Tyrvään kirkolla kesällä 1883

Kalle Kuusela, Lusto CC BY 4.0

Ote Matkamuistelmista (Aura 4.8. & 23.8.1883)

Iltapäivällä lähdin, saatuani erään miehen kirkonkylästä oppaakseni, katsomaan Tyrvään vanhaa kirkkoa. Kun annan kaikille vanhoille muistoille suuren arvon, niin olin aivan hyvällä mielellä sinne käydessäni, sillä varmaksi otaksuin, että koska Tyrvääläiset uudenkin kirkkonsa ovat noin jalosti kaunistaneet, niin eivät he myöskään vanhaa temppeliänsä vähemmän kunnioita. Mutta siinä toivossani petyin. 

Tämä, kauniilla niemekkeellä sijaitseva ikivanha rakennus, osoitti olevansa kaikkea tavallistakin hoitoa vailla. Minun harras toivoni on, että sellaisia kiinteitä muinaismuistoja, kaikkialla niinpä Tyrväässäkin, suojeltaisiin ja rappiolle joutuneita paikkoja korjattaisiin, kuitenkin niiden alkuperäistä muotoa hävittämättä. 

Puheena olevaa rakennusta katsellessani sain useoilta henkilöiltä kuulla, että sen lattian alla on yksi "palssameerattu" papin ruumis, mutta nyt jo niin lian ja roskien peittämänä, ett'ei siitä voi tarkkoja havannoita tehdä. Ansaitsishan sekin paremmin säilyttää ja olis puhdistettava, joll'ei se jo ole myöhäistä. 

Kun oppaani havaitsi puheistani, että pidin isossa arvossa tuollaista vanhaa rakennusromua, niin alkoi hänkin puolestaan kertoa tietojansa. Hän sanoi (jonka totuutta, outo kun olen, en mene takaamaan), että tätä vanhaa kirkkoa muutamia vuosi sitte oli käytetty tavallisena rehulatonakin. Joku kirkon palvelia nimittäin teki heinän sen ympäris töllä ja säilytti niitä kirkossa, jossa myöskin kutut vohlineen kävivät aterioitsemassa. Tästä kertomuksesta muistui mie leeni: tämä huone on ollut rukoushuone, mutta sittemmin muutettu kuttujen luolaksi ja jätin, jonkillaisilla ikävyyden tunteilla, tuon usein mainitsemani rakennuksen.

Tyrväältä Tukholmaan lähteneet sisarukset

FB-ryhmässä Släktforskning i Finland kysyttiin keväällä 2020 Hornborg-tutkijoita. Vinkkasin Sukukirjan ja otin talteen linkin, sillä kysyjä esitteli mielenkiintoisen ihmiskohtalon.

Lähtökohtana oli ja on Karkussa 8.2.1760 syntyneen Abraham Hornborgin perhe. Tämä Turun akatemiaakin käynyt mies suoritti maanmittaritutkinnon ja avioitui Johanna Margeta Limonin kanssa vuonna 1784, samoihin aikoihin kun sai varamaanmittarin paikan kotiseudultaan. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa on epävarmana tietona, että Johanna Margareta (s. 25.5.1762) oli varsinaisen maanmittari Johan Limonin tytär. Samalla syntymäpäivällä varustettu Johanna Margareta on Limonin lapsisarjassa rippikirjassa 1778-1786 (s. 13), joten epävarmuutta ei mielestäni ole. Perheen lasten eno Johan Magnus oli siis "Saarna-apulainen Tyrväällä 1787, kirkkoherran apulainen 1789, pitäjänapulainen 1806" ja toinen eno Gustaf Fredrik oli ylioppilasmatrikkelin mukaan "lääninviskaali", mutta Matti Wallan virkamiesmatrikkeli ei häntä tunne.

Tiedot Hornborg&Limon-avioliiton lasten kasteista Tyrväällä kertovat rippikirjojen kanssa (RK 1787-1796 s. 13, 168, 1799-1805 s. 263) useista muutoista, jotka eivät viittaa merkittävään maaomaisuuteen:

Törmän talo, Ekon kylä (Margareta Christina s. 20.6.1785) 

? (Lovisa Albertina s. 26.12.1786) 

Ruoksamon kylä (Bernt Abraham s. 9.3.1789) 

Törmän talo, Ekon kylä (Johan Gustaf s. 14.3.1792) 

Loorun puustelli, Koivulan kylä (Carl Anders s. 19.5.1794)

Nuupalan kylä (Edla Johanna s. 17.5.1796, Pehr Adrian s. 7.2.1799 (kuoli 2kk vanhana), Gustaf Fredrik s. 19.12.1799 (kuoli 3vk ikäisenä)), 

Laukulan kylä (David Christian Decimus s. 26.12.1801).

Abraham Hornborgin kuollessa 13.4.1811 asuinpaikkansa oli hautauskirjauksen mukaan Stormin kylä, mutta rippikirjassa hän oli Nuupalan itsellisiä. Samassa rippikirjassa on lähtöpäivät Christina Margaretalle ja Berndt Abrahamille, joka oli lähtenyt 14.6.1806. Christina Margareta oli ottanut muuttokirjan 1800, palannut 1801 ja lähtenyt uudelleen vuonna 1805 (?1806). Jossain välissä nimensä yläpuolelle on lisätty kirjaimet Qv. eli Tyrväällä tiedettiin aviottomasta lapsesta tai sellaisen mahdollistamasta elämästä.

Berndt Abraham vei muuttokirjansa vuoden 1807 alussa Tukholman Södermalmille Katarinan seurakuntaan (BI:1:39). Tuolloin tittelinsä oli opiskelija, mutta hän oli satulantekijän opissa muuttaessaan vielä samana vuonna pohjoisempaan Jakobin ja Johanneksen seurakuntaan (BI:1:25v). Siellä hän meni 9.11.1813 naimisiin lesken kanssa (EII:4 190 hakemiston mukaan). 

Pikkuveli Johan Gustaf henkikirjoitettiin 1810 Tukholman Jakobin ja Johanneksen seurakunnassa hatuntekijän oppipoikana (n:o 1254, s. 331). Hän muutti sieltä vuonna 1813 Enköpingiin (BII:1:109r). Jakobin ja Johanneksen seurakuntaan päätyi myös vuonna 1812 (BI:1 99r) Klaran seurakunnasta (BII a:1:283) hatuntekijän oppipoikana Carl Anders. Hän muutti jälleen vuonna 1815 (BII:1:141ar) ja sitten Falunista Tukholmaan tulleena suutarin kisällinä Luulajaan vuonna 1816  (BII:2:13v).

Myös veljesten isosisko Margareta Christina päätyi Tukholmaan vuoteen 1809 mennessä (Sabbatsberg A3:181). Hän muutti Klaran seurakunnasta Jakobin ja Johanneksen seurakuntaan 1812 (BII a:1:283). Seuraavana vuonna hän kävi Tukholmassa, mutta palasi takaisin Tukholmaan. FB:ssä asiaansa esittänyt epäili Margaretan elättäneen itseään prostituutiolla. Hän oli löytänyt myös tiedon vuonna 1827 syntyneestä pojasta.

Margareta Christina kirjattiin 1.10.1830 Sabbatsbergin köyhäintaloon (A3:181, BI:1 2). Tuolloin muita lähiomaisia ei ollut Tukholmassa vaan Johan Gustaf oli Helsingissä ja Carl Anders Torniossa. Berndt Abrahamin mainitsemattomuus voi viitata suhteiden rikkoutumiseen tai tämän kuolemaan. Kun Margareta Christina kirjattiin köyhäintalosta ulos 3.3.1832 hän oli lähdössä työnhakuun, mahdollisesti Suomeen (BI:1:40, 44a). 

Vuonna 1839 Margareta Christina toi Tornioon Tyrväällä elokuussa päivätyn muuttokirjan. Jonkin aikaa hän eli hatuntekijäveljensä luona (muuttaneet, RK 1830-38 s. 21). Jo vuonna 1841 hän oli takaisin Tyrväällä (RK 1841-47 s. 39), jossa hänet vihittiin 30.12.1845 avioliittoon juuri leskeytyneen ensisen kersantin Thomas Hertellin kanssa. Avioliitosta ei tullut pitkää ja lopun elämänsä Margareta eli sisarensa kanssa. Margaretha kuoli 19.11.1859 ja Lovisa Albertina 3.5.1854 (RK 1850-57 s. 41, 1857-65 s. 46).

Rautajoen Selma-emännän elämästä

Keikyän Kiviniemen Uotilassa 23.3.1861 syntynyt tyttö sai nimen Selma Fransiska. Hän oli 5-vuotias isänsä kuollessa joulukuussa 1866. Äiti jäi emännöimään Uotilaa, jonne siis sijoittuu Selman tyttären myöhemmin kirjaama muisto nälkävuosista

Päivät päästään kulki loputon jono nälkäisiä ihmisiä ruokaa pyytäen. Jokaiselle annettiin keittoa ja leivänpala ja lähetettiin edelleen. Eräänä päivänä Selma-tyttönen seisoi keittiön portailla ja ojensi nälkäiselle kokonaisen leivän. Tästä hän sai selkäsaunan. Annokset täytyi säännöstellä, jotta antamista olisi riittänyt kaikille.

Isäpuoli tuli taloon vuonna 1869 ja pari vuotta myöhemmin uusperhe muutti Huittisten Takkulaan. Sieltä käsin Selma kävi kansakoulua ja sai yksityisopetusta ainakin ruotsin kielessä. Kaksi velipuoltaan lähetettiin oppikouluun.

Takkula toimi kestikievarina. Siellä yöpynyt Tyrvään Rautajoen isäntä piti näkemästään ja lähetti kotiin päästyään työmiehensä kosimakirjeen kanssa Huittisiin. 19-vuotias Selma vastasi myöntävästi 17 vuotta vanhemmalle miehelle, jolla oli aiemmasta avioliitostaan kaksi nuorta lasta, ja aloitti työnsä emäntänä.

Rautajoen isännän kuolema jätti Selman 28-vuotiaaksi leskeksi viiden pienen lapsen kanssa. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hän solmi uuden avioliiton seitsemän vuotta itseään nuoremman miehen kanssa. Tässä avioliitossa syntyi seitsemän lasta.

