Kurinpitoa kartanolla

Ahlajärven kartanon omistajan Johan Wilhelm Hillebrandtin (1772-1839) tyttärenpoika muisteli myöhemmin kahta tarinaa, jotka olivat ehkä kartanolla kiertänyttä perintöä.

Harvoin sattui ukko kiivastumaan; vaan koska hän katsoi palkollistensa ansainneen kuritusta, täytti hän tässä kohden isännyydensä tointa, enemmän velvollisuudensa tunteesta kuin vihasta. Johtuu vielä mieleeni eräs tapaus koska tuli vallesmanni vainaalle kanne siitä että olivat rengit pirtissä keskenänsä, kinan perästä, joutuneet käsi-kahakkaan, jossa pojat olivat toisiansa "tuuppineet" ja "Kustaa" joka oli kinan alkanut, lyönyt "pikku Samulia" otsaan jotta siihen pieni naarma ilmestyi; puki vallesmanni turkin yllensä, sieppasi pienen pihlaja sauvansa porstuan nurkasta ja saapui pirttiin, kurittaakseen "Kustaata", kunnottomuudestansa.

Mutta poika kuin äkkäsi vallesmannin tarkoituksen, silkasi ovesta ulos ja kieppasi käpälämäkeen, jotta sillä kertaa jäikin selkäsauna saamatta.

Kului sittemmin muutama päivä. Rouva kuin tunsi miehensä aikomuksen rangaista poikaa, toimitti tämän aikaisin aamulla ulkoaskareihin, kunnes olisi vallesmanni unhoittanut aikomuksen.

Tästä kuitenkin huolimatta, hankki vallesmanni itsellensä pienet koivu vitsat, jotka päivien kuluessa kuivettuivat kamarin nurkassa.

Mutta eräsnä aamuna aikaisin, kutsutti vallesmanni pojan kamariinsa ja antoi hänelle vasta, "ansion mukaisesti", pienen koti rangaistuksen.

Tämä ei suuresti sattunut poikaan, joka melkein jo oli aika miehen varrella; "mutta", sanoi vallesmanni "kaiketi hän tätä kuitenki häpee, koittaen vast'edes noudattaa siivompaa käytäntöä".

Oli kerran renkimies naapuri kylästä varastanut länget kartanon tallin vajosta, isäntänsä kuin sai asiasta tiedon, pakoitti miehen heti viemään varastettua tavaraa takaisin. "Mikko" muuten jäykkä, työmies, ehkei voinut olla näpistelemättä, joka tunsi isäntänsä kovan kurin ja kiivaan luonnon tainkaltaisissa tiloissa, ei uskaltanut tehdä vastusta, vaan korjasi länget kainaloonsa ja alkoi tallustella kartanolle.

Poikkesi hän tultuansa paikalle ensisti pirttiin, hiukan hengähtämään ja samassa aatellakseen miten oli sanottava ja rikosta anteeksi anottava vallesmannilta.

Olivat ulko-töissä kartanon miehet, eikä ihmistä pirtissä; sattuipa Mikon silmät jälleen kirveesen, jonka silmästä tempasi varren, pistäen terän nuttunsa povi-lakkariin.

Näin varustettuna, länget kainalossa, astui hän, miespihan poikki, huoneesen jossa vallesmanni istui kirjoituspöytänsä ääressä.

Tuotuansa ensin terveisiä isännältänsä, monen mutkan perästä ja kovasti hikoillen, kertoi Mikko vihdoin, puserrellen lakkinsa lippua ja välistä kynsien korvansa takustaa, juurta jaksain asiansa ja rukoili anteeksi nöyrästi kumarrellen, niin syvään kuin kirves terä povitaskussa ja napitettu nuttu antoivat myöten. "Soo! soo!" sanoi vallesmanni, "laske nyt länget porstuan naulaan".

Mikko vieläkin anoi anteeksi ja kumarteli; mutta hänen kumarrellessa pompahti kirvesterä povesta kamarin permannolle.

Tästäkös mies kovasti tyhmistyi, eikä voinut virkkaa sanaa. "Taitaa tuokin olla meidän" sanoi vallesmanni, katsahtaen paperistansa ylös. "Kyllä kaiketi minä sen tänne jätän", lausui Mikko.

"Voi Mikko raiska" virkkoi vallesmanni, "olisithan toki ansannut kuritusta, mutta tällä erällä en kerkiä siihen toimintaan, koska tärkeä toimi pidättää minua pöydän aaressä". "Lähde nyt kotiasi suoraa tietä, äläkkä poikkee kylään, ettei enempi" vieräs tavara" takertuisi mekkosi taskuihin, sano isannälles terveisiä ja kiitoksia ja rukoile häntä vastedes suorimaan sinusta miestä sekä neuvolla että kurilla; haltuun Jumalan". 

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Salomaiden asukkaat/Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 11. & 18.1.1883).

Vallesmannista tuli maanomistaja

HämeWiki tietää kertoa, että J.W. Hillebrandt osti vuonna 1805 Kalvolasta Ahlajärven kartanon ja seuraavana vuonna Mälsän ratsutilan  samasta kylästä. Rippikirjojen mukaan Hillbrandtien asuinrakennus oli Mälsän mailla. Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärenpoikansa muisti vielä edellisetkin omistajat:

Kolmen miespolven muistin aikana olivat sitä hallinneet ja viljelleet "vanha herra" Kornetti [Johan Henrik Berg] ja Tirehtyöri Vuorinen [kornetin pojan Anders Fredrik Bergin poika Johan Henrik Berg], jolta viimemainitulta kartano kaupan kautta siirtyi vallesmanni vainaalle, joka jälleen teki rakentamansa uudistamansa talon "päähoviksi". 

Tyttärenpojalle oli välitetty tieto kovasta työstä:

Olivat vallesmanni samoin kuin vaimonsa vielä täysissä elon voimissa, ja alkoivat huolella ja untteruudella, ehkä vähillä varoilla, viljellä maata ja rakentaa asuntoa.

Monta päivää työskentelivät yhdessä palkkaväen kanssa, vääntelivät kiviä ja kantoja, joita koottiin rovioille poltettaa, tällä tavoin muka tehtäväksi tilaa asuinhuoneille sekä ryytimaalle, kunnes vähitellen muutaman vuoden puuhailtua, pääsivät toiveidensa perille. Kohosivat huonerakennukset rivi riviltä, alkoi karttua karjaa, perkomaat viheriöidä ruoho-nurminen ja vilja rehoittaa vainiolla. Oli uuttera työ saavuttanut siunauksen.

