Jääkuutioiden alkuvaiheet Suomessa

Jatkeena jään otolle ja säilytyskäytölle on syytä sanoa (lue: kopioida vanhoista lehdistä) pari sanaa myös juomien viilennyksestä jääpaloilla. Varhaisin aiheesta löytynyt suomenkielinen artikkeli on Kaupunkilaisten juoma-aineet, jossa ulkomailla "juomat ovat kesäaikana niin lämpöisiä, että on välttämätöntä panna jääpala lasiin" (Työmies 2.8.1904)

Tuulispäässä 7/1909 julkaistu Heino Aspelinin (1881-1957) piirrossarja antaa ymmärtää, että jääpalojen käyttö alkoholijuomissa oli saapunut ainakin Helsinkiin. 

1. Jää sahataan.  

2. Jää kuljetetaan kaupunkiin. 

3. Jään säilytys.

4. Nautitaan ravintoloissa "Sherry Cobbel'in" y. m. muodossa.

Helsinkiläisessä anniskelupaikassa vuonna 1873

Matti Meikäläinen
25/1892

Helsingin anniskeluyhtiö - Helsingfors Utskänknings-Aktiebolag, jonka voitot ohjattiin sääntöjen mukaan työläisväestön hyväksi, aloitti kesällä 1873 "kolmella ja sittemmin seitsemällä myöntipaikalla" (SWL 2.9.1873). Sijaintien etsintä olisi haastavaa, sillä asiakaskunta ei tarvinnut osoitekalenteriin tietoja löytääkseen perille. Meillä on kuitenkin mahdollisuus päästä virtuaalivierailulle, nimimerkin Kaima silmien kautta (US 15.12.1875):

Käykäämme nyt Helsingin anniskelupaikoissa, semmoisina kuin ne olivat ja järjestys niissä puolitoista vuotta sitten. Emme tiedä minkälaisia muutoksia yhtiön säännöissä ja taksassa jälemmin on voitu tehdä; pääasiallisesti lienevät samanlaiset kuin alkuansakin. 

Kun astumme huoneesen, kohtaa silmämme ruokoisan näyn: tiskillä senkin seitsemän röykkiötä eri-laatuisia "sapuska"-aineita: voileipiä, lihan, kalan tai juusto-sipaleen kanssa, munia, piiraisia, makkaroita, vehnäis-leivoksia y. m. Kaikki nämät herkut ovat yhtiön palkkaaman hoitajan pidettävät, ja voitto niistä hänen. Voileipä maksaa 5 tai 10 penniä, kokoansa myöten. Tiskin takana kohoaa kattoon asti laadikko, ylikerrokset koristetut juoma-astioilla, limonaadi- ja mesipulloilla, sikari- ja papyrossi-tukuilla: alempana kolme pulskeata ankkuria, kaksi viinaa, kolmas punssia, vielä eräs olutankkurikin, olutkoria ja siinä — kaikki. 

Huoneita on kaksi tai kolme ja ne, niinkuin myös huonekalut, pöydät ja tuolit, siistit. Seinämille on naulattu yhtiön säännöt ja taksa suomeksi ja ruotsiksi, joitten mukaan maksu on heti suoritettava otetusta tavarasta; velkaa ei saa kukaan. Viinaryyppy maksaa 10 penniä (nykyisin ei saa viinaa ilman „sapuskatta", kiitettävästi kyllä), olutputeli 30 p. ja lasi punssia 25 p. Olutta saa myös lasittain 10 pennillä. Juopuneille ja ala-ikäisille ei saa mitään päihdyttävää antaa. Vielä sanotaan, mihin aikaan yhtiön ravintolat avataan (kl. 6 aamulla) ja suljetaan (kl. 10 ehtoolla). Pyhäpäivinä aamu-puolella vastaan-otetaan ainoastaan ruokavieraita; ehtoolla avataan ovet moniaaksi tuntia muillekin. Sanomalehtiä kustantaa yhtiö myömäpaikkoihinsa, jokaiseen "Hufvudstadsbladet" ja luullaksemme myös "Folkvännen"; niihin, joissa suomea puhuvaisia enemmän käy, on tilattu "Uusi Suometar" ja kukaties myöhemmin myös "Työmiehen Ystävä", jonka painos nykyään aivan todellisesti on 16,000 (!).

Jos meillä nyt on maanantaipäivän aamu, niin näemme erittäinkin surkean näköistä väkeä astuvan sisään; nöyrästi tervehditään, kävellään sitte vähän aikaa rykien lattiata; silmät tiiraa salaa tiskin taakse, ja viimein tuo levoton henki, jyrkän päätöksen tehtyään, seisahtuu tiskin eteen ja pyytää ryypyn, — koukistaa käsivarttansa, avaa suupielensä, ja siinä on aamusiunaus maanantaina!

Pyhkäistään nyt tyytyväisesti suukultaa, katsahdetaan rohkeammin ympärillensä, olisiko tuttavia huoneessa; tämä turha silmäilys vaatii toisen "roikaleen", ja kas: lasi taukoaa miehen huulilla, silmät pienenevät, suu suurenee ja koko muoto kuvastaa ihmeellisintä iloa. Oven suulle on ilmestynyt punaposkinaama, naurusuin ja kiiluvin silmin seuraten toverinsa vapisevassa kädessä kallistelevan viinaryypyn epäiltävää kohtaloa. — Nyt yhdessä muistellaan eilis-iltaista juominkia ja kaikkia sen hupaisuuksia; on vaan paha mieli hivenen, kun nuo uuden takin ostoon aiotut rahatkin menivät. Mutta hävitti hänkin, tuo punaposki-naama, saman verran ja myöhä nyt on katua; onhan toki sen verran vielä rahaa säilyssä että voi ryypyn toverinsa kanssa ottaa ja kaksikin. Ja olutta juodessa nauretaan koko uudelle takille, saahan lämpimää vähemmälläkin, esimerkiksi — 10 pennillä.

Nämät tämmöiset vieraat ovat useammiten käsityöläisiä ja tehtaalaisia, ja aivan monelta näin menee maanantaipäivä päätä selvitellessä ja uutta humalaa hankkiessa. — Toinen laji anniskeluyhtiön holhottia on tuo Helsingin kaupungin parias suku, "hamnbusit" eli "rantakasakat". "Hamnbus" on oikeastaan ruotsalainen nimitys semmoisille henkilöille, jotka satamoissa ovat apuna laivojen lastaamisessa ja lastin purkaamisessa. On jokaisella kansanluokalla oma, määrätty pukunsa, vaan se, joka aina käy "univormussa", ryysyissänsä, se on "hamnbusi"; eikä ainoastaan suuret kaupungit näitä siitä, on heidän heimolaisiansa vähä kussakin. Heillä tavallisesti ei ole paljo varoja, ja minkä he ansaitsevat, sen he uhraa vat viinaan. Mikon ja Bernhardin katujen varrella olevissa anniskelupaikoissa kihisee näitä naapureita päivät läpi. Minkälainen elämä näissä paikoissa toisinaan on, siitä ei voi saada käsitystä, ennenkuin käy katsomassa. Kesäisin ajoin voipi useinkin nähdä Bernhardinkadun varteisen ravintolan edessä miehiä sitkeässä unessa makaavan nurmikossa. Omalla kielellään kutsuvat vieraat tätä paikkaa luostariksi, ja itse he ovat munkkia — nurmikossa kun „mediteeravat". Kaunis luostari, kauniit munkit! 

Pannukakut pidoissa ja torilla

Englannissa laskiaistiistaita kutsutaan pannukakkupäiväksi ja ainakin Kurikassa vuonna 1892 laskiaisena "meidän muori puuhaa rasva-rieskojen ja pannukakkujen valmistamisessa" (Suomalainen 7.3.1892), joten ruokalajia voinee pitää ajankohtaisena.

Ruotsin kielessä SAOB:n mukaan pannukakku tarkoittaa sekä lättyä että uunipannukakkua. Vanhan kirjasuomen sanakirja selite on "ohut paistin- tai uunipannulla paistettu leipä", mutta käyttöesimerkkeistä tämä merkitys ei suoraan selviä. Mistä heräsi kysymys jatkosta ja sanomalehtiaineiston kertomasta.

Ettei asia olisi liian helppoa, varhaisimmassa tekstissä pannukakkujen synonyymi Savossa on juustoleivät eli leipäjuustosta puhutaan pannukakkuna (SJS 3.8.1863). Kyntövakojen vertaaminen kyökkiveitsen leikkaamiin pannukakun viilekkeihin ei selvennä asiaa (Suometar 14.7.1865). J. R. Aspelinin kuvauksessa Maalahdesta pannukakku oli pitoruoka (Suomi 2:6. 1866). Parikkalainen oli nähnyt kulkiessaan "pohjanpuolella" talonpoikaisina herkkupaloina "näkyleivät, letut, pannukakut, riemi- ja monenmoiset sopat, joita meikäläinen ei osaa nimitelläkään" (SWL 12.12. 1868). Pannukakku ei ollut köyhien ruokaa, sillä sanonnan mukaan "Rik'han kuolema ja köyhän pannukakku kuuluvat kauas" (Suomi 8. 1870).

Ensimmäinen selvä maininta pannukakusta jälkiruokana on Nastolan hautajaistapojen kuvauksessa (US 20.10.1879). Laukaalainen mainitsee pannukakun vähäisen maidon käytön yhteydessä (Keski-Suomi 19.3.1881). Pirkkalassa oli tapana pitää loukutustalkoita, "jotka alotetaan iltahämärässä ryypyllä ja "kahvi-plöröllä", pitkitetään pannukakulla, "puoliyö-rualla" ja päätetään mitä herkullisimmalla ruoka-atrialla" (Aamulehti 10.10.1883). Länsisuomalaisissa talonpoikaiskesteissä "tehdään makkarat, paistetaan pannukakut j. n. e" (Sanomia Turusta 14.2.1884). Paheksutussa talonpoikaisessa yleisyydessä suuruksella "aina on lihat ja voit edessä, ja rieskapuurot ja nisujauhovellit ja plätit ja pannukakut" (Aura 21.8.1884). Pälkäneen pidoissa ainakin hetkellisesti "pannukakut ovat pannaan pannut ja paakelsit pakohon ajetut" (Rauman lehti 3.4.1886).

Pannukakku oli myös kaupunki- ja markkinaherkku. Tervaa kaupannut osti torille päästyään "kupillisen kahvia nisun kanssa, palasen pannukakkua ja vieläpä viisi sellaista lovisyrjää, rattahan näköistä, joiden nimeä en tiedä" (Suupohjan työmies 28.7.1885). 

