Pietarissa tallennetut sävelet

 

Aamuruskossa 2/1859 Daniel Näätälä esitellään kanteleen soittajana, mutta mukana olleessa kuvassa käsissään on jouhikko. 

Artikkelin tekstin mukaan

Daniel Näätälä nähtiin monjaita vuosia sitte Viipurin markkinoilla, jossa hän, aivan tälläisessä puvussa kuin tässä, seisoi Viipurin kaupungin portilla, soittaen omatekoista kanneltansa ja jolla hän antoi kuulla pian kaikki suomalaisen laulun yksinkertaiset mutta ihanat nuotit. Harvat olivat silloin ne jotka seisatttuivat kuuntelemaan hänen soittoansa ja vissisti hänellä ammatistansa ei ollut suurta voittoa. Kohta sen jälkeen hän vaelsi Pietarin kaupunkiin ja aikoi myös siellä koetella taitoansa. 

Kertomuksen mukaan Näätälä kaupunkiin saavuttuaan esiintyi Pietarin huvipuutarhan portilla. "Vähitellen alkoi hopia rahoja sataa ukon päälle ja eteen ja ne lensivät vihdoin parvittain kuin linnut Väinämöisen hartioille." Setin päätyttyä mies vedettiin komeisiin vaunuihin eikä Näätälää tämän jälkeen Pietarissa nähty. Loppulauseiden mukaan Näätälä oli viety nuotintajan luo ja hän pääsi palaamaan rikkaana kotiinsa. Kertojan mukaan talletettuja lauluja esitettiin "Pietarin seuroissa ja soittosaleissa" ja ne olivat 1850-luvun lopulla laajasti tunnettuja. Tälle olisi kiva saada muukin lähde.

Suomalaisten koulupoikien tappelutavat Pietarissa

Samuli Suomalainen, joka oli itse käynyt Pietarin kirkkokoulua, todennäköisesti on dokumentoinut omia muistojaan kokoelmassa Kevään ajoilta ilmestyneeseen jutelmaan Opin teille, joka alkaa: "Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa...". Muiden tapahtumien lomassa siinä 

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku: 

 

— Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii… Lähtään appuu! 

 

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa. 

 

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä. 

 

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

(Ylioppilasmatrikkelista tarkastaen Uno Cygnaeus oli Pietarin ruots. Katarinan seurak. kirkkoherran apulainen 1846 alkaen, samalla sen kirkkokoulun tarkastaja s.v. Pietarin suom. Marian kirkkokoulun tarkastaja 1847–58, samalla Pietarin 2. lukion ja useiden muiden oppilaitosten suomalaisten oppilaiden uskonnonopettaja 1847.)

Häpeällinen paluu Pietarista

Samuli Suomalaisen jutelmakokoelmassa Kevään ajoilta on jakso, joka paljastaa, etteivät Pietarissa olo ja Pietarista lähtö olleet aina omasta tahdosta kiinni.

— Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans? 

— No? 

— Suomeen lähetettii. 

— Onkost se mahlolliist'? 

— Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja] Johannes Viitanen. 

— Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo? 

— Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett' olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo pojastaa. 

— Vai Suomeh vain, vai Suomeh! — huokaili matami Kaulio.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi, eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa "kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii kurjuutta, näkee nälkää, mutta — juopottelee, näin toteuttaen tuota vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen. Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan, vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin, että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja — lähetetään uudestaan Suomeen.

Neulantekijämestarin tytär ja hovimuusikko

KA. Charta öfver Stapel Staden Åbo

Turun ruotsalaisessa seurakunnassa kastettiin vuosina 1767-1785 puoli tusinaa nuppineulamaakari Erik Johan Skotten ja vaimonsa Anna Lillgrenin lasta. Näistä nuorimpiin kuului 19.12.1778 syntynyt Catharina Sophia. Sanomalehti-ilmoituksista näkyy, että perhe asui Uudenmaankadulla ja kerran mainitaan jopa numero 60 (ÅT 17.7.1797), joka suomalaisen rippikirjan avulla kääntyy tontiksi 233. 

Catharina Sophia menetti äitinsä joulukuun lopussa 1806 ja isänsä syksyllä 1807. Vanhempien perukirjoissa ei mainita isoveljeä Adolf Fredrik, joka oli parin vuoden yliopisto-opintojen jälkeen vuonna 1793 ottanut sisäisen passin Tukholmaan ja Göteborgiin matkustamista varten. Toinen isoveli Erik Vilhelm oli vähän aikaisemmin ottanut myös passin Tukholmaan. Sieltä palattuaan hän otti passin Pietariin ja sai pappisvihkimyksen Narvassa 16.8.1794.

Pietariin päätyi isosisko Maria Lovisa, joka  avioitui keisarillisen hoviorkesterin viulistin Anders Johan Hippingin kanssa vuonna 1808. Hipping oli opiskellut Turun akatemiassa, joten on mahdollista, että pariskunta oli tutustunut toisiinsa jo aikaisemmin.

Pietariin päätyi myös Catharina Sophia, joka puolestaan meni naimisiin ranskalaissyntyisen hovimuusikon kanssa. Tämä Jean Baptiste Bültos oli kuolinikänsä perusteella syntynyt vuonna 1770. Hän oli siis nykyaikaisestikin eläkeiässä, kun pariskunta 1840-luvun alkaessa muutti Pietarista Helsingin Liisankadulle, mikä näkyy alla olevan ilmoituksen lisäksi vuoden 1848 osoitekalenterista.

Helsingfors Tidningar 26.2.1842

Houkuttelevaa olisi ajatella, että Bültos olisi sama kuin G. A. Walllinin kirjeiden Bültos, joka oli keväällä 1840 Pietarissa ja jolle Wallin hankki jotain tavaraa Pietarista seuraavana vuonna.

Catharina Sophian asuminen Liisankadulla jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli Helsingissä 24.11.1840 (HKA perukirja 1823). Pariskunta oli lapseton ja neljä vuotta myöhemmin Jean Baptiste Bültos teki testamentin vaimonsa siskon aviomiehen Johan Anders Hippingin hyväksi. Ainoana poikkeuksena oli yksi briljantein koristettu kultasormus, jonka piti mennä Amalia Hippingille, joka oli rakastanut Catharina Sophiaa melkein kuin äitiään. Lisäksi Catharina Sophiaa kuoliinhetkiinsä hoitanut Lovisa Remander saisi 200 ruplaa tai jos olisi Bültoksen palveluksessa vielä tämän kuollessa 300 ruplaa. Jos taas Remander oli kuollut ennen, summa pitäisi jakaa tämän äidille ja sisarelle Maria Henrika (FAT 11.7.1853)

Testamentti oli aika panna toimeen, kun Jean Baptiste Bültos kuoli Helsingissä 1.12.1852 (HKA perukirja 2997). Ainoa kuolinpesän kultaesine on kultakello, joten saikohan Amalia Hipping mitään muistoesinettä? Todennäköisesti tarkoitettiin Maria Lovisa Skotten ja Johan Anders Hippingin tytärtä Amalia Teresia, joka kuoli vasta vuonna 1873.

Urheillut kirjakauppias

Lohjalla 21.5.1864 syntynyt Johan Konstantin Lindstedt kävi viisi luokkaa suomalaista normaalikoulua Helsingissä. Hän muutti sitten Pietariin, jossa Anton Lindebergin kirjakaupassa tehdyn työn ohella vuosina 1885-89 sai mitaleja ja palkintoja "kilpailuissa voimistelun, uimataidon, soudun, luistelun y.m. aloilla" (SK 14/1894). Esimerkiksi Hämäläisestä 2.2.1887 saatiin lukea, että

Tohtori W. F. Krajewski, suuri voimistelunharrastaja Pietarissa, oli t. k. 23 p. luokseen kutsunut muutamia voimistelijoita Schumannin sirkusseurasta sekä niiden kanssa kilpailemaan yksityisiä voimistelijoita. Kilpailusta kertoessaan sanoo Peterburgski Listok että eräs suomalainen Lindstedt teki semmoisia vaikeita voimistelutemppuja, jommoisia eivät kyenneet tekemään ne, joilla voimistelu on virkana. Sama Lindstedt oli joku aika sitten kiivennyt Iisakinkirkon kuvun päälle, kävellyt käsillään nojapuilla ja balanserannut aivan kuin vähemmässäkin korkeudessa. 

