Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1918 sota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1918 sota. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. syyskuuta 2026

Kokemäki sukunimenä (Korpilahti ja mestatut torpparit)

Minisarjan ensimmäisessä osassa Kokemäki oli sukunimi ja paikannimi, toisessa osassa paikannimi ja nyt kolmannessa pelkkä sukunimi.

Korpilahden Rutalahden Auvilan itsellinen Salomon Nikodemuksenpoika (s. 17.4.1848 Korpilahti) sai vuonna 1890 rippikirjaan jälkimerkintänä sukunimen Kokemäki. Sitä käyttivät myös poikansa Kalle Emil (s. 15.11.1875 Korpilahti) ja tyttärensä Ida (s. 10.8.1878 Korpilahti). (Korpilahti RK 1880-1889 (II), 319; 1890-1899 (III), 323; 1900-1909 (II)). Kalle ja vaimonsa Lyydia ovat tätä kirjoittaessa ainoat Kokemäkeä sukunimenä käyttäneet SSS:n henkikirjahaussa. Mitään ilmeistä syytä sukunimivalinnalleen en keksinyt.

Sanomalehdistä sukunimeä Kokemäki on huomattavan vaikea hakea, mutta yrityksiini tarttui yksi moneen kertaan toistettu uutinen:

Eilen oli Keski-Suomen rykmentin sotaoikeudessa Hämeenlinnassa esillä sotaylioikeuden palauttama syyte murhasta talollista N. F. Juholaa, enl. aliupseeria J. Mäkelää ja luutnantti G. Holmia vastaan. Äänestyksen jälkeen antamallaan päätöksellä katsoi oikeus selvitetyksi, että N. F. Juhola oli päällikkönsä K. K. V. Sippolan käskystä Asikkalan pitäjässä helmikuun 2 pnä 1918 ampumana surmannut sahanasettajan A. V. Lundin Helsingistä sekä että Juhola oli niinikään ampumalla surmannut Lammin Mommilassa torpparit Kalle ja Kustaa Kokemäen, mutta sanoi tekojen tapahtuneen järjestyksen palauttamistarkoituksessa, jonka vuoksi sotaoikeus, nojaten korkeimman vallan haltijan joulukuun 2 pnä 1918 antamaan päätökseen vapautti N. F. Juholan. Syyte G. Holmia ja J. Mäkelää vastaan hylättiin toteennäyttämättömänä. Sippolaan nähden jätettiin juttu avoimeksi siksi kunnes hänet, tavataan. Päätös alistetuin ylisotaoikeuden tarkistettavaksi. (Maaseudun Sanomat 29.06.1921)

Sukunimellä Kokemäki ei löydy mitään Sotasurmasammosta, mutta kun silmäilemällä Lammilla kuolleet tavoitin Karl Fredrik Kekomäen (s. 10.1.1879), jonka mestausaika 22.5.1918 sopii ajalliseesti myöhempään uutisointiin, jossa Sippolaa syytettiin "kapinan jälkiselvittelyissä tehdyistä murhista" (esim. Savon sanomat 7.3.1931). Samana päivänä Lammilla kuoli myös Otto Kallenpoika Kekomäki (s. 2.1.1876), joten sanomalehtiuutisoinnissa lienee sekoitettu sukunimen vokaalien lisäksi etunimi.

tiistai 12. toukokuuta 2020

Rautajoen Selma-emännän elämästä

Keikyän Kiviniemen Uotilassa 23.3.1861 syntynyt tyttö sai nimen Selma Fransiska. Hän oli 5-vuotias isänsä kuollessa joulukuussa 1866. Äiti jäi emännöimään Uotilaa, jonne siis sijoittuu Selman tyttären myöhemmin kirjaama muisto nälkävuosista
Päivät päästään kulki loputon jono nälkäisiä ihmisiä ruokaa pyytäen. Jokaiselle annettiin keittoa ja leivänpala ja lähetettiin edelleen. Eräänä päivänä Selma-tyttönen seisoi keittiön portailla ja ojensi nälkäiselle kokonaisen leivän. Tästä hän sai selkäsaunan. Annokset täytyi säännöstellä, jotta antamista olisi riittänyt kaikille.
Isäpuoli tuli taloon vuonna 1869 ja pari vuotta myöhemmin uusperhe muutti Huittisten Takkulaan. Sieltä käsin Selma kävi kansakoulua ja sai yksityisopetusta ainakin ruotsin kielessä. Kaksi velipuoltaan lähetettiin oppikouluun.