Kallis pannukakku. Äskettäin, niin on meille kerrottu, möi muuan maalaisakka lehmänsä vaasan torilla. Maksuksi sai hän, paitse muita rahoja, myöskin 100 markan setelirahan. Akka, jolla ei mahtanut olla kukkaroa, piti rahaa kädessään ja meni ostamaan joltakin toriakalta pannukakkua, jonka hän otti samaan käteen, jossa 100-markkanenkin oli. Nyt kävi niin ohraisesti, että tuo iso seteli tarttui pannukakun alalaitaan. Akka rupesi syömään pannukakkuansa, eikä huomannutkaan, että 100-markkanen kului kappale kappaleelta samassa suhteessa kuin pannukakkukin. Lopulta oli akka kuitenkin hoksannut hairahduksensa, mutta melkeän myöhään, sillä silloin oli setelistä ainoastaan pieni syrjänen syömättä. — Todellakin sangen kallis pannukakku! (Suupohjan työmies 16.6.1885)

Torinäytelmä. Eräs puolijuopunut nuorukainen oli eilen päivällä tehnyt narinkassa pannukakun kauppaa ja aikoikin ostaa niitä kaksi, joista toisen pisteli maistijaisina poskeensa; mutta visuusko tapasi tahi rahan puute knn maksamatta lähti toisen kanssa juoksemaan tiehensä. Myyjätär, vanha vaimo, ei ollut hänkään hidas, vaan hyppäsi jälkeen ja niin sitä mentiin Hämeenkadulle päin, eukko kirkuen tavattomasti poliisia. Pannukakun anastaja saatiin vihdoin kiinni poliisi vahtikonttoorin kohdalla ja menetti syömättömän pannukakkunsa ja toistaiseksi vapautensakin. (Tampereen uutiset 6.11.1891)

Torilla. Pannukakkujen kauppaaja muija: (maanmiehelle) "Ostakaa pannukakkua." Maanmies: "Ei, mutta ostakaa te omenia." Muija: "Jopa nyt, ei omenat ole köyhän ruokaa." Maanmies: "No, onkos pannukakut sitte?" (Matti Meikäläinen 23/1891)

 Mainintoja on paljon, mutta yksityiskohtia vähän. Pannukakkujen laskeminen viittaa siihen, että sanalla voitiin viitata myös lättyihin, vaikka turkulaisessa esimerkissä erotellaan lätyt ja pannukakut.

Jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa

Suomen Kuvalehti 39/1930

Katsottuani Veritasiumin videon How The Fridge Destroyed One of the World’s Largest Monopolies, joka selitti jäähdyttämisen historiaa, tuli (tietenkin) mieleen ymmärtää paremmin jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa Suomessa. Perusgooglauksella selvisi, että jäätä nostetaan edelleen Puruvedellä talkootyönä.

Sanomalehdissä jäännosto näkyi 1790-luvulta lähtien Turun maistraatin määräyksissä. Kiinteistöilmoituksista käy ilmi, että kaupungissa ja rustholleissa oli jääkellareita. 

Kaikkialla jäiden ottoa ja säilytystä ei nähty vaivan arvoiseksi, sillä Mikkelin läänin maanviljelyskokouksessa syksyllä 1882 inspehtori Vartiainen totesi:

 Yleiseen pelätään jäiden ottoja säilyttämispuuhaa suuremmaksi kun se on ja luullaan siihen tarvittavan kalliita ja suuria jääkellareita. Tämä pelko on kuitenkin turha, sillä jääkellareita ei ensinkään tarvita jos ei tahdota. Kaikkialla missä suomutaa tahi sahanjauhoja on saatavissa, voidaan niitä käyttää jäiden peittämiseen. Kokemus on nimittäin osoittanut, että näillä aineilla peitetyt jäät pysyvät sulamatta paljon paremmin ja kauvemmin. (Pellervo 40/1882)

Saman vuoden meijerinäyttelyssä saatiin lisäohjeita:

Jäiden otto toimitettava Helmikuulla. Sahattua jäät nostetaan pakkaseen jäälle saamaan suurimman kylmyyden. Säilöpaikaksi katsottava joku varjonen ja katoksellinen paikka. Siihen laitetaan alus, joko oljista, sahajauhoista elikkä mudasta. Tämän päälle vedätetään jäät aumamaisiin kokoihin, joiden raot tilkitään jääpaloilla, sekä pakkasen parhaallaan ollessa valellaan vedellä, jotta koot tulevat ikään kuin yhdeksi jääksi. Sitte peitetään ne jonkun kyynärän paksulta, joko sahajauhoilla eli mudalla. Jäitä ei oteta ummehtuneista ja mutalikkovesistä, sillä että niillä täytyy kylmettää maito ja voihoidossa käytettäviä vesiä. (Pellervo 46/1882) 

 

Kotiliesi 4/1932

Onnettomuuksilta ei tietenkään voitu välttyä.

Jokioisista ... Pari viikkoo takaperin sai yksi työmies kylvyn kuin se oli joesta jäitä kiskomassa. Hän tuuppasi jääpalasta jalallansa, pois avannon reunasta ja silloin luiskahti jalka ja mies meni itse avantoon. Onneksi oli toinen mies myös siinä, joka sai veteen joutuneen tukasta kiini ja veti ylös, muutoin olisi mies ollut vellamon uhri. (Sanomia Turusta 27.2.1889)

Maitotalouden merkityksen kasvaessa jäistä tuli aiempaa arvokkaampia. Sekä Suomen maanviljelyslehdessä 2/1887 että Suomalaisessa 15.2.1893 ohjeistus jäiden nostoon ja säilytykseen liittyy meijereihin. Viimeistään vuosisadan vaihteen jälkeen jäätä käytettiin myös kalojen säilyttämiseen, mutta jouduttiin toteamaan

Onpa suuriakin alueita, joissa jäiden käyttö mainittuun tarkoitukseen, näyttää olevan kokonaan tuntematon. Melkeinpä harviaisuutena saa pitää, jos sattuu kalakauppiaan korista jääpalan tapaamaan kaupunkiemmekin kalanmyyntipaikoilla kuumana kesäpäivänä. Ja kumminkin moni rouva ja neitonen ostaisi erittäin mielellään sellaisia kaloja, joita jäät ovat suojelleet kuljetusmatkalla pehmenemästä, mutta sensijaan he useinkin saavat kalan kidutuskantta nostettuaan huudahtaa: 'Uh kuinka vaalenneet kidukset ja pehmennyt kala!' (Kalastaja 2/1913)

Mutta

Löytyyhän toki miehiä kotimaassammekin, jotka ovat sillä alalla melkoisen eteviksi kehittyneet. Sillä jos esim. kesän kuumimpanakin aikana sattuisi jonkun vaikkapa Savossa tai Etelä-Suomessa asuvan herrasperheen mieleen juolahtamaan, että nyt olisi saatava oululainen lohi keitettäväksi, niin heti he, joko sähkösanomalla tai kirjeellä kysäsevät siitä Oulujoen lohien ostajalta. Vaikka kala tulisikin matkalla viipymään pari kolme vuorokautta, vastaa lohikauppias levollisesti: kyllä saatte. — Niinpä m.m. viimekesänä oli Ristiinan pitäjään tilattu Oulun lohi, ja kun juna lähtee tänään Oulusta klo 1/2 12 on se vasta seuraavan päivän iltana kello 9 Mikkelissä. Niinpä tuo komia 14 kilon painoinen ja yli 50 markan arvoinen kala oli saatu pataan vasta neljäntenä päivänä, sen jälkeen kun se Oulujoesta pyydystettiin sekä siitä ilahuttamaan juhlapäivälliselle kokoontunutta yleisöä. Olen saanut tilaisuuden puhutella mainittujen päivällisten isäntää. Hän kertoi lohen olleen pakattuna laatikkoon sahajauhojen ja jäiden sekaan, sekä vakuutti kalan olleen syödessä mitä parhainta. (Kalastaja 2/1913)

Helsingissä jouluksi myydyt tavarat vuoden 1900 tienoilla

Helmi Biesen piirros, Joulurauha 1899. HKM

Ruotsinkielisten vähittäiskauppiaiden lehden Köpmannen joulukuun 1935 numerossa päästettiin helsinkiläiset kauppiaat Axel Manelius ja Emil Tötterman muistelemaan vuosisadan vaihteen joulujen kaupankäyntiä.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä he mainitsivat kuivatun kalan. Sen käsittelyyn oli kaakeliuuneilla lämmitetyissä kodeissa koivuntuhkaa. Toinen menekkituote olivat jauhot, sillä jouluksi leivottiin kodeissa. Kahvin menekin kauppiaat muistivat myöhempää pienempänä ja sen jatkeena oli suosittua käyttää kotona paahdettua sikuria, joka tuotiin Venäjältä samoin kuin paljolti jauhot. Tuontitavaraa Venäjältä olivat myös Krimin sinappi(?)omenat, viinirypäleet, karamellit, herneet, makaronit ja kidesokeri, jota tosin pidettiin heikkolaatuisena.

Ruotsinkielissä ilmoituksissa krimiläisten omenoiden lajikkeita olivat esimerkiksi senaps, Safran ja Kandil (Helsingfors-Posten 22.12.1905), mutta en löytänyt selvyyttä siihen, oliko ensimmäisellä jotain tekemistä sinapin kanssa. Sen sijaan opin, että

Hedelmän viljelys Krimin saarennolla. Syksyn tullessa saapuu hedelmän-ostajia Krimin puutarhoihin. Erittäin haluttuja ovat omenat, joita vuosittain sadat tuhannet puudat lähetetään pohjoiseen. Tänä vuonna, kuten muinakin vuosina, juoksevat ostajat yhdestä puutarhasta toiseen, määräävät itse hinnat, katsomatta koskaan hedelmäin hyvyyteen tahi sadon määrään, ja rahan tarpeessa olevain hedelmän viljelijäin täytyy myöntyä siihen. vähääkään oikein järjestetyn velan saannin puute tuon runsaan, tärkeän ja siellä niin yleisen elinkeinon hyväksi panee Krimin puutarhan viljelijän täydellisesti riippuvaksi ostajasta, joka useimmiten antaa käsirahat tulevaa satoa varten jo keväällä juuri kun rahan puute siellä on tuntuvimpana. (Sanomia Turusta 2.11.1887)

Krimin omenoiden lisäksi Helsingissä oli myynnissä saksalaisia ​​Normen- ja Gravensteiner-omenoita sekä amerikkalaisia ​​Baldwin-omenoita, espanjalaisia ​​Almeria- ja Malaga-rypäleitä sekä italialaisia ​​appelsiineja. Myös banaaneja alkoi olla kaupoissa, mutta ne olivat yleensä epämiellyttävässä kunnossa ja ne houkuttelivat vain pientä määrää ostajia. Kuivatuista hedelmistä kauppiaat muistavat viikunoiden tulleen kauppoihin ennen taateleita. Vuosisadan vaihteen tullipolitiikka teki hilloista suhteellisen edullisia ja ne sopivat monen joulupöytään. 