SK 20/1927

Kun Lindstedtiä haastateltiin Suomen Kuvalehteen 20/1927 hän kuittasi Iisakinkirkon tapauksen 

"Joo — se johtui eräästä vedosta, jonka löimme englantilaisessa Arrow- klubissa. Seisoin [käsipuilla käsilläni] kaksi kertaa peräkkäin, että uskoivat... Muuten olin ainoa suomalainen tuossa klubissa ja otin monta kertaa osaa soutokilpailuihin"

Kesällä 1888 Lindstedt oli suorittamassa reservipalvelustaan Tuusulassa ja kiinnitti huomiota pyöräilemällä sieltä Keravan asemalle 51 minuutissa (U. S. 22.7.1888). Seuraavana talvena Lindstedt herätti 

yhä suurempaa huomiota Pietarissa pikaluisteilijana. Viime sunnuntaina pidettiin siellä taas pikaluistelu Petroffskin saarella. Myöhästyneenä sattumalta itse kilpailusta luisteli hra L. koetteeksi 1 engl. peninkulman matkan ensi kerralla 3 minuutissa 10 1/5 sek. ja levättyään 1/2 tuntia saman matkan 3 minuutissa 8 1/5 sek. Peterburgskaja gazieta sanoo tämän ennätyksen nopeimmaksi, mitä kukaan konsanaan on saavuttanut; sillä ei venäläinen A. Panshinkaan, joka tähän asti on saanut kantaa maailman pikaluistelijasankarin nimeä, ole sellaista tulosta osottanut. (Hämeen Sanomat 19.3.1899)

Suomen Kuvalehti 14/1894

Helsinkiin Lindstedt palasi vuonna 1889. Tuolloin hän oli, Suomen Kuvalehteen 20/1927 tallennetun muistelunsa mukaan, 

työssä Vickströmin kirjakaupassa (nykyisessä Akateemisessa kirjakaupassa) ja työpäivä alkoi klo 7.30 aamulla ja päättyi klo 8 illalla. Mutta erehtyypä se, joka luulee, että me oppilaat ja kauppa-apulaiset pääsimme silloin pois. Eikö mitä. Silloin tuli isännän vieraat ja heidän takiaan täytyi kauppaa pitää auki ainakin tunnin vielä. En minä tiedä, tekikö hän sen tahallaan vai ei. Joka tapauksessa me pääsimme ajamaan vasta hyvin myöhään illalla.

 

Minulla oli polkupyörä, joka oli melkein sellaista mallia kuin nykyisetkin polkupyörät. Luulen, että se oli ensimäinen, joka Suomessa oli. Ostin sen Venäjältä. Silloin olivat käytännössä n. s. korkeat pyörät, joissa etupyörä oli hevosen korkuinen ja takapyörä kuin mäyräkoira. Minulla oli kovin vaikeaa ajaa sellaisella pyörällä, kun minä olin niin lyhyt. [1,61 metriä] Mutta omalla pyörälläni ajoin kovaa. Joka päivä ajoin harjoitukseksi noin 80 kilometriä.

  

Minun pyörässäni oli 112 tuuman välitys, nykyään on välitys vain n. 80 tuumaa. Sellainen pyörä on raskas polkea. Mutta kilpailuissa minä näytin kuinka kovaa sillä saattoi ajaa. Toiset polkivat niin tiheästi, ettei paljon jalkoja erottanut. Minä poljin harvaan ja hartaasti, ja takapyörä vonkui ja minä pääsin kovempaa kuin toiset. Silloin minä olin kovin köyhä mies. Hyvät ajajat olivat kaikki pyöräkauppiaitten palveluksessa. Heillä oli varaa panna kilpailua varten kolmekin pyörää kuntoon. He tekivät niin, että kun ajettiin pitkää maantiematkaa, niin myötätuulessa heillä oli toinen pyörä kuin vastatuulessa, kummassakin tuulen mukaan sovitettu välitys. Minä ajoin samalla pyörällä koko ajan ja jos koetatte ajaa vastatuuleen suurella välityksellä 40-50 kilometriä, niin tiedätte, miltä se maistuu.

 

Kukaan toinen ei ajanutkaan minun pyörälläni. Se oli liian raskas heille. Itse minä harjoittelin tavattomasti. Joka päivä harjoittelin esimerkiksi kyykkyynlaskeutumista. Mutta en yksikseni, se oli aivan liian helppoa. Minä käskin kaksi miestä mennä roikkumaan selkääni ja sitten minä vasta aloin kyykkyynlaskusarjan. Tällä tavalla sainkin hirmuiset jalkavoimat. 

Tätä kirjoittaessani Lindstedtillä ei ole Wikipedia-sivua, mutta sellainen on antikvariaatillaan, joka toimi Helsingissä vuosina 1891-1919. Vuonna 1927 Lindstedillä oli 

antiikkisten tavaroiden kauppa Helsingin Cityssä, "vastapäätä Villen apteekkia", kuten hän itse sanoi. Kaikennäköisten kirstujen, piironkien ja hyllyjen, veistoksien, posliini- ja lasitavaroiden keskellä olevilla kaposilla kujilla tuli itse Joh. K. Lindstedt vastaan. Pieni, matala mies, jonka silmät ovat yhtäti kirkkaat ja tuimat, vaikka onkin runsaasti yli 60 vuotta vanha. Täytyy ainakin osapuilleen tuntea miehen tavat — ja niinpä kättäni ojentaessani purin hampaat yhteen ja vastasin Lindstedtin kädenpuserrukseen täysin voimin. Täytyy olla sisukas mies kestääkseen Lindstedtin puserrusta ja vähän väliä hän kysyy: jokos sulaa? Mikä tahtoo sanoa, että joko kävijä pyytää armoa. Mutta kun tulija ei näyttänyt olevan armonpyyntipäällä, tarjosi Joh. K. Lindstedt vasemman käden ja sitten seurasi pitkällinen puserrus sillä kädellä. Tätä äänettömästi käytyä taistelua kesti muutaman hetken ja sen keskeytti tavarapinojen takaa ilmestynyt kaupan hoitajatar, joka hätääntyneenä huomautti, että jokin kallisarvoisista tavaroista voi särkyä...

Minne lie päätynyt J. K. Lindstedtin valokuva-, lehtileikkele- ja palkintokokoelma, johon toimittajalla vuonna 1927 oli mahdollisuus tutustua? Palkintojen "joukossa oli m.m. suuri hopeapokaali, jonka Joh. K. Lindstedt sai vastaanottaa entiseltä suurajajalta John Touruselta. Pokaali on n. s. pehmeätä hopeaa, jossa 99 osaa on selvää hopeata. Niin arvokasta pokaalia tuski Suomessa muuta onkaan."  

Miten Pietariin päädyttiin? (2/2)

Miami University Library

Eilen lainaamani Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina antaa toisenkin esimerkin päätymisestä Suomesta Pietariin 1800-luvun alussa:

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Miten Pietariin päädyttiin? (1/2)

Miami University Library

Yllä näkyvä romanttinen kuva Venäjästä ja Pietarista tarjottiin amerikkalaisille kahvipaketin keräilykuvana 1890-luvulla. Vastaavaa kuva-aineisto ei selitä sitä miten ja miksi monet suomalaiset päätyivät Pietariin. Muiden muuttojen tapaan osittaisia vastauksia on löydettävissä muistelmista ja realismia tavoittelevasta kaunokirjallisuudesta. Jälkimmäistä edustaa Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina, jossa kerrotaan 1800-luvun alusta.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Kuka Tiittanen?

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä, — virkkoi isä.

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä… — murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.