Takkula toimi kestikievarina. Siellä yöpynyt Tyrvään Rautajoen isäntä piti näkemästään ja lähetti kotiin päästyään työmiehensä kosimakirjeen kanssa Huittisiin. 19-vuotias Selma vastasi myöntävästi 17 vuotta vanhemmalle miehelle, jolla oli aiemmasta avioliitostaan kaksi nuorta lasta, ja aloitti työnsä emäntänä.

Rautajoen isännän kuolema jätti Selman 28-vuotiaaksi leskeksi viiden pienen lapsen kanssa. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hän solmi uuden avioliiton seitsemän vuotta itseään nuoremman miehen kanssa. Tässä avioliitossa syntyi seitsemän lasta.
Rautajoen vuonna 1910 laajennettu päärakennus
Vuonna 1903 Selma sai viestin, että 21-vuotias poikansa, joka oli opiskelemassa Davosissa eläinlääkäriksi, oli sairastunut keuhkotautiin ja oli kuolemaisillaan. "Hän lähti heti tiedon tultua Kalle-veljemme kanssa pikaisinta tietä Sveitsiin. Kun he saapuivat perille, Lauri oli juuri kuollut. Äidin suru oli lohduton." Tämä ei jäänyt viimeiseksi surun hetkeksi, sillä vuoden 1918 sodassa Selma menetti aviomiehensä ja Yrjö-poikansa. Pirjo Tuomisen romaanissa Tulen väri punainen Selma on tämän jälkeen armoton:
”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.
Selma ei järkkynyt.
’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’
Kahdeksan vuotta sodan jälkeen kirjoitettiin Kotilieden lukijoille:
Pistäydypä Rautajokeen, kun Satakuntaa satut kulkemaan! Herttaisen vastaanoton sinulle takaan. Kauniin talon ystävälliset asukkaat, Selma-äiti lapsineen auliisti sinulle näyttävät kotinsa puutarhoineen, navettoineen y. m. nähtävyyksineen ja nuoren tyttären tarjoama kahvi virkistää kulkijan mieltä. Jos olet kukkien ystävä, näytetään sinulle Selma-äidin kauniit kukkaset, jos harrastat erikoisesti käsitöitä, ruoanlaittoa, puutarhanhoitoa t. m. s., löydät talon emännästä ymmärtäväisen asianharrastajan. Eikä sinun tarvitse ajatella, mistä keskustella, asiat sujuvat itsestään kuten aina silloin, kun joutuu tekemisiin paljon kokeneen, elämää ymmärtävän ihmisen kanssa. [...] Hän on osannut sen mitä ei moni osaa: ettei saa tuijottaa itseään sairaaksi menneisyyteen eikä pelätä tulevia onnettomuuksia, vaan on elettävä nykyinen hetki oikein. Samalla kun hän on ollut mitä parahin äiti lapsilleen, on hän ollut sydämellinen ja avulias emäntä palvelusväelleen ja alustalaisilleen. Yleisempiäkin asioita harrastaessaan on hän kuulunut m. m. Tyrvään kunnan valtuustoon, kansakoulun ja Tyrvään yhteiskoulun johtokuntiin, puhumattakaan paikkakunnan monista sivistysriennoista, joita hän aina on tukenut, missä on voinut.
Rautajoen emäntä kuoli 74-vuotiaana vuonna 1935.

Lähteet:

  • Helmi Airila: Selma Vitikkala, Rautajoen emäntä Tyrväällä. Kotiliesi 2/1926
  • Anneli Lehtimäki: Rautajoen naiset. Orpana 1/1990 (pdf)
  • Lea Toivola: Pirjo Tuominen: Veren väri punainen
  • Huittinen rippikirja 1861-67 s. 782, Huittinen 1868-77 s. 155 (Keikyä), 796

perjantai 6. joulukuuta 2019

Itsenäisyyden ajasta

Jo perinteiseen tapaan itsenäisyyspäivän kunniaksi itsenäisyyden ajasta (enimmäkseen) viimeisen vuoden aikana valmistuneita opinnäytteitä. Kuvituksena stillejä KAVI:n Elävä muisti -sivuston filmeistä. (KAVI:sta puheen ollen, ilmoittivat pari päivää sitten, että omistamansa "pitkät elokuvat ovat avautuneet verkkoon vapaasti katseltaviksi. Satojen elokuvien aarreaitta löytyy KAVIn ELONET-tietokannasta, joka uudistuksensa yhteydessä liittyi osaksi Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen Finna-verkkopalvelua.")

Finlandia. Metsän satu (1922)
Leikkiviä lapsia (1936)
Sodassa
Sodan jälkeen
Linja-auto - maanteiden kiitäjä (1950)
Espoo (1971)
Muistaminen, kulttuuriperintö

maanantai 14. lokakuuta 2019

Muut valokuvat 1918-1918 (VKP-6/3)

Leimansa perusteella Sota-arkistoon joskus kuuluneet valokuvat ovat Kansallisarkiston digitoimina nyt kontekstissa Karttakokoelmat : Vanhempi kartta- ja piirroskokoelma : Valokuvat vuodelta 1918 : Muut valokuvat 1918-1918 (VKP-6/3). Mitäpä tästä enempää sanoisikaan. Ai niin, Vakan mukaan aineiston tyyppi on "karttasuojus". Eli jos uuteen Astiaan tulee viime viikkoisessa testauksessa näytetty tyyppihaku, niin siitä ei kannata näitä etsiessään valita arvoa "kuva."


Lisäys 15.10.2019. Itse en tunnistanut yltä Helsingin rakennuksia, mutta Petri Pusa huomautti, että "Ensimmäisessä kuvassa Kauppatorilla vasemmassa reunassa Normenin talo ja oikeassa reunassa sama pieni puinen rakennus mikä siellä nytkin on." ja samaa mieltä oli Julius Jääskeläinen.





Lisäys 15.10.2019. Tästä kuvasta Julius Jääskeläinen erotti Espan pavilijongin.
Lisäys 15.10.2019. Oikean reunan rakennuksesta tuli mieleen Borgströmin tupakkatehdas, mutta en vaivautunut tarkistamaan kuten Petri Pusa.









keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

AS4: Mikkelin museoissa (2/2)

Ensimmäisiin kolmeen museoon ei ollut mennyt visioimaani aikaa, joten sitä jäi Mikkelin kolmeen sotamuseoon, jotka olisi ihan hyvin voinut jättää väliinkin.


Jalkaväkimuseota minulle suositteli Olli Kleemola arvatenkin siksi, että puhdetyökokoelmastaan on osa siellä näyttelynä esillä. Arvasin museon sisällön oikein, mutta vedin silti herneen nenään sen nimestä. Jos kerrotaan Suomen jalkaväestä niin eikö museota voisi nimetä Suomen jalkaväkimuseoksi? Museossa oli ihme haituja itsenäistymistä edeltävästä ajasta - mallinukke Oppisalissa ja näyttelyjen joukossa pieni alue, jossa huitaistiin autonomian ajan armeijaa, Porrassalmen taistelua ja Suomen sotaa. Sotatietouteni vähäisyyden tunnustan, mutta eikös jalkaväkeä ollut aika kauan ennen 1800-lukua?



Päämajamuseossa puolestaan ärsytti Mannerheimin työhuone, jota sai katsella lasiaidan takaa kuin jotain s*tanan pyhäinjäännöstä. 

Ja oliko se pyhäinjäännös? Se ei selvinnyt nähdäkseni miestään ympäriltäni, joten haastattelin poislähtiessäni lippukassan mimmit. He eivät olleet tietämättömiä vaan kertoivat, että sodan jälkeen opettajien käytössä ollut huone oli 1970-luvulla rekonstruoitu nykyasuunsa. Kyseisen päätöksen historiasta voisi syntyä mielenkiintoisempaa tarinaa kuin itse museosta.

Mutta yllätyksekseni pidin museon 1918-näyttelystä. Täällä oli päästy tekemään valtakunnallista katsausta ja valittu "reilu" kaksijakoisuus. Toinen puoli huoneesta kertoi punaisista ja toinen valkoisista. Ne yhteivät pieneen reflektiotilaan, jonka seinälle oli kiinnitetty aika paljon kävijäkommentteja. (Mäntyharjulla vastaavassa  tilassa oli vain kaksi muistoa.)