Rautajoen vuonna 1910 laajennettu päärakennus

Vuonna 1903 Selma sai viestin, että 21-vuotias poikansa, joka oli opiskelemassa Davosissa eläinlääkäriksi, oli sairastunut keuhkotautiin ja oli kuolemaisillaan. "Hän lähti heti tiedon tultua Kalle-veljemme kanssa pikaisinta tietä Sveitsiin. Kun he saapuivat perille, Lauri oli juuri kuollut. Äidin suru oli lohduton." Tämä ei jäänyt viimeiseksi surun hetkeksi, sillä vuoden 1918 sodassa Selma menetti aviomiehensä ja Yrjö-poikansa. Pirjo Tuomisen romaanissa Tulen väri punainen Selma on tämän jälkeen armoton:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.
Selma ei järkkynyt.
’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Kahdeksan vuotta sodan jälkeen kirjoitettiin Kotilieden lukijoille:

Pistäydypä Rautajokeen, kun Satakuntaa satut kulkemaan! Herttaisen vastaanoton sinulle takaan. Kauniin talon ystävälliset asukkaat, Selma-äiti lapsineen auliisti sinulle näyttävät kotinsa puutarhoineen, navettoineen y. m. nähtävyyksineen ja nuoren tyttären tarjoama kahvi virkistää kulkijan mieltä. Jos olet kukkien ystävä, näytetään sinulle Selma-äidin kauniit kukkaset, jos harrastat erikoisesti käsitöitä, ruoanlaittoa, puutarhanhoitoa t. m. s., löydät talon emännästä ymmärtäväisen asianharrastajan. Eikä sinun tarvitse ajatella, mistä keskustella, asiat sujuvat itsestään kuten aina silloin, kun joutuu tekemisiin paljon kokeneen, elämää ymmärtävän ihmisen kanssa. [...] Hän on osannut sen mitä ei moni osaa: ettei saa tuijottaa itseään sairaaksi menneisyyteen eikä pelätä tulevia onnettomuuksia, vaan on elettävä nykyinen hetki oikein. Samalla kun hän on ollut mitä parahin äiti lapsilleen, on hän ollut sydämellinen ja avulias emäntä palvelusväelleen ja alustalaisilleen. Yleisempiäkin asioita harrastaessaan on hän kuulunut m. m. Tyrvään kunnan valtuustoon, kansakoulun ja Tyrvään yhteiskoulun johtokuntiin, puhumattakaan paikkakunnan monista sivistysriennoista, joita hän aina on tukenut, missä on voinut.

Rautajoen emäntä kuoli 74-vuotiaana vuonna 1935.

Lähteet:

• Helmi Airila: Selma Vitikkala, Rautajoen emäntä Tyrväällä. Kotiliesi 2/1926
• Anneli Lehtimäki: Rautajoen naiset. Orpana 1/1990 (pdf)
• Lea Toivola: Pirjo Tuominen: Veren väri punainen
• Huittinen rippikirja 1861-67 s. 782, Huittinen 1868-77 s. 155 (Keikyä), 796

Jooseppi & Abraham Tyrvenius (2/2)

Sukupuuleikkauksen myötä tarpeettomaksi tullutta tekstiä, jonka alkuosa tässä, vanhasta käsikirjoituksesta. Julkaisua varten tehty pientä korjailua, mutta osa lähdeviitteistä puutteellisia ja muutakin täydennettävää olisi.

Piispan kirjeissä oli vuodesta 1628 lähtien käsketty seurakuntia aloittamaan ns. historiakirjojen pitäminen. Tyrvään ensimmäinen säilynyt haudattujen luettelo on vuodelta 1646.[16] Se on tuskin Joosepin käsialaa, hänen poikansa Abraham hoiti kirkkoherran velvollisuuksia isänsä puolesta jo vuonna 1642.

Tyrvään kirkolle ostettiin vuonna 1646 ensimmäinen suomalainen vuonna 1642 painettu Raamattu 37 taalarin ja 16 äyrin hintaan.[17] Syksyllä 1645 tilattiin kirkkoon uusi saarnatuoli. [18]

Abraham hankki itselleen Tyrvään kylästä Kaistin sekä yhdisti siihen pari muuta tilaa. Tyrvään kylän talot oli rakennettu Kokemäenjoen alun eteläiselle rannalle. Kaistista varustettiin ratsumies vuodesta 1648.[19]

Maakirjakarttaan Abrahamin omistama talo Tyrväänkylässä on merkitty 1:llä
Öffwer Satagundens Häradh, Törfwis Sochn [Tyrvää, Paavila ("Paffvilaby")]. (MHA A 1 78-79)

Tukholma vuoden 1650 paikkeilla. Sjöhistoriska museet, Wikimedia

Isänsä puolesta Abraham teki vuonna 1655 matkan Ruotsiin valtiopäiville.[21] Suomesta matkusti 5 muuta pappia ja säädyn kokonaisvahvuus oli 50.[22]

Isä Jooseppi eli pitkän elämän, mutta ei päässyt nauttimaan terveydestä viimeisinä vuosinaan. Jo vuonna 1647 häntä kuvataan ikäloppuna, halvaantuneena ja vaivaisena miehenä.[23] Hän kuitenkin jatkoi nimellisesti virassaan kuolemaansa asti. Jooseppi siunattiin haudan lepoon 84-vuotiaana vuonna 1656, todennäköisesti kirkon lyhyiden lattialankkujen alle, lähelle sakastin oviaukkoa.

Abraham valittiin isänsä kuoleman jälkeen, vuonna 1656, kirkkoherraksi. Hänellä oli jo omaa perhettä vaimon Kaarina Mikontytären kanssa. Tytär Brita oli syntynyt kesällä 1645.[24] Poika Isak oli varmaankin Britaa vanhempi, sillä hän aloitti opintonsa Turun akatemiassa syyslukukautena vuonna 1658. Vuoden 1654 paikkeilla syntynyt Anders oli todennäköisesti pari vuotta vanhempi kuin kolmas tunnettu poika Johan.[25] 

Helluntaipäivästä 1662 Abraham oli sairas ja hän kuoli marraskuun alussa 51-vuotiaana. Isä Abraham ja poika Isak uskoivat sairauden johtuvan noituudesta. Agnes Tyrvään kylästä oli ajatellut poikansa vaimoksi huittislaisen noidan Pietari Sinkan vaimon sisarta, mutta Abraham oli kuitenkin vihkinyt pojan toisen morsiamen kanssa. Näin syntyi epäilys, että Agnes oli järjestänyt Abrahamin sairauden. Asiaa selvitellessä saatiin Sinkan vaimo lupaamaan, että hänen miehensä parantaisi kirkkoherran.

Pietari oli tuomittu noituudesta kuolemaan jo sekä Euran että Huittisten käräjillä. Hovioikeus oli lieventänyt tuomion maastakarkoitukseksi ja lainsuojattomuudeksi. Sinkan vaimo kuitenkin tiesi, missä miehensä piilotteli. Ennen kuin hän pääsi miehensä kanssa keskusteluyhteyteen, tämä pakeni muualle. Isak ei enää nähnyt muuta mahdollisuutta kuin haastaa Agneksen käräjille. Siellä Agnes kiisti noituuden ja myönsi korkeintaan sanoneensa ”Kyllä kirkkoherra sen teki väärin...”.[26]

Abrahamin pojan käräjillä maaliskuussa 1666 antaman todistuksen mukaan äitinsä jäi leskenä taloudellisesti heikoille [27]. Vuotta myöhemmin hän kertoi äidin naapurien tehneen vahinkoa.[28] Abrahamin leski Kaarina oli muuttanut pappilasta Tyrvään kylän Kaistiin, jossa hän eli vuoteen 1696, jolloin kuoli. Vuonna 1665 hänen kanssaan henkikirjoitettiin 2 tytärtä, vuonna 1666 yksi ja vuonna 1673 ja 1674 tytär nimeltä Maria. Britalla on siis ollut ainakin yksi sisko.[29] Brita meni vuoteen 1671 mennessä naimisiin Vesilahden kirkkoherran pojan, Gabriel Steenin, kanssa.[30] Maria vihittiin vuoden 1678 paikkeilla Hämeenkyrön kirkkoherran Johan Rubelliuksen kanssa.[31]

Kaistin omisti Abrahamin jälkeen hänen poikansa Isak, joka kuoli jo vuonna 1669. Veljet olivat vielä lapsia, joten tila jäi Kaarinan hallintaan.[32] Perheellä oli kirkkoherran kuolemasta huolimatta taloudelliset mahdollisuudet lähettää myös Anders ja Johan Turkuun koulutettaviksi. Anders aloitti opinnot Turun akatemiassa syyslukukaudella 1674 ja Johan lukuvuonna 1680-81. Johan kuoli opiskeluaikanaan. Anders aloitti papinuransa Liedosssa apulaispappina jo vuonna 1677.

[16] Juhani Piilonen: Sastamalan historia 2. 2007, s. 297
[17] Timo Kökkö: Tyrvään Pyhän Olavin kirkon rakentamisesta 1600-luvulla. Sastamalan joulu 1998. 1998. s. 40-43. Timo Kökkö: Tyrvään Pyhän Olavin kirkon vanhasta penkkijärjestyksestä. Sastamalan joulu 2000. 2000
[18] Kökkö 1998.
[19] Piilonen 2007 s. 154, 505. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1256 viitteissä "Tyrvään käräjät 28.–30.6.1645 f. 193v (Upbödz nu 2 gångon det Jordekiöp som Vice Pastor wellerde her Abraham Josephi medh Simon Jacobsson i Törfwes by ähr sinnadt at göra), Tyrvään käräjät 14.–15.10.1645 f. 201v (Opbödz nu tridie gångån Jacob Zimæonssons i Törfwesby Arfflige Skatte hemman, det han Vicepastori H:r Abraham Tyrfwenio ähr sinnat försellia), Tyrvään käräjät 3.–4.4.1646 f. 248 (Upbödz nu 3 gångon det Jordekiöp som Vicepastor her Abraham Josephi, medh Simon Jacobson i Törfwesby, giort hafwer), Tyrvään käräjät 17.–18.11.1646 f. 293 (Kom förrätta Vice-Pastor, wellerde H:r Abraham Josephi ... et wenliget Jordakiöp, medh Jacob Zimæonsson i Törfwesby ... dömbdes mehrbe:te Jordafångh lagligh, gill, stadigh och fast, nu och i tillkommande tijder)"
[20] Jussi T. Lappalainen: Elämää Suomen sotaväessä Kaarle X Kustaan aikana. Studia Historica Jyväskyläensia 12.1975 s. 63-64
[21] Piilonen 2007 s. 477
[22] Kaarlo Österbladh: Suomen papiston edustus Ruotsin vallan aikuisilla valtiopäivillä. Pappissäädyn suomalaiset edustajat Ruotsin valtiopäivillä 1642-1800. SKHS Vuosikirja 21 1931 s. 306
[23] Heikki Impola. Kiikan seurakunta 1662-1962. 1962, s. ?? (Tyrvään käräjät 13.4.1647 VA nn 4:340)
[24] Osmo Durchman: Jakob Hoslerus' familjeanteckningar. Genos 16(1945), s. 48-51. Jalmari Finnen muistiinpanot, viitteenä Ylä-Satakunnan tuomiokunnan Tyrvään käräjät 29.10.1667: Isakin äidiksi mainitaan Kaarina Mikontytär, joten hän on myös Britan äiti.
[25] Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1256, #2354, #2896

