Kalle Yrttiahon kirjoituksista

Limingasta kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomiin 21.1.1860: "Oli tuo ennen hyvä kun tuli tietoja täältäkin, kun oli Kalle Yrttiaho ja Rännärikin täällä, sillä ne sota-pojat seikat selvittelivät, saattivat muualle sanomat, selittivät vanhat seikat, mutta kun heistä toinen kuoli ja toinen on mennyt muualle, täytyypä nyt minun ruveta kirjoittamaan näiltä mailta..." Johan Rännäri on minulle tuttu nimi, mutta kuka oli Kalle Yrttiaho? Nimeään ei löydy V. J. Kallion kirjasta Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (1931), mutta muistosanat Oulun Wiikko-Sanomissa 10.12.1859 paljastavat yhteyden nimimerkkiin K. Y-o. 

Kalle Yrttiaho syntyi Oulun maaseurakunnassa 8.7.1835, kun Valpuri-äitinsä oli jo 46-vuotias. Isänsä Anders Yrttiaho (s. 29.9.1792) oli kirkonkirjojen mukaan torppari. Valpuri kuoli leskenä 11.8.1857. (Oulujoki RK 1825-34, 199; 1834-43, 206; 1844-50, 205; 1858-67, 233)

Krimin sodan aikana Kalle Yrttiaho ryhtyi muistokirjoituksensa mukaan "ruotu-sotamieheksi, oli myös Helsingissä olevassa harjoitus väestössä, kävi leirissä Zarskoe Selossa ja korotettiin alaupseeriksi". Mahdollisesti myöhemmin kirjoittamansa kertomuksen virkkeessä oli omaelämäkerrallisuutta: 

En ajatellut enkä osannutkaan ajatella ruvetessani sotapalvelukseen, kuinka se onnistuisi, siellä tulikin pakko nöyryyteen sekä muuhun ihmisyyteen; siellä heräsi minussakin halu opin ja laveamman tiedon perään, jonka hankkimiseen oli myös aikaa ja tilaisuutta. (OWS 28.8.1858)

Vuoden vaihteessa 1856-57 nimimerkki K. Y. lähetti Kuopion sanomiin saatetekstin ja pitkän runon, jotka otsikoitiin Muistutus ajattelemattomista puheista . Saatesanat jättävät epäselväksi onko runon kirjoittajaksi kuvattu nuorukainen sama kuin allekirjoittaja. Tähän kuitenkin viittaa viimeinen säkeistö: "Ei ole kiukus' kiivahassa / Tehny tätä Kalle, / Ei sydämessä kostavassa - / Kiitos Jumalalle!!"(Kuopion Sanomat 31.01.1857 no 5). 

Erityisesti runon säkeistö "Isäni kuoli kunnialla / Ei se muuten auta / Kuin kirkkomaahan kannettiin / Ja vihittihin hauta" jäi muistiin Limingalla, jossa sitä on pidetty Johan Rännärinkin kirjoittamana (Kaleva 19.5.1935). Toiset olivat varmoja, että runon oli kirjoittanut Kalle Yrttiaho: "Laulun hän teki sen johdosta, että sai eräissä tanssiaisissa rukkaset muutamalta sukuylpeältä talonryttäreltä muka siitä syystä, että hänen isänsä oli kuollut metsään. Näin selittää asian Turakan Eriika ja niin olemme kuulleet eräältä toiseitakin henkilöltä." (Liitto 22.11.1936)

Vielä vuonna 1939 85-vuotias haudankaivaja Antti Aittola Vihannista pystyi esittämään runosta 21-säkeistöä (Kaleva 27.4.1939) Näiden julkaisu innoitti erään rouvashenkilön soittamaan Kalevan toimitukseen. Hän "kertoi isänsä aikoinaan tätä samaa laulua laulaneen ja tyttären muistiin oli jäänyt m. m. kaksi sellaista säkeistöä", joita Kuopion Sanomissa ei ollut (Kaleva 03.05.1939 no 99). Kummankin muistajan säkeet eroavat nimimerkin K. Y. runosta eli laulu lienee siis kiertänyt paljon. Se tuli mahdollisesti julkaistua myös arkkipainatteena, sillä vuonna 1939 oltiin käsityksessä, että "laulu on aikoinaan oululaisessa Barckin kirjapainossa painettukin".

Jos runo tosiaan liittyi Liminkalaisen Simulan talon kesteihin, Kalle Yrttiaho oli Limingassa jo kuukausia ennen virallista muuttoaan. Oulusta toukokuussa 1857 saamansa muuttotodistuksen arvioissa ei ollut hävettävää, mutta ne eivät ennustaneet uraa opettajana ja kirjoittajana. 

Jo kuukausi ennen muuttokirjan ottoa Kalle Yrttiaho kirjoitti Limingassa ensimmäisen (tai ainakin ensimmäisen löytyneen ja tunnistetun) paikalliskirjeensä, jonka pääaiheena oli uhkaava nälkä (OWS 11.4.1857 no 10).  Hän jatkoi samasta aiheesta kuukautta myöhemmin, mutta jätti sitten genren joksikin aikaa muiden innokkaiden liminkalaisten kirjoittajien käsiin (OWS 16.05.1857 no 15).

Paikalliskirjeiden sijaan Kalle Yrttiaho lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin pidempiä ja opettavaisia tarinoita: Se on tyhmästi herjata lähimmäistään ruumiin virheillä. (OWS 17.10.1857 no 37),  Paavo Luonokkaan elämän-tapauksia (OWS 09.01.1858 no 2  & 16.01.1858 no 3), Vääryydellä koottu tawara ei ole hyödyllinen (OWS 10.04.1858 no 15  & 17.04.1858 no 16) sekä  Ole mies ja kärsi kaikkia, niin onni sinua odottaa (OWS 24.07.1858 no 30  & 31.07.1858 no 31  & 21.08.1858 no 34  & 28.08.1858 no 35). 

Vuoden 1858 lopulla Kalle Yrttiaho palasi paikalliskirjeiden kirjoittajaksi raportoimalla varkaudesta (OWS 23.10.1858 no 43),  hyvyydestä ja pahuudesta (OWS 20.11.1858 no 47) ja varoittaen soimauksesta viitaten liminkalaiseksi esittäytyneen Johan Nopsasen runoon  (OWS 05.02.1859 no 5). Runoon reagoi myös Johan Rännäri, jonka kirjoitus samassa lehdessä oli otsikoitu Onko tarpeellinen lähettää maa-seurakunnista kuulumisia sanomalehtiin, ja pitääkö niissä kirjoittajan nimensä salata eli julkaista? Myöhemmässä kirjoituksessaan Rännäri kertoo, että Limingassa Nopsasen runoa oli epäilty sekä hänen että nimimerkin K Y-o tekemäksi (SJS 21.03.1859).

Kirjessään Sanginjoelta 12.7.1859 Kalle Yrttiaho ei käyttänyt nimimerkkiä vaan allekirjoitusta "K. Yrttiaho. Lasten opettaja". Tekstistään selviää, että hän oli opettajana kesäkuun lopussa perustetussa Oulun maaseurakunnan kiertokoulussa (OWS 23.07.1859 no 29). Kuukautta myöhemmin hän raportoi Pikkaralan kylästä (OWS 13.08.1859 no 32).

Opetustyön lomassa syntyivät tekstit Isä lapsinensa. Erään nuoren miehen päiväkirjasta (OWS 24.09.1859 no 38 &  08.10.1859 no 40  & 15.10.1859 no 41) ja  Miten tavallisesti naimiset tapahtuvat talonpoikaisessa kansassamme (OWS 26.11.1859 no 47  & 10.12.1859 no 49).

Kalle Yrttiaho olisi kirjoittanut varmasti vielä paljon, mutta 26.11.1859 hän lähti illalla Oulunjoen vielä heikoille jäille ja putosi jokeen. Ruumiinsa löydettiin joulukuun alussa.

Sekä sotapalveluksessa että kouluttajana ollessaan oli Yrttiaho kaikilta hyvänä pidetty ja rakastettu, niinkuin nerokas ja hyvätapainen mies, jonka tähden hänen onnetoin kuoleman tapauksensa herätti yleisen kaipauksen. (OWS 10.12.1859)

Juoruämmä 1850-luvulla

Oulun Wiikko-Sanomissa alkuvuodesta 1854 nimettömänä julkaistussa jatkokertomuksessa Äksän seurakunnan kaikki köyhät eivät olleet juuri paraita hoidettavia (*) yksi avainhenkilö on Tuppi-Maija, jonka kuvaus vastannee monien kokemuksia ja näkemyksiä.

Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaija olivat Äksän seurakunnan kiertäjiä. Ne kulkivat talo talolta, söivät ja makasivat taloissa ollessaan, mutta työhön näitä ei voitu paljo koskaan saada, vaikka olisivat kyenneetkin, ja tahtoivatpa aina vältellä niitä taloja, joissa heitä siihen vaadittiin, ja jos tulivatkin, sanoivat vaan ei tarvitsevansa mitään tehdä, kun talot olivat velvoitetut heitä elättämään. Mutta jouten he eivät kuitenkaan olleet; heillä liikkuivat kielet sitä enemmän: he olivat kyläkuntain juoruin kokoajia, kulettajia ja tekijöitäkin. Hyvin tunsivat he ne emännät, jotka juoruja rakastivat ne pitivätkin heitä hyvinä, ja niitten tykönä he useinkin pyörivät. Näillä ei siis ollutkaan järjestyksellistä kulkua seurakunnan taloissa, vaan kävivät ja olivat missä lystäsi ja keinottelivat omilla konsteillansa kahvia, viinaa ja rahaakin. Mutta monen viattoman ihmisen täytyi kärsiä näitten akkain häjyin kielten pieksämistä. [...]

Oli taas aika huhu kylällä: Tuhkamo naipi, puhuttiin joka talossa ja koko kylässä. Sen sanoman kuuli Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaijakin, ja nämätkös villiin. Tuppi-Maijalla oli erittäinkin tekemistä tästä; sillä ei suinkaan saanut Äksän seurakunnassa mennä yhtään naimista ilman ettei hän siihen ilmaunut konttimieheksi ja juoruin tekiäksi. Jo meni Maija Tuhkamolaan, jo oli hänellä sen seitsemän moitetta; hän haukkui Tuhkamon morsiamen ja pani sen huonointa huonommaksi. Ensin suuttui Tuhkamo vaan Maija antoi vihan lakastua ja sitte alkoi uudestaan kieltä leipoa. Mitä parempi eikö Rauhalan tytär toki oisi, kuin tuo Lehtolan Anni kelvos, joka ei ole oppinut muuta kuin ja kerjäämään, sanoi hän. Minulla ovat syyt naimiseen, joitten tähden sen täytyy tapahtua. Mitkä? kysyi Maija. Nyt puhuttiin hiljaa; mutta viimein sanoi Maija: kyllä rahat saadaan takasin ja Rauhalan tytär suostumaan. Olikos Maijalla taas lysti! sai ruokaa, kahvia ja viinaa, kun rupesi Tuhkamolle tietäjäksi, eikä nyt tiennyt ollenkaan köyhyydestä.

(*) OWS 28.1.1854, 4.2.1854, 11.2.1854, 18.2.1854, 25.2.1854, 4.3.1854

Kirjoittava poliisi

Keväällä 1867 Suomen kirjamarkkinoille ilmestyi Kommunisti. Komedia yhdessä näytöksessä. Joh. Jotinin tekemästä mukaellut Taavetti Heimo (Hbl 16.4.1867). Alkuteksti oli ilmestynyt Ruotsissa edellisenä vuonna. Pelkkä "Heimo" oli suomentanut tarinan Vaimo. Washington Irvingin mukaan (Ilmarinen 15. & 22.11.1867), jonka englanninkielinen alkuteksti oli julkaistu jo vuonna 1820 kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent.. 

Vuoden vaihduttua Ilmarisessa alkoi ilmestyä Heimon kirjoittama jatkokertomus Kuuselan perhe (*), joka kertoo savolaisen talonpojan rakkaustarinan. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi Ilmarisessa alkoi Heimon kertomussarja Utukuvia, joka nimensä mukaisesti on melko hämärä(**). Utukuvien lomassa vuonna 1869 ilmestyi kirja Näytelmiä II, jossa Aleksis Kiven Lean ohessa oli muun muassa suomennos Arabian pulveria, joka oli "niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty". (Kirjallinen kuukaslehti 9/1869) Samana vuonna julkaistiin myös Teno Heimon suomennos Kassan Avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä (SWL 30.9.1869)

V. J. Kallion nimimerkkiselvityksen mukaan Teno Heino oli D. Airaksinen, jonka nimellä oli vuonna 1864 ilmestynyt suomennos Poliisi-historioita eli taulusia kansan elämästä. Samaan aikaan sanomalehdissä esiintyy Helsingin poliisin v. t. ylikonstaapeli D. Airaksinen (Suometar 10.11.1865), jonka ammatti yhdistyy lupaavasti suomennoksen otsikkoon. Kirjoitustyönsä ja sen jatkumisen toisilla nimillä vahvistaa muistokirjoituksensa:

Lukuisat ovat ne poliisiuutiset, joita lehtemme aikaisempina aikoina on vainajan kynästä saanut. Vainajan kirjallisten harrastusten osotuksena mainittakoon, että hän joutohetkinään suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia, joista muutamia on ollut tässäkin lehdessä julkaistuna. (Uusi Suometar 24.12.1898)

Vainaja oli kirjallisuutta harrastava ja joutohetkinään hän suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia ja itsekin kyhäeli kirjoituksia sanomalehtiin. Harras lehtemme kannattaja hän oli viimeisenä elinvuotenaan, sitä hän avusti sekä tilaajia hankkimalla että kirjoituksia lähettämällä. Tässäkin numerossa on hänen lähettämänsä "satu" merkitty nimimerkillä M. I. Y. jonka hän itse selitti merkitsewän: "Myös Isänmaan Ystäwä." Tämän lähetti hän toimitukselle muutamia päiviä ennen kuolemaansa. (Isänmaan ystävä 30.12.1898)

US 24.12.1898

Teksteissä ei se sijaan ole seurattu David Johan Airaksisen monipolvista uraa eikä selvitetty taustaansa. Kuolinilmoituksessaan annetun iän perusteella hän oli syntynyt Kuopion maaseurakunnassa 14.11.1841 renki Johan Airaksiselle (s. 1814) ja Anna Lisa Antikaiselle (s. 1819), jotka olivat käyneet vihillä 1.8.1841. Perhe otti tammikuussa 1843 muuttokirjan Karttulaan mutta palasi viisi vuotta myöhemmin Kuopion Vehmäsmäkeen (RK 1832-1843, V:216; 1844-1853, V:221). Johan kuoli vuoteen 1864 mennessä (RK 1854-1863, VI:159; 1864-1873, VI:149).

Jo ennen ripillepääsyään rengiksi kirjattu David Johan Airaksinen otti vuonna 1858 muuttokirjan Viipuriin (LK 1854-1868 I:309, V:260, V:267, V:230). Sieltä saamansa muuttokirjan hän toi vuonna 1864 Helsinkiin, jossa hän poliisiylikonstaapelina solmi 19.12.1867 ensimmäisen avioliittonsa Lovisa Karolina Holmströmin (s. 15.6.1834) kanssa (RK 1856-1869, 638; Hbl 23.12.1867) 

(*) Ilmarinen 03.01.1868 no 1, 10.01.1868 no 2, 17.01.1868 no 3, 24.01.1868 no 4, 31.01.1868 no 5, 07.02.1868 no 6

(**) Ilmarinen 01.05.1868 no 17, 21.08.1868 no 33, 06.11.1868 no 44, 09.07.1869 no 28, 17.12.1869 no 51, 26.08.1870 no 34, 02.09.1870 no 35, 16.09.1870 no 37, 23.09.1870 no 38, 07.10.1870 no 40, 14.10.1870 no 41, 28.10.1870 no 43, 09.12.1870 no 49, 16.12.1870 no 50, 30.12.1870 no 52

Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Kuka oli kirjoittava Joh. Ahlgren?

