Otto Lajula painoasiamiehenä

Vuoden 1911 lopussa Otto Lajula asui perheineen Tampereella, mutta vuoden 1912 Helsingin osoitekalentereihin ilmoitti osoitteekseen Katajanokankatu 7:n ja yrityksensä Kustannusliike Puu-aapinen toimi Uudenmaankatu 18:ssa. Vuotta myöhemmin yritystä ei enää mainittu ja Lajulat asivat Töölönkatu 50:ssä, jonne oli vaikeuksia saada palvelusväkeä syksyllä 1913.

Hbl 17.8.1913

Hbl 17.9.1913

Vuonna 1914 Otto Lajula ilmoittivat osoitteekseen Pohjoisen Hesperiankadun 3 (eli rakennuksen, josta voi lukea enemmän kirjastani Töölön Taipaleesta). Rouva Aino Lajula haki samana vuonna pesäeroa eli ainakin taloudelliset asiat eroteltiin (FAT 29.5.1914).

Edelleen samana vuonna Otto Lajula aloitti (jälleen) uuden toimen, sillä hän esiintyy sanomalehdissä painoasiamiehenä. Mies, joka joutui Mikkelissä vastaamaan sensuuriviranomaisille, ryhtyi nyt itse valvojaksi. Otto Lajula toimi painoylihallituksen edustajana Helsingin raastuvanoikeudessa esimerkiksi, kun työmies Arvid Nisusta syytettiin siitä, "että hän hankkimatta itselleen lupaa oli Helsingin kaduilla kaupustellut erinäisiä "viisuja", joissa sitä paitsi ei ollut painatuspaikkaa eikä julkaisijan nimeä" (US 19.9.1914).

Pari kuukautta myöhemmin "Painoasiainylihallituksen määräyksestä oli painoasiamies O. Lajula kuleksinut Helsingin kirjakaupoissa ottaakseen takavarikkoon J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa painetun kirjasen "Kväden anno 1914" Hän löysikin akatemisesta kirjakaupasta 6 kappaletta mainittua kirjasta, jotka hän takavarikoi. Raastuvanoikeus vahvisti painoylihallituksen pyynnöstä tämän takavarikon. Myöskin on ylihallitus esittänyt senaatille, että mainitun kirjan tekijää vastaan nostettaisiin kanne majesteettirikoksesta."(Kansan lehti 28.10.1914)

Kevääseen 1915 mennessä Otto Lajula sai vastaavan position Vaasassa, jonka kirjakaupoista hän takavarikoi "myymättä olevat 15 kappaletta Eino Leinon "Elämän koreutta"." (Ilkka 20.5.1915). Virallisen työnsä ohessa julkaisi uudella salanimellä J. P. Raivio "esikois"romaanin Erakkomaisteri, joka oli "rikassisältöinen tarina keski-ikäisen lyseonlehtorin elämästä ja rakkaudesta" (US 16.9.1916)

Otto Lajula jatkoi painoasiamiehenä maaliskuun 1917 vallankumoukseen. Tuolloin hän "vielä viimeiseen asti koetti osottaa virkaintoisuuttaan m. m. siten, että hän vielä sen kin jälkeen kun jo uusi hallitus oli Venäjällä muodostettu ja ot tanut ohjakset käsiinsä, tahtoi estää sikäläisten sanomalehtien levittämästä Pietarin tapahtumista saamiaan tietoja ja sähkösanomia." Hänet vangittiin samaan aikaan kuin läänin kuvernööri ja Vaasan poliisimestari.(Karjalan aamulehti 23.3.1917) Vangitseminen ei lopulta kestänyt päivääkään, mutta oli tietenkin Lajulalle mieleenpainuva tilanne. (Vasabladet 24.3.1917).

Sotilaat poistuivat, vangitut jäivät yksin. Huoneessa oli kaksi isoa, rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niiden takaa näkyi laaja kasarmien ympäröimä tori ja kauempaa rakennusryhmien lumiset katot. Mutta nuo katot eivät olleet kuolleet ja liikkumattomat ne näyttivät kuin tanssivan. Ihmeellistä! Yhä useamman ja useamman katonharjan yli kohoili isoja punaisia lippuja, jotka vilkkaasti liikehtivät maaliskuun kylmän pohjoisen porottaessa. Nuo liput olivat vahvistetun vapauden leijoja ne panivat kastot iloisesti karkeloimaan katselijain silmissä. Manifesti oli julkaistu Suomen vapauden manifesti. OH' omituista nähdä vapauden aaimunkoi Hn vankilan ristikkojen takaa. Vangitut katselivat sitä ihmeissään ihastuksissaan. Mitäpä merkitsikään muutamien kahleet, kun kerran kansa sai vapautensa! Saivathan lapset kasvaa vapaina uutta huomenta kohti.

Muutaman tunnin kuluttua saapui kohtelias sotilas vangittujen kammioon.

»Olette vapaat, saatte poistua. Vangitsemisessa on tapahtunut erehdys.», hän heille virkkoi. Ja kun vapautuneet herttaisten jäähyväisten jälkeen torin yli kulkivat ja näkivät vapauden lippujen liehuvan, niin he ymmärsivät ja tiesivät lähteneensä vapauttajien ja ystävien luota. Ja kodeissa muuttuivat surun kyyneleet ilon itkuksi. Koettelemusta, koettelemustahan tämä kaikki oli!

Mutta ruotsikkojen lehti avasi tapauksen johdosta likaviemärinsä. (J. P. Raivio, Vangittuja vapauden koittaessa. Sunnuntai 15.4.1917)

Mainitun likaviemärin paikannus ei onnistunut, mutta Lajulan toimien herättämiä tunteita purettiin julkisuuteen vielä senkin jälkeen, kun hän oli menettänyt asemansa (Kaskö Tidning 2.5.1917).

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1866

Ny illustrerad tidningin toisessa vuosikerrassa oli useita kuvia Suomesta. Numerossa 5/1866 oli ahdettu yhdelle sivulle kolme näkymää Helsingistä. Yliopiston päärakennus ja satama ovat aiheina kuluneita, mutta katunäkymää Unioninkadulta en tunnistanut. Näihin liittyi artikkeli, jonka allekirjoitus on Z. T. eli se oli Topeliuksen kynästä.

Numerossa 46/1866 Vaasan uusi residenssirakennus eli läänin hallintorakennus sai lyhyen esittelytekstin, jossa palattiin Vaasan paloon, ja kuvan.

Numerossa 52/1866 oli J. Malmberhin ottamaan valokuvaan perustunut painokuva Raaseporista, jonka tueksi oli lainattu tekstiä Topeliuksen kirjasta Finland framstäldt i teckningar.

Veljensä perinnöttä jättänyt Elisabet

Professori Karl Hedmanin Kauppias-lehden numeroon 12/1930 kirjoittama artikkeli Lehti Vaasan kaupungin historiasta tarjoaa vuosien 1611-1880 kauppiaiden henkilötietoja, joita en ole itse aina (tai koskaan?) osannut hyödyntää.

Hedmanin matrikkelin mukaan Vaasassa kuoli 70-vuotiaana vuonna 1755 kippari Sven Nordman, jolla oli vaimo Brita Jaakobintytär ja Aspelin kertoo lisäksi, että Sven omisti neljännessä kaupunginosassa tontin 114. Svenillä oli vuonna 1724 syntynyt tytär Elisabet, joka meni naimisiin kauppias Johan Blombergin kanssa vuoteen 1740 mennessä. Blombergin kuoltua Elisabet solmi avioliiton vuoteen 1755 mennessä Uudestakaarlepyystä kotoisin olleen Isak Hansson Aulinin kanssa. Hän oli vielä ainakin vuonna 1746 purjehtinut kotikaupungistaan käsin Tukholmaan piki- ja tervalastissa.

Stockholms Weckoblad 21.6.1746

Vaasasta säilyneessä rippikirjassa 1761-1768 pari asui 2. kaupunginosan tontilla 22, jonka vuonna 1750 oli omistanut Elisabetin ensimmäinen aviomies Jacob Blomberg. Talouteen kuului Isakin veli (?) Eric Aulin ja anoppi Brita Nordman. Rippikirjassa 1769-1776 samaa tonttia emännöi Madame Aulin ja siellä asui edelleen leski Brita Nordman, joka oli Elisabetin äiti tai äitipuoli.

Jäätyään leskeksi Elisabetin talous oli hyvällä tolalla joko yhden, toisen tai molempien avioliittojensa ansiosta. Eikä taloutensa seonnut toukokuun 1770 postiryöstössä kadonneesta setelistäkään (Dagligt Allehanda 12.6.1770).

Elisabet oli elossa vielä marraskuussa 1771, jolloin hän vastoin lakia ja määräyksiä teki sekä sinetöi testamenttinsa hankkimatta sille todistajia. Tästä aiheutui pian pään vaivaa vaasalaisille, sillä seuraavaan kesään mennessä Elisabet oli kuollut lapsettomana ja varakkaana, kuten Dagligt Allehandaan 22.7.1772 raportoitiin. Testamentin mukaan koko omaisuus menisi kaupungin ja Mustasaaren seurakunnille, poislukien kaksi peltoa sekä arvometalliesineitä ja vaatteita, joille oli nimetty saajat. Osattomaksi kuitenkin jäi köyhyydessä elänyt veli vaimonsa ja lapsikatraansa kanssa.

Ilmeisesti veli ei ollut asemassa, jossa hän olisi voinut kiistää testamentin. Eikä hän tainnut päästä edes sisarensa arkunkantajaksi, sillä heille oli testamentissa luvattu hopealusika mieheen ja paikat täyttyivät nopeasti.

Koska sanomalehteen kerrottiin vain yhdestä veljestä, kyseessä lienee Hedmanin matrikkelin Joachim Nordman (s. 1733, k. 1805), jonka vaimo vuoteen 1754 mennessä oli Anna Margareta Cronbeck. Aspelinin Wasa stads historian mukaan Joachim oli talonomistaja ja kauppias vielä vuonna 1750, mutta uransa oli sitten "edennyt" kalavälittäjäksi. Aspelinin siteeraamassa triviaalikoulunmatrikkelissa Joachim kuolema ajoitetaan marraskuuhun 1804.

Ruotsalaisten kuvat Suomesta 1862 ja 1863

Ruotsalaisessa kuvalehdessä Illustrerad Tidning julkaistiin vuonna 1860 edelliseen osaan leikattujen ja liimattujen Viipuri-kuvien lisäksi numerossa 49 kuva Helsingin uudesta teatterista. Siihen liittyneen esittelytekstin mukaan kuva perustui Suomesta lähetettyyn piirustukseen. Tai mahdollisesti painokuvaan, sillä saman kuva-aiheen olen leikannut tänne jo katsauksessa Marginaalikuvia Helsingistä.

Numerossa 20/1862 ilmestyi kuva Vaasasta, joka muistuttaa Johan Knutsonin usein käytettyä näkymää, mutta siitä eroaa yksityskohdissaan. Kyseessä ei ole nykydokumentaatio vaan näkymä aikaan ennen vuoden 1852 tulipaloa. Museovirasto on vienyt kuvan Finnaan, joten Alvinista vain ote:

Numerossa 44/1862 esiteltiin jostain syystä kuvan kera Turun tuomiokirkon Tottien hautamuistomerkki.

Seuraavana vuonna numerossa 10/1863 ilmestyi kuva Turusta tutusta kulmasta, mutta Googlen kuvahaulla ei löytynyt tarkkaa vastinetta.

Ilmeisesti myös numeron 26/1863 kuva Viipurin linnasta on originaali.

Yhteinen merkkipäivä vuonna 1830

Turun Wiikko-Sanomat julkaisi 1.5.1830 Keisarillisen Majesteetin Plakaatin, "Jubel-Juhlan pitämisestä yli koko Suomen Suuren Ruhtinanmaan, sen uskontunnustuksen muistoksi, jonka Evangeliumillinen Lutheruksen Seurakunta Augsburgin kaupungissa 300 vuotta sitten julkisesti edespani". Juhlapäiväksi määrättiin 25.6.1830 "elikkä seuraava päivä Johanneksesta".

Tämä juhla varmasti toteutettiin jokaisessa seurakunnassa, mutta uskonnolliseen aiheeseen eivät sopineet maalliset elementit. Kerrottavaa oli vain kahdesta kaupungista. Vaasassa

vietti Vaasan Biblia-Seura 12:sen kerran perustamisensa muistoa. Tämä muistojuhla, jolle oli Kuuluutuksen kautta saarnastuoleista kuttutut kaikki Seuran Jäsenet ja muut kristillisyyden ystävät, jotka asuvat Kaupungisa ja lähimmäisisä Pitäjisä, vietettiin Kaupungin kirkosa ja julistettiin mainittuna päivänä, kello 6 jälk. puol. päiv. soittamalla kirkon isolla kellolla. Se runsas väestö, joka oli ollut Jubeli Juhlaa viettämäsä, jonka juhlan ruottalaisesa päiväkirkosa myös rippi-lapset ensikerran kävivät Herran ehtoollisella, oli myös enimmitten tätä muistoa vietettäisä saapuvilla.  (Oulun Wiikko-Sanomia 31.7.1830) 

Ehkä muissakin seurakunnissa juhannuksen jälkeiseen juhlapäivään oli yhdistetty konfirmaatio. Helsingissä tilaisuus hyödynnettiin ainutkertaiseen tapahtumaan:

Helsingin Kaupungisa on viimme Jubeli-Juhlaa vietettäisä myös pantu perustuskivi Uuteen Evangeliumin Uskolaisille rakennettavaan kirkkoon. Päätettyä Jumalan palveluksen, lähtivät Korkeimmat Esivallanmiehet, Virkamiehet, Akademian Opettajat, Papit, Skoulun Opettajat ja Kaupungin Vanhimmat tavallisesa järjestyksesä sille paikalle, johon tämä Kirkko tulee tehtäväksi. Hippakunnan Pispa piti, sinne tultua, soveliaan hengellisen puheen, josa hän myös mainitti tämän Kirkon, valmiiksi saatua, kuttuttavan Nikolain Kirkoksi. Asianomaiset virkamiehet, joitten ammatti on hoitaa' maakunnan huonetrakennuksia ja muita semmosia yhteisiä, toivat rahoja ja medaljoita, yhen kutakin kaikkia laatuja, joita tänä vuonna on Venäjän Valtakunnasa valmistettu, ja muuraus aineita. Sitten menivät Keisarillisen Senatin Jäsenet ja Suomen Hallituksen Korkeimmat Esimiehet Pispan ja Maaherran kansa Perustus-kiven luokse ja, pantuansa pienosen arkun, johon nämät rahat olivat kätketyt, perustuksen alle, niinkuin uutta yhteistä isompaa huonetta perustaisa on tavallinen, muurasivat he omin käsin päällyksen umpeen, jota seremoniata toimittaisa Suomen entinen kaikilta kunnioitettu General-Guvernöri myös oli seurasa. (Oulun Wiikko-Sanomia 17.07.1830 no 29)

Polkupyöräntekijä 1869: J. W. Nessler

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa  vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Yritteliäisyydestä tunnetulla Pohjanmaalla edellisessä osassa esitelty Severin Kellroos ei ollut ainoa Vaasassa polkupyörää vuonna 1869 tehnyt.

Ei kahtakaan viikkoa ollut kulunut Kellroosin yrityksen ensiesityksestä vappuna 1869, kun pitkin Vaasan esplanadeja jo polki maalahtelaisen Johan Wilhelm Nessler. Allaan oli itse tekemänsä kolmipyöräinen polkupyörä, joka oli maalattu punaisella ja sinisellä. Polkupyörä oli myynnissä 50-60 markalla. (Vasabladet 15.5.1869 & Hbl 30.5.1869). Kovin nopeasti laite ei käynyt kaupaksi, sillä se oli vielä kesällä esillä Vaasan läänin maatalousseuran vuosikokouksessa Nesslerin muiden metallituotteiden seurana (Vasabladet 10.7.1869)

Johan Wilhelm Nessler oli syntynyt 31.1.1848 lukkarin pojaksi. Isänsä Gustaf Adolf Nessler (1824-1907) on saanut Wikipedia-sivun, jonka mukaan hän oli lukkarintoimen ohessa maanviljelijä ja mylläri. Maataloudellisista ja kansalaistoiminnllisista ansioistaan Gustaf Adolf Nessler sai vuonna 1868 Suomen talousseuran hopeamitalin, rauta-auran ja sata markkaa. (HD 26.10.1868)

Yksi pojistaan veli koulutettiin lääkäriksi, toisesta tuli kansakoulunopettaja ja Johan Wilhelm pääsi opiskelemaan Vaasan tekniseen reaalikouluun. Nykarlebyvyer-sivustolle kerättyjen muistokirjoituksien mukaan 1860-luvun loppu oli elämässään epämääräisempää aikaa, jolloin hän harjoitti käsitöitä.

Wikipedia-sivunsa mukaan Johan Wilhelm Nessler oli Maalahdessa urkurina 1866-1870, lukkarina Vaasassa 1870-1872 sekä molemmissa toimissa Larsmossa 1872-1874. Tämän jälkeen hän muutti Uuteenkaarlepyyhyn, jonne hän perusti vuonna 1875 viilatehtaan. Vuodesta 1879 kuolemaansa asti hän opetti metallityötä seminaarissa. Vuonna 1881 Johan Wilhelm Nessler osti kirjapainon ja oli seuraavina vuosina sanomalehtien kustantaja. Kaiken tämän jälkeen hän ehdotti kaupunkiin sähköistä katuvalaistusta jo 1900. 