[26] Piilonen 2007 s. 495. Petteri Impola: "Minä poltan hänet kautta seitsemäntuhannen perkeleen" : taikuus, noituus ja kansanusko Ylä-Satakunnassa 1623-1750. 2015, s. 127-128. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1256 viitteissä "Tyrvään ylim. käräjät 14.7.1662 f. 649 (Då Förekom Kyrckieherdens Son Dn: Isacus Abrahamj, Och gaff klageligen tillkänna, huru såsom hans K: Fader ty wärre, hafwer ifrån förleden Pinges Dagh warit aff en häfftigh Siukdom betagen, Och sedermehra förnummit, att Agnes Bertills Dotter Påttij i Tyrfwis by hafwer bem:te sin Fader Undsagt ...),"

[27] Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1256 viitteissä "Tyrvään käräjät 19.–20.3.1666 f. 942 (Företrädde Sal: Kyrkioherdens i Tyrffwis Son, D:nus Isacus Abrahami, och på sin K: Moders Hustroo Karin Michellsdotters wägna, klageligen tilkänna gaff, hwruledes hon effter sin framledne Sal: man ähr uthi Oförmogenheett inråckatt. Och af åthskilige Olykor, både medh misswäxt Booskapz störtningh och lijcka andra Mootgångar aff sigh kommen, hwar igenom Cronones Rest på åthschillige åhr studzadt som nu af henne fordras)"
[28] Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1256 viitteissä "Tyrvään käräjät 29.–30.10.1667 f. 1125v (Förekom Do:nus Isacus Tyrwenius, och giorde witterligidt, det hans modher, hustru Carin Michellssdotter, lijder stoor oförrätt, och skada uthaff sin grannar j Tyrfuis by), "

[29] SAY Tyrvää 1655-1674 s. 39, 1675-1694 s. 39, 1695-1714 s. 39
[30] SAY Vesilahti 1655-1674 s. 32. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1256 viitteissä "Tyrvään käräjät 9.–11.11.1669 f. 147 (Kyrkiehärdens i Törffwis Sal: H:r Abrahams Effterlåtne Enkias hustru Karin Mihellsdotters måg Corporallen Gabriell Steen ... Hännes Son Sal: Do:nus Isacus Tyrvenius)"

[31] Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #1014
[32] Piilonen 2007 s. 154

Jooseppi & Abraham Tyrvenius (1/2)

Sukupuuleikkauksen myötä tarpeettomaksi tullutta tekstiä vanhasta käsikirjoituksesta. Julkaisua varten tehty pientä korjailua, mutta osa lähdeviitteistä puutteellisia ja muutakin täydennettävää olisi.

Joseph Caspari [1] (Jooseppi Kasperinpoika) oli syntynyt vuoden 1572 paikkeilla. Hänestä tuli Tyrvään seurakunnan kappalainen vuonna 1608. Samoihin aikoihin syntyi hänen poikansa Abraham [2] ja varmaan muitakin lapsia. Heidän äitinsä nimeä ei tunneta, mutta Rautajoen perinnönjaon perusteella hän oli hyvin todennäköisesti Martti Jaakonpojan tytär.[3] Jooseppi meni myöhemmin, todennäköisesti 1630-luvun alkupuolella, naimisiin Euran kirkkoherran Michael Johanniksen (Mikko Juhanpoika) lesken Kaarina Tuomaantyttären kanssa.[4]

Joosepin työpaikka, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, oli valmistunut 1510-luvulla.[5] Kirkko seisoi 1600-luvulla vielä erillisellä Rautaveden saarella. Sen sisustukseen kuului hieno kuusiosainen alttarikaappi sekä keskikäytävän kohdalla riippuva triumfikrusifiksi. Katoliselta ajalta oli säilynyt muitakin puuveistoksia.[6]

Kappalaisena ollessaan Jooseppi hankki kirkon viereisestä Kallialan kylästä 2 ½ äyrinmaan talon. Vuoden 1644 kartassa Kallialan kylän 16 taloa ovat tiiviinä ryhmäkylänä. Kahdessa vainiossa oli yhteensä 110 tynnyrinalaa peltoa kaksivuoroviljelyksessä ja Rautaveden rannoilla niittymaata.[7]

Öffwer Satagundens Häradh, Törfwis Sochen [Kalliala]. (MHA A 1 42-43)

Kappalaisena oloa seurasi Joosepille kirkkoherran virka 1620-luvulla, ilmeisesti vuonna 1626. Kirkkoherran käyttöön tarkoitettu pappila oli muodostettu Koskenpään kylän taloista, jotka sijaitsivat Kokemäenjoen pohjoispuolella Vammaskosken ja Siikasuon välissä. Kahdessa vainiossa oli peltoa yhteensä 27 tynnyrinalaa. Vammaskoskessa oli vuoteen 1644 mennessä silta ja mylly.[8]

Koulunkäynnistään ja ammatistaan huolimatta Joosepilla oli ripaus aikakauden uskoa noituuteen. Tämä paljastui varkausjutun yhteydessä. Tyrvään kappalainen oli tallettanut saamansa perinnön, johon sisältyi mm. 70 luotia hopeaa, kultasormus sekä helmikoriste, lukittuun arkkuun kirkkoon. Arkun ja oven lukon sekä kirkkovarkaudesta säädettyjen rangaistusten avulla sen piti olla parhaassa mahdollisessa tallessa. Mutta hopea katosi silti.

Kappalainen vei jutun käräjille lokakuussa 1631 ja siellä tuomittiin arkun avaimien haltijat varkaudesta, vaikkei muita todisteita ollut ja miehet kiistivät syyllisyytensä. Toinen tuomituista oli lukkari. Joosepin luvalla hän sai lähteä Artjärvelle hakemaan apua Riitta-nimiseltä selvännäkijältä. Riitan tieto oli, että hopeat oli anastanut kaksi talonpoikaa, mutta ilman tuntomerkkejä tämä ei auttanut eteenpäin. Lukkari sai lähteä vielä toisellekin matkalle Ruovedelle. Siellä hän puhutteli kuuluisaa Antti Lieroista, joka tarjoutui noitumaan varkaan juoksemaan hulluna metsään. Tätä toimintatapaa Jooseppi ei voinut hyväksyä. Varastettua tavaraa ei koskaan löydetty.[9]

Kaukana Itämeren toisella puolella oli vuonna 1618 alkanut sota, joka myöhemmin nimettiin 30-vuotiseksi sodaksi. Ruotsi joukkoineen osallistui siihen vuodesta 1630. Papiston osana oli laatia sotaväennostoja varten luettelot seurakunnan sotakelpoisista miehistä. Kerta toisensa jälkeen.[10]

Miesten mukana lähti myös Joosepin poika Abraham Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentin saarnajana. Hän oli armeijan kirjoissa vuosina 1636-1639.[12] Abraham oli todennäköisesti käynyt koulunsa Turussa, jossa vuodesta 1630 alkaen oli lukio pappiskoulutusta varten. Hakkapeliittojen joukossa Abraham sai varmasti enemmän kuin tarpeeksi elämänkokemuksia. 

Sotaväkeä 30-vuotisesta sodasta Tukholman armeijameuseon pienoismallissa.

Kirkon ja valtion yhteys näkyi selvästi armeijan riveissä. Joka aamu ja ilta kaikki leirin papit pitivät yhtäaikaa rukoushetken, jonka aikana ei saanut tehdä muuta. Osallistuminen oli pakollista ja tilaisuuden häirintä rangaistavaa. Kaikille tehtiin selväksi oikea ajankohta. Sekä alussa että lopussa ensin leirin komentajan trumpetisti soitti signaalin ja sitten ratsuväen trumpetisti ja jalkaväen rummuttajat vastasivat. Saarnallisia tilaisuuksia pidettiin jokaisena pyhäpäivänä ja lisäksi yhtenä arkipäivänä.[13]

Abraham palasi kotimaahan vuoteen 1640 mennessä. Tuolloin käräjillä käsiteltiin Saksan reissun avonaisia talousasioita. Euran käräjillä Abrahamille tuomittiin velan maksuna tynnyri ruista ja tynnyri ohria. Loimaan käräjillä käsiteltiin hevosen maksusta jäänyttä 4 riikintaalarin vajausta.[14]

Kotirintamalla isä-Joosepin velvollisuuksiin kuului tiedottaa sodan kulusta ja välttämättömyydestä mielialojen hallitsemiseksi. Kun Ruotsi oli ollut sodassa jo yli kymmenen vuotta ja taas uusi sotaväenotto edessä vuonna 1641 piispa Rothovius neuvoi pappeja selostamaan, että saksalaiset olivat joutuneet kärsimään maallaan sodan kauhut ja hävitykset eripuraisuutensa ja valmistumattomuutensa vuoksi. Ruotsin oli pakko jatkaa sodassa, etteivät sen kansalaiset joutuisi kokemaan samaa. Viimeistä sodan kiitosjumalanpalvelusta päästiin vihdoin viettämään kun kuningatar Kristiina julkaisi 14.10.1649 plakaatin eli käskykirjeen sodan päättymisen johdosta. Juhlapäivän johtolauseeksi oli valittu ”Tämä on se päivä kuin Herra tehnyt on; suuret ovat hänen ihmeensä ja ajatuksensa, joita hän meille osoittaa, joita ei lukea taida.”[15] Papisto ja kansa varmasti toivoivat pitkää rauhan aikaa, mutta seuraava sota alkoi vuonna 1655.