Tieto sivutöistäkin oli säilynyt:

Aikanansa oli vallesmanni vainaja ahkera talouden toimissa ja maanviljelyksissä, erittäin rakasti hän hevoisten hoitoa ja oli hänellä uljaita hevoisia kasvamassa, joista koottiin kaunis käsiraha vuotuisesti kartanon hinnan suorittamiseksi. Paitsi tätä oli ukko taitava kynäiliä ja asiamies, jonka vuoksi häntä naapuri pitäjänki miehet usiasti vaativat valvomaan asioitansa käräjissä. Tämä keino tuotti hänelle pienen sivutulon, koska käräjä reisu ainakin antoi eläkkeen ja sitä ilman jonkun sata riksiä "lompuukiin".

Ylenpalttista elämää Ahlajärvessä ei eletty:

Köyhiä sukulaisiansa koki hän, vointia myöten elättää ja auttaa sekä hankkia heille koulu opetusta. Elon tarpeet säätyläistenki keskeu olivat verraten pienemmät kuin meidän aikoina. Huonekaluina täyttivät pienatuolit, kiinteät seinäpenkit ja silmät maalatut pöydät, nojatuolein resorisohvain ja divaanipöytäin aseman. Ulkomaiden tuotteita ja kaupungin tavaroita käytettiin aivan harvinaisesti, paitsi suuremmissa juhlatiloissa; juomaaineina olivat kahvi, paloviina ynnä kotikeittoinen olut tavallisimmat, aarakki punssi tuli ainoasti näkyviin, harvinaisten ja arvokkaimpain vieraiden saapuessa majaan; vieras-tupakkana täytettiin "kasakkaa", mutta vallesmanni, joka itse oli ahkera piippumies, selvitti kotikasvuisia "maanrehuja" omaan "kukkaroonsa". Puheissa ja töissä oli vallesmanni hiljainen, sävyisä ja tyynimielinen. 

Lopuksi.

Johtuu vielä mieleeni kuinka vallesmanni vainaja lohdutteli vaimoansa, joka välsta tuskitteli elon tarpeista ja toimeentulosta, lausuen: "ei tässä viheliäisessä elossa saa muuta kuin rahkia ja työskennellä aamusta iltaan, ja tuskin sentään saa silakkaa ja leipää eläkkeekseen". Älä suotta tuskittele muija parka"! lausui ukko, "silakka ja leipä se on tarpeeksi kunnon miehelle, mutta liioin lurjukselle".  

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Kertoelmia elon alalta. Salomaiden asukkaat osista (Savonlinna 4.1. & 1.2.1883)

Ajan välitystä Turussa

Karl Emil Granqvist (1830-1889) oli vuosina 1873-1881 toimittajana Björneborgs Tidningissä, jossa vuonna 1878 ilmestyi pitkä kertomus Skolminnen eli koulumuistoja. Se julkaistiin uudelleeen Åbo Underrättelserissä vuonna 1928 ja erillisenä kirjana Granqvistin nimellä 1942. Kertomuksen minä nimeltä Kalle oli siis Granqvist itse. Kertomus kuvaa aikaa, jolloin hän kävi vuosina 1842-49 Turun triviaalikoulua ja vuosina 1849- 52 lukiota, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Kirjan arvioneen Eino E. Suolahden mielestä "Muistelmat tarjoavat mielenkiintoa käsittääkseni melko suppealle lukijapiirille. Naiivisti ja paikoitellen väsyttävän perinpohjaisesti esitetyt kouluelämän kuvaukset liikkuvat siksi rajoitetussa elämänpiirissä, että varsinaisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta ei voida puhua." (**)

Ehkä näin, mutta tekstissä on kyllä kiinnostavia yksityiskohtia. Vaikka olen täällä useaan otteeseen pohtinut Helsingin aikatietojen välitystä (ks. Miten kellot saatiin ennen aikaan? & Täydennysosia (1)), vastaavaa selvitystyötä en ole tehnyt Turusta. Granqvistin mukaan siellä 1840-luvulla - "kuten nykyäänkin" eli vuonna 1878 - Vartiovuoren vartiotornista annettiin aikamerkki 10 minuuttia ennen tasatuntia päivänvalolla punaisella lipulla ja pimeällä lyhdyllä. 

Triviaalikoulun sisällä lippua ei voitu vahtia ja hieman yllättävästi ei voitu myöskään luottaa opettajien taskukelloihin eikä Tuomiokirkon kellon lyöntien kuulumiseen luokkahuoneessa. Niinpä, Granqvistin kertomuksen mukaan, kaksi alaluokan oppilasta oli koko oppitunnin ajan (?!) eteisessä. Kun he kuulivat tuomiokirkon kellon, vastuuhenkilö "Janitor" kulki luokkahuoneiden ovien ulkopuolella kailottamassa "ho-ra-est oc-ta-va" tai mikä tasatunti sitten sattuikin olemaan kyseessä. 

(*) Björneborgs Tidning 05.01.1878 no 2, 09.01.1878 no 3, 12.01.1878 no 4, 16.01.1878 no 5, 19.01.1878 no 6, 23.01.1878 no 7, 26.01.1878 no 8, 30.01.1878 no 9, 02.02.1878 no 10, 06.02.1878 no 11, 09.02.1878 no 12, 13.02.1878 no 13, 16.02.1878 no 14, 20.02.1878 no 15, 23.02.1878 no 16, 27.02.1878 no 17, 06.03.1878 no 19, 09.03.1878 no 20, 13.03.1878 no 21, 16.03.1878 no 22, 27.03.1878 no 25, 30.03.1878 no 26, 03.04.1878 no 27, 06.04.1878 no 28, 10.04.1878 no 29, 20.04.1878 no 32, 24.04.1878 no 33, 01.05.1878 no 35, 29.05.1878 no 43, 29.06.1878 no 52, 27.07.1878 no 60, 31.07.1878 no 61, 03.08.1878 no 62, 23.10.1878 no 85, 30.10.1878 no 87, 20.11.1878 no 93, 23.11.1878 no 94, 30.11.1878 no 96, 04.12.1878 no 97, 11.12.1878 no 99, 18.12.1878 no 101, 21.12.1878 no 102, 28.12.1878 no 103 

(**) Suolahti, Eino E.: Turkulaisia koulumuistelmia [Kirja-arvio]. Historiallinen Aikakauskirja, 1/1943, s. 49.

Yhden jatkokertomuksen kirjoittaja

Minä alottaisin elämäkertomukseni syntymisestäni alkain, mutta silloin kuin minä synnyin, olin liian nuori muistiin panemaan mitä kaikkea silloin tapahtui. Siitä vaan olen varma, että tähän mailmaan tuloni on merkillisin ja ensimmäinen tapaus mitä minun osalleni on tapahtunut ja että se on varmana pidettävä.