Heikkisen tyttäret Oulusta Helsinkiin ja Pietariin

Oulussa kävivät vihillä 4.12.1830 renki Henrik Heikkinen ja piika Maria Lisa Ahmala. Odotuksen henkeä saattoi olla jo ilmassa, sillä esikoinen syntyi 16.7.1831 ja sai nimen Maria Caisa. Tuolloin Henrik oli vielä renki, tytär Margareta Sophian syntyessä 28.9.1836 vahtimies ja seuraavien lapsien (Henrik s. 3.7.1834, Anna Lovisa 15.6.1841 ja Carl 1.1.1846) kastemerkinnöissä merimies. Sittemmin hän oli kirvesmies (Mathias s. 19.12.1847) ja työmies (Andreas s. 8.7.1851). Nämä lapset näkyivät Oulun talollisten ja hyyryläisten rippikirjassa 1851-1857 s. 210, kun vanhimmat lapset olivat jo päässeet ripiltä, Gretha Sophia saanut naimattomana lapsen ja Henrik-poika mennyt naimisiin Liverpoolissa. 

Seuraavassa rippikirjassa 1858-1867 I:73 sisarukset muuttavat Greta Sofiaa lukuun ottamatta kaikki Helsinkiin 1860-luvun alkuvuosina. Ensimmäisenä lähti Anna Lovisa, jonka muuttokirja päivättiin 2.5.1860. Helsingissä hänet oli merkitty piiaksi Pietariin vuonna 1859 lähteneelle pariskunnalle, joten tosiasiallinen muutto on ollut varhaisempi (RK 1856-1869 III:331). Rippikirjan merkintöihin sopii se, että verkon sukupuun mukaan Anna Lovisa synnytti 21.9.1861 pojan ja meni 19.11.1861 naimisiin vaunuseppä Erik Spennertin kanssa. Anna Lovisan nuorin Jenny-tytär oli sukulaistädiltään kuullut tarinan, jonka mukaan Anna Lovisa oli mytty sylissään marssinut Eric Spennertin työpaikalle ja esitellyt tälle poikansa.

Liikekortti. HKM CC BY 4.0

Erik Spennert menestyi taloudellisesti ja "kuta enemmän hyvinvointi lisääntyi, sitä enemmän sitä oli näytettävä ulospäin", kuten Jenny Spennert muistelmassaan Elämäni ja taitelijanurani (1945) totesi. Anna Lovisan sisarusten muutto Helsinkiin liittynee avioliiton tarjoamiin mahdollisuuksiin. 

Jennyn välit tulehtuivat vähitellen lähes koko perheeseen ja tyylinsä on dramatisoiva, joten muistelmansa on lähteenä hieman haasteellinen. Kirjassa vilahtaa äidin Maria-sisar, "joka asui meillä". Hänet mainitaan, kun on puhetta Erik Spennertin asiakkaana olleesta kenraalikuvernööri Rokassovskista. Tämän kausi päättyi vuonna 1866 eli 13 vuotta ennen Jenny Spennertin syntymää, joten kyse on kuullusta tarinasta eikä omasta muistostaan. Maria Kaisa Heikkinen on vuonna 1866 ollut 35-vuotias eikä siis kovin nuori.

Liikkeessä käydessään hänet [siis kenraalikuvernööri] aina kutsuttiin sisään juomaan kahvia. Toisinaan hänellä oli perhe mukanaan. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa rouva Rokassovski tutustui äitini sisareen, joka asui meillä ja auttoi taloudessa. Ylhäinen rouva ihastui nuoreen ja suloiseen tätiini, ja kun perhe muutti Pietariin, houkutteli hän Maria-tätini mukaansa. Näin tätini joutui viettämään suuren osan elämäänsä keisarikaupungissa 'njanjana' Rokassovskeilla. Hän oli aivan kuin perheen jäsen, lasten uskottu. Valitettavasti Rokassovskien kävi sangen surullisesti, he joutuivat pelivelkojen takia turmioon. Perheen poika oli parantumaton peluri ja kun hän oli sotkeutunut pelivelkoihin siinä määrässä, että minkäänlaista apua ei enää ollut saatavissa, hän heittäytyi epätoivoissaan ulos ikkunasta. Tätini syöksyi hänen luokseen kadulle ja hänen sylissään nuori Rokassovski veti viimeisen henkäyksensä. Vanhemmat ottivat kultakellon hänen taskustaan ja lahjoittivat sen tädille muistoksi nuoresta miehestä. Kaikki nämä Pietarin aikaiset kertomukset, jotka lapsuudessani kuulin tädiltäni, olivat tavattoman jännittäviä ja omiaan antamaan mielikuvitukselleni lentoa. Hän näytti minulle isoa kultakelloakin perineen.(s. 8-10)

Venäjänkielisessä Wikipediassa näkyvä vuonna 1876 kuollut Plato-poika sopii mahdollisesti tarinaan. Valitettavasti yleinen sukunimi ja Helsingin kirkonkirjojen digitointitilanne estävät lisäselvitykset.

Onko Thomas Friman Taneli Äkäpää?

Thomas Frimanin perustamassa ja toimittamassa Pietarin lehdessä ilmestyi toisesta numerosta alkaen jatkokertomus Taneli Äkäpää, joka alaotsikkonsa mukaan on "oma kirjoittama elämäkerta"(*). Kansallisbiografiaan Frimanista kirjoitetussa artikkelissa annetaan ymmärtää, että kyseessä on Frimanin "pienimuotoinen omaelämäkerta". Näinkö?

Taneli Äkäpään isä on "Taneli Taavetinpoika Äkäpää, Pyhäjärveltä". Hän on pikkupoika tullessaan Pietariin. Oppipojasta kisälliksi edeten hänestä tulee kirjansitoja, joka toimii Pietarissa. Vaimonsa "Maria Wilmelmina Andreaksen tytär Kitunen" on mestarinaan olleen tytärpuoli.

I. K. Inhan valokuva Jaakkimasta
Museovirasto
CC BY 4.0

Jaakkimassa 4.7.1821 syntyneen Thomas Frimanin vanhemmat Gustaf Tuomaanpoika Friman (s. 1788) ja Helena Pietarintytär Majuri (s. 5.3.1803 Jaakkima) olivat molemmat talollisen lapsia Lahenpohjalta mennessään Jaakkimassa naimisiin 22.5.1820. Kansallisbiografian perusteella isä oli myöhemmin kauppias, mutta ei käy ilmi missä. Rippikirjassa Jaakkima 1826-1836 I s. 60 perhe muuttaa Pietariin eli ehkä siellä.

Ehkä jatkokertomuksessa on todella elämänkerrallista minämuodossa kirjoitettu alkupuoli ja vanhempien taustaa kuvaavan tarinan voi unohtaa. Ottaen huomioon, että Jaakkimassa syntyivät Thomasin pikkusisarukset Peter 9.6.1822 ja Walborg 16.5.1825, jotka molemmat kuolivat muutaman kuukauden ikäisinä, ainakin alun universaali kohtaus perustunee Thomas Frimanin muistoihin.

Kerran aamulla ämmäni [äidin äiti] nostaessaan minua kätkyestäni, sen sijaan että panna minua äitini viereen, kuin tavallisesti teki äitin vuoteella viruessa, sanoi: "Tano, sinulle Jumala taivaasta lahjoitti pienen veikon".

Mutta kun minä en päässytkään äitini viereen, jossa aina niin mielelläni oleskelin, niin siitäpäs vasta suutuin.

"Ämmä, ota pois vaava!" kiljasin minä.

Mistä lienen suuhuni saanut sanan vaava, sitä suinkaan en muista. Mutta sen vaan muistan, että olin aika äissäni vasta tulleelle veikolle. 

"Hiljaa, hiljaa", sanoi hätäisesti ämmäni, — "nyt sinä Tanoseni et ollenkaan ole viisas. Mutta minä vaan huusin: "ota pois vaava, ota pois vaava".

Mene tiedä mimmoisen rymäkän olisin nostanutkin, ellei äitini hymyhuulin, kyynelhera kalpeilla kasvoilla, mutta semmoisella hellällä katsannolla, joka nytkin kuvitteleikse silmissäni, olisi heikolla äänellä sanonut: "äiti, anna tänne lapsi!" Ja samassa minä pääsinkin seinän puolelta äitini viereen ja kaappasin häntä kaulasta kiinni ja suutelin hänen kalvakkaita poskia, jotka muulloin hänen terveenä ollessaan olivat minusta ruusun punaiset.