Listaus koko toiminnastaan on vielä pidempi, joten ei ole ihmekään, että polkupyörän tekeminen on unohtunut.

Polkupyöräntekijä 1869: Severin Kellroos

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa  vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Vasabladet toivotti 24.4.1869 polkupyörät tervetulleiksi Vaasaan. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, sillä sama lehti kertoi 8.5.1869 kaupungissa tehtyä kolmipyöräistä polkupyörää oli esitelty, mutta rakennevirheen takia se ei lähtenyt toimimaan. Mielenkiintoista on, että jo tässä vaiheessa polkupyörällä oli Vaasan ympäristössä suomenkielinen nimi: hullu hevonen.

Hufvudstadsbladetin 12.5.1869 julkaiseman kirjeen mukaan tämän Vaasan ensimmäisen polkupyörän oli tehnyt kupariseppä Severin Kellroos tilaustyönä hovioikeuden vahtimestari Pihlgrenille. Vapunpäivän epäonnistuneen esityksen jälkeen laitos saatiin liikkeelle talon sisällä, mutta se ei soveltunut Vaasan kaduille.

Severin oli syntynyt 16.12.1821 Längelmäellä Levälahden Einolan Vanhatalon isäntäparin pojaksi. Jo 1834 eli 13-vuotiaana hän muutti Tampereelle kupariseppä Peter Gustaf Westerlundin (s. 1817 Pedersöre) oppipojaksi. Muuttoa ehkä helpotti se, että vuotta aiemmin Tampereelle oli lähtenyt  isoveli Michel (s. 20.9.1814). (RK Längelmäki 1827-39, 79 & 348; RK Tampere 1832-38, 253; 1839-45, 267)

Vuonna 1841 Severin muutti kisälliksi Poriin, jossa hänet tunnettiin sukunimellä Kellroos. Tampereella nimeä käytti kauppias Gustaf Robert Kellros (s. 12.12.1813 Ruovesi), johon Severinillä ei ole ilmeistä yhteyttä. Ehkä nimi vain kuulosti komealta.

Oleskelu Porissa ei ollut pitkä ja lähtiessään Severin ilmoitti siirtyvänsä Helsinkiin. (RK Pori 1836-1842, N:o 332). Helsingin sijaan Severin Kellroos toimitti kuitenkin Porista saadun todistuksen vuonna 1843 Vaasaan. 

Vaasassa Severin Kellroos meni 21.12.1849 naimisiin 17 vuotta itseään vanhemman Johanna Fredrica Hallstenin (s. 27.10.1804 Vaasa) kanssa. Ennen avioliittoa Johanna Fredrica Hallsten oli asunut veljenpoikansa Alexander Gustaf Julius Hallstenin taloudessa kahden isosiskonsa kanssa. (RK Vaasa 1841-49, 404; 1850-56, 60 & 77). Sekä veljenpojan isä että Johanna Fredrica Hallstenin isä Johan Hallsten olivat olleet Vaasassa kupariseppiä, mutta suvussa ei ollut alalle jatkajaa, mikä selitttää avioliittoa. 

Severin Kellroos kuoli 80-vuotiaana 25.5.1900. Muistosanojen mukaan hän  

oli vielä niitä vanhan kansan miehiä, jotka meluamatta työskentelivät kaikessa hiljaisuudessa. vainajan kykyä käytettiin kuitenkin varhemmin kunnallisissakin toimissa, niinpä oli hän niiden kaupungin rakennuskomitean jäsen v. 1856, ja myöskin aikoinaan valtuuston ja rahatoimikamarin jäsenenä. (Pohjalainen 26.5.1900)

Polkupyörää ei missään mainittu.

Kesäretki Suomeen: Vaasa

En yllä olevasta kuvasta Vaasaa tunnista, mutta kyseistä kaupunkia kuva Maamme-pelissä esittää.

• Vaasan pormestarin leski (20.5.2010)
• Huonoille teille joutuneet tyttäret (21.5.2014)
• Pysähdys Vaasassa vuoden 1870 paikkeilla (22.6.2015)
• Vaasassa elokuun 3. päivä 1852 (27.9.2015)
• Opettajan tilikirjoista (9.1.2019)
• Ensimmäisen pomologimme perheestä (12.8.2019)
• Koulunaloitus Vaasassa 1849 (18.9.2019)
• Kirjapainon oppipojan ilta (21.1.2021)
• Maaherran työmatka vuonna 1787 (18.3.2021)
• Terveiset Vaasasta 1876 (5.10.2021)
• Sivistystämme 1700-luvulla rahallisesti tukeneet (5.4.2022)
• Uusperhettä Vaasassa yhdistänyt ammatti (11.10.2022)

Lasten päivien alku

Wikipedia tietää kertoa, että Ruotsissa Falunin lähistollä järjestettiin ensimmäinen Lasten päivän juhla toukokuussa 1901. Tuloilla hankittiin kesäsiirtola. Kööpenhaminassa järjestettiin ensimmäinen Lasten päivä vuonna 1903 ja Työmiehen pikku-uutinen 11.5.1904 kertoo, että Kööpenhaminassa Lasten päivänä "kaupungilla, varsinkin kahviloissa, kierteli säästölaatikoita, joihin lahjoiteltiin turvattomien auttamiseksi". Tukholmassa ensimmäiset juhlat pidettiin 1905 ja seuraavana vuonna Uuden Suomettaren kirjeenvaihtaja kertoi "karnevaalielämästä" Lasten päivänä (US 1.6.1906)

Ei tietenkään kulunut kauaa siihen, kun ajatus rantautui Suomeen. Mahdollisesti ensimmäiseksi ehtivät "Vaasan naiset" (Pohjan poika 6.5.1907 & 3.6.1907 & 25.5.1908). Kriittinen arvio ohjelmasta esitettiin Vapaassa sanassa: "Marakattitanssia näyteltiin vaasalaisille sunnuntaina. Mitä kummempiin rimsuihin puettuina laahusti kaupunkimme "kerma" katua ylös, toista alas. Joukon kaunistuksena kulki saattueen etupäässä pari ratsastavaa poliisia." (Pohjan poika 27.5.1908)

Turussa juhlaa vietettiin viimeistään toukokuussa 1908, mutta useampana päivänä: "Suometarlaisia ei ollut, sillä suometarlais-opettajat suvaitsivat antaa hommalle poliittisen luonteen ja päättivät pitää oman juhlansa maanantaina. Köyhyyttä ei näkynyt kulkueessa, joka Tuomiokirkon torilta Urheilupuistoon tehtiin." (Sosialisti 26.5.1908)

Myös Kuopiossa järjestettiin Lasten päivän juhla viimeistään vuonna 1908. Kulkueessa "kukilla koristelluissa kärryissä kuletettiin ensin lastentarhan lapsia, sitten seurasi V. P. K:n soittokunta, sitten kansakoululapset, joita oli toista tuhatta, kuuromykät y. m., niin että lasten lukumäärä meni yli kahden tuhannen. Liput liehuivat hienossa tuulessa ja aurinko tirkisteli tuon tuostakin pilvien lomasta." (Otava 13.9.1908)

Helsingissä Lastenhoitoyhdistys oli yrittänyt toteuttaa Lastenpäivän viimeistään vuonna 1907, jolloin sateinen ilma kuitenkin esti osan ohjelmasta. Seuraavana vuonna suunnitelmat esiteltiinkin säävarauksella (Suomalainen kansa 13.5.1908). "Kaunis ilma suosi" ja "reklaamikulkue" lähti liikkeelle. "Soittokunta etunenässä liikui kulkue, missä esiintyi kirkuvia intiaaneja sotaisat, kirkkaat tomahavkit käsissä virmojen varsojen satuloissa, sinikeltaisia urheita karoliineja ja viehkeitä neitosia kukilla koristetuissa vaunuissa y.m. Kaikkiaan oli kulkueessa toistakymmentä ajopeliä, vaunuja ja automobiilejä." (HS 20.5.1908) 

Toteutus ei miellyttänyt kaikkia. Nimimerkki Pyry olisi toivonut tanskalaiseen tapaan kustannusten minimoimista ja eri yhteiskuntaluokkien osallistumista. Helsinkiläinen juhla oli hänestä "yksinomaan ylimmän ylimystön, ylimpien 400:n juhla, jossa muut olivat vain ihmettemevinä syrjästä katsojina, tuskinpa lähimain kaikki tajusivatkaan juhlan ylevämpää, aatteellista merkitystä." Lisäksi häntä harmitti kielikysymys. "Ruotsia kuului vain toimeenpanijain huulilta, vieläpä saksaa ja ranskaakin, mutta ei suomen sanaa. Kaikki ilmoituskilvet olivat ruotsiksi."

