Myöhäinen Suomen sodan muistelija Viitasaarella

Antti Juho Tiihonen syntyi Suonenjoella 4.9.1799. Joulukuuhun 1828 mennessä hän oli päätynyt Viitasaarelle, jossa hänet vihittiin 14.12.1828 morsiamenaan Brita Soph. Graf (myös Raam). Lasten kasteissa 1829-1840 Juho Tiihosen titteli oli löysäläinen ja asuinpaikkana useimmiten Keihärinkosken kylä. 

Sieltä hänet tapasi puoli vuosiataa myöhemmin nimimerkki Matkailija.

Tallustellessani Keihärinkosken sydänmailla Viitasaarella, kohtasin eräässä uutistalossa ukon pöydän takana leipää murentelemassa piimäkuppiinsa, jota sekoitusta hän välimmiten pisteli hampaattomassa suussaan mutustellakseen vatsansa tyydytykseksi. Roteva ja ryhdikäs vartalonsa osotti hänen miehuutensa päivinä olleen Suomen kookkaimpia ja voimakkaimpia poikia, vaikka muotonsa ja hopeiset hiushapsensa todistivat ukon korkeata ikää. Hän kertoikin syntyneensä 1799, siis kahta vuotta vajaa 90 vuoden vanha, ja sanoi paremmin muistavansa "venäläisten tulon Suomeen" kuin viime aikaisia tapahtumia. Sanoi Rautalammilla, kirkon eteläpuolella pitäjää syntyneensä ja sitten miehuutensa aikoina olleensa piiskurin ammatissa 40 vuotta viitasaarella, olleen samalla torpan pitimen itsellään, mutta nykyään ruotulaisena tuolla salon taloilla ja nimensä Juhani Tiihonen. [...]

Piiskuri-aikanansa sanoi muutaman vangin kuolleen, rautakaulassa paalussa seistessaan. Hänellä oli neljä tuomiota, joista oli tuomittu seisomaan 2 tuntia rautakaulassa ja sitten 40 paria vitsoja. Nimismies oli käskenyt läsnäolijain pitämään vaaria vangin seisomisesta sill'aikaa kuin hän piiskurin kanssa lukee vitsoja; mutta läsnä-olijat olivatkin huolettomat ja ennenkuin huomattiinkaan, oli vangista henki pois. (Keski-Suomi 27.7.1887)

Pari vuotta myöhemmin Tiihonen

puhelee selvästi ja varsinkin nuoruutensa aikaisia asioita muistaa hyvästi. Muun muassa kertoi syntymäasuntonsa olleen lähellä maantietä ja olleensa 8 vuoden ikäinen kuin ensimmäinen lauma venäläistä sotaväkeä matkasi ohiviipän maantietä. Kaksi sotamiestä matkueesta poikkesi heillekin ja hän kauhistuneena toisten lasten kanssa kiipesi uunille piiloon. Sotamiehet astuttuaan tupaan sanoivat "trastui", johon lattialla seisova isänsä vastaukseksi koki vavisten hokea, kuten pappi oli jo edellä neuvonut, "trastui, trastui". Ryssät vaativat leipää, ja kun isänsä selitti ei olevan, ottivat sotilaat isää käsivarsista kiini, taluttivat ulos aittain eteen, joita oli kolme, sekä aukasuttivat ovet. Mutta ne kun olivat tyhjät, tulivat takasin tupaan ja tirkistelivät uuniin, huomaten siellä rieskoja. Ottivat yhden niistä pöydälle, jonne jo sitä ennen sivuhuoneesta puoleksi jäätyneen maito pytynkin olivat kuljettaneet. Haukkasivat muutaman kerran rieskaa, ja pistelivät lusikoillaan maitoa pytystä. Mutta rieska kun oli suurimmaksi osaksi petäjäjauhoista tehtyä, sanoivat "njet dobra hleipa", jättivät rieskan sekä maidon, viskasivat vaskirahan kumpikin pöydälle ja menivät matkaansa. Muuten ihmiset piileilivät sydänmailla karjoneen kesäkauden ja papitkin olivat vesamäellä. venäläiset toisinaan syöttelivät niittyjä ja peltoja sekä tappoivat eläimiä. Rauhan tultua saivat omistajat niistä vähin palkintojakin. (Keski-Suomi 5.8.1890)

Toinen kirjoittaja ehti tallentaa saman tarinan ennen kuin Juho Tiihonen kuoli 93-vuotiaana 11.5.1892 (Suomalainen 8.1.1892).

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1875

Olavinlinnan 400-vuotismuiston kunniaksi Ny illustrerad tidning julkaisi yllä olevan valokuvaan perustuvan kuvan Olavinlinnasta numeron 31/1875 kannessa. Numerossa 40/1875 muisteltiin kolmella kuvalla Suomen sotaa tai tarkemmin sanottuna Vänrikki Stoolin Sandelsia.

Virran silta Iisalmella 

Ruhtinas Dolgorukin muistomerkki Iisalmen Koljonvirralla

Sandelsin tupa Partalan kylässä:

Loppuvuodesta lehdessä julkaistiin numeroissa 46, 48 & 49/1875 runsaasti kuvitettuna Retziuksen artikkeli Från Finlands bygder. Kaikki kuvat olivat tuttuja Retziuksen kirjoista, joten jätin nämä leikkelemättä.

Ruotsalaisten kuvat Suomesta 1866

Parin vuoden tauon jälkeen ruotsalaisen kuvalehden Illustrerad Tidning numerossa 23/1866 ilmestyi Suomen puolelta ylle liimattu kuva Kastelholman linnasta.

Koska keräsin Kalmistopiirin artikkeleihin Tietoja Suomen sodan hautapaikoista, Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla saman vuosikerran numerossa 38 minua kiinnosti myös kuva "suomalaisesta haudasta" parin pyssynkantaman päässä Alaluulajan kirkkomaalta.

Artikkelin mukaan paikalle oli haudattu 20-30 Suomen sodan sotilasta. Heistä ei ollut tarkempia tietoja, mutta hautapaikan kunnostukseen käytetty raha kerrottiin äyrilleen. 

Norrbottens museum

Innostuin lähettämään tiedustelun Norrbottens museumiin, jonka asiantuntija arveli kyseessä olevan paikan, joka on nykyään "ryssgraven i Gammalstaden". Koordinaatteja sille ei löytynyt, joten en voi verrata paikkaa kuvaan, jonka ristiä paikalla ei ainakaan ole. Jo vuonna 1933 kotiseutuyhdistys on fiksaillut paikalla olevaa kiveä eli se on ollut tuolloin vuosikymmeniä vanha.

"Kapraali Loo (Luu)"

Pala kerrallaan Epätäydellinen bibliografiani fiktiivisestä Suomen sodasta täydentyy. Ehkä fiktiivisyyden sijaan olisi pitänyt ottaa keräyskohteeksi narratiivit, joiden todenperäisyys on aina jossain määrin kyseenalainen. Oulun Wiikko-Sanomissa esitelty "Kapraali Loo" vaikuttaa kuitenkin hieman todellisemmalta kuin edeltäjänsä sotamies Jäykkä.

Tarina alkoi numerossa 2.10.1858 yleisellä motivoinnilla: 

Sanomalehdet ovat ilmoittaneet maamme vielä eläviä vanhoja sotamiehiä, jotka ovat olleet ikään kuin unohuksissa tähän asti, ja monikin näistä, jotka panivat verensä ja henkensä isänmaan suojelukseksi, jotka kaikkia puutoksia ja vaivoja, mitä sota tuopi, kärsien, eivät luopuneet uskollisuudestansa, vaan miehen urhoollisuudella kaikissa tiloissa kävivät vihollistaan ja kuolemata vastaan. Näitten urosten muisto on isänmaan rakkauden kanssa niin yhdistettynä, että missä se on herännyt elämään ja vaikuttamaan, siellä on tultu muistamaan näitäkin, joista moni on ollut aivan köyhässä ja huonossakin tilassa, kun sodassa jo murtunut terveys ja siihen tullut vanhuus ovat vähentäneet työvoimat.

Veteraanien rivit olivat jo harvoja, mutta

Oulussakin elää vielä yksi näitä uroita kapraali Tuomas Loo (Luu), syntyisin Tuohino ja kotoisin Hyrynsalmesta, jonka komppaniaan hän kuului. Hän on nyt 74 vuoden vanha ja asuu omassa huoneessaan kaupungissa, jonka yövartijana ja vankihuonetten vahtimiehenä hän on sittemmin, Suomeen takasi tultuaan, palvellut.

Ilmeisesti korpraalin muisti toimi vielä erinomaisesti, sillä sotakokemuksiaan riitti useaan lehteen: 09.10.1858 no 41, 30.10.1858 no 44, 27.11.1858 no 48, 04.12.1858 no 49, 11.12.1858 no 50,  18.12.1858 no 51, 31.12.1858 no 52, 05.03.1859 no 9, 12.03.1859 no 10, 26.03.1859 no 12. Julkisuuden myötä Oulusta löytyi toinenkin veteraani: Trumpari Henrik Tapto (19.02.1859 no 7)

Thomas Tuohino (s. 28.8.1784) oli vielä renki mennessään Hyrynsalmella 23.9.1804 naimisiin. Morsian Brita Tolotar (s. 2.12.1781) oli tuolloin jo näkyvästi raskaana, sillä esikoistytär Anna syntyi 10.11.1804. Hänen kasteessaan Thomas on merkitty sotilaaksi. Suomen sodan jälkeen perhe muutti Ouluun, jossa syntyi lisää lapsia. Britan kuoltua vuonna 1832 Thomas solmi uuden avioliiton Susanna Simellin (s. 1787) kanssa. Vasta elämänsä lopulla Thomasille merkittiin kirkonkirjoihin sukunimi Loo. Hän kuoli 24.1.1863 ja leskensä kuoli 16.4.1868. (Hyrynsalmi RK 1801-1808, 123; Oulu RK 1811-1824, 323; 1827-1833, 364; 1834-1842, 2 qv, n:o 19; 1844-50, 2 qv, n:o 19; 1851-1857, 2 qv, n:o 19; 1858-1867, 2 qv, n:o 19)