"Hiljaa, hiljaa ; ole nyt viisas!" sanoi varovasti ämmä, avaten äitini vieressä olevata vaate myttyä ja minä kurkistin tuota pientä taivaasta tullutta veikkoani katsomaan, mutta en nähnyt kuitenkaan muuta kuin pikkuisen tuikin punaista ihoa. 

"Veikko makaa ja äiti tahtoo myös maata : ole nyt viisas ja tule pois!" sanoi ämmä minulle ojentaen kätensä nostamaan minua pois vuoteelta ja nyt minä en vastarintaa tehnyttään.

"Kas nyt olet viisas", päätti ämmäni ja sana "viisas" niin eriskummaisesti soi minun korvissani, etten malttanut olla kysymättä ämmältä: "mikä se on viisas?" 

Ämmäni meni hämille ja ikäänkuin epäellen saneli: "se on, se on olla hyvä ja kuuliainen lapsi". Mutta äitini silmät menivät umpeen, vaan huuliltansa ei kadonnut hymy. [...]

Pian minä miellyin pikkuveikkooni, jota en mistään hinnasta olisi antanut pois. Vaan pikku Petu eli ainoastaan muutaman ajan ja kerran nukkui niin, ettei havahtunutkaan. Kun näin kaikki itkevän niin minäkin säännyin itkuun ja niin etten tahtonut heretä. Tuotiin pienoinen kaunis kirstu, Petu pantiin siihen ja vietiin pois, Petu meni sinne mistä tulikin, se on hän meni taivaasen; niin minä arvelin ja siitä olen vakuutettu, etten arveluissani erehtynyt. 

(*) 12.01.1874 Pietarin Lehti no 2, 19.01.1874 Pietarin Lehti no 3, 26.01.1874 Pietarin Lehti no 4, 02.02.1874 Pietarin Lehti no 5 , 09.02.1874 Pietarin Lehti no 6, 16.02.1874 Pietarin Lehti no 7, 23.02.1874 Pietarin Lehti no 8, 02.03.1874 Pietarin Lehti no 9, 09.03.1874 Pietarin Lehti no 10, 16.03.1874 Pietarin Lehti no 11, 23.03.1874 Pietarin Lehti no 12, 30.03.1874 Pietarin Lehti no 13, 06.04.1874 Pietarin Lehti no 14, 13.04.1874 Pietarin Lehti no 15

Tirkistysaukkoja Nikolain ratsuväkiopistoon

Nikolain ratsuväkiopiston suhteen on sen maininnan jälkeen tapahtunut pientä edistystä. Edelleenkään en ole saanut vastausta aihepiiriä tutkineelta (väärä osoite?), mutta olen sentään löytänyt pari kirjallisuusmainintaa.

Ensinnäkin Kansalliskirjaston hyllystä sain käsiini Klaus Castrenin vihkosen Nikolain ratsuväkiopiston suomalaisjunkkarit 1828-1917, josta ymmärsin, kuinka pieni määrä suomalaisia on koulussa ollut ja tästä johdettuna ymmärrettävää, ettei koulusta ole suuremmin suomeksi tekstiä.

Pekka Leimun väitöskirjaan perustuvassa artikkelissa Suomalaisen sotilaselämän pennalismi ja initiaatio (Tiede ja Ase 1985) todetaan

Sen sijaan Nikolajevin ratsuväenkoulun pennalismi oli monella tavoin samanlaista kuin myöhemmin itsenäisen Suomen kadettikoulun pennalismi. Koulu oli kaksiluokkainen ja vanhempi luokka oli kiusaajia ja nuorempi uhreja. Koska oppilaat kuitenkin olivat jo lähes aikuisia miehiä, ei pennalismi perustunut ikäeroon eikä toisen ryhmän fyysiseen ylivoimaan vaan oli tyypiltään psyykkistä. 

Kaksivuotisuus mainittiin myös Castrenin matrikkelin tekstissä.

Epätoivoisuuteni kirjallisuuden puutteen suhteen kasvoi lopulta niin suureksi, että päädyin tarttumaan Mannerheim-kirjallisuuteen, jota en normaalisti käsittele. Leonid Vlasovin Mannerheim Pietarissa 1887-1904 (1994) esitti vakuuttavasti koulun sijainnin Lermontovin prospekti 54:ssä.

«Kavalry Nikolaevsky school (fasad)» Константин Кудинов CC BY-SA 3.0 

Vlasovin teksti tietenkin kuvaa Mannerheimin opistovuosia 1887-1889 ja en tiedä miten sitä uskaltaa soveltaa Veli Gunnar Hohenthalin junkkarivuosiin 1903-1905. Lisäksi kirjassa on sama väite, jota ihmettelin jollain Mannerheim-sivustolla: "Siihen [Nikolain ratsuväkiopistoon] hyväksyttiin perinnölliseen aateliin kuuluvien lapsia, jotka olivat valmistuneet kadettikoulusta tai jostain opetukseltaan sitä vastaavasta siviilioppilaitoksesta." (s. 14). Hätäinen lukija jää käsitykseen, että opistoon hyväksyttiin vain aatelin jälkikasvua. Näinhän ei ainakaan 1900-luvun alussa ollut.

Wikipedia tarjoaa mahdollisuuden hypätä kieliversiosta toiseen. Hyödynsin tätä ja onnistuin löytämään venäjänkielisen Wikipedian sivun Nikolain ratsuväkiopistolle. Konekäännöksenä se vahvistaa koulun kaksivuotisuuden.

Ilmeisesti ajallisesti läheisin kuvaus koulun tunnelmasta ja gtoiminnasta olisi Vladimir Littauerin kirjassa Russian Hussar: a story of the Imperial Cavalry, 1911-1920. Mutta siitäkään ei selvinne miten papin poika Pohjanmaalta haki ja pääsi Pietariin.

Digitoidut sanomalehdet tuottivat tuloksia vain valmistumisista. Alla esimerkkejä, mutta haun voisi tehdä täydellisemminkin, sillä ylennykset ovat aina samaan aikaan ja listaan voi osua myös muiden koulujen nimillä. Näitä voisi olla mielenkiintoista verrata Castrenin listaan, sillä hänellä ei ollut (muistaakseni) käytettävissään kansallisuutta. Kun taas nämä otsikoitu "Suomalaiset Venäjän armeijassa" tms. (Ainakin Finskt militär tidskrift 10/1899 sisältää muuten listauksen Landsmän i tjänst vid ryska militären.)

• Alexander von Collan oli Nikolajewin ratsuväen koulun vanhempi lääkäri 1858-1884 (Karjala 4.6.1910)
• Ylennetty Nikolajewin ratsuväki-opistossa junkkari Hildén kornetiksi 21:teen Bälorosian, H. K. K. Suuriruhtinas Mikael Nikolajewitsin rakunarykmenttiin (Kaiku 4.9.1886)
• Armoll. päiväkäskyllä 22.(10.).8.1890 ovat Nikolajewin kavalleriaopiston junkkarit Hällström ja Moldakoff ylennetyt korneteiksi Suomen rakuunarykmenttiin. (Päivälehti 26.8.1890)
• Ylennetty tutkinnon suoritettuaan port d'epèe junkkari Nikolajewin ratsuväkikoulussa Groundstroem kornetiksi 45:teen Sewerin, Tanskan kuninkaan rakuunarykmenttiin (Uusi Suometar 23.8.1894)
• Päiväkäskyllä 24.8.1895 tutkinnon suoritettuaan junkkari Nikolajewin ratsuväenkoulussa Mellin ylennetty kornetiksi Suomen rakuunarykmenttiin (Wiipuri 31.8.1895)
• Befodrade 20.8.1898 efter aflagd dimissionsexamen port d'epée junkarne vid Nikolajevska kavalleriskolan Albrecht och Granqvist samt junkaren vid samma kavalleriskola baron von Nolcken till kornetter (Hufvudstadsbladet 23.8.1898)
• Befodrade 21.8.1899 efter aflagda examina från Nikolajevska kavalleriskolan junkerna Gadolin till kornet vid 25:e Kasanska dragonregementet, Kniper vid 42:a Mitauska, port d'épé junkaren Palmgren vid 50:de Irkutska dragonregementet, junkaren Boldt vid Osetinska kavalleridivisionen (Finlands Allmänna Tidning 25.8.1899)
• Arm. päiväkäskyllä 22.8.1900 tutkinnon suoritettuaan korotettu Nikolajewin ratsuväkikoulussa junkkari v. Brummer kornetiksi 13:een Kargopolin rakuunarykmenttiin, junkkari Björklund 46:een Perejaslavskin, sekä portepéjunkkari Schauman 51:een Tshernigovin rakuunarykmenttiin (Wiipuri 28.8.1900)
• Senaten har afslagit beviljandet af understöd åt junkaren vid Nikolajewska kavalleriskolan E. Lindgren (Åbo Tidning 22.5.1901)
• Efter aflagda examina befodrades 23.8.1902 till officerare från Nikolajevska Kavalleriskolan portd'epéejunkaren Lindgren till kornett vid livgardets Hennes Majestäts kyrassieregemente (Åbo Underrättelser 27.8.1902)
• Armollisella päiväkäskyllä 9/22.8.1904 tutkinnon suoritettuansa korotettu Nikolajewin ratsuväkikoulusta junkkari Gottlund kornetiksi 46:teen Pereslawin Keisari Aleksanteri III:nen rakuunarykmenttiin (Wiipuri 27.8.1904)