Helposti unohtuva venäläinen varuskuntaväki oli kauppiaille tärkeä yleisö, jonka ostointo alkoi vasta joulun jälkeen, sillä juhlintansa osui suomalaisessa almanakassa tammikuun kuudenteen päivään.

Lohesta palvelusväen ruokana

Kurkkasin eilen Asmo Kosten uutuuskirjaan Nolo Suomen historia eli kun kaikki ei mene putkeen., joka koostuu "nolosta" tapahtumahistoriaa kronologisesti järjestettynä. Koska lähteenä oli populaari kirjallisuus ei ollut yllättävää että esimerkiksi 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa oli pitkiä aukkoja.  Positiivisen kautta: lähdekirjallisuus oli listattu.

Suurin yllätys selaamillani sivuilla oli "1600-luvulla", jolloin "Lohi on paska kala".

Ruotsin kuningatar Kristiina vahvisti 1600-luvulla lain, jonka mukaan lohijokien varsilla rengeille ja piioille ei saanut tarjota lohta ruuaksi useammin kuin kolme kertaa viikossa, sillä he olivat kirjaimellisesti kurkkuaan myöten täynnä lohta. Myöhemmin tulkinta vielä tiukkeni, sillä 1900-luvun alussa Norlannin metsätyöläisten ja renkien pestaussopimuksiin kirjoitettiin, ettei lohta saanut olla aterialla useammin kuin kahdesti viikossa. Lohi oli arkiruokaa, yhtä tavallista kuin silli eikä sen kalliimpaa.

Kokemäenjoen varrella kasvaneena olen kuullut tämän jutun useita kertoja, mutten koskaan yhdistettynä 1600-luvun lakeihin. Tutumpia versioita löytyi Kansalliskirjaston digitoinneista:

• Lohi oli [Skottlannissa] jokaisen ihmisen jokapäiväinen ruoka ja todistus siihen on sekin että oppipojat kaupungeissa ja palveliat maalla tekivät isäntäinsä kanssa määrän, etteivät syö lohta usiammasti kuin kolmena päivänä viikossa. (Pohjan-tähti 19.9.1866)
• Vielä joku aika sitten kerrottiin lohensyönnin Pohjanmaalla olevan niin yleisen, että palvelusväki palvelussopimuksissaan vaati, heidän ei tarvitsisi syödä lohta useammin kuin viitenä päivänä viikossa. (Kyläkirjaston kuvalehti 11/1912)
• On ollut aika sellainen, jolloin muiston mukaan lohi oli Oulujokivarrella melkeinpä "maanvaivana". iihen olivat kyllästyneet, niin kerrotaan, kaikki sikäläiset eläjät sekä rikkaat että köyhät. Palvelusväkikin otti lohitaloista pestin muka ainoastaan sillä ehdolla, että lohta sai olla ruokana vain määrätyt kerrat viikossa. (Uusi Suometar 29.11.1914)
• Mainitaanpa lohta saadun [Oulunjoesta] toisinaan niinkin runsaasti, että siihen kyllästyttiin, koskapa joskus on palvelusväki vaatinut, että lohta tarjottakoon heille vähemmän kuin ennen. (Metsästys ja kalastus 6/1926)
• Sanotaan ennenvanhaan palvelusväen Perä-Pohjolan jokivarsilla panneen ehdoksi, että lohta saa olla ruokana vain määrätyt kerrat. (Pellervo 9/1926)

Rob Lenders ei ole merkinnyt Suomea artikkelinsa The Historical Truth behind thec “Salmon-Servant” Myth (2023) karttaan, sillä hän keskittyi hauissaan hallitsemiinsa kieliin. Niiden puitteissa varhaisimmat versiot löytyivät Alankomaista 1600-luvulla. Mistään ei ole löytynyt aitoa sopimusta, jossa lohirajoitus olisi mukana eikä myöskään mitään paikallisia tai alueellisia lakeja tai määräyksiä, jotka ovat anekdootin versioissa harvinaisempia.

Lendersin johtopäätös on, että kiertävä juttutyyppi ei viitannut kertojien todella tuntemaan aikaan. Tämän puolesta puhuu se, että historiallisten lähteiden kattamana aikana lohi - tuoreena tai säilöttynä - on aina  ollut niin arvokasta, ettei sitä olisi annettu palvelusväelle ainakaan kyllästymiseen saakka. Lenders pitää kuitenkin mahdollisena, että ennen myllyjä ja kalastuslaitteita lohet olivat Euroopan joissa huomattavan yleisiä.

Lenders ei ollut ensimmäinen asiaa selvittänyt. Jo vuonna 1897 julkaistiin Thomas Nadauld Brushfieldin artikkeli The Salmon Clause in the Indentures of Apprentices. Hänen varhaisin anekdoottilöytönsä oli 1600-luvun Englannista. Tieto tästä kirjasta löytyi erinomaisesta AskHistorians-vastauksesta Redditistä.

Seisovien pöytien historiasta

Elokuun lopulla Petteri Järvinen kyseli FB:ssä "Mistä suomeen on tullut termi "seisova pöytä"? Eivätkö kaikki pöydät seiso? Noutopöytä olisi paljon kuvaavampi.", mutta ei saanut kovin hyviä vastauksia. Tekoälyn käyttäjän kopioima vastaus alkoi "Suomen kielen ”seisova pöytä” on itse asiassa lainatermi, joka on tullut ruotsin kielestä: ”smörgåsbord” → suomeksi käännettynä otettiin käyttöön muoto ”seisova pöytä”.", missä ei ole kielellisesti päätä eikä häntää.

Tekoäly tiesi myös, että "Kun termi tuli Suomeen 1900-luvun alkupuolella, se suomennettiin hieman kirjaimellisesti niin, että ajatuksena oli: ruoka seisoo valmiina pöydällä, josta jokainen voi ottaa itse." Sanomalehtitekstien perusteella ajoitus näyttää pitävän paikkansa, sillä varhaisia esiintymiä ovat viipurilaisen Tervaniemen ravintolan mainokset, joissa tarjotaan "Seisova pöytä: Hyvä voileipäpöytä, lihaliemi pasteijineen ja kaksi lämmintä ruokalajia" (esim Wiipuri 5.2.1902).

Aiemmat seisovat pöydät vain seisovat. Poikkeuksena on ruotsalaisen kirjailija Sigurdin kertomuksen suomennos Rouva Westberg'in kesävieraat, jossa

Oltiin yksimieliset siitä, ettei niin monta mahtuisi istumaan ruokapöytään, vaan päätettiin syödä "seisoalla". Mutta kun överstinna huomautti, että voisi syntyä epäjärjestystä "seisovassa pöydässä", otti rouva Westberg hänen kohteliaasti kädestä ja talutti kunniasijalle... (US 15.5.1891)

Alkuperäisessä tekstissä seisova pöytä oli liikkeellä eli "ett gående bord". Tämä riikinruotsalainen käsite piti selittää suomalaisille sanomalehtilukijoille Hufvudstadsbladetissa 30.10.1869, kun kuvattavana oli Tukholman seuraelämä:

[Bordet] war stort och rikligt serveradt, men, o fasa! man satte sig icke till bords, utan trängdes deromkring för att komma öfwer en tallrik och någon af de många rätterna. Det war hwad swensken kallar ett "gående bord", en tillställning som man troligtwis icke wet af på någon annan ort af jorden, ett afskywärdt bruk och som lärer hafwa uppkommit endast derigenom, att man i Swerige, gästfrihetens land, bjuder så många gäster man kan komma öfwer, men ej alltid har så stort utrymme i matsalen, att man med beqwämlighet kan gifwa plats wid bordet, och likwäl äro de swenska matsalarne mycket rymligare än de franska. 

Nya pressen 17.9.1889

Ruokailutavan paheksunnan jakaa ranskalainen, joka  selittää, että juhlatilaisuuksien lisäksi tarjoilutapa oli käytössä ruotsalaisissa rautatieasemien ravintoloissa. Kuvaus seisaaltaan tai kävellen syömisestä herättää ajatuksen, että nimi liittyisi ruokailijoiden toimintaan eikä pöytiin tai ruokiin, kuten Järviselle kommentoijat ajattelivat. Tulkintaa vaikeuttaa se, että "gående bord" voi 1800-luvun teksteissä olla myös pitkä pöytä, joka "kulkee" esim. seiniä myöden.

Voileipäpöytä oli vanhempi tapa ja illallisen aloitus. Esimerkiksi Hankoniemen kylpylaitoksessa päivälliseen kuului voileipäpöytä ja kolme ruokalajia, joista jälkimmäiset varmaankin tarjoiltiin pöytään, toisin kuin Viipurissa kaksi vuosikymmentä myöhemmin. (US 4.4.1881) 

Yömakkaraa sinapin kera

Syksyllä 1913 Turku otti merkittävän kehitysaskeleen. Th. Eklund oli saanut luvan myydä yöllä kärryistä makkaroita kolmella paikalla: kauppatorilla, alasatamassa ja yläsatamassa (Västra Finland 27.9.1913). Malli oli saatu ulkomaisista kaupungeista kuten Tukholmasta ja Göteborgista (ÅU 20.1.1910). Vuotta myöhemmin Turussa

joutui pari yömakkarakärryjen luona kiistelevää nuorukaista käsikähmään toistensa kanssa. Asiasta ei kuitenkaan koitunut sen vaarallisempaa kuin että toisen hattu tuli pahan näköiseksi ja että herrat pääsivät poliisikamariin. (Uusi Aura 29.10.1914)

Seitsemän vuoden kuluttua on tarjolla kuvausta Tampereelta:

Rautatieaseman ravintolasta saa kuumaa kahvia maukkaita voileipiä melkein mihin aikaan tahansa. Ja "knakkimakkaroata tarjoillaan vielä joka yö", vaikka se Helsingissä onkin "sota-ajan takia estynn’.“ Klo 6 aamulla aukeaa jo muutamien kahviloiden ovet ja kuuma kahvi höyryää viekoitelevana vastaan, vaikka huoneissa onkin jokin aivastuttava sivutuoksu höyryä lisäämässä.

Kaikkein mieluummin pysähtyy kuitenkin tuonne makkararattaiden luokse. Allekirjoittanut on myös usein pysähtynyt sinne ei sentakia, että ne "yömakkarat" olisivat jotakin suuta ja suolia hivelevää herkkua. Ei, vaan seuratakseni tuota rattaiden luona tapahtuvaa lakoonista kaupankäyntiä. Ei siinä tavaroita valikoida eikä hintoja tingitä, kuka maksaa, maksakoon, pääasia, että saa.

-Viidellä markalla.

Pari koneellista haarukanpiston höyryävään kattilaan.

-Pannaanko sinappia?

-Kyllä.