Keväällä 1899 kerrottiin, että tamperelainen Joh. Ahlgren oli hankkimalla Lukutupa-lehdelle 350 tilaajaa voittanut asiamiesten kilpailun ensimmäisen palkinnon "Vapaa matka Pariisin maailman näyttelyyn v. 1900" (Kansan lehti 27.4.1899; Lukutupa 4/1899). Joh. Ahlgren myös kirjoitti Lukutupaan, joka julkaisi kertomuksensa Suojalan mänty (5 & 12/1898) sekä Loukas-Maija (18 & 19/1899). Asiamiestyönsä jatkui vielä vuosina 1900 ja 1901 (Lukutupa 10/1900, 12-13/1901, 24/1901).

Luulin, että Pariisin matkasta tai muusta aktiivisuudesta olisi jäänyt selviä merkkejä Tampereen sanomalehtiin, mutta niiden löytäminen osoittautui odotettua vaikeammaksi. Henkilötietojen sijaan esiin tuli Joh. Ahlgrenin kirjoittama laaja jatkokertomussarja Tampereen sanomista vuosilta 1889-1892 (*). Sanomalehden toimitus puhutteli Ahlgrenia herrana kuuluttaessaan peräänsä vuonna 1893.

Tampereen Sanomat 21.4.1893

Juuri ennen viiden vuoden häviämistään lehdistöstä Joh. Ahlgren osallistui valtakunnalliseen kulttuurikeskusteluun. Tai ainakin Päivälehti julkaisi 10.2.1892 samalla nimellä allekirjoitetun kriittisen mielipidekirjoituksen Hieman "Seitsemän veljesten" uudesta painoksesta, joka sai vastineita (US 23.2.1892, US 26.2.1892).

Poissaoloon Tampereelta keväällä 1893 sopii Juha Edvard Ahlgren (s. 18.6.1874), joka yhdessä veljensä Frans Wilhelm Ahlgrenin (s. 21.1.1877) kanssa muutti vuoden alussa Akaalle, jonne jo edellisenä vuonna oli Tampereelta lähtenyt sisarensa Ida Maria Ahlgren (s. 13.4.1868 Tampere), joka oli naimisissa Ruotsissa syntyneen kauppiaan kanssa. Akaalla Juha kirjataan työmiehen pojaksi, mutta Tampereelta lähtiessään hänkin oli ollut kauppias. (Tampereen uutiset 24.1.1893; Akaa RK 1888-1897, 5, sisarusten vanhemmat: Kaarlo Herman Juhonpoika Ahlgren (1833 - 1913) & Anna Stiina Tuomaantytär (1833 - 1878))

Tampereen uutiset 8.1.1895

Johan Edvard Ahlgren palasi kauppapalvelijaksi Tampereelle jo huhtikuussa 1894. Kesään 1899 mennessä hänestä tuli pellavatehtaan työmies ja sellaisena hän vei vihille trikootehtaan työntekijän  Helmi Amanda Santamäki (s. 6.2.1879).  (Tre RK 1888-1897, 28; 1898-1907, 48)

Tämä Joh. Ahlgren oli vain 15-vuotias, kun ensimmäiset vanhat muistelmat ilmestyivät. Mutta niistä varhaisimmat kertoivat messukyläläisten rapuretkestä. Kauppapalvelijana toimiminen todistaa kirjoitustaitoisuudesta ja työmiehenä hänet tunnetaan kirjoittajana. Lisäksi Ahlgren vaimoineen lähtee Amerikkaan vuonna 1903, mikä sopii häviämiseensä suomalaisesta lehdistöstä.

(*) Tampereen Sanomat. Vanhoja muistelmia. 
I Muuan kravustusretki (02.08.1889 no 89, 05.08.1889 no 90, 07.08.1889 no 91)
II Järvelän ukko (02.09.1889 no 102, 06.09.1889 no 104, 11.09.1889 no 106, 16.09.1889 no 108, 18.09.1889 no 109, 20.09.1889 no 110, 23.09.1889 no 111)
III Rikos-asia (16.10.1889 no 121, 18.10.1889 no 122,  23.10.1889 no 124, 25.10.1889 no 125, 28.10.1889 no 126, 30.10.1889 no 127)
IV Rautatien työssä (13.12.1889 no 146, 18.12.1889 no 148, 23.12.1889 no 150, 27.12.1889 no 151)
V Viinapannut (12.03.1890 no 30,  14.03.1890 no 31, 17.03.1890 no 32)
VI Vaasan markkinat (15.08.1890 no 96, 18.08.1890 no 97, 20.08.1890 no 98, 22.08.1890 no 99, 25.08.1890 no 100, 29.08.1890 no 102, 03.09.1890 no 104, 05.09.1890 no 105, 08.09.1890 no 106, 10.09.1890 no 107 )
VII Luku-kemut (08.12.1890 no 145, 10.12.1890 no 146, 12.12.1890 no 147, 15.12.1890 no 148,  17.12.1890 no 149, 19.12.1890 no 150, 22.12.1890 no 151)
VIII Lain mukaan (31.07.1891 no 89,  03.08.1891 no 90,  05.08.1891 no 91, 07.08.1891 no 92,  12.08.1891 no 94,  14.08.1891 no 95, 19.08.1891 no 97, 24.08.1891 no 99, 28.08.1891 no 101, 31.08.1891 no 102, 02.09.1891 no 103, 04.09.1891 no 104, 07.09.1891 no 105, 11.09.1891 no 107, 14.09.1891 no 108, 16.09.1891 no 109 
IX Kyytimiehiä (26.02.1892 no 25, 29.02.1892 no 26, 02.03.1892 no 27, 04.03.1892 no 28, 07.03.1892 no 29, 09.03.1892 no 30, 11.03.1892 no 31, 14.03.1892 no 32)
X Katovuodentakainen tarina (20.07.1892 no 85, 22.07.1892 no 86)

Aleksanteri Leinosen nuoruudesta ja jatkokertomuksista

Kohtasin Aleksanteri Leinosen hänen omaelämäkerrallisessa tekstissään, jota julkaistiin Amerikan Suomalainen Lehdessä 21.4.1893-2.2.1894. Nimettömästi, mutta yksityiskohdat paljastivat, että kyseessä oli suomenkielisten siirtolaislehtien pioneeri. Kertomuksessaan hän ei paljasta syytä lähtöä Amerikkaan eikä myöskään perhetaustaansa, joka ei selviä myöskään Wikipedia-sivultaan.

Sekä Paltamon kastettujen listasta että Genistä voi lukea, että Aleksanterin vanhemmat olivat Erkki Leinonen ja tämän toinen vaimo Elsa Sivonen. Kajaanin Lehdessä 17.12.1902 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri syntyi 28.4.1846 Paltamon Melalahden kylässä Antinlahden talossa, mutta missään ei sanota suoraan, että isänsä olisi ollut talollinen. Aleksanterin kaksoisveli Adolf kuoli 15 päiväisenä kuumesairauteen 16.5.1846. Aleksanteri selvisi, mutta menetti äitinsä vain 3-vuotiaana ja oli vain 9-vuotias isänsä kuollessa.

Näistä heikoista lähtökohdista huolimatta Kajaanin Lehden muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri pääsi käymään Kajaanin ala-alkeiskoulua ja Kansan kuvalehden 12/1902 vastaavassa tekstissä kerrotaan hänen jatkaneen koulunkäyntiä Oulussa. Geni-profiiliinsa on Oiva Turpeisen kirjasta Anders Lönnbohm - Maanmittari ja runoilijoiden isä (2008, 38-39) saatu tieto, että Aleksanteri asui teini-ikäisenä vuosina 1860-1864 Paltamon Paltaniemen Hövelössä ja toimi maanmittari Lönnbohmin apulaisena, kunnes tämän työt isojaon päätyttyä vähenivät huomattavasti.

Nimimerkillä -der -nen alkoi ilmestyä sanomalehdissä tekstejä vuonna 1864. Aleksanterin olinpaikka ei selviä artikkelista Ruokkolaisista Pohjanmaalla (Päivätär 21.3.1864), mutta syyskuussa hän kirjoitti kuulumisia Paltamosta (OWS 8.10.1864), jossa hän oli myös seuraavana keväänä (SJS 4.5.1865). Kirjoittamisensa laajeni uusiin kirjallisuudenlajeihin. Maiden ja merien takaa julkaisi numerossa 15/1865 runonsa Toivovan huokaus ja Oulun Wiikko-Sanomissa ilmestyi jatkokertomuksensa Sulhon kosto. Iso-isän muistelmia(*). Seuraavana kesänä jatkokertomuksensa nimi oli Ihminen päättää, Jumala säätää (**) ja fiktiota oli myös kertomus Tytön pääsky ja varpunen (OWS 16.11.1867).

