnialle. Salaa hän lähti Vaasasta, ja niin jäi toinen silmä puolisokeaksi. Tämä on tietysti hänelle suureksi haitaksi työssään.

Yhden ainoan kerran on Kaisa astunut julkisuuteen. Lapuan maanviljelysnäyttelyssä 1898 oli hänellä kärryjä näytteillä. Siinä tilaisuudessa piti maanvilj.-seuran puh.-joht. Maanviljelysneuvos Björkenheim Kaisan teollisuustuotteista puheenkin, kiittäen tätä toimeliasta naista.

Kaisan elämän vaatimukset ovat hyvin pienet. Sen voi helposti huomata, kun käy hänen luonaan. Tuvassa todellakaan ei ole minkäänlaisia ylellisyystavaroita. Pöytää ei siellä ollenkaan näkynyt. Höyläpenkki saa nähtävästi tehdä sen palveluksen. Yksi ainoa tuoli oli tuvassa; se olikin työtuoli, pyöreä, lammasnahalla päällystetty. Tämä ynnä sänky olivat Kaisan ainoat huonekalut. Työkaluja sen sijaan on paljon ja monenmoisia. Niitä käyttäessä ovat Kaisan kädet muodostuneet miehen käden suuruisiksi.

Pojastaan ei Kaisalla ole iloa, sillä hän on juoppo. Useita vuosia on hän oleskellut työansiolla Ruotsin puolella.

Luulisi, että nainen, joka on saanut näin paljon kovaa kokea, olisi kokonaan paatunut ja tylsistynyt. Mutta olin huomaavinani, että syvältä Kaisan sydämestä vielä löytää kieliä, jotka soivat puhtaasti ja kauniisti.

Pitkän elämänsä aikana on hänen osakseen tullut paljon tylyyttä, kovuutta ja raakuutta, mutta perin vähän hellyyttä. Lapsuudenaika, tuo ihmiselämän ihanin ikäkausi, on ollut sellainen, että sen synkät varjot ulottuvat hänen elämänsä iltaan saakka, niin että hän sitä muistellessa häveten loi katseensa maahan. Merkittynä, häväistynä on hän palannut vankilasta; ja kuitenkin on hän kaikesta huolimatta jaksanut alennustilastaan kohota rehelliseksi, ahkeraksi naiseksi, joka tarmokkaalla työllään vielä vanhoilla päivilläänkin itseään elättää, milloinkaan turvautumatta kunnan tai hyvien ihmisten apuun.

Täytyy ihmetellen kysyä: mitä Kaisasta olisikaan voinut tulla, jos hän olisi elänyt toisissa olosuhteissa. Jos hän olisi kasvanut hyvässä kodissa sekä saanut lahjainsa mukaista kasvatusta ja opetusta, olisi hänestä varmaankin tullut jalo ja alallaan harvinaisen kyvykäs nainen. 

Kuva: Joulu-rauha 1911

Kyllä pitää olla oma tietokanta ja sivusto!

Jokaisessa museoihmisten keskustelutilaisuudessa on tuntunut löytyvän joku, jonka mielestä museoiden on kannattavampaa luoda ikiomaa digisisältöä esim. Wikipedian sijaan. Suomen Kuvalehti 29/2013:ssä tällaista ratkaisua perusteli Lapuan kaupunginmuseoiden intendentti Teppo Ylitalo (joka myös Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtajana tunnetaan) sanoen

Halusimme, että verkossa olisi yksi paikka, johon olisi koottu kaikki erilaisissa formaateissa oleva tieto Lapuasta. Tekstin lisäksi halusimme sivustolle valokuvia, ääntä ja kommentointimahdollisuuden.

Yksi paikka kuullostaa yhtä suloiselta kuin yritysten yksi-iso-tietokanta-hankkeet. Ja yhtä epärealistiselta. Vaatii nimittäin sen, että kaikki tekijät haluaisivat kontribuoida samaan paikkaan samoilla säännöillä. Pitkällä SSS-kokemuksellaan Ylitalon pitäisi ymmärtää kuinka mahdotonta moisen järjestäminen on.

Ylitalon SK:ssa mainostama, 2011 alkaen kehitetty ja 14.7.2013 julkaistu Lapuan historian ja kulttuuriperinnön sähköinen tietokanta Helemi koostuu tällä hetkellä artikkeleista, valokuvista, dokumenteista ja äänitiedostoista. "Uutta sisältöä tulee koko ajan, ja sitä pääsee lisäämään ja kommentoimaan kuka tahansa omalla nimellään rekisteröitynyt käyttäjä." Valokuvissa on tallennusmahdollisuus isona tiff-tiedostona, osassa arkistolähde ja missään en näe kuvien käyttöehtoja. Joihinkin on lyöty tekijänoikeus (!) leima, vaikka digitointi ei luo tekijänoikeutta (mistä oli keskustelua toukokuussa).