Rahat maksetaan. Välimatka rattaiden ja ostajan välillä pitenee ja makkarain luku nälkäisen kädessä samassa suhteessa vähenee. (Maaseudut Sanomat 15.1.1921)

Helsingissä makkaroita ei tosiaankaan ollut tarjolla.

Ihan valtuustoa myöten ratkaistavaksi näyttää lähiaikoina tulevan yksi kaikkein pienimpiä kunnallisia kysymyksiä, mutta kuitenkin kysymys, josta luultavasti aiheutuu paljon erimielisyyttä. Se on kysymys "yömakkaroista”, s. o. keitettyjen ja kuumain makkarain myymisestä kaupungin kaduilla pitkin iltaa aina klo 1 asti yöllä. Muutaman vuoden kuluessa ennen maailmansotaa myytiin tällaisia makkaroita, kuten tietty, kaduillamme, joten helsinkiläiset kylläkin muistanevat mistä on kysymys. Samaa kauppaa harjoitetaan nykyisin Viipurissa, Turussa ja Tampereella.

Täälläkin on rahatoimikamarille usein tehty tätä kauppaa tarkoittavia anomuksia, mutta on se näihin asti ne hylännyt. Nyt kuuluu rahatoimikamari kuitenkin kallistuneen myöteisemmäksi, koska poliisillakaan ei ole mitään tätä yökauppaa vastaan, vaan on kamari kuitenkin tahtonut alistaa asian valtuuston päätettäväksi, varsinkin kun se kuuluu niihin myöhäisempään myyntiaikaa koskeviin kysymyksiin, joihin nähden laki kauppa- ja konttoriliikkeiden työoloista myöntää kunnille ratkaisuvallan.

Kysymys on mielestäni ensiksikin; Onko sellaisesta kaupasta haittaa? Tuskin. Poliisi luulee vaikeudetta voivansa valvoa tuota kauppaa, eikä terveydenhoitolautakuntakaan, vaikka se luvanantoa vastustaakin, tee sitä suorastaan terveydellisistä syistä.

Mutta toisaalta: Onko se kauppa tarpeellinen? Tuskin. Ani harvat lienevät ne ihmiset, jotka nälkäänsä tyydyttääkseen tulisivat noita yömakkaroita ostamaan. Melkein yksinomaan tulisivat kai näitä makkaroita ostamaan ja pureskelemaan ne yökuikijat, jotka tulevat iltamyöhällä ulos kapakoista ja joille se tuottaisi jotakin huvia. Entä olisiko siitä kaupasta kaupungille tuloa? Luullakseni perin vähäistä, vaikka rahatoimikamari onkin suunnitellut, että se myisi huutokaupalla määrätyt yömakkarain myyntipaikat.

Ratkaisevin näkökohta tässä on mielestäni se, että Helsingin kaupunki on yleensä asettunut sangen ankaralle kannalle kaikkea liikkeille säädetyn myyntiajan jälkeen ulkosalla tapahtuvaa kauppaa kohtaan. Noissa toisissa Suomen kaupungeissa on esim. kioskikauppa, tupakan, namusten, leivosten. hedelmäin y. m. sellaisen tavaran kauppa ulkosalla, sallittu iltamyöhäiseen asti. mutta Helsingissä ei. Tämä muutamia vuosia sitten päätetty kioskikaupan kielto ei tosin ole voinut käydä oikein tehokkaaksi, koska se ulkosalla on siirtynyt eläväinkuvain teatterien, kahvilain y. m. rappukäytäviin ja eteisiin. Mutta se kielto on sittenkin voimassa, ja sitä aiotaan uudistetuista hakemuksista huolimatta pitääkin voimassa. Ei ole oikein johdonmukaista silloin sallia ruokatavarain, vaikkapa vain makkarain, kauppaa ulkosalla klo l:teen asti yöllä. Jälkimmäinen kauppa on kuitenkin ymmärtääkseni yleisön kannalta vähemmän tarpeellinen kuin edellinen. (HS 14.3.1925) 

Mikkelin tiellä maaliskuussa 1859

Kootessani Abel Vartiaisen kirjoituksia väliin jäi nimimerkillä Ab. W-nen. varustettu Muistelmia matkalla näkemistä Pohjoissavosta Helsinkiin (Suomen Julkisia Sanomia  31.3. & 4.4. & 7.4.1859) mikä sopii erinomaisesti yhteenvetoni lauseeseen "Maaliskuussa 1859 Aapeli Vartiainen otti Kiuruvedeltä muuttokirjan Helsinkiin." Ote kertomuksesta:

Tällä matkalla, Kuopiosta Mikkeliin, kulkee maantie merkillisesti talottomia suuntia. Niin harvoin näyttäiksen taloa tien-ohessa, että matkaaja käypi ihmettelemään: missä ovat Suonenjoen, Pieksämäen, Haukivuoren ja Mikkelinkin seurakuntien talot ja kylät. Miten maantien varrella jollonkulloin näyttäypi, yleisesti sanoen ovat huonoja rähjä=taloloita. Kiire kulku esti minun tarkemmin katselemasta tätä väliä ja näiden seurakuntien elämää. Sen vaan kiireessäkin kulussani havaitsin, että esimerkiksi kartanoin rakennus huononi nähtävästi. Erittäinki kartano-järjestys näkyi peräti huononevan. Pellot niissä taloissa, jotka maantielle näkyivät, olivat aivan kivisiä, ja kivet vaan kokoeltuna raunioihin, joita pellolla köhötti aivan tiheässä. 

Vieras-huoneet kestikievariloissa alku=taipaleella olivat jokseenki siistiä ja kauniita, sekä kestikievarit hyvätahtoisia antamaan talonpoi'allen=ki kyydin. Mutta Mikkeliä lähetessä huononi vierashuoneet kestikievariloissa, samoin isännätki kävivät jäykempi-niskaisiksi matkustavaisellen. Viiminen kestikievari Mikkeliin päästessä ei luvannut ensinkään talonpoialle kyytiä, vieläpä kätki päiväkirjanki. Hevoisia sanoi kyllä olevan, mutta sanoi odottavansa herroja ja niille säästävän hevoisia. Me koimme hänelle vakuuttaa, kuinka se on nurista, kieltää kyytiä omalta säädyltään. Asianomaisten tulisi huomaita, että talonpoika toki olisi ansainnu saada kyydin, vielä ehkä enämmin kuin mikään muu, sillä hänpä kantaa hartioillansa hollikyydin-teon sekä valmistaa ja voimassa pitää maantiet. Kaikki puheemme olivat turhat; täytyi neuvotella muuten tämä viimeinen matka Mikkeliin.

Tälläkin matkalla näkyi merkillisesti useammin paikoin törkeys ja siivottomuus huone=kaluissa. Sen näki ensi askelesta kartanon sisälle astuttuansa. Ajokalutkin olivat kovin yksinkertaiset. Mutta oli kuitenkin muutamia taloja tällä välillä, joista tulisi kokonaan toista puhua, niinkuin esimerkiksi "Saksalan" kestikievari Haukivuoressa, jossa kartanokin oli aivan kauniisti rakennettu ja muu siisteys ja järjestys näkyi talossa elävän hyvin merkillisesti.

Mikkelin kaupunkiin tultiin aamupäivästä, ja, outo kuin oli meille, täytyi kysellä kyytimieheltämme neuvoa, jos tietäisi rauhallisen maja-talon eli korttierin. Kyytimies vei meidät muutamaan lahtariin (teurastajan taloon), vakuuttaen meidän siinä kyllä rauhallisen majatalon saavamme; me kuin ainaki oudot, uskoimme miestä ja pyydimme korttieria lahtarilta, kannoimme kalumme huoneeseen ja läksimme kaupunkia katselemaan. Illalla tulimme majataloomme, mutta havaitsimme tässä olevan vaan juoppoja miehen kötkäleitä, ja isäntä itse juoppo köykäs. Vähän ajan istuttua huoneessa ja puheltuamme kaikenlaisista asioista, ehkä humalaisien kanssa, syntyi isännän ja "huushollaskansa" välillä riitapuhe, joka myötänsä toi tappelun. Sen alku oli, että muutama vieraista valitti vyön häneltä varastetun. Tuosta "huushollaska" sanoi isännän olleen oven suussa sängyssä eikä katsoneen, vaan antaneen varastaa vieraalta vyön. Tuosta isäntä kimmastuen kimposi tämän emäntänsä tukkaan ja pian oli kova tukka-nuotta syntyny, jota piisasi liki puoli tuntia aivan vähillä levähyksillä. Tuonmoinen oli korttieri Mikkelissä ja aamua odotimme ikävällä. Sen tultua läksimme Porkolaisien muassa matkaamme jatkamaan. 

Mikkelistä lähdettyämme Helsinkiä kohti matkaamaan, kävivät jo mainitut suhteet vieläkin huonommaksi. Erittäinki Mäntyharjun pitäjäässä näkyi tämä. - Kartanoin rakennus oli perki surkean näköistä, ja järjestystä ei ensinkään näkyny huoneiden ja kartanon suhteissa. Huone-lukua kartanossa taisi kyllä olla kosolta, mutta mitäs niistä on, ne näyttivät pieniltä ja kelvottoman näköisiltä, että outo ajatteli ja luuli mitä niillä tehtänee. — Jos kartano oli päältäpäin surkean näköinen, vielä surkeampi oli, kuin astuit huoneen sisälle. 

Muutamaan taloon nousimma syöttämään hevoisiamme ja söimmä itsetkin. Talon emännältä pyysimme maitoa. Rieska-maitoa ei sanottu olevan "Mutta jos kelpaa kirnumaito niin sitä saatte. — "Tuokaa vaan!" oli vastauksemme. Nyt näimme emännän ottavan tikun, jolla hän alkoi horkia muudanta rumatekoista kirnua; kirnusta hän, näetsen, onki tikkunsa nenällä rusakoita, kärpäsiä ja muita eläväisiä, jotka hänen maitoonsa olivat suupuneet. Sen perästä otti emäntä mäntänsä ja surnautteli maitoansa, pani tuoppiin ja toi syödäksemme. "Hyvä, hyvä!" sanoimme emännälle; mutta emme sitä suuhumme inhomatta saattaneet panna. 

Oulun lyseolaisen juhla-ateria 1870-luvulla

Muistelmassa Koulumuistoja (*):

Kun maalta tullaan kaupunkiin, on aina juhla-asunnossa. Pihassa huomataan tuttuja ajoneuvoja ja pian levitetään koko ruokakunnalle kotoalähetetyt "tuomiset", joista tieto leviää naapureinkin luokkatoverein luo ja ennen pitkää tulvaa tovereita tulijaisille. 