Näin alkoi vuoden 1886 alussa Oulun lehdessä J. A. Hoikan jatkokertomus Isätön tukkipoika.(*) Muutaman viikon kuluttua kertomus oli herättänyt lukijakommentin Ylitorniosta

Olenpa ajatellut puhua siitä, kuinka paljon huvittavaisempia ja houskempia ovat lukea nuo omassa maassa tapahtuneet ja tehdyt kertomukset ja novellit, niinkuin nytkin tässä lehdessä oleva "Tukkipojan" kertomus. Sitä olen kuullut halulla ja naurulla lukevan kaikkien, ja ikävällä odottavan jatkoa. Ja kyllä minunkin täytyy se tunnustaa, että paljon mieluisempia on lukea oman maan kertomukset, sillä tuo kieli, vieras kieli tekee niin kummallisen vaikutuksen, kun niissä paikkain ja ihmisten nimet ovat niin sopimattomat suomalaisen huulille sanoa. Se ottaa varsin lukemisen halun pois. Siis olisi minun ja monen muun tahto, että Suomessa syntyneet ja kasvaneet alkasivat kertomaan kuten J. A. Hoikka elämänsä uraa. Niin tavoin luulisin saatavan kansaan sytytetyksi suurempaa lukuhalua sanomakirjallisuudessa, sillä ei mikään ole, erittäinkin nuorisolle parempi sytyke, kuin hupaisa kertomus. (Oulun Lehti 27.01.1886 no 8)

Kirjoittava lukija oli siis tulkinnut jatkokertomuksen omaelämäkerralliseksi, mikä ei aloituksen perusteella ole kovin kummallista. Latoja kommentoi paikalliskirjettä lyhyesti: Tuskinpa kertomus on tekijän oman elämän kuvaus.

Suomessa oli tähän aikaan useampi J. A. Hoikka. Hämeen Sanomissa arveltiin 19.3.1886, että Isättömän tukkipojan kirjoittaja oli "nähtävästi" valtiopäivämies J. A. Hoikka. Tämä vaati korjausliikettä Oulun lehdeltä, jossa 3.4.1886 paljasti, että "Oulun Lehden nykyinen alkuperäinen novelli ei, kuten "Hämeen Sanomat" näkyvät luulevan, ole valtiopäivämies J. A. Hoikan, vaan kansakoulunopettaja J. A. Hoikan kirjoittama."

Kansakoulunopettaja Juhani Aaprami Hoikka oli syntynyt Rovaniemellä 24.2.1862. "Päästyänsä varttuneempaan ikään pantiin hän ensin Oulun kouluun, vaan luopui sittemmin pian oppikoulun alalta ja siirtyi seminaariin Jyväskylään jossa kunnialla suoritti kansakoulun opettajan kursin ja otettiin sieltä päästyänsä Kempeleen kansakoulun opettajaksi, aluksi koetusvuosiksi ja nyt viime kevänä vakinaiseksi samaan virkaan." Jatkokertomuksen hän "kirjoitti melkeen niin sanoaksemme tautivuoteellaan, kun auttamaton keuhkotauti jo suurimmaksi osaksi oli hänen terveytensä murtanut." Juhani Aaprami Hoikka kuoli 24-vuotiaana Oulussa 11.8.1886. (Oulun lehti 21.8.1886).

(*) Oulun Lehti 02.01.1886 no 1, 06.01.1886 no 2, 09.01.1886 no 3, 13.01.1886 no 4, 16.01.1886 no 5, 20.01.1886 no 6, 23.01.1886 no 7, 27.01.1886 no 8, 30.01.1886 no 9, 03.02.1886 no 10, 06.02.1886 no 11, 10.02.1886 no 12, 13.02.1886 no 13, 17.02.1886 no 14, 20.02.1886 no 15, 24.02.1886 no 16, 27.02.1886 no 17, 03.03.1886 no 18, 06.03.1886 no 19, 10.03.1886 no 20, 13.03.1886 no 21, 17.03.1886 no 22, 20.03.1886 no 23, 24.03.1886 no 24, 27.03.1886 no 25, 31.03.1886 no 26, 03.04.1886 no 27, 07.04.1886 no 28, 10.04.1886 no 29, 14.04.1886 no 30, 17.04.1886 no 31, 21.04.1886 no 32, 24.04.1886 no 33, 28.04.1886 no 34, 01.05.1886 no 35, 05.05.1886 no 36, 08.05.1886 no 37, 12.05.1886 no 38, 15.05.1886 no 39

Kalle Yrttiahon kirjoituksista

Limingasta kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomiin 21.1.1860: "Oli tuo ennen hyvä kun tuli tietoja täältäkin, kun oli Kalle Yrttiaho ja Rännärikin täällä, sillä ne sota-pojat seikat selvittelivät, saattivat muualle sanomat, selittivät vanhat seikat, mutta kun heistä toinen kuoli ja toinen on mennyt muualle, täytyypä nyt minun ruveta kirjoittamaan näiltä mailta..." Johan Rännäri on minulle tuttu nimi, mutta kuka oli Kalle Yrttiaho? Nimeään ei löydy V. J. Kallion kirjasta Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (1931), mutta muistosanat Oulun Wiikko-Sanomissa 10.12.1859 paljastavat yhteyden nimimerkkiin K. Y-o. 

Kalle Yrttiaho syntyi Oulun maaseurakunnassa 8.7.1835, kun Valpuri-äitinsä oli jo 46-vuotias. Isänsä Anders Yrttiaho (s. 29.9.1792) oli kirkonkirjojen mukaan torppari. Valpuri kuoli leskenä 11.8.1857. (Oulujoki RK 1825-34, 199; 1834-43, 206; 1844-50, 205; 1858-67, 233)

Krimin sodan aikana Kalle Yrttiaho ryhtyi muistokirjoituksensa mukaan "ruotu-sotamieheksi, oli myös Helsingissä olevassa harjoitus väestössä, kävi leirissä Zarskoe Selossa ja korotettiin alaupseeriksi". Mahdollisesti myöhemmin kirjoittamansa kertomuksen virkkeessä oli omaelämäkerrallisuutta: 

En ajatellut enkä osannutkaan ajatella ruvetessani sotapalvelukseen, kuinka se onnistuisi, siellä tulikin pakko nöyryyteen sekä muuhun ihmisyyteen; siellä heräsi minussakin halu opin ja laveamman tiedon perään, jonka hankkimiseen oli myös aikaa ja tilaisuutta. (OWS 28.8.1858)

Vuoden vaihteessa 1856-57 nimimerkki K. Y. lähetti Kuopion sanomiin saatetekstin ja pitkän runon, jotka otsikoitiin Muistutus ajattelemattomista puheista . Saatesanat jättävät epäselväksi onko runon kirjoittajaksi kuvattu nuorukainen sama kuin allekirjoittaja. Tähän kuitenkin viittaa viimeinen säkeistö: "Ei ole kiukus' kiivahassa / Tehny tätä Kalle, / Ei sydämessä kostavassa - / Kiitos Jumalalle!!"(Kuopion Sanomat 31.01.1857 no 5). 

Erityisesti runon säkeistö "Isäni kuoli kunnialla / Ei se muuten auta / Kuin kirkkomaahan kannettiin / Ja vihittihin hauta" jäi muistiin Limingalla, jossa sitä on pidetty Johan Rännärinkin kirjoittamana (Kaleva 19.5.1935). Toiset olivat varmoja, että runon oli kirjoittanut Kalle Yrttiaho: "Laulun hän teki sen johdosta, että sai eräissä tanssiaisissa rukkaset muutamalta sukuylpeältä talonryttäreltä muka siitä syystä, että hänen isänsä oli kuollut metsään. Näin selittää asian Turakan Eriika ja niin olemme kuulleet eräältä toiseitakin henkilöltä." (Liitto 22.11.1936)

Vielä vuonna 1939 85-vuotias haudankaivaja Antti Aittola Vihannista pystyi esittämään runosta 21-säkeistöä (Kaleva 27.4.1939) Näiden julkaisu innoitti erään rouvashenkilön soittamaan Kalevan toimitukseen. Hän "kertoi isänsä aikoinaan tätä samaa laulua laulaneen ja tyttären muistiin oli jäänyt m. m. kaksi sellaista säkeistöä", joita Kuopion Sanomissa ei ollut (Kaleva 03.05.1939 no 99). Kummankin muistajan säkeet eroavat nimimerkin K. Y. runosta eli laulu lienee siis kiertänyt paljon. Se tuli mahdollisesti julkaistua myös arkkipainatteena, sillä vuonna 1939 oltiin käsityksessä, että "laulu on aikoinaan oululaisessa Barckin kirjapainossa painettukin".

Jos runo tosiaan liittyi Liminkalaisen Simulan talon kesteihin, Kalle Yrttiaho oli Limingassa jo kuukausia ennen virallista muuttoaan. Oulusta toukokuussa 1857 saamansa muuttotodistuksen arvioissa ei ollut hävettävää, mutta ne eivät ennustaneet uraa opettajana ja kirjoittajana. 

Jo kuukausi ennen muuttokirjan ottoa Kalle Yrttiaho kirjoitti Limingassa ensimmäisen (tai ainakin ensimmäisen löytyneen ja tunnistetun) paikalliskirjeensä, jonka pääaiheena oli uhkaava nälkä (OWS 11.4.1857 no 10).  Hän jatkoi samasta aiheesta kuukautta myöhemmin, mutta jätti sitten genren joksikin aikaa muiden innokkaiden liminkalaisten kirjoittajien käsiin (OWS 16.05.1857 no 15).

Paikalliskirjeiden sijaan Kalle Yrttiaho lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin pidempiä ja opettavaisia tarinoita: Se on tyhmästi herjata lähimmäistään ruumiin virheillä. (OWS 17.10.1857 no 37),  Paavo Luonokkaan elämän-tapauksia (OWS 09.01.1858 no 2  & 16.01.1858 no 3), Vääryydellä koottu tawara ei ole hyödyllinen (OWS 10.04.1858 no 15  & 17.04.1858 no 16) sekä  Ole mies ja kärsi kaikkia, niin onni sinua odottaa (OWS 24.07.1858 no 30  & 31.07.1858 no 31  & 21.08.1858 no 34  & 28.08.1858 no 35). 

Vuoden 1858 lopulla Kalle Yrttiaho palasi paikalliskirjeiden kirjoittajaksi raportoimalla varkaudesta (OWS 23.10.1858 no 43),  hyvyydestä ja pahuudesta (OWS 20.11.1858 no 47) ja varoittaen soimauksesta viitaten liminkalaiseksi esittäytyneen Johan Nopsasen runoon  (OWS 05.02.1859 no 5). Runoon reagoi myös Johan Rännäri, jonka kirjoitus samassa lehdessä oli otsikoitu Onko tarpeellinen lähettää maa-seurakunnista kuulumisia sanomalehtiin, ja pitääkö niissä kirjoittajan nimensä salata eli julkaista? Myöhemmässä kirjoituksessaan Rännäri kertoo, että Limingassa Nopsasen runoa oli epäilty sekä hänen että nimimerkin K Y-o tekemäksi (SJS 21.03.1859).

Kirjessään Sanginjoelta 12.7.1859 Kalle Yrttiaho ei käyttänyt nimimerkkiä vaan allekirjoitusta "K. Yrttiaho. Lasten opettaja". Tekstistään selviää, että hän oli opettajana kesäkuun lopussa perustetussa Oulun maaseurakunnan kiertokoulussa (OWS 23.07.1859 no 29). Kuukautta myöhemmin hän raportoi Pikkaralan kylästä (OWS 13.08.1859 no 32).

Opetustyön lomassa syntyivät tekstit Isä lapsinensa. Erään nuoren miehen päiväkirjasta (OWS 24.09.1859 no 38 &  08.10.1859 no 40  & 15.10.1859 no 41) ja  Miten tavallisesti naimiset tapahtuvat talonpoikaisessa kansassamme (OWS 26.11.1859 no 47  & 10.12.1859 no 49).

Kalle Yrttiaho olisi kirjoittanut varmasti vielä paljon, mutta 26.11.1859 hän lähti illalla Oulunjoen vielä heikoille jäille ja putosi jokeen. Ruumiinsa löydettiin joulukuun alussa.

Sekä sotapalveluksessa että kouluttajana ollessaan oli Yrttiaho kaikilta hyvänä pidetty ja rakastettu, niinkuin nerokas ja hyvätapainen mies, jonka tähden hänen onnetoin kuoleman tapauksensa herätti yleisen kaipauksen. (OWS 10.12.1859)

Juoruämmä 1850-luvulla

Oulun Wiikko-Sanomissa alkuvuodesta 1854 nimettömänä julkaistussa jatkokertomuksessa Äksän seurakunnan kaikki köyhät eivät olleet juuri paraita hoidettavia (*) yksi avainhenkilö on Tuppi-Maija, jonka kuvaus vastannee monien kokemuksia ja näkemyksiä.

Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaija olivat Äksän seurakunnan kiertäjiä. Ne kulkivat talo talolta, söivät ja makasivat taloissa ollessaan, mutta työhön näitä ei voitu paljo koskaan saada, vaikka olisivat kyenneetkin, ja tahtoivatpa aina vältellä niitä taloja, joissa heitä siihen vaadittiin, ja jos tulivatkin, sanoivat vaan ei tarvitsevansa mitään tehdä, kun talot olivat velvoitetut heitä elättämään. Mutta jouten he eivät kuitenkaan olleet; heillä liikkuivat kielet sitä enemmän: he olivat kyläkuntain juoruin kokoajia, kulettajia ja tekijöitäkin. Hyvin tunsivat he ne emännät, jotka juoruja rakastivat ne pitivätkin heitä hyvinä, ja niitten tykönä he useinkin pyörivät. Näillä ei siis ollutkaan järjestyksellistä kulkua seurakunnan taloissa, vaan kävivät ja olivat missä lystäsi ja keinottelivat omilla konsteillansa kahvia, viinaa ja rahaakin. Mutta monen viattoman ihmisen täytyi kärsiä näitten akkain häjyin kielten pieksämistä. [...]

Oli taas aika huhu kylällä: Tuhkamo naipi, puhuttiin joka talossa ja koko kylässä. Sen sanoman kuuli Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaijakin, ja nämätkös villiin. Tuppi-Maijalla oli erittäinkin tekemistä tästä; sillä ei suinkaan saanut Äksän seurakunnassa mennä yhtään naimista ilman ettei hän siihen ilmaunut konttimieheksi ja juoruin tekiäksi. Jo meni Maija Tuhkamolaan, jo oli hänellä sen seitsemän moitetta; hän haukkui Tuhkamon morsiamen ja pani sen huonointa huonommaksi. Ensin suuttui Tuhkamo vaan Maija antoi vihan lakastua ja sitte alkoi uudestaan kieltä leipoa. Mitä parempi eikö Rauhalan tytär toki oisi, kuin tuo Lehtolan Anni kelvos, joka ei ole oppinut muuta kuin ja kerjäämään, sanoi hän. Minulla ovat syyt naimiseen, joitten tähden sen täytyy tapahtua. Mitkä? kysyi Maija. Nyt puhuttiin hiljaa; mutta viimein sanoi Maija: kyllä rahat saadaan takasin ja Rauhalan tytär suostumaan. Olikos Maijalla taas lysti! sai ruokaa, kahvia ja viinaa, kun rupesi Tuhkamolle tietäjäksi, eikä nyt tiennyt ollenkaan köyhyydestä.

(*) OWS 28.1.1854, 4.2.1854, 11.2.1854, 18.2.1854, 25.2.1854, 4.3.1854

Kirjoittava poliisi

Keväällä 1867 Suomen kirjamarkkinoille ilmestyi Kommunisti. Komedia yhdessä näytöksessä. Joh. Jotinin tekemästä mukaellut Taavetti Heimo (Hbl 16.4.1867). Alkuteksti oli ilmestynyt Ruotsissa edellisenä vuonna. Pelkkä "Heimo" oli suomentanut tarinan Vaimo. Washington Irvingin mukaan (Ilmarinen 15. & 22.11.1867), jonka englanninkielinen alkuteksti oli julkaistu jo vuonna 1820 kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent.. 

Vuoden vaihduttua Ilmarisessa alkoi ilmestyä Heimon kirjoittama jatkokertomus Kuuselan perhe (*), joka kertoo savolaisen talonpojan rakkaustarinan. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi Ilmarisessa alkoi Heimon kertomussarja Utukuvia, joka nimensä mukaisesti on melko hämärä(**). Utukuvien lomassa vuonna 1869 ilmestyi kirja Näytelmiä II, jossa Aleksis Kiven Lean ohessa oli muun muassa suomennos Arabian pulveria, joka oli "niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty". (Kirjallinen kuukaslehti 9/1869) Samana vuonna julkaistiin myös Teno Heimon suomennos Kassan Avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä (SWL 30.9.1869)

V. J. Kallion nimimerkkiselvityksen mukaan Teno Heino oli D. Airaksinen, jonka nimellä oli vuonna 1864 ilmestynyt suomennos Poliisi-historioita eli taulusia kansan elämästä. Samaan aikaan sanomalehdissä esiintyy Helsingin poliisin v. t. ylikonstaapeli D. Airaksinen (Suometar 10.11.1865), jonka ammatti yhdistyy lupaavasti suomennoksen otsikkoon. Kirjoitustyönsä ja sen jatkumisen toisilla nimillä vahvistaa muistokirjoituksensa:

Lukuisat ovat ne poliisiuutiset, joita lehtemme aikaisempina aikoina on vainajan kynästä saanut. Vainajan kirjallisten harrastusten osotuksena mainittakoon, että hän joutohetkinään suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia, joista muutamia on ollut tässäkin lehdessä julkaistuna. (Uusi Suometar 24.12.1898)

Vainaja oli kirjallisuutta harrastava ja joutohetkinään hän suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia ja itsekin kyhäeli kirjoituksia sanomalehtiin. Harras lehtemme kannattaja hän oli viimeisenä elinvuotenaan, sitä hän avusti sekä tilaajia hankkimalla että kirjoituksia lähettämällä. Tässäkin numerossa on hänen lähettämänsä "satu" merkitty nimimerkillä M. I. Y. jonka hän itse selitti merkitsewän: "Myös Isänmaan Ystäwä." Tämän lähetti hän toimitukselle muutamia päiviä ennen kuolemaansa. (Isänmaan ystävä 30.12.1898)

US 24.12.1898

Teksteissä ei se sijaan ole seurattu David Johan Airaksisen monipolvista uraa eikä selvitetty taustaansa. Kuolinilmoituksessaan annetun iän perusteella hän oli syntynyt Kuopion maaseurakunnassa 14.11.1841 renki Johan Airaksiselle (s. 1814) ja Anna Lisa Antikaiselle (s. 1819), jotka olivat käyneet vihillä 1.8.1841. Perhe otti tammikuussa 1843 muuttokirjan Karttulaan mutta palasi viisi vuotta myöhemmin Kuopion Vehmäsmäkeen (RK 1832-1843, V:216; 1844-1853, V:221). Johan kuoli vuoteen 1864 mennessä (RK 1854-1863, VI:159; 1864-1873, VI:149).

Jo ennen ripillepääsyään rengiksi kirjattu David Johan Airaksinen otti vuonna 1858 muuttokirjan Viipuriin (LK 1854-1868 I:309, V:260, V:267, V:230). Sieltä saamansa muuttokirjan hän toi vuonna 1864 Helsinkiin, jossa hän poliisiylikonstaapelina solmi 19.12.1867 ensimmäisen avioliittonsa Lovisa Karolina Holmströmin (s. 15.6.1834) kanssa (RK 1856-1869, 638; Hbl 23.12.1867) 

(*) Ilmarinen 03.01.1868 no 1, 10.01.1868 no 2, 17.01.1868 no 3, 24.01.1868 no 4, 31.01.1868 no 5, 07.02.1868 no 6

(**) Ilmarinen 01.05.1868 no 17, 21.08.1868 no 33, 06.11.1868 no 44, 09.07.1869 no 28, 17.12.1869 no 51, 26.08.1870 no 34, 02.09.1870 no 35, 16.09.1870 no 37, 23.09.1870 no 38, 07.10.1870 no 40, 14.10.1870 no 41, 28.10.1870 no 43, 09.12.1870 no 49, 16.12.1870 no 50, 30.12.1870 no 52

Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Kuka oli kirjoittava Joh. Ahlgren?

Keväällä 1899 kerrottiin, että tamperelainen Joh. Ahlgren oli hankkimalla Lukutupa-lehdelle 350 tilaajaa voittanut asiamiesten kilpailun ensimmäisen palkinnon "Vapaa matka Pariisin maailman näyttelyyn v. 1900" (Kansan lehti 27.4.1899; Lukutupa 4/1899). Joh. Ahlgren myös kirjoitti Lukutupaan, joka julkaisi kertomuksensa Suojalan mänty (5 & 12/1898) sekä Loukas-Maija (18 & 19/1899). Asiamiestyönsä jatkui vielä vuosina 1900 ja 1901 (Lukutupa 10/1900, 12-13/1901, 24/1901).

Luulin, että Pariisin matkasta tai muusta aktiivisuudesta olisi jäänyt selviä merkkejä Tampereen sanomalehtiin, mutta niiden löytäminen osoittautui odotettua vaikeammaksi. Henkilötietojen sijaan esiin tuli Joh. Ahlgrenin kirjoittama laaja jatkokertomussarja Tampereen sanomista vuosilta 1889-1892 (*). Sanomalehden toimitus puhutteli Ahlgrenia herrana kuuluttaessaan peräänsä vuonna 1893.

Tampereen Sanomat 21.4.1893

Juuri ennen viiden vuoden häviämistään lehdistöstä Joh. Ahlgren osallistui valtakunnalliseen kulttuurikeskusteluun. Tai ainakin Päivälehti julkaisi 10.2.1892 samalla nimellä allekirjoitetun kriittisen mielipidekirjoituksen Hieman "Seitsemän veljesten" uudesta painoksesta, joka sai vastineita (US 23.2.1892, US 26.2.1892).

Poissaoloon Tampereelta keväällä 1893 sopii Juha Edvard Ahlgren (s. 18.6.1874), joka yhdessä veljensä Frans Wilhelm Ahlgrenin (s. 21.1.1877) kanssa muutti vuoden alussa Akaalle, jonne jo edellisenä vuonna oli Tampereelta lähtenyt sisarensa Ida Maria Ahlgren (s. 13.4.1868 Tampere), joka oli naimisissa Ruotsissa syntyneen kauppiaan kanssa. Akaalla Juha kirjataan työmiehen pojaksi, mutta Tampereelta lähtiessään hänkin oli ollut kauppias. (Tampereen uutiset 24.1.1893; Akaa RK 1888-1897, 5, sisarusten vanhemmat: Kaarlo Herman Juhonpoika Ahlgren (1833 - 1913) & Anna Stiina Tuomaantytär (1833 - 1878))

Tampereen uutiset 8.1.1895

Johan Edvard Ahlgren palasi kauppapalvelijaksi Tampereelle jo huhtikuussa 1894. Kesään 1899 mennessä hänestä tuli pellavatehtaan työmies ja sellaisena hän vei vihille trikootehtaan työntekijän  Helmi Amanda Santamäki (s. 6.2.1879).  (Tre RK 1888-1897, 28; 1898-1907, 48)

Tämä Joh. Ahlgren oli vain 15-vuotias, kun ensimmäiset vanhat muistelmat ilmestyivät. Mutta niistä varhaisimmat kertoivat messukyläläisten rapuretkestä. Kauppapalvelijana toimiminen todistaa kirjoitustaitoisuudesta ja työmiehenä hänet tunnetaan kirjoittajana. Lisäksi Ahlgren vaimoineen lähtee Amerikkaan vuonna 1903, mikä sopii häviämiseensä suomalaisesta lehdistöstä.

(*) Tampereen Sanomat. Vanhoja muistelmia. 
I Muuan kravustusretki (02.08.1889 no 89, 05.08.1889 no 90, 07.08.1889 no 91)
II Järvelän ukko (02.09.1889 no 102, 06.09.1889 no 104, 11.09.1889 no 106, 16.09.1889 no 108, 18.09.1889 no 109, 20.09.1889 no 110, 23.09.1889 no 111)
III Rikos-asia (16.10.1889 no 121, 18.10.1889 no 122,  23.10.1889 no 124, 25.10.1889 no 125, 28.10.1889 no 126, 30.10.1889 no 127)
IV Rautatien työssä (13.12.1889 no 146, 18.12.1889 no 148, 23.12.1889 no 150, 27.12.1889 no 151)
V Viinapannut (12.03.1890 no 30,  14.03.1890 no 31, 17.03.1890 no 32)
VI Vaasan markkinat (15.08.1890 no 96, 18.08.1890 no 97, 20.08.1890 no 98, 22.08.1890 no 99, 25.08.1890 no 100, 29.08.1890 no 102, 03.09.1890 no 104, 05.09.1890 no 105, 08.09.1890 no 106, 10.09.1890 no 107 )
VII Luku-kemut (08.12.1890 no 145, 10.12.1890 no 146, 12.12.1890 no 147, 15.12.1890 no 148,  17.12.1890 no 149, 19.12.1890 no 150, 22.12.1890 no 151)
VIII Lain mukaan (31.07.1891 no 89,  03.08.1891 no 90,  05.08.1891 no 91, 07.08.1891 no 92,  12.08.1891 no 94,  14.08.1891 no 95, 19.08.1891 no 97, 24.08.1891 no 99, 28.08.1891 no 101, 31.08.1891 no 102, 02.09.1891 no 103, 04.09.1891 no 104, 07.09.1891 no 105, 11.09.1891 no 107, 14.09.1891 no 108, 16.09.1891 no 109 
IX Kyytimiehiä (26.02.1892 no 25, 29.02.1892 no 26, 02.03.1892 no 27, 04.03.1892 no 28, 07.03.1892 no 29, 09.03.1892 no 30, 11.03.1892 no 31, 14.03.1892 no 32)
X Katovuodentakainen tarina (20.07.1892 no 85, 22.07.1892 no 86)

Aleksanteri Leinosen nuoruudesta ja jatkokertomuksista

Kohtasin Aleksanteri Leinosen hänen omaelämäkerrallisessa tekstissään, jota julkaistiin Amerikan Suomalainen Lehdessä 21.4.1893-2.2.1894. Nimettömästi, mutta yksityiskohdat paljastivat, että kyseessä oli suomenkielisten siirtolaislehtien pioneeri. Kertomuksessaan hän ei paljasta syytä lähtöä Amerikkaan eikä myöskään perhetaustaansa, joka ei selviä myöskään Wikipedia-sivultaan.

Sekä Paltamon kastettujen listasta että Genistä voi lukea, että Aleksanterin vanhemmat olivat Erkki Leinonen ja tämän toinen vaimo Elsa Sivonen. Kajaanin Lehdessä 17.12.1902 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri syntyi 28.4.1846 Paltamon Melalahden kylässä Antinlahden talossa, mutta missään ei sanota suoraan, että isänsä olisi ollut talollinen. Aleksanterin kaksoisveli Adolf kuoli 15 päiväisenä kuumesairauteen 16.5.1846. Aleksanteri selvisi, mutta menetti äitinsä vain 3-vuotiaana ja oli vain 9-vuotias isänsä kuollessa.

Näistä heikoista lähtökohdista huolimatta Kajaanin Lehden muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri pääsi käymään Kajaanin ala-alkeiskoulua ja Kansan kuvalehden 12/1902 vastaavassa tekstissä kerrotaan hänen jatkaneen koulunkäyntiä Oulussa. Geni-profiiliinsa on Oiva Turpeisen kirjasta Anders Lönnbohm - Maanmittari ja runoilijoiden isä (2008, 38-39) saatu tieto, että Aleksanteri asui teini-ikäisenä vuosina 1860-1864 Paltamon Paltaniemen Hövelössä ja toimi maanmittari Lönnbohmin apulaisena, kunnes tämän työt isojaon päätyttyä vähenivät huomattavasti.

Nimimerkillä -der -nen alkoi ilmestyä sanomalehdissä tekstejä vuonna 1864. Aleksanterin olinpaikka ei selviä artikkelista Ruokkolaisista Pohjanmaalla (Päivätär 21.3.1864), mutta syyskuussa hän kirjoitti kuulumisia Paltamosta (OWS 8.10.1864), jossa hän oli myös seuraavana keväänä (SJS 4.5.1865). Kirjoittamisensa laajeni uusiin kirjallisuudenlajeihin. Maiden ja merien takaa julkaisi numerossa 15/1865 runonsa Toivovan huokaus ja Oulun Wiikko-Sanomissa ilmestyi jatkokertomuksensa Sulhon kosto. Iso-isän muistelmia(*). Seuraavana kesänä jatkokertomuksensa nimi oli Ihminen päättää, Jumala säätää (**) ja fiktiota oli myös kertomus Tytön pääsky ja varpunen (OWS 16.11.1867).

Lähempänä paikalliskirjettä kuin fitiota on teksti Kaksi ihmettä (Pohjan-Tähti 15.05.1867, jossa Aleksanteri antoi kaksi esimerkkiä siitä "kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaankeskuudessa liikkeelle". Hän oli jo aiemmin esitellyt Taika-uskon jätteitä Kajaanin läänissä (OWS 7.1.1865).

Keväällä 1868 Aleksanteri oli todennäköisesti Oulussa, sillä Oulussa asui Sota-vanhus Johana Hiltunen eli Ridell, josta hän kirjoitti laajan kuvauksen (OWS 6.6.1868). Lokakuun lopussa 1868 Aleksanteri kirjoitti pitkän kuvauksen Pudasjärveltä, mutta tekstistä ei selviä missä asioissa hän seudulla liikkui (SWL 20., 26., 28.11 & 5.12.1868). Samoista paikoista kertoo Matkamuistelmia (OWS 2.10.1869). Tammikuussa oli ilmestynyt runo Ensimäinen suutelo (OWS 30.1.1869), helmikuussa Onneton (OWS 13.2.1869) ja kesäkuussa Pettämätön toivo (OWS 5.6.1869) sekä Eriseurainen (OWS 12.6.1869).

Ennen kuin Itämeri jäätyi Aleksanteri lähti Amerikkaan, sillä hän lähetti Minnesotasta ensimmäisen kirjoituksensa Ouluun helmikuussa 1870 (OWS 2.4.1870). Faktan ohella hän lähetti Suomessa julkaistavaksi fiktiota, ainakin jatkokertomukset Kotkan lapset (***) ja Onnen etsiät (****). Molemmat sijoittuivat Amerikkaan ja jälkimmäisen saatteeksi Aleksanteri kirjoitti:

Aina siitä ajasta kun tulin tähän maahan, olen arvellut olisiko ulosmuuttoa Suomesta kehoitettava eli ei, mutta vihdoinkin, monia eri paikkakuntia sekä niiden oloja nähtyäni ja moninaisia vaiheita koeteltuani olen tullut siihen päätökseen, että ulosmuutto tänne on kaikin voimin estettävä. Myöskin kirjoitin joukon suora-sanaisia ohjeita Amerikaan aikojille, mutta jätin ne lähettämättä, sillä soveliaammaksi arvelen nykyänsä suomalaiselle yleisölle ne vähäiset ohjeet mitä olen sovitellut jutelmaani "Onnen etsiät." Kertoelmani on monin paikoin kuiva ja vähäpätöinen, mutta siinä olen koettanut kuvaella äskentulleiden muukalaisten vaiheita juuri semmoisiksi kun olen ne todella huomainnut. (OWS 9.1.1875)

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 10.06.1865 no 23, 17.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 26, 08.07.1865 no 27, 15.07.1865 no 28, 22.07.1865 no 29, 29.07.1865 no 30, 05.08.1865 no 31

(**) Oulun Wiikko-Sanomia 16.06.1866 no 24, 23.06.1866 no 25, 07.07.1866 no 27, 14.07.1866 no 28