Jahaa, (c)-merkittyjen kuvien käyttöehdot olivat kohdassa Käyttöohjeet. Muita ilmeisesti koskee saman tekstin lausuma "HELEMIn aineistoja voi käyttää vapaasti." Joten kuvituksena "Ville ja Lempi Alasaaren lapsia. Helemi, Lapuan historiallinen tietokanta. helemi.lapua.fi. Luettu 26.7.2013."

Missään ei näy tilaa linkeille, eli Lapuaan liittyvä tietous kuten vanhan Lapuan 3D-malli tai Hirvijoen Yläkylän sivusto eivät tule tätä kautta löytymään.

Sillä internet on ja tulee olemaan villi ja vapaa paikka tiedonlevitykseen. Ja institutionaalista sivustoakin riittää lähes joka paikaan, minkä osoittaa Johanna Pärkän ja Eevan Turusen opinnäytetyössään Uusia tuulia Lappi-osastolle : Kotiseutu- ja aluekokoelmat Internetissä tekemän kirjastojen sivujen kartoituksen tulokset. Joista riittäisi tälle blogille sisältöä kevyesti ensi vuoden puolelle asti...

Lapualainen Kaisa

Oulun ilmoituslehti julkaisi 3.6.1894 Wasabladetista käännetyn uutispalan:
"Suurenmoinen kangasteollisuus on äkkiä tullut kukoistukseen Lapualla. Paikkakunnan irtonainen naisväki kuuluu yleisesti ryhtyneen valmistamaan kankaita, enimmäkseen koko- ja puolivillaisia trikoita, jotka osaksi ovat aivan ulkomaisten tehtaan kankaitten kaltaisia. Muuan yli 70 vuoden oleva leskivaimo Kaisa Nordman työskentelee noin 30 kutojattaren kanssa. Itse mummo hankkii aineet. Hänen kankaansa ovat kaikkialla maassa saaneet ostajia. "

Kaksi vuotta myöhemmin Oulun ilmoituslehti jatkaa raportointia "Kotoisen kangasteollisuuden harjoittajana on itsellisnainen Kaisa Nordman huomattava. Hän on tunnettu eteväksi semmoisen liikkeen harjoittajaksi. Langat hän ostaa tehtaista ja värjäyttää ne sitten mielensä mukaisiksi. Niistä kudotaan sitten jos minkälaisia kankaita, enimmiten kumminkin miesten vaatteita varten. Useita kymmeniä naisia on hänellä työssä, toiset kertaavat lankoja ja laittavat kankaita kutomakuntoon ja toiset kutovat. Kaikki saavat tehdä työtä kotonaan ja kukin semmoista tehtävää, mihin parhaiten pystyy. Työnantaja valvoo sitten tarkoin, että kaikki tulee kunnollisesti tehdyksi, ja että hän siinä onnistuu, sitä todistaa parjaiten se seikka, että hänen teoksensa ovat monessa näyttelyssä saaneet palkintoja ja vielä paremmin se, että ne käyvät hyvin kaupaksi. Niitä myydään melkein kautta maamme etenkin kaupungeissa ja kauppamatkustaja myöskin on toimessa, sekin tietysti nainen."

Matrikkelin Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla ja Hiskin perusteella Kaisa oli syntynyt Lapualla 26.6.1835 talollisen Johan Henriksson Tyniälän (s. 21.6.1799) ja tämän vaimon Maria Thomasdotterin (s. 2.2.1806) tyttäreksi. Kaisa vihittiin 25.11.1868 torppari Johan Henrik Johansson Nordmanin kanssa.

Lapuan rippikirjan aukeaman ja Hiskin perusteella Kaisan äidin vanhemmat olivat Thomas Jeremiasson Tynjälä (s. 25.2.1771) ja Anna Gustafsdotter (s. 8.5.1775). Thomaksen vanhemmat puolestaan Jeremia Hendriksson ja Wendla Jöransdotter, Tynjälässä. Sekä Thomas että Jeremias löytyvät verkon sukutaulusta, joka vie ajassa taaksepäin Tynjälässä niin kauas kuin asiakirjoja riittää.