[1] Heikki Impola. Kiikan seurakunta 1662-1962. 1962, s. 116.
Edellisistä sukupolvista, ks. SukuForum-keskustelu
[2] Antero Warelius: Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853, kartan kanssa. 1855, s. 190 kertoo Abrahamin kuolleen "51 vuotisena 1662" eli olisi syntynyt vuoden 1611 paikkeilla. Lähteenään Kirkonkassan tilien alle arkistoitu luettelo kirkkoherroista. 
[3] Viite hukassa, mutta aiheesta ainakin Juhani Piilonen: Sastamalan historia 2. 2007, s. 180 ja Heikki Impola: Karkun Collinus-suvun alkuperä ja ensimmäiset polvet. Genos 66(1995), s. 150-164, 191-192 Jälkimmäisessä todetaan Tyrveniusten kuuluneen "Rautajoen perillisiin" viitteenä "prof. Andreas Thuronius kreivi Per Brahelle 7.11.1661, Per Brahes brevväxling rörande Åbo Akademi II:1, Helsingfors 1932, s. 194-198."
[4] Leinberg: Åbo stifts herdaminne 1554-1640. 1903, s. 55 Kaarina oli mennyt naimisiin Mikko Juhanpojan kanssa vuonna 1621 (Eura 1625 mm2:122, Matti J. Kankaanpään tulkinta 30.11.2007). Avioliitto kesti 9 vuotta, joten uusi avioliitto on aikaisintaan solmittu vuoden 1630 paikkeilla. Vuonna 1644 Kaarin mainitaan Joosepin vaimona. (Eura 1644 mm5:416-v, Matti J. Kankaanpään tulkinta 30.11.2007)
[5] Juhani Piilonen: Sastamalan historia 2. 2007, s. 328-337
[6] Do we have a source?
[7] Piilonen 2007 s. 315

[8] Piilonen 2007 s. 325
[9] Piilonen 2007 s. 494-495. Petteri Impola: "Minä poltan hänet kautta seitsemäntuhannen perkeleen" : taikuus, noituus ja kansanusko Ylä-Satakunnassa 1623-1750. 2015, s. 60-61
[10] Martti Ruuth: Miten papisto valaisi kansallemme sotatapahtumia 30-vuotisen sodan aikana. SKHS Vuosikirja 1932 s. 207-222
[11] J. T. Hanho: Suomen oppikoululaitoksen historia I. Ruotsin vallan aika. 1947, s. 50-52
[12] Rullor 1620-1723, Registerkort över namn i rullorna, SE/KrA/0022/1a/7. Kotivuoren #1256 viitteissä "KA mf. ES 1921 (mm 5) Kokemäen käräjät 6.–9.12.1639 f. 26v (Squadrons Prestz her Abrahamj Josephj, Corporals Zachariæ Clemetzsons och Munsterskrifuars Henrich Eskilssons Underskrifuin Uitnesskrifft dat: af Legret i Alte Statin den 16 Julij 1638)"
[13] Jyrki Knuutila: Suomalaisen sotilaspapin tehtävät Ruotsi-Suomen armejassa 1500-1700 -luvuilla. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 70-71. 1980-1981, s. 66-67, 71
[14] Eura 1640 mm5:60v ja Loi 1640 mm 5:92v, Matti J. Kankaanpään tulkinta 30.11.2007. Kotivuoren #1256 viitteissä "Euran käräjät 3.9.1640 f. 60v (Dömdes Her Abraham Josephi i Tyrfwes Sochn Rogh 1 T:a af Stephan Eskilson i Soupas för sin Ryttare Johan Matzson som be:te hade blifuit her Abraham på Tågh i Tysklandh skyldigh)"
[15] Ruuth 1932

Torpparin pojasta vaprikööri

Johan Wilhelmin syntyessä 4.4.1818 isänsä Erkki Erkinpoika oli torppari Tyrvään Vatajan Haapaniemessä. Neljä vuotta myöhemmin hän ja vaimonsa Liisa Juhantytär muuttivat lapsineen Karkkuun, Suoniemen kappelin Tyrisevän kylän Anttilaan. Myöhemmän muistelun mukaan Isojoelta kotoisin ollut Erkki oli "luja ja jäykkä mies" ja Suoniemestä lähtöisin ollut Liisa "hellä Jumalaa pelkääväinen vaimo".

Johan Wilhem oli 18-vuotias lähtiessään lapsuuden kodistaan. "Hän joutui Porin kaupunkiin, jossa ensi palveli assessori Arrheniusta ja sitte pääsi oppiin puuseppä Ramstedtille. [...] Opin käytyä ja jonkun ajan työtä tehtyä myöskin Turussa, Alander antausi menemään Pietariin, jossa hän täydensi oppinsa ja teki työtä yksityisille mestareille, työjohtajana valtion tehtaissa, Isakin kirkossa j.n.e. vuosien 1849-1852 välillä. Palattuansa takasin kotimaahansa hän sijottui Helsingin kaupunkiin, jossa sai mestarin nimen ja oikeudet v. 1853 ja huonekalutehtaan oikeuden v. 1860." Vuoden 1862 osoitekalenterin mukaan puuseppämestari Alander asui omistamallaan tontilla Pikku-Roballa.

Yritystoimintansa ohella Alander oli vuosina 1864-1876 vaivaishoitojohtokunnan jäsen, 1872 palotoimituskunnassa ja vuosina 1872-1880 Helsingin seurakunnan kirkkoraadissa. Hän oli Helsingin käsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuuskunnassa yhdistyksen perustamisesta eli vuodesta 1868 alkaen ja vuodesta 1880 valtuuskunnan esimies. Vuonna 1869 Alander valittiin Helsingin suomalaisen yksityislukion johtokunnan jäseneksi.

Kirkkoraadin jäsenyydestä huolimatta Alander oli perustamassa Luterilais-evankelista yhdistystä ja uskonnollinen elämänsä keskittyi rukoushuoneeseen, jossa hän

luki elikkä puhui usein suomen kielellä yhteiseksi kehoitukseksi ja oli siten hyvin tuttu niille, jotka ovat ottaneet osaa hartaushetkien rukoushuoneessa. Myöskin ruotsiksi puhui Alander joskus, mutta se ei tahtonut häneltä oikein sujua; sillä hänellä oli kankea suomalainen kieli. [...] Alander ei ollut mikään aivan lahjakas ja viehättavä puhuja, ei hän voinut aina saada oikein selvillekään, mitä hän tarkoitti; mutta joka totuutta rakasti, kuunteli häntä kuitenkin mielellään; sillä hänellä oli hyvä raamatun taito, syvä käsitys uskon asioissa, tarkka tieto ihmishengen tarpeista ja todenperäinen, vakainen ja teeskentelemätön esitystapa. 

Kuollessaan 1883 Johan Vilhelm Alander "jätti jälkeensä rakkaan puolison Amanda Maria Martin'in, jonka kanssa oli ollut naimisissa 26 wuotta, ja neljä lasta, joista yksi oli poika." Amanda Marian sukunimi on muissa lähteissä, kuten Ulrika Juseliuksen keräämissä tiedoissa, Thunberg,

Daniel Nyblinin valokuva vuodelta 1890
Museovirasto CC BY 4.0

Alanderin lapsista näkyvimmän jäljen on tehnyt tytär Elisabet (Betty), joka on vilahtanut tällä blogissakin lastentarhamuseon yhteydessä. Jorma Virtasen mukaan

Lapsuuskodissaan Elisabeth Alander ja hänen kolme sisarustaan olivat saaneet voimakkaan uskonnollisen kasvatuksen. Vuosina 1868–-1875 Elisabeth Alander kävi Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun. Isän kuoltua vuonna 1883 Elisabeth Alander vieraantui hengellisistä harrastuksista ja hänen kiinnostuksensa kohdistui ajankohtaiseen naisasiaan. Vuonna 1884 hän liittyi juuri toimintansa aloittaneen Suomen Naisyhdistyksen jäseneksi, toimien vuodesta 1886 lähtien yhdistyksen perustaman työnvälitystoimiston johtajana. Jo keväällä 1883 hän tutustui Hanna Rothmanin lastentarhaan ja ystävystyi entisen koulutoverinsa kanssa. Vuonna 1890 hän teki valintansa ja vaihtoi työnvälityksen lastentarhatyöhön. 

Elisabeth Alander opiskeli Berliinin Pestalozzi-Fröbel-Hausissa lukuvuoden 1891–-1892. Hän asui äitinsä kanssa Pikku-Roba 12:ssa ja saman osoitteen ilmoittanut taideyhdistyksen piirrustuskoulussa ja Hjalmar Munsterhjelmin luona kouluttautunut maalauksen opettaja Mia Alander lienee sisarensa ja vuonna 1890 samassa osoitteessa 22-vuotiaana kuollut Johan Werner veljensä. Elisabet ja Mia omistivat Pikku-Roban 12-14 vuonna 1906.

Lähteet:
Tyrvään kastetut
Suoniemen rippikirja 1822-1829 s. 92
Karkun rippikirjat 1829-1835 s. 139, 1837-1844 s. 346
K. J. N. : Johan Vilhelm Alander. Kotimatkalla 1/1894
Adresskalender för Helsingfors stad 1862, Adresskalender för Helsingfors stad 1896, Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897, Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1906
Hufvudstadsbladet 12.10.1894, Folkwännen 24.04.1890

Jorma Virtanen: Elisabeth Alander, Aukusti Salo ja suomalaisen lastentarhan idea. Kasvatus & Aika 2009

Ukkosen iskemiä ja uutisoituja

Inrikes tidningar julkaisi 10.8.1761 Kokkolasta 22.7. lähetetyn kirjeen. Siinä kerrottiin, että kuivan kevään ja kesän jälkeen oli 16.7. alkanut sade ja ukkonen joka kesti iltapäivään 18.7. Tuolloin oltiin Kalajoella lastaamassa raatimies Petter Steenhagenin laivaa, mutta työ piti sään takia keskeyttää. Pari miestä seisoi kuitenkin edelleen laivan kannella ja lähellä mastoa, kun ukkonen iski. Toinen heistä kuoli. Kalajoen haudattujen listasta selviää, että kyseessä oli 40-vuotias pursimies Henrik Valkonen.

Suomenkieliset Tieto-Sanomat kertoi 1.8.1776, että

Tyrvän Pitäjästä on annettu tietä se tapaus, että s. 28. p viimeisesä Heinä-Kuusa, joka oli Sunnuntai, lyötin yxi vaimo Kiikanojan kyläsä, istuisansa rualla Kirkosta kotia tultua, Ukkoiselta kuolliaxi, ilman muitten Huonesa olevaisten vahinkoitsemata. Silloin laukeis myös muutamisa kylisä siellä niin järjät raket, että ne rikoit akkunain klasit ja turmelit hyvän osan laihosta.

Åbo Underrättelser kertoi etusivullaan 4.9.1839 Kemijärvellä torppari Matti Pietilän, Oilungan torpasta, kuolleen salaman iskuun. Haudattujen listan mukaan tämä oli tapahtuunut 14.7.1839, eikä siitä sitten enempää.

Sanomia Turusta julkaisi keväällä 1851 muutamassa osassa tekstin Tapaturmia. Siinä todetaan, että

yksinäisiä ihmisiä on pitkäisen leimaus usiasti haavottanut, polttanut ja tappanut. Erinomattain olen kuullut niistä, jotka minun tietooni tulleet ovat, heidän jotakuta jumalattomuutta harjottaneen. 