(***) Kotkan lapset, Oulun Wiikko-Sanomia 26.08.1871 no 34, 02.09.1871 no 35, 09.09.1871 no 36, 16.09.1871 no 37, 23.09.1871 no 38, 30.09.1871 no 39, 07.10.1871 no 40, 21.10.1871 no 42, 28.10.1871 no 43, 04.11.1871 no 44

(****) Onnen etsiät, Oulun Wiikko-Sanomia 27.03.1875 no 13, 03.04.1875 no 14, 10.04.1875 no 15, 24.04.1875 no 17, 01.05.1875 no 18, 08.05.1875 no 19, 15.05.1875 no 20, 22.05.1875 no 21, 29.05.1875 no 22, 05.06.1875 no 23, 19.06.1875 no 25, 26.06.1875 no 26, 03.07.1875 no 27, 10.07.1875 no 28, 17.07.1875 no 29, 31.07.1875 no 31, 07.08.1875 no 32, 14.08.1875 no 33, 21.08.1875 no 34, 04.09.1875 no 36

Kaupanteosta ja monesta muusta vuonna 1845 kirjoitettua

Johan Bäckwall jouluaattona 1844 entiselle osakuntatoverilleen Zacharias Topeliukselle kirjoittaman yksityiskirjeen sisällöstä, kuten lämpötiloista ja Karhu-Pekan 28-vuotiaan pojan kaatamista kahdesta karhusta tuli Topeliuksen toimittamaan Helsingfors Tidningiin "paikalliskirje". Nuoresta miehestä toverinsa olivat todenneet "ett'ei se pelkää enempi karhua, kun lampaan karitsata" (HT 15.1.1845). 

Kirjeessä Johan Bäckwall valitteli kiireitään, muttei maininnut kuukauden vanhoja kaksostyttäriään, joiden todennäköisen itkun säestyksellä hän lienee kirjoittanut tarinan Kauppa-Ryssä (Maamiehen Ystävä 04.01.1845, 11.01.1845 ja 18.01.1845), jossa hän oli aiempaa lähempänä fiktiota. Aloituksessa kuitenkin tavoiteltiin lukijoille tuttua ilmiötä:

Tunnettahan, hyvät maamiehet, tällä nimellä mainittavat matkustajat; sillä monestipa ovatki laukkuinensa tulleet tupaanne, laskeneet lakkinsa pöydälle, istuneet penkille, avanneet laukkunsa pakisten: "a isäntä pyhä veli! teäll' on kauniita ja helppoja huiviloita, kamritsiä, karttuunia, tule ostamaan emännälle; teäll' on hyviä naskalimia ja äimiä. A emäntä siukkuseni! noin hyviä huiviloita, kamfärttiä, pirunpaskaa, neuloja, soat helpolla hinnalla." Monet keinot olettaki saaneet pitää, ennenkun ovat puolen kalun hinnasta helpottaneet; mutta monet kopeekat ne kuitenki ovat teiltä houkutelleet. 

Itse tarinassa ei ollut tavallisia kauppiaita, vaan menoa ja meininkiä, kun ensin juostiin varkaan perässä, sitten karattiin vankilasta ja ... Suosittelen lukemista. Juonta pilaamatta voin kertoa, että markkinoilta palaava renki lauleskelee hevosta ohjatessaan ajankulukseen pitkän pätkän:

Kirjoitettuaan Walkiasta eli Meri-Karhusta (08.02.1845) Johan Bäckwallin mainosti Kalevalaa ja Kanteletarta sekä kopioi Mehiläistä otsikolla Muutamia sanoja Runoista ja Lauluista (15.03.1845). Teemaan liittyi myös runonsa Laulot ennen Laululaumat (12.04.1845).

Hevos-kaupasta (12.04.1845) päättyi opettavaiseen tarinaan, mutta alkoi tosiasioilla

... monessa paikassa seassamme, maamiehet, on alinomanen, tarpeeton hevosvaihto tapana ja mahtina, ja se tapa on yksi paha ja onneton tapa; sentähden että siinä tulevat monenkaltaset pahennukset: siinä kirotaan synkiästi, vannotaan hevosiansa paremmiksi kun ovatkaan ja sillä pyytään pettää toisiansa; siihen kokoupi nuorukaisia ja lapsia kuulemaan ja oppimaan vanhempain jumalatonta menoa; siinä pahennetaan pyhäpäivät ja arkipäiviäki, menetetään raha ja omasuus; mutta kun se vielä siihen loppusi: vielä siinä tulee harjakannuinki juonti, ja ilman sitä että viinamyrkky turmelee sekä ihmisen ruumiin että sielun, syttyvät riidat, torat ja kahautaanpa vielä tappeluunki. Monenkaltaseen onnettomuuteen lankiaa sentähden ihminen alinomasen hevosvaihetuksen kautta; sentähden näettäki maamiehet, että usiasti ovat hevosten vaihettajat köyhtyneet, tulleet juomariksi ja maittansaki peräti hävinneet.  

Fiktiivistä jaksoa ei sen sijaan sisältynyt Johan Bäckwallin artikkeliin Paisunta-niityistä ja niittyjen kastelemisesta (21.06.1845). Seuraavaksi häneltä julkaistiin vauhdikas jatkokertomus Wanhan Sotamiehen lauseita sekä muutaman vuoden tauon jälkeen Runebergin runosuomennoksia: Lintuselle / "Till en Fågel" (Maamiehen Ystävä 26.07.1845) & Ur Runebergs Elgskyttar, 11 Sången (Saima 24.07.1845 no 30). 

Syyskuussa Johan ja läheisensä todennäköisesti iloitsivat hänen pääsystään Karungin kappalaisenvaaliin (ÅU 13.9.1845). Toki tämä tarkoitti matkustamista paikan päälle vaalisaarnaa pitämään ja lopulta uutista toisen ehdokkaan valituksi tulosta.

Kirjoittaminen jatkui opettavaisella linjalla otsikolla Olisipa oppi Talonpojalleki hyödyllinen (11.10.1845 & 18.10.1845) ja hyödyntäen jälleen dialogin muotoa. Vuoden lopuksi ilmestyi sanomalehden hyödyllisyyden mainospuhe Maamiehen Ystävän Lukioille. (27.12.1845). Kohdeyleisön näkemyksistä Bäckwallin tuotannosta ei ole valitettavasti tietoa. Toisen sanomalehden kirjoittajan mukaan lähetelmänsä olivat "liiatenkin soriat" (Kanawa 8.11.1845).