Siten oli kouluoloissa silloin tällöin aika syöminkejä. Välistä käytiin toveri X:n luona syömässä hollannin juustoa, joka oli kotosalla tehtyä, toisen kerran mentiin maistelemaan Y:n luo ohutta viili-rieskaa, joka leipä oli tehty hienoista ohrajauhoista ja ilman hapattamatta. Toisilla oli tarjona karkeaa isoakanaista ohrarieskaa, toisilla lohi-, kala- eli lihakukkoa, savustettua lihaa, poronpaistia, nauriita, puoloja y. m. ruokatavaroita. Paremman puutteessa pidettiin aika herkulliset kemut sakean piimän ääressä, jota oli lähetetty monet kannut pojille särpimeksi. Kun suuri lauma poikia ryhtyi esim. juustoon tai poronpaistiin käsiksi, niin kyllä siinä pian kului monet naulat. 

Usein päälle kaikkein kemujen tai tavallisen päivällisruoan perästä päätettiin ostaa ylimääräisiksi hippeiksi eli desertiksi 25 pennin ankarstukkia, yksi mieheen. Jospa joskus kilvalla syötiin, niin kyllä toisen vuoron kilvalla luettiin ja työtä tehtiin. Sattuihan tuo kerran kahden miehen välillä kilpailu kilvan juomisessakin. Toinen otti 9 toinen 11 konjakkaria yhteen pohtiin, eikä olleet millänsäkään, vaan ajoivat kotiinsa. Molemmat nämät ukot ovat nyt pastoreina maaseudulla.

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Entisajan torikauppaa

Suomettareen 17.12.1864 kirjoittanut antaa tarkoituksellisen nurjan kuvan, mutta eiköhän tässä ole totuudenkin siementä.

...seuraamaan minua ensin Suomen isompain kaupunkein torikauppaa tarkastamaan, kuinka hullutuksellinen laatu siellä näyttää olevan hyvän ja hyvän, kelvollisen ja kelvollisen tavaran hinnalla eli oikeastansa sanoen arvolla. 

Ottakaamme esim. tarkataksemme kahta tavaralajia voita ja heiniä; jos hyvään aikaan osaamme torille ehkä saamme tavata seuraavan tapaista kauppaliikettä: yhdellä on myytävänä voita jonka kiittää olevan hyvää eikä alhaisen tapaiset ostajat tee erityistä vasta muistutusta, ainoastansa etevämmän näköiset antoivat ruokavoin nimen, kauppa kulkee 15 kop. hinnalla naulasta. 

Mennäämpäs toisen voinmyyjän tykö se kiittää voinsa olevan hyvää nuoresta kuoresta kirnuttua, seulotuilla hienoilla ja pestyillä suoloilla suolattua, jonka ostajat tavaran näöstä ja mausta huomaa toden olevan, ja kauppa käy vähemmissä ja isommissakin osissa 18 kop. hinnalla naulasta. 

Mennäämpäs kolmannen voinmyyjän tykö, jolla on joku osa voita kauniissa lehtipuista tehdyissä vähäisissä tynnyreissä, ulkoa merkitty Meijerin nimimerkillä, joku osa voita pieninä palaisina kaavassa likistettyjä, joissa myös on joka palassa Meijerin nimimerkki, kumpaisissakin vielä erinäinen merkki mikä osottaa jos on suolattua tai suolatointa; myyjä kehuu että heillä ruokitaan karjaa niin ja niin hyvin, joten lypsävät voimallista maitoa, lypsyn edellä pestään lehmän utareet, sekä kehlot joihin maito pannaan kuortumaan on semmoisella maalilla maalattu joka ei likoo, kehlot pestään harjain kanssa kolmella vedellä peräkkään ja vielä sitte harjalla kuivataan, lämmin pidetään Meijerissä lämpö-mittarin jälkeen, jottei maito josta voi tehdään saa millään tapaa pahaa eikä kitkerää makua, annetaan vaan olla kuortumassa niin ja niin monta tuntia ja voi valmistetaan yhtä ruokollisesti ja varuisasti loppuun asti ja mikä osa suolataan, suolataan Lyneburgin puhdistetulla suolalla, jotta siinä (voissa) on erinomaisen hieno hajukin ja maku ikään kuin Kiinan keisarihuoneen paraassa teessä, sekä pysyy hyvänä ja nuoren makuisena suolattu voi toistakymmentä ja suolatoin kuusi seitsemän kuukautta, jos on vaan raikkaassa upposuolavedessä, ja että heidän voista saadaan Pietarissa läpi vuoden 12 ruplaa puudasta ja sinne on voi vietykin ja olisi etusampi ollut viedä tämäki hinnan vuoksi kuin tänne tuoda kaupalle, mutta tuotiin tännekkin maistimiksi ja totuttamiseksi hyvän voin syöntiin, ja pyytää hintaa isommassa osassa 21 ja vähemmissä 25 kop. naulasta. Eräs ostaja sanoo olevansa Pietarin voinkaupan kanssa tuttu ja kyllä totta olevan mitä myyjä puhuu, mutta se on Pietarissa, johonka on äjä matkaa; kauppa kävi kuitenkin myyjän pyydetyn hinnan jälkeen. 

Mennäämpäs heinänkauppaa tarkastamaan. Yhdellä myyjällä on puhtaita hyväntekoisia korte- suo- ja luhtasekaisia heiniä, myyjä kiittää heinät olevan hyviä ja haisevanki niinkuin maltaat, joka onkin tosi sillä kortteet haisee imelälle, myyjä ja ostajat hieroo kauppaa ja kauppa päättyy 10 kop. hinnalla leiviskästä. Mennäämpäs toisen heinänmyyjän tykö, se kiittää olevan heinänsä nuorena niitettyjä hyviä nurminiitun heiniä, kauppa käyvi 13 kop. hinnalla leiviskästä. Mennäämpäs vielä kolmannen heinänmyyjän tykö, sillä on hyviä timoteen ja apilan sekaisia heiniä, myyjä kehuu heinänsä olevan sonnitetussa pellossa kasvanneita, nuoren kasvoisena tehtyjä, niin hyviä ettei luontokappale kaipaa jyvänväkeä kuin saapi semmoisia heiniä syödä, kauppa käypi 16 kop. hinnalla leiviskästä. Kaikilla kumpaisenki tavaralain myyjillä oli hyvää ja kelvollista tavaraa, mutta hinnalla oli kuitenkin iso ero.

Ja kaikissa paikoissa ei edes ollut toria: Kaupunkien ruokakauppa 1800-luvun puolivälissä. 

Hernekeitoista ja kaltaisistaan

Hernevelli, hernepuuro, hernerokka ja ja hernekeitto esiintyvät 1800-luvun sanomalehdissä usein. Muun muassa siksi, että tuolloisille lukijoille Eesaun esikoisoikeuden myynti oli kelpo vertauskuva monissa yhteyksissä. Mitä muuta selviää?

Isänmaan ystävä kertoi 7.5.1897, että

Muinoin köyhä kansa erittäin talviaikana itseänsä elätti herneillä ja heillä oli niin suuri luottamus tähän ravintoaineesen, ettei heiltä koskaan saanut tätä puuttua toisten ravintoaineitten vaihetuksena. Yleisenä käsityksenä oli: "Kun on perunoita, leipää ja herneitä, niin saattaa muu ravinto olla laihempaakin, sillä, näillä ihminen pysyy terveenä ja voimallisena kovimpaakin työtä tekemään".

Hernekeitto yhdistyi arkeen myös 1700-luvun lopulla kirjoitetussa Ilmajoen pitäjänkuvauksessa, jossa rahvas söi  iltayhdeksältä kaalivelliä tai hernerokkaa (Ahti 11.10.1879). Vuosisata myöhemmin mallikelpoisen talonpojan pöydässä oli "Selvää leipää ja siististi laitettua voita, kalaa, lihaa, kaksi kivi-astiaa hyvällä ja voimallisella hernevellillä, kaikki puhtaalla valkealla pöytä-vaatteella, siihen lisäksi kolpakko hyvää tohisevaa olutta" (Pohjois-Suomi 21.7.1877). "Hernerokkaa keitetään herneistä ja sianlihasta, samaten papurokkaa Karjalassa, mutta Pohjoissuomessa on tämä herkku tuntematonta" (Koti ja yhteiskunta 10/1898)

Toisin paikoin taas hernekeitto kuuluu juhlaan. Henrik Wegeliuksen mukaan Vöyrillä 1820-luvulla suurima- tai hernekeitto lihan tai silavan kera oli parempaa ruokaa, jota syötiin sunnuntaisin. Suurimapuuro kuului juhlapäiviin. (Koti ja yhteiskunta 6-7/1894)  Vuosisadan lopulla Koivulahdella: "Tavallinen juhlaruoka täälläpäin on: tuores liha tahi silakat perunain kanssa, hernekeitto ja puuro. Varakkaimmilla kuuluu vielä olevan oivallinen pannukakku viimeiseksi." (Suomalainen 21.10.1895) 

Laskiaisena "sian sorkat sotketahan, possun posket poimitahan, makkaratkin mitatahan, pannu-kakot paistetahan, hernevellit vellotahan, voileivät voidellahan" (Vaasan lehti 14.1.1885). Toisen listan mukaan laskiaiseen kuului "keitetty maito ja leipä, läski ja hernekeitto" (Päijänne 12.3.1878) Kärkölästä todettiin, että "nyt laiskemmankin eukon pitää laittaa hernerokkaa, ja siihen nyt pannaan syksystä asti säilytetyt sian sorkat" (Uusi Suometar 12.3.1879) Maalahden pitäjässä "Laskiaispäivänä syödään hernerokkaa ja sianlihaa" (J. R. Aspelin, Kertomus Maalahden pitäjästä, Suomi 6/1877).  Kuten moniin muihinkin laskiaistapoihin, hernekeitoon liittyi uskomuksia.

"Jos kysymme vaimoilta, mitä päivälliseksi keitetään, niin varmaan meille vastaavat; "Hernerokkaa siansorkista". Tämä, näet, ei ole samallaista, kuin tavallinen rokka, vaan käytetään sitä keittäessä vuoden kuluessa kootut siansorkat, lihan siassa, jotka aina täksi säästetään. Tällaista rokkaa syödessänsä on jokaisen tarkka vaari pitäminen niistä pienistä luista, joita yhdessä ainoassa sorkassa löytyy toistakymmentä. Ne kaikki sittemmin kootaan metsään vietäväksi, samoin kuin lakasematki. Tarkoitus kuitenki lienee toinen, vaan sitä en tunne. Kukaties luullaan sikojen siten paremmin menestyvän." (Waasan lehti 10.3.1881)

"Joka talossa emäntä keitti papueli hernerokkaa, johon isännät toivat aitan ylisiltä sian sorkat maustimeksi. Jos rokan keittäminen laimin lyötiin ja jotakin muuta syötiin, sen pavut ja herneet kasvoivat ensi kesänä niin kovia, ettei keittämällä eikä kiehumalla tullut pehmeäksi. Niitä nimitettiin kivipavuiksi ja kiviherneiksi." (Kymi 25.1.1893)

Hernekeitto esiintyy myös monessa sotaväestä kertovassa tekstissä. Reserviläisille oli tarjolla "Leipää, silahkaa ja hernekeittoa oli tarjona" (Oulun lehti 18.7.1883). Ehkä oheinen resepti oli tuolloin käytössä. 