Lähempänä paikalliskirjettä kuin fitiota on teksti Kaksi ihmettä (Pohjan-Tähti 15.05.1867, jossa Aleksanteri antoi kaksi esimerkkiä siitä "kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaankeskuudessa liikkeelle". Hän oli jo aiemmin esitellyt Taika-uskon jätteitä Kajaanin läänissä (OWS 7.1.1865).

Keväällä 1868 Aleksanteri oli todennäköisesti Oulussa, sillä Oulussa asui Sota-vanhus Johana Hiltunen eli Ridell, josta hän kirjoitti laajan kuvauksen (OWS 6.6.1868). Lokakuun lopussa 1868 Aleksanteri kirjoitti pitkän kuvauksen Pudasjärveltä, mutta tekstistä ei selviä missä asioissa hän seudulla liikkui (SWL 20., 26., 28.11 & 5.12.1868). Samoista paikoista kertoo Matkamuistelmia (OWS 2.10.1869). Tammikuussa oli ilmestynyt runo Ensimäinen suutelo (OWS 30.1.1869), helmikuussa Onneton (OWS 13.2.1869) ja kesäkuussa Pettämätön toivo (OWS 5.6.1869) sekä Eriseurainen (OWS 12.6.1869).

Ennen kuin Itämeri jäätyi Aleksanteri lähti Amerikkaan, sillä hän lähetti Minnesotasta ensimmäisen kirjoituksensa Ouluun helmikuussa 1870 (OWS 2.4.1870). Faktan ohella hän lähetti Suomessa julkaistavaksi fiktiota, ainakin jatkokertomukset Kotkan lapset (***) ja Onnen etsiät (****). Molemmat sijoittuivat Amerikkaan ja jälkimmäisen saatteeksi Aleksanteri kirjoitti:

Aina siitä ajasta kun tulin tähän maahan, olen arvellut olisiko ulosmuuttoa Suomesta kehoitettava eli ei, mutta vihdoinkin, monia eri paikkakuntia sekä niiden oloja nähtyäni ja moninaisia vaiheita koeteltuani olen tullut siihen päätökseen, että ulosmuutto tänne on kaikin voimin estettävä. Myöskin kirjoitin joukon suora-sanaisia ohjeita Amerikaan aikojille, mutta jätin ne lähettämättä, sillä soveliaammaksi arvelen nykyänsä suomalaiselle yleisölle ne vähäiset ohjeet mitä olen sovitellut jutelmaani "Onnen etsiät." Kertoelmani on monin paikoin kuiva ja vähäpätöinen, mutta siinä olen koettanut kuvaella äskentulleiden muukalaisten vaiheita juuri semmoisiksi kun olen ne todella huomainnut. (OWS 9.1.1875)

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 10.06.1865 no 23, 17.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 26, 08.07.1865 no 27, 15.07.1865 no 28, 22.07.1865 no 29, 29.07.1865 no 30, 05.08.1865 no 31

(**) Oulun Wiikko-Sanomia 16.06.1866 no 24, 23.06.1866 no 25, 07.07.1866 no 27, 14.07.1866 no 28

(***) Kotkan lapset, Oulun Wiikko-Sanomia 26.08.1871 no 34, 02.09.1871 no 35, 09.09.1871 no 36, 16.09.1871 no 37, 23.09.1871 no 38, 30.09.1871 no 39, 07.10.1871 no 40, 21.10.1871 no 42, 28.10.1871 no 43, 04.11.1871 no 44

(****) Onnen etsiät, Oulun Wiikko-Sanomia 27.03.1875 no 13, 03.04.1875 no 14, 10.04.1875 no 15, 24.04.1875 no 17, 01.05.1875 no 18, 08.05.1875 no 19, 15.05.1875 no 20, 22.05.1875 no 21, 29.05.1875 no 22, 05.06.1875 no 23, 19.06.1875 no 25, 26.06.1875 no 26, 03.07.1875 no 27, 10.07.1875 no 28, 17.07.1875 no 29, 31.07.1875 no 31, 07.08.1875 no 32, 14.08.1875 no 33, 21.08.1875 no 34, 04.09.1875 no 36

Kaupanteosta ja monesta muusta vuonna 1845 kirjoitettua

Johan Bäckwall jouluaattona 1844 entiselle osakuntatoverilleen Zacharias Topeliukselle kirjoittaman yksityiskirjeen sisällöstä, kuten lämpötiloista ja Karhu-Pekan 28-vuotiaan pojan kaatamista kahdesta karhusta tuli Topeliuksen toimittamaan Helsingfors Tidningiin "paikalliskirje". Nuoresta miehestä toverinsa olivat todenneet "ett'ei se pelkää enempi karhua, kun lampaan karitsata" (HT 15.1.1845). 

Kirjeessä Johan Bäckwall valitteli kiireitään, muttei maininnut kuukauden vanhoja kaksostyttäriään, joiden todennäköisen itkun säestyksellä hän lienee kirjoittanut tarinan Kauppa-Ryssä (Maamiehen Ystävä 04.01.1845, 11.01.1845 ja 18.01.1845), jossa hän oli aiempaa lähempänä fiktiota. Aloituksessa kuitenkin tavoiteltiin lukijoille tuttua ilmiötä:

Tunnettahan, hyvät maamiehet, tällä nimellä mainittavat matkustajat; sillä monestipa ovatki laukkuinensa tulleet tupaanne, laskeneet lakkinsa pöydälle, istuneet penkille, avanneet laukkunsa pakisten: "a isäntä pyhä veli! teäll' on kauniita ja helppoja huiviloita, kamritsiä, karttuunia, tule ostamaan emännälle; teäll' on hyviä naskalimia ja äimiä. A emäntä siukkuseni! noin hyviä huiviloita, kamfärttiä, pirunpaskaa, neuloja, soat helpolla hinnalla." Monet keinot olettaki saaneet pitää, ennenkun ovat puolen kalun hinnasta helpottaneet; mutta monet kopeekat ne kuitenki ovat teiltä houkutelleet. 

Itse tarinassa ei ollut tavallisia kauppiaita, vaan menoa ja meininkiä, kun ensin juostiin varkaan perässä, sitten karattiin vankilasta ja ... Suosittelen lukemista. Juonta pilaamatta voin kertoa, että markkinoilta palaava renki lauleskelee hevosta ohjatessaan ajankulukseen pitkän pätkän:

Kirjoitettuaan Walkiasta eli Meri-Karhusta (08.02.1845) Johan Bäckwallin mainosti Kalevalaa ja Kanteletarta sekä kopioi Mehiläistä otsikolla Muutamia sanoja Runoista ja Lauluista (15.03.1845). Teemaan liittyi myös runonsa Laulot ennen Laululaumat (12.04.1845).

Hevos-kaupasta (12.04.1845) päättyi opettavaiseen tarinaan, mutta alkoi tosiasioilla

... monessa paikassa seassamme, maamiehet, on alinomanen, tarpeeton hevosvaihto tapana ja mahtina, ja se tapa on yksi paha ja onneton tapa; sentähden että siinä tulevat monenkaltaset pahennukset: siinä kirotaan synkiästi, vannotaan hevosiansa paremmiksi kun ovatkaan ja sillä pyytään pettää toisiansa; siihen kokoupi nuorukaisia ja lapsia kuulemaan ja oppimaan vanhempain jumalatonta menoa; siinä pahennetaan pyhäpäivät ja arkipäiviäki, menetetään raha ja omasuus; mutta kun se vielä siihen loppusi: vielä siinä tulee harjakannuinki juonti, ja ilman sitä että viinamyrkky turmelee sekä ihmisen ruumiin että sielun, syttyvät riidat, torat ja kahautaanpa vielä tappeluunki. Monenkaltaseen onnettomuuteen lankiaa sentähden ihminen alinomasen hevosvaihetuksen kautta; sentähden näettäki maamiehet, että usiasti ovat hevosten vaihettajat köyhtyneet, tulleet juomariksi ja maittansaki peräti hävinneet.  

