Luin tuliaislehtiä

Tukholmassa silkalla tuurilla löysin kaupunginmuseolta lähdettyäni hyvinvarustetun lehtikaupan ja ostin perinteisen tuliaissetin, jonka sain luettua matkalla viime viikonlopun Ahvenanmaan retkelle (osa 1, 2 ja 3).

Släkthistorian ostamisen voisin kyllä vähitellen lopettaakin. On näissä joskus ollut jotain uutta tietoa, mutta vielä useammin vajaita ohjeita ja välillä virheitäkin. Numerossa 5/2019 virheet olivat kansiaiheena, joka houkutteli minut lehden ostoon. Luulinko todellakin, etten tietäisi jo sukututkijoiden pahinta virhettä? Lähdeviitteiden merkitsemättä jättäminen!

Populär historia 5/2019:n kansiaiheena oli Sandbyn hyökkäys, johon minulla oli "ilo" tutustua vuosi sitten Kalmarin museossa. Jutun marginaalista selvisi, että yli 1000 vuotta vanhojen ihmisjäänteiden hakijana on kokeiltu koiraa hajuaisteineen.

Toinen kiinnostava pidempi artikkeli oli katsaus Ruotsin suurvallan riippuvuuteen sotasubventoinnista. Tämä sanotaan toki monen yksittäisen sodan kohdalla ääneen. Mutta artikkeli valaisi sitä, kuinka lähellä oltiin palkka-armeijana oloa ja kuinka tärkeää Ruotsin hallinnolle oli välttää moinen assosiaatio. Yhteiskunnalle systeemin voi nähdä edukkaaksi jos ajattelee upseerien urakehitysmahdollisuuksia ja armeijalla tavaraa tuottavia ja tuomittavia tahoja, mutta inhimillistä tuskaa ei saa unohtaa. Se sai systeemin, joka koski muitakin maita Euroopassa, lopulta lakkamaan valitusajattelun voimalla. Ranskan vallankumousta artikkeli ei maininnut, mutta se tuli mieleen.

Kysymys&vastaus-osiossa yksi lukija oli kysynyt onko Norrlannissa keskiaikaisia rakennuksia. Katarina Harrison Lindberghin vastaus rajautui  luonnollisesti kirkkoihin, mutta eksyi mielestäni pahasti todetessaan, että "I Västerbotten finns inte enda kyrka från 1100- och 1200-talet. Kristendomen utbreddes senare här, på 1300- och 1400-talet." Ainakaan Suomessa kuulluissa esityksissä säilyneet keskiaikaiset (kivi)kirkot eivät ole olleet kristinuskon leviämisen ajoituksen markkereita. Lindbergh mainitsee kyllä rauniot ja kadonneet rakennukset, mutta ei todellakaan varhaisia puukirkkoja.

Populär Historian kirja-arvostelut ovat aina olleet populaarilehden kontekstissa tiukahkoja ja niin oli tälläkin kertaa usean kirjan osalta. Mutta silkkaa kehua sai Bo Gräslundin uustulkinta Beowulfista, joka hänen mielestään uskottavasti kuvaa 500-luvun Etelä-Skandinaviaa ja arvostelun kirjoittanut Bo Eriksson oli valmis hyväksymään runon historian lähteeksi!

Runoista lähteinä päästäänkin lehteen Populär arkeologi 2/2019, jossa kirjoittajana arvostamani Jonathan Lindström esittää oman tulkintansa Kivikin pronssikautisen paasihaudan kuvioista. (Sarjassa paikkoja, joissa olisi vuosi sitten Skoonessa pitänyt älytä poiketa.) Lindström hakee tukea sekä skandinaavisista myyteistä että Kalevalasta! En jaksa tarkistaa ovatko viittaamansa aiheet Lönnrotin keksimiä vai 1800-luvulla tallennetuissa runoissa esiintyviä, sillä on vaikea ylipäänsä ymmärtää yhteys 1400-800 eaa käytetyn haudan ja Itämeren alueelle tuhat vuotta myöhemmin saapuvan kulttuurin välillä.