Islanderista Jääksi

Emil August Islander syntyi 15.8.1862 Hollolassa.[1] Hänen isänsä August oli Uskelan kylän Isäntälän rusthollari, joka oli ottanut sukunimen käyttöön esikoisensa syntymään eli vuoteen 1853 mennessä. August "koulua käymättä oli hankkinut semmoiset tiedot ja taidot, jotta kykeni hoitamaan useita kunnallisia luottamustoimia".[2] Hän oli kansakoulujen suosija ja lahjoitti maata Uskelan kylän kansakoululle.[3]

Niinpä ei ole yllättävää, että Emil muistokirjoitustensa mukaan joko kävi Heinolan alkeiskoulun tai kolme luokkaa Heinolan realikoulua. Samaisten tekstien perusteella hän pääsi ylimääräiseksi konttorikirjuriksi postilaitokseen vuonna 1883. [4] Hän oli Hollolan kirjoissa vuoteen 1887.[5]

Emilille ei riittänyt pelkkä virkaura vaan jo vuonna 1881 sanomalehdessä Savo julkaistiin kolme jatkokertomustaan. salanimellä E. A. Jää. Varhaisin oli Mökin Jussi , jossa päähenkilö seikkailee New Yorkissa asti. Eliköhän esikuvansa jossain Hämeen mökissä?[6]. Tarinan Liina ja Lemmetön sydän päähenkilö on kartanonneiti, joka jää omasta tahdostaan naimattomaksi ja testamenttaa varoja kansakoululle. [7] Traagisen ja romanttisen tarinan Kuolo kaikki sovittaa keskellä ollaan Suomen sodassa, mitä ei olisi alkupuolella arvannut.[8]

Savo ilmestyi Kuopiossa. Seuraava Emilin jatkokertomus Metsäntähti. Kuvaelma Suomen sotaisista ajoista julkaistiin Helsingin Wiikko-Sanomissa syksyllä 1882. Tarinan juoni on minimaalinen ja isonvihan kuvauksen historiallisuus niin minimaalista, että päähenkilö menee lopussa naimisiin valkoisessa morsiuspuvussa. [9] Samassa lehdessä ilmestyi myös E. A. Jää -nimimerkin pisin kertomus Paradisin Pakolainen. [10] Se julkaistiin myös kirjana, joka arvosteltiin Valvojassa 10/1885. G-t:n mielestä

"Paradisin pakolainen" kuvaa usein nähtyä tapausta, erästä nuorukaista, joka "vapaaksi" ylioppilaaksi tultuaan pahaan seuraan ja juopumukseen antauten itse rikkoo niitä onnellisia oloja, joissa hän on kasvanut. Kun hän vuosien kuluttua paranneena palaa entiseen kotipaikkaansa, tulee hän uusiin oloihin, entiset rakkaat nukkuvat maan povessa. Esitys osoittaa tekijässä, hra Jäässä, kertomiskykyä, vaan sitä vaivaavat myöskin useat puutteet. Kertomus on paikoittain liian lyhyt — suoraan sanoen on tämä meidän mielestämme vähempi virhe, kuin päinvastainen liiallisuus — tapahtumain laveampi esitteleminen olisi antanut enemmän vilkkautta kertomukselle, joka nyt enimmin liikkuu kertojan sisällisten tunteitten kuvaamisessa. Varsinkin "elämän myrskyt" ja paremmille poluille joutuminen olisivat vaatineet tarkempaa esittämistä.

 

US 2.4.1899

Todennäköisesti Eemil kirjoitti muutakin. Muistokirjoituksensa mukaan hän oli 1880-luvulla "useiden siihen aikaan ilmestyvien sanomalehtien kirjeenvaihtajana" ja runojaan sekä novellejaan ilmestyi Savon lisäksi Kyläkirjaston kuvalehdessä, Keski-Suomessa, Pääskysessä yms., joista niitä ei tekstihaulla löytynyt.[2]

Postiuralle päästyään ja perheen kasvaessa kirjoittaminen ehkä jäi eikä aikaa palaamiseen sen pariin tullut, sillä Emil August Islander kuoli 36-vuotiaana 31.3.1899. Yksi suremaan jääneistä pojistaan oli Kaarlo Aatto Ilmari (s. 24.10.1888 Helsinki), joka myöhemmin suomensi sukunimensä Jäämaaksi ja päätyi WSOY:n kirjalliseksi johtajaksi.

Lähteet:

[1] Hollola LK 1860-69, 726

[2] Suomalainen 22.1.1891 

[3] Hämeen sanomat 15.8.1890

[4] Uusimaa 1.4.1899; Hämeen Sanomat 6.4.1899

[5] Hollola RK 1880-89, 835

[6] Savo 29.07.1881 no 56, 02.08.1881 no 57, 05.08.1881 no 58, 09.08.1881 no 59, 12.08.1881 no 60, 16.08.1881 no 61, 19.08.1881 no 62, 23.08.1881 no 63

[7] Savo 26.08.1881 no 64, 09.09.1881 no 68, 13.09.1881 no 69, 20.09.1881 no 71, 23.09.1881 no 72

[8] Savo 15.11.1881 no 87, 18.11.1881 no 88, 22.11.1881 no 89, 25.11.1881 no 90, 29.11.1881 no 91, 02.12.1881 no 92, 06.12.1881 no 93

[9] Helsingin Wiikko-Sanomia 18.08.1882 no 33, 25.08.1882 no 34, 01.09.1882 no 35, 22.09.1882 no 38, 06.10.1882 no 40

[10] Helsingin Wiikko-Sanomia 18.01.1884 no 3, 25.01.1884 no 4, 01.02.1884 no 5, 08.02.1884 no 6, 15.02.1884 no 7, 22.02.1884 no 8, 29.02.1884 no 9, 14.03.1884 no 11, 28.03.1884 no 13, 30.05.1884 no 22, 06.06.1884 no 23, 20.06.1884 no 25, 18.07.1884 no 29, 25.07.1884 no 30, 01.08.1884 no 31, 15.08.1884 no 33

Ilmestynyt: Tietoja Suomen sodan hautapaikoista

Kalmistopiirissä ilmestyi tänään katsaukseni Tietoja Suomen sodan hautapaikoista. Kalmistopiirin toimittaja markkinoi sitä FB:ssä tekstillä 

Suomen sota alkoi 21.2.1808, 217 vuotta sitten, kun Venäjä ylitti silloisen rajan Kymijoessa ja hyökkäsi naapurimaahansa Ruotsiin osana suurvaltapolitiikan liittoutumia. Haminan rauhassa 1809 Suomi siirtyi Venäjän hallintaan. Kaisa Kyläkoski kirjoittaa Suomen sodan aikaisten hautojen myöhemmästä muistamisesta.

Fredrik Aallon kirjoituksista

Fredrik Aallolla (1854-1917, aik. Stenfors) on tätä kirjoittaessani Wikipedia-sivu, mutta sen sisällössä on isoja aukkoja. Koska en edelleenkään osaa sinne vaadittua tyyliä, teen tänne toisen version.

Fredrikin vanhemmat Fredrik Henriksson Stenfors ja Lena Andersdotter olivat maanviljelijöitä Kalannissa eli Uudellakirkolla. He päästivät ainoan poikansa koulutielle: "Käytyään ensin Raumalla ala-alkeiskoulua, siirtyi hän sieltä Turun kimnasioon".[1]

Lukiolaisena Fredrik aloitti julkisen kirjoittamisen. Vuonna 1869 Sanomia Turusta julkaisi näkemyksiä suomalaisten menneisyydestä otsikolla "Kirjeitä Tiitto Lintuiselle" [2]. Viimeisen osan alla oli nimimerkki "Reitto Sfs" . Reitto vastaa Fredrikiä ja Sfs on lyhennys Stenforsista.

Samalla nimimerkillä julkaistiin runo Nuoren merimiehen hyvästi-jättö (ST 15.7.1870), Yön kertomus ja runo Garibaldin marssi (ST 10.02.1871). Merkittävästi suurempi satsaus sekä kirjoittajalle että sanomalehdelle oli Hämäläisen pirtti. Suomen viimeisen sodan aikainen kansalais-jutelma, joka pyöri jatkokertomuksena maaliskuusta joulukuuhun 1871 (ja on siis lisä listaani Suomen sodasta kirjoitetusta fiktiosta).[3] Lisäksi Fredrik lähetti nimellä R. Aalto Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan "kaksi kertomusta Uuden-kirkon pitäjän (Turun läänissä) murteella" (US 30.9.1872) sekä runoustoimikunnan vähäarvoiseksi arvioiman historiallisen näytelmän Sigrid [6,7]. 

Kaksi vuotta myöhemmin hän lähetti Suomen muinaismuistoyhdistykselle puumerkkikokoelman, josta osa oli Turun ja Porin läänistä ja osa venäläisestä Karjalasta (Morgonbladet 10.3.1874). Tämä sopisi siihen, että muistokirjoitusten mukaan vuonna 1873 Fredrik "viimeiseltä luokaltta erottuaan ryhtyi sanomalehden toimittajaksi Viipurissa ilmestyvään "Ilmarinen"-nimiseen lehteen" ja oli takaisin Kalannissa syksyllä 1874.[1, 4] Ilmarisesta ilmestyi Viipurissa kuitenkin vuonna 1874 vain näytenumero eli tässä kohtaa on enemmän tai vähemmän väärää tietoa. 

R. Aalto esittäytyi Ilmarisen vastaavana toimittajana joulukuussa 1876, mutta hän oli kirjoittanut lehteen aiemmin nimimerkillä R. A. (US 6.12.1876). Jo 24.11.1875 nimimerkillä oli ilmestynyt teksti Karjalaiset ja Hämäläiset sekä 22.12.1875 Vertailevaa kielitiedettä. Vapunpäivänä 1876 sillä lähetettiin tietoja "Uudelta kirkolta (Turun läänissä)" ja nämä julkaistiin 13.5.1876. Lisäksi nimimerkillä julkaistiin huhtikuusta elokuuhun jatkokertomus Kolmen "fennomaanin" matka [5], joka painettiin kirjaksi syyskuun alussa (Ilmarinen 6.9.1876). Fredrikin päätoimittajakausi kesti korkeintaan vuoden 1877 loppuun (SWL 11.12.1877) eli virheellinen on myös elämäkerta, jossa Ilmarisen vuosiksi annetaan 1877-78 [6].

Fredrik Aallon otos
Männäisten koulusta
Uudenkaupungin museo

Vuosilukuja lukuunottamatta muistokirjoitusten ilmaisut vakuuttavat. "Suoritettuaan sitten kansakoulunopettajan kelpoisuusehdot, siirtyi vainaja vihdoin 1874 Uudenkirkon pitäjän Männäisten koululle opettajaksi, jossa toimessa toimi yhtämittaa koko miehuutensa ijän, eli aina v. 1912, jolloin täysinpalvelleena jätti rakkaan koulunsa nuorempien hoitoon." "Mutta paitsi opettajatointaan, otti vainaja innokkaasti osaa myöskin kaikkiin Uudenkirkon kunnallisten asiain hoitoon. Niinpä toimi hän m. m. vuosikymmeniä kunnan esimiehenä, ohjaten ja järjestellen kiitettävällä taidolla kunnan asioita niinä aikoina, jolloin valistus ja yhteisymmärrys maaseuduilla ei vielä ollut yhtä yleisesti kehittynyt, kuin nykyaikana. Ja melkein kaikilla aloilla ja asioissa käännyttiin "maisteri" Aallon puoleen, joka puolestaan oli aina valmis antamaan hyviä neuvojaan." [1]

Kirjoittaminen ja toimittaminenkaan eivät jääneet. Herman Winterin mukaan Fredrik avusti "Sanomia Turusta" vuosina 1881-1884. Viimeksi mainittuna vuonna sanomalehdessä ilmestyi kirjoitussarja 

Kertomuksia Uudenkirkon ja Uudenkaupungin entisiltä ajoilta, jotka julkaistiin myös kirjana.

Käydessään vuoden 1890 lopulla Uudessakaupungissa Fredrik kohtasi

muutamia kirjapainon johtomiehiä, jotka kysyivät olisinko minä halullinen toimittamaan "Eteenpäitä" seuraavan vuoden alusta alkain. Annoin kieltävän vastauksen. Keskustelun jatkuessa lupauduin uuden lehden toimittajaksi, jos sellaisen perustaisivat ja jos kustantaisivat puhelinjohdon asunnostani Uuteenkaupunkiin. Kun seuraavalla kerralla kaupungissa minulle ilmoitettiin, että molemmat ehtoni täytetään, menin kelloseppä E. v. Heermannin luo neuvottelemaan uuden lehden nimestä. Minun mielestäni siihen piti ensi sanaksi tulla Uudenkaupungin ja toiseksi lehti, sanomat, uutiset tai jotakin sen tapaista. Hra Heerman ehdotti sanaa sanomat ja niin syntyi nimi Uudenkaupungin Sanomat.[8] 

 

Fredrik Aalto oli Uudenkaupungin Sanomien päätoimittaja elokuuhun 1897.

Lähteet

[1] Fredrik Aalto kuollut. Uudenkaupungin sanomat 23.6.1917

[2] Sanomia Turusta 17.9., 8.10., 29.10.1869 & 7.1.1870

[3] Hämäläisen pirtti. Suomen viimeisen sodan aikainen kansalais-jutelma. Sanomia Turusta 10, 25, 26, 29, 31, 32, 34, 38, 40, 41, 43, 44, 46, 47, 49, 50, 51, 52 /1871

[4] Fredrik Aalto. Vakka-Suomi 23.6.1917

[5] R. A. Kolmen "fennomaanin" matka. Ilmarinen 1.4.1876 no 25, 5.4.1876 no 26, 8.4.1876 no 27, 12.4.1876 no 28, 15.4.1876 no 29, 19.4.1876 no 30, 22.4.1876 no 31, 26.4.1876 no 32, 29.4.1876 no 33, 3.5.1876 no 34,  10.5.1876 no 36, 13.5.1876 37, 17.5.1876 no 38, 20.5.1876 no 39, 24.5.1876 no 40, 27.5.1876 no 41, 31.5.1876 no 42, 3.6.1876 no 43, 7.6.1876 no 44, 10.6.1876 no 45, 14.6.1876 no 46, 17.6.1876 no 47, 21.6.1876 no 48, 24.6.1876 no 49, 28.6.1876 no 50, 1.7.1876 no 51, 5.7.1876 no 52, 8.7.1876 no 53, 15.7.1876 no 55, 19.7.1867 no 56, 22.7.1876 no 57, 26.7.1876 no 58, 29.7.1876 no 59, 2.8.1876 no 60, 5.8.1876 no 61, 9.8.1876 no 62, 12.8.1876 no 63, 16.8.1876 no 64, 19.8.1876 no 65,  23.8.1876 no 66, 26.8.1876 no 67

[6] Winter, Helmer. "Männäisten maisteri". Lisiä Uudenkaupungin historiaan 23. 1951

[7] SKS:n pöytäkirja 5.2.1873. Suomi 12/1878

[8] F. A. Uudenkaupungin Sanomain perustaminen ja alkuajat. Uudenkaupungin sanomat 30.12.1915

Ilmestynyt: Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestyi vielä sanomalehtikollaasini Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla. Paikallishistoriallinen aihe paikkakunnalta, jonka läpi olen ajanut kerran, oli inan riskaapeli, mutta tulipahan tehtyä.

Luurangot Lapuan pellolla

Sanomalehtiarkeologiani (Hesperiankatu, Jyväskylä) osui kolmanteenkin kohteeseen, jota en Museoviraston kulttuuriympäristöportaalista  löytänyt. Lapuan maineen tuntien paikallisesti tätä on tuskin unohdettu.

Vaasa 30.4.1914:

Viime viikolla ojaa kaivaessaan löysi maanviljelijä Heikki Kohtala poikansa kanssa Lapuan Tiistenjoen kylässä n. s. Hiipakan rintapelloilta kaksi ihmisen luurankoa, melkein täydessä hahmossa. Mainitut luurangot olivat kaikin puolin hyvin säilyneet, hampaat olivat kaikki suussa ja toisen rintakehä oli jotenkin eheä sekä täydellinen. Toisen luuranko oli tavallisen suuri. Toisen luuranko oli kein jättiläismäinen ja olivat ne haudattuna noin metrin päässä toisistaan. Näistä oli toisen ympärillä vielä vähän maatunutta puusta tehtyä kirstua ja joitain sotamiesten vaatteiden nappia. Sanotulta paikalta on ennenkin löydetty peltoja kynnettäessä ja äestettäessä ihmisen luita, vanhoja rahoja y. m.. Näistä kaikista päättäen, kuin myöskin vanhoista kansan suusta lähteneistä puheista, voi otaksua, että mainitulla paikalla on ollut hautausmaa, sekä että se on ollut sotamiesten ja matkustajain pysähdyspaikka. Tähän arvatenkin on haudattu ehkä viime Suomen sodan aikana sotilaita, jotka mainitun seudun ympäristöllä olleissa taisteluissa olivat haavoittuneet ja tähän sitte matkan varrella pysähtyessään henkensä heittäneet.

Eikö olisi muinaistutkijan syytä ruveta tarkastamaan mainittua paikkaa ja ottamaan selville, mitä kaikkea mainitulla paikalla on tehty ja tapahtunut.

Löytäjä lienee Heikki Kohtala (1866-1937), joka viljeli Tiistenjoen Topparista ositettua Kohtalaa. Muinaistutkijoiden tulosta paikalle ei ole tietoa, mutta K. K.-K. havainnoi ja jakoi lisätietoa Vaasassa 16.5.1914:

T. k. 8 p:nä, jolloin allekirjoittanutkin oli sattumalta paikalla, löytyi entisen kahden luurangon lisäksi vielä kolmen ihmisen jätteet.

Vaikka tätä hautausmaata, vanhojen tarujen ynnä ennen tehtyjen löytöjen perusteella, on arveltu hyvinkin vanhaksi, pysynee nyt kuitenkin varmana, että ainakin nämä löydöt ovat Suomen viime sodan aikuisia. Mahdollista on, että se kivipatsas, joka joku vuosi sitten löytyi noin 1½ kilom. alempaa, samoin jokirannalta, on vanhemmalta aikakaudelta, mutta tämän nykyisen löydön ei siltikään tarvitse sitä olla. 

Sotahaudoiksi todistautuvat nämä m. m. sillä, että haudoista löytyi vaskisia kantanappeja, joista isommat tavallisen n. s. ryssännapin kokoisia ja pienemmät, joiden päällyspinta oli aivan sileä ja tasainen, olivat tavallisen liivinnapin kokoisia ja muuten muistuttavat nykyään käytetyitä villatakkien teräsnappeja. Se luupäinen kääntöveitsi, joka niinikään haudasta löytyi ja jossa näytti olleen ainakin kaksi terää, ei suinkaan olisi sataa vuotta pitempää aikaa niimkään eheänä kestänyt. 

Kaikki ruumiit näyttävät olleen omissa kirstuissaan, joista toiset olivat kokonaan lahonneet. Paremmin säilyneistä näkyi, että ne oli koottu sepän takomilla rautanauloilla, joissa niissäkin oli kahta kokoa, nimittäin kolmen ja neljän tuuman pituisia. Muuan rautainen koukku, josta ei voi varmuudella sanoa, onko se osa sen aikuisen kiväärin sulkimosta vai liekö joku muu taskuase tai ehkä vain arvoton rautapura, löytyi niinikään muiden jätteiden seasta. Tavattiin myöskin nappia, jotka olivat kiinni jotenkin ehenä säilyneessä paksunlaisessa vaatteessa. Nappeja ei ollut neulottu kankaaseen kiinni, vaan oli ne kiinnitetty siihen aivan erikoisesti kekseliäällä tavalla. Napin n. s. kanta oli painettu vaatteen läpi ja sitten oli vastaiselta puolelta pujotettu kantain läpitse nahkareimi, joka siten esti napin kannan kohoamasta irti kankaasta. Vielä tänä päivänä näkee Venäjältä tuotuja suitsia y. m. valjaita, joiden messinkikoristeet ovat samalla nerokkaalla keksinnöllä nahkaan kiinnitetyt. 

Itse tuo vaatekangas, eli ainakin se osa, jonka tämän kirjoittaja oli tilaisuudessa näkemään, on väritöntä pellavakangasta, niin sanottua neliinvartista. Isonnuslasilla katsottuna näkee, että se on tehty oikein eheistä sydänkuontaloista eikä mistään alaarvoisesta tappuraseoksesta. 

Vainajain luut olivat verrattain hyvin säilyneet, erittäinkin pääluut täysine terveine hampaineen olivat lähes yhtä eheitä kuin konsanaan Helsingin museossa. 

Itse haudan paikka ja sen asema on aivan luonnollinen vainajain lepokammio. Se ei ole mikään satunnainen hätätilassa haettu kätköpaikka, vaan on se varmaankin siksi valittu, kenties siunattukin. Nykyinen, Lapualta Kuortaneelle johtava maantie kulkee lähes kilometrin ulompana joesta sen itäisellä puolella. Entinen vanha tie on kulkenut aivan läheltä jokea ja on tämä tie, josta vieläkin on haamoa jälellä, noudatellut joen rantaa. Ihan tämän tien vieressä, joen puolella, ylävällä multaisella kummulla, ovat nämä kysymyksessä olevat haudat. Joen nykyiseen vesirajaan on haudoista noin 30 askelta. 

Nämä useinmainitut luurangot tulivat esiin pohjatessa matalaa, tuskin lapiopiston syvyistä pellonojaa. Keskipellosta tuli esiin myöskin kaksi vieretysten haudattua, josta voi otaksua, että koko tuo pieni, parisen kapanmaan suuruinen ylävämpi kumpu on kokonaan hautausmaaksi omistettu. Mahdollista on, että ruumiit ovat alkujaan olleet syvempäänkin haudattuna, vaan on multa vuosien kuluessa sateiden ja tulvien aikana, sekä maanviljelijäin sitä muokatessa, vyörynyt jyrkännettä myöten jokeen ja siten tuonut ruumiit näin lähelle maan pintaa.

Vanhat ihmiset ovat tietäneet kertoa, että näillä seuduilla, nykyisen Hiipakan kylän paikoilla, olisi v. 1808—9 sodan aikana ollut venäläisten sotilaiden pysäyspaikka. Siitä päättäen, että haudatut ovat olleet kirstuissa, että niitä on useampia, kenties hyvinkin monta samalla paikalla ja että hautauspaikka on hyvin valittu, todistaakin osaltaan sitä, ettei tässä ole ollut kysymyksessä varsinainen taipaleelle nääntyminen, vaan että näillä seuduilla on yli sata vuotta sitten ollut vilusta, nälästä, haavoista ja muista kärsimyksistä uupuneiden sotilaiden majapaikka. 

Ovatko nämä vainajat sitten omia tai vieraita, onko heidän kehtonsa soutunut täällä taikka tuolla, mitä heimoa olikaan se äiti, jonka polven luona nämä tavoittelivat ensimäisiä askeleitaan, se ei estä meitä antamasta heidän muistolleen kunnioitusta ja heidän jätteilleen rauhallista lepoa.

Kyppi-portaalissa Hiipakka on  "jokirantaniittyä, joka viettää kaakkoon ja etelään. Paikalta on eri aikoina saatu kivikautisia esinelöytöjä. Mahdollinen asuinpaikka." Linkitetystä inventoinnista käy oitis ilmi, että se on rajoittunut esihistoriaan.

Sotamies Jäykkä vänrikki Stoolin edeltäjänä

Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Runebergin vuosina 1848 ja 1860 ilmestyneet runoteos Vänrikki Stoolin tarinat "ilmensi ja voimisti suomalaisen kansallistunteen heräämistä 1840-luvulla". Samaan heräämiseen voitaneen siis laskea Maamiehen ystävässä (28.6., 19.7., 23.8. & 20.9.1845) julkaistu (pappi?) Johan Bäckwallin kirjoittama jatkokertomus Vanhan Sotamiehen lauseita, jonka päähenkilö oli sotamies Jäykkä. 

Alkukehystyksessä Jäykkä istui penkillä "tupakkia höyryyttäin. Muuan väestä anto hänelle suutupakkia ja pyyti entisistä sotakeinoistansa väen kuulla jotakin haastamaan." Yksityiskohta on mielenkiintoinen, ikäänkuin kyse olisi maksetusta esityksestä.

Kertojahahmo ei esittänyt sotaan lähtöä hurmoksen tai innon sävyttämänä.

Mutta kyllä, hyvät ystävät, sen arvaatte että liikkuu yhtähyvin sen jäykänki sydän semmoselle retkelle, kun sotakeino on, lähteissä ja ajatellessa, että siellä sataa luodia kun rakeita, joista ainoastaan yksi saattaa viedä hengen, kun myöski että siellä täytyy pistellä eläviä ihmisiä kivääri-peitseen (pajunettiin) kun silahkoita vartaaseen. Niin sano isävainajaniki, joka oli Parkumäen sotauroita. Kyyneleet pyörähtivät sentähden minulle´ki silmiin kotikylästä erautessa; vaan tuten tämän keinon painavan tarkotuksen ja sotamiehen velvollisuuden ajattelin toisekseen: tahi on kulta kukkarossa, eli sappi siramessa; lähde Jumala avuksi! Väen kokoon keräyttyä, pakkasta, tuulta ja tuiskua kärsittyä yhden joukon yhtäälle toisen toisaalle kulkeissa peräy väestö Leppävirralle ja yhdisty siinä.

Sodan ikäviä realiteetteja vahvistettiin vielä Kustaa III:n sodan muistoilla, joita oli Jäykällä isältään samoin kuin kohtaamallaan toisella sotamiehellä, jonka seurassa hän tappoi aikaa, kunnes

alko ampumapaukse kappaleen matkan päästä kuulua, rumpu kävi ja huutiin vihollisen olevan lähellä, myöski tuli käsky heti sotatantereelle astua. Me hyppäsimme ylös, sieppasimme värkkimme ja, pistettyäni vähäsen viinalla täytetyn lasin housun lakkariin, (sillä en, velikullat, joutanut hernettäkään siinä hopussa maistamaan) astumme väestöön joka asetettiin joen rannalle. Välkkyvillä kivääreillä ja huilujen soitolla juonti nyt vihollinen pitkissä jonoissa joen jäälle, ja kohta alkovat tuliputket kuoleman äänellä ulvoa. En veikkoset, minä enää tuntenut itsiäni ihmiseksikään, niin kummaksi muuttu luontoni, varsinki kun ensimäinen mies juuri vierestäni kuoliaksi ammuttiin. Jo yritin sillon juoksujalassa vihollisen päälle mutta toiset ottivat takista kiini ja käskivät muiden rinnalla pysyä.

Tarinan kerronta siirtyy sitten ulkopuoliselle Jäykän tarinan kuuleelle. Hän esittää Jäykän nimenomaan yksinäisenä toimintasankarina, joka menestyy niin lähietäisyydellä

Hah!, hah! juoskaa päätänne myöten alimmaiseen h---- karjastiin samassa ja ammuttiin, josta yksi vihollinen kellistyi ja toiset säikähtyneinä pötkivät pakoon. Sotamies Jäykkä, valtava hiihtäjä, oli lähetetty tälle suunnalle tutkimaan vihollisen liikuntota, vaan oli tullut toisista vähä erkaumaan ja nyt kuuli ampumisen, jonkatähden hän arvaten täällä jonkun vähäsen kahakan olevan, rienti maamiehiänsä auttamaan ja ennätti juuri nyt tyttären apuun.

kuin tarkka-ampujanakin

Ja niin käviki; kun viholliset ajoivat täyttä vauhtia mäen alle ja tulivat aitohangelle, upposivat hevoset kokonaan siihen, eivätkä päässeet takasi kun ryömyten taluttamalla. Tätä katsoa vilahuttaen seisahti Jäykkä ja sanoi: elkääpä huoliko! jo tuli minunki vuoroni. Samassa oikasi hän tarkalla kiväärillänsä, laukasi ja yksi kellistyi vihollisista hangelle. Enempätä aikaa ei hän tohtinut viipyä, vaan hujotti niityn poikki metsään.

Toisin kuin James Bond, Jäykkä ei tarinan päättyessä saanut rakastettuaan. 

P. S. 1. Ennen Vänrikki Stoolin tarinoita ilmestyi myös Kanawassa 24.2. & 3.3.1847 suomennoksena Totinen kertomus Pohjanmaassa tapahtuneesta nuija-sodasta vuonna 1596 sekä 7.4.1847 P. G. W-n:n suomennettu faktateksti Lappeenrannan tappelu 23 Elokuuta 1741.

P. S. 2 Ilmeisen epätäydellinen kokoelmani 1800-luvulla Suomen sodasta kirjoitetusta fiktiosta.

P. S. 3. Kuva on tietenkin Vänrikki Stoolin kuvitusta.

Epätäydellinen bibliografia fiktiivisestä Suomen sodasta

Eilisten kelloromaanien lomassa esiin tulleesta Lodbrokin romaanista tuli mieleen joskus tehty yritys/ajatus koota lista vanhimman pään Suomen sotaa käsittelevästä historiallisesta fiktiosta. Ellei koskaan aloita, ei tule valmistakaan, joten...

(Mukaan tuli runsaasti J. O. Åbergin tuotantoa, jonka kaikkien kirjojen originaalit ja suomennokset eivät olleet yksiselitteisesti yhdistettävissä.)

Johan Bäckwall: Vanhan Sotamiehen lauseita (Maamiehen ystävä 28.6., 19.7., 23.8. & 20.9.1845) [Lisätty 22.2.2025, ks. Sotamies Jäykkä vänrikki Stoolin edeltäjänä ]

Fänrik Ståls sägner af J. L. Runeberg (1848 & 1860) > Vänrikki Stoolin tarinat

I Finland 1808 och 9 [ms] (1855)

Erich Randal : historischer Roman aus der Zeit der Eroberung Finnlands durch die Russen im Jahre 1808. Mügge, Theodor. 1856 > Erik Randal, historisk roman från tiden af sista Finska kriget 1808 och 1809, af Th. Mügge. Svensk bearbetning af Wilh. Stålberg. 1856

Bröderne eller 1808 och 1809. Romantisk skildring från finska kriget, grundad på en sann händelse. Svenskt original (1857)

Kaksoiset. Kuvailema vuotten 1808 ja 1809 sodasta. Oulun wiikko-sanomia 07.01.1860 NO 1, 14.01.1860 NO 2, 21.01.1860 NO 3, 25.02.1860 NO 8, 31.03.1860 NO 13, 07.04.1860 NO 14, 28.04.1860 NO 17, 12.05.1860 NO 19, 16.06.1860 NO 24, 28.07.1860 NO 30, 11.08.1860 NO 32, 18.08.1860 NO 33, 01.09.1860 NO 35, 15.09.1860 NO 37. Numerossa 43 todetaan "Kaksoisten, kertoelman 1808 ja 1809 vuotten sodasta kuin myös kirjoituksen Garibaldin elämästä, joille luvattiin jatkoa, on täytynyt piilouta tietämättömiin, jonka täten lukijoillemme ilmoitamme. Josko Kaksoiset vasta joutunevat julkisuuteen, lienee niillä silloin toinen muoto."

Gubben Udds Krigsbedrifter under den stora ofreden 1808-9. (1862)

Fredrik Aalto: Hämäläisen pirtti. Suomen viimeisen sodan aikainen kansalais-jutelma. Sanomia Turusta 10, 25, 26, 29, 31, 32, 34, 38, 40, 41, 43, 44, 46, 47, 49, 50, 51, 52 /1871 [Lisätty 22.2.2025, ks.Fredrik Aallon kirjoituksista]

Österbottens perla. Berättelse af J. O. Åberg. (1873) > Pohjanmaan helmi : romantillinen kertomus 1808 wuoden sodasta / ruotsiksi kirjoittanut J. O. Åberg ; suomennos [J. F. Hagfors] (1878)

Aina. Berättelse från sista finska kriget. Af J. O. Åberg (1874) > Aina: Kertomus 1808-09 sodasta. Kirj. J. O. Åberg. (1897)

Paavo Nissinen. Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta. Kirj. Gustaf Henrik Mellin. Suomentanut Antti Jalava (1879)

Adlercreutz' budbärare. Episod ur slaget vid Revolaks 1808 af J.O. Åberg (1880) > Adlercreutzin sanansaattaja. Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808. Kirj. J. O. Åberg. Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand] (1882)

Kalliolan Hildan Lempi. Kuvaus sotavuodelta 1808. Kirjoitti A. K-n. Savo 04.01.1881 NO 1, 07.01.1881 NO 2, 18.01.1881 NO 5, 21.01.1881 NO 6, 25.01.1881 NO 7, 28.01.1881 NO 8, 01.02.1881 NO 9, 04.02.1881 NO 10, 08.02.1881 NO 11, 11.02.1881 NO 12, 15.02.1881 NO 13

Ei itku hädästä auta. Kertomus vuodelta 1808. Kirjoittanut E. T. Uusi Suometar 11.01.1881 NO 7, 15.01.1881 NO 11, 18.01.1881 NO 13, 20.01.1881 NO 15, 22.01.1881 NO 17, 25.01.1881 NO 19, 27.01.1881 NO 21, 29.01.1881 NO 23, 01.02.1881 NO 25, 03.02.1881 NO 27, 05.02.1881 NO 29, 10.02.1881 NO 33, 12.02.1881 NO 35, 17.02.1881 NO 39, 22.02.1881 NO 43, 24.02.1881 NO 45, 26.02.1881 NO 47, 03.03.1881 NO 51,  08.03.1881 NO 55, 10.03.1881 NO 57, 15.03.1881 NO 61, 19.03.1881 NO 65

Erik Ollikainen. Historiskt-romantiska skildringar från Sandels fälttåg i östra Finland 1808 Af J. O. Åberg (1882) > Erkki Ollikainen. Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808. Kirj. J. O. Åberg. Suom. Arvo Liljestrand (1882)

Spofvens pistol. Ett äfventyr från sista finska kriget / af J.O. Åberg (1882) > Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09. Kirj. J. O. Åberg. Mukaillen suomennettu [Herman Niemi]. (1882)

Krona och törne. Romantiserad berättelse från finsk-ryska kriget 1808-1809. Af H. Af Trolle (1882) > Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809. Kirj. H. af Trolle. Suomentanut Lauri P. (1886).

Fyrvaktaren på Moikepää. Berättelse från sista finska kriget / af J. O. Åberg (1883) > Majakanvartija Moikepäässä: kertomus viimeisestä Suomen sodasta (1884)

Kosackflickan. Berättelse från sista finska kriget / af J. O. Åberg (1883) > Kasakka-tyttö: kertomus viimeisestä Suomen sodasta, kirj. J. O. Åberg, suom. J. O. K.; H. W. Marjamaa (1907)

Kersantti Nieminen. Alkuperäinen kertomus Suomen sodan ajoilta vv. 1808-9. Kirj. F.E.A. Helsingin Wiikko-Sanomia 24.08.1883 NO 34, 31.08.1883 NO 35

Toiveissansa petetty soturi. (Kertomus 1808-1809 v. sodasta) F. Kivinen. Tampereen sanomat 04.05.1888 NO 53, 07.05.1888 NO 54, 09.05.1888 NO 55, 11.05.1888 NO 56

Paavolan Anna. Tapaus 1808 vuoden sodasta, kirj J. O. Åberg, suom. S. H:la. Wilén, 1888.

En skräddares krigsäfventyr. Berättelse från finska kriget / af Nepomuk. (1889)

Förrädarens lön. Berättelse frän sista finska kriget. Af J. O. Åberg (1891) > Kavaltajan palkka: kertomus viimeisestä Suomen sodasta, kirj. J. O. Åberg, W. Toivonen, 1906.

Karelerflickan : berättelse från sista finska kriget/ af I. O. Åberg (1891)

Knektens sondotter : berättelse från sista finska kriget af J. O Åberg (1891)

Styrbjörns äntring: berättelse från finska skärgården under kriget 1808 af Richard Melander (1893) > Sotalaivan valtaus: kuvaus 1808 vuoden sodasta. Richard Melander, tekijän luvalla suomensi Santeri Ingman (1899)

"Sandels adjutant", ("Kalle Burdus"). En episod från kriget i Westerbotten 1809. Stockholm, F. G. Beijers 1892 > "Sandelsin adjutantti": "Kalle Purtuusi": tapahtuma Länsipohjasta vv. 1808-1809 sodan lopusta, kirj. J. O. Åberg (1897)

Rajalahden torppa : kertomus w. 1808-1809 sodasta / Åberg, Jon Olof (1897)

Savon sankarit: kertomus v. 1808-1809 sodan ajoilta, , kirj. J. O. Åberg (1897)

Halolas hemligheter. Historisk roman från 1808–09 års finska krig af Lodbrok. (1898)

Döbeln och Björneborgarne. Historisk roman från 1808–09 års finska krig af Sampo [Johan Nordlund] (1900)

Pikku rummuttaja: kertomus Suomen sodasta vv. 1808-09, kirj. J. O. Åberg, suom. W. Toivonen, 1905.

Sandelsin urhea joukko: kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809, kirj. J. O. Åberg, suom. Kataja, 1907.

Carl August Olaussonin kuvitusta
kirjaan Halolas hemligheter (1898)

P. S. Aiempi valikoima suomeksi kirjoitettua tai käännettyä historiallista fiktiota.

P. S. Askarreltuani aikani omaa listaani, löytyi kirjastolaisten lista "Totta ja tarinaa Suomen sodasta 1808-1809. Kesäkuu 2008"

Kirje Suomen sodasta

Wilhelm von Schwerin
C. Grosskopf
Wikimedia

Mehiläisessä 3/1859 julkaistiin "Viisitoista vuotisen sotijan ensimäinen ja viimeinen kirje Suomen sodasta 1808". Kirjeen oli kirjoittanut Wilhelm von Schwerin, jonka kohtalosta rakennettua julkisuuskuvaa selostetaan hyvin Wikipedia-artikkelissaan. Siitä käy ilmi, että kirje oli julkaistu lehdessä Illustrerad Tidning maaliskuussa 1859 eli suomennos on tehty vauhdilla. Kirje innoitti myös J. L. Runebergia, jonka seuraavana vuonna ilmestyneessä Vänrikki Stoolin tarinoiden toisessa osassa on runo von Schwerinistä.

"Kruununkylän pääkortterissa, Syyskuun 17 p:nä 1808.

Rakkaat vanhempani! En ole sitte kun Krislehaminassa tavannut paikkaa, josta olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa pääkortteria, joka on kaukana armeijasta. Matkusteltuamme ja kuljeskeltuamme ympäri merellä Elokuun loppuun asti, saimme vihdoin nousta maalle Kristiinan kaupunkiin. Maalle nousu meni päivässä ja yöllä marssittiin peninkulma Lapsieriin. Levättiin ja maattiin paraillaan kun meteli lyötiin ja minun piti jättää hyvän vuoteeni. Tappelu kesti noin 5 eli 6 tuntia, mutta tykkiväki ei saanut olla siinä osallisena. Venäläiset lyötiin ja heitä ajoimme takaa Omossaan, 2 peninkulmaa Lapsierista. Tässä seisauttiin ja sotajoukko marssi takaperin 2 peninkulmaa, mutta överstiluutnanti Drufwa jätettiin tänne 500 miehen kanssa ja minä 2 tykillä, sillä käskyllä että seisoisimme viimeiseen mieheen. Tässä oli tila aivan surkea! Väki oli 2 peninkulmaa armeijasta, vastapäätä Venäläisten pääjoukkoa. Minun tykkimiehiäni suututti, kun näkivät Upplannilaisten pääsevän vuorotellen joka ilta joutilaiksi, mutta saivat itset olla yhdeksän vuorokautta yhä ketovahdissa ja minun kanssa käydä monta yötä ja päivää läpimäräksi rankasta sateesta. Ei mikään muu kuin hellä hoitoni heidän tilastansa pidättänyt heitä valittamasta; minä käytän aina mielelläni ylijäävät muonarahani heidän parhaaksensa.

Yhdeksäntenä vuorokautena hätyytettiin meitä kovasti. Minun piti itseni mennä ensi kerran tuleen, minun piti johtaa joukkoani ensi kerran tappeluun, ja minun piti 2 tykillä puolustaa paikkaa vastoin vihollisen monta monituista haubitsia ja tykkiä. Mikä kova tilaisuus! Ensimäistä ei ollut vaikea täyttää; minä karkasin heti luontoni ja jäin kylmäveriseksi; toinen temppu oli pahempi: väkeni oli ensi kerran tulessa, he tähtivät silmillänsä kuulia ja juoksivat taakse päin juuri silloin kun päättävin hetki oli läsnä; minä en osannut juosta perästä, vaan täytin tykkien hoidossa 5 miehen työn. Kun tappelu vähän tyyntyi, menin minä, vaikka jokseenki väsyneenä, väkeni tykö ja nuhtelin heitä pelkuruudestansa, jolloin kaikki hyppäsivät kuin sytytetyt kynttilät paikoillensa. Tässä kaatui kansaa kuin heinää. Nyt oli tosi edessä, me peräytyimme, kasakat rynkäsivät 3 kertaa suojelemattomain tykkini päälle, mutta minä laukasin raehaulia heille vastaan, ja he peräytyivät. Näin tappelimme alinomaisessa tulessa 5 tuntia ja pakenimme sen ohessa puolentoista peninkulmaa, jonka tehtyä seisahduimme. Tässä tuli Drufwa upsieristonsa kanssa, syleili minua ja kiitti siitä, että olin pelastanut heidät, ja kansa hurrasi, toivottaen minulle alituista onnea.

Kohta sen perästä saimme tappelun, joka oli pisin ja verisin koko tässä sodassa. Se oli Oravaisten tappelu, joka kesti kello 6 aamua kello 11 iltaan. Puolen päivän aikaan asti pidin yksinäin tulta kunnossa tykkilöissäni, jolloin minua haavoitettiin. Minua oltiin juuri pois viemässä, kun yksi miehistäni ilmoitti olevani ympäripiiritettynä. Minä toinnuin, nousin tykkihevoisen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, ratsastin edelle ja huusin: kumppanit, seuratkaatte minua! Komensin mars - mars ja rynkäsin, ojennetuilla pajoneteilla vastaanseisovan vihollisen joukon läpi. Minä sain 3 luotia kauhtanaani ja väestäni sai moni pistoja. Kenralit Adlercreutz ja Wegesack kiittivät minua mitä enin taisivat. Huomenna mennessäni tiedustukselle sain luodin lakkiini, josta kaaduin kumoon. Älysin pirun kiven takana, otin sotamieheltäni kiväärin ja ammuin Venäläisen. Iltapuhteessa sain taas haavan ja kuljeskelin hiljaa likimäiseen kylään , jossa lepäsin siksi kun vihollisen luotia lensi ikkunoista sisään. Tänne olisin jäänyt , jos ei yksi jalosydäminen upsieri , jota en sitä ennen tuntenut , olisi kaapaissut minun selkäänsä ja siten pääsimme onnellisesti pakoon. Tappiomme on varmaan noin 2 tuhatta miestä ja 30 eli 40 upsieria. Kenrali Aminoff, tämä jalomielinen mies, otti minun hoitoonsa ja nyt minä voin jokseenki hyvästi.

Terve teille rakkaat ja kunnioitetut vanhempani ja siskoni! Eläkäätte aina hyvin! Sitä toivottaa alituisesti uskollinen poikanne, veljenne ja ystävänne Wilhelm von Schwerin. Kenrali kiiruhtaa niin , etten ennätä luetella kaatuneitten upsierien joukkoa Upplannin ja Westmanlannin rykmentistä "

9-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelmat jatkuvat kesästä (?) 1808 (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Jonkun aikaa Mattilassa elettyämme ja kun sota oli poistunut yhä kauemmaksi Pohjanmaalle, muutimme takaisin kappalaistilalle, sillä kirkonkylässä oleva kotimme oli ollut venäläisten haavoitettujen hallussa. Täällä ollessamme sai isä kirjeen eversti Fieandtilta, että hän oli saanut isälle pataljoonansaarnaajan viran, jota isä heidän erotessaan oli häneltä pyytänyt, ja että isän oli nyt kiiruusti saavuttava paikalle. Isä päätti lähteä — erämaitten halki, sillä maanteihin ei ollut hyvä kulkea. Itkien saattoi koko perheemme häntä rantaan, kun hän läksi. 

[Seuraava on melko sekavasti kerrottu] Mutta muutaman päivän kuluttua hän suureksi riemuksi palaa takaisin ja kertoo, että kun hän, lihava mies, oli soita ja nevoja rämpimään, oli hän tavannut entisen sotamies Hjerpen, joka nyt oli kerjäläinen, ja hänet oli isä saanut hyvällä palkalla viemään kirjeen Fieandtille; mutta se oli varoitus, ettei joutuisi venäläisten joukkoon, sillä silloin kävisi isälle ja hänelle huonosti. Ukko oli lähtenyt kontti selässä ja tuohikerä kontissa. Hjerpeä odotettiin kaksi viikkoa, mutta häntä ei alkanut kuulua. Vaan eräänä kirkkaana iltana näki isä neljä miestä soutavan Pääjärvellä ja veneen likemmäksi tultua näkyi veneessä venäläinen upseeri, kaksi sotamiestä ja talonpoika. Isä luuli, että Hjerpe oli joutunut kiini ja että hän nyt lietsasi noita muita pappilaan. Isä sulkeutui kamariin, jonka ovesta avain otettiin pois, ja äidin piti ottaa vastaan tulijat ja jos vaara oli tarjolla antaa merkki isälle, että hän tietäisi ikkunasta kapaista metsään. Kun sitten peljättyjen vieraitten tultua äiti antoi merkin, ettei vaaraa ollut, tuli isä pahasti ontuen kepin nojassa esille. Venäläisten tuoma mies oli yksi Karstulan isäntiä, jota oli epäilty vakoojaksi. Kun tuojat nyt saivat tietää asianlaidan, ettei hän mikään vakooja ollut, jättivät he miehen ja läksivät tiehensä. Isäntä kertoi silloin, että hän oli Hjerpen kanssa maannut neljätoista päivää yksillä tulilla venäläisten leirissä Lintulahdessa, jonne palavat nuotiot olivat houkutelleet Hjerpen poikkeamaan. Fieandtille vietävän kirjeen oli Hjerpe ehtinyt niellä, joten häneltä ei löytynyt mitään, vaikka kaikki hänen repaleessa ja tuohikeränsä tutkittiin. Seuraavana päivänä tuotiin Hjerpe samassa asiassa kuin edellinen isäntä pappilaan ja pääsi samalla tavalla vapaaksi, sai palkkansa ja läksi tiellensä.

Vietettyämme sillä tavoin kymmenen viikkoa, jolla aikaa ei mitään jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetty, muutimme jälleen kirkonkylään, jonne muutkin asukkaat toinen toisensa jälkeen palasivat. Kodissamme olivat ikkunat rikkiammutut ja kuulia seinissä ja laattioilla olkia ainakin kyynärän vahvuudelta. Niitä siivottaessa oli löytynyt sormia, varpaita ja hyytynyttä verta, sillä talo oli ollut sotalasarettina. — —

Talvella majoitettiin meille kaksi kasakkaa, joiden toimena oli kuljettaa käskykirjeitä milloin Kalmariin milloin Möttölään, sillä kylässä ei siihen aikaan nähty yhtään hevosta. Isällä tosin oli kaksikin hevosta, mutta niitä pidettiin piilossa navetan nurkassa. Kasakat kyllä tiesivät sen, mutta väittivät, ettei papilla ollut hevosia, kun niitä usein käytiin vaatimassa. Kuriirit ja upseerit saivat kulkea jalan. Eräänä iltana 1809 vuoden alussa tuli muuan venäläinen upseeri ja aseillaan uhitellen vaati hevosta, jota hän kuitenkaan ei saanut, kun kasakat vakuuttivat, ettei hevosia ollut. Seuraus tästä pelotuksesta oli, että äitini kuoli jättäen jälkeensä muutaman vuorokauden ikäisen lapsen. [Kuolinpäivä haudattujen listassa on 18.2.1809.]

Kerran taas seuraavana syksynä poikkesi meille muuan venäläinen lääkäri. Hän tunsi meidän koiramme Bakkuksen, joka edellisenä syksynä oli silmäpuolena ja ontuvana palannut kotia teiltä tietämättömiltä. »A sabak», sanoi lääkäri ja kertoi, että venäläiset sotamiehet olivat kotimme aittoja penkoessaan tavanneet Bakkuksen aittain solasta, jonne se kahlehdittuna oli unohdettu, ja pajunetilla pistäneet koiralta toisen silmän puhki, kun koira puolusti talon omaisuutta. Sitten oli muuan haavoitettu majuri tuotu Pohjanmaalta samoihin aittoihin, niissä hän liikkumatta oli maannut 8 päivää. Hän oli käskenyt »dentshikkansa» ruokkimaan koiraparkaa. Parannuttuaan oli majuuri vienyt koiran muassaair Hämeenlinnaan asti. Siellä käski majuuri laskea koiran irti, koska se muka jo oli uuteen seuraansa suostunut. Bakkus käytti vapauttaan lähteäkseen paikalla takaisin Karstulaan, jonne tuli kurjassa tilassa. Vasta v. 1811, muuttaessamme Hauholle, kuoli uskollinen koiramme suureksi suruksemme.

Toisen kerran näinä samoina aikoina tuli 200:n jauhomaton kuormasto Karstulaan matkalla Pohjanmaalle. Hevosten puutteessa täytyi kuormaston viipyä Karstulassa ja jauhomatot pinottiin talteen muistaakseni Muholan taloon. Kuormaston varjelusväkenä oli ainoastaan kaksi sotamiestä. Sunnuntaina läksi isä jumalanpalvelusta pitämään kirkkoon, mutta yhteensoitettaessa tuli ainoastaan muutamia akkoja kirkkoon, vaikka kirkonmäellä oli suuri kansankokous. Itkien ja ruikuttaen kertoivat ämmät, että muu väki oli lähtenyt .Unholaan väkivallalla anastamaan jauhovarastoa. Sattumalta oli pitäjän toinen säätyläinen, pormestari Gadd, kirkolla ja yhdessä läksivät pappi ja pormestari ilkitekoa estämään. Toinen vartiosotamies oli pötkinyt metsään ja toisen oli kansa jo sitonut köysiin. Isäni oli selittänyt mitä seurauksia ilkiteolla olisi, etenkin kun maa jo oli Venäjän vallassa, ja siten oli hänen onnistunut saada väkijoukko hajautumaan. Mutta iltapuolella kello 4 ajoissa oli saaliinhimoinen väkijoukko vihoissaan taas palannut Muholaan. Nyt pysyi metsästä palannut sotamies paikallaan, mutta toinen vuorostaan kipasi pakoon. Vahtiin jäänyt sotamies otettiin kiini ja sidottiin. Akat lennättivät taas sanan papille, mitä oli tekeillä, mutta isäni sanoi, ettei hän nyt enään uskaltanut lähteä väkijoukkoa hajoittamaan. Raivostunut väkijoukko oli sanonut, että »tulkoon nyt pappi ja pormestari, nyt se tehään«. Jauhomatot ryöstettiin, vangittu sotamies vietiin metsään, sidottiin mäntyyn ja ammuttiin.

Noin parin viikon perästä marssi pataljoona venäläisiä Karstulaan. Miehistö pysähtyi Tolpilan eteen ja venäläisten päällikkö tuli muutainain miesten ja tulkin kanssa isääni tavoittamaan. Päällikkö antoi tulkin sanoa: »Sinä p...leen pappi käskit ottaa pois meijän ransportin.» Isäni selitti asian laidan, mutta venäläinen majuuri ei ottanut häntä uskoakseen, vaan jätti aliupseerin ja kaksi sotamiestä porstuaan vahdiksi, pajunetit kivääreissä. Sitten läksi majuuri tapahtumapaikalle kylään, antoi miestensä ottaa kiini kylästä paenneita ihmisiä, jotka ijästä ja sukupuolesta huolimatta raahattiin esille ja tutkittua saivat niin sanottua »rokshia» eli raippoja, joita oli koottu suuria kimppuja paikalle. Kahdeksan päivää kesti rankaisua ja joka päivä vietiin isäni piiskauspaikalle kuulusteltavaksi kuka oli syyllinen ja kuka ei. Vaikka isäni vakuutti syytettyjen viattomuutta, ei siitä huolittu, vaan jokainen sai raippoja, yksi enemmän toinen vähemmän, majuurin mielivallan mukaan. Suuri itkuja parku oli silloin kylässä, niinkuin kyllä arvata voi.

Kahdeksantena päivänä saapui metsään paennut sotamies pelastavana enkelinä takaisin ja kun hän oli saanut kertoa tapauksen, sai isä suureksi iloksemme ilman vartijoita palata kotiin. Väkivallan tekijät kuuluivat olleen, niinkuin myöhemmin tiedettiin kertoa, Saarijärven ja Kivijärven asukkaita ja ehkä kaukaisempiakin, vaan tuskin karstulalaisia. Venäläiset läksivät Pohjanmaalle vieden viisi kirkonkylän isäntää vankina mukaansa. Kuortaneella tai Lapualla oli heitä rangaistu kujanjuoksulla. Viikon kuluttua heidän kotiapalattuaan kuoli heistä kaksi; muitten kolmen kohtaloa en tunne.

Karstulan tappelun kestäessä olivat venäläiset lähettäneet osaston erään everstin johdolla kahden pienen järven välissä olevalle salmelle luultavasti saartaakseen ruotsalaisia. Mutta eversti von Fieandt oli saanut siitä tiedon ja oli myöskin lähettänyt sinne väkeä. Samalla syttyi tappelu, jota oli kestänyt kauan. Venäläinen eversti oli useita kertoja koettanut ratsain päästä yli salmesta, mutta aina palannut takaisin. Eräs Savon jääkäri oli pitänyt häntä silmällä, mutta kun ei ollut saanut ammutuksi häntä, oli pannut viisi luotia kivääriinsä ja sanonut: »eikö hän sitten p....le kerran kuole», tähdännyt ja ampunut. Eversti putosi paikalla salmeen; paljon venäläisiä oli rientänyt hänen avukseen ja saanut saman lopun. Kun olimme palanneet kirkonkjdään, oli siellä aidalle heitetty verinen cambridge-paita, jossa oli viisi luodinläpeä. Ammutut sotamiehet ajautuivat myötävirtaan ja seuraavana vuonna ne Vaasan maaherran käskystä osaksi haudattiin osaksi poltettiin. Jokaisesta siten haudatusta luvattiin ruplan palkinto. Näin haudattiin niitäkin, jotka olivat kaatuneet pitkin tietä Möttölään päin.

Tappelun kestäessä kahdessa paikassa oli Humpin tai Kierämäen taloon tullut suurempi venäläinen joukko. Talon isäntä oli silloin lähettänyt vanhimman poikansa viemään pikasanaa eversti Fieandtille, että venäläisillä luultavasti oli aikomus sieltäpäin saartaa ruotsalaisia. Poika teki niinkuin oli käsketty, jonka jälkeen Fieandt oli komentanut joukkonsa peräysmatkalle ottaen pojan mukaansa. Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantiellä, josta venäläisten olisi pitänyt ilmestyä, ei heitä ollut näkynytkään, minkä vuoksi Fieandt oli käskenyt sitoa pojan ammuttavaksi puuhun, kun oli väärän tiedon tuonut. Poika oli pyytänyt ampumista viivyttämään ja hetkisen kuluttua olivat venäläiset alkaneet paukuttaa metsästä. Poika pääsi vapaaksi ja sai palata kotiinsa.

Tällä paikalla syttyi verinen taistelu; venäläiset olivat vallanneet ruotsalaisen kanuunan, mutta savolaiset ottivat sen pajunettirynnäköllä takaisin ja kun hevoset olivat kaatuneet, vetivät sen lähimpään paikkaan, luullakseni Oikariin asti.

Isälläni oli kaksi riihtä ahdoksessa, jotka piti seuraavana maanantaina puida, mutta puimamiehinä olivat luultavasti venäläiset, sillä sinä vuonna ei isäni saanut jyvääkään pellostaan enempää kuin muutkaan kirkonkyläläiset. Käsittämätöntä on miten saatoimme toimeen tulla sen vuoden.

Isäni niinkuin muutkin, jotka olivat sodan aikana kärsineet, saivat tehdä luettelon vahingoistaan. Isäni luettelo nousi 800 riksiin riikinvelkarahaa, mutta siitä ei hän saanut äyriäkään.

Kerran uhkasi kuriiri, joka ei saanut meiltä hevosta, ampua isän, mutta onneksi pistooli naksahti. Kerran taas oli venäläisellä ulaaniupseerilla tulkkina ulaani, joka puhui latinaa. Hän oli puolalainen ja sanoi: »oranes sutnus nobiles» (me olemme kaikki jalosukuisia). Sellaistakin tapahtui monen muun muassa.

Sitten vuoden 1811, jolloin muutimme Hauholle, en ole ollut Karstulassa.

 Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884) 

8-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelee lapsuuttaan (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Isäni oli jonkun aikaa ennen 1808 vuoden sodan alkua ostanut kirkonkylässä Tolpilan talon maantien varressa päästäksensä asumaan lähemmä kirkkoa, kun kappalaistilalta oli vaikea pääsy kirkonkylään.

Tammikuussa 1808 alkoi kulkea huhuja, että venäläiset olivat tulossa Saarijärven kirkolle, ja nämä huhut saattoivat vanhempani sellaiseen pelkoon, ettei heillä ollut malttia tehdä työtä, vaan opettivat minunkin ajan kulukseen pelaamaan kanssaan »Myllymattia» erään ikkunan ääressä, josta jo pitkästä matkasta saattoi nähdä vihollisen tulon. Näin kului ainakin pari viikkoa. Mutta eräänä aamuna, kun isä on lähdössä aamukäynnilleen, palaa hän juoksujalassa ja pukeutuu papilliseen pukuunsa sanoen kuulleensa etäältä kavioiden kopsetta pakkasessa. Meidät kolme lasta suljettiin pieneen kamariin ja varoitettiin pysymään hyvin hiljaa, josta minun, vanhimman lapsen, piti pitää huoli. Jonkun hetken kuluttua tulikin komennuskunta kasakoita välkkyvine piikkeineen, mutta vaikka Tolpila oli ensimmäinen talo kylässä, ajoivat kasakat koreasti meidän ohitsemme naapuritaloon Krookiin. Luultavasti mielissään kasakkain ohimenosta unohtivat vanhempamme meidät vankilaamme, josta vasta pitkän ajan päästä tulivat meitä päästämään. 

Sitten tuli jalkaväkeä joukko joukon perään. Heidän päällikkönsä, muistaakseni nimeltään eversti Turshaninoff, ja hänen tulkkinsa, jonka nimen kuulin olleen luutnantti Thesleff, tulivat asumaan meille. Ohikulkevat sotamiehet, joita minä jo rohkeasti katselin likeltä, kuuluvat tervehtineen minua ja sanoneen »malinki jägeriksi» (pikku jääkäriksi), kun minulla oli viheriäiset vaatteet. 

Kesällä palasivat venäläiset Pohjanmaalta Saarijärven kirkolle, jonne pysähtyivät. Ruotsin armeijan päällikkö, eversti von Fieandt, oli luultavasti ajanut takaa heitä, mutta hän pysähtyi Möttölän kylään kuuden pitkän virstan päähän Karstulasta. Melkein joka toinen päivä tuli Kalmarista venäläisiä tiedustelemaan vihollisen asemaa ja samoin tekivät Fieandtin vakoojat, mutta onneksi eivät he joutuneet toistensa kimppuun. Eräänä aamuvarhaisena tuli meidän ruotusotamies Kalm isäni luokse ja pyysi häntä tulemaan vänrikki von Fieandtin puheille, joka oli asettunut kirkonkylän läpi juoksevan joen toiselle puolelle, ehkä noin Venäjän virstan päähän meitä. Isäni suostui heti tulemaan. Perille päästyä tervehtivät ystävykset toisiaan, sillä he olivat vanhoja ryyppyveikkoja. Fieandt oli maannut pyörtänöllä joen varrella, missä hänen 30 sotamiestään olivat levänneet. Ja kun ystävykset olivat hyvän aikaa haastelleet kaikenlaista, oli Fieandt näyttänyt veljensä, everstin, käskyä vangita isän ja viedä hänet heti mukaansa. Isäni oli luvannut lähteä, mutta pyytänyt ensin päästä käymään kotona; mutta Fieandt oli sen kivenkovaan kieltänyt. Vaan kun oltiin lähdössä, oli hän laskenut isäni kotona käymään. »Olen kuullut käytöksestäsi, enkä pelkää laskea sinua», oli sanonut.

Jonkun aikaa tämän jälkeen marssi eversti v. Fieandt väkineen, jota kuului olleen 1,200 miestä, Kalmariin ja pysähtyi sinne, mutta kuinka kauan hän siellä oli, en voi sanoa. Tällä aikaa olimme me ruotsalaisten suojeluksessa. Mutta myöhään eräänä lauantai-iltana elokuun lopussa, kun olin raajarikkoisen rengin kanssa ongella Pääjärvellä ehkä noin virstan päässä kotoa, kuulimme pyöräin ratinaa ja puhetta maantieltä, joka ei ollut kaukana järvestä. Renki tahtoi meitä lähtemään maantielle, että pääsisimme rattailla kotia, mutta kun pääsimme maantielle, näimme rattaiden ja kuormavaunujen suurella kyydillä palaavan Kalmarista, ja niiden ajajat sanoivat, että vihollinen oli kinterillä, ja kielsivät meitä menemästä kotiin. Me kuitenkin palasimme soutaen. Kotona oli talo täynnä sotamiehiä ja eversti v. Fieandt puhui huoneessa isäni kanssa. Isältä kuulin, että eräs hänen entinen oppilaansa, tohtori Hahl, oli luvannut viedä äidin ja siskoni, joka sairasti rokkoa, kappalaistilalle, ja koottuaan kalleimmat tavarat nyyttiin ja sairas tyttö sylissä olivat he rientäneet matkalle eivätkä olleet enään kotona. Eversti anasti meidän onkimamme ahvenet ja sotamiehet pitivät huolen perunamaasta. Isä käski meidät heti palaamaan veneellemme, jonne minulle annettiin kannettavaksi seinäkello. Rannasta oli meidän veneemme kadonnut, mutta hetken kuluttua saatiin suurempi vene, johon kotoa kannettiin sänkyvaatteita ja jolla me läksimme kappalaistilalle. Sinne saapuivat yöllä isäni ja hänen naimaton sisarensa. Eversti oli hyvästijättäessään sanonut isälle, että hän aikoi koetella ryssää peruukista.

Suuremmalla veneellä piti meidän vielä palata kotoa pelastamaan mitä voitiin, mutta kun olimme vähässä matkassa, kuului laukauksia kotoa, jonne oli asetettu vartiosto, niinkuin myöhemmin syksyllä kyllä saimme havaita. Silloin oli käännyttävä ja kiiruussa kuormittiin veneeseen pelastettuja tavaroita ja niin lähdettiin soutamaan Unikonsaarelle, perässämme joukko kirkonkylästä paenneita ihmisiä. Veneet vietiin saaren korkean kallion suojaan. Varhain aamulla laski tänne vene toisensa jälkeen, jotka olivat kirkkomatkalla kaukaisista paikoista ja nyt odottivat taistelun päätöstä noin kello 4:ään saakka iltapuolelle, jolloin taistelu loittoni kamppailupaikalta.

Kuten mainittu juoksee kirkonkylän läpi joki, jonka yli kävi silta. Kun ruotsalaiset olivat päässeet sillan yli, polttivat he sen ja asettuivat jokivarteen tasahkolle maalle, jotavastoin venäläiset jäivät toiselle puolelle. He veivät 6 ja 12-puntaiset kanuunansa mäelle, josta saattoi nähdä Unikonsaarenkin ja siellä vilisevän väen. Kun me vielä olimme saarella, tuli muuan ruotsalainen sotamies, joka luultavasti oli eksynyt Fieandtin pakomatkalla, vastapäätä olevalle niemelle ja antoi merkkiä päästäkseen saarelle. Hänet haettiinkin niemeltä. Nyt päätti seuramme paeta Pääjärven rannalla olevaan etäiseen ja yksinäiseen Mattilan taloon, jossa luultiin oltavan viholliselta turvassa, etenkin kun sinne ei päässyt muuten kuin veneellä. Ettei veneitä jäisi venäläisille, upotettiin kaikki tarpeettomat veneet kivillä järveen ja samoin vajoitettiin eräs suurempi vene Mattilan lähellä olevaan leveään jokeen. Mutta eräänä iltana, kun kaikessa rauhassa asuimme talossa, tuli sanoma, että muutamia kymmeniä venäläisiä oli nähty vetämässä maalle venettä, jonka kokka oli jäänyt näkyviin. Tämän tähden me pakolaiset pimeässä jälleen kannoimme tavaramme veneisiimme ja soudimme kaukaiseen, minulle tuntemattomaan saareen, missä vietimme yön sateessa ja vilussa uskaltamatta virittää valkeaa. Surkein oli pikku siskoni tila; hän oli pieni ja niin kovassa rokossa, että häntä kannettiin lakanassa korennolla, joka sitten asetettiin kehdoksi kahden puun väliin. Seuraavana päivänä, kun tuli tieto, etteivät venäläiset olleet yrityksessään onnistuneet, palasimme takaisin Mattilaan, jossa sitten asuimme muutamia viikkoja niin hyvin kuin taisimme.

Kerran saapui taloon muutamia ruotsalaisia sotamiehiä, ehkä päälle parinkymmenen miehen, jonkun aliupseerin johdolla matkalla Ruotsin armeijaan. Heillä oli mukanaan venäläinen välskäri ja muutamia sotamiehiä vankina. Ruokailtuaan läksivät he taas matkalle yön selkään erämaahan.

Mattilassa ollessamme pyysi isäni tätiämme kätkemään kotimme vähäiset hopeat metsäjärveen. Täti ja talonisäntä upottivat ne viinapannussa järveen — minkä jälkeen isäntä sairastui ja kuoli. Muut kuin he hahden eivät tienneet mihin aarre oli upotettu. Kaksi päivää sai täti ahkerasti etsiä, ennenkuin viimein onnistui löytämään viinapannun vanhempaitnme suureksi iloksi.

Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884) 

Matti Kemppaan muistoja

Keski-Suomessa 3.8.1887, osa jatkokirjoitusta Pieniä tietoja matkoilta. Ilmeisesti nimettömäksi jäävää muistitiedon kerääjää kiinnosti kuolemantuomiot.

Saman Keihärinkosken salolla eräässä torpassa kohtasin niin ikään toisen vanhus-vaarin havupölkyn ääressä, Matti Kemppaan, syntynyt v. 1798, siis vuotta vaille 90 vuoden vanha, Kivijärvellä lähellä nykyistä Kauvon sahaa. 

Ukko oli vielä kuin vanha Suomen honka, aivan kykenevän näköinen sekä terveyden että ymmärryksen ja muistin puolesta. Hänkin sanoi muistavansa paremmin "venäläisten tulon" kuin viimeisten aikain tapaukset. Ampumiset Humpin tienhaaran tappelusta (Humpin tienhaara on ehkä yli penikuorman matkan Karstulan kirkolta Pohjoseen päin) kuuluivat aivan selvästi hänen kotiinsa. Venäläisiä sotamiehiä kävi hänenkin kotonaan hakemassa hevosia kuormain kuljetukseen, mutta kun ei hevosta ollut eivät mitään tehneet. He lapset olivat penkin alla piilossa sen aikaa kuin sotamiehet olivat tuvassa ja kartanolla. Missä hevosia löysivät kotona, pieksivät talonväkeä siitä, kun eivät olleet kuulutuksen käskyllä tuoneet hemosiaan kuormaston kuljetukseen. Toisinaan rääkkäsivät ja pieksivät ihmisiä pakottaakseen heitä neuvomaan rahaa ja tavaroita. Syöttivät viljoja ja niittyjä sekä teurastivat eläimiä. — Ihmiset asustelivat metsissä sydänmailla kesäkauden, elätellen itseään petäjän kuorilla, suolaheinillä, vehkoilla, marjoilla, maidolla j. m. s. — Talonpojat kävivät muutamain suomalaisten sotamiesten kanssa ryöstämässä venäläisten kuormastoa Saarijärven kirkolla ja Humpilla. Saarijärven kirkolla saivat venäläiset erään ryöstäjöistä kiinni, sitoivat hänet Ilolan kankaalla mäntyyn ja ampuivat 12 kiväärillä läpi. — Niin kertoili ukko.

Lapsuutensa muiston ajoilla sanoi äijä kotonsa lähellä, Kivijärven Mannilan kartanota omistaneen erään sotaherran nimeltä Järneskjöld (?). Hänellä ei ollut puolisota, vaan emännöitsijä. Tuo emännöitsijä oli kerran puhunut herralle, että renki pyytää häntä lähtemään pois. Herra kiivastui siitä renkiin niin, että otti pyssyn, tähtäsi tuvan ovelta renkiä, mutta pyssy ei ottanut tulta. Tuosta kirosi ett'eikös tuohon suden ruokaan pyssykään pysty. Otti toisen pyssyn, pani siihen useampia luotia, meni uudestaan ja ampui rengin kuoliaaksi. Tuvassa sattui olemaan naapuritalon isäntä Eero Ahola. Hän hyppäsi uunille. Herra otti tärkeimpiä tavaroitaan, istui ratsunsa selkään ja lähti ajamaan karkuun. Eero Ahola oli mainio juoksija. Hän pysyttelihe herran kinterillä ja Häkkilän kylässä Saarijärveltä otatti kylän talonpojilla herran kiinni. Kiinni otettaissa oli hän kysynyt: "kuka sanan toi? kuka sanan toi?" "Eero Ahola, Eero Ahola", oli vastaus. Sitten siitä herra mestattiin Viitasaaren kirkon luona. "Jesu hjelp! Jesu hjelp!" oli hän huutanut mestattavaksi vietäessä. Hänen ruumistaan ei teilattu, vaan pantiin arkkuun ja se kiviseen hautauskammioon, jonka hän oli eläessään teettänyt. 

Mestaaja oli ollut Isostakyröstä ja kun hän mestauspölkkyä veisteli Jurvansalon Hovin kalliolla, kysyi joku häneltä: "mistä vieras on?" niin sai vastauksen: "minä olen kuolema Kyrööstä, jok'en tule yskällä enkä pistoksilla." Veistellessään oli ukko väliin käynyt mahalleen, koettelemaan kuinka nenän ja leuvan sija tuli sopivaksi pölkkyyn.

Matti Kemppaisen muiston ajalla oli myös mestattu ja teilattu talon isäntä Juhani Pasanen, Koliman kylästä Viitasaarella. Hän oli lyönyt puukon veljensä rintaan jouluaamuna kirkosta palatessa siitä vihasta, kun veli 7 vuotta sitä ennen oli myynyt hänen nimikkohevosensa.

Tuossa vanhain ukkoin jutelmat. 

Jälkimmäinen tapaus on ajalta ennen Matti Kemppaan syntymää, loppunäytös tapahtui Viitasaaren haudattujen listan mukaan 8.6.1792. Sukunimi oli melkein oikein, päähenkilö oli luutnantti Erik Johan Jegersköld. Juha Vuorela on jakanut Kotiseutu-lehdessä kerrotun version tapahtuneesta.

Kuva: Fyren 51/1903