Legendaarinen Sophie

Mikaela Strömbergin romaanin Sophie takatekstissä päähenkilöä kutsutaan legendaksi. Tarinassa on aineksia, jotka viittaavat suvun perimätietoon, paikallistarinoihin. Strömbergillä on todennäköisesti ollut käytettävissään myös kirjeitä ja lisäksi runsaasti oikeuspöytäkirjoja. Kirjoittaakseen romaanin, jossa "moni asia on tosi".

Aineksista on syntynyt uskottava kuvaus Sophie Behsen (1828-1886) elämästä, joka vei Pietarista Lapinjärvelle. Mukana on hovielämää ja perunankuokkimista. Kertojaääni ei suuremmin selittele tai avaa päähenkilön sielunelämää, mutta tapahtumien kulku päästää lukijan arvailemaan. Arkisia yksityiskohtia on sopivasti pitämään kertomuksen kiinni realismissa.

Ja kirja oli miun muan mukaisesti lyhyehkö, joten voin sanoa pitäneeni siitä. (Tuli mieleen Marita Salomaan romaani Anna Charlotta ja elämä, joka myös käsitteli Pietarista Suomeen päätynyttä naista.)

Mahdollisesti olisin saanut kirjan luettua alkukielelläkin, mutta lainasin käsikirjoituksesta suomennettuna. Suomentaja on kokenut ja palkittu, joten hieman ihmettelin paikannimien käsittelyä. Alkusivuilla puhutaan Dorpatista ja tarkoitettaneen Tarttoa. Loppupuolella kirjaa tullaan "Pernajassa sijaitsevaan Sarflax gårdiin", jota suomenkielisessä tekstissä olisi mielestäni luontevampaa kutsua Sarvilahden kartanoksi. Vaikka kukaan kirjan henkilöistä ei suomea puhunutkaan.

Pöh, vasta kirjoitusasuja googlatessani tajusin käyneeni kirjan toisellakin tapahtumapaikalla eli Kullan kartanossa. Mutta oliko se (ennen Loviisaan liittymistä) Ruotsinpyhtäällä, Pyhtäällä vai "Pyhtisillä", kuten romaanin sivulla 147?

Venäjän kielen tarve ja Nikolain ratsuväkiopisto

Sanomalehtien Hohenthal-läpikäynnissä löysin Suomalaisesta virallisesta lehdestä 23.11.1904 listauksen ihmisistä, jotka olivat saaneet tai eivät valtiolta (?) eläkettä/avustusta. Jälkimmäisten joukossa on J. O. Hohenthal. Ensi reaktioni oli "kävi kuin esitädillään".

Kyseisen esitädin hakemuksen olin melko vaivattomasti, joten miksi en nyt käyttäisi oppimaani harjoituksen vuoksi? Otan vaan aakkosellisen aktiluettelon, joka kattaa vuoden 1904... Mutta sellaista ei ole digitoitu. Henkilösuojan vuoksi? Ei, kurkkaus Vakkaan kertoo, että luettelot loppuvan vuoteen 1900.

Eli käytettävä kronologisia aktiluetteloita? Tuskallistahan se on selata, mutta kun kyseessä on vain yksi vuosi...

Vuoden onnistuinkin löytämään ja selasin sivut läpi (kuvat 40-55). Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä, sillä aktien nimet oli kirjoitettu venäjäksi. Kirjoituskoneella eli jos olisin hakenut nimeä Hohenthal, olisin voinut sen onnistua löytämäänkin, mutta 1800-luvun alkupuolella kaikki raha-anomukset olivat yhdessä aktissa ja niin on varmaan nytkin. Eli otsikko on jotain yleisempää. Eikä näitä voi kopioida Googlen kääntäjään, joka yleensä on ratkaissut venäjän kielen ongelmani.

Venäjän kielelle voisi olla tarvetta myös tiedontarpeessa Nikolain ratsuväkiopistosta. Mistään ei tunnu löytyvän mitään muuta kuin Mannerheim-jaaritusta ja minä haluaisin tietää miten pohjanmaalainen papin poika päätyy sinne lyseo-opintojen jälkeen 1900-luvun alussa. Apuhuudot asiatuntijoillekaan eivät ole tuottaneet tulosta.

Kerjäläisistä luettua

 Maamiehen Ystävässä 30.8.1851

Pietarin Suomalaisessa seurakunnassa on tätä nykyä noin 12,000 ihmistä. Tähän ei ole vielä luettuna kerjäläisiä, joita on paljon, etenkin Jaakkiman ja Parikkalan pitäjistä. Näissä pitäjissä on moni ottanut oikein tavakseen, jättää peltonsa viljelemätä ja tulla Pietariin kerjäämään, jossa he kävelevät joukottain monin tavoin, mikä vapisten mikä tutisten, että muka paremmin annettaisiin.

Kerjaläis-vaimot lukevat itsensä kerjuussa hyvinkin onnellisiksi, jos heillä on pieni lapsi itkemässä käsivarrella. Jolla ei ole omaa lasta, se ottaa lainaksi toiselta ja maksaa siitä jonkun sovitun päivä-hyyrinkin; sillä lapsen kurjuus säälittää ihmistä paremmin almuja antamaan. Tämmöinen lapsellinen muija kävi useamman kerran muutamassa herras-kartanossa, jossa hänellen aina annettiin. Mutta, joukun ajan kuluttua, rupesivat kummeksimaan, miksi hänen lapsensa ei milloinkaan itkenyt, eikä äännellytkään, kuin muiden.

Viimein tahtoivat katsella sitä niin kumman siivoa ja hiljaista lasta. Vaimo esteliiksen ensin, minkä taisi; vaan kuin toiset eivät häntä päästäneet, niin hän heitti lapsensa heidän käsiin, ja juosta laukasi, jonka jaksoi, tipo tiehensä. Talon väki kummeksivat kyllä tätä kovaluontoista äitiä, kuin jätti lapsensa; vaan kuin käärivät lapsen kapalosta, niin he vasta löysivät aika kumman. Se ei ollut lapsi, vaan puu-halko. Vaimo oli kau'an kannellut vierasta lasta, vaan viimein tuskastunut sitä korjatessa, kuin siitä vielä piti maksaa vuokraakin lapsen äidillen, ja ottanut puu-halon lapseksensa. Ja siivon lapsen hän siitä saikin, vieläpä niinkin siivon, ett'ei itkenyt tullessakaan.