Lehden pääjuttu käsitteli Uppåkraa Lundin lähellä. Muistaakseni kuulin tästä ekaa kertaa tv-sarjassa, jossa Dick Harrison kertoi kulkeneensa lapsena useasti ohi pellon, josta vasta myöhemmin paljastui aikansa isoin kaupunki. Tuorein tulkinta artikkelin mukaan oli, että Uppåkra ei ollut kaupunki vaan jonkinlainen hovi, jossa oli kulttipaikka. Alueesta on arkeologisesti tutkittu vasta 1%!

Pohjoisessa toimineen arkeologin uraa dokumentoiva juttu oli yllättävän mielenkiintoinen. Vuoteen 1970 ajoitetun muisto oli, että hän oli saanut kuulla, että eräs kansallispuisto oli täysin koskematon. Mutta huomasi kuitenkin itse suorakulmaisia rakenteita ja selviä tulisijoja, joiden ajoituksesta kukaan ei osannut sanoa mitään. Vuoden 1987 kohdalla teeman jatkeena kerrotaan, että Riksantikvarieämbetet oli päättänyt, että muinaismuistolaki ei suojele paimentolaisten (nomader) jättämää! WTF? Arkeologi sai kyseisenä vuonna neuvoteltua suojan muutamille kohteille, mutta herää kysymys milloin yleislinjaus on muuttunut. Onhan se muuttunut....

Tukholman uudistunut kaupunginmuseo

Pitkän ja puolella vuodella alkuperäisestä venyneen odotuksen jälkeen Tukholman rempattu kaupunginmuseo aukesi 27.4. Minä ehdin paikalle vapunpäiväksi, samoin kuin muutama muukin. Ei onneksi yhtä moni kuin kultuuriyössä, jolloin jonot olivat kuulemma pitkälle kadulle.

Alkutungoksessa en tiennyt minne mennä, joten seurasin kylttiä, joka lupasi intron museoon. Kyseessä oli muutaman minuutin filmi, joka juoksi läpi Tukholman historian. Ruotsinkielistä ääntä ei paikalleni kuulunut, joten luin englanninkielisiä tekstejä. Näitä kahta kieltä oli läpi museon, viis kielivähemmistöistä, virallisista ja muista.

Filmissä oli joitakin dramatisoituja jaksoja, joissa kaupungin nimikkopyhimys Erik laittoi museota varten tavaroita laukkuunsa. Vaikutti hauskalta idealta ja oletin löytäväni esineet näyttelystä. Osan näin ja osan en, joten jäi epäselväksi. Esinebongauksen sijaan lasten suunnistuksessa haettiin pieniä laatikkoja, joiden sisällä oli kuviorei'itin.

Filmin katsottuani harhailin eteenpäin ja vastaan tuli kyltti Historiska stigenille. Nimi vaikutti minusta siltä, kuin museossa olisi ollut myös joku toinen (ja ehkä kolmaskin) kiertopolku, mutta tässä erehdyin. Tämä oli ainoa reitti, jolla kyltit yrittivät kävijän pitää, mutta vielä uusintakierroksellakin eksyin reitiltä, joten ratkaisu ei ole täysin toimiva.

Koska keskiajalle on Tukholmassa oma museonsa, kronologinen kierros käynnistyi reformaatiosta, joka oli visualisoitu rakennustyömaana, sillä (kuten opin) reformaation myötä puretut luostarit käytettiin kaupungin puolustusrakenteisiin. Lisäksi oli lavastettu 1500-luvun asuinhuone, jossa käsittääkseni (ja esineiden kestävyyttä ajatellen toivottavasti) ei ollut mitään aitoa.

Vastaavaa lavastusta ja epäaitoutta oli näyttelyssä paljon. Esimerkiksi kokonainen (pieni) huone, jossa ei ollut muuta kuin seinille heijastettuja liekkejä kuvaamassa kaupungin tulipaloja. Tätä en kuitenkaan heti huomannut, sillä 1500- ja 1600-luvulta oli  - Helsingin kaupunginmuseoon ja Kansallismuseoon verraten - esillä huomattava määrä arkeologisia löytöjä. Näistä perusteellisimman esittelyn sai metron rakennuksen yhteydessä esiin tullut hopea-aarre (ei kuvassa).

Aitojen esineiden lisäksi säästeliäästi oli käytetty tekstiä. Osittain viestintä nojasi videoihin pienillä ruuduilla, joista oli vierailuni aikana mustana kaksi. Osa näistä videoista oli vain kuvitusta, jonka tulkinta jäi katsojalle. Seisoin vieressä kuin lapsista ja aikuisista koostunut seurue katsoi surullisia pikkutyttöjä kiinnittäen huomiota vain näiden pukeutumiseen ymmärtämättä, että he esittivät selän takana pienoismallina olleen lastenkodin asukkeja.

Erityisesti (itselleni tutun) 1600-luvun jälkeen museon esitys vaikutti varsin hajanaiselta. Mikään esitetty ei vaikuttanut epäolennaiselta, mutta jäi olo, että enemmänkin tietoa olisi voinut tarjota. Tarvitaanko noin tunnissa kierrettävään näyttelyyn kolme pistettä, joissa lapset voivat laittaa hattuja päähänsä?

Sälän joukossa oli "ilahduttavia" teemoja. Ruotsin siirtomaa orjineen sekä siirtomaatuotteetkin mainittiin. Kuurojen koulu kahdesti. Lapsista kertovassa huoneessa oli 1800-luvun pyörätuoli ja 1600-luvun leikkivää lasta videolla esittävä oli todennäköisesti down-syndroomainen. Niin ja saman huoneen noitina kuolemaantuomittujen nisten joukossa kaksi suomenkielistä. Museon edustalla sijainnut Ryssbacken, jonne venäläiset kausikauppiaat saivat ortodoksisen kirkon, täytti isohkon huoneen. Todennäköisesti vähemmistöjä ja diversiteettiä oli myös kronologian loppupuolella, jossa intoni perusteelliseen lukemiseen laantui.

Kronologinen esitys päättyi metron rakennukseen, mikä antoi mahdollisuuden näyttää joukko löytyneitä esineitä, jotka olivat tavallaan uusi (kolmas) minikronologia. Lisäksi mieleen saattoi palauttaa myös metrotyömaan paljastaman aarteen, joka 1500-luvun kohdalla aloitti kierroksen.

(Luuranko on 800-luvulta eli ajalta ennen Tukholmaa.) Museon sisäänpääsy on ilmainen ja jos se Tukholman matkan aikatauluun sopii, suosittelen tutustustumista.

Pikkulöytöjä käsikirjoituskokoelmista (2/2)

Ja viimeiset muistiinpanolappuset sekä kuvat kännykästä.

1) Kauhajoen kappalaisen Anders Törnuddin "Kasasa olevan ystävän muisto mahlaa juodesa kokoonpantu kuin kirjoitin hänelle keväillä vuonna 1795" (C II 1c:7) ei ole suomenkielisen runouden kadonnut mestariteos, mutta hauska säilynyt esimerkki joka tapauksessa.

2) Statististiska underrättelser angående Wiborgs län 1812 (DD129) yllätti olemalla tilastojen sijaan juoksevaa tekstiä, joka kuvasi läänin tilaa monipuolisesti sinne juuri saapuneen silmin. Hän kiinnitti huomiota esimerkiksi siihen, että Ruokolahdessa ja Jääskessä monesta talonpoikaistalosta puuttui sängyt. Nukuttiin oljilla, jotka joka päivä kannettiin sisään ja ulos. Lasi, kivikeramiikka ja kupariastyoat olivat rahvaalla erittäin harvinaisia. Taloustavarat koostuivat joistain maalatuista puukulhoista ja parista padasta.

Naisten ahkeruus sai hyväksynnän, mutta käytössään oleva tekniikka oli alkeellista. Lanka kehrättiin yleisesti värttinällä eikä rukilla. Paikalliset kangaspuut näyttivät läntiseen Suomeen tottuneelta lähinnä nauhan kudontaan sopivilta, eikä niissä kolmea korttelia leveämpää kangasta syntynytkään.

Naiset osallistuivat peltotöihin ja talonpojille oli vaimoa valitessa kauneutta tärkeämpää "leviä sälke ja tukevat hartiat". Fraasi siis suomeksi keskellä ruotsinkielistä tekstiä.

3) Ruotsinkielisestä tekstistä puheenollen Mathias Weckströmin kokoelman (Coll 255) XXIV Diverse manuskript af historiskt innehåll sisältää numerona 14 Kort berättelse om en uppenbarelse, som tildragit sig i Panelia by wid kyrkans capell af denna Eura socken, skriven af Johan Wegelius [16.2.1770]. Laiskuuksissani en jaksanut sitä tavata, vaikka Wegelius oli itse nähnyt sen vaivan, että oli kuulustellut yli 30 kyläläistä mystisistä äänistä. Tai mitä ne nyt olivat.

4) Mathias Weckströmille kirjoitin tänne blogiin jo ihailijakirjeen, kokoelmistaan jäi paljon lukematta ja niistä syntyi vielä julkaisua odottavia blogitekstejä.

28.2. jaoin Twitterissä näytteet, joista ensimmäinen on samasta kotelosta kuin kertomus Paneliasta, mutta nipusta XXV Diverse Mathias Weckströms handskrifter, jossa sivut 185-228 listasivat tietoja pikkulastenkouluista Helsingissä.

"Vuonna 1847 Helsingissä sai - Mathias Weckströmin tiedon mukaan - jo kolmevuotiaat koulunpenkille."

Sitten vaihdoin koteloa. XXIII Salingen ängen och Weckströmska familjeboken sisälsi varsin sekalaista aineistoa. Kuten liimattuja ruokalistoja, joista huomiona "Jälkiruokasanasto suomeksi oli 1860-luvulla hakusessa, mutta käytössä! Ote Louis Kleinehin hotellin ruokalistasta. Samaan aikaan juhlapäivällisen menun glace "jääde-hilloa"."

Todennäköisesti läheltä toinen kuva, jonka saate oli "Viina, olut ja leipä olivat 1720-luvun valtiopäivämiehen eväät laskunsa mukaan. Mistä lie Mathias Weckström tämän tiedon poiminut?"

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (3/3)

Viimeinen päivä Ahvenanmaalla alkoi aurinkoisena ja inan lämpimämpänä kuin edelliset. Suuntasimme ensimmäiseksi Lemböten satamakappelille, joka näytti aluksi ihanan simppeliltä.

Mutta Ilari Aallon selostuksen mukaan kappeli on ehtinyt raunioitua ja ikkunarakenteita on modattu. Eikä ajoituksesta ole saatu mitään tolkkua.

Kakkoskohteen ajoitus taas oli harvinaisen selvä. Espoosta ja Helsingistä tutun linnoitusketjun tykkipatteri Kungsössä. Tai se mitä siitä oli jäljellä Kansainliiton tarkastajien käynnin jälkeen.

Enemmän ihmettelyjä herättivät pitkän suoran kivikasat, jotka Kari Hintsala paikan päällä tulkitsi tieksi, jonka kiveys oli jäänyt alkutekijöihin. Ahvenanmaan turistisivuston mukaan tämä on näköjään "kivetty 2-kilometrinen venäläisten sotilastie".

Näiden jälkeen meidät päästettiin vapaaksi Maarianhaminassa ja hikisellä pikamarssilla ehdin Ahvenanmaan museoon kymmenen minuuttia ennen seuraavaa retkeläistä. Joka sattui olemaan Kari Hintsala. Mutta (kuhan sanon) olin ryhmämme viimeinen museosta lähtenyt.

Tunnissa museosta ei tosiaankaan saanut kaikkea irti, sillä esineitä oli paljon ja monet mielenkiintoisia. Harmittavasti vain osassa oli esinetekstit itse vitriinissä ja monet isot osat piti selvittää painavasta laminoidusta kirjasta, jota oli museon hämärässä valossa hankala lukea. Esinetekstitkin jättivät toivomisen varaa. Vetolaatikosta löytynyt naisen jakku, jonka leikkaus minusta ja osaavammasta retkeläisestä huusi 1800-luvun alkupuolta, oli kirjassa ajoittamaton.

Itse selasin kirjaa saadakseni tietää oliko yllä näkyvässä asetelmassa esillä joulu- vai nuutipukin naamari. Kirja kertoi, että joko tai. (Nuutipukki on paikallisella ruotsilla julutsopare.)

Toisin kuin Pohjanmaan museossa näyttely kävi läpi Ahvenanmaan historian fossiileista nykypäivään. Esihistorian vitriineistä löytyivät edellisenä päivänä mainostetut Jättbölen savi-idolit ja sen ihmisluitakin selitettiin. Godbyn kumpukalmistossa mainitut savitassut olivat yllä osin kuvatussa ulkomaailman (vaikute)yhteyksiä kokoavassa vitriinissä, jossa huomion vei brittiläiselle alueelle ominainen iso ja koristeltu vaateneula. Näkyy paremmin tällä verkkosivulla, joka kertoo ajoituksen viikinkiajalle, toisin kuin museo.

Ensimmäisenä päivänä nähtyyn Eckerön posti- ja tullitaloon liittyi postitalonpoikien esineet, joiden joukossa hevoskyytitaulu (hästskjutstavla) oli hieman väärässä paikassa, sillä pienehköön puulevyyn oli kaiverrettu tilojen puumerkit siinä järjestyksessä kuin ne olivat kyytivelvollisia kestikievarilla. Ei (juuri) mitään tekemistä postinkuljetuksen kanssa. Ehkä ymmärsin kokonaisuuden paikan päällä väärin.

Ja tietenkin museossa oli esillä myös Frans Petter von Knorring, josta (ehkä ansaitusti) tuli oman retkikokemukseni teema.

P. S. Aiemmin olen ollut SKAS:n retkillä toukokuussa 2011 Suomen keskiajan kaupunkeja kiertämässä (osa 1 ja osa 2), toukokuussa 2016 Hämeessä sekä viime keväänä Hiittisissä.

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (2/3)

Perjantaina alkanut retki jatkui lauantaina, jolloin ensimmäisenä ohjelmassa oli Borgbodan linnavuori, jonne oli kiva kivetä levännein jaloin ja auringon paistaessa. (Vuorelle asetetut puuveistokset jakoivat mielipiteitä.)

Vuorta ympäröi vesi kolmella puolella rautakaudella, joka on todennäköinen rakennusaika, mutta muuten tieto linnoituksesta ei ole tuntunut suuremmin kehittyneen jo 1600-luvulla paikallisen papin muistiinpanemasta.

Saltvikin kirkkoon emme päässeet sisälle, joten oli aikaa ihmetellä kahta muistokiveä, joista toisen tekstistä ei saatu selvää, kaatuneen hautamuistomerkin paljastaneita 1800-luvun ruumiin jäänteitä (ne muut, en minä) ja kirkon takaa löydettyä hallitalon paikkaa. Selvisi, että viimeksi mainitun tulkinnassa on arkeologien välillä jotain skismaa, mutta korvani eivät ehtineet ajoissa oikeaan paikkaan ymmärtääkseni enemmän.

Godbyn kumpukalmistoon ei ollut itäneen pellon läpi menemistä, mutta kummut näyttivät tieltäkin käsin huomattavasti "ruotsalaisemmilta" kuin edellisen päivän esimerkit. Lounaalla pääsin haastattelemaan Ihan Oikeaa Arkeologiaa eilen puheeksi tulleesta maannoususta ja selvisi, että sen määrittäminen ei ole kovinkaan suoraviivaista, jos haluaa olla tarkka. Maa nousee, mutta välillä nousee merikin.

Kastelholman linnassa kävi kuten jokaisessa linnassa: en pystynyt hahmottamaan rakennetta, puhumattakaan aikatasoista, joihin piti ottaa mukaan restauroinnitkin. Ja oli kylmää ja tuli muutama lumihiutalekin. (Blogia kaivellen löysin tiedon Kastelholman siipikarjasta 1500-luvun lopussa, mutta muuta suhdetta paikkaan ei ole näemmä muodostunut.)