Fiktiivistä jaksoa ei sen sijaan sisältynyt Johan Bäckwallin artikkeliin Paisunta-niityistä ja niittyjen kastelemisesta (21.06.1845). Seuraavaksi häneltä julkaistiin vauhdikas jatkokertomus Wanhan Sotamiehen lauseita sekä muutaman vuoden tauon jälkeen Runebergin runosuomennoksia: Lintuselle / "Till en Fågel" (Maamiehen Ystävä 26.07.1845) & Ur Runebergs Elgskyttar, 11 Sången (Saima 24.07.1845 no 30). 

Syyskuussa Johan ja läheisensä todennäköisesti iloitsivat hänen pääsystään Karungin kappalaisenvaaliin (ÅU 13.9.1845). Toki tämä tarkoitti matkustamista paikan päälle vaalisaarnaa pitämään ja lopulta uutista toisen ehdokkaan valituksi tulosta.

Kirjoittaminen jatkui opettavaisella linjalla otsikolla Olisipa oppi Talonpojalleki hyödyllinen (11.10.1845 & 18.10.1845) ja hyödyntäen jälleen dialogin muotoa. Vuoden lopuksi ilmestyi sanomalehden hyödyllisyyden mainospuhe Maamiehen Ystävän Lukioille. (27.12.1845). Kohdeyleisön näkemyksistä Bäckwallin tuotannosta ei ole valitettavasti tietoa. Toisen sanomalehden kirjoittajan mukaan lähetelmänsä olivat "liiatenkin soriat" (Kanawa 8.11.1845).

Johan Bäckwallin elämä ja lehtikirjoitukset: aloitus

Kun tutustuin Johan Bäckwallin jatkokertomukseen Vanhan Sotamiehen lauseita, en näytä löytäneen Bäckwallin Wikipedia-sivua. Siinä ei tarkemmin selosteta sanomalehtikirjoittelua, mutta luetellaan tunnetut nimimerkit. Niiden rakenne on (kuten usein) mahdoton haettavaksi Kansalliskirjaston OCR-tuloksista, mutta Kansalliskirjasto on digitoinut myös V. J. Kallion kirjan Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (SKST 211, 1939), jonka kautta tekstit löytyvät sujuvammin.

Kertynyt listaus Johan Bäckwallin teksteistä on varmasti edelleen puutteellinen, mutta niin pitkä ja sisällöltään mielenkiintoinen, että halusin käsitellä sitä hieman laajemmin. Eli aloitan blogitekstien sarjan, joka jatkuu sunnuntaihin.

Aluksi pitää tietenkin taustoittaa tarkasteltavaa kirjoittajaa. Hyödyntäen jälleen kerran Veikko Perttusen rippikirjalitterointeja selviää, että Johanin isä Henrik Pehrsson Herranen oli syntynyt Haapajärvellä 10.3.1787 ja menettänyt jo 10-vuotiaana oman isänsä Pehr Johansson Herrasen (s. 25.7.1756, k. 25.6.1797). Henrik oli mennyt 13.12.1815 naimisiin Kaisa Henriksdotter Vehkalahden kanssa (s. 3.4.1794) ja he viljelivät yhtä osaa tilasta Stor Herranen. 

Henrikin ja Kaisan esikoinen oli Johan (s. 28.6.1817) ja häntä seurannut Matts eli vain pari viikkoa (s. 5.8.1819, k. 19.8.1819). Henrikin kuollessa kesällä 1834 Johan oli perheen ainoa lapsi ja jo koulutiellä  Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan Johan oli aloittanut Oulun triviaalikoulussa syyskuussa 1832 ja hän pääsi ripiltä Oulussa 14.6.1838 (RK 1827-1833, 10; 1834-1840, 10) Varat riittivät opintojen jatkamiseen ja Johan Bäckwall suoriutui ylioppilaskokeesta Helsingissä 15.6.1839. Osakuntatovereihinsa kuului esimerkiksi Zacharias Topelius, jonka Maamme-kirjan Johan vuosikymmeniä myöhemmin suomensi.

Opintojensa lomassa Johan kirjoitti runon Runo Tyttäristä, joka julkaistiin ensin huhtikuun 1840 Mehiläisessä ja kopioitiin Oulun Wiikko-Sanomiin 4.7.1840. Oulun sanomalehdessä ilmestyivät myös runonsa Käänny kantele kätehen, mieli, kieli kantelehen! (24.10.1840) ja Neitosen Kevätkäkönen (7.11.1840).

Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen Johan suoritti latinan kirjallisen kokeen päästäkseen teologiseen seminaariin (HT 3.6.1840). Varsinainen seminaarin pääsykoe oli vuotta myöhemmin (HM 14.6.1841). Puoli vuoden kuluttua, 31.12.1841, Turussa noteerattiin  Helsingistä kaupunkiin tulleet ylioppilaat Bäckwall, Kemell ja Snellman (ÅT 5.1.1842). Kaikki kolme olivat 17.12.1841 saaneet yliopistosta todistuksen pappissäätyyn pyrkimistä varten (HT 26.2.1842). Toisena pääsiäispäivänä Johan saarnasi Turun ruotsinkielisessä iltajumalanpalveluksessa (ÅT 26.3.1842). 

Läpäistyään kokeet ja saatuaan vihkimyksen 10.6.1842 edessä oli työ Rovaniemen pastorinapulaisena (ÅT 15.6.1842). Alkumatka kohti pohjoista sujui Turusta 16.6.1842 lähteneellä höyrylaivalla Uleåborg, jonka kyydissä olivat myös Kemell ja Snellman (ÅU 22.6.1842).

"Turrun" keskikievarissa

Nimimerkin -kk- jatkokertomus (*) Kaksi päivää Turrun keskikievarissa on alaotsikkonsa mukaan Kuvaus nykyajasta eli 1880-luvun alusta. Tapahtumapaikka on salattu, mutta sijoittuu kestikievariin kirkonkylässä, johon saavutaan "maantietä seuraten, matkalla Vaasasta Helsinkiä kohden, jos hyvin ajamme ja keli on jonkunmoista, jo kolmantena päivänä".

Länsisuomalainen kestikievari oli siis tuolloin tyypillisesti tällainen.

Pihan toisella sivulla eli syrjällä oli toinen huonerivi, nurkka päärakennuksen nurkkaa vasten. Siinä olivat keskievari huoneet porstuan toisella ja hollitupa toisella puolen. Oikealle kädelle poiketessa tullaan keskievari- tai matkustavaisia varten varottuun rakennuksen-osaan. Ensin astutaan isoon huoneesen, josta kaksi ovea viepi toisiin vähempiin kamareihin, makuuhuoneisiin, ja joka, ehkei ylen valoisa, kuitenkin oli joteskin puhdas, jos ei ota lukuun muutamia permannolla olevia ruskeita täplikkäitä, muistoja kenties rikotuista olutpulloista, kenties jostakin muusta. Seinällä riippuivat „Asetus" ja „Taksa" — no, se on sanomattakin tietty — ja niiden välissä kirjava keisarin kuva, uuspunalla silatussa puuraamissa. Peräseinällä ikkunan alla olevalla, korjasti juovitetulla pöydällä sijaitsi nahkakansinen päiväkirja, mustepurkkilo ja kynä piirongilla peili, Uusi Testamentti ja virsikirja sekä kynttilä läkkisessä jalustimessaan; ovensuussa oleskeli tuo ko'oltaan, tavaton ehkä täällä päin maailmaa kuitenkin aivan tavallinen 12 neliökyynärää lattiasta anastava, joskus maailmassa valkoiseksi ai'ottu, muuri eli uuni. — Olihan siis Turrun keskievarihuone sellainen, kun sen kunnollisena ja asetuksen mukaisena tulee ollakin. (Jatkt.)