US 15.8.1885

 

Seuraavalta vuosikymmenellä mainitaan usein säilykkeiden käyttö."Päivällinen valmistettiin konserveista (hernekeittoa ja perunahöystettä)"... "Päivällinen valmistettiin konserveistä niinkuin edellisenäkin päivänä: osa miehistöstä ei kuitenkaan voinut syödä hernekeittoa, syystä että se oli väkevää ja ne jotka söivät antoivat sen heti ylön, sitä vastoin olivat kaikki tyytyväisiä perunahöysteeseen." (Lukemisia Suomen sotamiehille 5/1895) 

Ja tietenkin hernekeittoa syötiin erityisesti torstaisin?  Sekä Kasvitarha että Koti ja Yhteiskunta -lehden 1890-luvun ruokajärjestyksissä hernekeitto on usein torstain kohdalla, mutta kyse ei ole itsestään selvyydestä. Esimerkiksi Työtilastollinen aikauslehti 1/1908 sijoittaa hernekeiton perjantaille ja Kaikuja Kajaanista jakoi 9.1.1908 kansakoulun ruokalistan, jossa hernekeittoa tarjottiin sekä keskiviikkona että perjantaina, mutta ei torstaina. Vuonna 1908 Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti sijoitti hernekeiton torstaille samoin kuin seuraajansa Jokamiehen viikkolehti vuonna 1909. Kansakoulu saattoi kuitnkin vuonna 1915 tarjota hernekeiton maanantaina (Opettajain lehti 14/1915). Helsingissä lapsille jaettiin Amerikasta saatua avustusruokaa ja hernekeitto osui keskiviikolle (Riihimäen Sanomat 12.7.1919). Tamperelainen kunnan keittiö tarjosi hernekeiton maanantaina ja perjantaina, torstaina kalakeittoa (Aamulehti 30.5.1920). Varhaisin paikka, jossa hernekeitto näyttää vakiintuneen torstaille oli Helsingin elintarvetoimiston keskuskeittola. Problematiikkaan pitänee palata vielä myöhemmin. 

osumat "hernekeitto torstai"~10

Kauppatavaratilanne Suomen kaupungeissa talvella 1809-1810

Heinolasta raportoitiin 20.11.1809 lähiseutujen hyvästä sadosta, erityisesti tämä koski ruista, ohraa ja kauraa. Rauhan jälkeen suolasta ei ollut enää pulaa, mutta myytävänä ei ollut tarpeeksi silliä, silakkaa, kuivattua haukea, kapaturskaa, sokeria, hummereita ja posliinitavaraa .(Handels Tidning 22.12.1809)

Naantalissa oli 3.1.1810 meri auki. Tukholmaan olisi voinut lähteä viemään polttopuita, silakkaa, sianlihaa, talia, humalaa, pellavaisia ja puuvillaisia sukkia, vuorikangasta (? foderwäf), tuohta, lehmänvuotia, kuusenkaarnaa yms., ellei olisi pelätty jään ilmaantumista. Kaupungin porvarit olivat käyneet Tampereen markkinoilla toiveenaan elintarvikkeiden osto, mutta niitä oli vähän tarjolla ja porvarit Porista, Turusta ja Uudestakaupungista olivat samoissa aikeissa. Naantalissa oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa sillistä, sokerista, punaviinistä, kapaturskasta, vehnäjauhoista, puuvillasta, "Hollannin langasta", tupakasta ja väriaineista. (Handels Tidning 26.1.1810)

Uudessakaupungissa kaupankäynti oli 2.1.1810 pysähtynyt. Leudon talven takia maaseudulta ei päästy rekikyydeillä tuomaan tavaraa kaupunkiin. Siellä oli pula elintarvikkeista, mutta myytävänä oli vielä sianlihaa, vuohenlihaa (Bock-kött), silakkaa, lahnaa, traania, lehmänvuotia ja villaa. Erityisesti kaupunkiin haluttiin ostaa vehnäjauhoja, sokeria, ruokaöljyä, etikkaa ja tupakkaa. (Handels Tidning 26.1.1810)

Mikkelistä oli 24.2.1810 lähdössä suuria lasteja viljaa Loviisaan ja Porvooseen. Myytävänä olisi ollut myös turkiksia, karhuntaljoja, turkkeja (tulupper), talia, vahakynttilöitä, kaviaaria, kalaliimaa (husbloss) ja hamppua. Myytäväksi olisi puolestaan mielellään saatu lisää arrakia, sitruunamehua, suklaata, kanelia, soijaa, nuuskaa, merenvahapiippuja, villakarstoja, pelikortteja (? kort), posliinitavaraa, hienoja hattuja, kampalankaisia sukkia, silkkihuiveja, värjäysaineita ja puutarhasiemeniä. (Handels Tidning 23.3.1810)

Kajaanissa oli markkinat 26.2.1810. Kaupaksi kävi erityisesti terva, kimprööki, höyhenet, porontaljat sekä suden-, ketun- ja jäniksennahat. Ostajina olivat ensisijaisesti Oulun kauppiaat. Epätavallista oli Arkangelin kauppiaiden saapuminen markkinoille. He ostivat keltaista, vihreää ja valkoista kangasta, silkkitavaraa, värjäysaineita (Indigo, Cochenille, Orleana) ja taoksia (? poleradt Smide). Tarjolla oli myös suolaa, kaikenlaista rautatavaraa (allt slags Jernsmide), patoja, värjäysaineita ja kalaa, mutta hinnat olivat korkeita, sillä kulkuyhteyksien vuoksi tavaran tuonti kaupunkiin oli mahdollista vain talvisin. (Handels Tidning 23.3.1810)

Hämeenlinnassa oli 4.3.1810 varastoissa tarpeeksi viljaa, kuminaa, pellavaa, hamppua, tattariryynejä ja paloviinaa. Kahvista oli suorastaan ylitarjontaa. Pulaa oli kuitenkin elintarvikkeista, mitä selitettiin sillä, ettei edellisenä vuonna ollut/kerätty tarpeeksi ruokaa karjalle. Kysyntää oli myös univormukankaalle, värjäysaineille, puuterille, lakalle, kirjoituspaperille, viinille, rommille, tupakalle, nuuskalle, puutarhasiemenille, läkkitavaroille ja villakarstoille. (Handels Tidning 23.3.1810)

Tammisaaresta kerrottiin 12.3.1810, ettei voita ollut paljoa tarjolla Keuruulla ja Lohjassa pidetyillä markkinoilla. Puutetta oli vehnäjauhoista, arrakista, nuuskasta, suklaasta, siirapista, puuvillasta, indigosta, silkkihuiveista sekä kupari-, tina- ja läkkitavarasta. (Handels Tidning 24.4.1810)

Pietarsaaressa oli 14.3.1810 myytäväksi pikeä, tervaa, kimröökiä, lankkuja, käsipaakoja (handspakar) ja jotain elintarvikkeita. Puutetta oli maltaista, vehnäjauhosta, riisiryyneistä, rusinoista, ruokaöljystä, arrakista, nuuskasta, värjäysaineista (indigo, bresilja), tankoteräksestä (?bunkstål), padoista, silkki- ja puuvillahuiveista, mustasta kankaasta (tarkemmin Halfkläde), pienistä peileistä, kirjoituspaperista, lakasta, puutarhasiemenistä, hylkeennahkasta ja posliinista. (Handels Tidning 24.4.1810)

Tampereella 17.3.1810 oli kahvia ja puuterisokeria, mutta pula muusta vastaavasta. Myytävänä oli kuitenkin viljaa, kuminaa, perunoita, humalaa, kampalankaisia kudonnaisia ja lampaanlihaa. Voita oli myyty korkealla hinnalla Turun ja Porin kauppiaille. Talvi ei ollut jäänyt leudoksi vaan Tampereella oli koettu helmikuun lopulla 29-30 asteen pakkaset. (Handels Tidning 24.4.1810)

Heinolassa todettiin 3.4.1810, että kaupungin läpi/ohi kulki päivittäin kohti Turkua hamppua, taljoja, talia, sianharjaksia, jouhia, saippuaa, vahakynttilöitä sekä hirssi- ja tattariryynejä. Helsingistä äskettäin tulleet olivat kertoneet, että siellä oli pulaa sillistä, sokerista ja tupakasta, (Handels Tidning 18.5.1810)

Raumalla toivottiin 11.4.1810 meren aukeamista kuun loppuun mennessä. Laivakuljetukseen oli tarjolla lautoja, koivuista polttopuuta, elintarvikkeita, humalaa yms. Kaupungissa puolestaan kävisi kaupaksi suola, maltaat, silli, vehnäjauho, univormukangas, "Hollannin lanka", ompelusilkki, kirjoituspaperi ja puutarhasiemenet. (Handels Tidning 18.5.1810)

Opettajan syntymäpäivä

Viipurin Sanomat julkaisi 4.&7.2.1891 nimettömän kirjoittajan Muistoja kouluajaltani. Lyhyessä tekstissä ei ole viitteitä ajasta tai paikasta, mutta kierrätän jakson, joka kertoo nekuista(kin).

Opettaja, joka oli saanut useampia varoituksia rehtorilta puristettujen viinarypäleiden nesteen liiasta rakastamisesta, oli eräänä päivänä taas aikatavalla pöhnässä luokalle tullessaan. Sillä kerralla oli hänellä kuitenkin laillinen syy iloliemen maistelemiseen. Oli näet hänen syntymäpäivänsä. 

Makeisten pureskeleminen tunnilla oli meidän poikain ainainen tehtävä. Eipä kummakaan, sillä koulun portilla seisoi tavallisesti joka päivä viettelys elävänä kuvapatsaana, pieni arkku kainalossa ja hänen elähyttävä huutonsa: "Osta nekkuja! Osta nekkuja" soi suloisena säveleenä koulupoikien korvissa. Harva oli se mies, joka ei silloin pistänyt kättänsä taskuunsa etsimään kolikoita sieltä. Tänäkin päivänä olivat jokaisen hampaat ympäröittyinä siirapin värillä. Moni maiskutteli vielä huuliansa täydessä nautinnossa. Olipa vielä niitäkin jotka pitelivät poskeansa, kun, näet, tuo siirappi joutava kierteli hampaanrakoon.

Olen kertonut kylliksi siirapista ja jos ei koko juttu olisi saanut alkunsa tuollaisesta keitetystä siirappi tötteröstä, jättäisin jo koko aineen rauhaan. Opettaja oli, niinkuin jo sanoin, aika lailla pöhnässä ja sangen hauskalla tuulella.

"Saan toivottaa opettajalle iloista syntymäpäivää," lausui yksi vekkuleista ja meni istumasijaltaan suoraan opettajan eteen. Kumartaen syvästi ja ojentaen hänelle suuren siirappi tötterön lausui hän vielä: "Ei ole minulla parempaa lahjaa mutta annan mitä on".

"Kiitoksia, kiitoksia poikaseni, pane se hattuuni joka on tuolla pöydällä."

Poika teki niin ja meni paikallensa. Häntä vierimäinen nulikka teki saman tempun, meni opettajan luokse, mutta sinne mennessä luisti tötterö hatusta hänen käteensä. Luullen saavansa uuden lahjan, kiitti opettaja jälleen ja käski panemaan senkin hattuunsa. Hänen perästään tuli kolmas, neljäs, viides, kuudes, j. n. e. Kunnes koko luokka oli tehnyt samanlaisen kunnian osoituksen opettajallensa. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan kumppanilleen, ei kukaan vääntänyt suutansa vähääkään nauruun, mutta jos joku vieras silloin olisi katsonut pulpettien taakse, olisi hän nähnyt miten he tyytyväisenä hieroivat käsiään.

Tunnin kuluttua meni opettaja hoiperrellen hattunsa luokse. Mikäpä lieneekään venyttänyt naamansa neliskulmaiseksi, nähtyään hattuansa. Tyhjä se oli kun sinne pannessakin, sillä tötterön viimeinen kohtalo oli kuolla ja sulaa "ultimuksen" suussa. Oliko hän uneksinut tahi nähnyt "pieniä ukkoja", jotka tötterö kädessä kumartelivat häntä. Miettien asiata pani hän hatun päähäänsä ja päättäen tilansa olevan vaarallisella kannalla, mumisi hän itsekseen. "Annan paholaiselle kaikki ryypyt."

Jos hän piti lupauksensa, jätän sanomatta.

Aiempia nekkujuttuja

• Nekkusaksa eli koululainen pienyrittäjänä
• Nekunkeittäjä Backlund Kokkolassa

Maistuisiko dragée?

Katselin eilen illalla YouTube-kanavan Tasting History with Max Miller tuoreimman videon What Are Sugar Plums? How to make real Victorian sugar plums. Selvisi, että "sugar plum" ei ollut sokeroitu luumu vaan sokeri- ja arabikumikerroksin päällystetty herkku kuten kirsikka tai pähkinä. Nykyään sana tulee useimmiten vastaan Pähkinänsärkijä-baletin tanssissa, joka on suomeksi Makeishaltijattaren tanssi ja ranskaksi Danse de la Fée-Dragée. 

Koska ruotsiin lainattiin paljon sanoja ranskasta, heitin (tietenkin) sanan dragée Kansalliskirjaston digitointeihin ja sain huomata sen olevan mukana lähes jokaisessa Fazerin mainoksessa. Oheinen esimerkki vuodelta 1921. Sana ilmaantuu tuloksiin vasta vuosisadan alussa eikä se esiintynyt syksyllä haravoimissani 1800-luvun lopun karamelleissa.

Mutta ruotsalaisissa sanomalehdissä dragée on karamellin merkityksessä jo viimeistään vuonna 1850. En ryhtynyt myynti-ilmoituksen laajempaan kartoitukseen, sillä mielenkiintoni vei uutinen Stockholms Dagbladissa 9.2.1857. 

Viranomaiset olivat kokeneet tarpeelliseksi tehdä tutkimuksen Tukholmassa ennen joulua 1856 myydyistä karamelleista. Uutisesta selviää, että eriä oli ostettu markkinatiskeiltä Suurtorilla eli keskellä vanhaa kaupunkia ja kondiittorien sekä sokerileipurien liikkeistä. Esimerkiksi yhteen paperitruuttiin oli useita erivärisiä dragée-makeisia.

Uutinen antaa siis poikkeuksellisen yksityiskohtaisen näkymän makeistarjontaan Tukholmassa. Viranomaisten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valikoiman kartoitus, vaan heitä huoletti käytettyjen värien koostumus. Kemiallisessa tutkimuksessa löytyikin ikäviä aineita. Karamelleissa käytetty preussinsininen ei Wikipedian mukaan ole myrkyllinen vaan jopa lääkeaine myrkkyjä vastaan, mutta ei se ainakaan enää ole elintarvikeväri. Sanomalehtitekstissä oli vahvennettu myös kromi, joka on verkkosivujen mukaan on suurina annoksina myrkyllistä.

Ikävimmät aineet olivat karamellien papereissa. Yhdeltä kauppiaalta oli saatu karamelleja, jotka oli kääritty kiiltävään paperiin, jonka vaaleanvihreän värin havaittiin olevan peräisin arsenikista ja espanjanvihreästä. Toisesta paperista löytyi keisarinvihreää, joka sisältää arsenikkia.

P. S. Ja karamellipaperit ovatkin muuten blogin teemana jouluun asti.

Karamellituliaisia

Olin viime viikon lomamatkalla, jossa en päässyt juoksemaan museoissa, sillä kyseessö oli kaupallinen bussikiertomatka. Ekassa pysähdyspaikassa Vadstenan luostarimuseossa kärvistelin tunnin englannista suomeen tulkkausta, joka jälkeen museoon tutustumiseen jäi 10 minuuttia. Seuraavaan paikkaan eli Grennaan olin jo onneksi anonut vapautuksen polkagris-pajasta kadun toisen puolen museoihin. Toinen oli omistettu kaupungin oman pojan epäonnistuneelle yritykselle käydä pohjoisnavalla kaasupallolla. Se oli iso ja ammattimaisesti tehty. Aihe vain surullinen.

Toinen museo oli perinteisempi paikallismuseo. Puutarhamuistojen ja järvestä löytyneen keskiaikaisen miekan ohella kokonaisen huoneen oli saanut piparminttusauvojen tekijä Amalia Eriksson. En tiedä, mitä kaupallisella puolella kerrottiin, mutta täällä seinätekstit eivät väittäneet Erikssonia innovaattoriksi. Eivät kyllä myöskään selittäneet, mistä hän oli saanut karamellireseptin, jonka terminus ante quem -ajoitus on 10.1.1859, jolloin maistraatti antoi luvan liiketioimintaan mainiten "s. k. polka grisar".

Tuli mieleen lapsuuden kielimatkojen paksummat sokerisauvat, joiden Wikipedia-sivu ei sano historiasta mitään. Linkittää kylläkin yleisemmälle sivulle, jossa varhaisin varma tieto on syksyltä 1837 Yhdysvaltojen itärannikolta. Saksan ja ranskankieliset Wikipedia-sivut eivät puolusta mitään paikallista varianttia.

Mites Suomessa? Piparminttu ei esiinny SLS:n julkaisemissa resepteissä. Varhaisin elintarvikelöytö sanomalehdissä on piparminttu paloviinamausteena Viipurissa (Tillkännagifvanden ifrån embets-myndigheterne i Wiborgs stad 11.09.1850). Piparminttupastilleja myytiin Helsingissä siirtomaakaupassa (Helsingfors Dagblad 9.5.1864). Piparminttuteetä suositeltiin koleeraan (Hbl 15.1.1866). Ainoa selvä viite kotimaiseen tuotantoon on vuoden 1875 käsityönäyttelyn palkintolistassa helsinkiläinen Mimmi Rosenqwist, jonka tuote oli "pepparmynts pastiller" (Morgonbladet 15.9.1875). 

ÅU 20.7.1871

Piparminttukaramelleja hakiessa vasta tajusin, kuinka köyhä karkkivalikoima oli vielä 1870-luvulla. Esimerkiksi turkulainen Sairanen myi rintakaramelleja, jotka toisen mainoksen mukaan olivat "terveellisiä, auttavat yskästä" (Ilmarinen 11.4.1885). Myös "Rocks" ja Monpensier olivat kovia sokerikaramelleja.

Purukumin tuleminen Suomeen

Ensimmäinen tai varhainen sanan purukumi esiintymä löytyy (tietenkin) amerikkalaisen elämän kuvauksesta (Uusimaa 29.10.1897). Vaikka tuotetta ei olisi koskaan nähty tai maistettu, sitä käytettiin sitten kielikuvana: "kuin purukumi, sitä kelpaa porvarillisten pureksia pureksimasta päästyäänkin eikä se koskaan heitä kyllästytä" (Työmies 26.1.1907), "märehditään kuin amerikalaiset prukumin kappaletta, alituisesti ja herkeämättä" (Uusi päivä 7.9.1918). 

Kaikkien ei kuitenkaan oletettu tietävän, mitä purukumi on, sillä matkakirjeen kirjoittaja näki vuonna 1922 tarpeelliseksi selostuksen:

Mitä heillä on suussa? saat kuulla, että syövät n. s. "purukumia", jota saa ostaa varsinkin erilaisista automaattisista laitoksista. Se on pieni pala, mutta suussa imeytyessään saa se venyvän muodon jo voi sitä venyttää lähes metrinkin pituiseksi. Miksi sitten tuota kumia "purraan"? Suurimmaksi osaksi kai tottumuksesta huvin vuoksi, ehkä siksikin että alituinen pöly tahtoo tukahduttaa kurkkua. Jos amerikalaiset todella tietäisivät, miten epäesteettiseltä tuo toimitus europalaisen silmiin näyttää, niin he varmasti sylkisivät kumit pois suustaan. (Satakunnan kansa 19.3.1922)

Jo kaksi vuotta myöhemmin amerikkalaista purukumia mainostettiin Uudessa Suomessa 4.5.1924. Ajoitus sopii kuvaukseen tekijänimellä Robert Medill julkaistussa kirjassa Finland and its people (1925) 

A young Finnish manufacturer from Tammerfors, traveling with me in the interior of the country, pulled out his package of American chewing gum after smoking and when tramping the country and helped himself to a tablet, finding in it the same solace that meny people at home enjoy. I asked him where he obtained so exotic a commodity.

"I got my dealer to order it," he replied, "and now he stocks it regularly. He finds sale enough to make it worth his while.

Iltalehti 6.10.1924

Markkinoinnin tehosta ei ole tietoa, mutta Turun museokeskuksen mukaan suomalainen tuotanto alkoi 1930-luvulla eli amerikkalainen tuonti tuskin oli täysi floppi.

Ylen jutussa Jenkin historiasta kerrotaan, että purukumi tuli Suomeen vasta 1950-luvulla. Alku ja ensimmäisyyshän ovat aina suhteellisia käsitteitä.

Kaurapuuron lyhyt historia

Matkustin eilen toiselle puolelle Helsinkiä päästäkseni historianelävöittäjien satojuhlan avoimiin tunteihin. Seurasin 1700-luvun muodin ja ylellisyysasetusten esityksen ja kuuntelin Jenni Lareksen katsauksen ruokahistoriasta 1700-luvulla. Muun muassa Jennin maininta kauran käytöstä vain eläimien ruokana herätti keskustelua. Milloin kaurapuuroa sitten alkoivat ihmiset syömään?