Bomarsundin tapahtumista sain otetta jokin aika sitten kuulemastani radio-ohjelmasta, jota en nyt tietenkään löydä mistään. Pidempiaikainen suhde linnoituksen hävitykseen on tullut englantilaisten vangitsemien sotilaitten kautta, jotka alunperin kohtasin vuonna 2010. Amerikkalaisen yliopiston kokoelmistaan digitoimat kuvat Bomarsundin taistelusta ovat näköjään edelleen ilman CC-lisenssiä. Nyt paikan päällä kävimme katsastamassa yhden puolustustornin jäännökset

josta näkyi täysin (Uspenskin katedraalin raaka-aineeksi) kadonneen samantapaisen paikka niemen kärjessä. Päälinnoituksen suhteellisen vähäiset jäänteet näimme kahteen kertaan linja-auton ikkunasta ja pidemmän aikaa vietimme asuin- ja hyötyrakennusten perustusten lomassa.

Täällä hyökkäsin paikallisen asiantuntijan Rudolf Gustavssonin kimppuun. Selvisi, että näihin rakennuksiin ei ole tehty varsinaista kaivausta, vaikka arvata saattaa, että se voisi kertoa linnoitukseen sijoitettujen arkipäivästä. Lisäksi kuulin, että 1960-luvulla alueen poikki oli tehty tie jokseenkin surutta.

Pyörähdimme linja-autosta nousematta Finströmin kirkolla, jossa katseeni kiinnittyi kehutun tornin sijaan patsaaseen, joka esittää jo eilisessä tekstissä mainittua Frans Petter von Knorringia. Ansionsa eivät tosiaankaan rajoitu yhden muusikon tukemiseen eivätkä myöskään itselleni ensimmäiseksi mieleen tulevaan kirjaan Gamla Finland. Wikipediassa von Knorringia tituleerataan lähes peruskoulun esi-isäksi. BLF:n artikkeli on asiallisempi, mutta käyttää ilmaisua "Ahvenanmaan Chydenius". Näköjään hänestä on kirjankin kokoinen biografia, johon olisi varmasti kannattanut tarttua Kamariherraa kirjoittaessa.

Sitten vietimme 35 minuuttia Jomalan kirkolla. Sinnekään emme olleet menossa sisälle, joten kipitin kiltisti määrätyn 20 minuutin kohdalla linja-autoon ja ihmettelin, missä porukka viipyi. Tuttavan FB-päivityksestä sain hieman myöhemmin tietää, että olivat katsomassa kirkon takana rautakautista kalmistoa ja keskiaikaista asutusaluetta.

Viimeinen kohde oli Jättbölen kivikautinen asuinpaikka, jonka esittelijä valitettavasti uskoi, että me kaikki tunsimme ennestään sen kuuluisuudet: Suomen vanhimman luurangon, jonka ajoitusta puhuja tosin toivoi uudelleen testattavaksi, ihmisluita, joita oli käsitelty kuin ruokaa, ja savi-idoleita. Ainakin yksi meistä oli autuaan tietämätön, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun olin kivikautisella kohteella kärryiltä pudonneena.

Jättbölen analyysiä haittaa alueella taloudellisen edistyksen nimessä tehty tuhotyö 1920-luvulla. Siitä kerrottiin annetun tuomio, mikä herätti uteliaisuteni ja kaivelin illalla digitoituja sanomalehtiä.

Oheinen leike aloittaa pitkähkön selostuksen, jossa Jättbölen sanotaan olevan "vårt lands märkligaste, sannolikt äldsta germanska fornlämning" (kursivointi minun). Ilmankos ei 1920-luvun suomenkielistä lehdistöä asia kiinnostanut.

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (1/3)

SKAS:in ja SMTT:n kevätretkeläiset rantautuivat eilen iltapäivällä Ahvenanmaalle, jossa ei satanut uhattua lunta vaan paistoi saarten brändiin kuuluva aurinko. Hotellilla poikkeamisen jälkeen suuntasimme luoteeseen, ohitimme pysähtymättä Hammarlandin kirkon, tienhaaran VPK-museon ja Ahvenanmaan Elviksen Gracelandin. Pysähdyimme vasta Käringsundin vierassatamassa, joka oli varsin kuvauksellinen.

Parhaimman kuvakulman sain mielestäni metsästys- ja kalastusmuseon (valitettavasti kiinni) pihalta, jossa oli ilmeisesti kalastukseen käytettyjä veneitä.

Sitten pysähdyimme Eckerön posti- ja tullitalolle, joka ei ylhäisessä yksinäisyydessäänkään onnistunut tekemään vaikutusta Helsingissä Engelin arkkitehtuuriin tottuneelle. Toisena suunnittelijana oli Charles Bassi, jonka perhe-elämästä olen vuosia sitten jakanut tietoa.

Mutta tietenkin oli hienoa olla paikalla, jossa kävivät suunnilleen kaikki kirjaan You Must Not Forget to Take Your Own Harness kokoamani matkustajat ja monet myöhemmin kohdatut. Kuten ahvenanmaalaisessa kodissa vieraillut. Ja vielä enemmän olisi sekä blogissa että paikan päällä pitänyt muistella lukuisia postitalonpoikia, jotka toisinaan henkensä uhalla välittivät viestejä. Ovat sentään saaneet muistomerkin.

Sitten ensimmäinen arkeologinen kohde eli Nabbergenin röykkiökalmisto.

Tätä oppaamme ja matkanjohtajamme Ilari Aalto oli mainostanut Ylellekin, jonka tiivistyksenä "Kalmisto on Ahvenanmaan suurin. Tasaisella kallionlaella on noin 80 erikokoista hautaröykkiötä, jotka on rakennettu siististi latomalla kulmikkaista kivilaatoista. Röykkiöllä on selkeä muoto. Kaivauksissa röykkiöistä on löytynyt palaneita luita." Ehdottomasti parhaillaan auringonpaisteessa.

Päivän viimeinen kohde oli Eckerön kappelikirkko, jossa aluksi ihailimme paikalleen jäänyttä Kustaa III:n aikaista virstanpylvästä, joka erottunee kuvan vasemmassa alakulmassa. (Paikaltaan sirrettyä mallistoa kartoitin Skansenilla.)

Ruotsalaisia kirkkoja muistuttava vahva torni oli kirkon tuorein osa, eli aluksi rakennus on ollut varsin pieni. Sisällä kuori oli suljettu köydellä, joten seinien haaleista maalauksista en erottanut mitään. Puisen ja keskiaikaisen kastemaljan ikuistaminenkin vaati akrobatiaa.

Bussissa viereeni istunut Ihan Oikea Historiantutkija älysi mietiskellä ääneen merenrannan sijaintia kirkon rakennusaikaan. Vaikka Aalto oli aloittanut opastuksen Ahvenanmaan nousulla merestä niin olin tämän oleellisen seikan jo autuaasti ehtinyt unohtaa. Kieltämättä kartta olisi ollut kiva.

Aallon selostuksen mukaan kaikkien Ahvenanmaan keskiaikaisten lähellä on viikinkiaikaisia kumpukalmistoja, joita on kuulemma saarilla yli kymmenen tuhatta. Erottuivat paikan päällä maastosta paremmin kuin kuvassani, mutta kyse ei todellakaan ollut Jellingin tapaisesta yhdistelmästä, vaikka taustalla todennäköisesti sama prosessi.

Auringon edelleen paistaessa tein Maarianhaminaan omatoimikoukkauksen. Olin Googlen kartan varassa ja satuin huomaamaan, että Kokemäenkartanon kamariherran veljen mukaan nimetty paikka lupasi "hyviä cocktaileja". Ei varsinaisesti asia, jonka olisin yhdistänyt kyseiseen kirkkoherraan. Tosin olihan hän kulttuurin ystävä, auttaen ahvenanmaalaisen tytön muusikon uralle.