(*) Waasan lehti 03.08.1882 no 59, 07.08.1882 no 60, 10.08.1882 no 61, 14.08.1882 no 62, 17.08.1882 no 63, 21.08.1882 no 64, 24.08.1882 no 65, 28.08.1882 no 66, 31.08.1882 no 67, 04.09.1882 no 68, 07.09.1882 no 69, 14.09.1882 no 71, 18.09.1882 no 72, 21.09.1882 no 73, 25.09.1882 no 74, 28.09.1882 no 75, 05.10.1882 no 77

Erik Kustaa Saarinen arkkiveisujen tekijänä ja kauppiaana

Satunnaisten sanomalehtitekstien jälkeen Erik Kustaa Saarinen ryhtyi tosissaan kirjoittajaksi vuoden 1883 paikkeilla. Helsingin Viikko-Sanomissa ilmestyi Pohjois-Hämeeseen sijoitettu alkuperäinen jatkokertomuksensa Rattilan Katrun kujeita. (23.02.1883 no 8, 02.03.1883 no 9, 09.03.1883 no 10, 16.03.1883 no 11, 22.03.1883 no 12, 30.03.1883 no 13, 06.04.1883 no 14, 20.04.1883 no 16, 04.05.1883 no 18, 11.05.1883 no 19, 29.06.1883 no 26, 10.08.1883 no 32, 17.08.1883 no 33). Sen lomassa samassa sanomalehdessä julkaistiin ainakin runot Keväällä (18.5.1883) ja Laulu juomareille (27.7.1883). 

Jälkimmäinen runo kannatti raittiutta, joten ei ole yllättävää löytää Saarinen vuoden lopussa Suomen raittiuden seuran asioitsijana (Suomen raittiuden seuran lehti (11/1883)). Tässä yhteydessä Saarista kutsutaan kauppiaaksi, mikä tarkoitti pysyvän liikkeen sijaan arkkiveisujen kauppaamista. Arvid Hultinin Helsingin yliopiston arkkikirjallisuudesta tekemässä luettelossa Saarisen tuotantoa  on vuodesta 1883 alkaen useilla sivuilla. Monessa runossa aineena on dramaattinen uutinen. (Saarisen arkkiviisuja käsitellään Antero Valtasaaren artikkelissa Piirteitä väkijuomien käyttöön liittyvistä suomalaisista arkkiveisuista ennen ehdottoman raittiuden liikettä. Alkoholikysymys 3/1933)

Saarinen ei täysin unohtanut sanomalehtiäkään. Kotkan Sanomat julkaisi runonsa Kesälaulu (2.7.1884), Heinäkuun 30 päivä 1887 (3.8.1887) ja Huhtikuun 1 päivänä (4.4.1888) sekä Matkamuistelmia (14.3.1888, 11.4.1888, 25.04.1888, 09.05.1888, 23.05.1888, 13.06.1888, 20.06.1888, 08.08.1888, 15.08.1888, 22.08.1888). Viimeksimainitusta löytyy muistelma syksyltä 1884:

Oli Lokakuun kovat myrskyt ja sateet riehuneet, meuruneet useita vuorokausia, että maantiet etenkin kyläsillä seuduilla olivat mitä kurjimmassa likaisuuden ja lokaisuuhen tilassa. Minä päätin siis lähteä sinne Venäjän rajamaille kaupoilleni näinä kuraisina aikoina, kun olin jo kyllästynyt Elimäen, Iitin ja valkealan rapasien kujien tarpomiseen ja varustinkin itselleni aika kopallisen kirjoja y. m. pientä kaupusta. Junassa menin sitten Säiniölle, johon päästyäni me nin kestikievariin noin kello puoli 8 i. p. Siinä ottelin minä pieniä voitleipiä ja pullon pari olutta, jonka tehtyä aloin astua laputtaa ruunun-sarkaa myöten kylään päin, pilkkosen pimeässä, — ja päästyäni noin 50-60 syltä kievarista, sain minä niskaani semmoisen lyönnin paukauksen, että olin suin päin kuperkeikkaa maantien ojassa. Samassa lensi lyöjä kymmenen kynnen kanssa kurkkuuni kiini, koetteli taskuni, poveni, ja tutki kaikki tarkoin josko minulla olisi ollut vieläkin jotain ottamista, kun oli jo saanut kaupattavat kirjani, rahani noin 8 m., jotka olivat väljillään housujeni taskussa, lakkini y. m. Kyllä koetin minäkin puolestani kopristaa häntä rokkatorvesta, mutta hän oli voimallisempi minua, hän voitti minut, vieden tavarani ja rahani, meni hän matkoihinsa. 

Minä jäin rapaan ryvetettynä, tyhjänä ja paljain päin seisomaan vaantielle. Sitten aloin koiveta kylää kohti ja tavoitin yöksi siihen taloon, joka melkeen likinnä oli, ja josta ensin tuli näkyi. Minä olin ravassa, kuin rypenyt sika, ilman lakitta ja muutoinkin hätähinen, kuin ajettu susi. Heti selitin asiani ja pyysin yösijaa. He tahtoivat, mistä olin ja onko minulla passia. Minä aloin sadatella kohtaloani ja semmoisia ihmisiä, joitten pariin olin joutunut. Talon miehet ottivat koreasti ajokäyden tuvan ovipielestä naulasta ja köyttivät sillä käteni ilman pitkittä puuhitta niin kirotun kovasti kiini selkäni taakse, etten niitä saanut hievahtamaan, en sinne enkä tänne. Toisen pään nuoraa he solmesivat tuvan orteen ja niin olin minä kytkettynä koko pitkäksi yöksi. Siinä makasin minä sen koko pitkän yön, kunnes aamu tuli ja toi armon. Minä pyysi aamulla päästämään käsiäni irti, ne kun olivat turvonneet karkean uuden köyden puristamina, se kun oli liikaa kiinteälle kiristetty. He laskivat minut irti. Minä otin pienen laatikon alushousujeni taskuista, jossa oli passini ja 2 viiden markan seteliä. Sitten näytin ja luin heille matkakirjani. Minä uhkasin heitä käyttää "laittomasta vangitsemisesta ruo'attoman pöydän ääressä". He pelkäsivät, sen näin minä selvästi; antoivat minulle kahvia ilman maksotta ja olivat ääneti kuin "puulla päähän lyödyt", ainoastaan hiljaa puhua söpöttäen naapurin miesten kanssa. — Minä tulin takasin asemalle ja Viipuriin. Köyttäjilleni annoin minä anteeksi, mutta ei sille kapakkaa pitävälle kestikievarille. Ne saatoin minä molemmat sakkoon, sekä entisen että silloisen kestikievarin — viinan ja oluen myömisestä.  

Hultinin listassa on Saarisen arkkipainatteita 1890-luvun lopulle asti, mutta sanomalehtitekstejään ei ole löytynyt.

Kirjoittava siirtolainen Ylivieskasta

Tätä kirjoittaessani August Herman Villenpoika Ruuttilan (1865-1913) Geni-profiili rajoittuu vuosiinsa Ylivieskassa, jonka rippikirjan mukaan hän oli saanut Raahessa maalarin opin ja lähtenyt Amerikkaan 1889 vaimonsa Hilda Johannan (s. 2.12.1869) ja pojan Karl Wilhelm (s. 2.12.1888 Ylivieska) kanssa.[0] Mitä lisätietoa selviää elämästään Kansallisarkiston digitoiduimista sanomalehdistä ja FamilySearchin hakutuloksista? Paljonkin.

Kalevan Kaiku 22.2.1892

Ilmoitukset Kalevan Kaiussa kertovat Augustin jatkaneen maalarin uraansa Michiganin Calumetissa. Hän itse kirjoitti sieltä Suomeen huhtikuussa 1892:

Siitä on koht'siltään kolme vuotta vierinyt menneisyyden pohjattomaan kuiluun, kuin jätin rakkaan kotimaani. Rakkaus isäinimaata kohtaan ei katoa koskaan mielestäni! [...] Tämä paikka, jossa olen elostellut, ei ole ensinkään luonnon ihanaa. Se on synkkä vuoriseutu, jota ympäröitsee suuren suuri Superior-järvi kolmelta puolelta ja neljänneltä puolelta erottaa kaitainen kanava tämän mannermaasta. Tämä saari kätkee povessaan äärettömiä rikkauksia. Pitkin saarta on kuparikaivannoita toinen toisensa näkyvissä, joista kaivannoista sadat tuhannet ihmiset ansaitsevat jokapäiväisen leivän. Nämät mahdottoman suuret työhommat on koonnut tänne Suomen poikia ja tyttäriä arviolta 10,000 (varmaa määrää en tiedä)... (Kaiku 6.5.1892)

Kaksi vuotta myöhemmin August asui edelleen Calumetissa (Siirtolainen 4.4.1894). Suomi ei unohtunut, sillä sinne August sijoitti Yhdysvalloissa ilmestyneen Siirtolaiseen kirjoittamansa jatkokertomuksen Liisan osa [1]. Aikaisempi laaja fiktiivinen kertomuksensa Surkea Teko. Kuvaus Amerikan suomalaisten elämästä julkaistiin vuodenvaihteessa 1893-1894 sanomalehdessä Amerikan suomalainen lehti. [2] Siinä ilmestyi myös Augustin kertomukset Kosto ja voitto [2a] ja Oliko Tuppelaiselle hyötyä rautatiestä? [2b].

