 |
| Miami University Library |
Eilen lainaamani Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina antaa toisenkin esimerkin päätymisestä Suomesta Pietariin 1800-luvun alussa:
Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.
Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!
Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.
Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.
Pietariin lähtö oli päätetty.
Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.
— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.
Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.
Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.
Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.
— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?
Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.
Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…
Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.
Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.
Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti