Pappilasta Venäjän hoviin

Kuluttajasuojalain mukainen varoitus: teksti ei liity käytännöllisesti katsoen ollenkaan Suomen historiaan, vaikka blogi väittää siihen keskittyvänsä.

Sanomalehdet tutkimusaineistona ovat erittäin monipuolisia eli vaara sivupoluille eksymisestä on aina olemassa. Pari päivää sitten uhka realisoitui, kun Posttidningarissa huomasin Pietarista lähetetyn sanoman. Välillä nämä ovat hyvin geneerisiä ja kiertävät samanlaisina eurooppalaisissa lehdissä, mutta tässä oli selvästi ajateltu ruotsalaista yleisöä. Aiheena kun oli Venäjän keisarinnaa palvelleen ja Norrköpingissä syntyneen hovimestarinna Katarina Hallmanin kuolema vuonna 1769 eli Katariina Suuren hallitessa.

Ruotsiksi käytetty ilmaisu "Håf-Fröknarnes Håfmästarinna" tuntuu vastaavan englanninkielisen Wikipedia-sivulla hovihierarkian yläreunassa olevia titteleitä Ober-Hofmeisterin tai Hofmeisterin. Mutta titteliä on voitu sanomalehteä varten reivata todellisuutta merkittävämmäksi. En tiedä venäläisestä aristokratiasta mitään, mutta Euroopassa korkeat asemat hovissa vaativat korkeaa syntyperää, mihin Norrköping ei viittaa. Joten en yllättynyt siitä, että Wikipedian Ober-Hofmeisterin -listassa nimeä Hallman tai aviomiehen mukaan Smitt ei 1700-luvun alkupuolella näy. Venäläisen Wikipedian alemman tason hovinaisten listassa ei myöskään tärpännyt.

Verkkohakuni nimellä eivät tuottaneet mitään tulosta, ennenkuin 1700-luvun tutkijoiden FB-ryhmässä yhdelle tutkijalle hakemani hahmo oli ennestään tuttu nimiasulla "Katarina von Hallman". Tämä tuotti pari verkkolöytöä, jonka pohjalta alla minibiografia.

Katarinan isovanhemmat 
Brita Olsdotter ja Samuel Hallman
(Phlanx, Wikimedia, CC BY 3.0)

Marginaalisella Suomi-yhteydellä aloittaakseni Katarinan isänisänisä vieraili Turun akatemiassa vuonna 1657. Hänestä tuli pappi, kuten pojastaan ja tämän Daniel-pojasta, joka oli ensin Götlundan seurakunnassa isänsä apulainen ja kirkkoherra vuodesta 1710. Strängnäsin hiippakunnan paimenmuistoon ei uransa alkuvaiheista ole saatu kovin tarkkaa tietoa eikä avioliittoa Göksholmin linnan pehtoorin tyttären Kajsa Bomanin kanssa ajoiteta mitenkään. Toisten sukututkijoiden työllä Katarinan kaste on helposti löydettävissä vuodelta 1703. 

Götlundan säilynyt kasteluettelo alkaa juuri vuodesta 1703, joten perheen varhaisempia lapset on voinut jäädä tunnistamatta. Katarinalla oli ainakin pikkusiskot Jakobina Birgitta (s. 1708), Magdalena Regina (s. 1710) ja Kristina Sofia (s. 1711). Katarina oli vain 10-vuotias, kun isä kuoli toukokuussa 1713. Seuraava kirkkoherra ei konservoinut leskeksi jäänyttä äitiä eikä ollut lähisukua, joten jonnekin on Götlundan pappilasta lähdetty. Hallman-suvussa riitti pappeja, joista joku on ehkä osoittanut käytännön kristillisyyttä. Mahdollisesti Katarina päätyi Norrköpingiin, joka mainittiin Posttidningarissa syntymäpaikaksi. Götlundaan kaupunkia ei voi sekoittaa, sillä eri lääni ja välimatkaa on pitkälti.

Pian sisarussarja on Hallmaneilta kuitenkin unohtunut, sillä suvun varhainen tutkija ei tuntenut tyttäristä kuin Katarinan. Paimenmuiston tekijällä Magdalena ja Regina ovat eri tyttäriä ja tiedot muutenkin luonnosmaisia. Magdalenan ensimmäiseksi aviomieheksi väitetään Turun koulun rehtoria ja toiseksi Folker-nimistä pappia Tukholmasta. Rehtorilistauksessa ei ole mitään sopivaa, mutta Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli tuntee Vilhelm Reinhold Falkenin, jonka puoliso on etunimeltään tuntematon Hallman. Valitettavasti avioliitolla ei ole mitään ajoitusta.

Paimenmuisto tietää myös, että Katarinan aviomies oli Schmidt, joka oli Venäjän hovin ylikapellimestari. Saksalaisilla muusikoilla on ollut tapana siirtyä pohjoiseenkin, joten ehkä Schmidt on löytänyt Katarinan Ruotsista ja sitten on siirrytty Pietariin. Tai Schmidt on suvusta, joka on muuttanut Ruotsiin jo 1600-luvun alussa. Tai jotain aivan muuta. Google tarjosi näkyvyyden Nikolai Findeizenin kirjaan History of Music in Russia from Antiquity to 1800, Vol. 2. Se tuntee hovista torvensoittajan Anton Schmidt, joka oli palkkalistoilla 1731 ja jäi eläkeelle 9.1.1741. Voin olla yliskeptinen, mutta tämä tuntuu sopivalta papin tyttären puolisolta.

Verkkolähtein väite Katarinan asemasta nojaa varhaiseen sukututkimukseen ja paimenmuistoon. Ensiksi mainitun mukaan  hän oli "Hofmästarinna vid Kejs. Ryska Hofvet med namnet Catharina Petrowna von Hallman" ja jälkimmäisen mukkan "Katarina Alexiewna Petrowna von Hallman, g. m. öfverhofkapellmäst. Schmidt, hofmästarinna vid kejserliga ryska hofvet i S:t Petersburg, där hon antog ryskgrekiska religionen och adlades af kejsarinnan Elisabet, hvars gunstling hon var; hon var med vid revolutionen 1741." En ymmärrä Venäjästä enkä ortodoksisesta uskonnosta mitään, joten jään jumiin jo patronyymiin, jolla ei ole ilmeistä yhteyttä Daniel-nimeen.

Elisabet. Wikimedia

Mutta, jos tieto on oikeassa, Katarina oli Elisabetin hovissa, kastettiin ortodoksiseen uskoon, aateloitiin ja osallistui jotenkin vuoden 1741 vallankumoukseen. Posttidningarissa julkaistun tekstin perusteella Elisabetin kuoltua vuonna 1762 Katarina on säilyttänyt asemansa niin hyvin, että kun hän itse kuoli Katarina suuri maksoi 300 ruplaa hautajaiskuluja, kun kuolinpesä sinetöitiin odottamaan tuntematonta perijää. Pietarissa tiedettiin tällaiseksi mahdolliseksi vain Falk-nimisen miehen kanssa naimisissa ollut sisar Ruotsissa. 

Nimi sopii edellä mainittuun Falkeniin, joka oli Öregrundin postimestari, luotsipäällysmies ja sukelluskomissaari vuodesta 1756, mutta otti toimista eron vuonna 1759. Syynä oli suunniteltu muutto Venäjälle. On houkuttelevaa ajatella, että vaimo muutti mukana ja kohteena olisi ollut Pietari. Mutta silloin perillisiä ei olisi tarvinnut sanomalehdissä kuuluttaa. 

Vapaaehtoisesti Siperiaan lähtenyt

Eilisen Viipuri&Siperia-teeman jatkoksi muutama sana Anna Christina Pülsesta. Hän oli syntynyt vuoden 1692 paikkeilla todennäköisesti Nevanlinnassa, josta isänsä Mathias Pülsen sanotaan muuttaneen Viipuriin. Viipurissa perhe oli ainakin 8.10.1713, jolloin Anna Christina meni naimisiin tanskalaisen Vitus Beringin kanssa. Tämä oli palvellut vuodesta 1704 Venäjän laivastoa.

Venäjän laivaston ja Pietari suuren kanssa Bering kävi kesällä 1716 viimeistä kertaa Tanskassa. Anna Christina oli mukanaan, sillä yhteinen poika kastettiin Nikolain kirkossa Kööpenhaminassa 27.6.1716 isänsä kaimaksi. Kummeina oli Beringin veli vaimoineen, joten ainakin nämä miehensä sukulaiset Anna pääsi tapaamaan.