Kirjastoyrittäjä 1830-luvun Helsingissä

Kun tätä kirjoittaessani googlasin 'Helsingin ensimmäinen kirjasto' sain ensimmäisen sivun tuloksiin Hesarin jutun, joka alkaa "Suomen ensimmäinen kirjasto avattiin Hallituskadun ja Fabianinkadun kulmaan 17.10.1860". Silkkaa potaskaa, sillä olihan Turun akatemian kirjasto olemassa jo 1600-luvulla.

Turun akatemialla oli 1800-luvun alussa myös oma kirjakauppias, jossa toimessa tunnetaan Friedrich Anton Meyer vuosina 1813-31. Useimmiten, kuten lastensa kastekirjauksissa, hänestä kylläkin puhutaan akatemian kielenopettajana tai lehtorina. Vielä vuonna 1804 Meyer käytti juutalaisuudestaan kertovaa kaksoisnimeä Meyer Levin. Veljensä Selig oli kastettu kristityksi vuonna 1797 ja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin perusteella Friedrich Anton seurasi jälkiään ilmeisesti vuonna 1799. Joka tapauksessa ennen kuin hänet vihittiin avioliittoon Gustava Juliana Hasseliuksen kanssa vuonna 1810.

Avioliitto päättyi miehen kuolemaan Helsingissä marraskuussa 1831. Gustava Juliana ei jäänyt rutiköyhäksi, mutta ilmeisesti kaipasi jotain ansiotuloa, sillä ilmoitti 7.5.1832 jatkavansa miehensä lainakirjastotoimintaa.

Vastaavia ilmoituksia oli muutamia loppuvuonna sekä viimeisenä (löytämänäni) 9.10.1833, jolloin kirjasto toimi teurastaja Janssonin tontilla Korkeavuorenkadulla. Loppuiko tämän jälkeen vain ilmoittelu vai myös kirjastonpito?

Gustava Juliana kuoli 8.3.1837 jättäen suremaan kolme tytärtä (Cecilia Gustava s. 5.8.1812, Amalia Leontina s. 7.12.1814 ja Gustava Fredrika s. 26.12.1817) ja yhden pojan (Ferdinand Anton s. 12.12.1822), jotka saivat holhoojakseen C. L. Engelin (HKA, perukirja 1505). Irtaimiston määrästä päätellen aivan täydellisessä köyhyydessä ei liene eletty. Eikä hiljaisuudessa, sillä taloudessa oli 3 klarinettia, 3 huilua ja 6 viulua.

Lainakirjasto lienee toiminut Gustavan kuolemaan asti, sillä perukirjansa inventaariossa se mainitaan, 1710 kirjaa sisältävänä. Suuri osa kirjoista oli tuolloin vanhoja ja kuluneita. Finton Suomalaiset yhteisönimet tietää kertoa, että kirjasto aloitti Turussa 1801 ja toimi vielä pari vuotta Gustavan kuolemankin jälkeen. (Samasta paikasta löytyy tieto, että Helsingissä oli myös Jacob Delphinin lainakirjasto, joka aloitti 1821 ja päättyi sekin 1830-luvun lopulla.)

Erikseen kuolinpesässä oli kirjoja ja nuotteja, joista arveltiin tulevan huutokauppaan noin 1300 myyntierää. Toivottavasti huutokauppa oli tuottoisa, sillä velkaa oli pesässä lähes täsmälleen sama summa kuin omaisuuttakin. Taloustilanne kääntyi ainakin vanhimman tyttären osalta, sillä tämä meni 18.1.1841 naimisiin kauppias Johan Henrik Lindroosin kanssa. (Lindroos oli aiemmin blogissa esillä Puotilan kartanomuotoisen tilan omistajana ja puutarhan luojana.) Cecilian emännöimän Löyttymäen kartanon kuvauksessa mainitaan sisarentyttärekseen taidemaalari Maria Wiik, jonka äiti Gustava Fredrika Meyer oli vuonna 1838 mennyt naimisiin Johan Erik Wikin kanssa.

Kolmas aikuiseksi elänyt sisar Amalia jäi verkon sukupuun mukaan naimattomaksi ja veli päätyi Tuusulan asemantarkastajaksi.

Ote kirjastoyrittäjien tyttärentyttären Maria Wiikin maalauksesta Kansallisgallerian tarjoamasta valokuvasta.