 Kuva Pietarista kirjasta Le Costume ancien et moderne (1815)

Aatelistytön lapsuutta 1800-luvun lopulla

Katri Savolaisen kirja Palmikkopäinen tyttö on aikoinaan markkinoitu nuortenkirjana. Minusta siitä puuttui (hyvällä tavalla!) jotain tyypillistä, ehkäpä siksi, että kirja perustuu todellisuuteen. Savolainen paljastaa alkusanoissaan, että kertoo äitinsä tyttövuosista niinkuin hän oli niistä lapsilleen kertonut. Päähenkilön nimen Savolainen on vaihtanut, mutta internetin aikana on helppo saada selville kenestä on kyse.

Olga Armfelt (1866-1936) oli August Edvin Armfeltin (1836-1905) toisen avioliiton esikoinen. Savolaisen mukaan August Edvin oli tavannut "kauniin talonpoikaistytön" ja vienyt tämän "vihille koko suvun vastusteluista huolimatta". Kyseessä oli Johanna Mathilda Ahlroos (1844-1924) Halikosta.

Verkon aatelistietojen mukaan August Edvin oli tämän avioliiton alussa töissä lennätinasemalla Torniossa ja sitten Viipurissa. Savolaisen kertomuksessa

Mutta mikä lienee syynä ollut, hän ei kauan pysynyt siinäkään työssä, vaan siirtyi paikasta toiseen. Junan penkillä ja kyytihevosen rattailla sai pikku Anna-Maria [eli Olga] istua nyökytellä äitinsä sylissä muuttotavaroiden keskellä pitkät päivät. Päädyttiin viimein sitten Tuurilaan kreivillisten sukulaisten siipien suojaan.

Tarkoitettaneen Viurilaa Halikossa, jossa Olgan isälle annettiin piharakennus asuttavaksi ja tilejä hoidettavaksi. Olga päätyi kreivillisellä käskyllä isänsä äitipuolen kotiin ja sieltä Pietarin Pyhän Katariinan tyttöopistoon.

Savolaisen kirjan mukaan Olga ei koko kouluaikana nähnyt vanhempiaan, eikä jäänyt heidän luokseen pääsytodistuksen Suomeen tuotuaankaan. Kirjassa kerrotaan sitten hänen palveluspaikoistaan ennen lupausta onnellisesta lopusta papin vaimona.

Taitavasti kirjoitettuna ja todellisuuden makuisena pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä lämpimästi 1800-luvun lopun elämästä kiinnostuneille. Todellisuuspohjassa jäi kaivertamaan Olgan isän ensimmäinen vaimo, jonka elämänvaiheista luulisi jonkun jossain kirjoittaneen. Vaikkapa romaanin?

Tämä Amanda Carolina Lindh meni August Edvin Armfeltin kanssa naimisiin Lempäälässä 15.3.1859. Liitto päättyi avioeroon 3.1.1863 ja Amanda Carolina meni 20.3.1864 Lempäälässä naimisiin August Edvinin veljen kanssa. Savolaisen nimimuunnoksin

Henrik-setä oli kerran ottanut mukaansa Suomesta veljensä, Anna-Marian isän vastavihityn vaimon, hienon ja komean Dora-rouvan, josta sitten tuli hänen vaimonsa. Mutta pelkkää onnettomuutta tämä huikenteleva nainen oli Henrik-sedällekin tuottanut. Sillä tuskin oli pikku Elisabet kapaloistaan päässyt, kun tuo tunnoton äiti toisen kerran karkasi jonkun näyttelijän kanssa teille tietymättömille, jättäen tyttösensä Njanjan - imettäjän - haltuun.

Aatelissivuston mukaan toinen avioliitto päättyi viralliseen eroon vasta heinäkuussa 1890. Kolmannen liittonsa Amanda Carolina solmi Venäjän armeijan kapteenin kanssa 24.8.1890.

Valokuvan Pietarista vuonna 1898 tarjosi Rijksmuseum.

Veljentyttärestä

August Ahlqvistin kirjeet käsittelevät enimmäkseen hänen työtään suomen ja suomensukuisten kielten hyväksi. Joukossa on kuitenkin muutamia kirjeitä veljelleen Oskari Kiviselle. Näiden paljastamat perheasiat on varmaankin Ahlqvistin elämäkerrassa/-kerroissa perusteellisesti selvitetty. En lähtenyt tarkistamaan vaan esitän "paljaaltaan" maininnat Fredrik-veljen tyttärestä/tyttäristä.

Heidän perhetaustansa jäljille pääsin tietämällä, että August oli syntynyt Kuopiossa. Kuopion rippikirjan 1869-1885 hakemistossa näkyy Fredrik Ahlqvist. Hänen syntymäpäivänsä kyseisellä sivulla (21.7.1829) on sama kuin HisKissä Augustin äidin synnyttämän Fredrikin, joten oikeasta miehestä on kyse. Fredrikillä on vaimonsa Anna Katriina Toivasen (s. 1819) kanssa ainakin lapset Fredrik August s. 30.1.1854, Maria Magdalena s. 28.8.1855, Hilma Augustina s. 8.5.1857 ja Hilma Katrina s. 9.11.1858. Näistä Maria ja jälkimmäinen Hilma näkyvät rippikirjan sivulla.

Ahlqvistin kirjeestä veljelleen 23.7.1867 selviää, että oli ollut puhetta Fredrikin tyttären tulosta asumaan hänen luokseen. Ahlqvist peruu aietta,

Koska se kuuluu olevan oppinut kaikenlaisiin rouvasväen-töihin, niin voipi hän maapaikoissa elättää henkeänsä hyvin sillä. Me emme tarvitse ompelumamselia emmekä voisi saada semmoiselle tilaakaan, varsinkin kuin syksyn päälle perheemme tulee lisääntymään. Ole siis hyvä ja toimita niin, että tämä ajatukseni tulee Mamman ja muiden asianomaisten tietoon, ett'ei syntyisi mitään rettelöitä, ja ett'ei tyttöä lähetetä turhaan tänne.

Liekö ollut kyse Hilmasta vai Mariasta? Vain jälkimmäinen esiintyy myöhemmissä kirjeissä.

Joulukuun 14. päivä 1872 Ahlqvist kirjoittaa

Sinä kysyt Fredrikkiä ja hänen tytärtänsä Mariata. Kyllä he ovat kumpikin täällä. Fredrikin tytär Maria tulla löyhähti Pietarista tänne alussa viime lokakuun. Meille hän tuli suoraan ja meillä hän on siitä asti ollut. Sekin poloinen oli melkein alastoinna; täällä on nyt hankittu hänelle yhtä toista. Sen ohessa olen minä käyttänyt häntä Slöjdtskolassa, jossa paitse muuta oppii kirjanpitoa ja kaunokirjoitusta. Kevään päälle toivon hänen saavani johonkin kaupan päälle, mamseli Grape jo puoleksi lupaili ottaa hänet kauppaansa.

Tarkemmin katsottuna Kuopion rippikirjan sivulla näkyykin passitodistuksen anto Venäjää varten. Vuosiluku epäselvä. Ahlqvistit loistavat poissaolollaan Suomen passiviraston Pitäjänkirjojen hakemistossa 1870-1902 (Bac:2), mikä vaikuttaa oudolta, sillä erehdyin aloittamaan hakemistosta 1848-1870 (Bac:1a)*, jossa Ahlqvistejä oli useampi. Theodor Hildebrandtin maalaus Nevalta (Rijksmuseum) on kolmisenkymmentä vuotta aikaisempi, mutta tunnelmaksi sopinee.

Jäikö Maria kauppaneidiksi Helsinkiin? Kesäkuussa 1874 Ahlqvist kysyy veljeltään "Kävikö Mari siellä, niinkuin keväällä aikoi?", mikä tuntuu viittavan siihen, että Maria ei ole tiiviisti hänen näköpiirissään.

Minne hän mahtoi päätyä? Täydellisellä nimellä Googlella hakien tulee esiin Oskar Pirisen Wikipedia-sivu. Mies oli syntynyt Kuopiossa 1886 vanhempinaan kauppias Pekka Pirinen ja Maria Magdalena Ahlqvist. Syntymäkaupunkiin paluu tuntuu uskottavalta. Ylioppilasmatrikkelin tarjoama pikkuveli on syntynyt 1877, joten kauaa Maria ei maailmalla viihtynyt.