Vitus kuului perheen pienokaisina kuolleisiin lapsiin samoin kuin Viipurissa vuonna 1726 haudattu Matthias Vitus. Aikuisiksi elivät vuonna 1721 syntynyt Jonas, vuonna 1723 syntynyt Thomas, vuonna 1730 syntynyt Anton ja vuonna 1731 syntynyt Anna Hedvig Helena.

Anna Christinan sisar Ephemia Hedwig meni Viipurissa 21.1.1724 naimisiin kontra-amiraali Thomas Saundersin kanssa ja toinen sisar Hedvig Catharina 17.4.1729 keisarillisen majesteetin assessorin Anton Johann von Saltzan kanssa. Koska Saunders oli virkaiältään nuorempi, mutta asemaltaan korkeampi kuin Bering, on ensiksi mainitun avioliiton tulkittu vaikuttaneen Beringin päätökseen erota Venäjän laivastosta.

Muutaman kuukauden jälkeen hän kuitenkin liittyi siihen takaisin, eron yhteydessä saamansa ylennyksen säilyttäen. 

— Ja missä hän asui Viipurissa?
—- En voi sanoa sitä tarkalleen, mutta tunnettua on, että jo ennen ensimmäistä Beringin Kamtshatkan-matkaa v. 1725 oli hänellä Viipurissa luultavasti oma talo, ja hänen veljensä, perämies Kristian Bering ja rouva Bering ja kolme lasta asuivat täällä ... Kun Pietari Suuri kutsui kapteeni V. Beringiä matkustamaan Kamtshatkan tuntemattoman meren kautta ja tarkastamaan, onko olemassa salmea Siperian ja Amerikan välillä, niin tämä maailmankuulu matka alkoi talvella juuri Viipurista ...

Sija karta sočinisja v Sibirskoj ėkspedicii pri
komande ot flota kapitana Beringa ot Tobolʹska do Čukockogo ugla
Kungliga bibliotek

Tammikuussa 1725 Bering lähti komennettuna tutkimaan Kamchatkaa ja palasi takaisin vuoden 1730 alussa. Viipuriin jäänyt Anna Christina synnytti edellä mainitun Anton-pojan 21.9.1730 ja tyttären Anna Hedvig marraskuussa 1731.

 [Bering] oli löytänyt salmen ja suorittanut erinomaisen hyvin tehtävänsä, mutta hän ei noussut Amerikan rannikolle, ja venäläiset väittivät, ettei hän ollenkaan ollut purjehtinut salmen kautta. Sitä paitsi tsaari Pietari oli muka suullisesti pyytänyt häntä etsimään salaperäistä hopea- tai kultasaarta, jota nimitettiin silloin »Kompanejan maaksi» ja mistä japanilaiset kaivoivat suuriarvoista »mineraalia», joka varmasti oli kultaa. Kapteeni Bering ei ollut löytänyt salaperäistä saarta eikä tuonut Venäjälle kultaa. Tämä rettelö kesti kaksi vuotta. Kapteeni Bering oli uskonnollinen ja harras mies, ja Viipurissa asuessaan hän kävi usein lutherilaisessa kirkossa. Hän uskoi, että Jumala auttaisi häntä, mutta Jumalan tiet ovat merkilliset. Kapteeni Beringin oli pakko mennä Moskovaan selvittämään asiaa, ja sitten hän suuttui ja sanoi: 

»Lähden uudestaan Amerikkaan suorittamaan saman tehtävän!»

Tällä kertaa Anna lähti mukaansa, kahden nuorimman lapsensa kanssa. Pojat Jonas ja Thomas vietiin Tallinnaan tuttavaperheen luo koulua käymään. 

Anna Christinan kirje isälleen
Ohotskista vuonna 1740.
Wikimedia

Pariskunta ja kaksi lasta lähtivät Pietarista 29.4.1733. Seuraavana talvena he olivat Tobolskissa eli Ural-vuorien itäpuolella. Matka jatkui Jakutskiin, jossa oltiin vielä alkuvuodesta 1737. Anna Christina suunnitteli lähtevänsä takaisin päin, mutta jatkoi kuitenkin miehensä mukana vielä 1800 kilometriä Tyynen valtameren rannalle Ohotskiin, jonne saavuttiin heinäkuussa 1737. 

Täällä Anna Christina asui useampia vuosia, ennen kuin lähti yksin paluumatkalle, ollen Moskovassa maaliskuussa 1743 ja Pietarissa syyskuussa. Aviomiehensä oli kuollut joulukuussa 1741 saarella, jolle antoi nimensä, 

Anna Christina kuoli 18.10.1744. Suomalaisissa lehdissä häntä on kutsuttu suomalaiseksi. Jätetään lukijan mietittäväksi onko tämä perusteltua.

Kirjallisuus ja lähteet

Anna Christinan kirjeitä perheelleen löydettiin 1990-luvulla ja Natasha Okhotina Lind&Peter Ulf Møller tekivät julkaisun Kommandøren og konen. Arkivfund om danske deltagere i Vitus Berings ekspeditioner (1997), jota ei Finnan mukaan ole pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Samat tutkijat ovat toimittaneet artikkelikokoelman Under Vitus Bering's Command. New Perspectives on the Russian Kamchatka Expeditions (2003), jota Finna ei tunne ollenkaan kuin ei myöskään edelleen samojen tutkijoiden toimittamaa julkaisua Until Death Do Us Part. The Letters and Travels of Anna and Vitus Bering (2008). (Lisää kirjallisuutta listattuna täällä.)

Näiden sijaan on Google Booksista kuikultu Susan Broomhallin kirjaa Gender and Emotions in Medieval and Early Modern Europe: Destroying Order, Structuring Disorder (2015) ja Claudia Jarzebowskin kirjaa Kindheit und Emotion: Kinder und ihre Lebenswelten in der europäischen Frühen Neuzeit (2018). Jälkimmäisestä käytössä myös tiedoteteksti.

Lisäksi on luettu Vitus Beringin englanninkielistä Wikipedia-sivua, jossa on lähdeviitteet tuoreeseen kirjallisuuteen. Kuolinpäivä tanskalaiselta verkkosivulta, jostan syystä Anna Christinan sivu Genissä on suojattu yksityiseksi.

Beringin kirjeitä on verkossa julkaistu tanskaksi. Yhden kirjeen (pdf) alaviitteistä on poimittu pari yksityiskohtaa.

Matthias Pülsen tulo Viipuriin Nevanlinnasta perustuu luetteloon Viipurin kauppiassuvuista. Luettelossa viitattu Tertin tiedonanto ei anna lähdettä tiedolle. Matthias Pülse on 51-vuotias Viipurin väestöluettelossa 1718, jossa tytär Ephemia Hedwich on 17-vuotias ja Helena Catharina 8-vuotias.

Arkadijus Presas: Kultaa. Nuori voima 11-12/1929

Skyytit Lontoossa

Kuten eilen mainitsin Lontooseen lähtöäni motivoi British Museumin skyyttinäyttely, jota markkinoitiin m.m. YouTube-videoin. Olin siis ostanut siihin (kalliin!) ajastetun lipun jo ennen kotoa lähtöä ja otin käynnin hyvin tosissani. Vaikka tiesin, että esineet ovat Eremitaasista ja osin ennestään nähtyjä (ainakin vuonna 2012 kuvaamani joutsen). Kannattiko niitä Pietarin sijaan lähteä katsomaan Lontooseen? Näyttelyyn, jossa ei saanut valokuvata?

Kannatti. Ensi vierailullani Eremitaasissa eksyin surkeassa kunnossa ja vahvassa valossa olevaan arkeologianäyttelyyn, jonka venäjänkielisistä kylteistä en tajunnut edes ajoitusta. Viisi vuotta sitten samat esineet olivat hienossa ja asiallisessa tilassa (huh!), mutta joko en saanut niihin silloinkaan yhdistettyä leimaa "skyytit" tai se on muististani pudonnut. Jos nyt pysyisi?

Etukäteislukemistona minulla oli syksyn kuolipesäsiivouksessa National Geographicin syyskuun 1996 lehdestä repäisty Mike Edwardsin artikkeli Searching for the Scythians. Siitä ei selvinnyt, että ekat skyyttien aarteet talletti Pietari Suuri. Tästä vaiheesta kertoi näyttelyn alku esineiden ohella niistä 1700-luvulla tehdyin hienoin akvarellein. Siperian vangeista kirjoitettaessani Pietarin retkitoiminta tuli esiin, mutta ei tämä muinaistieteellisyys.

Apropoo Siperia, jota BM:n näyttelyssä toistettiin nimestä alkaen ja korostettiin Siperian rataa rakennettaessa maalatuin maisemin. Näyttelyn kartoissa skyyttien alue oli levitetty kapeaksi nauhaksi, joka ulottui Uralin taakse, mutta ei niinkään pohjoiseen kuin Siperian junarata (jonka yhteys muuhun esitettyyn on näin kysenalaistettavissa). Kun taas NG:n artikkelissa "Scythia" oli piirretty varsin selkeärajaiseksi alueeksi Krimin niemimaalta Kieviin. Onko tulkintaa muuttanut tiede vai politiikka?

Toinen ero artikkelin ja näyttelyn välillä oli se, että BM:n teksteissä kultaesineet määriteltiin skyyttien itsensä tekemiksi ja artikkelissa taas pidettiin varmana, että ne eivät olleet skyyttien omaa kädenjälkeä. Artikkelissa näkemystä perusteltiin liikkuvan elämäntavan vaikeuksilla, näyttelyssä se oli pelkkä "fakta". Tavalliseen museonäyttelyn tapaan.

Näyttelynä Scythians oli hyvin ja hyvin perinteisesti toteutettu, mikä saattaa olla BM:n tyyli. Pikkasen oli äänitaustaa (tuulta, hevosta) ja iso tietokoneanimaatio ratsastajista maisemassa. Ei hevosenlannan tai vitriinin hampputeltan tuoksuja  - tosin minä en olisi jälkimmäistä tunnistanutkaan. Oli upeita kultaesineitä (joiden paino olisi kiva tietää) ja orgaanisia jäänteitä ihosta ja vaatteista. Ihan niinkuin Eremitaasissa, jonka isoimpia hautalöytöjä ei toki oltu Lontooseen kuljetettu. (Huom., Eremitaasissa (ainakin vuonna 2012) kultaesineitä pääsee katsomaan vain erillisellä kierroksella aarrehuoneeseen, jossa ne ovat tietenkin irti muusta esineistöstä.)

P. S. NG-artikkelista vielä Suomea sivuava pätkä talteen:

Although Scythian kurgans are numerous, the middle Don was mainly populated by another group under Scythia's dominion. Perhaps they were the Budini, who, according to Herodotus, had brighgt yeays and ruddy complexions. Some scholars speculate that the Budini were in  fact Finno-Ugrians, the rootstock of Finns as well as of fair-haired peoples of Siberia.

Muistaakseni nykyteorioiden mukaan esivanhempamme olivat skyyttien aikaan paljon pohjoisemmassa.

Kustaa III sodan sotavangit

Aikakauslehtiä virtuaalisesti selatessa tuli vastaan ahvenanmaalaisen vuonna 1770 syntyneen Daniel Sorrin lyhyt elämäkerta lehdessä Hembygden 4/1911. Mielenkiintoinen sinänsä, mutta erityisesti lyhyen sotavankeuskuvauksen tähden.

Samma år [1789] d. 24 Augusti blef jag wid Swänsksund til lika med monga andra til fonga tagen och Kom i fiendens händer och fördes Konunga Ricket Ryssland i genom alt in til swarta hafwet, men hwad för Ett elände siukdom och hungersnöd mig där wederfores är åbeskrifwerligit. År 1791 d. 16 Maius kom jag på Swärges Ricke och gränsor igen och hwart hederlipen Emottagen.

Mustallemerelle asti! Minuahan kiehtoi Suuren Pohjan sodan vangeissa se, että he palasivat Suomeen (tai Ruotsiin) nähtyään asioita ja maisemia, jotka olivat muille täysin vieraita. Vaikka kyseisessä tutkimuksessa törmäsin samoissa paikoissa II maailmansodan suomalaisiin sotavankeihin, en ole ollenkaan ajatellut välin jäävien sotien mahdollisesti Venäjää nähneitä vankeja.

Onko heistä edes kirjoitettu? Kysyin Kustaan sodan vankien perään Facebookin 1700-luvun tutkijoiden ryhmässä ja vastaukset olivat vähäisiä. Yksi viittasi 1950-luvulla kirjoitettuun sukuhistoriaan, jossa vangittujen upseerien vaiheista ei osattu sanoa mitään. Toinen tiesi Ukrainan Gammalsvenskbystä kirjoitetun, että sinne päätyi jotaikin vankeja ja osa jäi sinne sodankin jälkeen. Omatoimisesti löysin verkosta Anders Winbergin sotapäiväkirjan (pdf).

Päästyäni kirjastoon Pekka Kilpisen Valistunutta sodankäyntiä 1788-90. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta tarjosi tiedon kahdesta muusta vankeusajan kuvauksesta. Näistä Johan Jacob Burmanin
Anteckningar förda under tiden från år 1785 till år 1816 julkaistiin 1800-luvulla.

Kilpisen kirjan löysin Jussi T. Lappalaisen Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790 kirjan lähdeluettelosta. Lappalainen lainaa edellä mainittua Winbergin tekstiä ja kertoo sitten ilman lähdeviitteitä, että

[Upseeri]vankeja siirrettiin sitten pitkin Viroa, Liivinmaata, Luoteis-Venäjää ja Inkeriä - se oli useimmille mielenkiintoinen, joskin raskas kiertomatka - kunnes heidät rauhanteon jälkeen syyskuussa päästettiin Pietarista venäläisten tarjoamilla aluksilla tai itse kustannetuilla hevoskyydillä Suomen puolelle.

Miehistövankien asema oli paljon heikompi. Heidän majoituksensa jätti paljon toivomisen varaa, muona joutui usein varkaiden käsiin, ja venäläiset sotilaat ja siviiliväestö kohtelivat heitä vihamielisesti. (s. 155)

  Myöhemmin selviää, että vankeja ei ole tosiaankaan tarkemmin tutkittu.

... runsaasta 10000 vangista aimo osa pääsi palaamaan. Palanneiden määrää ei ole koskaan laskettu, ja jo se edellyttäisi vähintään kaikkien katselmusluetteloiden ja kirkonkirjojen läpi käyntiä. (s. 200)

Jos palanneita ei ole laskettu, miten voidaan tietää "aimo osan" palanneen? 

Kädetön ja jalattomat 1700-luvulla

Dagligt Allehandassa 7.12.1772 julkaistu, todennäköisesti Anders Gillbergin kirjoittama kirje, siirtyi alun vanhoista ihmisistä vammautuneisiin.

Jag har warit god bekant med en gammal Öfwerste-Lieutenant med Capitains Indelning wid Säxmäki Compagnie, Byttner, som redan i yngre Åren, igenom en Hand-Granats kastande för et ungt Fruentimmer, förloradt sin högra hand; men, igenom en i handens ställe inrättad Trä-Machine, förde sin Wärja wäl nog wid Marcher och Parader[?]gar: äfwen som han med wänstra handen want sig, ej mindre at skrifwa en god, ren och läslig Hand-Stil, [?] Wirka och Brodera, med hwilken Konsts lärande och underwisande til unga och förnäma Fruentimmer i Ryssland, under förra Fångenskaps-Tiden, han ej allenast förwärfwadt sig kläder och Föda, utan ock Medel.

Onko kyseessä Hämeen jalkaväkirykmentin Michael von Bütner, joka yhdessä esi-isäni kanssa "seikkailee" kirjassani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22?! Jos on, niin sarjassa lähteitä liian myöhään. Gillbergin tekstin perusteella puisella kädellä miekkaa heiluttava mies kelpasi edelleen upseeriksi ja Venäjän vankeudessa saattoi elättää itsensä opettamalla nuorille naisille virkkausta ja kirjontaa.

Seuraavaksi kirjoittaja mainitsee puujalkoja Tukholmassa käyttävän luutnantin ja erinomaisia puuastioita tehneen jalattoman vanhan sotilaan Hollolassa.

Äfven har jag kändt en Lieutenant Fårbes, som i stället för förlorade fötter och ben, geck åren 1738 och 1739 i Stockholm på Trä-Machiner i Stöflar och med godt besked beställde om sina Angelägenheter. Likaledes en gammal Krigsman i Pyhäniemi och Hollola, med aldeles affrusna fötter, som giorde de bästa, fastaste och wara[?]aste Trä- och Lagg-Kärl här i Orten, af hwilka jag ännu har och nyttjar åtskilliga, ehuru de äro inemot 20 år gamla.

Teeman päättää lyhyt maininta Hollolan pastoraatin (eli seurakunnan?) kappalaisista, joista toisella on vammautunut käsi ja toiselta puuttuu silmä.

Här i Hollola Pastorat äro twänne Capellaner, som förswarligen förrätta sina Ämbeten, ehuru den enas högra hand och [?]m är alldeles förwissnad, samt den andra är enögd. 

Hollolan pappisluettelon mukaan kirjoitushetkellä emäseurakunnan ainoa kappalainen oli Benedikt Stephander.

Kuvan pohja kirjasta The choice works of Thomas Hood, in prose and verse (1881). Flickr Commons

Lenin-museo lauantaina

Onneksi ehdin käydä katsomassa Lenin-museon ennen sen uusimista. Kesällä uudelleen avatussa museossa, johon viime lauantaina tutustuin, kaikki oli toisin. Niin kuin pitikin.

Museon pitkä historia oli toki näkyvillä sekä säilytyskaapeissa

että aloitusvideolla, jonka käsikirjoitus tyylikkäästi Leninin näkökulmasta kuvasi Leninin yhteyden Suomeen (lue: Tampereelle) ja onnistui siirtymään Leninin kuoleman jälkeiseen aikaan esitellen museon vaiheita.

Varsinaisempi museo alkoi suurlakon ja Venäjän vallankumouksien rinnastamisella. En heti saanut juonesta kiinni, mutta kierrettyäni ja mietittyäni tulkitsin koko museon nyt kertovan nimenomaan Suomen ja Neuvostoliitto/Venäjän suhteista. (Kotimatkan lukemiseksi nappaamani vihkonen kertoi, että museossa "Suomen ja Venäjän yhteinen historia herää eloisana, monisävyisenä ja kriittisenä".)

Tulkinta oli haasteellista siksi, että aikakauden päätekstitaulua lukuunottamatta esittelytekstit olivat varsin lyhyitä ja niiden merkitys kokonaisuudessa ei aina auennut heti eikä hetkenkään päästä. Eli jättää mietittävää, mikä ei ollenkaan huono asia.

Rajuin rinnastus olivat sisällissodat ja niiden jälkeen poliittisin syin vangitut. Eihän sitä mielellään ajattele, että itsenäisestä Suomesta löytyi jotain, mitä voi perustellusti verrata Neuvostoliiton vankileireihin. Mutta kun on, niin on.

Toisen maailmansodan jälkeen näyttelyssä tehdään konkreettinen u-käännös. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa on nyt politiikan ohella mukana kauppa. Eli tavarat.

Minusta näyttelyuudistus oli onnistunut ja toivotan Lenin-museolle menestystä Vuoden museo 2017 -kisassa sekä muutenkin. Finalisteista yhtä en ole nähnyt, se olisi niinkin kaukana kuin Vantaalla...

Itäisen naapurimme maisemia pari sataa vuotta sitten

Siperia-kirjani meni painoon tietenkin runsaasti kuvitettuna, että sain kirjaan enemmän siv... informaatiota. Haravoin ilmaisia ja laillisia kuvia pitkin ja poikin. Iso osa oli valitettavasti liian myöhäisiä kuvaamaan 1710-lukua. Muutenkin näissä ulkomailla tehdyissä kuvissa on lähdekritiikki tarpeen, kuten olen aiemminkin todennut.

Tästä huolimatta, tehdyn työn hyödyntämiseksi, esille vuonna 1815 painetun kirjan Le Costume ancien et moderne ; ou, Histoire du gouvernement, de la milice, de la religion, des arts, sciences et usages de tous les peuples anciens et modernes, d'après les monumens de l'antiquité et accompagné de dessins analogues au sujet kuvitusta

Novgorod

Moskova

Talonpoikia

Talviliikenne

Venäläinen tanssi

Sisäkuva

Sauna

Viimeinen on identtinen pari vuotta aiemmin (1812-1813) julkaistun kirjan Illustrations de Les peuples de la Russie saunakuvan kanssa. Kuten kirjan nimestä voi arvata, siinä on lisää kuvia Venäjältä. Aiheet ovat samoja kuin yllä ja kuvillakin on selviä yhteyksiä.

Suomalainen tutkimusmatkailija Schulman?

Siperia-kirjaani työstäessäni silmäilin Ulla Ehrensvärdin artikkelia kokoelmassa Poltava. Krigsfångar och kulturutbyte (2009). Ehrenvärd mainitsee Tobolskista maaaliskuussa 1720 itäisempään Siperiaan lähteneen tutkimusmatkan, jolle osallistui sittemmin von Strahlenberg nimellä tunnettu sotavanki. Hänen kirjaansa olin jo lukenut ja piirtämistään kartoista tietoinen. Uutta oli tieto, että matkalla oli myös "unge finländske tecknaren Carl Schulman".

Suomalaiseksi piirtäjäksi Schulmanin toteaa myös SBL:n artikkeli., jonka mukaan Schulman pääsi retkeltä kotimatkalle Strahlenbergin kanssa. Ilmeisesti hänet on mainittu joko Strahlenbergin tai retkeä johtaneen Messerschmidtin tekstissä? Niissä tuskin on lisää hänen taustatietojaan. (Messerschmidtin julkaistua päiväkirjaa vilaisin. Schulman mainitaan useita kertoja.)

Siperia-projektin vuoksi minulla on (taas) ArkivDigital-tilaus voimassa ja olin harjoitellut sotavankien etsintää asiakirjoista (niistä samoista, joita kävin muutama vuosi sitten Ruotsissa asti lukemassa). Niinpä pystyin nopeasti tarkistamaan, ettei Schulman ollut mukana korkea-arvoisempien vankien rekisterissä. Teoriassa hän olisi voinut löytyä Strahlenbergin kanssa samoista listoista, mutta Strahlenberg mainittiin Moskovassa kotimatkallaan vain yhdessä paperissa, jossa ei näy Schulmania.

Tanskalaisen kielimuseon (!) tekstissä Schulman on "ruotsalainen koulupoika" eli mahdollisesti lapsena vankeuteen joutunut? Ellei joku ole erehtynyt kääntämään sukunimeään kuvaukseksi. Museon sivun toimittaja on ilmoittanut oheisen siperialaisen riimukiven piirroksen Schulmanin tekemäksi.

Näkemys koulupojasta sai vahvistusta kun selailin vielä kerran läpi Erkki Kansanahon kirjan Heränneitä karoliineja. Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa (1950), jossa erityisesti kerrotaan erään Wreechin Tobolskiin perustamasta koulusta. Sivulla 158 mainitaan "tsaarin palveluksessa ollut englantilainen tutkimusmatkailija ja lääkäri Schermesser, joka auttoi oppilaitosta rahallisesti ja sai erään oppilaan, Karl Schulmanin apulaisekseen tutkimusmatkoille". Erittäin mielenkiintoista, sillä Schermesserin reissu on aivan toinen kuin edelleä mainittu. Tai ainakin ainoa matkansa, josta tiedän on vuonna 1717 päättynyt keikka Kiinaan, josta Lorentz Lange on kirjoittanut raportin.

Kansanahon päälähde on Wreechin kirja Wahrhaffte und umständliche Historie von denen Schwedischen Gefangenen in Rußland und Siberien, jota ei ole ilmeisesti koskaan käännetty millekään kotimaiselle kielelle. Puolen vuoden saksan opinnot 20 vuotta sitten riittävät Schulmanin paikantamiseen hakemistosta:

Tekstin silmäilyn perusteella kyse on tämän kirjoituksen alussa mainitusta tutkimusretkestä, johon Kansanaho lienee omatoimisesti sekoittanut väärän nimen.

Sivulla 168 Kansanaho sanoo Karlin isän olleen kapteeni Schulman, mutta mihin perustuen? Selannut Lewenhauptia ja huomannut, että Viipurissa vangittiin kapteeni Joakim Niklas Schulman, jonka vaimo Anna Elisabet Knorring kuoli vuonna 1718 Tobolskissa? Anrepin taulustossa pariskunnalla on vain tytär, mutta siitä puuttuu myös Joakimin kuolinaika.

Venäjän korkeimman vuoren katoaminen

Eilen aamulla aurinko paistoi kauniisti, mutta minä tuhersin sisätiloissa käsikirjoitustani. Sain sotavankini vihdoin kuljetettua Moskovasta Solikamskiin eli Ural-vuoriston tuntumaan aivan Siperian rajalle. Kyllä tämä tästä.

Ellei sorru sivupoluille. Yhdessä sotavangin kirjoittamassa Solikamskin kuvauksessa mainittiin, että lähellä kaupunkia kohosi Venäjän korkein vuori: Pavdinski Kameen. Aika marginaalista, mutta googlasin nimen kumminkin. Enkä löytänyt kuin 1800-luvun alun ranskankielistä kirjallisuutta. Kirjoitusasua hieman muokkaamalla hakutuloksena pari englanninkielistä kirjaa samalta ajalta.

Purin turhautumista Twitteriin

1700-luvun alussa Venäjän korkein vuori oli "Pavdinskoe Kameen, 6780 feet". Mitähän sille sitten tapahtui?
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) March 14, 2015

Ja jatkoin googlailua oletuksenani, että oli tarkoitettu jotain korkeaa vuorta Solikamskin lähistöllä. Arvoin koordinaateiltaan lähimmän ja sijoitin alaviiteeseeni. Seuraavalla tauolla Twitterissä odotti tiedonanto.

@K_KM_K Nykykorkeudeksi annetaan 941 metriä eli reilut 3000 jalkaa. Ihan hienon näköistä seutua: http://nashural.ru/Mesta/pavdinskiy-kamen.htm @sami_sundell
— Niko Lipsanen (@nlipsane) March 14, 2015

Hups, oli jäänyt venäjänkieliset sivut hakutuloksista avaamatta?! Pieni moka...

Konekäännetty venäjä on yhtä mahdotonta kuin konekäännetty suomi. Sain kyllä sen verran tolkkua, että sijainti on oikealla suunnalla, joten uskoisin, että kyse on samasta huipusta, jota luultiin Euroopassa yli sadan vuoden ajan kaksi kertaa korkeammaksi.

@K_KM_K Kaivostoimintaa siellä on ollut, mutta ei tuo nyt näytä siltä, että puolet vuoresta olisi louhittu pois. Omituista. @sami_sundell
— Niko Lipsanen (@nlipsane) March 14, 2015

@nlipsane @sami_sundell Todnäk 1800-l enemmän kävijöitä ja joku huomasi mittavirheen. Viimeiset maininnat kirjallisuudessa ~1826.
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) March 14, 2015

@K_KM_K @nlipsane Hauska sinällään, että nyt ei tahdo löytyä edes mainintaa. Niin katoaa mainen kunnia.
— Sami Sundell (@sami_sundell) March 14, 2015

Palatsin nautinnoista kieltäytynyt

Siperia-projektini puitteissa olen (kiitos Googlen digitoimien kirjojen(*)) tarttunut useaan 1700-luvulla painettuun tietokirjaan. Memoirs of Peter Henry Bruce, Esq. (1782) ei tainnut sisältää mitään oleellista, mutta kylläkin sivulla s. 143, vuoden 1715 kohdalla tarinanpätkän suomalaisesta miehestä.

At this time Knez Golitzin, general of our army in Finland, sent an old man to Petersburgh, aged one hundred and twenty years; of a healthy constitution, had all his senses entire, and walked strait. The czar took much pleasure in conversing with him, and offered to keep him at court, where he might end his days in ease; but the old man begged his majesty to permit him to return to his native place, saying, he had been used to hard labour and spare diet, and if he should noe alter his way of living, it would very soon cut him off: if he were allowed to live in his former way, he hoped God would ass some years more to his days; upon which consideration, the czar, having given him a present, sent him home again; I heard six years after this that he was still alive.

Miehen iäksi siis väitettiin 120 vuotta ja siksi hänet oli kuljetettu tarkemmin määrittelemättömästä Suomen osasta Pietariin Pietari suuren ihmeteltäväksi. Tämä olisi halunnut pitää miehen palatsissa, mutta suomalainen argumentoi, ettei hän yksinkertaiseen elämään tottuneena kauan siellä eläisi. Toisin kuin lukuisat muut isonvihan yhteydessä Venäjälle viedyt, hän pääsi ennen rauhan tekoa takaisin kotiin.

Onkohan tämä tallentunut mihinkään suomalaiseen historiaan? Vilkunan Vihaa en ole kannesta kanteen lukenut, tunnustan. Sisällysluettelon mukaan siinä käsitellään tarinaperinnettäkin. Mistä myös

• Mantila, Matti: Loppuun kerrottu katastrofi : isoviha unohtuvana suullisena perinteenä

Ja muistaessa vielä talonpoikain kapinasta Nurmeksessa vuonna 1710 kertovaa fiktiota.

• Johan Albert Bergman: Nevalaiset. Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta

(*) Suhteellisen myöhäisessä vaiheessa projektiani ajatellen ilmestyi bibliografia In the Lands of the Romanovs: An Annotated Bibliography of First-hand English-language Accounts of the Russian Empire (1613-1917), jossa on valmiiksi listattuna suurin osa käyttämästäni kirjallisuudesta. Ja sain siitä pari uuttakin nimikettä, jotka uusilla hakusanoilla myöskin läytyivät Google Booksista.

Bibliografian rajavuosien ulkopuolelle jäi Olli Bäckströmin blogissaan referoima kertomus englantilaisesta palkkasoturista, jonka matka Venäjälle 1609-1610 kulki Suomen kautta: Osa 1, Osa 2 ja Osa 3

Piirroksen Pietari Suuresta tarjosi Rijksmuseum.

Aikatasoja matkalla Siperiaan

Siperian karoliinivankien projektini on edistyy perin hitaasti, mutta on tarjonnut paljon ajateltavaa. Vaikka Castrénin matkakertomuksia ehdin jo hyödyntääkin, silti hämäännyin kun 1700-luvun ja 1800-luvun matkakertomuksissa Moskovan ja Kasanin välissä kiinnitettiin huomiota suomalais-ugrilaisiin kansoihin.

Missä määrin Suomesta Venäjälle viedyt tajusivat olevansa "omiensa" joukossa? Moniko sattui Moskovaa lähestyessään kuulemaan Tverin karjalaiskylässä kieltä, josta saivat lähes selvää?

Ehdottomasti hätkähdyttävin yhteys karoliinien reitin varrella tuli esiin googlatessani Kama-joen maantieteellisiä nimiä. Haku tarttui Helsingin Suomalaisen Klubin ylläpitämään sivustoon Suomalaiset sotavankileirien saaristossa. Erik Halmeen kertomuksessa suomalaisia sotavankeja kuljetettiin vuosien 1941 ja 1942 aikana täsmälleen samoissa maisemissa kuin seuraamiani karoliineja 230 vuotta aiemmin.

Kokemuksissa oli varmasti yhtäläisyyksiä. Tässä kohtaa ainakin

Laivamatkalla Jelabugaan saimme evääksi leipää ja lasitölkkeihin pakattua hernesäilykettä. Meikäläisille jaon suoritti Pauri. Jako ei mielestämme sujunut tasapuolisesti ja siitä porukka moitti Pauria. Hän selitti upseereille kuuluvan enemmän, jota me taas emme käsittäneet.

Näkymä Kasanin kaupunkiin kirjasta "Russia on the Borders of Asia. Kazan, the ancient capital of the Tartar Khans: with an account of the province to which it belongs, the tribes and races which form its population" British Libraryn digitoimana, Flickr Commons

Siperiaan viety anoppi

Siperia-projektini puitteissa selailin M. A. Castrénin suomennettuja matkapäiväkirjoja (Tutkimusmatkoilla pohjolassa. 1967), joissa olikin kuvausta oikealta suunnalta, runsas sata vuotta myöhemmin. Hyttyset ovat ja pysyvät, olettaisin.

Geneerinen venäläinen kaupunki.
Kirjasta Travels in various countries of Europe Asia and Africa, Wellcome Library, London

Kirjaani ei kuulu, mutta blogiin sopii mainittavaksi, Castrénin Permissä toukokuussa 1845 kohtaama seurue: "maanmiehemme, luutnantti Eriksson, joka oli vaimo ja anoppi mukanaan matkalla kymmeneksi vuodeksi Ohotskiin". Anopin Castrén totesi olevan "rouva Christén, jonka runsaat, mutta silti halvat annokset kaikki Helsingin ylioppilaat hyvin tuntevat".

Hiski-haun perusteella aviopari voisi olla 21.2.1845 Ensimmäisen Suomen Meriekipaasin seurakunnassa vihityt

...[KORJAUS 2.7.2014: Biografiakeskusen edustaja totesi spostitse "Hiskin (ja rippikirjan) mukaan Ericsson vihittiin 9.3.1845; 21.2. oli kuulutuspäivä."] ...

"midsk. m. Adolf Justus Ericsson" ja "dem. Gust. Fredr. Christén" Helsingin kaupunkiseurakunnasta. Sotilasarvo ei stemmaa, mutta Biografiakeskuksen artikkelin mukaan kyse on kuitenkin oikeasta pariskunnasta, sillä "Ericsson ylennettiin 12.2.1845 luutnantiksi ja siirrettiin Ohotan meriekipaasiin Itä-Siperiaan."