Kotimaan kaipuu oli niin suuri, että Siirtolaisessa 4.9.1895 ilmestyi lyhyt teksti "Sydämmelliset terveiset pyydämme lausua Kuparisaarella lukuisille ystävillemme ja tuttavillemme, kun olemme nyt kotimaahan matkalla. New Yorkissa elokuun lopulla 1895. August H. Ruuttila, J. Tyni, A. Julin, T. Junttonen". Augustin vaimo Hilma Johanna oli lähtenyt Suomeen jo vuotta aiemmin jo, sillä Ylivieskassa kirjattiin lastenkirjaan perheen Calumetissa 24.8.1892 syntyneen pojan Wäinö Aukusti saapuminen Amerikasta vuonna 1894 ja Hilma Johannan synnyinpitäjässään Kalajoella 2.11.1894 synnyttämän tyttären Helmi Sofia.[3] August oli varmaankin jo Suomessa, kun Hilma Johanna kuoli Ylivieskassa 17.12.1895.[4]

August palasi Michiganiin viimeistään muutaman vuoden kuluttua ja sän solmi siellä toukokuussa 1898 avioliiton Anna Amelia Prittisen (s. 2.12.1862 Kalajoki) kanssa.[5] Samana vuonna Amerikan uutiset julkaisi Augustin kertomuksen Lehtiä elämästä [6].

Päivälehti 28.11.1908

Toisessa avioliitossa syntyivät Oscar/Auster 17.2.1899 [7], Ernie/Arnold 22.6.1901 [8], Axel 30.5.1903 [9] ja vuoden 1906 paikkeilla tytär Melida [10]. Edellisen avioliiton lapsista Karl ja Väinö/Werner August eivät enää asuneet isänsä kanssa vuonna 1910, mutta molemmat jäivät loppuelämäkseen Yhdysvaltoihin[10].

Augustin elämä oli ollut vaiheikas, mutta jäi lyhyeksi.

Sunnuntaina iltapäivällä kuoli South Rangella maalari August Ruuttila Lauriumista 48 vuoden ikäisenä sairastuttuaan lauantaita vastaan yöllä yht’äkkiä ankaraan suolikuumeeseen. Ruuttila oli ollut South Rangella vierailemassa viime viikolla siellä pidetyillä Kalevan Ritari-yhdistyksen juhlilla ja oli hän nähtävästi hyvässä terveydentilassa kunnes sairaus ja kuolema äkkiä kohtasi. Hän on ollut tässä maassa kaksikymmentäkuusi vuotta ja oli hyvin tunnettu Kuparialueeella. Takavuosina hän runoili ja kirjotteli täkäläisiin suomalaisiin sanomalehtiin. Ruuttila on ollut kahdesti avioliitossa ja on hänellä 8 lasta, isä, 3 veljeä ja 3 siskoa. Ruumis viedään Lauriumiin haudattavaksi. (Työmies 4.3.1913)

[0] Ylivieska RK 1891-1900 (s. 438); LK 1891-1900, 438;
[1] Siirtolainen 13.06.1894 no 24, 20.06.1894 no 25, 27.06.1894 no 26, 04.07.1894 no 27, 11.07.1894 no 28, 18.07.1894 no 29, 25.07.1894 no 30, 01.08.1894 no 31, 08.08.1894 no 32, 15.08.1894 no 33, 22.08.1894 no 34, 29.08.1894 no 35, 05.09.1894 no 36, 12.09.1894 no 37, 19.09.1894 no 38, 26.09.1894 no 39, 03.10.1894 no 40, 10.10.1894 no 41, 17.10.1894 no 42, 24.10.1894 no 43, 31.10.1894 no 44 & 07.11.1894 no 45
[2] Amerikan suomalainen lehti 01.12.1893 no 47, 08.12.1893 no 48, 15.12.1893 no 49, 22.12.1893 no 50, 29.12.1893 no 51, 05.01.1894 no 1, 12.01.1894 no 2, 19.01.1894 no 3, 26.01.1894 no 4, 02.02.1894 no 5, 09.02.1894 no 6. Tarina jäi kesken, sillä lehti lopetti ilmestymisensä (tai ainakaan Kansalliskirjastolla ei ole myöhempiä numeroita).
[2a] Amerikan suomalainen lehti 21.04.1893 no 16, 28.04.1893 no 17, 12.05.1893 no 19, 19.05.1893 no 20

[2b] Amerikan suomalainen lehti 24.03.1893 no 12 & 31.03.1893 no 13
[3] Ylivieska LK 1891-1900, 438; "Michigan, Births and Christenings, 1775-1995", 24.8.1892.
[4] 4.6.1892 "Michigan, Births and Christenings, 1775-1995" tai Käytettävissä on vain indeksointitieto, joten epäselvyyttä jää. Samassa lähteessä on Calumetissa August Rieuttilalle ja Hannahille 18.12.1890 syntynyt tytär Helmi.

[5] 14.5.1898 Laurium, Houghton, Michigan "Michigan, Marriages, 1822-1995"
[6] Amerikan uutiset 30.06.1898 no 26, 7.7.1898 no 27?, 14.6.1898 no 28, 21.07.1898 no 29, 28.7.1898 no 30, 04.08.1898 no 31, 11.08.1898 no 32, 18.8.1898 no 33, 25.08.1898 no 34

[7] United States, Social Security Death Index

[8] "Michigan, Births, 1867-1902"

[9] "Michigan, County Births, 1867-1917"

[10] United States, Census, 1910 (Michigan, Houghton, Calumet ED 100)

Kertomuksia, jotka "muodosti Rae"

Runsas vuosi sitten tein mielestäni "kaikkeni" kootessani Epätäydellisen listauksen Fredrik Thure Wessmanin paikallishistoriallisista kirjoituksista. Avaamatta jäi kuitenkin V. J. Kallion Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885, joka kertoo Wessmanin käytttäneen fiktion kirjoitukseen myös nimimerkkejä "-k. -e. -n" ja Rae. Erityisesti ensimmäinen on toivoton haettavaksi konetunnistetusta sanomalehtitekstistä, mutta jatkisten keräilyssä jälkimmäinen on tullut vastaan useampia kertoja ja tarttui muutamaan hakuunkin.

Varhaisimmat löydetyt nimimerkin käytöt olivat käännöksiä Jyväskylässä ilmestyneessä Päijänteessä. Rae oli suomentanut lyhyitä tekstejä ruotsalaisista lehdistä (Pieni pätkä romantisuutta (19.10.1882), Yksi päivä kärmeiden seassa (09.11.1881) ja jatkokertomuksena julkaistun  J. O. Åbergin kertomuksen Oskari I:sen lupaus. Seuraavana vuonna ilmestyi omasta kynästään Kaikenlaista (19.04.1882), jonka paikallishistoriallista tunnelmointia haukuttiin seuraavassa numerossa harjuloruiksi. Palaute ei lannistanut toimitusta taikka kirjoittajaa, joten kesällä julkaistiin jatkokertomus Konstapelin häät (05.07.1882 no 27, 12.07.1882 no 28, 19.07.1882 no 29, 26.07.1882 no 30, 02.08.1882 no 31, 09.08.1882 no 32), joka sai laajemman yleisön Weilin & Göösin kokoelmassa Novelleja ja kertomuksia V. 