Parempi tarinahan siitä synty, kun todellisuudessa satunnaisen vahingon kärsinyt onkin siihen jotenkin syyllinen.

Sotkamolaisen, jonka ukkoinen Vuokatin liepeellä huhtaa kyntäessä kuoliaksi löi, sanotaan, satamaan alkaessa, ruvenneen hirmuisesti kiroilemaan. Matti ***sen poijat Vuonislahdessa, jotka ukkoinen poltti pitkin kylkeä ja sivua päästä jalkaan asti vähän kämmenen leveältä, kävivät Rukous-päivän kirkon aikana ongella, ja luultiimpa heidän muiden pyydyksiäkin kokeneen. 

[...] Märkiä vaatteitansa takan edessä paistamalla kuivaminen on varmoin nähty vaaralliseksi. Sillä tämä oli nähtävästi märjistä vaatteista nouseva höyry, joka entis-suvena veti pitkäisen leimauksen Mynämäjen Maunulan takan vieressä seisoviin miehiin, tappoi yhden ja löi toisen pyörryksiin. (Sanomia Turusta 15.4.1851)

Mutta salamaan saattoi kuolla myös uskossa oleva. Evijärvellä syntynyt Maria, joka sittemmin meni naimisiin Samuli Ojanperän kanssa, sai Kristilliseen kuukausilehteen 10/1883 muistokirjoituksen, jonka mukaan "viime kesäkuussa, kun sisaremme oli huonettansa puhdistamassa, löi akkunasta tullut salama hänen pikaisesti kuolon uneen ja sai niin muuttaa kuolemasta elämään."

P. S. Salaman tappamista aiemmin kirjoitettua:

• Aikaisia uutisia
• Tapahtui Sysmän Hartolassa
• Ukkonen iski Iisalmessa ja Kuopiossa 1761
• Espoossa 1749-1801
• Hukkuminen Pietarsaaressa ja ukkonen Turussa 1765
• Ukkosen tappamat

Kuvitus Th. Kittelsenin, Wikimedia

Kirkkoherran aineellisen kulttuurin tavoittelu 1500-luvun lopulta (2/2)

(Osa 1/2)

2. Kuvitteellinen kaivaus

Pari vuotta hopeaveron keruun jälkeen Matthias Martini hankki omistukseensa Karkun Järventaan kylän yhden tilan ja vuonna 1583 toisen, minkä jälkeen hänellä oli koko kylä ja yhdistettyä tilaa kutsuttiin kylän nimellä.[15] Muita tilaomistuksiaan ei tunneta, joten todennäköisesti elämänsä kirkkoherran viran ja siihen kuuluneen pappilan menetyksen jälkeen sijoittuu Riipilänjärven länsirannalle.

Voitaisiinko aineellisesta kulttuurista Matthias Martinin ympärillä vuodesta 1588 oletettuun kuolemaansa vuoden 1596 tienoilla saada lisätietoa arkeologisin kaivauksin?[16]

Varhaisin kartta Järventaasta on vuodelta 1644. Siinä on vain yksi tonttimaa.[17] Onko se sama jolla Matthias Martini asui vai oliko hänen aikanaan vielä jäljellä kahden tilan rakennukset? Tyypillistä olisi, että ne ovat muodostaneet ryhmäkylän, mutta varma tästä ei voi olla. Varsinkaan kun kylän maissa on kuin toisen tontin jättämä tila.

Tonttimaa on merkitty samalle paikalle vielä 1700-luvun lopussa tehdyssä kartassa, ilmeisesti 1800-luvun alkupuolella tehdyssä pitäjänkartassa sekä viimeksi mainitun perusteelta vuosisadan puolivälissä piirretyssä yleiskartassa. Näistä kolmesta voidaan erottaa myös edellä mainittu toinen mahdollinen tontti.[18] (Järventaan isojakokartta on tuhoutunut.[19])

Väinö Selanderin mukaan Järventaan omistus jakautui kahtia vuoden 1842 paikkeilla, mutta yhdistyi jo 1852 takaisin yhden omistajan alle. Tämän kaudella, jota kesti vuoteen 1893, valmistui päärakennus, jonka Selander 1940-luvulla tunsi.[20] Se on 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa piirretyssä Senaatin kartastossa Järventaan eteläisin ja kookkain rakennus.[21] Niemen kärjessä oli huvila viimeistään vuonna 1902.[22] Kolmas kartan rakennus on tunnistamatta.

Selander on tuntenut Järventakaan kuuluvalle Linnaisten niemelle rinnakkaisnimen Kinttulan nokka ja arvelee, että "Kylän alkuperäinen tonttialue on ilmeisesti ollut juuri ennenmainitun Kinttulan kallion kohdalla."[23]Valitettavasti hän ei ole selostanut Kinttulan kallion sijaintia tarkemmin. Ottaen huomioon yhteyden niemen nimeen, Kinttulan kallio on todennäköisesti sama kuin edellä mainittu mahdollinen tontti eli Riipilänjärven Mustalahden etelärannan Koivukallio, jota myös 2000-luvulla on arveltu 1500-luvun talon paikaksi. Paikkaa ei ole tiettävästi inventoitu.[24]

Vuoden 1644 kartan rakennettu tonttimaa on kohdennettu nykykartalle ja todettu paikan olevan nykyisin golfkentän ympäröimässä muokkaamattomassa metsäsaarekkeessa. Siellä on inventoinneissa havaittu kumpumainen muodostelma tai kiviröykkiö.[25]

Kuvitteelliselle kaivaukselle on siis kaksi potentiaalinen kohdetta, joista ainakin metsäsaareke on tutkittavissa. Edellä esitetyn karttatulkinnan perusteella paikalla on ollut asutusta 1800-luvun alkupuolelle asti, mikä ei ole lupaavaa 1500-luvun jäänteiden löytymiselle. Lisäksi olisi ollut toivottavaa, että kuvitteellinen kaivaus olisi voinut tapahtua ennen kuin vuonna 1992 käyttöönotetua golfkenttää alettiin rakentaa.

Nykytilanteessa tehty kaivaus voisi mahdollisesti osua vanhan ja paljon kokeneen entisen kirkkoherran nuijasotaan kohti kiristyvässä tilanteessa tekemään hopeaesineiden kätköön.[26] Huomattavasti todennäköisempää on, että kirkkoherran ajan löytyminen voitaisiin todentaa taloudellisesta toiminnastaan maahan jääneellä pikkukolikolla.[27]

Uskottavia löytöjä olisivat myös laadukas pöytäveitsi, juomalasien sirpaleet, kivisavi- ja punasavikeramiikka sekä mahdollisesti oluthana.[28] Lähempää entisen kirkkoherran henkilöä voisi olla löydettävissä metallinappi, solki tai kirjanhela.[29] Nämä ovat voineet tietenkin myös kuulua muille talouden jäsenille tai jollekin satunnaiselle vierailijalle.

Matthias Martinin varakkaassa taloudessa oli varmasti lukkoja niin ovissa kuin arkuissakin ja joku näistä tai avaimensa on voinut jäädä maahan ja olla rautanauloja hieman helpommin ajoitettavissa. Maaseutukohteilta on löytynyt rautaharkkoja, joten mahdollisuuden rajoissa on, että tällainen jäänne kertoisi Matthias Martinin oletetusta metallikaupasta.[30]

Ottaen huomioon tontin jatkuneen käytön kivijalan ja uunin tapaisten elementtien säilyminen 1500-luvulta tunnistettavina ja ajoitettavina vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hylätty ja täytetty kellari olisi selkein mahdollinen löytökonteksti.[31]

Karkun pappilassa oli lokakuussa 1641 tehdyn inventoinnin mukaan pääosin uloslämpiäviä rakennuksia, joista asuinkäyttöön tarkoitetuissa oli ikkunoita.[32] Nämä olivat varmasti Matthias Martinin seuraajan ajalta, mutta herättävät ajatuksen, että 1500-luvun ikkunalasista ja savupiippujen tiilestä voisi löytyä paloja kuvitteellisessa kaivauksessa Järventaassa. Epätodennäköisempää olisi se, että vastaan tulisi todisteita kaakeliuuneista.[33]

Kuviteelliselle kaivaukselle ei ole käytettävissä vertailuaineistoa Satakunnasta, jossa historiallisen ajan kaivauksia ei ole vielä tehty, mutta esimerkiksi Vantaan Mårtensbyn Lillas ja Kirkonkylän pappila voisivat tarkoitukseen sopia. Yhteisenä haasteena maalaistalojen kaivauksille on esineiden ajoittamisen epävarmuudet ja se, ettei niitä voi varmuudella yhdistää kirjallisissa lähteissä mainittuihin asukkaisiin.[34] On myös otettava huomioon todennäköisyys, että metsäsaarekkeessa ei ole päärakennuksen paikka tai se ei ole todennettavissa.

3. Vertailu

Yhteistä kirjoitetuille inventoinneille ja arkeologisen kaivauksen löydöille on se, että ne ovat vain osa aikansa aineellisesta kulttuurista. Inventointeja rajaa aika ja tarkoituksen mukaan tehdyt rajaukset. Arkeologiset löydöt ovat osa siitä, mikä on erilaisin prosessein päätynyt maahan, säilynyt ja kaivettu esiin.[35]

Osittain aineistot täydentävät toisiaan. Keramiikkaa ja lasiesineitä ei varhaisimmissa kirjallisissa lähteissä mainita ollenkaan, mutta niistä on suhteellisen paljon löytöjä.[36] Inventoinneissa todennäköisimmin mainitut arvometalliesineet ovat harvinaisia arkeologisissa löydöissä. Mutta kun arkeologisista löydöistä tyypillisesti Suomessa puuttuu orgaaninen aines, josta tehtiin puuastioiden kaltaisia edullisia esineitä, jotka eivät aina tulleet inventoiduiksi, on selvää, että merkittävä osa aineellisesta kulttuurista voi jäädä molemmilta piiloon.[37]

Inventointi on ajoitettavissa päivän tai ainakin vuoden tarkkuudella, kun taas arkeologisen löytöjen valmistus- ja käyttöaika voi olla sadankin vuoden päässä toisistaan ja ajoitus siis huomattavan epätarkka ellei typologian lisäksi ole käytettävissä muita metodeita.[38]

Inventaarioissa esinekuvaukset ovat yksityiskohtaisimmillaan valmistuspaikkoja, mittoja ja värejä. Arkeologisista löydöistä voidaan näiden lisäksi löytää merkkejä käytöstä ja arvioida raaka-aineita sekä arvoa.[39]

Täydellisin mahdollinen kuva aineellisesta kulttuurista syntyy siis sekä kirjallisten että arkeologisten löytöjen käytöstä, mutta väistämättä se on vain pieni osa menneisyyden todellisuudesta.