Artikkelin kirjoittajalla on avioliiton aika ja paikka väärin eikä hän ole löytänyt mitään tietoja Gustava Fredrika Christénin vanhemmista. Kiitos verkkosukupuun päivittäjän alkuperäislähdelinkitysten perhe löytyy rippikirjasta 1836-1861 (I Aa:8, s. 213), jossa on varmuuden vakuudeksi maininta Gustava Fredrikan avioliitostakin. Rippikirjan mukaan Gustava Fredrika on syntynyt Helsingissä 2.2.1824 (tämäkin siis Biografiakeskuksella väärin) ja kastelistauksen mukaan vanhempansa ovat "Rådst:Vaktm: Joh: Fr: Christén " ja "Sofia Wilhelmina Dahl".

Väliin kuva ajan Helsingistä kirjasta Vyer af Helsingfors och dess omgifningar (1851)

Rippikirjassa on Sofian (s. 1799) rivillä maininta matkustustodistuksesta ja paluusta takaisin. Paluu takaisin näkyy myös Helsingin kaupungin osoitekalenterissa (1848), jossa on rivi Christén, S.W., Borgar-Enka. [Gårdsägare: Duldin, Gård N:o 3, Gatan: Constantis, Qvarteret: Pantern.] Tämän sain tietooni ulkoistettuani ruoka-annostensa etsinnän KysyMuseolta-palvelun kautta Helsingin kaupunginmuseolle. Vastauksessa oli myös arkisto- ja kirjavinkkejä, joilla voisi edetä varsinaiseen tutkimukseen.

(Gustava Fredrikan sisar Mademoiselle Maria Sofia Christén (s. 29.7.1821) avioitui Helsingissä 30.10.1838 kämnerinoikeuden notaari Anders Gustaf Bergmanin kanssa ja tämän kuoltua meni Helsingissä 28.10.1856 naimisiin  turkulaisen leipurimestari Abel Petterssonin kanssa.)

Historiasta jotain tietämisen tuskaa

Tämän vuoden piti olla historiamielisille tasalukujen ystäville ensimmäisen maailmansodan alun muistelua ja sitä se on nyt tavalla, jota ei olisi toivonut. Olisimmepa voineet epäuskoisesti ihmetellä sitä, etteivät ihmiset tuolloin heti arkkiherttuan ampumisen jälkeen ymmärtäneet olevansa ajautumassa vuosien sotatilaan. Mutta kun itse jätin Ukrainan mielenosoitusten seuraamisen väliin pikkuasiana...

Vielä ikävämpiä rinnastuksia löytyy Natsi-Saksasta, jonka demokraattisesti valitusta johtajasta tuli diktaattori, joka alkoi yhdistämään valtakuntaansa alueita ilman, että Euroopan muut valtiot suuremmin älähtivät. Ja järjestipä vielä komeat olympialaisetkin.

Kesälle on varattuna Laatokan risteily ja vapun jälkeen olin ajatellut käydä Viipurissa. Mutta nyt arveluttaa.

Rauhanliitto, Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea järjestävät Helsingissä mielenosoitukset keskiviikkona 26.3. ensin aamulla Ukrainan suurlähetystöllä (Vähäniityntie 9) ja iltapäivällä 16.30-17.30 Venäjän suurlähetystöllä (Tehtaankatu 1). Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan mielenosoituksiin rauhan ja kansainvälisen oikeuden puolesta. (Facebookissa tarkemmat tiedot.)

Kuvituksena Kansalliskirjaston digitoima Intouristin mainos "Erikoisen halpa seuramatka työläisille Leningradiiin ja Moskovaan heinäkuun 29 p:nä 1939"

Maslenitsa ja suomalaiset Pietarissa

Käynnissä olevan kirjaprojektini ansiosta olen oppinut itselleni uusia asioita Venäjän historiasta ja tavoista. (Hieman olin sentään historiaa jo aiemmin lukenut.) Ikinä en ollut aiemmin kuullut esimerkiksi heidän laskiaisviikostaan, josta August Ahlqvist kertoi 1800-luvun puolivälissä seuraavasti

Maslenitsa eli voi-viikko on pitkän paaston alus-viikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, vaan jolloin voita, maitoa ja munia vielä saapi nauttia, ja vastaa siis Katoolisten karneval'ia.[...] Kuin paaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kasvikunnallista (sillä kalankin syöminen ei oikeastaan ole luvallista), kuin viinan ja teenkin nautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty ja nainutkin ei saa koskea vaimoansa, niin arvaa syrjäinenkin hyvin, kuinka ahnaasti jokainen "oikea-uskoinen" maslenitsana kokee kaikilla mainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsä pitkän paaston ajalla. [...] Koko viikon pitävät kaikki itsensä niin vapaana kaiken-laisesta työstä, että kuin minä satuin alusta viikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään, hän vastasi siitä tällä viikolla ei tulevan mitään, sillä renkiänsä eli piikaansa ei hän muka voinut niin kovaan työhön käskeä, ja pyysi minun jättämään kylpemiseni toiseen viikkoon, "sillä nyt on maslenitsa".

Ilmeisesti siksi, että kaikki halusivat juhlia, tehtiin Pietarissa erityisjärjestelyjä kyytimiesten saamiseksi. Kirjassa Russia - As Seen and Described by Famous Writers todetaan laskiaisviikon alusta

Carnival commences on Sunday at noon and continues till the close of the succeeding Sunday. The salutation during the week is "Maslanitza," or "Sherokie Maslanitza," "Sherokie" meaning, literally "broad," indicating a full amount of pleasure, and the facial expression accompanying this salutation shows plainly that unrestrained enjoyment is the aim and object for the week. Upon the discharge of the time gun at noon, there emerge from all parts of the city tiny sleighs driven by peasants, chiefly Finns, who for the time are allowed to ply for hire by the payment of a nominal tax imposed by the police or city corporation. Most of these Finns are unable to speak Russian intelligibly, although living at no great distance from the capital. It is said that from 5,000 to 10,000 of these jehus come annually to St. Petersburg for Maslanitza, and they add materially to the gaiety of the city as they drive along the streets. These Finns are mostly patronized by the working-classes, for the simple reason that their charges are lower than the ordinary isvozchick, or cabby.

Sanomalehtihaussa löytyi Oulun Ilmoituslehdestä 19.2.1892 maininta suomalaisten toimimisesta kuskeina. Alla näkymä tuolloiseen pääkaupunkiimme (SLS. Flickr Commons).

Eksoottinen, Suomea sivuava uutinen

Hapuilin vaihteen vuoksi amerikkalaisia sanomalehtiä ajatellen, että esiin tulisi sieltä jotain jota en muualta älyäisi hakea. Aloitin haravoinnin varhaisimmimmista vuosista ja löysin ensimmäisen erikoisuuden vuoden 1846 lopulta.

New-York Daily Tribune raportoi 10.11.1846 (vastaava uutinen Vermont watchman and State journal 12.11.1846) Kaukasuksen sankarin Schamylin pojan karanneen. Uutinen ei kerro pojan nimeä, mutta taustoittaa hänen elämäänsä. Poika oli 8-vuotiaana joutunut venäläisten vangiksi (ilmeisesti vuoden 1836 paikkeilla). Itse keisari oli järjestänyt pojan sotilaskoulutukseen, jossa poika menestyi erinomaisesti. Poika ei käyttänyt omaa nimeään eikä puhunut perhetaustastaan, josta opettajat ja muut oppilaat olivat tietämättömiä.

Sotilaskoulutuksen jälkeen 18-vuotias poika sai paikan luutnanttina Suomen rykmentissä / Suomeen sijoitetussa rykmentissä. Syksyllä 1846 hän yhtäkkiä hävisi. Esimiehelleen jättämässään kirjeessä hän paljasti kotimaansa ja perhetaustansa sekä kertoi lähteneensä isänsä ja veljiensä luo. Arveltiin, että matkan ensimmäinen etappi oli Ruotsi.

Uutisen ainoa varsinainen kosketuspinta Suomeen on viimeinen lause, jonka mukaan "rikas suomalainen talonpoikaisperhe" oli pidätetty epäiltynä paon avustamisesta.

Koko juttu kuullostaa kuin keksityltä, mutta verkkosivuilla surffailu kertoo, että Schamyl oli verta ja lihaa. Venäläiset kaappasivat häneltä kaksi (!) poikaa, joista toisen Schamyl uhrasi panttivangiksi vain 6-vuotiaana vuonna 1839. Tämä Djemal-Eddin/Cemaleddin kasvoi valkovenäläisessä aristokraattiperheessä, kääntyi kristityksi ja oli upseerina venäläisissä joukoissa kunnes hänet vuonna 1855 vaihdettiin isänsä ottamiin vankeihin. Sanomalehtiuutisen poika oli ilmeisesti nimeltään Muhammed Şefi. (Pojista kertoivat verkkosivut tämä ja tämä.)

Yllätyksekseni venäläisessä Suomessa Kaukasuksen vapaustaistelijasta löytyy sanomalehtimainintoja, jopa ennen kiinniottoaan. Suometar kutsuu häntä 18.8.1848 "vuoriväen mainioksi johdattajaksi"! Isä ja pojat kuvattiin kiinnioton jälkeen Pietarissa vuonna 1859 (Wikimedia)

P.S. Edettyäni selailussa runsaan kymmenen vuotta eteenpäin löytyi oheinen uutinen (Daily gazette and comet 12.12.1860), jossa näkyy, että uutisointi tilanteesta Italiassa oli Suomessa sensuroinnin väärti. Kuka lienee vuotanut Bergin kirjeen Tukholmaan?

Suomensukuiset Pietarissa

Amerikkalainen Isabel F. Hapgood viimeisteli vuonna 1895 kirjan Russian Rambles, jossa hän kertoo ensisijassa kokemuksistaan Pietarissa. Ensimmäisen kerran mainitessaan suomalaisen (tai mahdollisesti suomensukuisen) Hapgood käyttää adjektiiveja "wooden-faced, blond". Puukasvoisuus on hänelle niin kiinteästi osa suomalaisuutta että sama sana löytyy pidemmästä pätkästä, joka käsittelee suomalaisia torikauppiaita:

The Finns at the market were not to be mistaken for Russians. Their features were wooden; their expression was far less intelligent than that of the Russians. The women were addicted to wonderful patterns in aprons and silver ornaments, and wore, under a white head kerchief, a stiff glazed white circlet which seemed to wear away their blond hair. These women arrived regularly every morning, before five o'clock, at the shops of the baker and the grocer opposite our windows. The shops opened at that hour, after having kept open until eleven o'clock at night, or later. After refreshing themselves with a roll and a bunch of young onions, of which the green tops appeared to be the most relished, the women made their town toilet by lowering the very much reefed skirt of their single garment, drawing on footless stockings, and donning shoes. At ten o'clock, or even earlier, they came back to fill the sacks of coarse white linen, borne over their shoulders, with necessaries for their households, purchased with the proceeds of their sales, and to reverse their toilet operations, preparatory to the long tramp homeward. I sometimes caught them buying articles which seemed extravagant luxuries, all things considered, such as raisins. One of their specialties was the sale of lilies of the valley, which grow wild in the Russian forests. Their peculiar little trot-trot, and the indescribable semi-tones and quarter-tones in which they cried, "Land-dy-y-y-shee!" were unmistakably Finnish at any distance.

Alla Nevan rantaa Pietarissa 1900-luvun alussa. Kuva George Eastman Museum, Flickr 

Venäläinen historiakulttuuri?

Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! Mitä me heistä luulemme ja tiedämme (2013) yllätti positiivisesti. Ei kevyttä kerrontaa vaan monipuolista mietintää maidemme suhteista ja niiden välisestä sivilisaatiorajasta.

Liukkonen aloittaa "historiaan, muistiin ja muistin politiikkaan" liittyvillä pohdinnoilla, "koska niillä on yhä suurempi roolinsa eurooppalaisessa valtapolitiikassa". Hän perustelee historiasta ja muistista "jauhamista" menneisyyden muovaaman identiteetin ymmärtämisellä.  Lisäksi historiasta on "Venäjällä tullut kiistelty itseymmärryksen lähde, "menneisyyteen sijoitettua politiikkaa"."

Muistin ja historian politisoinnista kirjoittaessaan Liukkonen ei viittaa lännen tutkijoihin vaan virkistävästi minulle vieraisiin nimiin Igor Turbakov, Maria Mälksoo ja Aleksander Etkind.

Liukkonen suhtautuu kriittisesti väitteeseen, "ettei Venäjällä ole edes aloitettu neuvostomenneisyyden arviointia". Jos näin uskoo ei ole seurannut "venäjänkielistä tutkimusta, kirjallisuutta tai kulttuuri- ja mediakeskustelua menneisyydestä". Julkisuudessa on vahvemmin "virallinen katsantokanta", jolla on puolustauduttu "liberaalia menneisyystyöskentelyä vastaan". Muistinhallintapyrkimykset eivät tee historian ja muistin prosesseista yksisuuntaisia: "kerran irti päästettyjä voimia [ei] voida enää täysin peruuttaa".

Menneisyyden käsittely on siis aloitettu ja jossain määrin käynnissä. Mutta myöhemmin (s. 23) Liukkonen toteaa, että "menneisyyden työstämisen sijaan on julistettu linnarauha, jonka sisäisille ja ulkoisille haastajille näytetään hampaita. Puhumattakaan siitä, että alettaisiin neuvostoaikaisista selvitellä, kuka teki mitä ja kenelle".

"Mikä valitaan itseymmärryksen ja moraalisen pääoman pohjaksi, kun poliittinen menneisyys on niin täyskäännösten riivaamaa ja sisäisestikin ristiriitaista? Toistaiseksi on valittu se linja, ettei valita mitään johdonmukaisesti, vaan otetaan käyttöön kulloiseenkin tilanteeseen sopivin kertomus."

Omaa kieroutunutta käsitystäni Venäjän historiakulttuuriin kuvaa se, että yllätyin kun luin Svenska Dagbladetin jutun siitä, että venäläiset(kin!) etsivät edelleen toisen maailmansodan kaatuneiden jäänteitä. Aiheesta on tehnyt Johanna Dahlin väitöskirjan Kriget är inte över förrän den sista soldaten är begraven: Minnesarbete och gemenskap kring andra världskriget i S:t Petersburg med omnejd.

Venäjän arkistojen omituisuuksista olen lukenut Jussi-Pekka Hakkaraisen blogista. Värikästä kuvausta oli myös Anthony Beeverin esityksessä Stalingrad and Berlin: researching the reality of war ja Oxfordin yliopiston konferenssissa Research Approaches to Former Soviet States: A Practical Introduction. Historiatietouteen Venäjällä ja Virossa liittyy Oxfordin yliopistosssa vuonna 2011 Ted Gerberin pitämä esitys Ethnic, socioeconomic, linguistic, and political sources of ideational cleavage: history wars in contemporary Estonia.

Aihetta sivuten linkitettäköön vielä Kuolan niemimaan saamelaisista tehty tutkimus. Ja mainittakoon myös tuore Venäjän kansalaisuuspolittiikkaa käsittelevä kirja Russian Citizenship: From Empire to Soviet Union, josta keskustellaan Russian History Blog:ssa.

Kuvituksena Alexei Venetsianovin maalaus sadonkorjaajista. Venäjän valtionmuseo via Google Art via Wikimedia Commons. Alla samasta paikasta saman taiteilijan näkemys riihestä.

Nähty: Kansallisteatterin Neuvostoliitto

Viime syksynä näin pari juttua muistitiedon päälle rakennetusta lähihistoriaa kuvaavasta teatteriesityksestä ja luonnollisesti kiinnostuin. Eilen oli sopiva fiilis poiketa Kansallisteatterin lippumyymälään ja kysyä Yhteishyvästä huomaamiani alennuslippuja Neuvostoliittoon. Ystävällinen lippukassa totesi, että saman illan näytökseen saisi lipun puoleen hintaan, joten sinne sitten.

Erityisesti ensimmäinen puolisko näytelmästä vastasi odotuksiani ja antoi ajateltavaa. Otsikon lisäksi perheistä ja tiedon jakamisesta niiden sisällä. Mitä halutaan kertoa ja mitä kuulla.

Neuvostoliitto oli eräille sekä 20/30-luvun että 60/70-luvun suomalaisille unelmien ihmemaa. Totuus selvisi enemmin tai myöhemmin. Virkistävästi sota-aika jätettiin väliin ja kyse oli nimenomaan yksilöiden suhteesta naapurimaahan. Ja kerrottuna yksilöiden kautta, henkilöhistoriallisesti, joten pidin esityksestä väliaikaan asti.

Mutta olisin pitänyt enemmän hieman tiiviimpänä ja vähemmän teatraalisena. Todennäköisesti lavastus on yksinkertaisempi kuin näytelmä on kiertämässä, mutta Villensaunassa oli otettu turhan monta elementtiä käyttöön. Väliajalla kuulin, että lavan pöly oli tuntunut konkreettisesti ensimmäisessä rivissä. Onneksi ei neljännessä.

Näytelmän pohjana olleet haastattelut tuotiin mukaan alussa esitettyinä kysymyksinä ja lopussa pitkähkönä pätkänä vastauksia. Jälkimmäisiä en varsinaisesti kaivannut, mutta toivon tietenkin, että tallenteet ovat päätyneet johonkin arkistoon.

Melkein esityksen veroinen kokemus oli aulan Fedja-kulma, johon tutustuin näytelmän alkua odottaessani. Nuoret lapset olivat piirtäneet kolmisenkymmentä kuvaa liittyen näytelmään Fedja-setä, kissa ja koira. Näytelmän nähtyään? Kontekstia ei kerrottu tarkasti ja aloin miettimään minkälaista olisi yrittää kuvien avulla rekonstruoida jossain tulevaisuudessa näytelmän sisältöä. Ihmisiä, talo, nelijalkaisia eläimiä, traktori, sade (?), salama (?). Todellisuudesta ja kokonaisuudesta saataisin vain kalpea ja vääristynyt kuva. Niinkuin monesta muustakin lähteestä.
 

Kuvat: Leningrad ja Moscow, OSU Special collections and archives, Flickr Commons

Ripaus Venäjän historiaa

Amazonin verkkokirjakaupassa pyöriessä tuli eteeni Martin Sixsmithin kirja Russia. A 1,000 year chronicle of the wild east. Totesin, että tietoni Venäjän historiasta ovat jokseenkin olemattomat ja laitoin kirjan tilaukseen. Sivun alareunan lukija-arvioissa joku nipotti, että kirja ei ollut kaikenkattava, mutta kun muististani löytyi vain pajarien partoja katkova Pietari ja eurooppalaista taidetta keräävä Katariina...

Sixsmithin 500-sivuisesta kirjasta noin sata sivua oli aikaa ennen vuotta 1800, seuraavat sata sivua aikaa ennen vallankumousta ja loput 1900-lukua, joka jälleen kiinnostaa minua vähiten, mutta joka minun kannattanee myös lukea. Aikanaan.

Venäjän alkuhämäristä muistin toki Novgorodin ja tarun, jossa ensimmäiset hallitsijat valittiin Ruotsista. Mutta mielikuvani, jossa venäläiset viettivät seuraavat vuosisadat kärkkyen Suomen itärajalla mahdollisuutta vallata alue ortodoksiselle uskolle, olivat ripauksen epätarkkoja. Yllätyksekseni venäläisten kääntymys kristinuskoon tapahtui vasta 988 eli ei oleellisesti aikaisemmin kuin Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kansa ei käänny samalla minuutilla kuin hallitsija.

Lisäksi Venäjällä oli Sixsmithin tekstin mukaan muita prioriteetteja kuin laajentuminen luoteeseen. Lukuunottamatta Novgorodia porukka oli mongolien vallan alla pari sataa vuotta, mikä oli minulle täysin uutta tietoa. Olettattavasti kuitenkin koulussa kerrottu. Itärajallamme eivät siis olleet "venäläiset" vaan novgorodilaiset?

Kokonaisuuteena venäläisten historia vaikutti aika paljon tuskaisemmalta kuin suomalaisten.

Sixsmithin populääriesitystä (ja YouTube-videota Russia, the Kievan Rus, and the Mongols: Crash Course World History #20) pitänee rikastaa vielä tieteellisemmällä kirjallisuudella, mutta kirjansa tarjosi hyvän alun. Suomalaisessa kirjassa Suomi olisi ollut korostetusti mukana/keskiössä. Sixsmithin tekstissä fokuksessa on Venäjän valtiomuodon autoritäärisyyden pitkä historia. Se jättää ulkopoliittiset suhteet alkuvuosisatoina marginaaliin, jossa "meidän" Jaakko de la Gardien Moskovan retki jää mainitsematta eikä Ruotsin kanssa käydyillä sodillakaan ole merkitystä.

Toki Suomi löytyy kirjan hakemistosta. Talvisota saa kokonaisen sivun, jonka alaviite on esimerkki kirjoitusnäkökulman merkityksestä:

In the final weeks of the fighting, Britain and France had been actively planning to send troops to help the Finns. The likely consequence would have been a catastrophic war between the USSR and the Western Allies. Fortunately, the Norwegians refused permission for the Allied forces to cross their territory.

Kuvituksena yllä Alexander Golovinin maalaus Fyodor Chaliapinista Boris Godunovin roolissa (wikimedia) , Ilja Repinin Volgan lautturit (wikimedia) ja Enthousiasme russe. Daumier, Honoré (1808-1879). Lithographe. (Gallica). Positiivisempana lopetuksena kuva kansanjuhlasta Pietarissa 1804, Kansalliskirjaston digitoimana.

Tolonen, joka tapasi keisarin (4/4)

 Keisarilla oli omat tarkoitusperänsä talonpoikien rakkautta haikaillessaan eikä savolaismiesten tapaamista ollut mitään syytä pitää salaisuutena. Tapiosta kopioituna löytyy sanomalehdestä Tähti 24.7.1863 uutinen

Kolme talonpoikaa, nimittäin lautamies Tahvo Tolonen Kuopiosta, talollinen Johan Lindström Pielavedeltä ja Samuel Sairanen Säämingistä kuuluvat Pietarissa voinkauppamatkoillaan Johannuksen alus-viikolla ollessansa käyneen H. M. Keisarin luona Tsaarien hovissa ilmottamassa kiitollisia tunteitansa Hänen Majesteetillensä suomalaisia hyvästi pitämisestä ja suomenkielen suosimisesta. Tässä lienee tarpeellinen muistuttaa, ettei nämä miehet olleet mitään maakunnan lähettiläitä, eikä heillä ollut siihen valtakirjaa keltään muilta, ainoasti osmasta puolestansa tekivät se, mikä heille vasta Pietarissa ollessansa oli tuumaksi tullut.

(Tsaarien hovi _voisi_ tarkoittaa Tsarskoje Seloa, jonka vuoksi yllä sieltä Wikipediasta löytynyt akvarelli 1850-luvulta.)

Tolonen saa nyt siis etunimen, jota Valvojan kirjoituksessaan Veijola ei hänelle suonut.  Abel-veljensä muistelmissa Tahvo on täysin sivuosassa, mutta luulisi hänestä paikallishistoriallisissa teksteissä olevan lisätietoa, kun miehen kädessä kerran kynä pysyi.  Keisarille kirjoitetun kirjeen lisäksi Tolonen kirjoitti ja kustansi ainakin kirjasen Kerjäläisukko eli neuvoja ja varoituksia talonpojan säädylle. Tapiossa
todettiin omakustanteesta 9.8.1862

Kirjasen sisällyksen jätämme lukian itsensä arvosteltavaksi, mainitsemme ainoastaan tässä Tolosen hyvän tahdon ja tarkoituksen, nim. että hän on ilmaiseksi luvannut yhden kappaleen tätä kirjasta jokaiseen maamme lainakirjastoon, kuin vaan näiden kirjastoin hoitajat sitä pyytävät täältä herrain P. Aschan ja kumpp. kirjakaupasta sekä pitävät huolen sen lähestyskustannuksista.

Pätkän elämäkertaa Tahvo Tolonen on saanut Louhessa 27.4.1891. Tekstissä, joka kopioitiin moneen muuhunkin julkaisuun, kerrotaan pääasiassa railakkaasta poismuutosta Maaningasta. Lopuksi kirjoittaja toteaa

Taka-aikoina kuuluu Tahvo Tolonen liikkuneen kirjallisellakin alalla. Hänen tekemäkseen sanotaan erästä pientä kirjaa, nimeltä "Kerjäläispoika". Siinä kerrotaan olleen yhteiskunnallisia aatteita, jotka käyvät samaan suuntaan kuin muutamat "Moskowskija Wjädomostin" parannusehdotukset. Mutta tämän kirjoittajan ei ole onnistunut saada sitä kirjaa käsiinsä.

Tahvo Tolosen kuolinilmoitus julkaistiin Savo-Karjalan etusivulla  30.6.1893. Hän oli kuollut "77:nellä ikävuodellansa" ja jättänyt jälkeensä sekä lapsia että lapsenlapsia.