Päämajamuseosta on vain pari askelta Viestikeskus Lokkiin, jota varten sodan alkaessa louhittiin kallioon luolat. Ne olivat sodan jälkeen m.m. asuntoina, mutta 1980-luvulla vähäiset jäljellä olleet rakenteet purettiin ja rakennettiin kopio sodan aikaisesta viestikeskuksesta. Tiloissa oli mallinukkeja monissa toimissa ja huolellisella tutustumisella olisi varmasti oppinut paljon. Minä olin ilahtunut, kun kerrankin lotat olivat luontevasti lähes pääosassa.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

AS3: Mikkelin museoissa (1/2)


Suur-Savon museo kuullostaa aika komealta, joten hämmästyin kun löysin sen kirkon vierestä makasiinin oloisesta rakennuksesta. (Unohdin kysyä lippukassalta, oliko tämä entinen pitäjänmakasiini.) Olin unohtanut, että Suur-Savo ei tarkoita "kaikkea mahdollista Savoa" tms. vaan tiettyä Savon aluetta. Museon määrittelemänä Mikkeliä "ympäristöineen".


Museon alakerrassa oli vaihtuvana näyttelynä 1918. Tekstiä ja kolme interiööripalasta eli muistutti sekä Espoota että Mäntyharjua. Olisi säästetty aikaa ja rahaa, jos konsepti olisi kehitelty kertaalleen ja elementtejä vain sovellettu paikallisesti. Toinen museovieras tutki näyttelyä intensiivisesti eli ilmeisesti se oli aiheesta kiinnostuneelle antoisa.

Kakkoskerros edusti materiaalista kulttuuria 1700- ja 1800-luvulta muinaispukulisäyksellä. Esinetiedot erillisessä pumaskassa olivat suhteellisen niukat eli eivät minusta kertoneet alueen historiasta juuri mitään. (Juu, ei ollut mitään jälkeä kuningasparin 1802-vierailusta. Ei edes kyseisen kuninkaan kuvaa esillä.)

Mielenkiintoisimmat esineet olivat kolme arkkua. Varhaisin näistä oli 1600- ja 1700-lukujen vaihteeseen ajoitettu upseerin matka-arkku. Mäntylaudoista tehty, hylkeennahalla päällystetty ja komeasti raudoitettu. (Mikähän käsityöläisryhmä tuotti näitä?)
1700-luvulla upseerin arkku oli suorakulmaisempi.
Saman vuosisadan kuormastoarkku oli luonnollisesti isompi. Upseerin arkku näkyy taustalla kaiteen takana.
Ylimmässä kerroksessa otsikon perusteella oli aiheena vuonna 1838 perustetun Mikkelin kaupungin historia.

Huoneen esineistöstä jäi mieleen alakulmassa näkyvä pöytäryhmä, jonka merkitystä en pumaskasta tarkistanut, palontorjunta ja lääninvankilan kahleet, jotka rikoshistorian harrastajana piti tietenkin kuvata.

Ei siis alueen kronologiaa eikä arkeologiaa, joten oltiin tutulla linjalla. Heinolassa oli ripaus 1900-lukua pommituskuvien muodossa, mutta täällä sitä edusti nimetyn seiväshyppääjän seiväs. Leviääköhän 1900-luvun painotushapatus pääkaupungista joskus muuallekin?

maanantai 9. heinäkuuta 2018

AS2: Mäntyharjun museossa ja pysähdys Porrassalmessa


Ajaessani Heinolan keskustasta eteenpäin (lue: itäänpäin) tienviitoissa näkyi sukututkimuksesta tuttuja kylännimiä, mutta matkasuunnitelmaan ei kuulunut niissä pysähtymistä enkä Mäntyharjussakaan poistunut autosta siellä olevien juurieni vuoksi. Kohteena oli Mäntyharjun museo, joka mielessäni yhdistyy (ilmeisesti ikuisesti) muutaman vuoden takaiseen huvilaelämän muistitietokyselyyn, jota markkinoin tuolloiselle työkaverille.