Nähty: Kansallisteatterin Neuvostoliitto

Viime syksynä näin pari juttua muistitiedon päälle rakennetusta lähihistoriaa kuvaavasta teatteriesityksestä ja luonnollisesti kiinnostuin. Eilen oli sopiva fiilis poiketa Kansallisteatterin lippumyymälään ja kysyä Yhteishyvästä huomaamiani alennuslippuja Neuvostoliittoon. Ystävällinen lippukassa totesi, että saman illan näytökseen saisi lipun puoleen hintaan, joten sinne sitten.

Erityisesti ensimmäinen puolisko näytelmästä vastasi odotuksiani ja antoi ajateltavaa. Otsikon lisäksi perheistä ja tiedon jakamisesta niiden sisällä. Mitä halutaan kertoa ja mitä kuulla.

Neuvostoliitto oli eräille sekä 20/30-luvun että 60/70-luvun suomalaisille unelmien ihmemaa. Totuus selvisi enemmin tai myöhemmin. Virkistävästi sota-aika jätettiin väliin ja kyse oli nimenomaan yksilöiden suhteesta naapurimaahan. Ja kerrottuna yksilöiden kautta, henkilöhistoriallisesti, joten pidin esityksestä väliaikaan asti.

Mutta olisin pitänyt enemmän hieman tiiviimpänä ja vähemmän teatraalisena. Todennäköisesti lavastus on yksinkertaisempi kuin näytelmä on kiertämässä, mutta Villensaunassa oli otettu turhan monta elementtiä käyttöön. Väliajalla kuulin, että lavan pöly oli tuntunut konkreettisesti ensimmäisessä rivissä. Onneksi ei neljännessä.

Näytelmän pohjana olleet haastattelut tuotiin mukaan alussa esitettyinä kysymyksinä ja lopussa pitkähkönä pätkänä vastauksia. Jälkimmäisiä en varsinaisesti kaivannut, mutta toivon tietenkin, että tallenteet ovat päätyneet johonkin arkistoon.

Melkein esityksen veroinen kokemus oli aulan Fedja-kulma, johon tutustuin näytelmän alkua odottaessani. Nuoret lapset olivat piirtäneet kolmisenkymmentä kuvaa liittyen näytelmään Fedja-setä, kissa ja koira. Näytelmän nähtyään? Kontekstia ei kerrottu tarkasti ja aloin miettimään minkälaista olisi yrittää kuvien avulla rekonstruoida jossain tulevaisuudessa näytelmän sisältöä. Ihmisiä, talo, nelijalkaisia eläimiä, traktori, sade (?), salama (?). Todellisuudesta ja kokonaisuudesta saataisin vain kalpea ja vääristynyt kuva. Niinkuin monesta muustakin lähteestä.
 

Kuvat: Leningrad ja Moscow, OSU Special collections and archives, Flickr Commons

Ripaus Venäjän historiaa

Amazonin verkkokirjakaupassa pyöriessä tuli eteeni Martin Sixsmithin kirja Russia. A 1,000 year chronicle of the wild east. Totesin, että tietoni Venäjän historiasta ovat jokseenkin olemattomat ja laitoin kirjan tilaukseen. Sivun alareunan lukija-arvioissa joku nipotti, että kirja ei ollut kaikenkattava, mutta kun muististani löytyi vain pajarien partoja katkova Pietari ja eurooppalaista taidetta keräävä Katariina...

Sixsmithin 500-sivuisesta kirjasta noin sata sivua oli aikaa ennen vuotta 1800, seuraavat sata sivua aikaa ennen vallankumousta ja loput 1900-lukua, joka jälleen kiinnostaa minua vähiten, mutta joka minun kannattanee myös lukea. Aikanaan.

Venäjän alkuhämäristä muistin toki Novgorodin ja tarun, jossa ensimmäiset hallitsijat valittiin Ruotsista. Mutta mielikuvani, jossa venäläiset viettivät seuraavat vuosisadat kärkkyen Suomen itärajalla mahdollisuutta vallata alue ortodoksiselle uskolle, olivat ripauksen epätarkkoja. Yllätyksekseni venäläisten kääntymys kristinuskoon tapahtui vasta 988 eli ei oleellisesti aikaisemmin kuin Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kansa ei käänny samalla minuutilla kuin hallitsija.

Lisäksi Venäjällä oli Sixsmithin tekstin mukaan muita prioriteetteja kuin laajentuminen luoteeseen. Lukuunottamatta Novgorodia porukka oli mongolien vallan alla pari sataa vuotta, mikä oli minulle täysin uutta tietoa. Olettattavasti kuitenkin koulussa kerrottu. Itärajallamme eivät siis olleet "venäläiset" vaan novgorodilaiset?

Kokonaisuuteena venäläisten historia vaikutti aika paljon tuskaisemmalta kuin suomalaisten.

Sixsmithin populääriesitystä (ja YouTube-videota Russia, the Kievan Rus, and the Mongols: Crash Course World History #20) pitänee rikastaa vielä tieteellisemmällä kirjallisuudella, mutta kirjansa tarjosi hyvän alun. Suomalaisessa kirjassa Suomi olisi ollut korostetusti mukana/keskiössä. Sixsmithin tekstissä fokuksessa on Venäjän valtiomuodon autoritäärisyyden pitkä historia. Se jättää ulkopoliittiset suhteet alkuvuosisatoina marginaaliin, jossa "meidän" Jaakko de la Gardien Moskovan retki jää mainitsematta eikä Ruotsin kanssa käydyillä sodillakaan ole merkitystä.

Toki Suomi löytyy kirjan hakemistosta. Talvisota saa kokonaisen sivun, jonka alaviite on esimerkki kirjoitusnäkökulman merkityksestä:

In the final weeks of the fighting, Britain and France had been actively planning to send troops to help the Finns. The likely consequence would have been a catastrophic war between the USSR and the Western Allies. Fortunately, the Norwegians refused permission for the Allied forces to cross their territory.

Kuvituksena yllä Alexander Golovinin maalaus Fyodor Chaliapinista Boris Godunovin roolissa (wikimedia) , Ilja Repinin Volgan lautturit (wikimedia) ja Enthousiasme russe. Daumier, Honoré (1808-1879). Lithographe. (Gallica). Positiivisempana lopetuksena kuva kansanjuhlasta Pietarissa 1804, Kansalliskirjaston digitoimana.

Tolonen, joka tapasi keisarin (4/4)

 Keisarilla oli omat tarkoitusperänsä talonpoikien rakkautta haikaillessaan eikä savolaismiesten tapaamista ollut mitään syytä pitää salaisuutena. Tapiosta kopioituna löytyy sanomalehdestä Tähti 24.7.1863 uutinen

Kolme talonpoikaa, nimittäin lautamies Tahvo Tolonen Kuopiosta, talollinen Johan Lindström Pielavedeltä ja Samuel Sairanen Säämingistä kuuluvat Pietarissa voinkauppamatkoillaan Johannuksen alus-viikolla ollessansa käyneen H. M. Keisarin luona Tsaarien hovissa ilmottamassa kiitollisia tunteitansa Hänen Majesteetillensä suomalaisia hyvästi pitämisestä ja suomenkielen suosimisesta. Tässä lienee tarpeellinen muistuttaa, ettei nämä miehet olleet mitään maakunnan lähettiläitä, eikä heillä ollut siihen valtakirjaa keltään muilta, ainoasti osmasta puolestansa tekivät se, mikä heille vasta Pietarissa ollessansa oli tuumaksi tullut.

(Tsaarien hovi _voisi_ tarkoittaa Tsarskoje Seloa, jonka vuoksi yllä sieltä Wikipediasta löytynyt akvarelli 1850-luvulta.)