No, tästähän piti tietenkin kotiin päästyä tehdä sanomalehtihutkimus. Varhaisin löytämäni maininta venytti historian hyvin pitkäksi, sillä Pliniuksen mukaan germaanit elivät pelkällä kaurapuurolla. "Aivan kuten nyt asukkaat Skandinavian ja Skotlannin pohjoisimmissa osissa elävät ohra- ja kauraleivällä", todettiin FAT:ssa 14.2.1852. Ylellisyyttä vastustavassa kirjoituksessa puolestaan mainoslauseen omaisesti kerrotaan, että "Islannin sankarisatuissa mainittavat ruokalajit ovat kaurapuuro, maito, voi, juusto, kala, kotieläinten liha ja olu juomana" (OWS 18.2.1860). Vahva viite kauran syöntiin on venäläis-turkkilaisen sodan 1877-78 muistelmassa: "Monikin Suomen salamailla kasvanut ja herne- ja kauravelliin tottunut, sai tässä ensikerran elämässään voissa keitettyä riisipuuroa maistaa." (Savo 10.4.1890) 

Opastus kauran käyttöön näyttää alkaneen vuonna 1891. Tuolloin todettiin isännille, että "Suuren proteiinin ja rasvanpitoisuutensa vuoksi ovat kaurat, tahi oikeammin niistä valmistetut ruo'at, ei ainoastansa ravitsevia mutta myöskin terveellisiä", vaikka ensisijaisti kaura laskettiin "eläinten ravintoaineiden luokkaan" (Peltomiehen kotikoulu 2/1891). Emännille puolestaan kerrottiin, että "Yhä enemmän alkavat ihmiset käsittää, että kaurat kelpaavat heillekin ravinnoksi, eikä kuten tähän saakka pääasiallisesti hevosille." 

Kauraryynejä voi keittää vedessä eli maidossa, miten mikin tahtoo. Pelkässä maidossa keitettynä tulee niistä melkein liian voimakas puuro eli velli. Useimmat pitävät parempana veteen keitettyä ja syövät sen sitte kylmän kerman kanssa eli sen puutteessa maidon kanssa. Kaurajauhovelli on melkein parasta veteen keitettynä. Pikku lapsille ehkä kuitenkin sopii panna puoleksi vettä ja puoleksi maitoa. Itsepähän emännät parhaiten tiedätte!(Keski-Suomi 29.1.1891)

Åbo tidning 9.2.1894

Aivan helpolla ei aiemmin köyhien alueiden ruokana tunnetun kauran arvonylennys onnistunut, kuten oheisesta leikkeestä näkyy. 

Yritystä riitti. Aamulehdessä 7.5.1895 on etusivun juttuna historiakatsaus "Kauranviljelyksen leveneminen", jossa huomautetaan, että kuningas Kristofferin maanlaissa v. 1442 kauraa kutsuttiin "hevosohraksi". Jutusta selviää myös ainakin yksi syy kauran markkinoinnille. Sitä oli alettu viljelemään enemmän, kun maatalous siirtyi viljankasvatuksesta karjanhoitoon, joka vaati karjanruokinnan parannusta.  

Tyrvään sanomat opasti äitejä 1.7.1897: 

Köyhimmällekin äidille kävisi helpoksi tarjota pienokaisellensa kupillisen kauravelliä, ennenkuin hän menee kouluun, kahvin sijasta, mikä ei sisällä sanottavasti mitään ravitsevaa. Vähän kaurajauhoja ja hiukkasen sokuria ja niin on meillä maullinen juoma. Koettakaapas hyvät äidit vaan pari kuukautta ja varmaankin lapsenne siihen juomaan mielistyvät ja punaposkisiksi muuttuvat. 

Ja tätä valistustyötä jatkoivat myöhemmin kauraryynien myyjät ja 1920-luvulla Markus-setä lastenradiossa.  

Helsingin Sanomat 3.2.1912

Koulupoikien Aleksanterinpäivän vietto

Käkisalmen alkeiskoulua 16-vuotiaana vuoden 1890 tienoilla käyneen J. S.:n muistelmasta (*):

Lupapäiviä, Jumalan kiitos, niitä saatiin kovinkin tiheään. Tavallisesti joka kahden viikon kuluttua yksi. Pitihän opettajienkin saada vähän levähtää raskaasta koulutyöstään ja eihän ne oppilaatkaan sitä pahakseen panneet.

Syksyllä pidettiin lupapäiviä, ensiksi Aleksanterin päivän kunniaksi. Olimmehan me valtion poikia, siis tulihan meidän riemuita suuriruhtinaamme nimipäivänä. Tätä päivää me vietimmekin oikein komeasti. Hyvä rehtorimme antoi meille 5 markkasen rahaa ja puolenkymmentä kappaa perunoita, ja käski menemään saareen potattia paistamaan.

Rahalla hän käski ostamaan puodista makeisia, jotka sitten saisimme jakaa keskenämme. Niin teimmekin, mutta ostimme jäännöksellä tupakkiakin ja siirappia.

Tupakanpoltto oli tosin ankarasti kielletty, mutta kuka sitä saaressa nyt tuli näkemään, josko me poltimme tupakkaa, eli emmekö polttaneet. Saatuamme kaikki "kapustimet" veneesen, läksimme saareen soutamaan.

Kova tuuli puhalteli järven selällä, mutta emmehän mekään sentään hätäpoikia olleet, vaikka venheemme keikkui kuin lastunen kovassa myrskyssä.

Onnellisesti päästiin saareen, jossa panimme "taloksi". Vesikattila pantiin kiehumaan. Toiset pojista kaivoivat sillä aikaa suuren kuopan maahan, johon pantiin perunat paistumaan, kun ensin olime sytyttäneet suuren rovion risuista, jossa kuumensimme kiviä, jotka sitten tungettiin kuoppaan ja perunoita sitten kuoppa täyteen ja niiden päälle kaikenmoista rojua.

Sillä aikaa kun perunat paistuivat kuopassa, kävimme juomaan "piittinää", jota meidän kokkimme, eräs ensi luokan oppilas oli valmistanut, kaataen siirappiastian sisällyksen kiehuvaan vesikattilaan. Rinkelin kanssa joimme tuota "piittinäämme", joka maistuikin oivalliselta. Siitä kiitos hyvälle kokillemme! —

Hetken kuluttua kävimme perunoihin käsiksi ja heti ne olivatkin loppuun syödyt; sillä herraspojat olivat jotenkin ahneet "paistikkaille", mutta me maalta tulleet emme niitä kovinkaan kaivanneet. Hyväthän ne olivat meistäkin, vaikka, Jumalan kiitos, me olemme saaneet perunoita aina tarpeeksemme asti, eikä meidän sentähden tarvinnut suutamme polttaa, niinkuin nuo hoikkakinttuiset herraspojat tekivät, ahmiessaan perunoita niin, että muuttuivat muuttumistaan kasvoiltaan yhtä mustiksi, kuin nuo mustat "paistikkaatkin".

Päiväkin on näissä hommissa lähennyt loppuansa, joten meidän tuli kiireen kaupalla lähteä paluumatkalle, jos mieli oikeaan aikaan kotiin ehtiä, sillä saaresta oli sinne noin 2 km.

Raikkaan eläköön huudon hurrasimme päivän kunniaksi ja läksimme reippaasti soutamaan kaupunkia kohden.

Samaan aikaan: Aleksanterin päivän juhlavalaistus 1880-luvun Oulussa  ja

Maistuisiko spiittinä?

(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895

Mallikelpoinen ryytimaa vuonna 1850: Marjoja ja hedelmiä

Jatkona eilisille keitinkasvuille ja edelleen lehdestä Lukemisia maamiehille. 

Hedelmäpuista Suomessa ei ole paljon mainittavaa muuta kuin omenapuu, joka paikottain kasvaa itsestäänki metsissä. Ryytimaissa menestyy se Vaasan ja Kuopion tienoihin asti vaan paraite kuitenki Suomen lahden rantamailla ja Turun tienoilla. [...] Perunapuita tavataan Turun ja Helsingin tienoilla, vaan Itä puolella Suomea niitä ei ole saatu menestymään.

(Perunapuut ovat päärynäpuita.)

Tavallisiksi marjoiksi lueteltiin mansikat, vaapukat, maamuuramet eli mesimansikat. Tuolloisia tavallisia mansikoitakin viljeltiin, mutta saksanmansikat (Fragaria elation) olivat niitä suurempia. Wikimediasta löytyneen kuvan perusteella kyseinen lajikekin on kaukana nykyisestä puutarhamansikasta.

Viljeltävinä marjapensaina esiteltiinn karvamarjapensas (Ribes Grossularia ja Uva crispa), Punaiset (Ribes rubrum) ja valkeat Viinamarjat. Mustaherukka ei ole kirjoittajalle musta viinamarja vaan Ojakkaat, Herukat eli Siestarmarjat (Ribes nigrum). Nämä "kasvavat itsestään ympäri Suomenmaan", mutta "tulevat viljeltyinä makuisampia kuin metsästä". Villinä kasvamiseen itse yhdistämäni Vaapukat, vatut eli vaadermat (Rubus Idaeus) taas on tekstissä vain viljeltäviä marjoja.

Viimeksi mainittakoon miten näitä kaikkia hedelmiä käytetään ruoaksi. Omenat, niin kuin kaikki edellä mainitut hedelmät, ovat sangen makuisat ja hyvät vereksinä syödä ilman mitään valmistusta. Mutta niistä moipi myös valmistaa monta hyvää herkkuruokaa ja juomaa. Omenoista keitetään makuista lientä, tehdään keitettynä mäihää eli hillaa kermakuohkan ja sokurin kanssa. Mansikat, vaapukat (vatut), karvamarjat, Viinamarjat, ojakkaat, maamuuramet säilytetään talveksi sokuroitettuna (syltättynä), joka tapahtuu yleiseen seuraavalla tavalla: Sama paino kuin on marjoja otetaan sokuria, joka vähässa vedessä keitetään jäykäksi siirapiksi, joka kylmänä kaadetaan sitä ennen puhdistettuin marjain päälle. Tämän kolme vuorokautta seistyä, siivitään siirappi erikseen, keitetään sitkeäksi, jonka jälkeen marjat jälleen pannaan siihen, hiljaan kiehumaan. Vaapukat, viinamarjat ja karvamarjat voipi suorastaan panna kiehuvaan siirappiin, niin keitettynä pannaan syltty laseihin ja säilytetään talveksi.

P.S. Marjojen varhaisista nimistä Kotuksen blogissa Kalle Järvelän teksti Ei maita mansikka pahenna, muuta mustikka mäkiä.