Pyry kuvasi sanoillaan myös kulkueen, joka lähti ja palasi Kaivopuistoon, jossa

"oli eri seurueille omistettu erityinen kukkaköynöksillä, pylväillä y.m. eroitettu alueensa. Tuossa oli kukitettu jaappanilainen teehuone, jossa sirot geishat tarjoilivat kahvia ja teetä, tuossa italialaisen soittokunnan lava, indiaanileiri, jossa indiaanipojat myivät jansia y. m., tuossa taasen mustamaisleiri, jossa ahkeraan ennustettiin j. n. e. Leikkikalu-, makeis- tupakka-, voileipä y. m. myymälöitä, toinen toistaan sirompia, oli tietysti myöskin. Saatiin nähdä kotimaisia (en sano suomalaisia) kansantansseja, italialaisia ja espanjalaisia tansseja, kuulla laulua ja soittoa." (Karjala 22.5.1908)

Seuraavan vuoden kulkueesta Helsingissä on Signe Branderin ottamia valokuvia (HKM, CC BY-4.0).

Keräsin Helsingin kaupunginmuseon valokuvat Lasten päivien vietosta yhteen albumiin. Arvatenkin kulkueiden järjestäminen ainakin Helsingissä päättyi 1950-luvulla, jolloin Lasten päivän säätiö oli yksi Linnanmäen perustajista.

Uusperhettä Vaasassa yhdistänyt ammatti

Mustasaaressa vihittiin 17.8.1736 porvarin tytär Maria Hammar ja lasimestari Michel Fogde. Heille syntyi kastettujen listan perusteella ainakin lapset Ericus 5.5.1739, Andreas 7.2.1741, Maria 17.3.1743 ja Maria 25.3.1745. Leskeksi jäätyään Maria solmi 12.7.1753 uuden avioliiton räätäli Anders Åkerbomin kanssa. Tätä avioliittoa siunattiin ainakin lapsilla Maja Caisa 23.10.1754, Carl 31.12.1756, Brita Lovisa 25.8.1758, Greta Stina 3.12.1759. 

Maria kuoli 5.11.1763. Tuolloin oli ensimmäisen avioliittonsa lapsista Andreas-poika lähtenyt maailmalle, joten isäpuoli kuulutti peräänsä Inrikes Tidningarissa 9.2.1764.

Ilmoituksesta selviää Marian kuolinpäivän lisäksi se, että Andreas oli seurannut isäpuolen ammattia eli oli tiettävästi räätälin kisälli. Nykyaikaisin keinoin eli nimitietokannoin kohtalonsa ei selviä, miten lie käynyt aikanaan.

Googlaus kuitenkin osui Leena T. E. Laineen graduun Taloudenhoidosta omiin valintoihin. Vaasalaisten käsityöläismestareiden vaimojen elämää, jonka mukaan

 "Mestari Åkerbomin tytär Eva nai vuonna 1793 Orivedeltä Vaasaan muutaneen Michel Gummeruksen, joka pääsi mestariksi seuraavana vuonna valmistettuaan sinisen miesten puvun." (s. 51)  "Kun räätälimestari Åkerbomin tytär Eva meni naimisiin räätälinkisälli Michel Gummeruksen kanssa, oli heidän välisensä ikäero peräti 17 vuotta. Tämä ei kuitenkaan ollut tavallista, vaan ikäerot olivat yleensä huomattavasti pienempiä." (s. 27) "Michel Gummeruksen ja Eva Åkerbomin lapsista yhdestä tuli kultaseppämestari ja yhdestä suutari. Kaksi tyttäristä meni naimisiin kultasepäämestarin kanssa." (s. 51-52) "Eva Åkerbomin sisar Maria oli naimisissa räätälimestari Engmanin kanssa." (s. 52)

Kurkistus Vaasan rippikirjaan (IAa:7 s. 9) kertoo, että Engmanin kanssa oli naimisissa 23.10.1754 syntynyt Maija Caisa. Eva Britan ikäero aviomieheensä vahvistuu rippikirjasta (IAa:15 s. 39), jonka mukaan syntymäpäivänsä on 17.10.1765. Hän oli siis syntynyt Andreas Åkerbomin leskenä 20.12.1764 solmimasta avioliitosta Brita Hertzbergin kanssa.

Lukioiden paremmuusjärjestys 1860- ja 1870-luvulla

Kevään perinteinen uutisointiaihe on ylioppilaskirjoitusten tulosten erot lukioittain. En lähde selvittämään tavan alkuhetkeä, mutta muuta hakiessa huomasin, että Helsingin yliopiston kolmivuotiskertomuksissa 1800-luvulla oli vastaavaa. (Nämä ovat Kansalliskirjaston digitoinneissa kokoelmassa Keisarillisen Aleksanterin yliopiston julkaisut.)

Vaatimattomana alkuna vuonna 1866 julkaistiin taulukko, joka jätti järjestykseen asettamisen lukijalle.

Kahdeksasta oppilaitoksesta kerrottiin ylioppilastutkintojen vuosittainen määrä ja tämän jakautuminen arvosanoittain. Kolmosen eli korkeimman arvosanan kohdalle ei tullut yhtään ylioppilasta Porvoossa, Kuopiossa tai Hämeenlinnassa lukuvuonna 1864-1865. Valtakunnan ykköslukio on kiistatta Helsingin lyseo, jossa ainoana korkeimman arvosanan saajat ovat enemmistönä joka vuosi.

Seuraavassa kolmivuotiskertomuksessa vuodet on laskettu yhteen ja mukaan on saatu Oulu ja Helsingin normaalikoulu. Jälkimmäinen voitti kaupungin lyseon: yli puolet ylioppilaista saivat korkeimpaan luokkaan kuuluvan arvosanan.

Kun arvosanoista laskettiin keskiarvot valtakunnan kärkeen eli helsinkiläiskoulujen väliin pääsi Jyväskylän alkeisopisto (vuodesta 1873 lyseo).

Seuraavalla kolmivuotiskaudella Helsingin normaalilyseoon on eksynyt heikompaa ainesta, mutta ero esimerkiksi Turkuun on ilmeinen. Varsinkin keskiarvoina.

Sivistystämme 1700-luvulla rahallisesti tukeneet (2/3)

Vaasa 1750
Alvin

Toisena Turun akatemian opiskelijoita tukeneena Åbo Tidningar esitteli syksyllä 1799 vaasalaisen raatimiehen lesken Brita Wahlin, joka teki testamenttinsa 20.10.1758. Siitä oli 15000 kuparitaalaria tarkoitettu rahastoksi, jonka koroista jaettaisiin stipendi kahdelle köyhälle opiskelijalle. Näiden piti olla joko Vaasan porvarin tai Mustasaaren talonpojan poikia ja Vaasan koulun kasvatteja, joilla oli rehtorin todistus älystään ja hyvistä tavoistaan.

Lahjoituksesta hyötyivät eli stipendit saivat ainakin Jonas Bergsteen, Gustaf Vilhelm Rydman, Karl Fredrik Thelin ja Arvid Adolf Arvidsson.

Hautausmerkintänsä perusteella Brita Wahl oli syntynyt vuoden 1684 paikkeilla. Muiden elämänvaiheidensa selvittelyä vaikeuttaa se, että elinajaltaan ei Vaasasta ole rippikirjoja eikä henkikirjoissa mainita vaimojen nimiä. Henkikirjoissa vuoteen 1744 (KA 9351:339) olleen kauppias Joachim Wahlin kohdalle tulee seuraavasta kirjasta (KA 9355:344) alkaen Madame Brita Wahl, , joka myöhemmin on myös "Rådman Wahls Enka" (KA 9409:842). On siis lähes varmaa, että Brita Wahl oli Joachim Wahlin leski ja tyttönimensä mahdollisesti jotain muuta kuin Wahl. 

Varsin todennäköisesti tyttönimi oli Holmberg, sillä Vaasassa syntyi 29.1.1723 tytär Christina Margareta vanhempinaan kauppias Joachim Wahl ja Brita Holmberg. On toki mahdollista, että Joachim Wahlilla oli useampi Brita-niminen vaimo. Henkikirjasta puuttuvien naisnimien takia selailu taaksepäin ei luotettavasti kerro avioliiton kestosta. 

Ilkka Mäntylän Yksimielisyydestä kauppiaiden valtaan. Raatimiesten vaalit 12 kaupungissa 1722-1808 (1977) kertoo sivulla 121, että kauppias Joachim Wahl oli Vaasassa raatimiehenä vuodet 1729-34. Todennäköisesti sama Joachim Wahl oli palannut kaupunkiin isonvihan jälkeen ja löytänyt tontiltaan vain yhden ladon (Wasa-Posten 1.11.1921). Hänet mainitaan laivojen rakennuttajana 1722 ja 1727 (Vasabladet 4.12.1935). 

Britan ja Joachimin ilmeisesti ainoaksi jäänyt lapsi Christina Margareta meni 19.10.1738 naimisiin Vaasan koulun rehtorin Esaias Fellmanin kanssa. Henkikirjoissa pari merkittiin Wahlien jälkeen, joten todennäköisesti kotinsa oli samalla tontilla tai sen naapurissa.

Joachim Wahlin hautausmerkintää en onnistunut löytämään. Todennäköisesti hänet haudattiin Vaasan kirkon lattian alle, sillä ennen vuoden 1749 korjausta Brita Wahl on hautojen haltijoiden listassa. Oheisessa kuvassa hauta on merkitty numerolla 5 ja se on keskikäytävällä neljäntenä alttarista. (Vasabladet 28.3.1908)

Brita Wahl jatkoi liiketoimintaa miehensä kuoltua apunaan Carl Calamnius (s. 1733), jonka Jacob-pojalle päätyi Kauppiaankadun varrella sijainnut Wahlska Stadsgård. (Wasa Tidning 28.1.1843)

Vävyn ura vei tyttären Liminkaan vuonna 1749, mutta hän palasi sieltä Vaasaan miehensä kuoltua 11.7.1756. Christina Margareta kuoli 34-vuotiaana 28.4.1758. Ei liene rohkea johtopäätös olettaa, että tähän kuolemaan liittyy Brita Wahlin tekemä testamentti 20.10.1758. Kun rintaperillisiä ei ollut, ei testamenttikaan vaatinut suuria perusteluja. Mahdollisesti lahjoituskohde liittyi edesmenneen vävyn ammattiin tai sitten vaan kaupunkielämän havaintoihin. (Teksti mm. julkaisussa Författningar om stipendier för studerande,... (1846).)

Vuonna 1759 Brita Wahl lahjoitti kotikirkkoonsa 24 haaraisen kynttiläkruunun, joka oli ainakin sata vuotta sitten edelleen Mustasaaren kirkossa (Husmodern 6-7/1926, Dagens tidning 23.11.1913).

Brita Wahl kuoli 77-vuotiaana 24.7.1761 Stipendirahastonsa jakoi vielä 1920 kaksi 250 markan stipediä neljäksi vuodeksi alkuperäisin ehdoin (Maatalous 1.9.1920) . 

Terveiset Vaasasta 1876

Nimimerkki Jussi Kanervaisen Keski-Suomen 4.5. & 18.5.1876 Ilta-pakinoissa esitys oli fiktionalisoitu, mutta tarkoitus oli (käsittääkseni) välittää tietoa vuoropuhelun muodossa. Keskustelijoista toinen oli juuri palannut Vaasasta Jyväskylään.

"Maamiehen ei ole helppo Vaasaan päästä. Tuskin ennättää kaupunkia lähestyä, ennenkuin kymmenkunta nuoria miehiä ja poikanulikoita kuorman ympäri rähisee: "Onko tervaa? Onko voita? Onko rukiita? Onko kauroja? — Tule Nordgrénille! Tule Hultiinille! Lähde Kurténille! Lähde Manneliinille! Lähde — sinne ja tänne." Kuultuansa, että minulla ei ollut muuta myydä kuin palvattua lihaa, lauma vähitellen hajosi, ja pääsin onnellisesti kauppatorille. Tässäpä uusi kahakka! Akkajoukko, mieslaumaa vahvempi, ympäröitsi kuormaani. "Jag skall ha! jag skall ha!" minun pitää saada, kuuluu joka haaralta. Poliisi viimein ryhtyi akkojen niskaan ja ajoi net kuti paikallensa. Ne olivat, näette, niitä Vaasan mainioita torikauppa-ämmiä, jotka koittavat etukädessä helpolla hinnalla ostaa maamiesten tavaroita, varsinkin ruoka-aineita, ja näitä sitten kalliisti turkuttavat kaupunkilaiselle. Näitten kanssa maamiesten pitää niin vähä kuin mahdollsesti kauppaa tehdä." 

 

"Täytyyhän toki akkaraiskainkin elää tökötellä, eivätkä voi voitotta elää. Ja samahan se sinulle on, kelle sinä lihasi myyt." 

 

"Eipä aivan. Ämmät tarjosivat seitsemän markkaa leiviskältä, enkä tarvinnut muille ostajille myödä naulaakaan alle kahdeksan markan." 

 

"Siinä kohdassa otan sanani takasin."

Vastaava vastaanotto kaupunkiin on toisaalta lainaamassani tervakaupan kuvauksessa. Tässä tapauksessa Vaasassa käynnin asiana oli kruununtilan perinnöksiosto, vaikka sen olisi kirjeitsekin hoitaa.

NYA RESIDENSHUSET I WASA.

Uppfördt efter ritning af C.A. Setterberg.

Tecknadt på trä af A.T.G. 1866

Museovirasto, CC BY 4.0

"En voi asiamiestänikään moittia. Ystävällisesti hän minua kohteli ja näytti minulle kuvernööriviraston ja hovioikeuden komeat virkahuoneet. Vaan nehän tekin olette nähneet?" 

 

"Hovioikeudessa en ole käynyt." 

 

"Siellä on pulskat huoneet; varsin komeat ovat katsella suuret salit. Seinät kuvia täynnä; yhdessä salissa on entinen Ruotsin kuningas Gustaf III, joka perusti Vaasan hovioikeuden, ja kaikki ruotsinvallan-aikuiset esimiehet eli presitentit, toisessa Venäjän keisarivainaja Alexander I ja Venäjänvallanaikuiset esimiehet. Kernaasti näitä silmäilee." 

 

"Mitä muuta?" 

 

"Hovioikeuden alakerrassa on, muun muassa, läänin maanmittausviraston suuri arkisto. Kävin siellä tilankarttaa itselleni hankkimassa, ja silmän-räpäyksessä se oli arkiston hoitajalla käsissä. Kysyttiin minulta vaan: "mikä pitäjä? mitä kylä? mikä numero?", katsottiin isoon kirjaan ja mentiin heti suoraan siihen kaappiin, jossa kartta talletettiin."  

Kohteita oli muitakin

"Kävin minä kapakoissakin, vaik'eivät nämät juuri rikastuneet minun kukkarostani. Ei näitäkään voi kehua. Tosin näissä ei myydä eikä saa muuta väkevää, kuin olutta, jos olutta, sopinee väkeväksi mainitakaan; mutta vieraat ostavat, tullessaan viinapullon kaupungin krouvista, sekoittavat kapakassa viinaa ja olutta ja päihtyvät hyvinki pian. Yksi vieras nukkuu pöydän alla, eli johonki loukkoon, toinen vieras lainaa häneltä rahakukkaron, eikä muista milloinkaan lainaansa maksaa. Kohmelo ja katumus ovat raukkain ainoat voitot. [...] 

 

"Kuulkaapa vielä! Kapakoissa aina löytyy isompi eli vähempi lauma tyttölutuksia, ja joka näitten käsiin joutuu, saa kyllä rahojaan varoa. Poliisi lähettää heitä tuontuostakin syntymäseurakuntiinsa, vaan ei kulu monta päivää ennenkuin ovat kapakoissaan takasin, yhtä mielitteleväiset ja vaaralliset kuin ennen. Niitä on nuorten ja vanhain miesten paras arastaa."

Maaherran työmatka vuonna 1787

Carl Fredric von Bredan maalaama
muotokuva Adolf Tandefeltista. Wikimedia

Käydessäni Kansalliskirjastossa läpi Vaasassa painettuja lääninhallituksen kuutuksia etsintäkuulutusten lomassa oli mukavana yllätyksenä maaherra Adolf Tandefeltin ilmoitus alkuvuoden 1787 virkamatkastaan. Se on ollut syytä lukea läänin kirkoissa, sillä kyse oli asukkaiden etujen valvonnasta.

Kuulutuksesta ei selviä milloin oli tarkoitus lähteä liikkeelle. Tuskin 4.2.1787, sillä se oli almanakkaan kurkaten sunnuntai. Maanantaihin mennessä piti olla Isossakyrössä, jonka pappilassa pidettiin tuolloin maanmittausrevisio eli tarkistus. Tälläiseen revioon piti maanmittarin tuoda kartat, jako- ja päiväkirjat sekä todisteet viestinnästä pitäjäläisten kanssa. Maanomistajien piti saapua paikalle tai antaa valtakirjansa edustajalle, jos aikoivat etujaan puolustaa ja huomautuksia tehdä. Tässä tapauksessa mahdollisia osallistujia olivat Isonkyrön lisäksi Ilmajoen ja Vähänkyrön talolliset.

Seuraavana päivänä Isossakyrössä oli tarkoitus määrätä suostuntavero keskiseen ja eteläiseen voutikuntaan Pohjanmaan eteläisessä tuomiokunnassa.