Tolonen saa nyt siis etunimen, jota Valvojan kirjoituksessaan Veijola ei hänelle suonut.  Abel-veljensä muistelmissa Tahvo on täysin sivuosassa, mutta luulisi hänestä paikallishistoriallisissa teksteissä olevan lisätietoa, kun miehen kädessä kerran kynä pysyi.  Keisarille kirjoitetun kirjeen lisäksi Tolonen kirjoitti ja kustansi ainakin kirjasen Kerjäläisukko eli neuvoja ja varoituksia talonpojan säädylle. Tapiossa
todettiin omakustanteesta 9.8.1862

Kirjasen sisällyksen jätämme lukian itsensä arvosteltavaksi, mainitsemme ainoastaan tässä Tolosen hyvän tahdon ja tarkoituksen, nim. että hän on ilmaiseksi luvannut yhden kappaleen tätä kirjasta jokaiseen maamme lainakirjastoon, kuin vaan näiden kirjastoin hoitajat sitä pyytävät täältä herrain P. Aschan ja kumpp. kirjakaupasta sekä pitävät huolen sen lähestyskustannuksista.

Pätkän elämäkertaa Tahvo Tolonen on saanut Louhessa 27.4.1891. Tekstissä, joka kopioitiin moneen muuhunkin julkaisuun, kerrotaan pääasiassa railakkaasta poismuutosta Maaningasta. Lopuksi kirjoittaja toteaa

Taka-aikoina kuuluu Tahvo Tolonen liikkuneen kirjallisellakin alalla. Hänen tekemäkseen sanotaan erästä pientä kirjaa, nimeltä "Kerjäläispoika". Siinä kerrotaan olleen yhteiskunnallisia aatteita, jotka käyvät samaan suuntaan kuin muutamat "Moskowskija Wjädomostin" parannusehdotukset. Mutta tämän kirjoittajan ei ole onnistunut saada sitä kirjaa käsiinsä.

Tahvo Tolosen kuolinilmoitus julkaistiin Savo-Karjalan etusivulla  30.6.1893. Hän oli kuollut "77:nellä ikävuodellansa" ja jättänyt jälkeensä sekä lapsia että lapsenlapsia.

Tolonen, joka tapasi keisarin (3/4)

Eilisen tekstin savolaiset palasivat maanmiestensä luokse kertoen, että keisarin luokse päästäisiin seuraavana päivänä. Jo kirjoitusta tehdessä oli sovittu ketkä kaksi lähtisivät Tolosen kanssa eikä ministerivaltiosihteerin yhden seuralaisen rajaukseen kiinnitetty mitään huomiota. Eikä Armfeltia suuremmin haitannut, että hänen luokseen tulikin kolme miestä eikä kahta.

Veijolan tekstillä  ministerivaltiosihteerin kansliasta lähtien

Kahdet vaunut odottivat portaitten edessä, joista toisiin astui kreivi Armfelt ja kenraali Nordenstam ja toisiin Tolonen tovereineen. Ja niin ajettiin, ylhäiset herrat edellä, alhaiset talonpojat jäljessä, ulos kaupungista, sillä keisari asui silloin jossakin huvilinnassaan. Onnellisesti tultiin perille. Siellä saivat suomalaiset ensiksi astua erääseen odotushuoneeseen odottamaan, kunnes heitä käskettäisiin.

Vihdoin tulikin käsky ja heidät vietiin siihen huoneeseen, mihin keisari tuli heitä puhuttelemaan. Tervehdittyään talonpoikia kädenlyönnillä ilmoitti H. M:ttinsa suuren ilonsa saadessaan nähdä luonaan uskollisia alamaisiaan Suomen talonpoikia. Talonpoikain kirjoituksessa lausutuista uskollisuudentunteista ja Suomen kansan uskollisuuden vakuutuksista hän lausui kiitoksensa ja sanoi täydellisesti luottavansa niihin. Talonpoikain alamaiset toivomukset suomen kielen aseman koroittamisesta y.m. hän sanoi ottavansa huomioonsa ja edesauttavansa niitä niin paljon kuin asianhaarat suinkin myöntävät ja lupasi yleensäkin pitää huolta uskollisesta Suomen kansastaan ja suosia sen harrastuksia. Kun keisarin sanat oli suomennettu, lausui Tolonen rohkeasti, että "Suomen kansa luottaa Jumalaan ja Teidän Majesteettiinne." Nämä sanat käännettyinä olivat suuresti miellyttäneet H. Majesteettiansa, ja lausuttuaan vielä muutamia sanoja, muun muassa pyytäen talonpoikia olemaan siellä hänen vieraanaan, hyvästeli hän kädenlyönnillä heitä.

Heidän olostaan keisarin vieraina kertoi Tolonen hyvin laajalti, josta minä en kuitenkaan muista paljoa. Kaikki heille oli näytetty siellä, kuljetettu kaikissa huoneissa ja puutarhassakin, johon ei oltu keitään muita laskettu, he saivat kulkea vapaasti. Päivällisen olisivat saaneet sellaisen, etteivät moisesta olleet koskaan osanneet uneksiakaan. Jokaisen takana seisoi "kultanappinen" palvelija koko syöntiajan auttamassa ja katsomassa, ettei mitään puuttunut. Olivat ne muut lähetystöt, joita siellä silloin oli, katselleet heitä vähän karsain silmin, kun eivät päässeet sellaiseen kunniaan. Vielä heitä pyydettiin illallistakin syömään, mutta Tolonen sanoi, että he olivat jo ehtineet lupautua illalliselle erääseen toiseen paikkaan, niin että he nyt vain kiittivät nöyrimmästi ja pyysivät, jos mahdollista päästä lähtemään. Otettuansa jäähyväiset he läksivät ja söivät siis illallista toisessa paikassa, nim. erään suomalaisen apteekkarin luona, joka kuultuaan Savon ukkoin keisarin luo menosta, oli siitä niin mielistynyt ja innostunut, että kutsui kaikki savolaiset luokseen illallista syömään. 

Tarina jatkuu...

Kuva keisari Aleksanteri II:sta on otettu vuonna 1870 ja on Wikipediasta.

Tolonen, joka tapasi keisarin (2/4)

Jätin eilen Tolosen tovereineen ministerivaltiosihteerin kansliaan odottamaan audienssia ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfeltin edessä. Armfelt otti miehet ystävällisesti vastaan ja lupasi toimittaa kirjeen eteenpäin. Tätä ennen hän kuitenkin tutustui kirjeen sisältöön. Sen jälkeen oli tarpeen kutsua Tolonen uuteen keskusteluun.

Veijolan sanoin

Kun käsky tuotiin savolaisten asuntoon, ei Tolonen sattunut olemaan kotona. Toiset hämmästyivät ja pelästyivät pahanpäiväisesti, luullen tehneensä suuren tyhmyyden. Sen verran oli kumminkin suomalaista järkeä jäljellä, että päättivät, kun Tolosta nyt ei voitu saada käsiin, valita kaksi joukostaan, jotka menisivät kuuntelemaan tuomiota. Vaikea oli matka valituilla, pahasti pamppaili sydän heillä, kun saapuivat ministerivaltiosihteerin kansliaan.

Ja kovalle tilille siellä miehet todella pantiinkin. Kuka oli tuuman alkuunpanija, kuka oli kirjoituksen kyhännyt - siinä kysymyksiä, joihin tahdottiin saada vastausta. Ei nimittäin tahdottu uskoa, että talonpojat omasta alkuunpanostaan olisivat asiaan ryhtyneet ja sellaisen kirjoituksen laatineet. Nuo kaksi suomalaista vastasivat niinkuin asia oli, että koko tuuman alkuunpanija ja kirjoituksen kyhääjä oli yksin Tolonen ja että he toiset olivat vapaasta tahdostaan kirjoitukseen yhtyneet, kun tunsivat samoja tunteita, joita siinä oli mainittu. Ja viimein heidän vakuutuksensa uskottiinkin ja oltiin sitten erittäin kohteliaita heille. Toloselle käskettiin viedä terveisiä ja pyytää, että hän ja joku toinen suomalainen olisivat niin hyvät ja tulisivat huomenna kello 10 a.p. ministerivaltiosihteerin kansliaan, josta sitten lähdettäisiin keisarin puheille. On helppoa arvata minkälaisilla askelilla ukot riensivät toveriensa tykö, jotka pelon ja tuskan alaisina odottivat, mitä tuleman piti.

Tarina jatkuu...

Kuva ministerivaltiosihteeri Armfeltistä Wikipediasta, jonne se oli kopioitu Land och stad -lehden numerosta 24.6.1891.