Ilmeisesti Wessmanin todellisesta Tukholman matkasta kertoi Matkamuistelmia (23.08.1882 no 34, 30.08.1882 no 35, 06.09.1882 no 36, 13.09.1882 no 37, 04.10.1882 no 40). Matka lähti käyntiin Helsingistä, jossa Wessman oli heinäkuun puolivälissä (Hbl 14.7.1882). Keväällä 1883 hän lähti kahdeksi vuodeksi Amerikkaan, josta kirjoitti Suomeen sekä nimimerkillä Rae että nimikirjaimin F. W. (Näistä teksteistä kokosin viime viikon sarjan Jyväskylästä New Yorkiin huhtikuussa 1883, Jyväskyläläinen New Yorkissa keväällä 1883, Jyväskyläläinen matkaa New Yorkista Nashvilleen 1883, Jyväskyläläinen tuulisessa kaupungissa 1883-1884, Jyväskyläläinen Missourissa 1884-1885 ja Kotimatka Missourista Jyväskylään 1885.)

Paluun aikoihin viipurilainen Ilmarinen julkaisi Amerikkaan sijoitettujen tarinoiden ohella kertomuksen Sisarentytär ( 11.07.1885 no 80, 14.07.1885 no 81), suomennoksen Ensimmäinen parannettavani,(16.7.1885-21.7.1885), uskonnollisen kuvauksen Unen veli (01.08.1885 no 89), romanttisen tarinan Paistetut perunat (15.08.1885 no 95, 18.08.1885 no 96) sekä Pietariin sijoitetun kertomuksen Nihilislitär (29.10.1885 no 127, 31.10.1885 no 128, 03.11.1885 no 129, 05.11.1885 no 130).

Wessman käytti nimimerkkiä Rae vuonna 1886 Keski-Suomen pakinoissa: Akuttimien lomasta (28.01.1886 no 4), Akuttimien lomasta (11.02.1886 no 6), Akuttimien takana (08.04.1886 no 14 B Lisälehti). Nimimerkkiä käytettiin seuraavan vuosikerran markkinointiin, mutta sillä löytyy vain yksi kirja-arvostelu (05.02.1887 no 10). 

Vuonna 1888 Rae-nimellä allekirjoitettiin  Ruoka-aineksien ravitsevaisuus (07.03.1888 no 19), kertomus Kuvia kansan elämästä Keski-Suomessa (07.04.1888 no 28) ja kertomus Ollinpäivä kruunun Puustellissa (18.08.1888 no 66). Seuraavana vuonna Rae kirjoitti Vähän maalaiselämästä (06.08.1889 no 63).

Nimimerkin Rae käyttö oli niin harvinaista, että joku luuli sen olevan vapaa. Wessman kuitenkin regoi nopeasti ja voimakkaasti: 

Kun jo lähes kymmenen vuotta muutamanlaatuisissa kirjoituksissani olen käyttänyt "Rae"-nimitystä nimimerkkiäni ja kun sitä ennen minun tietääkseni kukaan muu tätä nimimerkkiä ei ollut käyttänyt, pidin sitä jonkunlaisena omaisuutenani — linnana, johon toisella ei olisi oikeutta, niinkuin olen huomannut useain muidenkin harvoinkin kirjailiana esiintyväin (suurista kirjailioista puhumattakaan) tekevän. (Suomalainen 21.2.1889) 

Wessman itse näyttää kuitenkin lakanneen nimimerkin käytön vuosiksi. Viimeiset esiintymät Keski-Suomessa ovat Tuokiokuvia matkalta. Hypnotismi lääkkeen palveluksessa  (09.07.1895 no 78) ja Tuokiokuvia matkalta. Kilpapurjehdus Helsingin edustalla heinäkuun 7 p:nä (13.07.1895 no 80).

Nimimerkki pulpahtaa Suomalaiseen ja todennäköisesti kyseessä on edelleen Wessman: Taka-aikaisia tarinoita (20.04.1903 no 44, 24.04.1903 no 46), Tunnelmakuvia (20.02.1905 no 21), Lyhyt elämä, surkuteltava kuolema (03.03.1905 no 26), Pakinaa Sumiaisista (15.06.1915 no 66)

Kotimatka Missourista Jyväskylään 1885

Vielä vappuna 1885 Fredrik Thure Wessman kirjoitti Aamulehdelle Kansas Citystä Missourissa (AL 26.5.1885, 28.5.1885). Kotimatkallaan hän pysähtyi Chicagossa (US 29.6.1885). Matka kohti New Yorkia jatkui tietenkin rautateitse.

Mukavassa rautatievaunussa istuen, mennä hujottelimme Pennsylvanian läpitse huimaavaa vauhtia, monien siltojen alatse, läpitse kaivantojen ja tunnellien ja useampain pienempien purojen ja notkelmien ylitse, rautatiellä, joka yleensä on kaksi-, ja muutamin paikon neljä-ratainen. Suuria junia kiitää tuon tuostakin ohitsemme huimaavalla nopeudella ja tärinällä sen laisella, että on mahdotonta sivullansa istuvan toverin puhetta kuulla. Pittsburg'in kaupungissa pysähtyy juna noin tunnin ajan, suoden meille tilaisuuden ympärillämme katselemaan ja hengittämään hieman raittiimpaa, vähemmän kivihiilen sauhulla täytettyä ilmaa kuin mitä meidän rautatiellä täytyy keuhkoihimme henkiä. Mainitusta kaupungista lähdettyämme, kulkee tiemme pitkin Hudsonvirran idänpuoleista rannikkoa ja on tämä tie aina Philadelphian kaupunkiin saakka niin viehättävän kaunis, että epäilen, tapaako sen vertaa ihanuudessa missään. Tämä on paljo sanottu, mutta tuskin liian paljo. (US 8.7.1885)

Nevada. MutualArt

New Yorkissa Wessman astui Nevada-laivaan, joka kulki kohti Liverpoolia "rajussa myötätuulessa huimaavaa vauhtia", matkustajien "näkemättä muuta kuin kalalokkia, jäävuoria ja jonkun purjehtijan silloin tällöin, ja kuulematta muuta kuin seuralaistemme äänen, myrskyn ulvonnan, hyökyaaltojen kohinan ja pauhun niitten raivoisina laivan laitoja piestessä ja hyvin usein laivan kanttakin huuhdellessa sekä laivakoneen taukoamattoman jyskeen ja kolinan". (US 17.7.1885)

Wessmanin saapuminen Suomeen ei ole jättänyt merkkejä. Amerikkaan sijoittuvia tekstejä ilmestyi yhä ja on mahdotonta sanoa milloin ne on kirjoitettu ja mistä ne on lähetetty. Ilmarinen julkaisi fiktiivisen oloisen tekstit Sanomalehden toimittajana (23.07.1885 no 85 & 25.07.1885 no 86) ja Numero Kolmesataa seitsemänkymmentä (30.07.1885 no 88 ), Missouriin sijoittuvan ja ehkä muistelmallisen Tammen kuiskeita (20.08.1885 no 97) sekä hyvin fiktiivisen Big Beaver-joella. Kertomus Indian-territorista ( 11.08.1885, 13.08.1885, 15.08.1885). Pohjolan lumousvoima kuvasi Amerikassa olleen kaipausta Suomeen (04.08.1885 no 90, 06.08.1885 no 91)

Laajin fiktiivinen Amerikan muisto oli Ilmarisen nurkkanovellina julkaistu Chicagoon sijoitettu tarina Mitä kuu matkoillansa näkee (03.10.1885 no 116 (s. 1-4), 06.10.1885 no 117 (s. 5-8), 08.10.1885 no 118 (s. 9-12), 10.10.1885 no 119 (s. 13-16), 13.10.1885 no 120 (s. 17-20), 15.10.1885 no 121 (s. 21-24), 17.10.1885 no 122 (s. 25-28), 20.10.1885 no 123 (s. 29-32), 22.10.1885 no 124 (s. 33-36), 24.10.1885 no 125 (s. 37-40), 27.10.1885 no 126 (s. 41-44))

Keski-Suomen otsikko Muistelmia Amerikasta lupasi 28.10.1886 kirjoitussarjaa, jonka ensimmäinen osa oli Laulajaiset Nebraskassa, mutta jatkoa ei löytynyt. 

Vuonna 1887 ilmestynyt Wessmanin kirja Vähäsen Amerikasta eli kertoelmia matkoilta Suuressa Lännessä alkaa suoralla lainauksella sanomalehtitekstistä ja kirjaan on kierrätetty myös Aamulehdessä julkaistu Kertoelmia matkoilta Amerikan Yhdysvalloissa. Samoin kuin kirjoitussarja kirja päättyy jouluun 1883.