Keskiviikkona 7.2.1787 piti olla valmiina lähtöön Lapualle, jonne matkustukseen varattiin koko päivä. Torstaina piti pappilassa pitää maanmittausrevisio tarkemmin määrittelemättömälle alueelle, eli ehkä vain Lapualle. Perjantaina 9.2.1787 matkustettiin Ähtäriin, jossa oli käytettävissä  kihlakunnantuomarin puustelli Domarnäs. Siellä oli ohjelmassa seuraavana päivänä sekä maaverontarkistus (jordransakning) Keuruun pitäjälle, Ähtärin ja Virtojen kappeleille sekä Vaasan lääniin kuuluville Ruoveden seurakunnan osille. Samana päivänä piti ehtiä myös määrittelemään suostuntavero Korsholman itäiseen voutikuntaan ja tarkistamaan maanmittari Långhjelmin työt.

Sunnuntai oli tietenkin lepopäivä. Maanantaina 12.2.1787 piti jatkaa matkaa Saarijärven pappilaan, jossa tiistaina oli tarkoitus hoitaa rekrytointi Rautalammen pataljoonan ja Sysmän sekä Jämsän komppanioihin ja tämän ohessa katselmoida jo riveissä olevat miehet. Keskiviikkona oli vuorossa maanmittausrevisio Laukaan, Saarijärven ja Viitasaaren pitäjille.

Matkustukseen Kokkolaan varattiin kaksi päivää. Perillä piti lauantaina 17.2.1787 määritellä raatihuoneella suostuntavero kaupungille ja käräjäpaikalla Korsholman pohjoiselle voutikunnalle. Maanantaina 19.2.1787 maaherran työ jatkuisi maanmittausrevisiolla Lohtajan, Kälviän, Kokkolan ja Kruunupyyn pitäjille Kokkolan maaseurakunnan pappilassa.

Tiistaina lähdettiin Pietarsaareen, jossa keskiviikkona piti määrätä kaupungin suostuntavero ja tehdä pitäjän maanmittausrevisio. Torstaina 23.2.1787 oli vuorossa siirtyminen Uuteenkaarlepyyhyn, jossa Pietarsaaren tapaan piti seuraavana päivänä hoitaa kaupungin suostuntavero ja pitäjän maanmittausrevisio. Lauantaina 24.2.1787 voitiin lähteä paluumatkalle Vaasaan, jossa lääninkansliassa piti muutaman lepopäivän jälkeen keskiviikkona 28.2.1787 hoitaa maanmittausrevisio Vöyrille, Mustasaarelle ja Maalahdelle sekä perjantaina 2.3.1787 rekrytointi viiteen  Pohjanmaan rykmentin komppaniaan.

Seuraava ohjelmanumero oli perjantaina 9.3.1787 määrätä suostuntavero Kristiinankaupungissa ja pitää Lappväärtin maanmittausrevisio. Lauantaina oli (Närpiön ?) pappilassa Närpiön maanmittausrevisio. Sunnuntain pyhittämisen jälkeen maanantaina piti lähteä kohti Vaasaa, josta käsin (?) lopuksi tiistaina 

13.3.1787 maaherran piti olla Vöyrin käräjillä määräämässä suostuntavero Korsholman keskiselle kihlakunnalle.

Olikohan vuoden työt tässä? Tandefelt oli kerännyt virkamatkat alkuvuoteen myös edellisenä vuonna. Ajan sanomalehtiin lähetettiin kaupungeista juhlavia kuvauksia maaherran saapumisista, joten siitä lienee tehty numeroa myös maaseudulla. Ihan aina maaherra ei itse ollut hoitamassa asioita, sillä vastaava ohjema alkuvuodelle 1788 toteaa "dels Sjelf och dels igenom befullmäcktigade Ombud" eli toisinaan työ oli annettu valtuutetulle. 

Kirjapainon oppipojan ilta

Niilo Kivinen, joka 1880-luvulla oli latojan opisssa Vaasan lehden kirjapainossa, kuvasi Pohjalaisessa 18.11.1890 julkaistussa kertomuksessaan Kuvia kaupungin syrjäpuolista kaltaisensa iltaa:

— No, Taavi, lähdeppäs nyt joukkoon! Näytätkin niin kovin surkastuneelta etteipä virkistys suinkaan pahaa tee.

Taavi, tuo heikko kuihtunut poika säpsähti siinä vedetyn kastin syrjällä istuessaan ja lueskellessaan kansankirjastosta lainaamaansa kirjaa, nosti vähän päätänsä ja heitti aran silmäyksen kehoittajaan, taituri Hololaiseen, joka seisoi avonaisella väliovella, - mutta painoi jälleen päänsä ja kiintyi uudestaan lampun heikosti valaisemaan kirjaansa.

— Hohoi, missäs korvat on? sanoi Hololainen kovennetulla äänellä. — Saat tulla "konstförvanttien" kanssa nyt, sanon minä. Vai luuletko pian tulevasi maisteriksi lukemallasi? Ei poika vielä hetkiseen aikaan sentään; kyllä vielä saat kuten me muutkin hypistellä kirjasimia ja niellä lyijynkatkua arvaamattomat ajat. Ja parasta on totutella ryyppäämään jo nuoresta, muuten ei kirjapainolainen voi kauan elää.

Taavista tuutui kärsimättömän kiusalliselta kun ei taas saanut pahaakaan rauhaa, että olisi edes ehtinyt tuon luvun loppuun tietääkseen mitenkä Stanley löysi Livingstonen. Mutta ei, pois täytyi pistää kirjan kastinlaatikkoon. Voi ettei hän lähtenyt kortteeriin äsken kun aikoi.

Hololainen ja hänen toverinsa — pari muita taitureja, kaksi räätälinsälliä ja eräs suutarin-oppilas — nauroivat ja ilkamoivat Taaville, jonka silmät tuskasta tuijottivat ja väliin heittivät kiukkuisen katseen houkuttelijoihin. 

— Älä ole milläsikään, poika-parka, sanoi Hololainen nyt äänellä, jossa vivahti jonkunlaista halveksivaa sääliä. — heittäy vaan huolettomaksi, äläkä kuvittele itseäsi muita kummemmaksi, ja lähde kun aikamiehet haastaa!

Vasta merkillistä houkuttelemista tämä! ajatteli Taavi. Tähän asti oli väliin houkuttelemalla houkuteltu, väliin haukkumalla ja uhkaamalla pakotettu hakemaan olutta kirjapainoon ja sillä tavoin joko saatu syytä pilkata häntä pelkuriksi, raukaksi taikka tuotettu hänelle pelkoa ja omantunnon tuskia, koska kirjapainon johtaja oli ankarasti kieltänyt kulettamasta olutta kirjapainoon. Kamalia vastuksia! Ja hän olisi tahtonut — kuten pappi ja isä ja Jumalan sana olivat neuvoneet — säilyttää puhtaan omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä. Tuiki mahdotonta!

- Joutua, joutua nyt!

Ja ei siinä muuta neuvoa kuin kalppia aika kyytiä perään pimeästä kirjapainosta — houkuttelijat olivat juurikään sammuttaneet kaikki lamput. Kyllähän sitä nyt olisi päässyt karkaamaan tuossa pimeässä pihassa ja varsinkin tuosta kadun kulmasta, mutta mitä ne sitten huomenna sanoisivatkaan! Ilkamoisivat ja nauraisivat taas oikein aikalailla. Ja vähitellen rupesi Taavia ajatuttamaan toiseen snuntaan. Eihän tämä nyt ollutkaan niin pelonalaista kuin oluenhaku kirjapainoon. Nythän oli vapaa yö tulossa, samapa tuo vaikka menikin katsomaan kaupunkia kerran laajemmaltakin kuin tuota yhäti yhtä ja samaa kortteerikotia, jossa kiljuvilta ja ottelevilta „keneksiltä" ei tahtonut saada pahaakaan rauhaa. Niin kului Taavin vaiti-ollen ja aikamiesten puhellen muutama kadunkulma ja olutpuoti oli edessä.

Etuhuoneessa kadulta noustessa paloi kattolamppu himmeästi, miehiä repaleisissa vaatteissa istui pienten pöytäin ääressä tungoksen-taajassa, olipa siellä joku ryysyinen nainenkin ikäänkuin suutteena välissä; kumman punertavana, päältä harmaamvaahtoisena, kumotti olut laseista ja pulloista, ja outo tunkka löyhkä täytti huoneen. Mutta "tipokraahvit", sanoi Hololainen, eivät alentuneetkaan "hampuusien" joukkoon, vaan pyrkivät tuonnemmaiseen huoneesen. — Vallan hyväntahtoisesti tulikin olutneiti sytyttämään seinälamppuja sinne, ja kantoi käskystä aika kiireellä 8 pulloa olutta pöytään, oikeastaan kahdelle pöydälle. Hololainen "löi" olutta laseihin niin että heti osa pöydälle roiskahti, kievautti vasemman kätensä neiden vyötarykselle, päästi kuitenkin heti jälleen, ja kehoitti toisiakin "lyömään" olutta. Riemastellen ihanteli sitten:

— Niin sitä nyt taas on kuin elämänveden ääressä kun on olutta. — Kas vaan Taaviakin kuinka hauskaksi pojaksi rupeaa käymään! Skool, nuori toveri!

Lisää olutta ei ehditty tässä paikassa ottaa, kun puoti sulettiin klo 9:ltä. Mentiin torin yli toiseen paikkaan, jossa sai viinatillikoita ja olutta. Sieltä sitä ei aiottukaan niin heti lähteä. Piti vietettämän hauska ilta — siitä oli yleinen mielipide kaikilla, ainoastaan Taavia ensimmältä "kotiinkiire" vaivaili. Hänen mielestään oli nyt tapahtunut kokonainen häiriö elämän tasaisessa juoksussa kun ei tullut tavallisella ajalla kodintapaiseen mennyksi. Mutta samapa tuo, ajatteli hän jälleen, miten täällä kaupungissa elää, kun kerran nyt koko hiljainen, rauhallinen maalaiskotoisuus oli kadonnut ja sen sijaan tullut häiriötä, levottomuutta, täytyipä kahdesti viikossa seisoa ja kitua kirjapainossa koko yön klo 8:aan aamulla. Vähitellen lakkasi kotiinkiire vaivaamasta, olo kävi selittämättömän keveäksi siinä remmastelevassa, laulavassa ja pauhaavassa miesjoukossa, joka täytti kaksi vähäläntää huonetta tungokseen. Vähitellen poistui liika tungos ja jälelle jääneille kävi olo sitä hauskemmaksi. Useimmat joukossa mongertivat ruotsia, mutta Hololainen ja räätäli Tanttunen puhuivat paljon suomeksikin. 

— Kippis Taavi! Nyt olet parempiesi joukossa, mutta tämmöisissä tilaisuuksissa ei semmoiset rajoittelut tule kysymykseenkään. Ole nyt vaan iloinen, ja tällä tavalla sinustakin tulee mies. Sinä olet kuihtumaan ja kuolemaan päin samalla kun luulet olevasi viisaampi muita. Ei, poikaparka! Et ole vielä kokenut mitä maailma maksaa. Minä olen 12 vuotiaana lähtenyt Savon takasyrjiltä kirjapainoon ja ensimmältä, parina kolmena vuonna, sain konstförvanteilta selkääni melkein joka päivä, ja sinuun ei ole täällä sormellaan koskettu. Kiitä lykkyäs siitä. Kyllä meillä ulosoppineilla olisi valta antaa oppipoikia selkään milloin sen hyväksi näemme. 

— Se on totta, säesti siihen räätäli Tanttunen, — meillä ulosoppineilla on täysi valta oppipoikain yli. Niiden täytyy ehdottomasti totella kisälliä, mihin ikään tämä näkee hyväksi häntä käskeä.

— Aivan niin, aivan niin, — oppipojan täytyy esim. noutaa ulosoppineelle mitä ikään tämä haluaa. Mutta kyllä tämä Taavi on semmoinen junsa ettei pakanaa tahdo saada olutta tai viinaa hakemaan, enkä minä ole viitsinyt häntä pakoittamalla pakoittaa, kun on jo noinkin ikäpoika. — No Taavi, älä nuku äläkä ole milläsikään vaikka tässä nyt puhutaan suoraa kieltä. On tahdottu vaan sinua oivaltamaan ettei sitä helpolla ole ulosoppineiksi tultu ja ettei sitä turhanpäiten kerskata. — Kippis! 

— Skool. skool, kuului pitkin seuraa, lasien kilahdellessa.

Hololainen otti enemmän juomia, tuuttinkeja ja viinaryyppyjä ja olutta, kaikkia sekamelskaan. Hän tahtoi tällä kertaa "pestouvata", mutta kiliseviä enempää kuin kaliseviakaan ei hänellä nyt ollut, mutta siinä auttoi se keino että kumarteli kohteliaasti myyskelijänaista ja vakuutti että huomis-iltana on jo taas rahaa taskut täynnä.

Tultiin sitten laulupäälle. "Honkain keskellä mökkini seisoo", "Minä seisoin korkealla vuorella", "Savolaisen laulu", "Minun kultani kaunis on" ja monta muuta ylevää ja reipasta laulua siinä joutui kovaan rääkkiin. Huudettiin niin että "seinäpaperit repeilivät". Taavikin veti kurkkunsa täydeltä muassa, ja kävi niin iloiseksi ja sukkelaksi että pyörähteli toiselta seinämältä toiselle ja oli tuontuostakin vähältä kaataa pienet pyöreät pöydät kaikkine lasikapineineen. - Kas, kas mitä siinäkin pojassa vaan on! "Tyynessä lahdessa ne kalat kutee", päättelivät toiset päihtyneet. Ja kyllä se oli Taavista kummallista tuo olo nyt. Ihan kuin olisi ollut helluvien vieterien päällä keijuvien olentojen keskellä. Vähän samankaltaista muisti hän eläneensä joskus lapsena juoksennellessaan ja leikkiessään kedoilla, mutta tämä oli kuitenkin toista laatua, se oli niin miesmäistä, kaikki entisyys huolineen, ponnistuksineen, syvine mietteineen näytti turhalta, erhetykseltä, nyt oli löytänyt elämän, sen oikean olotilan, jossa ei mitään vaivaloisuutta tuntenut, vaan jossa kaikki, mitä näki tai kuuli, viehätti ja hurmasi...

Vihdoin, puolenyön tienoissa, täytyi seuran poistua kun kapakka oli sulettava. Missä sitä sitten vielä lienee käytykään, mutta hämäränä haamoitti Taavin kipeässä päässä aamulla tuo kaikki ja sekin että hän oli kauan turhaan etsinyt kortteeriaan. Väristen ja onnettoman näköisenä osui hän ylösnousun aikana kortteeriinsa, ja siellä ihmeteltiin ja kyseltiin missä on ollut, kun tiettiin ettei ollut "sanomalehtiyökään", että olisi työssä täytynyt olla.

Silmäntäyttä nukkumatta meni Taavi kirjapainoon, työskenteli entiseen tapaan, yön muistot rupesivat vaikuttamaan miltei innostuttavasti, kun oli saanut olla mielestään arvokasten miesten seurassa, mutta "ulosoppineet" tulivat vasta iltapäivällä painoon haukottelemaan.

(Taavin elämäntarina jatkui lehdissä 2.12.1890, 12.2.1890, 27.12.1890 ja 30.12.1890.) 

Kuva "The Forester" (1896)

Laivauutisia kesältä 1761

Blogiluonnoksistani löysin tämän kokoelman, johon olin poiminut tetoja otsikon Sjöfarande alta. Mutta olinko käynyt kaikki lehdet järjestelmällisesti läpi vai tehnyt hakuja? Todennäköisesti jälkimmäistä. Opetus: merkkaa muistiin! (Juu, olisin voinut tarkistaa selatessani kyseisen vuosikerran noin viikko sitten, mutta oli muuta mielessä. Mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja tehdessäni.)

Inrikes tidningar 28.5.1761: Turkuun suolaa Portugalin Setúbalista

Inrikes tidningar 15.6.1761: Helsinkiin Tallinnasta maltaita, ruista, pellavaa ja hamppua, mutta Jurricka Jurri (laivurin nimi?) on tuonut suolanvihreää (?) lihaa. Lyypekkiin lähti yksinkertaisia lautoja.

Inrikes tidningar 13.7.1761: Helsinkiin suolaa Espanjasta

Inrikes tidningar 20.7.1761: Loviisaan suolaa kapungin omissa pitkän matkan laivoissa, joista kaksi tulossa Välimereltä ja kolmas Göteborgista.

Inrikes tidningar 27.7.1761: Turkuun hamppua ja pellavaa Pernajasta ja viiniä Bordeauxista. Helsinkiin lihaa Haminasta ja Ibizasta suolaa, rusinoita ja viiniä.

Inrikes tidningar 24.8.1761: Turusta on lähtenyt Amsterdamiin tervaa ja rautaa, Riikaan tervaa. Helsinkiin on tuotu taas Virosta suolavihreää lihaa eli joku sitä täällä osti ja söi.

Inrikes tidningar 31.8.1761: Helsinkiin Tanskasta hiekkaa painolastina.



Inrikes tidningar 5.10.1761: Tukholmaan tullut Vaasasta tervaa, traania ja elintarvikkeita, Kokkolasta tervaa ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista elintarvikkeita ja tuohta, Naantalista elintarvikkeita, Porvoosta ruista ja ruisjauhoa, Porista eläimiä ja polttopuuta. Sato oli saatu korjttua ja meri ei vielä ollut jäässä.

Inrikes tidningar 8.10.1761: Tukholmaan edelleen Porista lihaa, voita, eläimiä ja polttopuuta, Tammisaaresta eläimiä, polttopuuta ja humalaa, Oulusta lohta, voita, talia ja tervaa, Naantalista lihaa, Loviisasta viljaa, Turusta lihaa, elintarvikkeita, ruisjauhoja ja kangasta, Raahesta voita, lihaa ja tervaa, Porvoosta ruista.

Inrikes tidningar 12.10.1761: Tukholmaan Turusta kangasta, jauhoja ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista polttopuita, tuohta ja lihaa sekä Helsingistä lautoja

Ensikertalainen tukinhakkuuseen

Niilo Kivisen vuonna 1889 julkaistu, alunperin Waasan lehden jatkokertomus, Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki. Kuvaus "tukkipoikain" elämästä on fiktiota, mutta alaotsikkonsa mukainen. Valvojassa 3/1890 kirjan arvostellut toteaa, että "Kuvauksessa on etnograafinen puoli voitolla. Ja onhan sillä oma hauskuutensa, kun saa tutustua tähän meidän maallemme omituiseen elämään."

Tuntematon valokuvaaja. Keski-Suomen museo CC BY-ND 4.0

Päähenkilö Kalle on 16-vuotias, jonka on perheen taloudellisen tilanteen takia pakko lähteä ansiotyöhön ja saa tähän lisäkimmokkeen, kun "Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella." Jo seuraavana aamuna piti lähteä. "Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin evääksi."

"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. 

Tuttavan kohdattuaan

lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla; pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. [...]

Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.

Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa, ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.

Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti muistuivat rakkaina mieleen.

Kertomuksen kirjoittanut Niilo Kivinen oli syntynyt Lehtimäessä 30.9.1862 torppari Henrik Kivimäen ja vaimonsa Johana Henriksdotterin pojaksi, joka sai kasteessa nimen Nikolai. (Rippikirjaan 1862-70 (s. 162) on jälkikäteen tämän perheen kuopuksen kohdalle merkitty "kirjailija".) Niilo menetti äitinsä 5-vuotiaana ja tämän jälkeen alkoivat vanhemmat sisarukset muuttaa (virallisestikin) pois kotoa. Äitipuoli tuli taloon vuonna 1873.

Muistokirjoituksen (*) mukaan Niilo sai erityistä opetusta Lehtimäen papilta. Tähän voi viitata se, että kohdallaan on erityisen selvät osaamisrastit rippikirjassa 1871-80. Seuraavassa rippikirjassa näkyy isän kuolema vuonna 1888, edelleen kotona olevan isoveljen tilana "tylsä, vikainen" ja Niilon virallinen muutto 1883. Edeltävinä vuosina olisi ollut kertomuksensa päähenkilön ikäinen ja on siis hyvin voinut olla tukkimetsässä vaikka "nerkkoisuutensa takia ei tahtonut ruumiillisessa työssä menestyä".

Viimeistään huhtikuussa 1888 hän oli Vaasassa, jossa huutokauppakamarin tiloissa Nikolai Kivisen ilmoitettiin pitävän suomeksi esitelmä "Uutteruus, säästäväisyys ja itaruus" (Vasabladet 7.4.1888). Kun Niilo Kivinen Waasan lehdessä 15.12.1888 esittäytyi seuraavan vuoden vastaavaksi toimittajaksi hän sanoi työskennelleensä toimituksessa jo "muutamia vuosia".  Muistokirjoituksen (*) mukaan

Hän sai paikan Vaasan Lehden kirjapainossa, oppi latojaksi, vaan luki sen ohella, rupesi vähitellen suomentelemaan lehdelle, kirjoittikin yhtä ja toista, ja sai lopulta siinä leipänsä. Vaan ahkeruus vei yhä eteenpäin. Hän luki maailman historiaa ja Skandinaavian kielet, ja kuinka vuodet vieri, niin tuli Niilo Kivisestä v. 1889 Vaasan Lehden päätoimittaja.

Mutta miten lie ollut, eräänä syyspäivänä samana vuonna saapui hän tämän kirjoittajan [Ossian Ansas] kamariin ja ehdotti että perustettaisiin — uusi sanomalehti. Olin juuri muutamia päiviä ennen lähettänyt Pohjalaisen ulosantoilmoituksen Helsinkiin, ja vastasin: tule mukaan. Niilo tuli ja yhdessä sitten tilausilmoitus kirjoitettiin ja toimitettiin ja on näihin asti toimittu, vaikkapa myöhemmin ainoastaan päätoimittajan nimi pantiin tilausilmoitusten alle.

Me heti jakelimme työn niin, että kumpikin kesäisin pääsi tuulettamaan itsensä, ja Niilon ensi matka tuli rannikkoa pitkin Viipuriin ja Kuopioon. Hän teki tuttavuuksia sanomalehtimiespiireissä ja oli matkaansa tyytyväinen. Muutaman kesän taasen hän vietti kodiseudullaan, ja 1893 hän matkusti Ruotsiin, Tukholmaan ja kanavatietä Gööteporiin, jolta matkalta hän paljon kertoi kirjeissään Pohjalaiseenkin. Niilon oli silloin helppo matkustaa Ruotsissakin, sillä hän puhui vallan täsmällisesti vaikka hiukan kankeasti ruotsia. Myöhemmin hän myöskin omin päin opiskeli ja perehtyi saksankieleen, vaan kuolema tuli, ennenkuin jo monasti puhuttu Saksan matka ehti toteutua.

Niilo Kivinen kuoli 33-vuotiaana 18.10.1895 keuhkotautiin "joka jo toista vuotta oli häntä vaivannut" . Hän oli edellisenä vuonna avioitunut Hilma Adlerin kanssa.

(*) Pohjalainen 22.10.1895

Koulunaloitus Vaasassa 1849

K. J. Gummerus täytti Suomettaren palstoja joulukuussa 1865 muistelemalla koulunaloitustaan 9-vuotiaana Vaasassa syksyllä 1849 (*). Kuten niin usein, ennen oli asiat paremmin.

Seuraavana päivänä kello 7 piti meidän oleman koulussa. Kello 7 - aamulla! Sekin oli toista kun nyt. Nyt makaavat poikanulikat ja opettajat kello 7 aikana sikeässä unessa. Meille opetettiin: "Morgonstund har guld i mund".

Ennen pedagogien oppeja siis.

Nykyjään istutaan kouluissa aamuin klo 9-12, väliin aina 1:eenkin yhtä jaksoa 10 minuutin loma-ajalla joka tunnin kuluttua. Tämän tavan ehkä on määrä olla oppineiden herrain kasvatustieteen harrastajain mielen mukaan parempi kun vanha koulutapa, olla koulussa aamuin klo 7-9 ja 10-12:n. Mutta nykyinen koulujärjestys on ainakin mielestäni, kuten moni muukin kasvatusopillinen koe, peräti nurinpäin entisyyteen verraten. Kolme tuntia istumalla peräksyttäin yhdellä paikalla, kuten usein tapahtuu kun pojat käyttävät lomaminuutinsa lukemiseen seuraavan tunnin läksyä, väsyy nuori vikkelä sielu pahemmin kun työssä työmies...

Tänä syksynä mediassa on näkynyt arvostelua koulujen uusista hälyisistä tiloista, jossa oppilaat eivät tiedä minne mennä. Tässä on(kin) palattu menneisyyteen!

Me tulemme kouluun. Siellä oli hälinä, semmoinen että mikä ei ole nähnyt huonetta, missä toista sataa poikaa on koossa, tuskin sitä osaa kuvituksessakaan ymmärtää, jos sitä rupeisikin kertomaan. Kaikki luokat olivat näet samassa huonehessa. Molemmin puolin käytävää oli, vasemmalla puolella koulun yliluokka - neljäs - oikealla kolmas, ja oikean puolisessa kulmassa toinen ja sen sivulla ensimäinen luokka. Kummakseni silmäsin näitä lavitsoita, näitä pöytiä ja vielä enemmän kummakseni pilaria keskellä salia. 

Itse itseään ohjaten Gummerus istahti neljäsluokkalaisten penkkiin ja nämä puolestaan proaktiivisesti antoivat ymmärtää, että koulunaloittajan paikka oli aivan muualla. Opettaja ei tilanteeseen Gummeruksen muistelman mukaan puuttunut.

(*) Suometar 1.12.1865, 2.12.1865, 4.12.1865 , 5.12.1865, 6.12.1865, 7.12.1865, 8.12.1865, 9.12.1865, 12.12.1865, 13.12.1865. 14.12.1865, 15.12.1865, 16.12.1865. Teksteihin ei ole merkitty kirjoittajaa, mutta Eliel Aspelin-Haapkylä pitää niitä Gummeruksen muistelmana ja Gummeruksen kirjoittamiksi ne on luokitellut myös Sampo Haahtela Gummeruksen elämäkerrassa.