Tänä kesänä vaihtuva näyttely käsitteli vuotta 1918. Lippukassan nuori mies esitteli sen pahoittelemalla tekstipainotteisuutta, joka juontui (hänen näkökulmastaan) aseiden esillepanon vaatimista luvista. No, 1918-näyttely Espoossa oli myös asiakirjapainotteinen ja myöhemmin päivällä näin kolmannen vastaavan. Mäntyharjulla oli onnistuttu tuomaan esiin erilaisia teemoja ja paikasta enemmän kiinnostuneet saivat kuunnella muistitietoa. Visuaalinen ilme miellytti myös.

Päärakennuksessa, joka on entinen pappila, oli näyttelyn lisäksi kouluhuone. Jälleen kerran 1900-luvun alun pulpetein. Onkohan missään laitettu esille 1980-luvun pulpetteja, jotta lasten kanssa liikkuvat voisivat näyttää minkälaisissa he istuivat?

Loput museon tarjonnasta on sivurakennuksissa ja sen löytäminen vaati omatoimisuutta ja proaktiivisuutta. Navetan alakerrassa oli erittäin tekstipainotteinen katsaus Mäntyharjun historiaan ja erityisesti aikaan, jolloin raja Venäjän kanssa halkaisi pitäjän. En jaksanut lukea ja tarkistaa oliko kuningasparin pikaista pysähtymistä kesällä 1802 noteerattu. Tuskin.


Huvila- ja mökkielämän näyttely oli edelleen/uudestaan esillä ja kiitoksista huomasin ex-työkaverin sukunimen eli ehkä joku sukulaisensa oli innostunut vastaamaan. Lisäksi navetan alakerrassa oli taidetta ja muutama työkalu melko freesisti palleteille aseteltuna. Mutta taisivat olla ilman mitään kyltitystä. Navetan ylisillä työ- ja kulkuvälineitä oli harmaampana massana, johon oli ripoteltu pieniä lappuja, joissa oli vain esineen nimi. Kaipasin oitis Lohjan tyyliä, jossa yhdellä lauseella kerrottiin edes jotain.


Massasta erotin mielenkiintoisimana vesireen. Mihin moista on tarvittu? Lippukassan pojalle tuli ensimmäisenä mieleen palontorjunta. (Pari päivää myöhemmin toisessa museossa tuli vastaan vesireki, jolla oli selkeä käyttötarkoitus. Siitä aikanaan.)


Sivurivissä oli väentupa ja pari sisäinteriööriä ilman mitään selostuksia tilan tai esineiden tarkoituksista ja merkityksistä. Rakennuksen toisessa päässä oli onnistuneen oloinen näyttely kiertävästä valokuvaajasta Nestori Kurvinen. Samalla kun kerrottiin hänestä ja jaettiin kuvia annettiin myös tietopaketteja aikansa elämästä. Tekstipainotteisesti tottakai. (Kyläkuvaajista kuulin kuva-arkistopäivillä 2017.)

Mäntyharjulta jatkoin pikkuteitä Mikkeliin ja matkalla osuin suunnittelemattomasti Porrassalmen taistelun muistomerkille.



Se on pystytetty vuonna 1923 ja monen muun muistomerkin tapaan kertoo enemmän omasta ajastaan kuin muistamisen kohteesta. Porrassalmen muistomerkki on mukana tuoreimmassa Historiallisen aikakauskirjan 1918-teemaisessa numerossa julkaistussa Ville Sarkamon artikkelissa Kiveen hakattu historia – Sotamuistomerkit sisällissodan ylevöittäjinä, historiallistajina ja julkisen vaikenemisen ilmentäjinä vuosina 1918–1939.

Itselleni paikka oli jälleen merkityksellinen taannoisen kirjaprojektin takia. Täällähän Kustaa IV Aadolf kesällä 1802 käppäili vai esitinköhän sen kirjassani arvauksena? Moisioon, jossa hän vaimonsa kanssa yöpyi, en poikennut, sillä vanhaa rakennusta ei enää ole.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Sosiologi ja kansalaissotafanaatikko

Olen koko kevään boikotoinut 1918-tapahtumia ja -uutisointia parhaani mukaan. Suojakuplani on kuitenkin puhkaissut Etelä-Suomen sanomien pari mielipidekirjoitusta Marjo Liukkosen väitöskirjasta Hennalan naismurhat 1918. Liukkosen vastinetta heikosti muotoiltuun kirjoitukseen kun jaettiin ilolla Twitterissä naisasian/historiantutkimuksen/akateemisen tutkimuksen puolustajien toimesta. Vain yksi FB-tuttavani linkitti siihen kommentilla, joka lyttäsi Liukkosen tutkimuksen, ja tästä jäi epävarma olo.

Siihen tuli selvyyttä kun Jussi Jalonen tuoreeltaan litteroi Tampereella pidetystä Onko 1918 jo historiaa? -paneelikeskustelusta FB-sivulleen osan ja boikotistani huolimatta tuli sekin luettua. Paneelissa istuneet Pertti Haapala, Marko Tikka, Ulla-Maija Peltonen, Pirjo Markkola ja Tuomas Hoppu esittivät kaikki (alkaen 32:00) kritiikkiä Liukkosen työstä. Lähteitä oli tulkittu väärin, esitetty väärin ja aiempi tutkimus oli jäänyt lukematta tai ymmärtämättä. Haapala jopa paljasti kirjoittaneensa lausunnon, "jossa olen sanonut, että sitä ei pitäisi julkaista, koska se ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä."

(Liukkonen ei väitellyt historiasta vaan sosiologiasta. Minulle on täysi mysteeri miten (jos mitenkään) sosiologian tieteelliset kriteerit eroavat historiantutkimuksellisista. Mutta muistan toisen historiasta kirjoittavan sosiologin painottaneen sosiologisuuttaan, kun samalla maallikot pitävät häntä historiantutkijana. Eli eiköhän Liukkonenkin hahmotu historiantutkijaksi, näkee hän sitten itsensä sellaisena tai ei.)

Olettaen, että lahtelainen tuttavani ja Tampereella puhuneet ovat oikeassa, miksi kritiikki ei näy ei-lahtelaisessa mediassa? Miksi Liukkonen pääsee puhumaan? Miksi työ on hyväksytty väitöskirjaksi? Koska "mediaa ei kiinnosta" ja "yliopistot saavat rahaa vain hyväksytyistä tutkinnoista"?

(Kertaus)opetuksia: Väitöskirjat eivät ole virheettömiä eivätkä välttämättä edes laadukkaita. Mediassa menee läpi se mikä menee. Mediassa läpimenneen arvostelu kuullostaa happamilta pihlajanmarjoilta, vaikka kuinka sanansa asettelisi.

Jälkimmäisestä esimerkkinä keskustelun loppupuolella (1:23:30) kysymys Teemu Keskisarjan sanavalinnoista aiemmin Tampereella pidetyssä tilaisuudessa. Ja elämäntapahistorioitsija-termin muistorikkaasti lanseerannut Marko Tikka, jonka kyseisiä sanankäänteitä Jalonen ei litteroinut, mutta tähän blogiin ne kuuluvat. Siis seuraavasti:
... Tauno Tukkinen on tehnyt, hänhän on tällainen jopa voisi sanoa kansalaissotafanaatikko - joka on hän on tehnyt näitä omakustanteita runsaasti ja niistä osa on enemmän onnistuneita, osa vähemmän
Kun Tikka esittäytyessään sanoo perehtyneensä Suomen sisällissotaan 20 vuotta, niin voisimmeko sanoa hänen olevan sisällissotafanaatikko? Yhteenkään kirjaansa en ole koskenut, mutta niitä lienee runsaasti ja lienee turvallista olettaa, että osa on enemmän onnistuneita ja osa vähemmän. Tietämättömiin jää, josko joku on aikanaan antanut väitöskirjastaan superkriittisen lausunnon. Edes mielessään, sillä vain murto-osa kritiikistä tuntuu tulevan julkisuuteen, kuten jo pari vuotta sitten totesin.

Kuva: The Baby's Own Aesop

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsenäisyyden aikana

Kodin kuvasto 48-49/1917
Jo perinteiseen tapaan itsenäisyyspäivän kunniaksi vuoden aikana löytynyttä tai syntynyttä opinnäytettä (ja vähän muutakin tutkimusta) itsenäisyyden ajasta

Edeltävästä ajasta aloittaen 
Vuodesta 1917 alkaen
Sisällissota ja sen muistaminen
Sotien välinen aika
Sota vaikutuksineen
Sodasta eteenpäin:
Ja vielä