Ensikertalainen tukinhakkuuseen

Niilo Kivisen vuonna 1889 julkaistu, alunperin Waasan lehden jatkokertomus, Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki. Kuvaus "tukkipoikain" elämästä on fiktiota, mutta alaotsikkonsa mukainen. Valvojassa 3/1890 kirjan arvostellut toteaa, että "Kuvauksessa on etnograafinen puoli voitolla. Ja onhan sillä oma hauskuutensa, kun saa tutustua tähän meidän maallemme omituiseen elämään."

Tuntematon valokuvaaja. Keski-Suomen museo CC BY-ND 4.0

Päähenkilö Kalle on 16-vuotias, jonka on perheen taloudellisen tilanteen takia pakko lähteä ansiotyöhön ja saa tähän lisäkimmokkeen, kun "Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella." Jo seuraavana aamuna piti lähteä. "Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin evääksi."

"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. 

Tuttavan kohdattuaan

lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla; pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. [...]

Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.

Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa, ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.

Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti muistuivat rakkaina mieleen.

Kertomuksen kirjoittanut Niilo Kivinen oli syntynyt Lehtimäessä 30.9.1862 torppari Henrik Kivimäen ja vaimonsa Johana Henriksdotterin pojaksi, joka sai kasteessa nimen Nikolai. (Rippikirjaan 1862-70 (s. 162) on jälkikäteen tämän perheen kuopuksen kohdalle merkitty "kirjailija".) Niilo menetti äitinsä 5-vuotiaana ja tämän jälkeen alkoivat vanhemmat sisarukset muuttaa (virallisestikin) pois kotoa. Äitipuoli tuli taloon vuonna 1873.

Muistokirjoituksen (*) mukaan Niilo sai erityistä opetusta Lehtimäen papilta. Tähän voi viitata se, että kohdallaan on erityisen selvät osaamisrastit rippikirjassa 1871-80. Seuraavassa rippikirjassa näkyy isän kuolema vuonna 1888, edelleen kotona olevan isoveljen tilana "tylsä, vikainen" ja Niilon virallinen muutto 1883. Edeltävinä vuosina olisi ollut kertomuksensa päähenkilön ikäinen ja on siis hyvin voinut olla tukkimetsässä vaikka "nerkkoisuutensa takia ei tahtonut ruumiillisessa työssä menestyä".

Viimeistään huhtikuussa 1888 hän oli Vaasassa, jossa huutokauppakamarin tiloissa Nikolai Kivisen ilmoitettiin pitävän suomeksi esitelmä "Uutteruus, säästäväisyys ja itaruus" (Vasabladet 7.4.1888). Kun Niilo Kivinen Waasan lehdessä 15.12.1888 esittäytyi seuraavan vuoden vastaavaksi toimittajaksi hän sanoi työskennelleensä toimituksessa jo "muutamia vuosia".  Muistokirjoituksen (*) mukaan

Hän sai paikan Vaasan Lehden kirjapainossa, oppi latojaksi, vaan luki sen ohella, rupesi vähitellen suomentelemaan lehdelle, kirjoittikin yhtä ja toista, ja sai lopulta siinä leipänsä. Vaan ahkeruus vei yhä eteenpäin. Hän luki maailman historiaa ja Skandinaavian kielet, ja kuinka vuodet vieri, niin tuli Niilo Kivisestä v. 1889 Vaasan Lehden päätoimittaja.

Mutta miten lie ollut, eräänä syyspäivänä samana vuonna saapui hän tämän kirjoittajan [Ossian Ansas] kamariin ja ehdotti että perustettaisiin — uusi sanomalehti. Olin juuri muutamia päiviä ennen lähettänyt Pohjalaisen ulosantoilmoituksen Helsinkiin, ja vastasin: tule mukaan. Niilo tuli ja yhdessä sitten tilausilmoitus kirjoitettiin ja toimitettiin ja on näihin asti toimittu, vaikkapa myöhemmin ainoastaan päätoimittajan nimi pantiin tilausilmoitusten alle.

Me heti jakelimme työn niin, että kumpikin kesäisin pääsi tuulettamaan itsensä, ja Niilon ensi matka tuli rannikkoa pitkin Viipuriin ja Kuopioon. Hän teki tuttavuuksia sanomalehtimiespiireissä ja oli matkaansa tyytyväinen. Muutaman kesän taasen hän vietti kodiseudullaan, ja 1893 hän matkusti Ruotsiin, Tukholmaan ja kanavatietä Gööteporiin, jolta matkalta hän paljon kertoi kirjeissään Pohjalaiseenkin. Niilon oli silloin helppo matkustaa Ruotsissakin, sillä hän puhui vallan täsmällisesti vaikka hiukan kankeasti ruotsia. Myöhemmin hän myöskin omin päin opiskeli ja perehtyi saksankieleen, vaan kuolema tuli, ennenkuin jo monasti puhuttu Saksan matka ehti toteutua.

Niilo Kivinen kuoli 33-vuotiaana 18.10.1895 keuhkotautiin "joka jo toista vuotta oli häntä vaivannut" . Hän oli edellisenä vuonna avioitunut Hilma Adlerin kanssa.

(*) Pohjalainen 22.10.1895