[15] Piilonen 2007 s. 85
[16] Haggrén 2015 s. 445, 464-471; Heinonen 9.11.2018
[17] KA. MHA A 1 28-29
[18] KA. MHA A28:1/1-30c, Pitäjänkartasto. Karkku (2121 08+07 Ia.* -/- -), Kalmbergin kartasto, III 9 (rusk.)
[19] Luoto 2008 s. 9
[20] Selander 1944 s. 223, 227
[21] KA. MHA Senaatin kartasto XIX-XX 20-21; Yhdistäminen 1900-luvulla kuvattuun ja edelleen olemassa olevaan päärakennukseen perustuu paikkakuntaa tuntevien tiedonantoihin
[22] Selander 1944 s. 228
[23] Selander 1944 s. 216
[24] Luoto 2008 s. 9, 17
[25] Luoto 2008 s. 9
[26] Ehrnsten 16.11.2018
[27] Ehrnsten 22.11.2018
[28] Haggrén 2015 s. 517, 527-531, 534; Heinonen 2015 s. 46, 68-74; Haggrén 2.11.2018; Haggrén 30.11.2018; Heinonen 9.11.2018; Heinonen 14.12.2018;
[29] Haggrén 2015 s. 517; Terävä 23.11.2018; ; Heinonen 9.11.2018
[30] Terävä 23.11.2018; Heinonen 9.11.2018
[31] Haggrén 2015 s. 472-488; vrt Heinonen 2015 s. 38-45, 66-68
[32] Piilonen 2007 s. 369-371
[33] Haggrén 2015 s. 535; Heinonen 2015 s. 66-68; Qviström 13.12.2018; Heinonen 9.11.2018
[34] Heinonen 9.11.2018
[35] Heinonen 2015 s. 48-49; Russow 29.11.2018;
[36] Haggrén 2.11.2018
[37] Russow 29.11.2018
[38] Heinonen 2015 s. 48; Haggrén 2.11.2018
[39] Terävä 23.11.2018

Lähteet

Arkistoaineisto

Kansallisarkisto. Voudintilit.

129 Suomen peruutettujen rälssitilojen tilit 1591-1591
2247 Ylä-Satakunnan hopeaveroluettelo 1571-1571 

Kansallisarkisto. Maanmittaushallitus.

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Kalmbergin kartasto
Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Pitäjänkartasto. Karkku (2121 08+07 Ia.* -/- -)
Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Senaatin kartasto XIX-XX 20-21
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. Karkku Aluskylä 1792-1801 (A28:1/1-30c)
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. Maakirjakartat. Öffwer Satagundes Härad, Karcko Sochn. (MHA A 1 28-29)

Arkeologiset raportit
Miikka Haimila: Vammala Rautaveden osainventointi 1999. 1999 (www.kyppi.fi/to.aspx?id=129.125938)
Timo Jussila: Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännösten maastoinventointi syksyllä 2002 [2002] (www.kyppi.fi/to.aspx?id=129.144900)
Kalle Luoto: Vammala, Karkku, Järventaka (Järventaka). Vesihuoltohankkeen arkeologinen valvonta 27.8.2008 [2008] (www.kyppi.fi/to.aspx?id=129.144500)

Painetut lähteet ja kirjallisuus
Georg Haggrén: Keskiaika. Kirjassa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. 2015, s. 369-536
Tuuli Heinonen: Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500-1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla.Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. 2015
Mikko Hiljanen: Servants of the Crown or Trustees of the People? : Personal Agency Among the Local Clergy (1550-1610). Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560-1720. Studia Fennica Historica, 23. 2017, s193-217
Visa Immonen: Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä. 2015 [Immosen väitöskirja ei ollut esseetä kirjoitettaessa tavoitettavissa]
H. Impola: Karkun Collinus-suvun alkuperä ja ensimmäiset polvet. Genos 66. 1995
Ulla Koskinen: Aatelin aineellinen kulttuuri 1500-luvun lopulla. Ennen ja nyt 10.1.2010 (http://www.ennenjanyt.net/2010/01/aatelin-aineellinen-kulttuuri-1500-luvun-lopulla/)
Ildikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. 2005
K. G. Leinberg: Åbo stifts herdaminne 1554-1640. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia V. 1900
Juhani Piilonen: Sastamalan historia 2. 2007
Riitta Pylkkänen: Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550-1620. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 55. 1955
Väinö Selander: Karkun ratsutilat: eräitä asutus- ja sukuhistoriallisia tietoja näitten talojen vaiheista vv. 1540-1940. Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja XVII. 1944
Pirkko Sihvo: Rakas ryijy. Suomalaisten ryijyt. 2009
Suomen hopeaveroluettelot 1571 IV Satakunta. Toim. Mauno Jokipii. Suomen historian lähteitä V, 4. 1953
Leena Willberg. Ryijyn tarinaa. Tuomas Sopanen & Leena Willberg: Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778-2008. 2008, s. 13-79

Luennot
Pe 2.11. Georg Haggrén: Historialliset kontra arkeologiset lähteet
Pe 9.11. Tuuli Heinonen: Historiallisen ajan arkeologian mahdollisuudet maaseutukylien tutkimuksessa
Pe 16.11. Frida Ehrnsten: Keskiajan kätköt – aarteita, talletuksia vai symbolisia uhreja?
To 22.11. Frida Ehrnsten: Pienet ja tylsät penningit. Rahojen arvo arkeologisessa löytöaineistossa.
Pe 23.11. Elina Terävä: Käsityöläisten taidonnäytteitä ja arkipäivän tarve-esineitä - metalliesineet ja niiden alkuperä
To 29.11. Erki Russow: AD 2018 - the year that changed the archaeology of medieval Tallinn
Pe 30.11. Georg Haggrén: Pöytäkulttuuri historiallisen ajan arkeologian valossa
To 13.12. Linda Qviström: Shades of darkness and glimpses of light- the inside of medieval buildings
Pe 14.12. Tuuli Heinonen: Uuden ajan alun ratsutila tapaustutkimuksena

Kirkkoherran aineellisen kulttuurin tavoittelu 1500-luvun lopulta (1/2)

Kurssin Aineellinen kulttuuri historiallisen ajan lähteenä esseestä sain 5/5, joten ilmeisesti lukukelpoisena kierrätän tänne kahdessa osassa, vaikka ei blogityyliä olekaan. 

1. Kirjallinen lähde

Rikkaimpia kirjallisia lähteitä aineellisen kulttuurin tavoittamiseen on tavaralistaus. Näitä on Pohjolassa tehty keskiajalta lähtien kuoleman jälkeen vainajan omaisuuden selvittämiseksi. Mutta myös moniin muihin tarkoituksiin. Isojen talouksien kuten linnojen, kuninkaankartanoiden ja yksityiskartanoidenkin irtaimiston hallitsemiseksi on tehty säännöllisiä tai ajoittaisia inventointeja. Omaisuutta voidaan luetella oikeuspöytäkirjoissa perinnönjakoja tai varkauksia käsitellessä.[1] Joissakin erikoistapauksissa inventaario voi myös dokumentoida rakennusten aineellista kulttuuria.[2]

Oleellista on se, että listaus on tehty tiettyyn tarkoitukseen ja tietyin periaattein. Esimerkiksi tunnetusti rikkinäiset kulhotkin listaavat 1800-luvun perukirjat saattavat yllättää jättäen mainitsematta perusvaatteita, jotka todennäköisesti on nähty arvottomiksi.[3] Valitettavasti periaatteita ei tavallisesti ole kerrottu listan yhteydessä, joten sisällöstä on tulkittava mahdollisesti kirjaamatta jäänyt.

Lisäksi listaus edustaa vain kyseisen hetken tilannetta. Ainoastaan kuninkaankartanoista on Suomen 1500-luvulla käytettävissä useampia jokseenkin samoin periaattein tehtyjä inventaarioita, joista on tavoitettavissa aineellisen kulttuurin muutoksia.

Vähäiset lähteet 1500-luvulla tarkoittavat vähäisiä mahdollisuuksia vertailuun, joka on ainoa tapa ymmärtää, mikä on tyypillistä tai erikoista. On siis varsin poikkeuksellista, että 1500-luvun lopulla eläneen kirkkoherran omaisuus on esitelty kahdessa lähteessä, jotka molemmat tarjoavat mahdollisuuden vertailuun.

Viimeistään vuonna 1557 Karkun kirkkoherrana aloittanut Mathias Martini oli toimessaan vielä kun hopeaveroa kerättiin vuonna 1571. Hän oli sen yhteydessä tehdyn listauksen mukaan Ylä-Satakunnan varakkain mies. Yhteiskunnan monetarisoitumisen ollessa vasta aluillaan on huomiota herättävää, että koko inventoidun omaisuutensa arvosta 1326,5 mk lähes puolet eli 600mk oli rahana. Erikseen laskettiin muu hopea, jota oli 60 luotia.[4]

Mathias Martinilla oli lisäksi 1,5 leiviskää tinaa ja 5,5 leiviskää kuparia, josta 1,5 leiviskää oli patakuparia. Osa metallista, kuten hopeastakin, on ollut käyttöesineitä, mutta Juhani Piilonen on esittänyt, että suuret määrät voisivat viitata ansioiden hankkimiseen metallinvälityksellä.[5]

Valitettavasti hopeaverojen kerääjät eivät siis välittäneet esineistä eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun kuin eläimiin ja arvometalleihin. Omaisuus tekstiileissä, huonekaluissa ja viljavarastoissa jätettiin huomiotta.

Kirkkoherrana Matthias Martini sinetöi Karkun verolistan, joten hän olisi joutunut todella pahoihin vaikeuksiin, jos olisi yrittänyt kätkeä omaisuuttaan ennen voutien tuloa. Sadalla jaollinen rahamäärä olisi kyllä kiinnittänyt myöhemmän ajan tilintarkastajan huomion.

Seuraava katsaus Matthias Martinin omaisuuteen on takavarikkoluettelo vuosilta 1590-1591.[6] Matthias Martini ei enää ollut kirkkoherra, sillä hänet oli erotettu toimestaan 1588, Mikko Hiljasen mielestä todennäköisesti Juhana III:n liturgiareformiin liittyen.[7]

Takavarikoitu omaisuus on todennäköisesti vain osa Matthias Martinin omaisuudesta ja on mahdotonta sanoa kuinka suuri osa. Listasta on kaksi versiota, sillä Matthias Martini sai takavarikoidun omaisuuden takaisin 27.6.1591.

Jättäen huomiotta listan rahat, eläimet, viljavarat ja painolla ilmoitetun metallin, entisellä kirkkoherralla on ollut kotonaan

Hopeakannu (25,5 luotia), 6 hopeatuoppia (18,75; 10,5; 11; 10,75; 9; 12 luotia), 10 hopealusikkaa (yht 30,25 luotia), kullattu hopeavyö remmeineen (30 1/8 luotia), kullattu hopeaketju (9 luotia), patjoja, tyynyjä, sänkyvaatteita, ryijyjä, lakanoita ja turkispeitteitä.

Takavarikoidut hopeaesineet, joiden lisäksi taloudessa on voinut olla muitakin, ovat painoltaan 167 ⅛ luotia. Maksettuaan vuonna 1571 kruunulle 10% tuolloin omistamastaan 60 hopealuodista, on Matthias Martini vaurastunut vielä merkittävästi.

Hopeaveroluettelo ja tiedot takavarikosta antavat siis kuvan erittäin vauraasta kirkkoherrasta, mutta varsin vajaan kuvan käyttämästään ja näyttämästään tavarasta. Kuvaa voisi jossain määrin tarkentaa vertailemalla takavarikkolistaa muihin samassa asiakirjassa oleviin. Onko niissä mainittu esineitä, jotka kirkkoherralta puuttuu? Tai voisi vertailla takavarikoituja määriä samaan aikaan eläneen aatelismiehen taloudesta tehtyihin inventaarioihin.[8]

Takavarikkolistassa mainittuja esineitä voi kontekstualisoida lukemalla esinetutkimusta, jota on ainakin Matthas Martinin hopeaesineitä koskien. Visa Immosen mukaan 1500-luvun lopulta on säilynyt kaksi hopeista “kaiverretuin kukin ja köynöksin” koristeltua kannua, joissa on “lieriömäinen runko, jonka kylkeen on kiinnitetty kahva”. Arvatenkin näistä on tarjoiltu olutta tai viiniä.[9]

Takavarikkolistassa hopeatuopiksi kutsuttu esine on joko hopeapikari tai hopeamuki. Pikarit saattoivat olla yksinkertaisia suoria tai suuta kohti laajenevia sylinterejä, mutta 1500-luvun lopulta tunnetaan myös juomalaseja jäljitteleviä rikkaampia muotoja. Hopeamukissa oli kahva.[10]

Hopealusikoista on säilynyt useampia esimerkkejä meidän päiviimme ja ne olivat 1500-luvulla laajemman ryhmän käytössä kuin edellä mainitut astiat.[11] Myös hopeavöitä päätyi 1600-luvun alkuun mennessä talonpoikaistalouksiin ja jo Olaus Magnus pohjoisten kansojen historiassaan vuonna 1555 kertoi, että täällä sekä miehet että naiset käyttivät kullasta tai hopeasta tehtyä vyötä.[12] Matthias Martinin taloudelle kuuluneen kappaleen kuvaus “med rem” tarkoittanee, että kyseessä oli ajalle omainen n.s. panssarivyö, jossa nahkaremmiin on kiinnitetty “peräkkäin suorakulmaisia, hieman kaarevia hopealaattoja”.[13]

Takavarikkolistan muista tavaroista tutkimusta on kohdistunut ryijyihin, mutta ymmärrettävästi keskittyen huomattavasti myöhempään aikaan, jolta on säilynyt esimerkkejä.[14] Näitäkin yksinkertaisemmilta tuntuvien sänkytekstiilien ja patjojen tutkimusta ei ole tiedossa. Kannattaa kuitenkin huomata, että omana aikanaan ne olivat niin arvokkaita, että päätyivät tämän kaltaiseen listaan.

[1] Haggrén 2.11.2018
[2] Esim. Piilonen 2007 s. 369-371
[3] Merja Uotilan tiedonanto joulukuussa 2018, artikkeli julkaisuprosessissa.
[4] KA2247:15v, 52; Suomen hopeaveroluettelot 1953 s. 115; Piilonen 2007 s. 138, 152, 630; Leinberg 1900 s. 87; Ehrnsten 22.11.2018
[5] Piilonen 2007 s. 293
[6] KA 129:52v-53, 131v-132
[7] Hiljanen 2017 s. 202
[8] Koskinen 2010
[9] Immonen 2015 s. 245-250
[10] Immonen 2015 s. 254-261
[11] Immonen 2015 s. 261-280
[12] Impola 1995; Pylkkänen 1955 s. 298. Lehtinen&Sihvo 2005 s. 61
[13] Immonen 2015 s. 299-305; Pylkkänen 1955 s. 299, 301
[14] Willberg 2008 s. 17-21; Sihvo 2009 s. 15-18

Rouva T., "liikkeen varsinainen sielu"

Sata vuotta sitten päättynyt Maria Tirkkosen (o.s. Enegrén) elämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Marian vanhemmat Henrik Enegren (s. 15.4.1810) ja Maria Cederlöf (s. 28.1.1805) oli vihitty renkinä ja piikana avioliittoon 9.10.1832 Turussa, josta muuttivat marraskuussa 1834 Tyrväälle helmikuussa syntyneen poikansa kanssa. Enegrénistä tuli Tyrvään siltavouti (RK 1834- s. 342).

Perheeseen syntyi Tyrväällä 5 lasta ennenkuin Henrik kuoli 22.10.1846 ja kuudes 10.11.1846 (RK 1841- s. 556). Hedvig Maria oli isänsä kuollessa 4-vuotias. Lapsuudestaan eloon jääneet isoveli ja -sisko lähtivät Turkuun vuosina 1854-55 (RK 1850- s. 562). Maria otti muuttokirjan Mynämäelle 1857, josta hän palasi Tyrväälle 1865 (RK 1857 s. 658). 

Naisten äänen 26/1912 mukaan "aivan nuorena joutui Maria tytär vierasten luo, ollen m.m. jonkun aikaa arkkipiispa Bergenheimin kodissa." Palveluksen Bergenheimeilla vahvistaa rippikirja (1856 s. 52), josta näkyy, että samassa paikassa olivat olleet kaksi siskoaan. Täältä käsin hänet nai Johan Tirkkonen Tampereelta 23.2.1869 (RK 1867- s. 708).  

Nuori pari asettui Tampereelle asumaan sekä ryhtyi harjoittamaan kangaskauppaa, ensiksi kulkukauppiaiden tapaan, kuljettaen suurta tavarakuormaa talosta taloon. Monet kovat koettiin, monet tuulet ja tuiskut halaistiin näillä pitkillä matkoilla aina Hämeen ja Savon salojen perukoille.
Paljo helpommaksi eivät nuoren parin päivät sittenkään muuttuneet, kun parin vuoden perästä, varojen jonkun verran lisäännyttyä, vakinaiseksi kauppapaikaksi vuokrattiin kylmä, ikkunaton koju n. k. „pilaripuodissa" kotikaupungin kauppatorin laidassa. Neljä vuotta reipas, nuori rouva nurkumatta miehensä rinnalla hoiteli täällä vaatimatointa liikettä. Vaan jo v. 1875, ostajapiirin yhä kasvaessa, sijoitettiin kauppa lämpimään, tosin nytkin pieneen, yksi-ikkunaiseen puotiin Kauppakadun varrelle. Myöhemmin ostivat puolisot itselleen koko talon, siirtäen nyt jo aikalailla vaurastuneen liikkeensä talon kulmarakennukseen Kauppa- ja Kuninkaankatuja vastaan. 

Kaiken aikaa lienee rouva T. itse asiassa ollut liikkeen varsinaisena sieluna, vaikkakin hän miehensä eläessä osasi pysytellä toisessa sijassa. Leskeksi jäätyään v. 1892, kaupanhoitoon tottuneena ja liiketaidon tuntien, voikin hän suuremmitta vaikeuksitta ottaa liikkeen ohjakset yksin käsiinsä. Ja nyt alkaa J. Tirkkosen liikkeen ripeä kehittyminen. Se kasvaa ja laajenee aivan ihmeteltävästi rva T:n taitavalla ja huolekkaalla johdolla, saavuttaen samalla vakavaraisuuden. Miellyttävällä, vaatimattomalla esiintymisellään voittaa liikkeen omistajatar yhä kasvavan ostajapiirinsä suosion. Tyynesti ja tasaisesti kasvattaa hän nuorista apulaistytöistään yleisön auliita palvelijoita ja uskollisia työtovereita itselleen.

Niin kuluvat 9 menestyksellistä, joskin vaivasta ja ponnistuksista rikasta vuotta.

Tirkkosen liiketalo. Valokuva Tiia Monto - Wikimedia, CC BY-SA 3.0

Kun sitte v. 1901 liikettä, upean, kolmikerroksisen kivitalon valmistuttua, suuresti laajennettiin, jättää rouva T. kangasosaston hoidon kokonaan pojalleen, joka ylioppilastutkinnon suoritettua v. 1893 parisen vuotta oleskeli Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa tutustumassa liike-ammattiin sekä suuren maailman kehittyneisiin liike-oloihin, ja ottaa omalle osalleen lankaosaston, jota hän vieläkin vuosista välittämättä johtaa. 

Vaikkakin luonteeltaan syrjään vetäytyvänä ja välttelevänä, on rouva T. ottanut osaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Niinpä kuuluu hän vieläkin Kauppaoppilaitoksen johtokuntaan. Monet vuodet on hän myös ollut jäsenenä köyhäinhoitohallituksessa. Hyvin tietäen kodin hyvinvoinnin suuresti riippuvan perheenemännän taitavuudesta, on rouva T. ollut syntysanoja lausumassa Tampereen Talouskoululle sekä sen monivuotisena johtokunnan jäsenenä kehittänyt sitä. Kasvavan polven lämpimänä ystävänä, kuuluu rva T. „Turvalan" — hoivatta olevien, varattomien kansakoululasten päiväkodin — perustajiin, ollen sen ensimäinen aineellinen tukija sekä edelleen pysyen sen johtokunnan jäsenenä. Myöskin kansakoululasten kesäsiirtola on hänen lempilapsiaan j. n. e.

Tirkkosen eli Näsikallion suihkukaivo. Valokuva Tiia Monto - Wikimedia, CC BY-SA 3.0

Maria Tirkkonen kuoli 2.1.1919. Hän ehti siis nähdä Tirkkosen kauppaliikkeen 40-vuotisjuhlan kunniaksi lahjoitetuilla varoilla pystytetyn suihkukaivon, Tampereen ensimmäisen julkisen taideteoksen. 

Henkilökuvat: Naisten ääni 26/1912, Helsingin Kaiku 22-23

Viime hetken kesäretki Sastamalaan

Kokemäeltä käsin lähdin torstaina Sastamalaa m.m. katsastamaan näyttelyitä, jotka päättyvät tänään sunnuntaina. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Matkalla tein pienen ylimääräisen kierroksen ja otin auton ikkunasta tämän kuvan.

Myöhemmin ihmettelin otosta kännykän ruudulta ja piti suurentaa ennenkuin muisti palasi.

Vitikkalan kesäkahvilaan en ehtinyt, sillä se oli vasta avautumassa.

Sastamalassa eka kohde oli Sastamalan seudun museo, jossa esiteltin Tyrvään Mantan uraa. Hänellä on kosketus sukuhistoriaani, sillä isomummuni mainitsee äänitallenteessa siskolleen haetun apua Mantalta ja taisi samassa yhteydessä mainita muun avun vähäisen tarjonnan. Tämä tuotiin esiin  näyttelyn ekassa huoneessa, jossa myös oli ryhmiteltynä eri kansanparannuksen muodot. Taulaaminen eli polttohaavalla parannus oli minulle uutta.

Taaemmassa huoneessa kerrottiin Mantan elämä aikajanalla. Oppia hän oli saanut isältään ja parannustoimi kannatti niin, että Manta (esityksen mukaan) vaurastui. Huoneessa oli esillä myös Mantan saamia kirjeitä (enimmäkseen läntisestä Suomesta), joita on tallella museon kokoelmissa noin 700.

Näyttelyn kolmannessa huoneessa sai eläytyä parantajaksi ja parannettavaksi sekä sekoittaa itselleen rohdon. Yksinään edellinen ei onnistunut ja jälkimmäinen ei innostanut.

Jaatsissa ja Galleria Akselissa tutustuin Emil Danielssonin taiteeseen, joka yhtä maalausta lukuunottamatta ei ihastuttanut. Nimien samankaltaisuuden takia olin kuvitellut Danielssonilla olevan yhteys Elin Danielsson-Gambogiin, mutta henkilökunnan kanssa keskustellessa selvisi ettei olekaan.

Erityishoukutus reissuun lähtöön oli Juha Hurmeen Sanamyrsky, joka näyteltiin puolessa tunnissa Pukstaavin pihamaalla neljän näyttelijän toimesta.

Päähenkilö oli Algot Untola Porissa noin 1907-1909. En tiedä hänestä juuri mitään, joten nyt koko kuvani miehestä rakentuu tälle pätkälle, jossa persoonansa esittäminen vaati kaksi miestä. Yksi pointti oli ainakin, että sileä ja yhtenäinen elämän kuvaus ei voi olla totuudenmukainen. Muistettavaa, jos saan aikaiseksi palata Petter Sundin pariin. 

Johanna Erkkilän lapsuuden muistot

Huittisten vaivaistalossa kuoli 6.12.1891 Johanna Erkkilä 98-vuotiaana. Muistokseen kirjoitettu juttu ilmestyi Satakunnassa 15.12.1891. Siinä kerrottiin, että hän oli

syntynyt Ulvilan Pappilassa, jossa vanhempansa silloin asuivat. Isä oli sanotun Pappilan lampuotina. Johannan kummina oli ollut silloisen Ulvilan provastin rouva, jolta vainajalla vielä ikänsä ehtoopuolella oli kumminlahjana — niinkuin vainaja itse sitä kutsui — muistossa ruotsalainen pöytärukous: "I Jesu namn gå vi till bord" j. n. e., jonka rukouksen "pruustinna" hänelle oli opettanut. Tähän ruotsalaiseen ruokarukoukseen liittyi omituinen muisto, joka vainajalla näytti olevan hyvin elävänä mielessänsä. Kun Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf vuonna 1802 matkusti Suomessa ja tällä matkallansa poikkesi Ulvilan pappialaankin, pani edellä mainittu "pruustinna" kummatyttönsä Johannan lukemaan tuota ruotsalaista rukousta kuninkaan ja kuningattaren kuullen, kun ruoalle ruvettiin. Muutenkin muisti Johanna vielä hyvin elävästi sekä noiden korkeitten vierasten ulkonäön ja vaatetuksen että senkin, kuinka he matkaa tekivät ja kuinka tuota silloista hallitsijaperhettä mainitussa Pappilassa vastaan otettiin.

Tämä muisto olisi siis kuulunut kesäsarjani Satakunta-osaan, mutta on jo päässyt siitä muokattavaan käsikirjoitukseen. Tosin hieman sen totuusarvoa syö se, että 18.7.1794 syntyneen Johannan kummina ei ollut kirkkoherran rouvaa, ja isänsä oli rippikirjojen mukaan vuonna 1802 Ulvilan pappilan torppari (Ulvilan RK 1802-1807 s. 116).

Kesällä 1804 perhe muutti Tyrväälle Ketolan Korkeamäkeen (Tyrvään RK 1807-1813 s. 182, 1814-1824 s. 192).

Vuodelta 1808 oli Johannalla muistossa sekä päivä, jona sota julistettiin, että muutamia muitakin tapauksia. Niin muisti hän, että tuo päivä, jolloinka sodan julistus tapahtui, oli laskiaissunnuntai. Isoäitinsä oli hänelle silloin sanonut: "Sinä olet jo 17 (oli kai vain 14; Johanna muuten piti itseänsä vanhempana, kuin kirkonkiriat osoittivat) vuoden vanha tyttö, ota nyt pussi selkääsi ja lähde pakoon!" Kaksi viikkoa viipyi sitten Johanna pakopaikassansa, eräässä suon ympäröitsemässä saaressa. Siihen aikaan asui hän Tyrvään pitäjässä. Paljon oli tuona talvena lunta, ja kurjuutta lisäsi elatuksen puute. Niistä ajoista puhuen huokasi Johanna: "Kyllä silloinkin Jumalan puoleen huudettiin!" — Suomen sotaväkeä oli asettunut pohjoispuolelle Vammaskoskea ja kanuunain suut käännetyt eteläpuolelta sanotun kosken tulevaa vihollista vastaan, mutta sillen tuli käsky upseereilta, että kanuunat olivat vieritettävät koskeen, koska vihollinen muka Suomen sotaväkeä vastustaessaan helposti saattaisi vahinkoa tuottaa kylän asukkaille.

Kirkonkirjoissa meni sekaisin Johannan syntymäpäivä, mutta vuosi oli johdonmukaisesti sama. Johanna meni naimisiin Huittisissa 19.5.1823 Takkulan torpparin Jacob Johansson Hyytinsuun kanssa. He asuivat yhdessä Sammun kylän Kyllyn mailla, kunnes Jaakko kuoli kesällä 1878. Rippikirjojen perusteella avioliitto jäi lapsettomaksi (Huittisten RK 1839-1845 s. 634, 1846-1852 s. 549, 1853-1859 s. 493, 1861-1867 s. 497, 1868-1877 s. 714, 1876-1883 s. 747, 1884-1893 s. 1317).

Tyrväällä lauantaina koettua

Lyhyehköllä varoitusajalla lähdin lauantaina Tyrväälle, jonka kesäohjelmaan en ollut perehtynyt. Yllätyksenä tuli siis Puukstaaviin poiketessa sen naapurissa elokuun loppuun esillä olevat Egyptin aarteet. Pääsylippu ei ollut matkabudjetissani, mutta tarkkailin hetken Afrikan tähdet nimistä "aarteiden ja jalokivien kaivausaluetta". Kaivaminen oli maksullista ja löydöt sai pitää eli aivan nurinkurista arkeologiaan verrattuna.

Sastamalan seudun museo sopi budjettiini, sillä se oli edelleen ilmainen. Muistolan koulun olivat luokkatasottain dokumentoineet kouluelämän eri puolia, keränneet muistitietoa ja tuottaneet näyttelyn. Onneksi kukaan ei ollut kertonut heille, ettei nykyaikaisessa museonäyttelyssä saa ola twiittiä pidempiä tekstejä.

Sitten varsinaiseen asiaan eli Tyrvään Pyhän Olavin kirkon 500-vuotisjuhlaseminaariin. Kiitos Kallialan kirkontilien kirkon käyttöönotto voidaan ajoittaa melko tarkasti. Vuodesta 1516 alkaen hautausmaksut ovat kivikirkkotasoa.

Ensimmäisenä puhui Jyrki Knuutila, jonka lyhyt vastaus kysymykseen "Miksi Pyhä Olavi valittiin Tyrvään kirkon suojeluspyhimykseksi" kuului "ei aavistustakaan". Pidempi versio tiivistyi ruotsalaisperäisiin kulttuurivaikutuksiin, joita eivät välittäneet siirtolaiset tai kauppamerenkulku, mutta mahdollisesti Ulvilasta Pirkkalaan kulkenut kauppareitti.

Katja Fält käsitteli esityksessään vuoden 1997 palon jälkeen kirkon ulkoseinistä paljastuneita maalauksia. Ovatko kasvot apostoleja tai pyhimyksiä vai "näin hämmentynyt sinäkin tulet olemaan saarman jälkeen" -mainoskuvia? Tuskin koskaan tiedämme, eikä kuvien katsojien tulkinta vuosisatojen (?) ajan ole välttämättä sama kuin maalarien.

Markus Hiekkanen asetti Pyhän Olavin kirkkoa aikansa kirkonrakennuksen kontekstiin esittämällä kivikirkkoja kartalla ja aikajanalla usealla tavalla. Olen nähnyt esityksissään aiemmin ainakin kerran 1500-luvun alun kesken jääneiden kirkkohankkeiden määrän ja kirkonrakennuksen hiipumisen, mutta kertaus oli tarpeen. Edelleenkään tälle reformaatiota edeltäneelle ilmiölle ei ole tarjolla uskottavaa selitystä.

Lopuksi Hiekkanen yllätti yleisön seinämaalauksen uustulkinnalla. Fältin tarjoama pyhimyskehä voitiin unohtaa. Elias Orrmanin selvitys piispojen vaakunoista on esittänyt/paljastanut/väittänyt, että Lauri Suurpää on käyttänyt sinetissään kuvaa, jossa hiuksensa hulmuavat päätään suurentaen. Ajallisesti tämä sopisi Maunu Särkilahden vaakunan symbolin pariksi, sillä nämä kaksi piispaa olivat vallassa juuri ennen kirkon rakentamisen aloittamista.

Verkosta löytyi yksi versio Suurpään vaakunasta. Mielelläni olisin vilaissut Reinhold Hausenin teoksen Finlands medeltidssigill, jonka Arkistolaitos julkaisi verkossa 2010. En kuitenkaan löydä sitä enää "Aineistot-sivulta, Muita tietokantoja ja hakemistoja -otsikon alta". Internet Archiven Wayback machinen avulla tiedostosta löytyy kopio ja sen nimellä hakemalla myös nykyinen linkitys. Hausenilla Suurpään sinetissä on hyvin geneerinen piispahahmo. Kaikki tieto ei ole verkossa.