Erityisesti ensimmäinen puolisko näytelmästä vastasi odotuksiani ja antoi ajateltavaa. Otsikon lisäksi perheistä ja tiedon jakamisesta niiden sisällä. Mitä halutaan kertoa ja mitä kuulla.
Neuvostoliitto oli eräille sekä 20/30-luvun että 60/70-luvun suomalaisille unelmien ihmemaa. Totuus selvisi enemmin tai myöhemmin. Virkistävästi sota-aika jätettiin väliin ja kyse oli nimenomaan yksilöiden suhteesta naapurimaahan. Ja kerrottuna yksilöiden kautta, henkilöhistoriallisesti, joten pidin esityksestä väliaikaan asti.
Mutta olisin pitänyt enemmän hieman tiiviimpänä ja vähemmän teatraalisena. Todennäköisesti lavastus on yksinkertaisempi kuin näytelmä on kiertämässä, mutta Villensaunassa oli otettu turhan monta elementtiä käyttöön. Väliajalla kuulin, että lavan pöly oli tuntunut konkreettisesti ensimmäisessä rivissä. Onneksi ei neljännessä.
Näytelmän pohjana olleet haastattelut tuotiin mukaan alussa esitettyinä kysymyksinä ja lopussa pitkähkönä pätkänä vastauksia. Jälkimmäisiä en varsinaisesti kaivannut, mutta toivon tietenkin, että tallenteet ovat päätyneet johonkin arkistoon.
Melkein esityksen veroinen kokemus oli aulan Fedja-kulma, johon tutustuin näytelmän alkua odottaessani. Nuoret lapset olivat piirtäneet kolmisenkymmentä kuvaa liittyen näytelmään Fedja-setä, kissa ja koira. Näytelmän nähtyään? Kontekstia ei kerrottu tarkasti ja aloin miettimään minkälaista olisi yrittää kuvien avulla rekonstruoida jossain tulevaisuudessa näytelmän sisältöä. Ihmisiä, talo, nelijalkaisia eläimiä, traktori, sade (?), salama (?). Todellisuudesta ja kokonaisuudesta saataisin vain kalpea ja vääristynyt kuva. Niinkuin monesta muustakin lähteestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti