Urheillut kirjakauppias

Lohjalla 21.5.1864 syntynyt Johan Konstantin Lindstedt kävi viisi luokkaa suomalaista normaalikoulua Helsingissä. Hän muutti sitten Pietariin, jossa Anton Lindebergin kirjakaupassa tehdyn työn ohella vuosina 1885-89 sai mitaleja ja palkintoja "kilpailuissa voimistelun, uimataidon, soudun, luistelun y.m. aloilla" (SK 14/1894). Esimerkiksi Hämäläisestä 2.2.1887 saatiin lukea, että

Tohtori W. F. Krajewski, suuri voimistelunharrastaja Pietarissa, oli t. k. 23 p. luokseen kutsunut muutamia voimistelijoita Schumannin sirkusseurasta sekä niiden kanssa kilpailemaan yksityisiä voimistelijoita. Kilpailusta kertoessaan sanoo Peterburgski Listok että eräs suomalainen Lindstedt teki semmoisia vaikeita voimistelutemppuja, jommoisia eivät kyenneet tekemään ne, joilla voimistelu on virkana. Sama Lindstedt oli joku aika sitten kiivennyt Iisakinkirkon kuvun päälle, kävellyt käsillään nojapuilla ja balanserannut aivan kuin vähemmässäkin korkeudessa. 

SK 20/1927

Kun Lindstedtiä haastateltiin Suomen Kuvalehteen 20/1927 hän kuittasi Iisakinkirkon tapauksen 

"Joo — se johtui eräästä vedosta, jonka löimme englantilaisessa Arrow- klubissa. Seisoin [käsipuilla käsilläni] kaksi kertaa peräkkäin, että uskoivat... Muuten olin ainoa suomalainen tuossa klubissa ja otin monta kertaa osaa soutokilpailuihin"

Kesällä 1888 Lindstedt oli suorittamassa reservipalvelustaan Tuusulassa ja kiinnitti huomiota pyöräilemällä sieltä Keravan asemalle 51 minuutissa (U. S. 22.7.1888). Seuraavana talvena Lindstedt herätti 

yhä suurempaa huomiota Pietarissa pikaluisteilijana. Viime sunnuntaina pidettiin siellä taas pikaluistelu Petroffskin saarella. Myöhästyneenä sattumalta itse kilpailusta luisteli hra L. koetteeksi 1 engl. peninkulman matkan ensi kerralla 3 minuutissa 10 1/5 sek. ja levättyään 1/2 tuntia saman matkan 3 minuutissa 8 1/5 sek. Peterburgskaja gazieta sanoo tämän ennätyksen nopeimmaksi, mitä kukaan konsanaan on saavuttanut; sillä ei venäläinen A. Panshinkaan, joka tähän asti on saanut kantaa maailman pikaluistelijasankarin nimeä, ole sellaista tulosta osottanut. (Hämeen Sanomat 19.3.1899)

Suomen Kuvalehti 14/1894

Helsinkiin Lindstedt palasi vuonna 1889. Tuolloin hän oli, Suomen Kuvalehteen 20/1927 tallennetun muistelunsa mukaan, 

työssä Vickströmin kirjakaupassa (nykyisessä Akateemisessa kirjakaupassa) ja työpäivä alkoi klo 7.30 aamulla ja päättyi klo 8 illalla. Mutta erehtyypä se, joka luulee, että me oppilaat ja kauppa-apulaiset pääsimme silloin pois. Eikö mitä. Silloin tuli isännän vieraat ja heidän takiaan täytyi kauppaa pitää auki ainakin tunnin vielä. En minä tiedä, tekikö hän sen tahallaan vai ei. Joka tapauksessa me pääsimme ajamaan vasta hyvin myöhään illalla.

 

Minulla oli polkupyörä, joka oli melkein sellaista mallia kuin nykyisetkin polkupyörät. Luulen, että se oli ensimäinen, joka Suomessa oli. Ostin sen Venäjältä. Silloin olivat käytännössä n. s. korkeat pyörät, joissa etupyörä oli hevosen korkuinen ja takapyörä kuin mäyräkoira. Minulla oli kovin vaikeaa ajaa sellaisella pyörällä, kun minä olin niin lyhyt. [1,61 metriä] Mutta omalla pyörälläni ajoin kovaa. Joka päivä ajoin harjoitukseksi noin 80 kilometriä.

  

Minun pyörässäni oli 112 tuuman välitys, nykyään on välitys vain n. 80 tuumaa. Sellainen pyörä on raskas polkea. Mutta kilpailuissa minä näytin kuinka kovaa sillä saattoi ajaa. Toiset polkivat niin tiheästi, ettei paljon jalkoja erottanut. Minä poljin harvaan ja hartaasti, ja takapyörä vonkui ja minä pääsin kovempaa kuin toiset. Silloin minä olin kovin köyhä mies. Hyvät ajajat olivat kaikki pyöräkauppiaitten palveluksessa. Heillä oli varaa panna kilpailua varten kolmekin pyörää kuntoon. He tekivät niin, että kun ajettiin pitkää maantiematkaa, niin myötätuulessa heillä oli toinen pyörä kuin vastatuulessa, kummassakin tuulen mukaan sovitettu välitys. Minä ajoin samalla pyörällä koko ajan ja jos koetatte ajaa vastatuuleen suurella välityksellä 40-50 kilometriä, niin tiedätte, miltä se maistuu.

 

Kukaan toinen ei ajanutkaan minun pyörälläni. Se oli liian raskas heille. Itse minä harjoittelin tavattomasti. Joka päivä harjoittelin esimerkiksi kyykkyynlaskeutumista. Mutta en yksikseni, se oli aivan liian helppoa. Minä käskin kaksi miestä mennä roikkumaan selkääni ja sitten minä vasta aloin kyykkyynlaskusarjan. Tällä tavalla sainkin hirmuiset jalkavoimat. 

Tätä kirjoittaessani Lindstedtillä ei ole Wikipedia-sivua, mutta sellainen on antikvariaatillaan, joka toimi Helsingissä vuosina 1891-1919. Vuonna 1927 Lindstedillä oli 

antiikkisten tavaroiden kauppa Helsingin Cityssä, "vastapäätä Villen apteekkia", kuten hän itse sanoi. Kaikennäköisten kirstujen, piironkien ja hyllyjen, veistoksien, posliini- ja lasitavaroiden keskellä olevilla kaposilla kujilla tuli itse Joh. K. Lindstedt vastaan. Pieni, matala mies, jonka silmät ovat yhtäti kirkkaat ja tuimat, vaikka onkin runsaasti yli 60 vuotta vanha. Täytyy ainakin osapuilleen tuntea miehen tavat — ja niinpä kättäni ojentaessani purin hampaat yhteen ja vastasin Lindstedtin kädenpuserrukseen täysin voimin. Täytyy olla sisukas mies kestääkseen Lindstedtin puserrusta ja vähän väliä hän kysyy: jokos sulaa? Mikä tahtoo sanoa, että joko kävijä pyytää armoa. Mutta kun tulija ei näyttänyt olevan armonpyyntipäällä, tarjosi Joh. K. Lindstedt vasemman käden ja sitten seurasi pitkällinen puserrus sillä kädellä. Tätä äänettömästi käytyä taistelua kesti muutaman hetken ja sen keskeytti tavarapinojen takaa ilmestynyt kaupan hoitajatar, joka hätääntyneenä huomautti, että jokin kallisarvoisista tavaroista voi särkyä...

Minne lie päätynyt J. K. Lindstedtin valokuva-, lehtileikkele- ja palkintokokoelma, johon toimittajalla vuonna 1927 oli mahdollisuus tutustua? Palkintojen "joukossa oli m.m. suuri hopeapokaali, jonka Joh. K. Lindstedt sai vastaanottaa entiseltä suurajajalta John Touruselta. Pokaali on n. s. pehmeätä hopeaa, jossa 99 osaa on selvää hopeata. Niin arvokasta pokaalia tuski Suomessa muuta onkaan."