Viimeisen kysymyksen esittää Kirsti Bergroth pakinansa Makeisia (kokoelmassa Hymyile kanssani. Pakinavalikoima (1943)) alussa. Hän osaa kuvata herkullisesti omaa muistojaan, kuten esimerkiksi
Muitakin suuria kokemuksia muistan lapsuuteni ajoilta. Yksi sellainen oli tutustumiseni Fennia-karamelleihin.Antikvariaatin myyntisivulta löytyy kuva Fennia-karamellin kääreestä. Muuta tietoa googlailuuni ei osu. Kansalliskirjaston Pienpainatteiden hakukin peti altani, mutta ehdin saada esiin tämän herkullisen ja vuodenaikaan sopivan kuvan. Esitteen todistuslausuntojen mukaan Fennia-lumensulatin oli ollut käytössä useampia vuosia muutamissa paikoissa.
Olivatkohan ne todella niin täydellisiä kuin muistan, tai ihannoinko niitä nyt niinkuin vanhoja muistoja ihannoidaan? En tiedä. Mielessäni ne säilyvät raffinoituina, hekumallisina. Niissä oli kerroksittain makeaa sokerimassaa ja tahmeaa suklaata. Tiedän vielä selvästi, miltä tuntui, kun aukaisin sinivalkean paperin ja kunnioittavasti lohkaisin karamellista ensimmäisen palasen. Karamelli oli suuri ja muhkea, olisi ollut gulashimaista mässäystä pistää se kokonaisena suuhunsa. Se ei ollut sekuntien ilo, vaan minuuttien.
Makeisiin vielä palaten. Ylen Puheen Aamun "Tuoteselosteessa haistellaan ja maistellaan Fazerin sinistä, jonka takana on Karl Fazerin poika Sven". Luvataan kertoa reseptin historiasta.
Niin ja Hesari kertoi eilen porilaisesta Antti Kuusistosta, jonka kokoelmassa on karkkipapereita 1800-luvun jälkipuolelta alkaen. Toimittajan toteamus "Historia ei kerro, mitä paperien sisällä on ollut, ja miltä se on maistunut." lienee yksinkertaistus.
Kuusisto on äskettäin julkaissut kokoelmastaan kirjan Makein kirja, joka "esittelee suomalaisen karkinvalmistuksen historiaa.". Jutun (verkkoversio) kohta
"Ainoa oikea ammattini on keräilijä", sanoo Kuusisto painokkaasti. Tätä rahoittaakseen hän on tehnyt kaikenlaisia hanttihommia, mutta elämäntyön kannalta kulloinenkin leipätyö on ollut sivuseikka.tuntuu jotenkin tutulta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti